Tuskin olivat nämä sanat lausutut, ennenkuin kirjoja, kirjoitustauluja ja muita koulutarpeita alkoi kaikilta tahoilta sinkoilla kunnianarvoisen ukon päälle, joka seisoi vastustajainsa edessä ristissä käsin, kunnes hän verissään kaatui Corvinuksen jalkojen juureen, joka riemulla katseli uhrinsa tuskia. — Mutta me jätämme tämän verityön ja sen tekijät, jotka Corvinuksen yllyttäminä olivat nuorten tiikerien tavoin hyökänneet uhrinsa päälle, ja sitten riemuiten juosseet tiehensä, kehuakseen kotona tätä urotyötään. Sittekun Corvinus perkeleellisellä mielihyvällä oli katsellut tätä näytelmää, lähti hänkin pois välittämättä sen enempää kuolevasta opettajasta. Muuan uskollinen palvelija nosti sitten Cassianuksen, joka oli lähellä hengenheittoaan, varovasti vuoteelle, eikä hän sopimusta myöten myöskään unhottanut lähettää sanaa Pankratiukselle. Jättäen valmistukset paluumatkaa varten toverinsa asiaksi, kiiruhti kutsuttu viipymättä kuolinvuoteen luo. Kirkastunein kasvoin kuoleva ojensi kätensä rakastettua oppilasta kohti, ja parisen tunnin kuluttua oli hän rauhallisesti nukkunut kuolon uneen. Parin uskotun auttamana onnistui Pankratiuksen kuitenkin saada toimitetuksi vainajalle hiljaiset, kristilliset hautajaiset.
Kun marttyrin maalliset jäännökset oli siunattu viimeiseen lepoon, lähtivät Pankratius ja Qvadratus raskain mielin paluumatkalle. Ei ollut ensinmainitun helppo saada hillityksi vihaansa tämän verityön johdosta, joka ei ollut tapahtunut ainoastaan Corvinuksen toimesta, vaan jota tämä ihmis-hirviö vielä säälittä ja tunnonvaivatta itse oli katsellutkin.
Mitä tunnonvaivoihin tulee, niin hän kuitenkin erehtyi, sillä tuskin oli Corvinus saanut kostonhalunsa tyydytetyksi, kuin hän jo tunsi, miten häpeällisesti oli menetellyt. Sitäpaitsi pelkäsi hän mitä isänsä siitä sanoisi, sillä tämä oli aina pitänyt Cassianusta suuressa arvossa. Ja mitä sanovat noiden ilkikuristen viikarien vanhemmat siitä, että heidän poikansa hänen johdollaan olivat tehneet itsensä syypääksi rikokseen, joka oli miltei isänmurhan veroinen?
Tuskallisten omantunnon vaivojen kalvamana hän käski vihoissaan, että kotimatkalle oli heti lähdettävä Fundista, mutta silloin sai hän tietää, että se oli mahdotonta: hevoset tarvitsivat muutaman tunnin levätä. Tämä teki hänet vielä alakuloisemmaksi, ja häädyttääkseen itsesyytökset ja levottomuuden, turvautui hän pikariin. Viimein lähti hän seuralaisineen liikkeelle, mutta pysähtyi muutamien tuntien kuluttua uudelleen, ja vasta yön pimetessä jatkettiin matkaa. Tien, joka kulki lehtokujannetta myöten pitkin sitä suurta kanavaa, johon vesi Pontinin soista virtaa, oli pitkällinen sade liottanut ja tehnyt niljakaksi.
Eipä Corvinuksen tila todentotta ollut kadehdittava. Kiukusta ja ylenmääräisestä viininjuonnista tulistuneena, tuskitteli hän, kun ei matka kylliksi nopeasti joutunut, ja koetti lakkaamatta ruoskanläimäyksillä pakottaa uupuneita hevosia kiireemmin kulkemaan. Viimein pillastuivat kiusatut elukat, vaunut paiskautuivat tiepuolesta toiseen ilman että toverit kykenivät häntä seuraamaan tai tulemaan johtajalleen avuksi. Corvinus huusi ja kiroili, mutta tästä oli vain seurauksena, että vauhkot hevoset sitä hurjemmin laukkasivat, kunnes vaunut särkyivät ja Corvinus suistui päistikkaa veteen.
Juuri tuona onnettomana hetkenä tuli kaksi meille tuttua ratsastajaa nelistäen paikalle. He olivat jonkun matkan päässä huomanneet tuon uhkaavan vaaran ja sen johdosta kannustaneet ratsujaan ja saapuneet onnettomuuspaikalle, voimatta kuitenkaan estää tapaturmaa. Tuossa tuokiossa hyppäsi Pankratius satulasta alas ja tunsi nousevan kuun himmeässä valossa entisen koulutoverinsa, joka turhaan koki kompuroida ylös liejuisesta vedestä. Tässä kohdin ei ollut tosin syvä, mutta savinen ranta oli niin liukas, että niin pian kuin hän koetti kiivetä ylös, luisui hän aina takaisin ja pulahti etemmäksi veteen, missä tietysti oli syvempi. Ei ihmettä siis, että hän lopulta kontistui ja uupui aivan kokonaan, kun oli niin monta kertaa turhaan yrittänyt vastentahtoisesta kylvystään nousta.
"Olisi aivan paraiksi hänelle, jos jättäisimme hänet oman onnensa nojaan", mutisi tuima soturi.
"Hiljaa, hiljaa, Qvadratus, älä puhu siten! Pidä kiinni minua lujasti! — Kas niin!" sanoi nuorukainen ja, pidellen kiinni jättiläismäisestä ystävästään, kumartui hän penkereen yli ja tarttui vihollisen käsivarteen, juuri samassa silmänräpäyksessä, kun tämä hellitti kuivan oksan, josta oli pitänyt kiinni ja nyt voimatonna vaipui takaisin veteen. Se olisi epäilemättä ollut hänen viimeinen yrityksensä. Yhdistetyin voimin onnistui näiden kahden ystävän saada vedetyksi hänet kuivalle maalle ja laskea hänet, surkeasti ryvettyneenä, tielle. Kuinka olisivat kristityt nuorukaiset nyt voineet heidän edessään voimatonna makaavalta viholliselta kieltää apuaan! Päin vastoin he koettivat kaikin keinoin saada hänet virkoamaan eloon, ja se heille onnistuikin.
Juuri samassa tuokiossa, kuin hän aukaisi silmänsä, saapuivat hänen seuralaisensa. Pelastajat jättivät hänet puoleksi tiedottomana heidän huostaansa ja uskoivat heidän käsiinsä myöskin kukkaron, joka oli solahtanut hänen vyöstään. Mutta veitsen, jota Corvinus alati kantoi myötään, sen kun tuli olla todistuksena hänen verivihollistaan vastaan, joka oli repinyt alas ediktin, otti Pankratius itselleen; se oli myöskin pudonnut pelastettavan tunikasta. Seuralaiset uskottelivat jäljestäpäin, että he olivat pelastaneet johtajansa, mutta että hänen kukkaronsa epäilemättä oli hukkunut syvään liejuun. He kantoivat hänet lähellä olevaan tupaan, ja, hänen maatessaan, pitivät he lystiä elämää varastetuilla rahoilla, jotka olivat joutuneet heidän huostaansa.
Sinä päivänä oli kaksi, pakana ja kristitty, harjoittanut kostoa. — — —
Jos uuden, lämpimiä kylpyjä varten aiotun talon rakentaminen oli ollut pääasiallisesti kristittyjen tehtävänä jo ennen ediktin antamista, niin ei ole ihmeteltävä, jos kristittyjen työmiesten lukua ja kärsimyksiä yhtä mittaa lisättiin ediktin julkaisemisen ja siitä aiheutuneen vainonjälkeen. Ja kun oli saatu tietää, että Diokletianus itse ennen pitkää omassa personassaan saapuisi tätä mielirakennustaan vihkimään, niin kristittyjä työmiehiä yht'äkkiä lisättiin toinen verta. Joka päivä saapui läheltä ja kaukaa, Lunan satamasta, Sardiniasta, jopa aina Krimistäkin saakka pitkät jonot niitä, joita pidettiin mitä suurimpina rikoksentekijöinä, ja jotka nyt saivat vaihtaa kovan työnsä vuorikaivoksissa ja kivilouhoksissa tähän vielä raskaampaan rakennustyöhön. Kaikista raskaimmat, enimmin rasittavat työt: rakennusaineitten kantaminen, kivien halkaiseminen ja veistäminen, muurilaastin sotkeminen ja paikalle kuljettaminen, muurien rakentaminen j.n.e., jätettiin muitta mutkitta kristittyjen tehtäväksi. Palkaksi vaivaloisesta työstään eivät he saaneet enempää kuin mitä työssä käytetyille juhdillekin, muuleille ja härjille, tuli osaksi! Lepopaikka ei parempi tallia ja ravinnoksi ainoastaan mitä oli välttämättömästi tarpeellista heidän hengissä pysyttämisekseen, samaten verhoksikin vain kaikkein tarpeellisimmat — siinä kaikki, mitä heillä oli odotettavina. Jalkaraudat, joiden tuli estää heitä pakenemasta, lisäsivät nekin melkoisesti heidän kärsimyksiään; sitäpaitsi oli heitä silmällä pitämään asetettu armottomia päällysmiehiä, jotka noita turvattomia rääkkäsivät, ruoskimalla heitä silloinkin, kun he kovassa työssä yhtämittaa ponnistelivat — tapahtui tämä sitten esimiesten mielen nouteeksi tai omasta julmuuden halusta.
Rooman kristityt koettivat parhaansa mukaan auttaa näitä kärsiviä uskonveljiään. Vahtia lahjomalla onnistui monen rohkeamielisen nuorukaisen toimittaa heille voimallisempaa ruokaa tai lämpimämpiä vaatteita tai antaa heille rahaa, millä he saattoivat taivuttaa vartijansa leppeämmiksi.
Valitettavasti oli tähän kristittyjen yhteenkasaamiseen toinenkin syy. Sitenhän aina oli käsillä tarpeellinen varasto joukko-uhreja niitä verisiä näytelmiä varten, joita useasti pantiin toimeen juhlatilaisuuksissa.
Semmoinen oli nyt tulossa. Vaino ei ollut tähän asti ollut erinäisen ankara: rikkaista ei ollut vielä kukaan joutunut sen uhriksi. Ensimäisen päivän epäonnistuminen ei ollut vielä kokonaan haihtunut mielistä; odotettiin yhtämittaa suurenmoista ja ankaraa jälkinäytöstä, joukko-mestausta. Kansa vaati enemmän huveja ja sillä oli suuria aiheita toivoa, että se saisi kylliksensä niitä keisarin syntymäpäiväjuhlain aikana. Villit pedot, joiden kiljuntaa Sebastianus ja Pankratius olivat kuulleet hiljaisena kuutamoyönä, kiljuivat vielä sitä saalista, joka oikeutta myöten näytti olevan heille tuleva.
Eräänä päivänä joulukuun lopulla tapaamme Corvinuksen matkalla termeihin, mukanansa telottajan apulainen, jolla oli yhtä tarkka silmä valitessaan rotevia taistelijoita kilpatannerta varten, kuin konsanaan karjakauppiaalla, joka valikoipi raavaita torille tuodusta karjasta. "Rabirius", huusi prefektin poika vankien ylipäällysmiehelle, "minä tulen keisarin käskystä valitsemaan jumalattomista kristityistäsi muutamia, jotka saavat kunnian tulevana juhlana taistella amfiteatterilla".
"Se on mahdotonta. Minulta ei liikene ainoatakaan", oli vastaus. "Minun on saatava rakennus määräajalla valmiiksi; mutta se käy minulle mahdottomaksi, jos minulta vielä riistetään työväkeä".
"Se ei ole minun asiani", vastasi Corvinus lyhyesti. "Kyllä kai niitä tulee uusia, joilla aukot saadaan täytetyksi. Kuljeta sinä vaan minua ja Catulusta ympäri, jotta saamme valita itsellemme sopivaa väkeä".
Ylipäällysmiehen täytyi, vaikka väkinäisestikin ja äristen, mukautua pakon vaatimuksiin ja hän saattoi nuo vastenmieliset lähettiläät väljemmälle paikalle. Joukko työmiehiä pystytti siinä paraillaan yhtä niistä suurista graniittipylväistä, jotka olivat hakatut yhdestä ainoasta kivestä ja määrätyt asetettavaksi suuren salin kulmiin. Catulus erotti joukosta heti kaksi nuorta miestä, jotka olivat varreltansa muita vahvemmat.
"Nuo kaksi täytyy minun saada, Rabirius", sanoi sitten tuo villien eläinten nöyrä hankitsija. "Ne sopivat mainiosti. Epäilemättä ovat he kristittyjä; sen näkee siitä iloisesta mielestä, jolla he tekevät työtä".
"Mutta juuri noita minä en voi mitenkään luovuttaa. Ne ovat minulle yhtä arvokkaat kuin kuusi muuta tai kuin pari hevosia. Odota kunnes raskaimmat työt saadaan tehdyksi, niin sitten joutavat he", vastasi ylipäällysmies. "Molemmat, Largus sekä Smaragdus, polveutuvat tosin arvokkaasta suvusta, mutta tekevät työtä kuin plebeijit, eikä heidän olisi ensinkään vastenmielistä seuraamaan sinua".
"No hyvä, sen kunnian he tulevat saamaan!" vastasi Corvinus nauraen. "Minä kirjoitan heidät, mutta pidä huolta siitä, että ne täysikelpoisessa kunnossa sitten jätetään minulle".
Ylipäällysmiehen täytyi vasten tahtoansakin katsella, kuinka tuo ovela Catulus valikoitsi jommoisenkin joukon hänen paraimpia työmiehiään, jotka Corvinus sitten otti haltuunsa. Lopulta saapuivat he erään ryhmän luokse, jonka oli suotu hetken levähtää työstään. Ryhmän keskellä istui kunnian-arvoinen ukko, jolla oli pitkä, valkoinen, ryntäille ulottuva parta; hänen vieressään oli kaksi nuorukaista, jotka olivat ottaneet tehtäväkseen oman työnsä ohessa niin paljon kuin suinkin olla avullisina vanhukselle ja muille vähäväkisille veljille. Marmorijärkäleellä ukon edessä istui muita vankeja kuunnellen niin hartaasti niitä ukon puheita, että he näyttivät kokonaan unhottaneen raskaat kärsimyksensä. Tämä isä Kristuksessa teroitti heidän mieliinsä, "ettei tämän nykyisen ajan vaivat ole sen kunnian verta, kuin meille ilmoitetaan"; hän muistutti heille sitä, "että katoomaton, puhdas ja ikuinen perintö on taivaassa tallella pantu niille, jotka Jumalan voimalla varjellaan uskon kautta autuuteen". Näistä kalliista totuuksista lämmenneenä puhui hän ihastuksella siitä ajasta, "jolloin he saavat iloita, jotka nyt vähän aikaa — oi, niin peräti vähän, verraten pitkän iankaikkisuuden rikkomattomaan iloon! — saavat murehtia monenlaisissa koettelemuksissa".
Semmoisenkin miehen sydämessä kuin Corvinuksen näytti tämän joukon näkeminen synnyttävän paremman, vaikka heti haihtuvan tunteen. Valitettavasti haihtui se jo seuraavana silmänräpäyksenä, ja hän kysäsi välinpitämättömästi, mikä äijä on nimeltään. "Hänet saat kernaasti ottaa", vastasi Rabirius, "hänestä ei ole ruuankaan verosta tekijää".
"Sinäpä olet aika vekkuli", vastasi Corvinus nauraen. "Kelpaisi sitä arenalla katsella! Miltähän näyttäisi, jos katsojain eteen pantaisiin taistelemaan ikäloppu ukon rahjus! Ei, nuoria niiden pitää olla, jotka eivät hevillä suostu jalopeurain ja pantterien revittäviksi. Mutta kas, tuollahan on yksi, jonka nimeä et ole meille vielä ilmoittanut, tuo, joka seisoo kasvot poispäin käännettyinä, ilman kahleita ja vanginpukua".
"Hänen nimeään en tiedä", vastasi puhuteltu. "Tiedän vain hänestä, että hän on kunnon nuorukainen, joka uhraa täällä pahantekijäin hyväksi melkoisen osan aikaansa, auttaa heitä ja toimittaa monenlaisia töitä heidän sijastaan. Tästä oikeudesta hän tietysti maksaa kelpo rahat, ja niinpä en ole tuosta tietävinänikään".
"Mutta sillä ei minusta vielä ole hyvä", huusi Corvinus pilkallisella äänellä ja niin kovaa, että muukalainen kuuli sen ja ehdottomasti käänsi kasvonsa puhujaan päin. Silloin karkasi Corvinus saaliinsa niskaan kuin peto ja huusi riemuissaan: "Vangitkaa hänet heti paikalla! Tällä kertaa et enää pääse käsistäni, Pankratius!"
Viidestoista Luku.
Taistelun kautta voittoon.
Yhdessä parinkymmenen muun uskolaisen kanssa vietiin Pankratius vangittuna Rooman katuja pitkin Mamertinolaiseen vankilaan. Vankiraukkojen avuttomina ja turvattomina käydä raahustaessa päämääräänsä kohden, tyrkkivät ja kolhivat heitä vartijat säälimättä, vieläpä mukana seuraava roistoväkikin haukkui heitä pahanpäiväisesti, viskellen kiviä ja likaakin heidän päälleen. Vankilassa tapasivat he muita, miehiä ja naisia, nuoria ja vanhoja, jotka samaten kuin hekin oli katsottu uhreiksi. Ennenkuin Pankratius pantiin käsirautoihin, ennätti hän vain salaa pistää kukkaronsa erään sotamiehen käteen ja pyytää, että tämä antaisi jalolle Lucinalle tiedon hänen tilastaan.
Vankila vanhassa Roomassa oli todellakin kauhea olinpaikka, eikä suinkaan, kuten meidän päivinämme usein nähdään esimerkkejä, asunto, joka ei isostikaan pelota eräitä pahantekijöitä, koska heille siellä on tarjona parempaa ruokaa ja hoitoa kuin heidän omissa oloissaan.
Mamertinolaiseen vankilaan kuului kaksi maanalaista, päällekkäin sijaitsevaa, neliskulmaista kamaria. Yhdestä ainoasta katossa olevasta ympyriäisestä aukosta pääsi valo ja ilma tunkeumaan huoneeseen. Samasta aukosta vangit itsekin sekä heidän ruokansa ja mitä heille oli välttämätöntä laskettiin sinne alas. Mitä puutteita ja vaivoja vanki parkojen tämän johdosta täytyi kärsiä, ei käy kielin kertominen. Ei ihmettä, jos moni uhri, joka oli määrätty petojen revittäväksi, jo täällä nääntyi tuskiinsa, olletikin kun tuo kamala, ummehtunut vankila oli täysi.
Jotta Rooman laki ainakin muodollisesti tulisi noudatetuksi, vietiin kristityt tuomarin eteen tavanmukaisesti kuulusteltaviksi. Pankratiuskin ynnä hänen kristikumppaninsa vietiin hekin tätä tarkoitusta varten tuomiosaliin. Kiiru oli sitä suurempi, kun taisteluleikkien oli määrä alkaa kolmen päivän perästä.
Kuulusteltuansa useita kristittyjä, jotka kaikki pysyivät lujina — paitsi yhtä, joka toisten suureksi suruksi uhkauksilla ja kauhean kuoleman pelotuksilla saatiin luopumaan, — kääntyi tuomari Pankratiuksen puoleen ja puhui hänelle seuraavasti: "Ja sinä, rajupäinen nuorukainen, joka olet uskaltanut repiä alas jumalaisen keisarin ediktin, sinäkin olet saava armon, jos suostut uhraamaan jumalille. Osoita hetipaikalla, että olet säveä ja ymmärtäväinen! Olethan tuskin vielä päässyt lapsenkenkiä kuluttamasta!"
"Olen Jeesuksen Kristuksen palvelija", vastasi Pankratius levollisesti. "Häntä minä tunnustan suullani, hänessä riipun kiinni sydämelläni, häntä ainoata minä palvelen. Tunnustan ainoan totisen Jumalan; mutta sinun jumalasi ja niitten palvelijat ovat turmelukseen tuomitut".
"Lyökää herjaajaa vasten suuta ja ruoskikaa häntä vitsoilla!" käski sen jälkeen tuomari vihastuneena. "Kiitän sinua", vastasi jalo nuorukainen nöyrästi, "että tuomitset minut samaan rangaistukseen, kuin Herrani ja Vapahtajani on kärsinyt, minun edestäni".
Kohta sen jälkeen nousi tuomari ja julisti tavallisessa muodossa kuolemantuomion: "Lucianus, Pankratius, Rustinus sekä heidän toverinsa, ja samaten naiset Secunda ja Rusina, jotka kaikki ovat tunnustaneet olevansa kristittyjä ja kieltäytyneet tottelemasta pyhää keisaria ja rukoilemasta Rooman jumalia, ovat heitettävät petojen eteen Flaviuksen amfiteatterilla".
Ilosta ja raivosta ulisten saattoi roistoväki uskolliset tunnustajat takaisin vankilaan. Moni ei tosin voinut poistaa mielestään sitä vaikutusta, minkä pilkattujen arvokas käytös sekä ilmeinen tyytyväisyys ja iloisuus olivat tehneet, ja vetäytyi häpeissään pois. Oi, jospa nämä olisivat voineet luoda silmäyksen kolkkoon, tukehuttavaan vankilaan ja nähdä, mikä rauha ja ilo siellä loisti noiden kuolemaan tuomittujen kasvoista! Jospa he olisivat kuulleet, miten paksut, jykevät kiviseinät kaikuivat kiitosvirsistä, joita Pankratius viritti, vieläpä miten vangitkin syvyydestä, alimmaisesta vankilasta siihen yhtyivät, väkivaltainen kuolema silmäinsä edessä veisaten psalmeja ja hengellisiä virsiä!
Kuten tavallisesti suotiin vangeille muutamia etuja teloituksen edellisenä päivänä. Noista eduista herätti etenkin heissä iloa heidän omaisilleen annettu lupa käydä heidän luonaan. Nämä käyttivät ahkerasti hyväkseen tätä lupaa ja lähtivät vankilaan, lausuakseen viimeiset jäähyväisensä. Illan tullen tuotiin vangit tyrmästä kestitettäviksi niin kutsutulla vapaalla aterialla, jossa kaikkea oli niin yltäkyllin, kuin jos olisi ollut juhla. Pöydän ympärillä oli joukko pakanoita, jotka olivat uteliaina tunkeuneet sinne katselemaan kuolemaan tuomituita. Ihmeekseen eivät katsojat huomanneet merkkiäkään siitä kerskailevasta kuoleman halveksimisesta, siitä katkeruudesta tai pelvon-alaisuudesta, jolla kuolemaan tuomitut tahallisesti söivät kuolin-ateriaansa. Tyynellä iloisuudella ja hiljaisesti keskustellen nauttivat kristityt tätä viimeistä yhteistä ateriataan maan päällä, pitäen sitä todellisena rakkauden-ateriana. Pankratius ei kuitenkaan voinut pitäytyä nuhtelemasta tungettelevia heidän tunnottomuudestaan ja raaoista huomautuksistaan, jonka jälkeen ainakin kunnollisemmat hiipivät pois.
Sebastianus kun oli tuttu vankilan päällysmielien kanssa, oli hän vaikeuksitta päässyt joka päivä käymään vankien luona ja hankkinut heille monenlaista lievitystä. Tänäänkin, päivistä viimeisenä, oli hän tullut sanomaan hyvästit paraimmalle, hartaasti rakastetulle ystävälleen, joka puolestaan ikävöiden oli odottanut isällistä toveriaan. Molemmat vetäytyivät hieman syrjään, ja Pankratius aloitti: "Muistatko, Sebastianus, kun me sinä iltana kuulimme petojen kiljuntaa ja näimme ikkunasta amfiteatterin monilukuisien holvikaarien ikäänkuin avautuvan kristittyjen riemusaatoille?"
"Kyllä, poikani; se ilta pysyy iäti mielessäni. Kaiketi oli sinulla jo silloin aavistus siitä, mikä odottaa sinua siellä huomenna".
"Olet oikeassa", vakuutti nuorukainen. "Minä olin mielessäni varma siitä, että minä olisin ensimäisiä uhreja, jotka inhimillinen julmuus oli syöksevä niiden raadeltavaksi. Mutta oi, Sebastianus, mikä olen minä, ollakseni mahdollinen saamaan sen armon, että jo huomenna — ei, kuule! vartija Capitoliumissa ilmoittaa puoliyön hetkeä, — jo tänään! saan nähdä Hänet kasvoista kasvoihin, Hänet, sieluni rakastetun, ja saan vastaan-ottaa Hänen puhkaistusta kädestään palmunoksan ja kruunun! Ja kuitenkin, Sebastianus", jatkoi hän, tarttuen ystävän molempiin käsiin, "on se totta; se on totisesti niin!"
"Onnellinen Pankratius!" huudahti Sebastianus, kun ystävä suurella ihastuksella oli puhunut taivaallisesta ihanuudesta, joka odotti häntä tuon lyhyen kamppailun jälkeen. "Sinähän nautit jo ennakolta taivaan iloa ja autuutta!"
Seisottuansa siinä kotvan aikaa ikäänkuin hurmaantuneena, tuli nuorukainen äkkiä ajatelleeksi äitiään. Häntä ajatellessa kiertyi kyyneliä tuon hellästi rakastavan pojan silmiin. "Rakkahin äitini!" sanoi hän liikutettuna. "Mutta minä saan ennen taistelua vielä kerran nähdä hänet, kuten sovittu on, vielä kerran kuulla hänen rakkaan äänensä. Minä tiedän, että hän ei ole tekevä minua heikoksi. Ja nyt, Sebastianus", jatkoi hän ja heittäytyi nyyhkien ystävän rinnoille, "kiitos sinulle kaikesta uskollisesta rakkaudestasi! Mutta yhtä vielä sinulta pyydän: pysy tänään, kunnes kaikki on loppu, minun läheisyydessäni ja ota huostaasi viimeinen perutavarani, jonka annat äidilleni!"
"Mielelläni sen teen, maksakoon se vaikka henkeni!" vakuutti ystävä. "Eromme ei tule kestämään kauan, ystäväni, veljeni! Mene nyt, syö ja juo" — ja hän osoitti ilta-ateriaa, jolla kristittyjen tuli vahvistaa itseään viimeistä retkeään varten — "syö ja juo, sillä sinulla on vaikea taival kuljettavana!"
Viileähkö, ihana aamu on koittanut. Loistavat auringonsäteet näyttävät pukeneen templin kultakoristeet ja muut yleiset rakennukset juhlapukuun. Kadut täyttyivät vähitellen ihmisistä komeissa juhlapuvuissa pukeuneina. Kaikkien on matka Flaviuksen amfiteatteriin, myöhemmin Colosseum-nimellä tunnettuun; jokainen ohjaa askelensa sitä porttia kohden, minne hänen pääsykorttinsa näyttää. Ennen pitkää täyttää epälukuinen joukko ihmisiä tuon suunnattoman rakennuksen, kunnes kaikki rivit, jotka penkerittäin kohouvat toinen toistaan ylempänä, yltympärinsä ovat täynnä ihmiskasvoja, ja tuon mahtavan rakennuksen jykevät seinätkin näyttävät liikkuvan aaltoilevan ihmisjoukon kera.
Hovikuntansa saattamana ja kaiken sen loiston ympäröimänä, minkä tämä juhlapäivä vaati, saapui vihdoin keisari. Keisarillinen syntymäpäivä —; lapsi ei ole vähemmin kärkäs näkemään veristä näytelmää kuin kukaan hänen alamaisistaankaan. Hekumoiden katsella kaatuneiden verta, se oli hirmuvaltijaasta nautintoa. Hänen valta-istuimensa sijaitsi itäisellä puolella, jossa suuri, erittäin komeasti koristeltu looshi pidettiin häntä ja hänen hoviaan varten varalla.
Kuten tavallista ei katsojia erikoisemmin viehättänyt gladiaatorien kevyempi ottelu toistensa kanssa, jolla juhla alotettiin; ei haavoitettujen eikä surmattujenkaan gladiaatorien veri, joka peitti hietaa, voinut tyydyttää tuhansia ja jälleen tuhansia. He halusivat kristittyjen verta melkein yhtä kiihkeästi kuin julmat pedotkin. "Kristittyjä! Jalopeuroja!" ulvoi kärsimätön roistoväki.
Varhain aamulla oli vangit viety erääseen vahvaan kammioon, niin kutsuttuun Spoliarumiin. Kahleet oli päästelty heidän käsistään, mutta kun yritettiin heitä pukea juhlaan pakanallisiksi papeiksi ja papittariksi, vastustivat he tätä jalolla arvokkuudella ja menestyksellä. Ensimäiset aamuhetket he viettivät rauhassa, vahtien heitä häiritsemättä. Toinen vahvisti toistaan sydämellisellä puhelulla. Lopuksi virittivät he yhteisesti kiitosvirren, joka ei tauonnut sittekään, kun heidän äänensä hupeni yhä taajenevan ihmisjoukon kamaliin huutoihin ja jalopeurain kuopista kaikuvaan kiljuntaan.
Samoihin aikoihin nähtiin Corvinuksen tulevan. — Kääntyen voitonriemuisin katsein Pankratiuksen puoleen, huudahti hän: "Jumalille olkoon kiitos! Vihdoin on koittanut päivä, jota kauan olen halainnut. Pitkä, kova taistelu on riehunut välillämme; minä olen viimeinkin voittanut!"
"Mitä sanotkaan, Corvinus? Milloin ja missä olen minä taistellut kanssasi?" kysyi Pankratius ihmeissään.
"Lakkaamatta ja kaikkialla", kuului vastaus. "Sinä olet seuraillut minua unissani, olet häälynyt virvatulena edessäni, ja turhaan olen koettanut saada sinua kiinni. Jo vanhastaan olet ollut minun kiusanhenkeni, minun hornanpeikkoni. Minä olen vihannut sinua, olen vihkinyt sinut manalan jumalille, olen manannut ja sadatellut sinua, nyt on kostonpäiväni tullut".
"Minusta", vastasi Pankratius hymyillen, "ei se mitään taistelua ole ollut, kun sitä on käyty ainoastaan yhdeltä puolelta. Minä puolestani en ole koskaan suostunut mihinkään riitaan sinun kanssasi".
"Mitä, tuotako minun pitäisi uskoa, kun lakkaamatta olet paneutunut ikäänkuin käärme tielleni pistääksesi minua?"
"Missä niin?" kysyi Pankratius hämmästyneenä.
"Kuten sanottu, kaikkialla. Koulussa, jalon Agneen kodissa, Forumilla, katakombeissa, oman isäni tuomioistuimen edessä, Chromatiuksen huvilassa, niinkuin sanoin, joka paikassa".
"Ja kenties silloinkin, kun vaunusi pirstautuivat Appiuksen tiellä?" huomautti Pankratius. "Mutta kuuntelehan tyynesti minua, Corvinus", jatkoi hän. "Me seisomme tässä viimeisen kerran silmätysten. Kun olin vanhalle opettajallemme Cassianukselle osoittanut viimeisen palveluksen ja matkustin kumppalini seurassa takaisin Roomaan, kuulin hurjasti kiitävien vaunujesi raminaa, kannustin ratsuani ja ehdin parahiksi sinua pelastamaan. Tainnoksissa olit sinä, hänen murhaajansa, hänen, joka oli minulle kallis ja rakas; sinä olit vallassani ja minä kostin!"
"Millä tavalla?" kysyi Corvinus säpsähtäen, kuullessaan puhuttavan vanhan opettajan kuolemasta.
"Siten että vedin sinut ylös vedestä, ystäväni avulla hieroin ja lämmitin sinua, kunnes sydämesi jälleen rupesi tykyttämään, ja jätin sinut sitten seuralaistesi huostaan, kuolemasta pelastettuna".
"Valehtelet!" huusi raaka nuorukainen. "Minut vetivät ylös palvelijani etkä sinä! Sen ovat he kaikki todistaneet".
"Antoivatko he sinulle veitsenikin, joka putosi vyöstäsi yhdessä leopardin-nahkaisen kukkarosi kera?"
"Kukkaro, erään afrikattaren lahja, oli kaikissa tapauksissa sellainen kuin sinä sanot; mutta he väittivät sen hukkuneen kanavaan".
"Minä annoin sen miehillesi", vastasi Pankratius, "käskien jättämään sen sinulle; mutta veitsen, joka oli minun, otin itselleni. Tässä se on. Katsele sitä tarkoin! Uskotko nyt minua! Uskotko vieläkin, että lakkaamatta olen kiemurrellut käärmeenä tielläsi?"
Kun ei Corvinus ollut kyllin jalomielinen, tunnustaakseen olevansa voitettu, ei hän voinut muuta kuin hävetä vanhan koulutoverinsa edessä. Ja tuo häpeä tuntui polttavan aina hänen sielunsa sisimpään. Hän oli vähällä vaipua rauenneena maahan, hoiperteli pois ja katosi. Hän kirosi taisteluleikit, keisarin, äänekkään hälinän, petojen kiljunnan, hevosensa ja vaununsa, isänsä ja itsensä, sanalla sanoen kaikki — paitsi yhtä. Kirota Pankratiusta — sitä hän ei enää olisi voinut, vaikka hänen henkeänsä olisi kysytty.
Juuri kun hän aikoi lähteä, asettui Pankratius hänen tielleen, tarttui hänen käteensä ja sanoi lemmekkäällä, mutta totisella äänellä: "Corvinus, minä olen antanut sinulle sydämestäni anteeksi. Mutta tuolla ylhäällä on Jumala, joka ei anna anteeksi ilman katumusta ja parannusta. Etsi häneltäkin syntein anteeksiantoa! Ellet sitä tee, niin sanon sinulle jo edeltäkäsin, että sinä kerran olet kuoleva samalla kuolemalla, kuin minun nyt on kärsittävä".
Hiiskumatta yhtään sanaakaan hiipi Corvinus ulos, eikä tullut enää koko päivässä näkyviin. Se nautinto, jota hän kuukausmääriä oli odottanut, ei hänelle enää kelvannut; hän pikemmin pelkäsi sitä näkyä, jonka oli kuvaillut mielessään niin ihanaksi. Juhlapäivän iltana tapasi hänen isänsä hänet ihan päihtyneenä. Onneton ei ymmärtänyt paremmalla tavalla vaimentaa soimaavaa omaatuntoaan.
Tuskin oli Corvinus poistunut Spoliariumista, kun kristityt jo käskettiin viimeiselle retkelleen. Ei muuta kuin sydämellinen syleily, lyhyt jäähyväissana, suutelo tai kädenpuristus — ja saattue lähti liikkeelle. Kun nuori sankarimme muiden; muassa kulki käytävätä, joka johti arenalle, huomasi hän yhdellä puolella Sebastianuksen ja hänen vieressään hunnulla verhotun naisen, kappa huolellisesti käärittynä ympärilleen. Pankratius tunsi hänet ensi silmäyksessä, lankesi polvilleen hänen eteensä, tarttui hänen käteensä, jota hän hellästi suuteli, ja pyysi: "Siunaa minua, rakas äiti!"
"Katso ylöspäin, lapseni, sinne missä Kristus on valmistanut sinua varten majan ja on pian tervehtivä sinua! Taistele uskon hyvä kilvoitus, ole uskollinen kuolemaan saakka, niin hän on antava sinulle elämän kruunun. Isäsi odottaa sinua jo ja minä olen pian tuleva luoksesi".
"Mitä noista tuollaisista hullutuksista?" huusi päällikkö lähestyen, ja antoi polvistuneelle kevyen iskun. Nuorukainen nousi, sankarillinen äiti peräytyi muutaman askelen. Mutta Sebastianus puristi pelvottoman nuorukaisen kättä ja kuiskasi hänen korvaansa: "Rohkeutta, rakas ystävä! Jumala siunatkoon sinua! Minä seison aivan keisarin vieressä, lähetä minulle viimeinen katseesi ja — siunauksesi!"
"Ha, ha, ha!" Niin kuului ihan heidän takanansa. Oliko se hornan hengen inhaa naurua? Katsahdettuaan taaksensa näki Sebastianus pylvään taakse katoavan miehen levätin liikahtavan. Se ei ollut kukaan muu kuin Fulvius, mutta sitä hän ei voinut aavistaa. Urkkija oli tehnyt havainnon, joka oli arvaamaton. Nyt oli hänellä mitä selvin todistus siitä, että Sebastianuskin oli kristitty.
Muutamien tuokioiden kuluttua seisoi Pankratius keskellä taistelulavaa, viimeisenä uskollisesta marttyrijoukosta. Siinä toivossa, että muitten kärsimysten näkeminen saattaisi hänet horjumaan, oli hänen annettu jäädä viimeiseksi, mutta ei sittenkään. Kädet rukoukseen kohotettuina odotti hän tyynesti petojen hyökkäystä. Mutta katso niinkuin ei muinoin yksikään nälkäisistä pedoista jalopeurain luolassa koskenut Danieliin, niin näytti tässäkin enkeli pidättävän noita raivokkaita eläimiä — kaikki hiipivät pelokkaina kauemmaksi hänestä.
Mutta kärsimättömän roistoväen mielenkuohu paisui tällä välin äärettömiin. Kun toinen peto toisen jälkeen kiljuen asteli nuoren marttyrin ympäri ja, sen sijaan että olisi syössyt hänen päällensä, juoksi ulvoen pois, yltyi kansan vimma miltei mielettömyydeksi; vertahimoovain ihmisten sorina kaikui järjettömäin, verta janoovain eläinten kiljunaa äänekkäämmin.
Kun raivokas sonni, joka oli päästetty marttyrien kimppuun, hurjasti puskettuaan eteenpäin vain tonkasi sarvillaan hietaan, niin että pölypilvi lemahti ilmaan, huusi keisari: "Ärsytä häntä, sinä pelkuri!"
Pankratius totteli kyllä käskyä, mutta kaikista hänen tempuistaan huolimatta ei sonni häneen kajonnut. "Hän on noita! Hänellä on kaulassa tenhokalu!" huusi muuan, ja kohta kaikui kaikilta haaroilta huuto: "Noita! Tenhokalu!" Mutta keisari, jonka käskystä hälinä heti oli asettunut, huusi nuorukaiselle: "Ota tenhokalu kaulastasi ja heitä se pois luotasi, muuten temmataan se sinulta väkisten!"
"Herra", vastasi nuorukainen soinnukkaalla äänellään, "se mitä minä kannan kaulassani, ei ole tenhokalu, vaan muisto isästäni, joka tässä samassa paikassa iloisin mielin on tunnustanut sen, mitä minä kaikessa nöyryydessä hänen jälkeensä toistan: 'Olen kristitty!' Rakkaudesta Jeesukseen Kristukseen, Jumalan ja ihmisten Poikaan, annan ilomielin henkeni. Antakaa minun pitää isäni ainoa perintö-osa, jonka tahtoisin jättää perinnöksi eräälle toiselle. Koettakaa vain vielä yksi kerta! Se oli pantteri, joka auttoi isäni kruunun saantiin; kenties pantteri auttaisi minuakin siihen!"
Äänetön hiljaisuus seurasi. Kansa näytti olevan syvän liikutuksen vallassa. Uljaan nuorukaisen arvokas käytös, sulosointuinen ääni, miellyttävä olento, pelkäämättömyys ja ääretön innostus asiaansa, sanalla sanoen, kaikki oli yhtäkkiä aikaansaanut valtavan käänteen katsojain tunteissa ja ajatuksissa. Sen huomasi Pankratius ja vapisi enemmän heidän suosionsa kuin heidän raivokkuutensa tähden. Eikö hän ollut toivonut jo tänään saada astua sisään taivaan kultaisesta portista, ja nytkö tämä hänen toiveensa menisi hukkaan? Hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä, ja äänellä, joka uudelleen värähdytti kuulijain sydämiä, rukoili hän ääneen: "Tänään, niin tänään, rakas Herra, on tulemisesi päivä! Älä viivy enää! Kuten jo olet riittävästi osoittanut voimasi minussa niille, jotka eivät usko sinuun, niin osoita nyt myös armosi minussa, joka uskon sinuun!"
"Pantteri!" kuului ääni. "Pantteri!" kajahti tohina vastaan kuin lumivyöryn jyminä, tuhatääninen kuoro niitten 150,000 ihmisen suusta, jotka täyttivät amfiteatterin rivit. Kaikkien katseet olivat tähdätyt yhteen ainoaan kohtaan. Erakon kammiossa ei olisi saattanut olla hiljaisempaa. Kun villi pantteri oli hiipinyt lähemmä uhriaan, loikkasi se mahtavalla hypyllä yht'äkkiä uhrinsa niskaan. Pankratius seisoi pystyssä vielä hetkisen, vei oikean kätensä huulilleen, katsahti hymyillen Sebastianukseen ja, lähetettyään kevyellä kädenliikkeellä viimeiset jäähyväiset ystävälleen, kaatui hän ja oli muutamain tuokioiden kuluttua onnellisesti voittanut. Nuoren marttyrin maalliset jäännökset saivat leposijan Aurelianuksen tien vierellä siinä osassa katakombeja, joka kohta sen jälkeen samoin kuin sen läheinen porttikin sai periä hänen nimensä. Myöhemmin rakennettiin basilika hänen hautansa kohdalle; tämä on vieläkin säilynyt ja kantaa samaten hänen nimeään.
Kuudestoista Luku.
Sebastianus.
Keskellä ankarinta vainoaikaa liikkui Sebastianus taistelukentällä kuin sotapäällikkö, joka verivirtojen vuotaessa vain ajattelee voittoa. Mitä useamman ystävän hän menetti, sitä köyhemmäksi tosin tuli hänelle maailma, mutta sitä rikkaammaksi taivas, ja hänkin oli valmis uhraamaan henkensä, niinkuin tätä ennen kuolleet kristityt taistelijat olivat tehneet. Usein ajatteli hän armasta Pankratius ystävää ja seisoi mietteissään siinä paikassa, jossa aikaisin kehittynyt nuorukainen oli puhunut siitä, mikä täytti hänen sydämensä. Mutta yksin jäänyt tunsi kaikissa tapauksissa olevansa melkein yhtä lähellä suojattiaan kuin silloin, kun lähetti hänet Campaniaan, ja iloitsi siitä mahdollisuudesta, että hän pian saisi yhtyä hänen kanssaan taivaassa iankaikkisesti. Hän oli tullut täyteen varmuuteen siitä, että se aika oli lähellä. Sen vuoksi ryhtyi hän jo valmistuksiin, myi tavaransa, jolla oli arvoa, ja jakoi siitä karttuneet tulot köyhille, joten keisarin ja ilmiantajien osaksi ei paljoakaan jäänyt.
Fulviuksen saama osa kristittyjen jälkeenjääneestä omaisuudesta ei tosin ollut vähäinen, mutta yleensä hän kuitenkin tunsi pettyneensä toiveissaan. Vaikk'ei hän tänä aikana ollutkaan pakotettu turvautumaan peljätyn keisarin rahoihin, ei hän kuitenkaan ollut saanut mitään säästetyksi itselleen. Paitsi sitä oli hänen joka ilta tehtävä tili kovalle Eurotaalle siitä mitä hän päivän kululla oli saanut aikaan, ja kestettävä monta katkeraa soimausta, monta häijyä muistutusta. Kuinka iloinen olikaan hän, voidessaan ilmoittaa ankaralle herralleen ja valtijalleen, että hän nyt saattoi pyydystää jalompia otuksia, että hän nyt tähtäsi keisarin suosikkiin, joka epäilemättä keisarin palveluksessa oli koonnut itselleen melkoisen omaisuuden.
Tilaisuus mainitun jalon otuksen kaatamiseen oli pian tarjoutuva hänelle. Tammikuun 9 päivänä oli nimittäin suuri vastaan-otto keisarillisessa palatsissa, ja siihen saapuivat ne henkilöt, joiden oli joko jotakin armoa anottava tahi joilla oli syytä peljätä keisarin vihaa. Fulviuskin, joka muutoin vain vastahakoisesti tuli keisarin näkyviin, oli nyt saapunut. Tavallisuuden mukaan odotti häntä kylmä vastaan-otto. Hän ei kumminkaan niin hevillä hämmentynyt, huolimatta niistä kirouksista ja haukkumasanoista, joita sinkautettiin häntä vastaan, vaan astui rohkeasti lähemmäksi, lankesi polvilleen tyrannin eteen ja aloitti puheensa seuraavaan tapaan:
"Keisarillinen herra! Sinä, jumalainen, olet usein syyttänyt minua siitä, että palvelukseni ovat olleet niin vähäiset, verrattuina armoosi ja anteliaaseen käteesi. Mutta nyt on mitä hävyttömin salahanke ja ilkein kiittämättömyys tullut tietooni. Molemmat ovat välittömässä yhteydessä jumalaisen personasi kanssa".
"Konna, mitä tahdot sillä saada sanotuksi?" ärjäsi tyranni kärsimättömästi. "Puhu verukkeitta, muuten käsken haalia sanat kurkustasi rautakoukulla!"
Fulvius nousi ja vastasi kylmäverisellä tyyneydellä, osoittaen samassa keisarillista tribunia: "Sebastianus on kristitty".
Vihan vimmassa karkasi Maksimianus ylös hallitus-istuimeltaan ja huusi: "Sinä valehtelet, konna! Sinun on joko todistettava puheesi oikeaksi tahi kuoltava niin tuskallisella, vitkallisella kuolemalla, jollaista ei yksikään kristitty koira vielä ole saanut kärsiä!"
"Tästä löydät riittäviä todistuksia", vastasi ilmiantaja ja ojensi polveaan notkistaen pergamenttikääryn vimmastuneelle hallitsijalle. Itsevaltias oli juuri vastaamaisillansa närkästyneesti, kun Sebastianus lähestyi häntä ja levollisella äänellä lausui: "Keisarillinen herrani, minä tahdon päästää sinut tutkimisen vaivoista. Minä olen kristitty ja olen ylpeä kristitystä nimestäni".
Keisari, joka tosin oli kelpo soturi, mutta sivistyksestä kokonaan osattomaksi jäänyt, ja joka tyynenä ollessaankin oli kykenemätön osapuilleenkaan kunnollista latinaa käyttämään, ei vihapäissään saanut kuin katkonaisin lausein ilmaistuksi kiukkuista sisuaan. Semmoinen oli hänen mielentilansa nyt. Ei ihmettä siis, että hän Sebastianuksen silmille syyti koko herjausten tulvan, syytti häntä jos joistakin rikoksista ja haukkui häntä hurjimmilla haukkumasanoilla, joita hänellä oli koko runsas varasto. Äänekkäimmin ja kiivaimmin soimasi hän kuitenkin Sebastianuksen kiittämättömyyttä ja petollisuutta. Hän, keisari, oli elättänyt käärmettä, skorpioonia, pahaa henkeä rinnoillaan ja ihmetteli vain, että hän vielä oli elossa.
Kristitty upseeri pysyi yhtä järkähtymättömänä ja tyynenä tämän vihaisen puheen kestäessä kuin hän tappelutantereella odotti vihollisen hyökkäystä. "Kuule minua, keisarillinen herrani!" alotti hän arvokkaan ryhdikkäästi. "Se tapahtuu ehkä viimeisen kerran. Että minä, kuten olen tunnustanut, olen kristitty, se on ollut paraimpana vakuutena turvallisuudestasi. Jos niin muodoin haluat itsellesi henkivartijoita, jotka vuodattaisivat viimeisen veripisaransa puolestasi, niin valitse miehiä kristityistä, niistä, jotka vankiloissa nääntyvät tai piinapenkillä tuskia kärsivät. Käske että heidät, vaikka jo puoleksi silvottuinakin, kuitenkin temmataan tiikerin kynsistä; anna näille uuvutetuille ja rääkätyille aseet käteen, usko itsesi heidän huostaansa, ja minä sanon sinulle, he osaavat uskollisemmin ja suuremmalla rakkaudella puolustaa sinua kuin kaikki dakialaiset ja pannonialaiset legionasi. Puolet heidän verestään olet ryöstänyt heiltä, ykskaikki, toisenkin puolen he kernaasti vuodattavat edestäsi".
"Hulluutta! Mielettömyyttä!" huusi raivostunut pilkallisesti. "Mieluummin valitseisin susia läheisimmiksi seuralaisikseni kuin noita vihattuja kristittyjä! Petoksesi on kyllin riittävä tätä aiettani vahvistamaan".
"Ja jos olisin ollutkin petturi, niin mikä olisi estänyt minua milloin hyvänsä petturina menettelemästä?" vastasi tribuni. "Enkö minä aina ole päässyt luoksesi öin sekä päivin, ja olenko koskaan käyttäynyt petturin tavalla? En, kukaan ei ole ollut uskollisempi minua. Mutta minä palvelen myös toista, korkeampaa Herraa, joka kerran on tuomitseva meidät molemmat, sinut ja minut, ja jonka käskyt merkitsevät minulle enemmän kuin sinun".
"Ja miksi olet sitten pelkurimaisen raukan tavoin niin tarkoin salannut uskontosi minulta? Arvatenkin, koska olet peljännyt sitä katkeraa kuolemaa, jonka olet ansainnut", ivasi tyranni.
"Etten ole pelkurimainen raukka enemmän kuin petturi, tiedät sinä paraiten, keisarillinen herrani. Mutta niin kauan kuin luulin voivani olla veljilleni avuksi, en ole uhkamielisesti pannut henkeäni kaupan. Nyt on minusta heille hyötyä tuiki vähän, josko ollenkaan; kiitän sentähden sydämestäni Fulviusta, että hän ilmiantonsa kautta on tehnyt minulle tarpeettomaksi valinnan joko hakea kuolemaa tai kestää elämää".
"Sen kysymyksen ratkaisen minä", vastasi keisari. "Kuolema! kuuluu tuomiosi, ja on se oleva vitkallinen kuolema. Mutta", jupisi hän itsekseen, "se ei saa tapahtua julkisesti, vaan on suoritettava kaikessa hiljaisuudessa, muuten voisi pettuus levitä laajemmalle. Tule tänne, Qvadratus", huusi hän kovasti, "vangitse kristitty tribunisi. Etkö kuule, hölmö? Miksi et liikuta itseäsi?"
"Siksi, että minäkin olen kristitty."
Uusi vihanpurkaus, uusi sättimisten ja haukkumasanojen tulva oli suoranaisena seurauksena tästä tunnustuksesta, jonka jälkeen väkevä centurioni vietiin ulos paikalla mestattavaksi. Mutta Sebastianuksen suhteen piti meneteltämän toisin.
"Kutsu tänne Hyfaks", huusi tyranni.
Hyfaks, kookas, puoli-alaston numidialainen, astui muutaman silmänräpäyksen kuluttua sisään. Tavattoman iso jousi, kirjavaksi maalattu viini täynnä nuolia, ne olivat afrikkalaisen jousimiehen aseita sekä koristimia. Suorana ja ylväänä kuin kaunis pronssipatsas seisoi hän, silmät loistavina, keisarin edessä.
"Hyfaks, minulla on työtä sinulle. Se on tehtävä huomen-aamulla varhain, mutta tehtävä hyvin!" lausui Maksimianus hänelle.
"Kyllä", vastasi numidialainen irvistäen, niin että hänen valkoiset hampaansa paljastuivat.
"Näetkö päällikköä Sebastianusta? On tullut ilmi, että hän on kristitty".
Jos Hyfaks kotimaassaan olisi äkkiarvaamatta tallannut kyykäärmeen päälle tai skorpioonin pesään, ei hän olisi enemmän säikähtynyt kuin tämän uutisen kuultuaan. Hänessä, joka ei mitään rikosta, mitään verityötä kammonut, hänessä synnytti pelkoa ja kauhistusta jo se ajatus, että hän seisoi kristityn läheisyydessä.
"Ota Sebastianus mukaasi kortteeriisi", käski Maksimianus, "ja jo huomis-aamuna — kuuletko, ei tän'iltana, jolloin kaikki olette humalassa siis huomis-aamuna, käsienne lujina ja vakavina ollessa, sidotte hänen puuhun Adoniin lehdossa ja ammutte hänet hitaisesti kuoliaaksi. Huomaa,hitaisesti! Minä en käske, että jonkun parhaimmista ja osuvaisimmista jousimiehistänne on ammuttava nuoli hänen sydämensä tai aivojensa läpi, vaan minä tahdon, että oikein monta nuolta ammutaan ja sillä tavalla, että hänen verensä hitaisesti juoksee kuiviin. Ymmärrätkö? Nyt vie mies pois! Mutta ei sanaakaan tästä, muuten…"
Mutta huolimatta kaikista yrityksistä saada asia salassa pidetyksi, oli pian se tieto levinnyt kaikkiin hovin piireihin, että keisarillinen tribuni oli tunnustanut olevansa kristitty ja sen johdosta määrätty ammuttavaksi seuraavana aamuna. Kukaan ei siitä liene enemmän tyrmistynyt kuin Fabiola.
Sebastianus kristitty? Oliko se mahdollista, että hän, tuo jaloin, puhtain, viisain ylhäisistä roomalaisista oli liittynyt tähän lahkoon? Mahdotonta! Oliko Fabiola siis erehtynyt hänestä? Eikö Sebastianus ollut se mikä hän näytti olevan? Oliko hän, joka näytti siveelliseltä, kuitenkin salaisesti taipuvainen paheisiin? — Ei, niin ei voinut olla asianlaita! Eikö hän, Fabiola itse, ollut selvin todistus siitä? Sillä eikö Sebastianus aina ollut kohdellut häntä suurimmalla säädyllisyydellä ja hienotunteisuudella, — vaikka hän varsin hyvin tiesi, että tarvittiin vain sana hänen puoleltaan, niin sai hän olla varma siitä, että Fabiola ja hänen omaisuutensa tulisivat hänen omakseen? — Niin, Sebastianus oli se, miltä hän näyttikin, ei päältä kullattu, vaan kauttaaltaan puhdasta kultaa. Siihen johtopäätökseen tuli Fabiola. Mutta kuinka hän kristittynä saattoi olla se, mikä hän oli? Että hän oli siveellisyyden sankari, vaikka olikin kristitty, se täytyi Fabiolan myöntää; mutta että hän yhdisti itsessään kaiken hyvän ja jalon, juuri siksi, että hän oli kristitty, semmoista ei juolahtanut Fabiolan mieleenkään. — Sen sijaan että hän olisi koettanut tarkemmin perehtyä Chromatiuksen pergamenttikääryyn, oli hän päin vastoin sitä uutterammin etsinyt tyydytystä ja hauskutusta pakanallisten kirjailijain teosten lukemisesta, mutta hän ei ollut löytänyt sitä, mitä etsi. Kenties Chromatius lopultakin oli oikeassa, ja eikö siinä tapauksessa ollut väärin, ett'ei Fabiola ollut vähintäkään välittänyt kristin-uskon totuuksista ja opetuksista. Hän soimasi nyt itseään mitä katkerimmin.
Ja mikä vahinko, ett'ei hän ollut enemmän puhunut Sebastianuksen kanssa näistä tähdellisistä asioista! Mutta nyt oli myöhäistä; huomenna ei Sebastianusta enää ole! Tämä varmuus tunki hänen sielunsa läpi kuni terävä nuoli.
Iltahämärissä istuessaan vaipuneena surullisiin mietteisiin, huomasi hän Afran odottamatta kantavan sisään valtijattarensa ilta-aterian. Ylenmäärin puuhatessaan illallispöydän laittamisessa musta orjatar yht'äkkiä kysäisi: "Oletko jo kuullut uutisen, jalo hallitsijatar?"
"Minkä?" oli vastaus.
"Keisarillisesta tribunista, joka huomenna ammutaan. Mikä vahinko! Hän on niin pulska nuori mies!"
"Ellei sinulla ole muuta sanottavaa minulle, niin ole vaiti", käskiFabiola.
"Tokihan tiedän muutakin", vastasi viekas numidiatar. "On lisäksi tullut ilmi, että hän kuului noihin kurjiin kristittyihin!"
"Älä vaivaa minua lörpötyksilläsi asioista, joita et käsitä", sanoiFabiola närkästyneesti.
"Taitaapa olla yhdentekevää sinusta, mitenpäin hänen kohtalonsa kääntyy, jalo hallitsijatar. Ja niin on tietysti minustakin. Ei hän ole ensimäinen hengiltä tuomittu, jonka maanmieheni ovat ampuneet. Monta ovat he tosin — tietysti paljaasta sattumuksesta — pelastaneetkin". Orjattaren lausuttua viimeiset sanat merkitsevällä äänenpainolla, välähti yht'äkkiä Fabiolan päässä ajatus, että orjalla oli ollut jokin erikoinen tarkoitus noin puhuessaan. Fabiola avasi nyt silmänsä suuriksi ja tähysteli orjaansa läpitunkevin, tutkivin katsein; mutta Afra jatkoi niin luontevasti työtään, kuin jos ei olisi mitään tavatonta virkkanut. Vieläpä kun Fabiola suoraan kysyikin häneltä, mitä hän oikein oli tarkoittanut, vastasi hän, kasvoissa mitä yksinkertaisin, viattomin ilme: "Oh, en mitään! Mitäpä köyhä orja raukka voisi tietää, vielä vähemmin tehdä!"
Mutta siihen ei Fabiola millään muotoa tyytynyt; hän kyseli orjalta tarkemmin, kunnes tämä läheni häntä ja kuiskasi valtijattarensa korvaan, sittenkun ensin oli varovasti katsellut ympäriinsä joka taholle: "Pidätkö Sebastianuksen pelastumista hyvinkin tärkeänä?"
"Pidän kyllä!" vastasi Fabiola, kavahtaen kuohuvin mielin ylös. Afra pani sormen suulleen merkiksi hallitsijattarelleen, että tämä puhuisi hiljaa ja kuiskasi sitten tuskin kuultavasti: "Mutta se tulee maksamaan paljo".
"Sano mitä vaadit!" oli vastaus.
"Sata sestertiota [sestertio = 190 markkaa] ja vapauteni".
"Päätetty; mutta mitä voit antaa minulle vakuudeksi?"
"Sen, että olet lupauksesi kautta sidottu ainoastaan siinä tapauksessa, että hän elää neljäkolmatta tuntia teloituksen jälkeen".
"Ja mitä vaadit minulta takaukseksi?" kysyi Fabiola.
"Sanasi on mulle kyllin riittävä takaus, jalo hallitsijatar".
"Mene sitte, Afra; älä hukkaa silmänräpäystäkään!"
Afrikalaisten jousimiesten päällikkö hämmästyi melko lailla, kun Jubala — siten oli hänellä tapana kutsua maalaistaan — myöhään illalla saapui hänen kortteeriinsa. "Miksi tulet tänne näin myöhään, Jubala? Etkö tiedä, ett'ei tänään mikään juhlapäivä ole?"
"Tiedän, Hyfaks; mutta minun on sovittava tärkeästä asiasta kanssasi; se koskee sinua ja minua ja vankiasi".
"Katsoppa häntä!" vastasi barbari, osoittaen kädellään pihaan. "Ei luulisi, että hän on määrätty ammuttavaksi huomenna. Katso miten rauhallisesti hän nukkuu! Eikö näytä siltä, ikäänkuin aikoisi hän huomenna pitää häitä, sen sijaan että hänen on mentävä kuolemaan?"
"Niinkuin sinä ja minä, Hyfaks, vietämme häitä ylihuomenna", tokasiAfra.
"No, sitä vielä kestänee odottaa; sinä tiedät, että ennen sitä on täytettävä muutamia ehtoja. Ensiksikin täytyy sinun olla vapaa, sillä minä en voi ottaa aviokseni orjatarta; toiseksi se ei voi tapahtua ilman myötäjäisiä, ja ne pitää olla hyvät, sillä minä en ole vielä koskaan ollut semmoisessa kiipelissä rahasta kuin nyt".
"Hyvä, kaikesta siitä on pidetty huolta. Minä en ainoastaan saata viettää häitämme vapaana, vaan voin vielä tarjota sinulle nuo halutut myötäjäisetkin. Paljonko odotat saavasi?"
"Vähintäin neljäkymmentä sestertiota", kuului vastaus.
"Minulla on kahdeksankymmentä sinulle", vastasi tuleva puoliso nähtävästi voitonriemuisena.
"Mainiota!" huudahti Hyfaks, ihmeissään ja samalla iloisena. "Mutta, Jubala, mistä olet yhtäkkiä saanut niin paljo rahaa. Keltä olet varastanut, tai kenen olet myrkyttänyt, ihmeteltävä papittareni? Miksi tulee meidän odottaa ylihuomiseen? Miksi ei viettää häitä jo huomenna tai kernaasti minun puoleltani vaikka jo tänä iltana".
"Kärsivällisyyttä, Hyfaks! Rahat ovat oikealla tavalla ansaitut, mutta niihin liittyy myöskin ehtoja. Niinkuin jo sanoin, olenkin tullut luoksesi vangin tähden".
"No, mitä hänen sitten on tekemistä häittemme kanssa?"
"Paljonkin".
"Kuinka niin?"
"Hän ei saa kuolla".
Nämä sanat kuultuaan afrikkalaisten jousimiesten päällikkö katsoi maalaiseensa tuijottavin silmin, joista yht'aikaa kuvastui viha ja typeryys. Näytti melkein siltä, kuin olisi hän mielinyt käydä käsiksi numidiattareen. Tämä taasen seisoi pelotonna hänen edessään ja katseli hievahtamatta häneen mustilla silmillään. Tämä tytön katse näytti vaikuttavan lumoavasti häneen, niinkuin hänen kotimaassaan käärmeen silmä lumoo korppikotkan. "Oletko järjiltäsi?" huudahti Hyfaks vihdoin. "Olisit yhtä hyvin oitis pyytänyt päätäni. Jos olisit nähnyt keisarin muodon, kun hän jätti vangin huostaani, niin olisit ollut yhtä varma siitä kuin minäkin, että hän tarkoitti totta vangin suhteen".
"Tietysti täytyy sen näyttää siltä kuin olisi hän kuollut, ja siksi hän ilmoitetaankin, mutta neljäkolmatta tuntia hänen luullun kuolemansa jälkeen täytyy hänen vielä olla hengissä. Hänen uskolaisensa pitävät kyllä huolta hänen poisviemisestään", selitti nainen järkähtymättömällä tyyneydellä.
"Olisin toivonut, että olisit sanonut kaksitoista neljänkolmatta asemasta", virkkoi Hyfaks.
"Oh, tiedän sinut varmaksi laskijaksi, joka kyllä pystyt suorittamaan osasi hyvin. Viidentenäkolmatta tuntina hän kernaasti kuolkoon; mitä se minuun koskee!"
"Se on mahdotonta, Jubala, hän on siksi korkea-arvoinen henkilö, ettei se käy päinsä".
"No, sitten ei kaupoistamme tule mitään", vastasi numidiatar näköjään välinpitämättömänä. "Ainoastaan mainituilla ehdoilla maksetaan rahat ulos. Kylläpä pidät sata sestertiota vähässä arvossa!" Niin sanoen kääntyi hän ovea päin ikäänkuin lähteäkseen pois.
"Äläs! äläs! älähän tuota niin kiirehdi!" huusi Hyfaks, jonka povessa ahneuden pahahenki sai ylivallan. "Katsotaanpa! Puolet rahoista menevät kuin menevätkin väkeni lahjomiseen". Kaikki hänen epäilyksensä haihtuivat kumminkin, kun Jubala ilmoitti hänelle, että hänellä sitä tarkoitusta varten vielä oli kaksikymmentä sestertiota; mutta nämä rahat olivat ainoastaan siinä tapauksessa varmasti saatavissa, että vanki eli vähintään neljäkolmatta tuntia mestauksen jälkeen. "Päätetty, prinsessani, lumoojattareni!" vastasi ahnehtija irvistäen. "Ja sitten vietämme iloiset häät!"
Sebastianuksella, joka vielä makasi sikeässä unessa pihanmuurin luona, ei ollut tietysti aavistustakaan siitä sopimuksesta, minkä nämä kaksi olivat keskenään hänen hengestään hieroneet. Nukuttuansa muutamia tunteja kovalla marmorialustalla, heräsi hän virkistyneenä ja voimistuneena, ja kun kaikki hänen ympärillään oli hiljaa, nousi hän kohotetuin käsin rukoillakseen tai oikeimmiten ylistääkseen ja kiittääkseen siitä kunniasta, joka hänelle Jeesuksen Kristuksen sotamiehenä tänään oli tuleva osaksi. Jos hän ennen oli pelvotta katsellut kuolemata silmiin, taistellessaan sotatantereella maallisen ruhtinaansa puolesta, niin kuinka äärettömästi iloisempana saattoikaan hän mennä kuolemata kohti taivaallisen Herransa puolesta, olletikin kun voitonpalmu epäilemättä häntä sen jälkeen odotti!
Kun Hyfaks aukaisi oven ja näki vankinsa seisovan siinä ihastuksissaan, aamuruskon valaisemana, tunsi tämä raaka julmurikin sen niin vaikuttavan itseensä, että hän olisi saattanut ryömiä pihan poikki ja rukoilla häntä kasvot maahan päin kumartuneina. Mutta — rahat, nuo sata sestertiota, ne täytyy saada ansaituksi! Hänellä oli siis tärkeämpiäkin tehtäviä, kuin osoittaa kunnioitustaan luullulle jumalanpojalle. Siinä tarkoituksessa valitsi hän sadasta jousimiehestään viisi taitavinta, uskoi heille tuumansa ja sai heidät helpolla yritykseen suostumaan, sittenkuin tietysti oli ilmoittanut heille mikä suuri palkkio tässä oli ansaittavana. Paitsi sitä olivat kristityt jo tarjonneet melkoisen summan ruumiista ja tilanneet kaksi orjaa kuljettamaan sitä pois. Tästäkin summasta saavat osansa nuo viisi uskottua, joiden vaiteliaisuuteen johtajan kävi täydellisesti luottaminen.
Kohta sen jälkeen Sebastianus vietiin mestauspaikalle. Sidottuna puuhun ja ympärillään nuo valitut jousimiehet, odotti hän vain surmannuolta. Mies mieheltä jännitti jousensa, nuoli toisensa jälkeen sattui turvattomaan ja tuotti hänelle kovia tuskia. Katsojat nauroivat ja laskivat pilaa, ikäänkuin olisivat katselleet jotakin huvinäytelmää. Verta vuotaen useista haavoista lyyhistyi marttyri raukka vihdoin alas ja näytti kuolleelta, jonka tähden Hyfaks, sittenkun oli päästänyt auki köydet, laski hänet maahan ja poistui miehineen paikalta.
Kohta sen jälkeen tulivat orjat noutamaan ruumista, kuten sovittu oli. Kun he kannettavineen poikkesivat katakombeihin vievälle tielle, kuiskasi heille musta naisen haamu: "Hän elää vielä!" Sentähden eivät kantajat pitemmältä seuranneet sitä tietä, vaan kääntyivät Irenen asunnolle päin. He saattoivat sitä varmemmalla uskalluksella menetellä niin, koska keisari edellisenä iltana oli lyhyemmäksi aikaa muuttanut lempilinnaansa asumaan. Lääkäri Dionysius, joka heti kutsuttiin, ilmoitti, ettei yksikään haavoista ollut kuolettava, vaan että verta oli kuitenkin vuotanut siksi viljalti, ett'ei sairas viikkokausiin kykenisi vuoteeltaan nousemaan.
Neljänkolmatta tunnin kestäessä tuli musta orjatar joka tunti kuulustelemaan haavoitetun vointia. Määräajan loppuunkuluttua vei hän Fabiolan Irenen asuntoon, jotta hän itse saisi nähdä haavoitetun vielä hengittävän, joskin heikosti. Sen jälkeen Fabiola heti kirjoitti orjattarelleen vapauskirjan ja maksoi hänelle ennen määrätyn summan. Tämän johdosta kaikui vielä samana iltana koko Palatinon kukkula hurjista juomingeista, jotka yhdessä mitä raaimpain, iljettävimpäin tapojen kanssa kuuluvat afrikkalaiseen häitten viettoon.
Fabiola tiedusteli niin sydämellisellä osanotolla Sebastianuksen tilaa, että Irene luuli häntä kristityksi. Ensimäisen kerran tyytyi hän siihen, että ovella kyseli hänen vointiaan ja pisti ystävänsä rakasmielisen hoitajattaren käteen melkoisen rahasumman kulunkien suorittamista varten. Mutta kun potilas muutamien päivien kuluttua oli jonkun verran toipunut, suostui Fabiola mielellään emännän ystävälliseen pyyntöön, ja astui nyt ensi kerran elämässään täysin tietoisena kristillisen perheen keskuuteen.
Ireneen olemme jo pikapäiten tutustuneet. Hän oli jonkun aikaa sitten jäänyt leskeksi, mutta hänen ja hänen kahden tyttärensä oli sallittu pitää asunto, jossa hän oli kokenut niin paljon sekä iloa että kärsimyksiä yhdessä Cartulluksen kanssa. Talon molempain tytärten välillä oli paljo erilaisuutta, sen huomasi Fabiola varsin hyvin, lähemmin tutustuttuaan heihin. Toinen käyttäytyi uppiniskaisesti ja laaduttomasti lempeätä äitiä kohtaan sekä näytti pitävän perheen monivuotista ystävää talossa vastuksena. Nuoremman tyttären käytös sitä vastoin oli täysi vastakohta tälle. Irene itse oli tosikristityn perheen-emännän kuva, aina niin sävyisä ja tyyni, niin ahkera ja ymmärtäväinen, niin omaa voittoa pyytämätön ja sydän täynnä innokasta rakkautta. Fabiola tunsi ehdottomasti mieltymystä tuohon lempeään, yksinkertaiseen rouvaan. Tämä, jolla alussa ei ollut aavistustakaan siitä, että tuo jalo patriisitar ei ollut kristitty, ei muuttanut käytöstään häntä kohtaan sittenkään, kun oli saanut tietää asian oikean laidan. Fabiola taas havaitsi nöyryytyksekseen, että tuo häijy tytär oli pakana, niinkuin hänkin. Tiheät käynnit kristityssä kodissa haihduttivat suuressa määrin Fabiolan ennakkoluuloja kristin-uskoa kohtaan.
Vaikka Sebastianuksen paraneminen kävi kovin vitkaan, teki Fabiola yhdessä hänen uskollisen hoitajansa kanssa suunnitelmia hänen muuttamisekseen Campaniassa olevaan huvilaan. Sebastianuksen hengittäessä raitista maanilmaa ja saadessa siitä uusia voimia, oli Fabiolalla oleva tilaisuutta puhella hänen kanssaan kristin-uskosta. Tämmöiset olivat hänen tuumansa — mutta Jumala oli päättänyt toisin.
Emme yritä lukijalle kuvaamaan Sebastianuksen tunteita. Kun on toivonut marttyriutta, rukoillut sitä ja kestänyt kaikki sen tuskat, niin pitkälle kuin se inhimilliselle tajunnalle suinkin on mahdollista, kun on kuollut siihen ja sulkenut silmänsä tälle maailmalle — ja sitten herää siinä jälleen, ei marttyrinä, vaan tavallisena toivioretkeläisenä — se on todellakin paljoa kovempi koetus kuin itse marttyrikuolema. Eikö hänen kohtalonsa ollut sama kuin miehen, joka on yrittänyt purjehtia myrskyisenä yönä pauhaavan merenvirran poikki ja, tuntimääriä taisteltuansa, kun hänen pieni venheensä on keikkunut sinne tänne aalloissa ja ollut vähällä mennä kumoon, hän taas näkee olevansa samalla rannalla, mistä lähtikin? Eikö hänet oltu palautettu maailmaan, annettavaksi, kuten apostoli Paavali, uudelleen saatanan enkelin valtaan, jonka tuli lyödä häntä poskille, sittenkuin hän oli ollut paratiisissa ja kuullut taivaallisia sanoja, joita ei kenenkään ihmisen ole sallittu puhua? — Mutta ei sittenkään yhtään valituksen sanaa kuulunut hänen huuliltaan. Ääneti taipui hän Jumalan tahdon alle siinä varmassa toivossa, että hänen kumminkin suotaisiin kuolla marttyrinä. Hän toivoi niin hartaasti marttyrinkruunua, että hylkäsi kaikki pako- tai piileymis-ehdotukset.
"Minulla on nyt kahta suurempi oikeus", tapasi hän sanoa, "puhua rohkeasti ja empimättä vainotuille. Tätä oikeutta aion käyttää hyväkseni niin pian kuin kykenen vuoteelta nousemaan. Hoitakaa sentähden minua hyvin, että se sitä pikemmin voisi tapahtua".
Seitsemästoista Luku.
Taistelevasta riemuitsevaan kirkkoon.
Ennenkuin seuraamme Sebastianuksen elämänvaiheita loppuun asti, tahdomme ensin pikimiten katsahtaa, mitä hänen ilmiantajansa tällä välin on toiminut. Tuskin tarvitsemme sanoa, että Fulvius tunsi kovasti pettyneensä toiveissaan, mitä tulee hänen osuuteensa kuolemaan tuomitun luullusta suuresta omaisuudesta. Hänen katala tekonsa ei ollut tuottanut hänelle oikeastaan mitään. Tuiman setänsä pilkan ja naurun kannustamana hän silloin turvautui toiseen keinoon. Rahojahan täytyi kaikissa tapauksissa saada hankituksi, sitä hänelle Eurotas joka päivä muistutti. Mutta eikö rahoja ollut yllinkyllin rikkaan Agneen hallussa? Ja eikö Agnes ollut täydellisesti hänen vallassaan, sittenkun hän oli saanut tietää Agneenkin olevan kristityn?
Kun hyljätty kosija ei uskaltanut toivoa mahdolliseksi saada suullisesti viedä perille pyyntönsä, kääntyi hän sentähden kirjallisesti Agneen puoleen, ilmaistakseen kohteliain sanoin yhä kasvavan, vilpittömän taipumuksensa ja pyytääkseen häntä mitä hartaimmin suostumaan hänen tarjoukseensa. Kirjoituksensa lopussa hän viittailemalla huomautti, että jos hänen nöyrin pyyntönsä ei sattuisi tulemaan huomioon otetuksi, hänen velvollisuutensa silloin mahdollisesti pakottaisi hänet valitsemaan muita keinoja.
Piakkoin saikin hän tyynen ja kohteliaan, mutta samalla selvin sanoin laaditun vastauksen, jossa suoraan lausuttiin, että avioliitto hänen kanssaan ei voinut koskaan tulla kysymykseen. Tämä toistamiseen annettu kieltävä vastaus sammutti senkin tunteen kipinän, joka mahdollisesti tähän saakka vielä oli Fulviuksen sielussa tuikkinut. Nyt tahtoi hän, tosin kaikkea älykkäisyyttä noudattamalla, esiintyä jyrkästi ja säälimättömästi Agneeta vastaan. Sen oli hän lujasti päättänyt.
Fabiola, saatuaan varmasti tietää, ettei Sebastianus millään muotoa suostu pakenemaan, oli tehnyt sen arveluttavan päätöksen, että hän koettaa pelastaa Sebastianuksen vastoin hänen tahtoaan, hankkimalla hänelle keisarilta armahduksen. Voi, kuinka vähän Fabiola tunsi ihmissydämen pahuutta! Hänessä asui se varma luottamus, että Maksimianus, niin tulinen kuin hän saattoi ollakin vihansa kuohahtaessa, ei kuitenkaan toistamiseen tuomitsisi ihmistä kuolemaan. Eihän kaikki sääli ja armahtavaisuus sentään liene sammunut hänen sydämessään, ajatteli Fabiola, ja toivoi sitä paitsi, että hänen rukouksensa ja kyynelensä saisivat nämä paremmat tunteet vireille, samaten kuin kesän helle loihtii ilmi kätkössä olleen nesteen kovasta puusta. Hän lähetti sentähden, anomuskirjan keisarille pyytäen puheillepääsyä, ja että tähän armollisesti suostuttaisiin, liitti hän anomuskirjansa oheen kallis-arvoisen jalokivisormuksen, sillä tyrannin ahneus oli hänelle kyllin tunnettu.
Lahja kyllä kelpasi, mutta ei tehnyt toivottua vaikutusta. Fabiolan annettiin muitta mutkitta tietää, että hän yhdessä toisten armon-anojain kanssa maaliskuun 20 p:nä saisi odottaa Palatinon palatsin luona ja ojentaa anomuksensa keisarille hänen tullessaan isoja portaita alas matkalla uhraamaan. Niin vähän kuin tämä vastaus antoikin aihetta toiveihin, päätti Fabiola panna kaiken tarmonsa liikkeelle, päästäkseen tarkoitustensa perille.
Pukeutuneena surupukuun liittyi ylhäinen patriisitar määrättynä päivänä pitkään riviin, äitien, lasten ja sisarusten joukkoon, jotka olivat tulleet ojentamaan esiin supliikkejaan vankiloissa nääntyväin tai epäterveellisissä vuorikaivoksissa työskenteleväin omaistensa puolesta. Siinä oli niin monta murheen-alaista, että Fabiolan toiveet suotuisan vastauksen saamisesta alkoivat kovasti horjua. Viimeinen toivonkipinä hänen sydämessään sammui, kun hän näki keisarin tulevan portaita alas, vaikka huomasikin tuon säteilevän jalokivisormuksen hänen sormessaan. Fabiola näki, kuinka suurissa määrin anomuskirjoja hänelle ojennettiin, mutta näki myöskin, että hän äkäisesti heitti useimmat luotaan, luomatta niihin edes katsettaankaan; ainoastaan ylen harvoin jätti hän jonkun kirjoituksen sihteerilleen, joka näytti melkein yhtä käskevältä kuin hänen herransakin. Kuinka vähän tämmöinen näky oli omiaan luomaan rohkeutta armonanojain mieliin!
Vihdoin viimein oli Fabiolan vuoro tullut. Keisari seisoi vielä kaksi askelmaa ylempänä häntä. Fabiolan sydän tykytti melkein kuultavasti, vähemmin pelosta tyrannia kohtaan, kuin siksi, että hetki, joka oli ratkaiseva hänen ystävänsä kohtalon, oli käsissä. Hän olisi tahtonut rukoilla tai ainakin lähettää huokauksen ahdistetusta rinnastaan ylös kaikkivaltiaan auttajan puoleen mutta tämähän oli hänelle vielä tuntematon Jumala!
Maksimianus kurotti juuri kätensä ottamaan anomuskirjaa, jota hänelle ojennettiin, kun hän yht'äkkiä veti sen takaisin ja kääntyi katsomaan sinnepäin, josta oli kuullut nimeään kovaan huudettavan. Fabiolakin katsahti ylös; ääni oli hänelle tuttu. Hänen edessään, korkealla valkoisessa marmoriseinässä, sijaitsi se avattu ikkuna, josta valoa pääsi Irenen asunnolle johtavaan solaan. Siinä ikkunassa näki hän Sebastianuksen, kalpeana ja huonona, kirkastetuin kasvoin, tyynenä ja vakavana — ihana, mieltä liikuttava kuva. Sebastianus oli kuullut keisarin tuloa ilmaisevat torventorahdukset ja asettunut ikkunaan, tervehtiäkseen häntä.
"Maksimianus", huusi hän kuivankolahtavalla äänellä.
"Kuka olet sinä, konna, joka niin julkeasti uskallat mainita keisarisi nimeä?" huusi tyranni.
"Minä olen kuin kuolleista noussut varottaakseni sinua! Varo itseäsi! Koston ja vihan päivä on lähellä! Olet kastanut tämän kaupungin maaperää Jumalan pyhien verellä ja heitättänyt heidän ruumiinsa virtaan tai rikkatunkiolle! Kaikkien rikostesi ja kauhistavain tekojesi tähden olet Jumalan tuomion alaiseksi joutunut; pian on hänen vihansa polttava sinut. Sinä olet kärsivä hirmuvaltiaan kuoleman, mutta Jumala on antava kirkollensa keisarin oman mielensä jälkeen. Käänny sentähden, sinä jumalaton, kun vielä aikaa on! Pyydä Jumalalta armoa ja anteeksi-antoa ristiinnaulitun nimessä, jota tähän asti olet vainonnut!"
Äänetön, juhlallinen hiljaisuus vallitsi näitä mahtavia, profetallisia sanoja lausuttaessa. Keisarikaan ei voinut karkoittaa povestaan kunnioituksen ja pelvon sekaista vaikutusta; hänen kielensä oli kuin rampeutunut. Mutta ei kauan. Hyvin kohta hän jälleen tointui hämmästyksestään ja huusi julmistuneena: "Halloo! Menköön joku heti ylös ja tuokoon tänne tuon", — hän vältti lausumasta nimeä. "Hyfaks, tule tänne!" Mutta Hyfaks, joka ensi silmäyksellä oli tuntenut Sebastianuksen, oli oitis lähtenyt käpälämäkeen eikä tuntenut itseään varmaksi ennenkuin omassa kortteerissaan. Corvinus, jonka keisari sattui näkemään, lähetettiin häntä noutamaan. Raskain mielin totteli tämä tuota peljättyä käskyä.
Hänen tullessaan oli jousimiesten kortteeri täydessä puolustustilassa. Viisikymmentä miestä oli asetettu järjestykseen kahden puolen pihaa, ja etunenässä seisoivat Hyfaks ja Jubala. Nuo mustat haamut, jotka seisoivat siinä äänettöminä ja liikkumattomina, käsivarret ja rinnat paljaina, jouset vireissä ja surmaa tuottavat nuolet suunnattuina sisäänkäytävää kohden, näyttivät basalttipatsailta, jotka riviin asetettuina muodostivat sisäänkäytävän egyptiläiseen templiin.
"Hyfaks", huusi Corvinus vapisevalla äänellä, "keisari käskee kutsua sinua".
"Sano hänelle alamaisimmasti minun nimessäni", vastasi maurilainen, "että väkeni on vannonut olla päästämättä ketään portista sisään, ilman että sata nuolta on lävistänyt hänen rintansa, niin kauan kuin ei keisari merkin kautta osoita, että hän on antanut meille anteeksi".
Tätä vastausta viemään riensi Corvinus takaisin. Nauraen kuunteli häntä keisari. Afrikkalaiset jousimiehet olivat ihmisiä, joiden kanssa hän ei halunnut joutua vihoihin. Hän tarvitsi heitä liiankin hyvin; ne olivat hänelle aivan välttämättömät, kun piti toimittaa pois epämieluisia uhreja. "Ovelat veijarit!" huudahti barbari nauraen. "Se, vie tämä sormus päämiehen mustalle eukolle!" Niin sanoen veti hän sormestaan Fabiolan hänelle lahjoittaman mainion sormuksen ja ojensi sen sanansaattajalle, joka toistamiseen juoksi tunnetulle kortteerille ja, lausuttuaan asiansa, nakkasi sormuksen portista pihaan. Jouset painuivat heti alas ja kaikki jänteet riippuivat höllällä. Ilosta ulisten juoksi Jubala ja otti ylös sormuksen; siitä syntyi kuitenkin jo heti riita hänen ja hänen ahneen herransa ja miehensä välillä, joka katsojain äänekkäiden mielihyvän ilmaisujen kaikuessa paiskasi hänet maahan ja otti häneltä pois aarteen. Eiköhän tuo nuori vaimo jo näinkin lyhyen yhdys-elämän jälkeen ollut tullut siihen vakaumukseen, että hän orjuudesta oli siirtynyt toiseen ja monta vertaa raskaampaan orjuuteen?
Ollen viekkaudessa arvoisan puolisonsa veroinen, ei puolinaisen tekonsa puolustaminen ollut Hyfaksille mikään vaikea tehtävä. Väittäen keisarillisen käskyn epäselvyyden olevan syynä kaikkeen, ei hän sanonut olevansa vastuun-alainen mistään.
"Kuinka lieneekin, olen minä tällä kertaa itse pitävä huolen siitä, että työ kunnollisesti suoritetaan", vastasi Maksimianus ja käski sen jälkeen kahden, kurikoilla varustetun miehen astua lähemmäksi. Sebastianus raahattiin alas ja tapettiin hirmuvaltiaan edessä, joka kylmäverisenä katseli tätä kamalaa toimitusta. [Maksimianuksesta ja hänen nimenomaisesta kiellostaan huolimatta vietiin marttyrin ruumis katakombeihin.] Kun keisari huomasi Fabiolan ja otaksui hänen olevan tuon jalon patriisittaren, joka oli lahjoittanut hänelle jalokivisormuksen, kysyi hän ainakin hieman kohteliaammalla tavalla kuin muutoin: "No, mikä sinun pyyntösi sitten on?" Mieli valtavasti järkytettynä siitä, mitä äsken oli tapahtunut hänen silmäinsä edessä ja tuskin kyeten saamaan sanaa suustaan, vastasi Fabiola vapisevalla äänellä: "Herra, minä pelkään sen jo olevan myöhäistä!"
"Minkätähden myöhäistä?" kysyi Maksimianus hätäisesti silmäten pergamenttia. Sitten jatkoi hän leimuvin katsein: "Kuinka, tiesitkö sinä Sebastianuksen elävän? Oletko sinä kristitty?"
Miksikä Fabiolan oli niin vaikea vastata siihen kieltävästi? Mikä vaikutti, että hän hädintuskin sai sanan sujumaan huuliltaan? — "Mutta oletpa oikeassa, se on myöhäistä", jatkoi keisari ystävällisellä äänellä ja salli armonpyytäjän, joka uupumuksesta oli vähällä lyykistyä maahan, poistua paikalta. "Mutta nytpä johtuu mieleeni", sanoi hän ja pidätti Fabiolan, "että olen unhottanut kiittää sinua siitä kauniista sormuksesta, jonka lahjoitit minulle. Minä saatoin Hyfaksin vaimon onnelliseksi sillä. Mustassa kädessä on se säteilevä vielä paremmin kuin minun sormessani. Hyvästi!"
Noilta turmantuojilta marmori-portailta horjuili Fabiola Irene emännän hiljaiseen asuntoon. Samoinkuin hän itse olivat äiti ja tytärkin syvästi murheissaan, — mutta mistä johtuu, että kristityt kantoivat kovia tuskiakin tykkänään toisella tavalla kuin hän itse? Tämä ajatus tunkihen ehdottomasti lohduttoman patriisittaren mieleen. Kansajoukon hajaannuttua lähti hän, sydämelliset jäähyväiset sanottuaan, miettiväisenä asuntoonsa.
Murhemielin ja itseensä vaipuneena haki hän yksinäisyyttä ja istui siinä kauan, synkissä ajatuksissa. Hänet havautti mietteistään kreikkalainen orjatar Graia, joka jätti hänelle kirjeen. Mutta kuinka säikähtyikään tyttö, kun hän, joka kunnioituksen vaatiman matkan päässä odotti hallitsijattaren käskyä, päätyi näkemään minkä vaikutuksen kirje teki häneen.