Uupuneena, yltäänsä pölyssä, astui ratsumies sisään ja jätti sinetillä suljetun kirjeen odottavalle Fabiolalle, joka vastaanotti sen vapisevin käsin. Hänen hiljaiseen kysymykseensä: "Isältänikö?" kuului välttelevä vastaus: "Ainakin hänestä".
Fabiola aukaisi tuon vähäisen käärön, silmäsi sukkelasti läpi sisällyksen, päästi huudon ja olisi kaatunut lattialle, ellei Sebastianus olisi ehtinyt apuun. Laskettuaan Fabiolan hiljaa leposohvalle, jätti Sebastianus hänet palvelijain huostaan, jotka huudon kuultuaan heti olivat syöksyneet sisään. Vilkaus kirjeeseen oli ilmaissut hänelle kaikki: hänen isänsä ei ollut enää elävitten joukossa!
Pihalla Sebastianus tapasi pienen orjajoukon koolla ja sai heiltä lähempiä tietoja heidän herransa kuolemasta. Kirjeellä, jonka Fabiola Torkvatuksen kautta oli lähettänyt isälleen ennen tämän lähtöä Aasian-matkalle, oli ollut toivottu vaikutus. Fabius oli saapunut maatilalleen, viettääkseen siellä muutamia päiviä tyttärensä parissa. Hän oli ollut tavattoman lempeä, ja isän ja tyttären erotessa, oli kumpaisenkin mielessä liikkunut synkkä aavistus, etteivät he enää näkisi toisiansa. Fabiuksessa ei tätä synkkää mielialaa sentään kauan kestänyt. Baiassahan jo joukko nautinnonhaluisia ystäviä kärsimättömästi odotti hänen tuloaan. Liian kernaastikin vain hän suostui viipymään siellä muutamia päiviä kauemmin. Sill'aikaa piti hänen laivansa laitettaman valmiiksi ja varustettaman ruokavaroilla. Luonnollisesti ei siitä myöskään saanut puuttua paraimpia viinejä, joita Campaniassa voitiin saada. Mutta näytti kuin tuo onneton tällä kertaa ei olisi tuntenut mitään määrää nautinnonhimolleen. Kun hän eräänä päivänä ylellisen aterian jälkeen meni kylvylle, kohtasi hänet kylpyhuoneessa sydämenhalvaus ja neljänkolmatta tunnin kuluttua hän heitti henkensä. Koko hänen suunnaton rikkautensa jäi hänen ainoalle lapselleen. Juuri ennen lentoviestin lähtöä, oli ruumis balsamoitu ja päätetty viedä Ostiaan samalla laivalla, joka oli aiottu huvimatkaa varten Aasiaan.
Fabiolan ensi tuska oli syvä ja valtava. Monta päivää makasi hän pieniä väliaikoja lukuunottamatta tajutonna. Kun hän vihdoin heräsi tästä tilastaan, nousi hän tosin vuoteeltaan, mutta hänen kyynelettömät, tuijottavat silmänsä antoivat aihetta siihen pelkoon, että hän oli kadottanut järkensä. Sairaan luo kutsuttu lääkäri koeteltuaan kaikkea ryhtyi vielä viimeiseen keinoon: hän huusi kovasti sairaan korvaan: "Fabiola, tiedätkö, että isäsi on kuollut?" Tällä oli toivottu vaikutus: sairas vavahti, kaatui leposijalleen ja sai lievitystä kiihkeästä kyynelvuosta. Ääneen nyyhkien hän huusi isää ja puhui katkonaisin sanoin hänestä, vieläpä hänellekin, ikäänkuin olisi hän elävänä vielä seisonut tyttärensä edessä. Fabiola itki ja vaikeroi, kunnes lopulta virkistävä uni otti jatkaakseen sitä, mitä kyyneleet olivat alkaneet, nimittäin viihdyttääkseen järkytettyä mieltä.
Tällä välin eivät Eufrosyne ja Syra hetkeksikään poistuneet hänen vuoteensa luota. Edellisen esittäessä tuolloin tällöin lohdukkeita, semmoisia kuin pakanan on mahdollista keksiä, kuten esim. muistuttamalla murheen murtamalle, kuinka kelpo isäntä, kuinka arvossa-pidetty herra ja rakastavainen isä vainaja oli ollut, istui kristitty joko äänetönnä vuoteen vieressä tai kuiskasi hän silloin tällöin rauhoittavan sanan kalliille emännälleen. Hän oli niin harras, tarkkaavainen hoitaja, että Fabiolakin sen silloisessa tilassaan huomasi. Oi, ja kuinka taukoomaton olikaan kristitty huokaamaan ja rukoilemaan armoa kalliille sairaalle, rukoilemaan, että tämä raskas suru kantaisi vanhurskauden iäisiä hedelmiä hänelle, että tuo katkera tappio muuttuisi hänelle iäiseksi voitoksi!
Ensimäisen, musertavan tuskantunteen vähitellen haihduttua ja annettua sijaa hiljaiselle surulle, sai isättömäksi joutunut kestää kaikenmoisia hyökkäyksiä hänen rauhaansa häiritseväin kysymysten muodossa: Mitä oli hänen isästään tullut? Mihin hän oli joutunut? Oliko hän lakannut olemasta, vai oliko hän tyhjiinraukeemukselle alttiiksi jätetty? Oliko hänen elämänsä joutunut tuon näkymättömän silmän tutkittavaksi, joka näkee sen, mikä näkymätöntä on? Oi, jospa hän olisi kyennyt katsomaan kuolemata silmiin samalla tavalla kuin Sebastianus ja Syra! Mutta kuinka se olisi voinut olla hänelle mahdollista! — Fabiolaa pöyristi.
Oi, jospa valonsäde heijastaisi pimeään hautaan ja näyttäisi hänelle, miten siellä on laita! Olivathan runoilijat sitä koettaneet, vieläpä haudan ihanuutta ylistäneetkin; mutta todellisuudessa olivat he vain tulleet samaan loppupäätökseen ja jääneet seisomaan haudan ovelle kuni haltija alas painunein päin ja soihtu maahan laskettuna. Tiedehän oli kulkenut askelen eteenpäin, mutta oli kammostuneena saanut palata yht'äkkiä, hervahtunein siivin ja lamppu sammuneena. Ei se ollut muuta keksinyt kuin luurangon, hometta ja kalman hajua. Entä vihdoin filosofia? — Se oli tohtinut vain käyskennellä haudan ympärillä, suruisena luoda silmäyksen sen sisälle ja heti vetäytyä takaisin, jonka jälkeen se oli lausunut muutamia tyhjiä sanoja ja olkapäitään kohauttaen arvellut, että ongelma ei ollut vielä opittu, verho ei vielä poistettu.
Kuinka ikävöikään tuo jalo patriisitar valoa, totuutta! Ja kuinka mielellään olisikaan hänen kristitty orjansa niinkuin Sebastianuskin puhunut hänen kanssaan iankaikkisen elämän autuaallisesta toivosta, neuvonut tuota haikeaan suruun vaipunutta Vapahtajan tykö, joka kuoli ja haudattiin, mutta nousi jälleen kuolleista ja on kuolemansa kautta "tehnyt tyhjäksi kuoleman ja saattanut valkeuteen elämän ja katoomattomuuden!" Mutta kun valtiattarensa ei mitään kysynyt, oli Syra pakotettu vaikenemaan ja odottamaan. Sielu, joka taisteli, valoa ja lohdutusta saadakseen, ei tällä ajalla etsinyt kokeneelta kristityltä naiselta sitä, mitä häneltä puuttui, eikä myöskään kääntynyt itse lähteen puoleen. Kallis-arvoinen pergamentti, joka hänen hallussaan oli, näytti kokonaan haihtuneen hänen muististaan. Päivän toisensa jälkeen kulutti hän sen sijaan synkissä mietiskelyissä. Onneksi tuli hän ruumiin saapumisen ja hautajais-valmistuksien kautta väkistenkin temmatuksi synkistä mietteistään.
Se oli juhla, jommoista Rooma ei ollut usein nähnyt. Ruumissaatto kulki soihtujen valossa. Saattueen edellä kannettiin suvun jäsenet kuvattuina vahaan. Hyvälle tuoksuvista puista oli ladottu suuri rovio ja sen lemua oli vielä lisätty kallisarvoisilla arabialaisilla höysteillä. Juhlallisuus loppui sillä, että kerättiin kourallinen poltetun ruumiin tuhkaa ja pantiin vainajan nimeä kantavaan alabasteri-uurnaan, joka sitten sai sijansa perhehaudassa.
Calpurnius piti hautauspuheen, jossa hän kuvasi tämän vierasvaraisen, käytöllisen kansalaisen hyviä avuja, eikä jättänyt tätäkään tilaisuutta käyttämättä heittääkseen vihattua valoa kristittyihin. Hän nimittäin huomautti, mitä vastakohtia oli olemassa vainajan ja näitten vaarallisten ihmisten välillä, jotka paastoovat ja rukoilevat kaiken päivää ja yksin ajoin koettavat voittaa turmiollisille opeilleen alaa jokaisen jalomman perheen keskuudessa, samaten kuin he pyytävät siveettömyyttäkin levittää ja nostaa kapinan lakeja vastaan. Jos ylipäänsä tulevaista elämää oli, josta filosoofit eivät kuitenkaan olleet yksimielisiä, niin lekotteli Fabius epäilemättä nyt päiväpaisteessa Elysiumin vihannalla rannalla, juoden nektaria. "Ja, oi", siihen lopetti teeskentelijä surkuttelevalla äänellä mahtipontisen puheensa, vaikkei hän totta tosiaan olisi vaihtanut pikarillista Falernon viiniä kokonaiseen tynnyrilliseen tuota toista, jumalten juomaa, "oi, jospa jumalat soisivat sen päivän pian koittavan, jolloin minä, hänen nöyrä klienttinsä, saisin yhdessä hänen kanssaan nauttia elysealaista ateriata hänen varjoisen leposijansa vierellä!" Nämä tunteen purkaukset herättivät tavatonta mieltymystä.
Kun hautajaispuuhista oli päästy, vetivät muut ajatukset vuorostaan rikkaan perijättären huomion puoleensa. Hänen oli näet pakko ryhtyä järjestämään isänsä selkkautuneita asioita. Kuinka usein hän suureksi surukseen saikaan tietoonsa hankkeita, joita hänen täytyi pitää väärinä, kohtuuttomina ja kiskovina! Ja sitä oli hänen isänsä tehnyt, hän, joka maailman silmissä oli ollut epä-itsekkäin, rehellisin kansalainen!
Vasta muutamia viikkoja myöhemmin Fabiola, syvään surupukuun verhouneena, uskalsi lähteä ulos. Rakastettu serkkunsa oli ensimäinen, jonka luo hän päätti lähteä käymään. Mekin jätämme suruhuoneen ja riennämme hänen edellään määrän perille. Tiellä kohtaamme paitsi muita nuo kaksi liittolaista, Corvinuksen ja Fulviuksen.
Kiiruhdamme kuitenkin heistä ohi ja huomautamme vain sivumennen, että Fulvius aivan lyhyessä ajassa oli valitettavasti liiankin hyvin osannut kietoa tuon horjuvaisen ja epäröivän Torkvatuksen täydellisesti verkkoihinsa ja tehdä hänet tahdottomaksi orjakseen. Siirrymme kuitenkin tästä vastenmielisestä kuvasta toiseen, läpeensä viehättävään, ja luomme iloiten silmäyksen lempeään Agneesen ja hänen rauhaisaan kotiinsa.
Me tapaamme hänet huvilassaan, joka sijaitsee noin puolentoista peninkulman päässä Roomasta. Oli yksi noita ihania talvipäiviä, jotka eivät ole harvinaisia Italiassa. Röysteiset Apenninit olivat ohuen lumiverhon peittäminä; pilvettömältä taivaalta paistoi aurinko lämpimästi alas hieman routauneeseen maahan. Vienot savupilvet, jotka siellä täällä kohosivat tupien lakeisista, ynnä alastomat viiniköynnökset olivat miltei ainoat, jotka muistuttivat joulukuun-päivästä. Kaikkialla henki rauhaa.
Mutta vallan erityiseltä rauhankuvalta näyttää meistä talon ainokainen tytär, jalo Agnes. Kaikki näkyvät tuntevan ja rakastavan tuota lempeätä, herttaista olentoa. Pelkäämättä lensivät kyyhkyset hänen kädelleen ja olkapäilleen, niin pian kuin hän tuli aituuksen luo; rohkeasti juoksivat lampaat häntä vastaan ja söivät hänen kädestään. Mutta kukaan ei näyttänyt siinä määrin tunnustavan nuoren emäntänsä lempeätä ylivaltaa, kuin vanha Molossus, suuri kartanokoira, joka makasi kytkettynä portin vieressä. Vaikka toiset tuskin uskalsivat lähestyäkään tuota vihaista eläintä, paneutuu se paikalla, kun näkee Agneen, mahalleen maahan ja kieputtaa tuuheaa häntäänsä, kunnes Agnes taputtaa sitä ja päästää koiran irti, ja nyt voisi vaikka lapsikin pelkäämättä lähestyä sitä. Molossus ei poistu valtiattarensa viereltä, seuraa häntä kuni lammas ja paneutuu hänen jalkoihinsa maata, kun hän johonkin istahtaa, katsoo häneen viisailla silmillään ja on hyvillään, kun hän pehmoisella kädellään silittää sen pörheätä päätä.
Kun Agnes tänä ihanana, rauhaisena joulukuun päivänä oli istahtanut lempipaikalleen, uskollinen koira vieressään, ja juuri tänään erikoisen paljo ajatellut isätöntä serkkuaan, oli tämä äkkiarvaamatta tullut huvilaan. Ensi kerran hänen isänsä kuoleman jälkeen oli hän nyt lähtenyt liikkeelle, ja ensiksi oli hänen tietysti käytävä tervehtimässä sukulaisiaan, nimittäin rakastettua Agnesta, joka oli osoittanut häntä kohtaan niin suurta osan-ottoa.
Paitsi häntä oli samana päivänä muuan toinenkin pitänyt mieltä mainitulle huvilalle, käydäkseen hänkin kunniaterveisillä talon tyttären luona, mutta aivan toisessa tarkoituksessa. Se oli Fulvius, joka ei ollut unhottanut Fabiuksen väitettä, että hän oli tuon heikon tytön-sydämen lumonnut. Kaupungissa sijaitsevaan patriisitaloon, josta hänet tuonoin niin ynseästi oli karkotettu pois, ei hän ehkä toistamiseen olisi uskaltanut mennä; mutta kun urkkija, jolta ei jäänyt mitään huomaamatta, oli kertonut, että jalo Agnes miehisittä saattajitta oli matkustanut huvilaansa, oli Fulvius heti päättänyt käyttää tätä otollista tilaisuutta hyväkseen tunnustaakseen hänelle uudestaan rakkautensa. Sen vuoksi ratsasti hän Nomentumin portista ulos ja oli ehtinyt huvilalle jo ennen kuin Fabiola sinne tuli. Ovenvartija ei tosin alussa ollut oikein selvillä, pitikö hänen laskea muukalainen sisään vai eikö; mutta sanoen itsellään olevan puhumista talon omistajattaren kanssa tärkeästä asiasta, sai ovela Fulvius palvelijan epäilykset poistetuksi. Hän laskeutui siis ratsailta, jätti hevosensa erään orjan huostaan ja astui lehtokujannetta alas, jonka päässä hänen oli sanottu löytävän sen, jota haki.
Päivä painui jo laskuaan kohden ja loi vielä nuoren neitosen kasvoille viimeiset säteensä jäähyväistervehdykseksi, niin että uskollinen koira hänen jaloissaan iloitsi sen loisteesta. Agnes sitoi juuri parhaallaan seppelettä keräämistään talvikukista, kun Molossus alkoi murista, mitä hän muuten hyvin harvoin, josko milloinkaan teki hänen läheisyydessään; eipä sentään tarvittu muuta kuin että Agnes kohotti sormensa, niin oli se vaiti.
Seuraavana hetkenä seisoi Fulvius hänen edessään. Ei hän tosin unhottanut osoittaa tarpeellista arvon-antoa ja kohteliaisuutta, mutta sen ohessa ilmeni hänen käytöksessään jokunen määrä tuttavallisuutta, niinkuin olisi hän jo ollut varma asiastaan. "Jalo Agnes, minä olen tullut", aloitti hän, "lausuakseni vielä kerran ilmi todellisen kunnioitukseni. Tuskin olisin voinut sopivampaa päivää sitä varten valita. Suvi-aurinko olisi tuskin voinut herttaisempaa ilmaa myötään tuoda".
"Kyllä on päivä ihana ja herttainen, mutta minulle on yksi vielä ihanampi tarjona", vastasi puhuteltu.
Fulvius, joka otaksui vastauksen tarkoittavan hänen läsnäoloaan, oli siitä varsin hyvillään ja jatkoi: "Tarkoitat kai sitä päivää, jolloin sinut yhdistetään sen kanssa, joka on voittanut sydämesi omakseen".
"Se on jo tapahtunut", vastasi Agnes ihastuneena.
"Ja ken on se onnellinen? Minussa on ollut vireillä se toive ja on vieläkin, että minulle olisi suotu sija sydämessäsi", jatkoi hän ja lausui ylen mieliskelevin sanoin yhä selvempiä viittauksia käyntinsä tarkoituksesta.
Niin vähän Agnes aavisti, mitä heittiöllä oikeastaan oli mielessä, että hän alussa katsoi Fulviusta silmiin lapsellisella yksinkertaisuudella, iloisena ja tyynenä, kunnes Fulvius viimein ilman verukkeita lausui julki asiansa.
"Jalo Agnes", aloitti hän, polvistuen neitosen eteen, "yhteisen ystävämme, äskettäin kuolleen Fabiuksen kehoittamana, rohkenen hartaasti ja sydämellisesti anoa kättäsi. Jos pyyntöni onkin tapahtunut äkkiarvaamatta ja ilman kaikkia muodollisuuksia, lähtee se kumminkin vilpittömästä, rakastavasta sydämestä".
Ymmälle joutunut tyttönen tahtoi pelästyneenä paeta pois tämän tunnustuksen kuultuaan, mutta Fulvius pidätti häntä. "Jätä minut!" huusi Agnes silloin suuttuneena Fulviukselle, mutta täynnä vihaa toiveensa pettymisen johdosta tämä vastasi närkästyneellä, sähisevällä äänellä: "Sinä siis ylenkatsot minua, sittenkuin ensiksi olet antanut minulle aihetta toiveisiin? Mutta minä jo tiedän, kuka on ollut nopsempi minua — se on tuo Sebastianus, tuo — — —"
"Ken olet sinä?" puuttui joku hänen puheeseensa, "ken olet sinä, joka rohkenet halveksivasti mainita sen miehen nimeä, jonka kunnia on tahraton, jonka siveellisyys on yhtä taattu kuin hänen rohkeutensakin?"
Kuullessaan nämä ankarat sanat konna kääntyi ja näki edessään Fabiolan, joka kenenkään huomaamatta oli lähestynyt ja kuullut viimeiset sanat. Fulvius hämmästyi hänet nähdessään niin peräti, että hänen kielensä ikäänkuin rampeutui, mutta Fabiola jatkoi närkästyneesti: "Ja ken olet sinä, joka hiivittyäsi jo kerran ennen sukulaisteni taloon, taas olet valmis seuraamaan serkkuani tännekin ja ahdistamaan häntä täälläkin hänen yksinäisyydessään?"
Fulvius oli sillä välin tointunut hämmästyksestään ja vastasi nyt julkeasti: "Kuka sinä sitten olet, joka otat itsellesi oikeuden esiintyä valtiattarena tässä talossa?"
"Minä olen se, jonka syy on, että serkkuni osui yhteen sinun kanssasi isäni talossa; sentähden vaatii kunniani ja rehellisyyteni minua tekemään aikeesi tyhjäksi ja ottamaan jalo Agnes turviini". Kun Fabiola tämän lausuttuaan otti Agnesta kädestä, viedäkseen hänet pois, oli tytön pakko läimäyttää murisevaa koiraa kämmenellään, pidättääkseen sitä hyökkäämästä kutsumattoman vieraan kimppuun. Fulvius lähti pois kiristellen hampaitaan, mutta mennessään hän vielä kääntyi, puristi nyrkkejään ja huusi uhkaavasti: "Odota, sinä ylpeä roomatar! Sinä olet vielä katkerasti katuva tätä päivää ja tätä hetkeä! Olet saava tuntea ja kokea, miten Aasia kostaa!"
Kahdestoista Luku.
Edikti.
Vihdoin oli se päivä tullut, jolloin edikti, jonka tarkoituksena oli kristin-uskon hävittäminen, piti saatettaman Roomassa julki. Corvinus, joka oli saanut käskyn ripustaa se määrätylle paikalle Forumilla, oli täysin tietoinen siitä edesvastauksesta, joka häntä painoi. Nikomediasta oli näet saapunut tieto, että muuan kristitty soturi, nimeltä Georgius, oli hävittänyt siellä julki naulatun ediktin ja tämän rohkean tekonsa tähden valittamatta kärsinyt kuoleman. Corvinus oli varmasti päättänyt ryhtyä kaikkiin varokeinoihin, ett'ei Roomassa saisi tapahtua samaa. Jo pelkkä huoli omasta hengestään, ellei mikään muu, olisi pakottanut hänet siihen.
Julistus oli kirjoitettu suurilla kirjaimilla muutamille yhteensitkatuille pergamenttilehdille, jotka naulattiin laudalle ja ripustettiin yhteen Forumin patsaista. Ripustaminen oli tapahtunut vasta myöhään iltasella, kun kaikki oli hiljennyt, joten se vasta seuraavana aamuna oli joutuva ohikulkijain luettavaksi ja tekevä sitä valtavamman vaikutuksen.
Ett'ei kukaan yön aikana saisi repiä pois tätä tärkeätä asiakirjaa, turvautui Corvinus samaan toimenpiteeseen kuin juutalaisten korkea neuvoskunta muinoin ristiinnaulitun haudalla: hän asetti vahtimiehiä ediktiä suojelemaan, ja vahtimiehistöksi valittiin osasto pannonialaista sotaväkeä. Tähän väkeen kuului sotureja pohjan raaimmista heimoista: dakialaisista, pannonialaisista, sarmatialaisista ja germanialaisista, kaikki sotilaita, joita roomalaiset kammoksuivat heidän takkuisen, punaisen partansa, vaalean tukkansa ja ylimalkain hurjan ulkonäkönsä takia. Vaivalla vaan saattoi ymmärtää heidän latinaansa; heillä oli maalaisiaan päällikköinä, ja he muodostivat roomalaisen valtakunnan rappeutumisen aikana uskollisimman henkivartioston niissä lukuisissa tapauksissa, jolloin itsevaltias kuului heidän heimoonsa. Saatuaan käskyn, eivät he arastelleet ryhtyä millaisiin veritöihin tahansa.
Joku määrä näitä villejä julmureita asetettiin sillä tavoin, ettei yksikään Forumin sisäänkäytävistä jäänyt vartioimatta. Vahtimiehille annettiin ankara käsky muitta mutkitta kaataa tai pistää kuoliaaksi jok'ainoa, joka uskalsi tulla Forumille lausumatta määrättyä tunnussanaa. Corvinus oli ollut siksi viekas, että oli antanut täksi yöksi semmoisen tunnussanan, josta hän oli varma, ettei kukaan kristitty sitä käyttäisi, jos sattumalta olisi saanut sen tietääkin. Tunnussana oli: "numen imperatorum" — "keisarien jumalaisuus".
Päätettyään olla laiminlyömättä mitään, toimitti hän itse vihdoin kiertokävelyn, painaakseen vielä kerran mitä tarkimmasti vahtien mieleen heidän velvollisuutensa, ennen kaikkea sen sotamiehen, joka oli asetettu ediktin välittömään läheisyyteen. Tähän toimeen oli varta vasten valittu mies, joka suuruudeltaan, mahdottomilta ruumiinvoimiltaan sekä peljättävältä ulkomuodoltaan ja olennoltaan vei voiton kaikista tovereistaan. Corvinus toisti hänelle käskyn, ettei saa säästää ketään eikä sallia kenenkään lähestyä pyhää ediktiä, ja teki aikamoisesti työtä, saadakseen hänet tarkoin oppimaan tunnussanan.
Dakialainen, joka oli aika huiturassa siitä runsaasta viinimäärästä, jolla oli karaissut itseään yöllistä palvelusta varten, näytti selvästi tajuavan vain sen, että hänen mieluinen velvollisuutensa oli ennen tulevan päivän koittoa pistää joku kuoliaaksi. Yö kun oli kylmä ja myrskyinen, ja sadekuuro tuon tuostakin valeli vetistä tannerta, käyskenteli hän edestakaisin hyvin kääriyneenä levättiinsä eikä unhottanut aina välistä ottaa aimo kulausta pullakosta, jonka salaa oli ottanut mukaansa. Hänen ajatuksensa eivät ollenkaan kaihoisina kiirineet kaukaiseen kotiin, metsään tai virroille, missä hän oli lapsuutensa ajat viettänyt, vaan koettivat sen sijaan arvaella milloinkahan se aika joutuu, jolloin hän saisi leikata kaulan poikki nykyiseltä keisarilta ja olla mukana ryöstämässä Roomaa.
Melkein samaan aikaan ryhtyi vanha haudankaivaja molempain poikainsa kanssa valmistamaan ilta-ateriaa tunnetussa pienessä talossa Suburrassa, kun ovi äkkiä lennähti auki ja kaksi tuttua äkkiarvaamatta astui sisään. Heille lausuttiin mitä sydämellisimmät tervetuliaiset, ja Diogenes pyysi heitä yksinkertaiselle illalliselle kanssaan.
"Olemme sinulle kiitolliset, Diogenes isä", vastasi toinen heistä, Qvadratus, Sebastianuksen jättiläisvoimainen centurioni. "Pankratius ja minä olemme tulleet erittäin siinä tarkoituksessa, että söisimme illallista luonanne. Mutta ei vielä, ei! Ensin on meillä pikkunen tehtävä toimitettavana lähitienoolla. Mutta tänään on meidän saatava jotakin hyvää, ja teidänkin on kerta virkistäminen itseänne meidän kanssamme pikarillisella jaloa viiniä". Näin vastaten ojensi hän kukkaronsa Severukselle, käskien tämän tehdä ostokset, ja jatkoi sitten, kääntyen toverinsa puoleen: "Kääri kaapu hyvin ympärillesi, Pankratius, ja vedä tooga pään yli kasvojen peitteeksi! Ilta on kylmä ja kostea. Noin juuri", lisäsi hän, kun Pankratius oli noudattanut kehoitusta. "Ja pane nyt puita takkaan, hyvä Diogenes, ja katso että ilta-ateria on valmis, kun me tulemme. Me emme viivy kauan".
"Menkää, poikani!" vastasi äijä. "Jumala olkoon kanssanne! Mitä hyvänsä teillä lieneekin aikeissa, olen varma, ettei se voi muuta olla kuin kiitettävää".
Sittenkun Qvadratuskin oli huolellisesti kääriynyt sotamieskaapuunsa, kiiruhtivat molemmat nuorukaiset sieltä pois. Mutta tuskin oli puoli tuntia kulunut, kun he tulivat takaisin kiireisin askelin. Pantuaan oven huolellisesti säppiin, veti Pankratius esiin kääryn kokoonrutistettuja pergamenttilehtiä. "Tuoss' on", huusi hän nauraen, "se suuri edikti prameilevine alkusanoineen".
"Meidän herramme, Diokletianus ja Maksimianus, voittamattomat, imperatorien ja Caesarien isät — mutta tuleen mokoma!" Niin sanoen viskasi hän pergamentin loimuavaan tuleen, missä se muutamassa silmänräpäyksessä muuttui tuhkaksi. Ystävät eivät tosin itseltään salanneet, että mitä julmimmat tuskat ja väkivaltainen kuolema odottivat heitä, jos heidät saataisiin ilmi, mutta siitä huolimatta iloitsivat he sydämestään niin suuriin vaaroihin yhdistyneen yrityksensä onnistumisesta.
Jo ensi päivänkoitteessa seuraavana aamuna nousi Corvinus vuoteeltaan ja lähti, pahasta säästä huolimatta, tuota päätä Forumille. Nähtyään kaikki olevan paikallaan ulommassa vartiostossa, riensi hän vitkastelematta hänelle tärkeimpään paikkaan. Turhaa olisi koettaa kuvata sitä säikähdystä ja suuttumusta, jolla hän katsoi tyhjästä laudasta alas dakialaiseen, joka seisoi tylsän välinpitämättömänä sen alla. Mieluummin olisi hän tiikerin tavoin syössyt hänen niskaansa, mutta barbaarin liputtavat silmät ja hyenamainen kierosteleva katse ilmaisivat hänelle, että sitä ei ollut hyvä yrittää. Sen sijaan että siis olisi ruvennut käsikähmään vahtisotamiehen kanssa, tiuskasi hän hänelle hirmuisimmassa vihan vimmassa: "Konna, mitenkä julistus on kadonnut? Puhu! Ja heti paikalla!"
"Hiljaa vaan", vastasi dakialainen järkähtämättömällä tyyneydellä. "Tuossahan se riippuu aivan samallaisena kuin sen minun huostaani jätit!"
"Niin, lauta on siinä. Mutta missäs edikti on, kollopää?" huusi raivostunut.
"No, kyllähän tiedät, että minä en ole mikään oppinut, enkä ymmärrä kirjoituksesta mitään; kenties sade on huuhtonut pois kirjoituksen", oli vastaus. Mutta kun Corvinus siitä vain yhä enemmän kiukustui, näkyi oiva aate yhtäkkiä iskevän uhatun päähän. Hän kertoi siis, että kaksi noitaa tahi tonttua oli näyttäynyt. Toinen oli ollut hinteröisen pojan näköinen, toinen sen sijaan mahdottoman väkevä; lienee ollut itse Tor ukko tai joku muu jumala.
"Mistä tiedät, että hän oli niin väkevä?" keskeytti hänet Corvinus."Miksi et pistänyt häntä kuoliaaksi?"
"Siksi vain, ettei hän antanut sitä tehdä. Kyllä minä häntä uhkasin peitselläni, mutta hän kiskaisi sen käsistäni ja heitti sen kauas luotaan. Tuolla näet sen törröttävän maassa pystyssä. Miekankin tempasi hän tupestani. Kohta sen perästä katosi hän pimeään ja poika hänen kanssaan". Niin kuului kertomus.
"Kummallinen juttu!" mumisi Corvinus itsekseen. "Mutta kuule, mies, miksi et niin ollen antanut hälytysmerkkiä ja huutanut tovereitasi ajamaan miehiä takaa?" kiljui hän.
"Siksi, että meidän maassa on kyllä tapana ajaa takaa eläviä olentoja, mutta ei jumalia eikä tonttuja", vastasi dakialainen järkkymättömän tyynesti. "Ja mikä pakko oikeastaan oli ajaa heitä takaa? Tuossahan se riippuu paalussa koskemattomana, se lauta, jonka annoit vartioitavakseni!"
"Tämä käy sinulle vielä kalliiksi!" uhkasi Corvinus. "Etkö tiedä, että olet tehnyt itsesi vikapääksi mitä suurimpaan rikokseen? Eikö sinua mitä ankarimmasti kielletty päästämästä ketään ihmistä lähelle ilman sitä tunnussanaa, jota mieleesi penäsin?"
"Ei kiirettä mitään, johtaja! Kukas on sanonut, ettei hän tunnussanaa virkkanut? Et sitä minulta kuullut".
"Vai niin, vai virkkoi hän tunnussanan? Sitten hän ei ainakaan ollut kristittyjä", huomautti Corvinus.
"Hän huusi kovasti ja selvästi 'nomen imperatorum' (keisarien nimi) ja —". Mutta Corvinus ei antanut hänen jatkaa. "Mitä?" ärjäsi hän. "'Numen' se oli, eikä 'nomen'".
"Nomen tahi numen, se nyt lienee yks ja se sama. Kukapa sitä vaatisikaan, että meidän pitäisi niin tarkoin tuntea teidän vierasta kieltänne?"
Mielessään täytyi Corvinuksen myöntää hänen olevan oikeassa, ja lopuksi oli hän kovasti suutuksissaan omaan itseensä, miksi hän sen sijaan, että oli käyttänyt pöllöpäistä muukalaista vahtina, ei ollut jättänyt tuota tärkeää tehtävää jonkun taitavan pretoriaanin toimeksi. Uhaten barbaaria keisarin vihalla, tämän kun ei ollut tapana lievästi rangaista puuttuvaa virka-intoa, oli Corvinus juuri aikeessa lähteä Forumilta, mieli kovin apeana, kun dakialainen pidätti hänet. "Näetkös, päällikkö", alotti hän niin viekkaasti silmähtäen, ett'ei olisi uskonut hänen tuhman, miltei eläimellisen naamansa pystyvän semmoista ilmettä kuvastamaan, "näetkö, että me molemmat, sinä ja minä, olemme tässä asiassa melkein samassa asemassa?"
Corvinus vaaleni. Dakialainen oli osunut oikeaan. "Ja", jatkoi tämä, "jos mielit pelastaa itsesi, on sinun keksittävä pelastus minullekin. Sillä sinuthan keisari on tehnyt vastuunalaiseksi tästä kuinka sen nimi onkaan — — tästä laudasta".
"Olet oikeassa, ystäväni. Minun täytyy antaa tapahtumalle se varjo, ikäänkuin sinun päällesi olisi ylivoimalla karattu ja sinut olisi tapettu vartiopaikalla. Älä sentähden muutamaan päivään liikahda asunnostasi! Viiniä saat niin paljon kuin sua haluttaa. Pian on tämä ikävä asia peittyvä unhotuksen hämärään". Nämä näennäisesti hyvää tarkoittavat neuvot annettuaan, päällikkö poistui paikalta, ja pahaa aavistamaton sotamies hiipi hiljalleen kortteeriinsa.
Moniaita päiviä sen jälkeen löydettiin Tiberin rannalta erään dakialaisen ruumis, joka selvistä merkeistä päättäen oli kuollut murhaajan käden kautta. Tarkempaa tutkimusta ei siitä kumminkaan pidetty, vaan selitettiin yksinkertaisesti, että onneton juovuspäissään oli joutunut kahakkaan ja pudonnut veteen. Corvinus, joka olisi voinut asian juurta jaksain selittää, ei hiiskunut halkaistua sanaakaan. Hän oli kuitenkin, ahkerasti etsittyään kaikki paikat tyhjän laudan ympäriltä Forumilla löytänyt linkkuveitsen, jonka hän tunsi erään entisen koulutoverinsa omaksi. Toivoen tämän vielä joskus olevan hänelle suureksi hyödyksi, kätki hän sen huolellisesti ja riensi pois, hankkiakseen uuden jäljennöksen julistuksesta.
Täyden päivän tultua tulvaili joka haaralta joukottain uteliaita Forumille lukemaan tuota peljättävää julistusta. Mutta kun sen sijalla oli nähtävänä vain tyhjä lauta, nousi tavaton hälinä. Monet ihmettelivät niitten rohkeutta, joita oli totuttu pitämään pelkureina, mutta toiset olivat suutuksissaan kristittyjen kuulumattomasta julkeudesta; muutamat nauroivat niille virkamiehille, jotka olivat olleet julistuksen julkaisemisessa osallisina, toiset olivat kiukuissaan siitä, että jo valmiiksi suunniteltu kristittyjen vainoominen todennäköisesti tulisi siirtymään tuonnemmas.
Muissakin paikoissa, missä ylhäisen maailman oli tapana kokoontua, oli tämä asia päivän puheenaineena. Caracallan kylpylän kantavierasten joukossa ottivat myös vanhat tuttavamme, Calpurnius ja Fulvius, innokkaasti osaa keskusteluun. Scaurus nimisen asianajajan huomautettua, mikä merkillinen tapaus tämä ediktin katoaminen on, vastasi Fulvius kiihkeästi: "Valtio-petoksellinen loukkaus jumalaista keisaria kohtaan; se on oikea nimitys moiselle ilkityölle".
"Oletko kuullut", virkkoi kolmas, "että on ediktin luona vahtina seisoneen dakialaisen ruumis löydetty seitsemänkolmatta tikarinpiston lävistämänä?"
Tämän todenperäisyyttä epäili kuitenkin toinen, joka jyrkästi ja varmasti väitti, että kaikki oli tapahtunut noitumisen kautta; kristityt olivat muka taitavia noitiakin ja sen vuoksi juuri niin vaarallisia.
"Siinäpä se sitten syy lieneekin tuon uuden, ankaran ediktin julistamiseen", huomautti Fulvius. "Ja totisesti, kaikkeen siihen konnuuteen katsoen, mitä noista ihmisistä on kuultu, voitanee tuskin kyllin ankarasti kohdella heitä. — Vai mitä sanot sinä siitä?" jatkoi hän kääntyen tribuniin, joka oli tullut sisään tämän keskustelun kestäessä.
"Minä luulen", vastasi puhuteltu tyynesti, "että jos kristityt todella olisivat sellaiset, joina heitä pidetään, niin he tiettävästi ansaitsisivat tulla kokonaan hävitetyksi maailmasta. Mutta siinäkin tapauksessa tahtoisin suoda heille yhden tilaisuuden päästä pakoon".
"Ja se olisi?" kysäisi Fulvius halveksivasti.
"Ett'ei kukaan saisi nostaa kättään heidän hävittämisekseen, joka ei voisi näyttää toteen olevansa puhtaampi rikoksista kuin he. Minä tahtoisin ehdottaa, ett'ei kukaan saisi nostaa kättään heitä vastaan, joka ei voisi todistaa, että hän ei koskaan ole ollut avioliiton-rikkoja tahi koronkiskuri, petturi tai juomari tai varas, kelvoton mies, isä tai poika. Semmoisista paheista ei voi kristittyjä kukaan syyttää".
Yhä yltyvällä levottomuudella oli Fulvius kuunnellut tätä pitkää syntiluetteloa; varas-sana sai hänet säpsähtämään. Oliko tribuni ehkä nähnyt, että hän Fabiuksen talosta oli anastanut huivin? Mutta oli miten oli, yksi asia oli vakoojalle selvä, se nimittäin, että se vastenmielisyys, jota hänessä heti ensi kerralla oli syntynyt Sebastianusta kohtaan, oli nyt kasvanut vihaksi, ja sydämeen sellaiseen kuin hänen ei viha voinut piirtyä muulla kuin verellä.
Sebastianus läksi kylpylaitoksesta syvästi suruissaan, ja ehdottomasti pääsi hänen huuliltaan jälleen huokaus: "Oi, Herra, kuinka kauan!" Hänen huokauksensa keskeytti hento tytön ääni, joka lausui: "Olkaa vahvat ja pelkäämättömät sydämessänne, kaikki, jotka Herraa odotatte". Ja sen jälkeen lisäsi hän sen lohduttavan sanan, jonka Vapahtaja puhui opetuslapsilleen: "Maailmassa on teillä tuska, mutta olkaa hyvässä turvassa; minä voitin maailman".
"Kiitän sinua, Cecilia, lohduttavista sanoistasi", vastasi alakuloinen tribuni. "Mutta minnekä sinä kiiruhdat niin ilomielin, päivänä semmoisena kuin tämä, jona niin monet vaarat uhkaavat meitä?"
"Katakombeihin", oli vastaus. "Etkö ole kuullut, että minut on määrätty kuljettajaksi Calixtuksen katakombiin? Juuri nyt olen menossa sinne, ryhtyäkseni virkaani". Saatuaan Sebastianukselta erittäin tärkeän asian toimitettavakseen, joka lisäksi oli hyvin kiireellistä laatuakin, jatkoi sokea iloisesti matkaansa.
Sanomattakin on selvä, että katakombit tästä lähin tulivat kristittyjen ainoaksi, johonkin määrin varmaksi turvapaikaksi. Nuorukaisten, jotka olivat uhka-yrityksen Forumilla toimeenpanneet, ei ollut sen vuoksi lepoa ajatteleminenkaan tuon ikimuistoisen illan jälkeisenä yönä. Päin vastoin he käyttivät yön pimeyttä hyväkseen, varoittaakseen uskolaisiansa ja antaakseen heille tiedon seuraavasta kokouksesta katakombeissa.
Kuten jo on mainittu, oli Torkvatuksen alituinen seurustelu kahden pakanallisen ystävän kanssa Caracallan kylpylässä tuntunut arvoisasta Cucumiosta ja hänen vaimostaan Viktoriasta peräti oudolta. Se kun ei heidän mielestään tietänyt mitään hyvää, alkoivat he sen vuoksi pitää tätä apilaslehteä tarkasti silmällä. Olipa tuon alati valppaan Viktorian onnistunut saada tieto eräästä liittoutuneiden kesken tehdystä sopimuksesta, jonka mukaan he aikoivat tunkeutua Calixtuksen katakombeihin aseellisen joukon kanssa samana päivänä, jolloin edikti oli määrätty julaistavaksi.
Sittenkun Corvinus oli ensi säikähdyksestään tointunut, oli hän joutuisasti tilannut uuden jäljennöksen ediktistä ja naulauttanut sen ennenmainittuun lautaan; kumminkaan ei hän vielä läheskään tuntenut olevansa turvassa. Tiesihän hän vallan hyvin, ettei hän, kaikesta uutteruudestaan huolimatta, voisi välttää keisarillisen herransa ja valtijansa vihaa. Sen vuoksi katsoi hän viisaammaksi pitää huolta siitä, että edes jotakin olisi toimitettuna, mikä mahdollisesti saattaisi vähän lauhduttaa peljätyn keisarin ynseyttä, ennenkuin hänet kutsuttiin keisarin eteen vastaamaan, ja niinpä hän päätti panna aiotun hyökkäystuumansa täytäntöön. Sentähden läksi hän varhain aamulla kylpylaitokseen, missä Fulvius ja Torkvatus häntä jo odottivat. Ensinmainittu ei juuri koskaan päästänyt uhriaan näkyvistään. Arvoisilla ystävyksillä oli tuota pikaa suunnitelma valmiina. Sill'aikaa kuin Corvinus, vastahakoisen petturin opastamana, tunkeutui maan-alaisiin käytäviin, valittu joukko aseellisia miehiä mukanaan, ajaakseen siellä koossa olevat kristityt päivän valoon, jää Fulvius maan päälle, seurassaan toinen sotamies-osasto ottaakseen vainotut huostaansa.
Viktoria oli kuunnellut tätä neuvottelua, ja painanut mieleensä jok'ainoan sanan. Hän kertoi tietysti kaikki miehellensä. Tämä päätti ilmoittaa asian tribunille, jahka tämä saapuu tänä aamuna, kuten tavallisesti, ottamaan tavanmukaisen kylpynsä.
Ett'ei Sebastianus tänäkään aamuna jäänyt tulematta, sen tiedämme jo. Osaksi sentähden, ett'ei hän tahtonut jättää virkistävää aamukylpyä käyttämättä, mutta pääasiallisesti siksi, ett'ei hän tahtonut tarpeettomasti herättää huomiota ja synnyttää epäluuloja, oli hän tapansa mukaan saapunut sinne aamusella. Välttääkseen toiselta puolen sitäkin huomiota, minkä suullinen tiedonanto helposti saattoi aikaansaattaa, kirjoitti Cucumio lipulle sen, mitä oli saanut tietää, ja pisti sen tribunin tunikkaan, jonka oli huostaansa saanut.
Tiedämme jo, mimmoiseen vastenmieliseen seuraan ja millaisiin tuskallisiin haasteluihin Sebastianus oli tullut kiedotuksi. Juuri kuin hän parhaallaan oli poistumassa suruisin mielin, tunsi hän neulanpiston rinnassaan, ja tutkiessaan syytä siihen, löysi hän tuon mainitun lipun. Luettuaan sen, olisi hän mieluimmin suunnannut askeleensa Appiuksen tielle päin, ilmoittaakseen kokoontuneille veljille uhkaavan vaaran, sen sijaan että oli aikonut Palatinuksen kukkulalle. Silloin tuli viime hetkessä sokea Cecilia häntä vastaan, aivan kuin käskettynä. Kuinka kiitollinen olikaan Sebastianus, ei ainoastaan niistä lohduttavista sanoista, joilla sokea oli häntä tervehtinyt, vaan vielä enemmän tuon tähdellisen tiedonannon johdosta, jota hän ei olisi voinut uskoa parempiin käsiin.
Kohta sen jälkeen liittouneetkin lähtivät liikkeelle, Corvinus sotamiestensä etunenässä, jota vastoin Fulvius, välttääkseen huomion herättämistä, oli poikennut toiselle tielle, joka vei samaan paikkaan. Jo oli melkoinen joukko kristittyjä kokoontunut katakombeihin. Corvinus, joka näki sisäänkäytävän vartioimattomana, ei vitkastellut. Fulviuksen jäätyä ylhäälle kymmenen tai kahdentoista miehen kanssa, asettui Torkvatus toisten etunenään ollakseen heille oppaana tätä kauheaa ilkityötä toimeen pantaessa.
"Minua ei tämä maanalainen työ ollenkaan miellytä", sanoi muuan vanha, harmaapartainen soturi. "Minä olen sotilas enkä mikään rottakoira. Ulkona päivänvalossa tahdon seista kuni mies, mutta minua ei vähääkään haluta antautua tukehutettavaksi likaviemäriin tai myrkytettäväksi kuin mikä syöpäläinen". Tämä puhe saavutti yleistä hyväksymistä sotamiesten puolelta. "Ja kukapa tietää, jos lopulta hyvinkin lienee satoja noita kavaloita kristittyjä täällä kätkössä, sensijaan että meitä on tuskin tusinankaan verta", huomautti toinen.
"Heidän noitatemppujaan minä pelkään", jatkoi kolmas, "en heidän urhollisuuttaan".
Corvinuksen täytyi käyttää kaikki houkuttelukykynsä saadakseen heitä innostumaan. Hän vakuutti sotamiehille, ettei mitään peljättävää ollut; pelkurimaiset kristityt juoksevat tiehensä kuin jänikset. Maan-alaisessa kirkossa löytyy enemmän kultaa ja hopeaa kuin mitä heidän vuotuinen palkkansa tuottaa. Täten rohkaistuina kämpivät he vihdoin alas kiviportaita myöten. Pimeitä käytäviä, joihin nuo portaat johtivat, valaisi siellä täällä vaisu lampun valo.
Heidän valmistautuessaan seuraamaan johtajaansa, tunki kaukaa kajahtava suloinen ääni heidän korviinsa, niin ihmeen ihanasti helähtävä, että nuo raa'at sotamiehetkin pysähtyivät kuni naulattuina sitä kuuntelemaan. He ymmärsivät joka sanan: "Herra on minun valistukseni ja autuuteni; ketä minä pelkään? Herra on minun henkeni väkevyys; ketä minä vapisen? Sentähden ehkä pahat, minun vainolliseni ja viholliseni, lähestyvät minun lihaani syömään, täytyy heidän kuitenkin heitänsä loukata ja langeta. Ja vaikka sotaväki saartaisi minua, niin ei minun sydämeni sentähden pelkäisi; ja jos sota nousis minua vastaan, minä turvaan sittekin häneen". Ensimäiset värsyt lauloi puhdas, heleänkirkas ääni, ja viimeiseen yhtyi valtava kuoro. Sotamiesjoukko saattoi tuskin uskoa korviaan. Eivätkö nämä ihmeelliset sanat olleet tarkoitetut ikäänkuin pilkaksi ja nauruksi, ikäänkuin ottelun vaatimukseksi turvattomien puolelta näille aseellisille, vahvoille sotureille?
"Tuo nuorekas ääni tuntuu minusta tutulta", mutisi Corvinus. "Oh, niin, sehän on pahanhenkeni ääni; tuhansien joukosta tuntisin sen! Minä vihaan tuota Pankratiusta; häntä on minun kiittäminen kaikesta onnettomuudestani! Eespäin, eespäin, uljaat soturini!" jatkoi hän kääntyen heidän puoleensa, "se joka saattaa käsiini elävänä tai kuolleena julkean laulajan, joka repi alas ediktin, saa olla varma, että hän saapi runsaan palkkion".
"Mutta odotas, meidän pitää ensin sytyttää soihdut!" huusi muuan joukosta, ja toinen pani merkille jotakin kolinan tapaista, odottamatonta jyskäämistä ja lapioimista, ja kolmas huomautti, että lampun valo oli kadonnut ja että laulu oli tauonnut.
"Ei mitään hätää!" huusi Torkvatus uljuudella, jota hänessä ei itse asiassa ollut. "Kolinan saavat aikaan nuo vanhat maamyyrät, haudankaivaja ja hänen poikansa, jotka jo ennakolta valmistavat hautoja niille kristityille, jotka me otamme vangiksi". Turhaan oli hän neuvonut sotamiehiä seuraamaan hänen esimerkkiään ja ottamaan mukaansa vahakynttilät tai lamput soihtujen asemesta. He olivat päinvastoin mitä jyrkimmästi kieltäytyneet menemästä sinne alas, jollei pimeitä käytäviä valaistu sillä kirkkaalla loisteella, jommoista ainoastaan soihdut pystyvät aikaansaamaan. Sitäpaitsi väittivät he soihtujen olevan siitä hyvät, että ne eivät sammu vedosta eikä siitäkään, että käsivarsi sattui jysähtämään jotakin vastaan.
Seuraukset heidän itsepäisyydestään alkoivatkin pian tuntua. Heidän edetessään hiljaisesti ja varovaisesti pimeitä käytäviä pitkin, eivät loimuavien soihtujen kirkkaat liekit levittäneet muuta kuin kuumuutta, täyttivätpä käytävätkin vielä paksulla, pikimustalla savulla, joka uhkasi tukehuttaa miehet ja sammuttaa soihdut. Torkvatus muisti tosin lukea käytävät, jotka erkanivat oikeaan ja vasempaan, mutta turhaan haki hän niitä merkkejä, jotka hän edellisellä kerralla oli tehnyt. Kuinka suuri olikaan hänen kauhistuksensa, kun hän lopulta näki tien tuketuksi ennenkuin hän oli ehtinyt puoleenkaan asti sivukäytävien luvussa, jotka hän edellisellä kerralla oli pannut merkille!
Kavaltaja sai kokea, että hänen hyvinkin salaisesti kutomansa juonet eivät sittenkään olleet jääneet huomaamatta. Severus, joka oli pitänyt häntä tarkasti silmällä, oli sittemminkin alituisesti ollut varoillansa, peljäten jonkinlaista päällekarkausta. Nähtyänsä joukon lähestyvän sisäänkäytävää, oli hän rientänyt sille paikalle, jonne hän jo edeltäkäsin oli varannut hiekkaläjän tien tukkeamista varten. Siellä oli hän veljensä ja muutamien muiden väkevien miesten avulla tarmokkaasti ryhtynyt puuhaan. Ei aikaakaan niin oli työ täydessä vauhdissa, ja suurien hiekkakivimöhkäleiden avulla, joita he irrottivat matalasta katosta hyvin osatuilla kuokkain iskuilla, oli tie pian tukettu.
Kiroukset ja uhkaukset, joita sotamiehet syytivät Torkvatuksen niskoille, eivät tietysti millään tavalla vähentäneet hänen säikähdystään. Hän pyysi hartaasti, että odotettaisiin hetkinen; saattaahan olla, että hän oli erehtynyt, ja siitä on helppo päästä selville, jos hän kulkisi kappaleen matkaa takaisin.
Viipymättä lähti hän matkaan ja oli pian kadonnut seuraavaan sivukäytävään.
Vaikka Corvinuskin heti paikalla teki täyden käännöksen sotamiestensä kera, ei opastajaa enää löytynyt. Miten se oli tapahtunut? Mihin hän oli kadonnut? Ei ihmekään, jos näiden taikauskoisten mielissä heti taas alkoi kummitella noituudet ja loihtumiset. "Nyt riittää", sanottiin. "Kauemmas ei enää mennä. Tuo Torkvatus on joko petturi, tahi on hän pois noiduttu". Corvinuksen rukoukset ja uhkaukset eivät vaikuttaneet niin mitään.
Tukalasta ilmasta palavissaan ja uupuneina, räikeän valon huikaisemina, mustasta savusta miltei tukehtumaisillaan, lähtivät poloiset palausmatkalle. Kun ei ollut vaikeata löytää uloskäytävää, heittivät he toinen toisensa jälkeen pois palavat soihdut. Siitä sai omituinen valo loistamaan haudoilla.
Ennenkuin sotamiehet kuitenkaan ehtivät sisäänkäytävälle saakka, odotti heitä toinen eriskummainen näky, joka saattoi heidät aika lailla kauhuihinsa. Se mitä he ensin olivat otaksuneet päivänvalon loimotukseksi, osottautui lampun valoksi; lamppua piteli mustapukuinen olento, joka seisoi liikkumatonna paikallaan.
"Mitä se on?" kuiskivat sotamiehet peljästyneinä.
"Noita", vastasi yksi heistä yhtä hiljaa; "paikan suojelushenki", virkkoi toinen; "aave", arveli kolmas. Mutta kun he peloissaan hiipivät lähemmäksi, yksi toisensa jälkeen, näytti kuin ei outo olento olisi heitä ollenkaan huomannut. Hänen silmänsä olivat kiillottomat, hän ei liikahtanut, kunnes vihdoin Corvinus rohkaisi luontonsa ja tarttui häntä käsivarteen. "Kuka sinä olet?" aloitti hän käheällä äänellä.
"Kristitty", vastasi puhuteltu tapansa mukaan ystävällisellä äänellä.
"Vie hänet ulos tuonne!" käski Corvinus raivoissaan. "Jonkun on ainakin vastaaminen siitä, että meidät on harhaan johdettu".
Kolmastoista Luku.
Ensimäinen uhri.
Cecilia oli ennättänyt katakombeille ennen tuota aseellista joukkoa ja niin hyvissä ajoin voinut tuoda kokoontuneille kristityille tiedon, jonka Sebastianus heille lähetti, että vainotut olivat kerjenneet paeta syvemmällä oleviin käytäviin. Kun Pankratius hellittämättä pyysi, että sokea ajattelisi omaakin pelastustaan, vastasi hän hymyten, että hänen asiansahan oli olla vahtina ja tienneuvojana katakombeissa.
"Mutta sinä voit joutua vihollisen käsiin", ennätti Pankratius sanomaan.
"Mitä sitten, ehkäpä minun kauttani pelastuu moni, jonka henki on kalliimpi kuin minun", vastasi sokea. "Pankratius, anna minulle lamppu! Jos ei siitä olekaan itselleni apua, niin voihan se valaista tietä muille!" Ystävän huomautettua, että nuo muut saattaisivat olla vihollisia, ei Cecilia antanut perään. Hän läksi siis takaisin ja tuli erään sivusolan kautta juuri sille käytävälle, josta sotamiehet olivat sillä välin tunkeuneet katakombeihin. Pitäen lamppua koholla, asettautui hän vartiopaikalleen seisomaan. Luullen palaavia sotamiehiä ystäviksi, oli hän pitänyt lamppua ylhäällä, näyttääkseen heille sitä paremmin tietä.
Kun Fulvius näki joukon tulevan päivän valoon mukanaan vain tämä ainoa vanki, joutui hän vihan vimmoihin. Sehän oli vielä pahempaa kuin täydellinen epäonnistuminen; se oli naurettavaa — maan alta oli pikkuinen rotta-parka vedetty esiin. Hän läksytti niin tuikeasti Corvinusta, että tämä vapisi kiukusta. "Mutta missä Torkvatus on?" kysäisi Fulvius äkkiä. Hän sai kuulla melkein yhtä monta toisistaan poikkeavaa kertomusta tämän katoamisesta kuin dakialaisen seikkailusta oli liikkeellä juttuja. Mutta eninten häntä suututti, ett'ei hän voinut vapautua epäluulosta, että Torkvatus oli pettänyt hänet ja karannut hänen luotaan katakombien läpipääsemättömään labyrinttiin.
Mutta saahan epäilemättä vangilta tietoja. Hän asettui siis tytön eteen ja käski tuimalla äänellä: "Katso minuun, tyttö, ja kerro minulle totuus!"
"Minun täytyy kertoa totuus, katsomatta sinuun", vastasi sokea vienolla äänellä. "Etkö näe, että minä olen sokea?"
"Sokea?" huusivat ympärillä-olijat yhdestä suusta; mutta Fulviuksen piirteistä ei näkynyt säälin merkkiäkään. Yksi ajatus oli vain hänessä vallalla, nimittäin se, että hän sokean kautta voisi löytää uuden liittymis-kohdan.
"Olisi naurettavaa", aloitti hän, "jos te kaksikymmentä aseissa olevaa miestä marssisitte kaupungin halki yksi ainoa vangittu, sokea tyttö mukananne. Palatkaa sentähden kortteeriinne! Palkkanne on oleva runsas. Mutta sinä, Corvinus, ota minun hevoseni, aja isäsi luo ja tee hänelle selvä, mitä on tapahtunut. Minä seuraan sitte vaunuissa vangitun kanssa".
"Ei mitään petosta", vastasi puhuteltu äissään. "Muista viedä hänet sinne! Päivä ei saa kulua loppuun, ettemme olisi saaneet edes yhtä uhria".
"Ole huoleti", vastasi Fulvius, samalla miettien, mitenkä hän sokean tytön kautta saisi jonkinlaista korvausta kadonneen vakoojan sijaan. Mutta tuon poloisen raukan kiillottomat silmät antoivat hänelle enemmän tekemistä kuin pelaajan ja juomarin rauhaton katse. Kuitenkin tahtoi hän koettaa. Ollessaan kahden kesken hänen kanssaan vaunuissa puhutteli Fulvius häntä osan-ottavalla äänellä: "Tyttö rukka! Kuinka kauan olet ollut sokea?"
"Koko ikäni", oli vastaus. Hänen elonvaiheitaan tiedusteltaessa, kertoi hän aivan viattomasti, että hän pienenä nelivuotisena tyttönä oli tullut Roomaan kristittyjen vanhempiensa mukana. Hän oli kadottanut heidät kummankin samana päivänä ja oli jäänyt yksikseen, avuttomaan, turvattomaan tilaan; mutta hänen taivaallinen Isänsä ei ollut tähän asti antanut häneltä mitään puuttua.
"Sinä olet siis kristitty?" kysyi Fulvius näköjänsä välinpitämättömänä.
"Olen kyllä", vastasi sokea.
"Se oli siis kristillinen kokous, johon minä äskettäin näin sinun varhain eräänä aamuna taluttavan erästä vanhusta?" uteli hän edelleen. Sokean vastattua tähänkin kysymykseen myöntävästi, ei enempiä tiedustelemisia enää tarvittu. Hänen epäluulossaan oli siis ollut perää; Agnes, josta Torkvatus ei ollut voinut tahi tahtonut ilmaista hänelle mitään, oli siis kristitty. Fulvius oli voittanut pelin. Joko täytyi Agneen itsensä tahi osan hänen omaisuudestaan tulla hänen omakseen.
Hetkisen kuluttua aloitti hän uudestaan, tutkivasti tähystellen häntä."Tiedätkö minne sinua nyt viedään?"
"Luultavasti sen maallisen tuomarin eteen, jonka on lähettäminen minut hänen tykönsä, jota minun sieluni rakastaa", kuului vastaus.
"Ja kuitenkin olet sinä niin levollinen, melkeinpä iloinen, kuin jos olisit menossa pitoihin?" vastasi Fulvius hämmästyneenä. Mutta kun hän nyt tiesi kaikki, mitä oli halunnut tietää, niin hän ajoi kaupunkiin ja jätti tytön Corvinuksen käsiin, joka viipymättä vei hänet isänsä tuomio-istuimen eteen. Pitkä kuulustelu seurasi. Tertullus, jonka povessa inhimillisiä tunteita kuitenkin liikkui, hänen nähdessään tämän hinterän, sokean tytön, koetti voimainsa mukaan, käyttämällä ystävällisiä sanoja ja lempeitä kuvitteluja, saada hänet vakuutetuksi kristillisen uskonsa hulluudesta ja saattaa hänet luopumaan siitä. Mutta kun kaikki hänen sanansa olivat kaikuneet kuuroille korville ja vangittu yhä uudestaan lapsellisen yksinkertaisesti ja sydämestään iloiten oli selittänyt, että hänei voinuteritä Herrastaan ja Vapahtajastaan, niin tuomari lyöttäytyi tylyksi, lausui mitä julmimpia uhkauksia syytettyä kohtaan ja käski venyttää häntä piinapenkissä. Äänekästä surkuttelun hälinää kuului ympärillä olijain piiristä, jonka kautta sokealle vasta selvisi, että muitakin todistajia kuin tuomari ja pyöveli oli saapuvilla. Pyöveli, jonka myöskin kävi sääliksi onnetonta, ei aluksi saattanut ryhtyä kamalaan tehtäväänsä. Mutta kun hänen herransa tuimat silmäykset ja käskyt pakottivat hänet kuitenkin tekemään sen, antoi hän ennenpitkää kätensä taas vaipua. "Hän on kuollut!" sanoi hän hiljaisella äänellä.
Tertullus uskoi tuskin korviaan ja hänen piti omin silmin saada vakuutus sen totuudesta. Tyttönen oli kuollut. Katsojain joukossa vallitsi syvä hiljaisuus, harras äänettömyys, kunnes viimein puhdas, sointuisa ääni ovensuuhun kokoontuneiden joukosta kovasti ja selkeästi huusi: "Etkö, jumalaton tyranni, huomaa, että sokea kristitty parka, asetettuna kasvoista kasvoihin kuoleman kanssa, on mahtavampi sinua ja sinun julmaa herraasi?"
"Kuinka, jo kolmatta kertaa neljänkolmatta tunnin sisällä tulet sinä tielleni?" huusi Corvinus. "Tällä kertaa et varmaankaan pääse käsistäni". Näillä sanoilla, joita hän lisäksi säesti mitä kauheimmilla kirouksilla, syöksyi hän vimmastuneena salin läpi käytävälle päin, joka erotti katsojat tuomio-istuimesta. Sokeassa raivossaan törmäsi hän erästä upseeria vasten, joka oli väkevä kuin Herkules ja joka tietysti paljaan sattuman kautta oli joutunut siihen seisomaan. Corvinus kellahti suin päin lattialle; mutta sotilas tarttui häneen ja kysyi tuiki tyynesti: "Et kai satuttanut itseäsi, Corvinus?"
"En, en", vastasi raivostunut läähättäen. "Päästä minut, Qvadratus, muuten hän pääsee karkuun, tuo Pankratius konna, joka juurikaan pilkkasi isääni. Päästä minut!"
Sittenkun jättiläinen oli varma siitä, että ystävä oli ennättänyt pakoon ja pian löytää turvapaikan Diogeneen asunnossa, päästi hän takaa-ajajan menemään.
Sill'aikaa oli prefekti antanut pyövelille käskyn heittää ruumis Tiberiin. Mutta pyöveli, joka oli oikein ymmärtänyt erään läheisyydessä seisovan upseerin merkin, kun tämä oli näyttänyt hänelle pulleata kukkaroa, ei pitänyt sillä mitään kiirettä. Tuskin oli prefekti poistunut Forumilta, ennenkuin Sebastianus salaa pisti kukkaron hänen käteensä ja merkitsevästi kuiskasi: "Capuan portilla jalon Lucinan huvilassa, tunti jälkeen auringon laskun".
"Jätetään varmasti", oli vastaus.
Palattuaan Forumilta lähti Tertullus oitis keisarilliseen palatsiin, kertoakseen päivän ikävistä tapahtumista ja koettaakseen mikäli mahdollista saada keisari uskomaan, että hänen poikansa oli syytön kaikkiin näihin onnettomuuksiin. Hän tapasi keisarin varsin ärtyisällä tuulella. Jos Corvinus olisi astunut hänen näkyviinsä varhain aamulla, ei hän suinkaan hengissä olisi saanut palata. Kristittyjä vastaan katakombeihin tehdyn hyökkäyksen kurja loppu oli juur'ikään uudestaan virittänyt hänen vihansa liekin, kun Tertullus astui vastaanotto-huoneeseen. Sebastianus oli osannut asettaa niin, että hän oli vahdissa.
"Missä on poika-lurjuksesi?" oli ensimäinen tervehdys, jollaMaksimianus jyrisi prefektiä vastaan.
"Hän odottaa nöyrimmästi ulkona jumalallisia käskyjäsi, palaen halusta saada lauhduttaa jumalaista vihaasi niiden kepposten johdosta, jotka kohtalo on tehnyt hänen uutteruudelleen", vastasi Tertullus.
"Kohtalo?" huusi hirmuvaltias. "Tahdotko syyttää kohtaloa siitä, mikä on seurausta hänen omasta tyhmyydestään ja pelkuruudestaan? Kaunis alku totta tosiaankin! Mutta hän saa itse vastata siitä! Tuo hänet tänne!"
Vavisten kaikissa jäsenissään tuli onneton sisään ja heittäytyi keisarin jalkoihin. Mutta tämä survasi hänet niin raivoisasti luotaan, että Corvinus kieri takaisin kuni potkaistu koira. Tämä näky sai keisarin ilkeästi nauraa hohottamaan, mikä häntä koko joukon lauhensi. "Tule, nouse ylös", käski hän hetkisen kuluttua, "tee tili itsestäsi ja tunnusta millä tavoin edikti katosi!"
Corvinus teki käskyn mukaan, mutta hänen esityksensä oli niin sekavaa ja hajanaista, että keisari aina vähä väliä keskeytti hänet, nauraa hohottaen. Häntä silminnähtävästi huvitti, että Corvinusta oli niin sukkelasti vedetty nenästä, ja tämä juuri oli suotuisa merkki sille, jonka henki niin sanoaksemme häilyi hiuskarvan varassa.
"No", sanoi Maksimianus vihdoin, "en tahdo liian ankarasti sua kohdella. Liktorit, päästäkää kirveenne!" Käskyä toteltiin silmänräpäyksessä; liktorit vetivät välkkyvät kirveensä vitsakimpuista ja tutkivat niiden terää. Mutta Corvinus heittäytyi vielä kerran keisarin jalkoihin ja rukoili: "Säästä henkeni! Jos sen teet, saatan olla sinulle avuksi, ilmaisemalla tärkeitä tietoja!"
"Kukahan sinun arvotonta henkeäsi pyytääkään?" ärjäsi Maksimianus."Kirveet syrjään, liktorit; vitsat ovat hänelle kyllin hyvät!"
Seuraavassa tuokiossa sidottiin kädet epäsuosioon joutuneelta ja tunikka vedettiin hänen hartioiltaan. Iskuja sateli veriseen ammattiinsa harjaantuneiden liktorein käsistä, kunnes Corvinus keisarillisen herransa suureksi tyytyväisyydeksi ulisi ja matona kieritteli. Rangaistuksen saatuaan, täytyi kuritetun, kivuistaan huolimatta taas astua keisarin eteen, joka pilkaten kysyi, mitä merkillisiä tietoja hänellä oli ilmaistavana.
"Minä tiedän, kuka se eilen repi pois keisarillisen ediktisi. Hänen nimensä on Pankratius. Forumilta löytämäni veitsen kautta olen tullut huimapäisen ilkityöntekijän jäljille", kertoi Corvinus surkealla äänellä.
"Miksi et itse ottanut häntä kiinni ja jättänyt tuomarien käsiin?" kysyi keisari.
"Päivän kuluessa olen kahdesti tullut häntä niin lähelle, että olen kuullut hänen äänensä, mutta molemmilla kerroilla pääsi hän minulta karkuun".
"Varo, ett'ei se tapahdu kolmatta kertaa, ellet tahdo kärsiä rangaistusta hänen sijastaan! Mutta mitenkä olet tullut tuntemaan hänet ja hänen veitsensä?"
"Hän ja minä kävimme yhdessä Cassianuksen koulua; sen jälkeen onCassianuskin tullut kristityksi".
"Kristitty uskaltaa antaa opetusta minun alamaisilleni ja tehdä heidät valtakunnan ja keisarin vihollisiksi ja opettaa heitä halveksimaan jumalia!? Kaiketi on siis tuo kyykäärmeen sikiökin, Pankratius, oppinut kapinalliselta opettajaltaan hävittämään keisarillisen ediktimme!" huudahti keisari vihastuneena. "Tiedätkö missä hän on olentoa?"
Corvinus vastasi myöntävästi tähän kysymykseen ja lisäsi, että muuan entinen kristitty, nimeltä Torkvatus, oli sen hänelle ilmaissut.
"Ja ken tuo Torkvatus sitten on?" kysyi Maksimianus.
"Muuan nuorukainen, joka jonkun aikaa on oleskellut yhdessä toisten kristittyjen kanssa Chromatiuksen maahovissa", oli vastaus.
"Ethän sillä vain tahtone sanoa, että entinen prefektikin on tullut kristityksi?" kysyi tyranni kiivastuen ja jatkoi vihansa yhä paisuessa: "Sitä uskottomuutta, sitä kavaluutta! Lopulta ei voi luottaa enää kehenkään! Prefekti, toimita heti, että koko joukkio vangitaan; pidä myös huolta siitä, etteivät koulumestari ja Torkvatus pääse pakenemaan!" Kun tuomari siihen huomautti, ett'ei Torkvatus enää muka kuulu kristittyihin, vastasi keisari ärevästi: "Mitä se minuun kuuluu? Vangitse vain kaikki, jotka saat käsiisi, äläkä heitä hellävaroin kohtele! Ymmärsitkö? Ja korjatkaa nyt luunne pois! Illallinen odottaa minua".
Niine hyvineen saivat isä ja poika lähteä. Vaikka kyllä kaikkia lääkkeitä koeteltiin, ei viimemainittu kumminkaan saanut unta silmiinsä tuskilta ja kuumeelta, vaan jätti hän seuraavana aamuna vuoteensa väsyneenä ja uupuneena; kuitenkin pyysi hän isäänsä heti lähettämään hänet Campaniaan. Hän hehkui halusta saada pelastaa kunniansa ja tyydyttää kostonhimonsa sekä samalla päästä kärsimästä pilkkaa, jonka alaiseksi hän kaikissa tapauksissa kotikaupungissaan oli joutuva.
Me annamme hänen lähteä matkaan ja katsomme sill'aikaa, kuinka hänen etevimmän apumiehensä tällä välin on käynyt. Kun Fulvius lupauksensa mukaan oli jättänyt vangitun sokean tytön oikeuden haltuun, riensi hän, niinkuin hänellä oli tapana aina tehdä, kertomaan seikkailujaan Eurotaalle.
"Hyvinpä vähän tuosta kaikesta on meille tuloa", huomautti vanhus, järkähtymättömällä tyyneydellä kuunneltuaan päivän tapahtumia.
"Ei etua pienintäkään, se minun täytyy myöntää, mutta ainakin hyviä toiveita tulevaisuuteen nähden", kuului vastaus.
"Millä tavalla?" kysyi Eurotas. "Siten, että jalo Agnes on minun vallassani. Sittenkuin olen saanut tietää hänen olevan kristityn, täytyy joko hänen itsensä tahi hänen omaisuutensa tulla omakseni".
"Valitse sitte jälkimäinen", vastasi vanhus, entinen ilme kasvoissaan."Se tie on lyhyin ja helpoin".
"Mutta kunniani!" vastasi Fulvius. "Enhän saata suostua ottamaan vastaan rukkasia, niinkuin olen sinulle kertonut".
"Se on kuitenkin jo tapahtunut, ja tämä häpeällinen hylkääminen vaatii kostoa. Pidä mielessäsi, ett'ei sinulla ole hetkeäkään aikaa tuhlata hullutuksiin! Rahavarasi ovat melkein lopussa. Sinuntäytyyottaa ratkaiseva askel".
"Mutta olisihan sinullekin, Eurotas, mieluisempaa, jos voisin saada tuon rikkauden rehellisellä tavalla, enkä halpamaisilla keinoilla anastaisi sitä", lausui Fulvius. Sana "rehellisellä" pani ilkamoisen hymyn väreilemään vanhuksen huulilla. "Hanki omaisuus haltuusi millä keinoin hyvänsä, kunhan se tapahtuu lyhyintä ja varminta tietä! Eihän minun liene tarvis muistuttaa sinua sopimuksestamme, jonka tuntenet tarpeeksi hyvin. Joko pääsee perheemme entiseen arvoonsa ja entiseen loistoonsa tahi sammuu sen nimi sinussa ja sinun kanssasi. Se ei saa kauemmin elää häpeässä ja köyhyydessä".
"Minä tiedän sen jo, tiedän sen; ei sinun tarvitse joka päivä muistuttaa minulle asioiden tukalaa tilaa", vastasi Fulvius käsiään väännellen ja joka jäsenessään vavisten. "Anna minulle vain aikaa, niin kääntyy vihdoin kaikki hyväksi".
"Aikaa kenties niin kauan, kunnes kaikki toiveet ovat häipyneet?" vastasi Eurotas kylmästi. "Nyt juuri on asemamme kaikkea muuta kuin loistava. Mutta, lienee ehkä jo aika, että tulet tietämään ken oikeastaan olen", pitkitti hän.
"Etkö ollut ennen isäni uskollinen palvelija, jonka hoitoon hän uskoi minut?" kysyi Fulvius ihmeissään.
"En isäsi palvelija, vaan hänen vanhin veljensä, ja siksi juuri perheen pää", oikaisi Eurotas. "Siitä asti kuin isäni huolimattomuus ja tuhlaavaisuus saattoi perheemme loiston ja rikkauden häviöön, ei ajatuksillani ja toiveillani ole ollut kuin yksi tarkoitusperä, nimittäin sen entiselleen saattaminen. Luullen isäsi, minun nuoremman veljeni, paremmin pystyvän tätä päämäärää saavuttamaan, luovuin minä eräillä ehdoilla oikeudestani ja omaisuudestani. Noihin ehtoihin kuului, että sinun tulisi olla minun holhoukseni alaisena ja henkisen kehityksesi yksinomaan minun johdettavissani. Sinä tiedät, kuinka olen sinua kasvattanut, kuinka olen ahkeroinut yksinomaan istuttaa sinuun sitä, ett'ei sinulla valitessasi keinoja päämäärämme saavuttamiseksi saa olla mitään epäröimisiä".
Jännitetyllä tarkkaavaisuudella, hämillään ja kovasti häpeissään oli Fulvius kuunnellut tätä paljastusta; mutta synkeä vanhus jatkoi, tähystellen häntä terävin, läpitunkevin silmin: "Ethän kai ole unhottanut, minkä hirvittävän rikoksen kautta saatoimme perheen omaisuuden hajanaiset jäännökset sinun käsiisi".
Fulvius hytkähti, kuullessaan tämän muistutuksen, peitti kasvot käsiinsä ja pyysi: "Oi, älä mainitse sitä, Eurotas! Taivaan nimessä, säästä minua siitä!"
"Hyvä on", aloitti vanhus taas kylmäkiskoisella äänellä, "tahdon puhua lyhyesti. Muista, veljenpoika, että se, joka ei pelkää rikoksien kautta saavuttaa loistavaa tulevaisuutta, hän ei myöskään saa kauhistua, katsellessaan jotakin mennyttä, mikä samallaisten keinojen kautta on tätä tulevaisuutta valmistanut. Tulevaisuushan on ennen pitkää sekin kuuluva menneisyyteen. Samoin kuin on olemassa jonkinlaista rehellisyyttä rikoksissakin, samoin tahdomme mekin vilpittömästi ja rehellisesti lausua ajatuksemme sopimuksestamme, ja siten myös toimia. Sinut on luonto varustanut runsaissa määrin itsekkyydellä ja viekkaudella, jota vastoin minä olen saanut rohkeutta ja tunnottomuutta noitten ominaisuuksien käyttämisessä. Kohtalomme ovat erottamattomasti toisiinsa punoutuneet — me joko yhdessä rikastumme tai yhdessä syöksymme turmioon".
Fulvius oli vaiti, mutta hän kirosi sydämessään sitä päivää, jolloin hän tuli Roomaan, ja vielä enemmän sitä hetkeä, joka niin vahvoilla siteillä oli kiinnittänyt hänet tähän hirvittävään, ankaraan mieheen. Niin mielellään kuin hän olisikin pudistanut päältään nämä kahleet, tunsi hän kuitenkin olevansa ikäänkuin taikavoiman kautta kytketty kiinni Eurotaaseen, ja hän oli setänsä suhteen niin voimaton kuin lammas jalopeuran kynsissä. Apein mielin heittäytyi hän vuoteelleen, mutta haki turhaan toivottua lepoa. — —
Mutta mitä on sillä välin tullut Torkvatuksesta? Emme huoli laveasti kertoella hänestä, vaan ainoasti lyhykäisesti viitata niihin tuskallisiin hetkiin, jotka hän vietti harhailemalla kolkoissa maanalaisissa käytävissä likellä niitä, jotka lepäsivät rauhassa vainajain kaupungissa, hän, luopio, petturi, Jumalasta eksynyt. Kuolema lakkaamatta silmien edessä, helvetti sydämessä, oi, se oli ahdistuksen ja epätoivon tila, jota ei käy kuvaaminen!
Oli jo myöhä ilta, kun hän vihdoinkin oli näkevinään valoa häämöttävän kaukaa. Hän ei ollut erehtynyt. Kun hän viimeiset voimansa ponnistaen oli kohoutunut hiukan, tuli hän siihen vakaumukseen, että se oli hautajais-saatto, joka läheni. Laulaen ja rukoillen pantiin ruumis sille valmistettuun hautaan, joka oli aivan likellä eksyksiin joutunutta. Hänet huomattiin vasta sitten kun hän hiljaa oli kysynyt lähinnä seisovalta, ketä siinä haudattiin.
"Säveän, sokean Cecilian, joka tän'aamuna joutui sotamiesten käsiin, onJumala ottanut tykönsä kotiin", oli vastaus.
"Siinä tapauksessa minä olen hänen murhaajansa!" sanoi onneton kumealla äänellä ja heittäytyi kovasti parkuen ja vaikeroiden maahan. Syvästi liikutettuina piirittivät hänet kantajat ja ne jotka olivat saattaneet tuota hiljaista tyttöstä hänen viimeiseen leposijaansa. Niitten joukossa oli myös Sebastianus, joka järkähtynein mielin nosti ylös itsesyyttäjän ja harvaan ja juhlallisesti lausui hänelle nämä sanat: "Sitten tulkaa ja katsokaamme kummalla oikeus on, sanoo Herra. Vaikka teidän syntinne veriruskeita olisivat, niin ne tulevat lumivalkeiksi; ja vaikka ne olisivat ruusunkarvaisia, tulevat ne kuitenkin villan kaltaisiksi".
Vanha piispakin lausui muutamia vakaita sanoja tuolle murretulle, mutta huolehti myös siitä, että jotakin virvoketta tarjottiin hänelle, jota hän niin hyvin tarvitsi. Koska Torkvatus osoitti sydämestään katuvansa ja näytti kovasti pelkäävän tuota hyvin tunnettua kiusaajaa ja kiusauksia, uskottiin hän kunnian-arvoisan Diogeneen ja hänen poikainsa turviin. Nämä hankkivat hänelle turvapaikan erään kristillisen naapuriperheen kodissa. Mielellämme tahdomme noitten uskollisten ystävien tavalla toivoa, että hänen katumuksensa on vilpitön, ja että hän, syvän lankeemuksensa nöyrryyttämänä, tästälähin tositeossa on tuottava kristitylle nimelleen kunniaa.
Neljästoista Luku.
Pankratius rakkaudentöitten harjoittajana.
Varhain seuraavana aamuna oli keisarillinen tribuni nuoren Pankratius ystävänsä luona. Kuten tiedämme, oli hän kuullut mitä keisari oli määrännyt Corvinuksen tehtäväksi sekä arvoisan Chromatiuksen ja hänen talonväkensä että vanhan opettajan Cassianuksen suhteen. Hän oli nyt tullut kehoittamaan nuorukaista, että tämä koettaisi välttää prefektin julman pojan pauloja ja varottaisi ystäviä.
Siihen ei innokasta Pankratiusta tarvinnut kehottaa kahtamiseen. Uskomattoman lyhyessä ajassa oli hän suoriunut matkakuntoon, ja Rooman asukasten vielä maatessa sikeätä unta, ratsasti hän, sanottuaan sydämelliset jäähyväiset hellälle äidilleen, pois Appiuksen tietä, poiketakseen sitten vähemmin käytetylle ja sentähden turvallisemmalle tielle. Corvinus ei kuitenkaan pitänyt liikaa kiirettä. Luonnollisesti tahtoi hän itse olla johtamassa sitä joukkoa, joka lähetettiin Campaniaan suorittamaan ilmeisesti kunniakasta, paljon tuottavaa ja mieluista keisarillista käskyä; mutta osaksi rikkipiestyjen hartiainsa, osaksi tarpeellisten valmistusten tähden, saattoi hän vasta parin kolmen päivän perästä lähteä Roomasta. Siitä oli seurauksena, että kristityt sanansaattajat ennättivät melkoisen matkan vainoojistaan edelle, vaikka olivatkin kulkeneet pitkää kiertotietä.
Pankratius ja hänen seuralaisensa eivät suinkaan tavanneet ystäviänsä huvilassa kokonaan valmistaumattomina. Sanansaattajat otettiin kuitenkin mitä sydämellisimmin vastaan, ja sittekun Sebastianuksen kirje oli luettu julki, tultiin hartaasti rukoiltua ja vakaasti harkittua siihen päätökseen, että Chromatius seuraisi Fabiolan ystävällistä kutsua ja pysyttelisi toistaiseksi piilossa ystävättären huvilassa. Fabiola oli nimittäin, itsekään tietämättään miksi, kutsunut Chromatiusta viettämään jonkun ajan hänen huvilassaan. Niinikään aikoivat talon muutkin jäsenet eri tahoilta hakea itselleen turvapaikkoja, ja itse huvila jätettiin muutamien luotettavien kristittyjen orjien huostaan.
Kun sanansaattajat olivat suoneet itselleen ja hevosilleen tarpeellista lepoa, valmistausivat he matkaa jatkamaan ja lähtivät Fundiin, samaa tietä, jota Torkvatus hiljakkoin oli kulkenut. Väsyneinä ratsastajat poikkesivat vähäliikkeiseen, halvannäköiseen majataloon kaupungin ulkopuolella. Kyselemällä Pankratius pian löysi vanhan opettajansa asunnon. Varsin iloissaan tämä syleili rakastettua oppilastaan. Pankratius kertoi ukolle, mitä varten hän oli tullut, ja koetti mitä vakuuttavimmin kehottaa häntä lähtemään pakoon tai ainakin hakemaan itselleen piilopaikkaa. Mutta kaikki entisen oppilaan rukoukset ja kuvailut jäivät tuloksia vaille; ukkoa ei saatu pakotuumiin taipumaan, ja Pankratiuksen ei auttanut muu kuin suruisena lähteä majataloonsa ja jos mahdollista siellä odottaa asian päättymistä.
Tällä aikaa oli Corvinus valittuine seuralaisineen ennättänyt "kuvapatsaitten huvilalle" ja tunkeutui odottamatta veräjästä sisään taloon. Mutta täällä oli joka paikka autiona. Hän kolusi kyllä kaikki solat ja sopet, mutta ei suureksi kiusakseen löytänyt mitään, ei elävää olentoa eikä minkäänlaista kirjoitusta tahi kirjateosta, mikä olisi viitannut kristillisyyteen. Vihdoin hän sai käsiinsä orjan, joka työskenteli puutarhassa. Tältä kysyi hän äreissään, missä hänen herransa oleskelee.
"Isäntä ei sano orjalle, minne hän menee", vastasi puhuteltu murteellisella latinankielellä.
"Sinä teet pilaa minusta", yrmyili Corvinus. "Sano, mitä tietä hän ratsasti pois ystävineen".
"Tuota tietä läpi veräjän", oli vastaus.
"Ja mihin se vie?"
"Näetkö tuolla?" vastasi puhuteltu. "Näetkö veräjän? Sen näet kyllä, mutta mitään muuta et näe. Niin on minunkin laitani. Minä teen työtä tässä, enkä näe muuta kuin mitä veräjän sisäpuolella on".
"Voinethan ainakin sanoa, milloin he lähtivät?" jatkoi Corvinus.
"Tarkoitatko, sittenkun ne kaksi olivat tulleet Roomasta?"
"Mitkä kaksi?" kysyi Corvinus.
"Toinen oli pulska nuorukainen, joka lauloi niin kauniisti; toinen oli suuri vahva mies, jolla oli jättiläisen voimat. Näetkö tuon nuoren puun tuolla nurmikolla? Sen tempasi hän ylös juurineen yhtä helposti, kuin minä nostan tämän lapioni maasta".
"Taaskin nuo kaksi!" tiuskasi Corvinus vihan vimmassa. "Vielä kerran on tuo hävytön nulikka tehnyt aikeeni tyhjäksi ja kumonnut toiveeni. Mutta sen on hän saava kalliisti maksaa!"
Vähän aikaa levähdettyään lähti Corvinus jälleen liikkeelle, päätettyään sitä ennen vahvasti, että vihattu opettaja saisi kaksinkertaisesti tuta hänen vihaansa. Mutta mitä, jos hänen pahahenkensä tässäkin kohden tekisi hänen aikeensa mitättömäksi!
Koston ajatuksia hautoen tuli hän Fundiin ja lähti heti vanhan opettajansa asuntoon. Täällä hän tapasi opettajan uusien oppilaittensa ympäröimänä. Kunnian-arvoisa vanhus tarjosi ystävällisesti kätensä entiselle oppilaalleen, mutta tämä herjasi häntä ja haukkui valtion-kavaltajaksi ja kunnottomaksi kristityksi, ja kehoitti raakoja, pakanallisia poikia päästämään nurjamielisyytensä valloilleen ankaraa, arvotonta opettajaansa kohtaan. Jumalaisen keisari Maksimianuksen nimessä antoi hän heille luvan tehdä vanhukselle mitä he tahtoivat.