Fabiola oli näet pikaisesti vilkaistuaan siihen kavahtanut ylös, kovaan huutaen ja lyöden yhteen käsiään, ja vaipui sitte surkealla äänellä valittaen leposohvalleen. Maattuaan siinä muutamia tuokioita näköjään tiedottomana, kouristuksen tapaisesti pidellen kirjettä molemmilla käsillään, kysyi hän tyynesti, kooten kaiken tahdonlujuutensa, kuka oli kirjeen tuonut ja käski, että sanantuoja saatettaisiin sisään.
"Mistä tulet?" tällä kysymyksellä kääntyi hän sisäänastuvan sotamiehen puoleen.
"Minä olen vahtimiehenä Tertulluksen vankilassa".
"Kuka antoi sinulle tämän kirjeen?"
"Jalo Agnes itse".
"Miksi hän raukka on siellä?"
"Eräs mies nimeltä Fulvius on antanut hänet ilmi kristittynä".
"Onko siinä kaikki? Sano jalolle Agneelle, että minä kohta tulen hänen luokseen, ja ota tämä vaivoistasi".
Sotamies poistui. Mutta Fabiola kääriytyi paksuun viittaan ja lähti matkalle seuralaisitta.
Vaikeuksia kokematta sai hän tulla siihen koppiin, joka oli määrätty nuorelle patriisittarelle hänen ylhäisen syntyperänsä ja annettujen runsaiden lahjoitusten vuoksi.
"Mitä tämä merkitsee?" kysyi Fabiola kiihtyneenä, sittenkun oli syleillyt serkkuaan.
"Muutama tunti takaperin minut vangittiin ja tuotiin tänne", vastasiAgnes tyynesti.
"Ja onko tuo Fulvius sitten niin hullu, että syyttää sinua semmoisesta, mikä heti voidaan näyttää perättömäksi?"
"Mistä syyttää?"
"Että olet kristitty".
"Se minä olen, Jumalan kiitos!" vastasi vanki hymyillen.
Fabiola ei siitä ollenkaan kiivastunut, kuten hän ennen olisi tehnyt. Tämä tieto ei näköjään ollut hänelle niinkään odottamaton. Koska hän kerran oli nähnyt kaikki miehuuden avut yhdistyneinä kristityssä Sebastianuksessa, mitenkä hän niin ollen olisi saattanut oudoksua sitä, että henkilö, jota hän aina oli pitänyt naisellisuuden esikuvana, myöskin tunnusti samaa uskoa! Melkein kunnioittavasti painoi hän alas päänsä ja kysyi: "Kuinka kauan olet ollut kristittynä?"
"Kristitty olen ollut koko ikäni", oli vastaus. "Olen niin sanoakseni äidinmaidossa imenyt sisään kristin-uskon".
"Mutta miksi olet salannut sen minulta?" kysyi Fabiola, ja hänen sanansa kaikuivat niin vienosuruisesti, juurikuin hellä nuhde.
"Koska näin, kuinka pinttynyt sinä olit ennakkoluuloihin kristin-uskon suhteen; koska tiesin, kuinka sinä halveksit kristittyjä, pitäen heitä naurettavaan taika-uskoon langenneina ja mitä kauhistavimpia rikoksia harjoittavina ihmisinä. Sinä et huolinut kuulla mitään meistä, ja minä en uskaltanut kristin-uskoa ylistelemällä lietsoa ilmituleen tuota jalossa sydämessäsi kytevää vihaa".
"Voi, rakas Agnes", sanoi Fabiola liikutettuna. "Jos olisin tiennyt, että te molemmat, Sebastianus ja sinä, kuuluitte kristittyihin, en olisi voinut heitä niin vihata, kuin valitettavasti olen tehnyt! Mutta", jatkoi hän, kun oli hieman tyyntynyt, "tottahan tulet vaatimaan, että Fulviuksen on todistuksilla osotettava syytöksensä todeksi?"
"Oi, miksikä? Se olisi tarpeetonta, rakas Fabiola. Minä olen jo tunnustanut olevani kristitty, ja aion huomenna julkisesti uudistaa saman tunnustuksen".
"Huomenna? Jo huomenna?" vastasi Fabiola, kauhulla ajatellen niin pian odotettavaa erohetkeä.
"Ja eikö se ole suloisen riemullinen sanoma, kallihin serkku?" vastasi Agnes eloisasti, ja tarttui Fabiolan käteen. "Oi, ajatteles, niin pian jo olen pääsevä Herrani ja Vapahtajani luo, ja minä olen varma siitä, että sinäkin, Fabiola, olet tuleva hänen luokseen, ja me molemmat tulemme sanomattoman autuaiksi hänen luonaan taivaassa!" Fabiola oli syvästi liikutettu. Luvaten tulla uudestaan ennen päivän koittoa seuraavana aamuna, lähti hän paluumatkalle. Eikö kaikki, mitä hän tänään oli kokenut, ollut unta?
Melkein samaan aikaan oli kaupunginprefektin talossa ollut tärkeä neuvottelu isän ja pojan välillä. Sen aiheena olivat juuri nuo molemmat serkukset tai oikeammin Agneen omaisuus ja Fabiolan persoona. Niin uskomattomalta kuin kuuluneekin, oli Corvinuksella aikomuksena pyytää tuon rikkaan patriisittaren kättä, ja voitonhimoinen isä hyväksyi täydelleen hänen tuumansa. Kavalan Afran kuiskattua Corvinukselle, että Fabiola epäilemättä suostuisi hänen aviokseen, jos hän voisi tarjota hänelle paljon kultaa, oli Corvinus lakkaamatta ajatellut sitä. Mutta mistä saada tuo niin silmittömästi tavoiteltu rikkaus? No niin, nythän siihen näytti suotuisa tilaisuus tarjoutuvan. Fulvius, joka ilmiantajana tulee vaatimaan itselleen puolet jalon Agneen omaisuudesta, saisi epäilemättä tyhjin käsin mennä tiehensä, keisari kun arvatenkin pidättää hänen osuutensa ja haalii kaikki itselleen, arveli prefekti. Mutta vaikk'ei tyranni suostuisikaan Fulviukselle antamaan hänen osaansa, voisi hänet kenties saada kehoitetuksi luovuttamaan se lähimmälle sukulaiselle — ja juuri Fabiolalle. Ja kun jalon patriisittaren sitten on kiittäminen prefektin poikaa niin suunnattomasta rikkaudesta, ei hän varmaankaan voisi kieltäytyä tulemasta hänen omakseen.
Corvinuksen mielestä oli isän tuuma tietysti mainio, ja isä vetäytyi viimein yksityiskammioonsa, luvattuaan mietiskellä valmiiksi suunnitelman tämän suuren tarkoitusperän saavuttamiseksi.
Ja nyt toiseen taloon, jossa melkein yksin ajoin niin-ikään perheneuvottelua pidettiin. Se oli Fulviuksen ja hänen setänsä. Viimeksi mainittu, tultuaan myöhään illalla kotia, näki veljenpojan istuvan miettiväisenä huoneessaan. "No, Fulvius, onko tyttö varmassa tallessa?"
"Niin varmassa kuin hän lukkojen ja salpojen takana ikinä olla saattaa, mutta hänen mielensä on yhtä vapaa ja itsenäinen kuin konsanaan".
"Se on yhdentekevä. Pyövelin kirves sellaisen mielen kohta taltuttaa. Mutta onko hänen kohtalonsa päätetty, ja ovatko seuraukset varmat? Se on pääasia", lausui Eurotas.
"Ensimäinen kylläkin, ellei arvaamattomia esteitä satu", kuului vastaus; "mitä jälkimäiseen tulee, riippuu se siitä, millä tuulella keisari on. Mutta minun täytyy tunnustaa, että olen pahoillani, miksi niin nuoren elämän olen saattanut surman suuhun, kun ei tiedä, mitä hyötyä siitä on".
"Fulvius", vastasi siihen vanhus ankaralla äänellä, ja hänen kasvojensa piirteet olivat niin kovat kuin graniitti-kallio aamusumussa, "pois kaikki hentous tässä asiassa! Tiedätkö mikä päivä on huomenna?"
"Kyllä; maaliskuun yhdeskolmatta".
"Se on aina sinuun nähden ollut ratkaiseva päivä. Saadaksesi toisen henkilön omaisuuden aloit sä sinä päivänä — — —"
"Pidä suusi, jos saan luvan sanoa!" keskeytti nuorempi, hirveässä tuskassa, vanhuksen puheen. "Kuinka saatat sinä aina uudestaan ja uudestaan muistuttaa minulle kaikkea sitä, minkä kernaimmin tahtoisin unhottaa?"
"Hyvässä tarkoituksessa! Sinä tahdot unhottaa oman itsesi, mutta sitä et saa tehdä. Minun täytyy poistaa kaikki tekosyyt, joiden nojalla sinä saattaisit antautua omantunnon, siveellisyyden tai oman kunniantuntosi johdettavaksi. On hullua puhua säälistä ihmistä kohtaan, joka estää sinua saavuttamasta onneasi, erittäinkin moisella tavalla".
Fulvius puri kiukuissaan huultansa ja peitti kasvot molemmilla käsillään. Eurotas ei ollut tästä milläänkään, vaan jatkoi leppymättömällä ankaruudella:
"No, huomispäivä on siis jälleen ratkaiseva, kenties kaikin puolin ratkaiseva päivä sinulle. Pohtikaamme tyynesti, mitä mahdollisia toiveita se meille tarjoo! Sinä menet siis keisarin luo ja pyydät, mitä sinulle oikeutta myöten on tuleva. Ja jos saat osuutesi — — —"
"Niin myyn kaikki niin pian kuin mahdollista, maksan velkani ja muutan semmoiseen maahan, missä nimeäni ei ollenkaan tunneta".
"Mutta jos pyyntösi hyljätään?"
"Niin ei voi käydä! Se on mahdotonta!" huusi Fulvius ikäänkuin kiristyspenkissä, kun vain ajattelikin sitä. "Se on oikeudellinen, ansionmukainen vaatimus. Sitä ei voida minulta kieltää".
"Älä hätäile liiaksi, nuori ystäväni! Moni on, kuten sananlasku sanoo, satulansakarasta tuiskahtanut maahan. Entäpä siis, jos oikeutesi sinulta kielletään?"
"Silloin minä olisin mennyttä miestä! Samassa olisivat kaikki toiveeni porona. Siinäkin tapauksessa minun täytyy pois täältä".
"Luuletko siis, että Efraim koronkiskuri, jolle olet niin paljon velkaa, ilman muuta päästää sinut karkuteille? Etkö huomaa, että kaikki, mitä sinulle voi tapahtua, riippuu yksistään siitä, mitä huomispäivä tuo mukanaan? Mutta terästä luontosi. Kaiken tämän olen esiintuonut kehottaakseni sinua rohkeuteen".
Nukkumista ei Fulviuksen tietysti ollut ajatteleminenkaan. Rauhoittuakseen ja jäähdyttääkseen tulikuumaa otsaansa lähti hän ulos. Kylmän kipakka yö-ilma teki hänelle hyvää. Ilman varmaa päämäärää kulki hän rientäen eteenpäin, aina vaan eteenpäin, kunnes vihdoin seisottui Tertulluksen vankilan ulkopuolella. Olihan hän jo lukuisia kertoja uskotellut itseään, että tuo jalo roomatar oli pilkannut häntä ja häpeällisesti hyljännyt hänen naimatarjouksensa — ja kuitenkin tunsi hän, että tytön käsi oli hänelle rakkaampi kuin hänen päänsä. Eikö kuolin-iskua vieläkin voisi väistää? Hän päätti vielä kerran koettaa ja, jos mahdollista, pelastaa hänet.
Päivän tunnussanan kun tiesi, oli hänen helppo päästä sisään, ja hän saatatti itsensä jalon Agneen koppiin. Agnes ei säikähtänyt eikä pyrkinyt pakoon, vaan seisoi tyynenä hänen edessään ja virkkoi lempeällä äänellä: "Fulvius, jätä minut rauhaan ainakin täällä. Minulla on elettävänä enää muutamia tunteja, anna minun viettää ne rauhassa".
"Minä olen tullut, jalo Agnes, tehdäkseni nämä tunnit vuosiksi ja tarjotakseni sinulle onnea rauhan asemesta. Vielä kerran uudistan tarjoukseni ja lupaan sinulle elämän yhdessä käteni kanssa. Tämä on viimeinen kerta".
"Enkö ole sanonut sinulle, että olen kristitty, ja tuhat kertaa mieluummin annan elämäni kuin kiellän uskoni".
"Sinulta ei vaadita kumpaakaan, jos tahdot seurata minua. Vankilan ovet ovat minulle avoinna. Pakene minun kerallani elääksesi kaikista keisarillisista edikteistä huolimatta onnellisena minun rinnallani!"
Mutta kun kaikki hänen hartaat pyyntönsä ja houkuttelevat uskottelunsa jättivät Agneen kylmäksi, menetti Fulvius vihdoin malttinsa. Taas oli hänet sysännyt tyköänsä — lapsi, jonka pään päällä miekka häilyi! Hänen paremmat tunteensa saivat väistyä silmittömän suuttumuksen ja katkeran vihan tieltä, ja hän huusi leimuvin katsein ja kädellään uhkaavasti viitaten: "Kurja nainen, vielä kerran annan sinulle tilaisuutta pelastumiseen! Kummanko valitset, elämän minun rinnallani vaiko kuoleman?"
"Minäkin valitsen ennemmin kuoleman hänelle kuin elämän sinun-laisen katalan rinnalla", huusi muuan ääni ovelta.
"Hän on saava maistaa sen!" vastasi Fulvius, nyrkit puristettuina ja loi vimmastuneen katseen tulijaan. "Etkä sinäkään ole välttävä kostoani, jos vielä kerran uskallat astua tielle kirottuine varjoinesi". Sen kanssa hän lähti.
Viimeisen kerran oli Fabiola yksin Agneen kanssa, sittenkuin oli hetkisen syrjästä katsellut valkeuden ja pimeyden taistelua. Agnes tarttui hänen käteensä, kiinnitti häneen syvästi totisen ja sanomatonta rakkautta huokuvan katseen ja pyysi: Sinä et koskaan ole kieltänyt minulta mitään, Fabiola ystäväni, ja minä tiedän, että olet myös täyttävä kuolevan viimeisen rukouksen.
"Ei rukoilla, vaan vaatia, käskeä sinun tulee!" vastasi Fabiola syvästi järkähytettynä.
"Niin lupaa siis, että viivyttelemättä tahdot tutustua kristin-uskon opetuksiin. Minä tiedän, että sinä tulet omaksumaan ne sekä elämään ja kuolemaan samassa uskossa, joka antaa voimaa voittamaan maailman ja synnin!"
Kun Fabiola monin kyynelin oli pyydetyn lupauksen antanut, huudahti Agnes ilon-ihastuksessa: "Kuule! Jo tulevat! jo tulevat! Sinä kuulet vain sotamiesten määränperäisiä askelia, mutta minusta ne ovat noudemiehiä, jotka tulevat noutamaan minua! Niin, lamppuni on valmistettu, minä menen ulos ylkää vastaan. Hyvästi, rakas Fabiola! Älä itke minua! Oi, jospa voisit minun kanssani tuntea, kuinka autuasta on kuolla Kristuksen tähden! Jumala siunatkoon sinua!" Fabiola painoi rakastetun ystävänsä suonenvetoisesti rintaansa vasten, ja Agnes vastasi hellästi hänen syleilyynsä, viimeiseen maan päällä. Fabiolan poistuttua, antautui hän vartijain käsiin, jotka kunnioittavasti lähestyivät häntä, viedäkseen hänet Forumille.
Katsojain joukossa oli kaksi henkilöä, jotka vetivät puoleensa toisten huomion. Toisella puolen sitä puoliympyrää, jonka suuri yleisö muodosti, seisoi nuori mies, kääriytyneenä toogaansa, hattu painettu niin syvään silmille, ett'ei voinut tuntea hänen kasvojensa piirteitä. Häntä vastapäätä seisoi ylhäinen nainen, varreltaan kookas ja pää pystyssä; ilmeistä oli, että hänet ensi kertaa nähtiin Forumilla moisessa tilaisuudessa. Häntä verhosi kiireestä kantapäihin kallis-arvoinen viitta, jopa niinkin kallis-arvoinen, että keisarinnan ei olisi tarvinnut hävetä kantaa sitä. Hänen vieressään seisoi palvelijatar, kasvot yhtä huolellisesti peitettyinä kuin hänen valtijattarellaankin. Liikkumattomina seisoivat siinä nuo molemmat naiset, ja heidän ajatuksensa näkyivät olevan suunnattuina yhteen ainoaan esineeseen.
Vanki vietiin nyt tuomarin eteen; mutta koska hänen ajatuksensa olivat kaukana tuomiopaikasta, ei hän huomannut noita kahta naista enemmän kuin muitakaan ympärillä seisovia.
"Miks'ei hän ole raudoissa?" kysyi prefekti tiuskaten.
"Sitä ei tarvita. Hän käy aivan vapaaehtoisesti", vastasi Catulus, "ja hän on niin nuori".
"Mutta hän on yhtä vastahakoinen kuin mikä vanha akka. Pane heti raudat hänen käsiinsä!"
Pyöveli haki käsirautojen joukosta sopivia ja, löydettyään kaikista köykäisimmät ja pienimmät, kiinnitti hän ne syytetyn ranteihin. Agnes pudisti hymyillen käsiään, ja samaten kuin apostoli Paavali muinoin ravisti kyykäärmeen irti kädestään, niin putosivat käsiraudat kalisten hänen jalkoihinsa.
"Meillä ei ole pienempiä", huomautti pyöveli; "pitäisi noin nuoren ihmisen kantaa toisenlaisia rannerenkaita".
"Vaiti, mies!" keskeytti hänet vihastunut tuomari; kääntyen vangin puoleen, jatkoi hän sitten hieman leppeämmällä äänellä:
"Agnes, nuoruutesi, asemasi ja huonon kasvatuksesi tähden minä säälin sinua. Tahtoisin jos mahdollista pelastaa sinut. Malta mielesi, nyt kun vielä aikaa on! Luovu kristin-uskon vääristä, turmiollisista opetuksista, tottele keisarillisia käskyjä ja uhraa jumalille!"
"Tarpeetonta on kiusata minua kauemmin", vastasi Agnes. "Päätökseni on peruuttamaton. Minä halveksin vääriä jumaliasi ja voin palvella ainoastaan elävää Jumalaa. — Iankaikkinen Jumala, avaa suuriksi taivaan portit, jotka ennen olivat ihmisiltä suljetut! Korkeasti ylistetty Kristus, kutsu luoksesi se sielu, joka pysyy kiinni sinussa!"
"Kyllä näkyy, että minä vain kulutan aikaa", sanoi malttamaton prefekti, joka huomasi säälin ilmauksia kansanjoukon keskuudessa. "Sihteeri, kirjoita päätös".
"Me tuomitsemme Agneen keisarillisen ediktin halveksimisesta miekalla mestattavaksi".
"Minkä tien varrella ja monenko peninkulmakiven luona on tuomio toimeenpantava?" kysyi mestaaja. [Mestaaminen toimitettiin tavallisesti kaupunginporttien ulkopuolella toisen, kolmannen tai neljännen peninkulmakiven luona.]
"Se on heti toimeenpantava", oli vastaus.
Agnes nosti kätensä korkeutta kohti ja laskeutui sen jälkeen tyynesti polvilleen. Omin käsin veti hän silkinhienoiset hiuksensa silmilleen ja taivutti niskansa miekan katkaistavaksi. Silmänräpäyksen keskeytys seurasi sen jälkeen, sillä pyöveli vapisi liikutuksesta eikä kyennyt miekkaa heiluttamaan. Polvillaan olevaa tyttöstä tuossa valkoisessa puvussaan, käsivarret ristissä rinnalla, pää alaspäin kumartuneena, niin että hänen kiharansa miltei koskivat maahan ja peittivät hänen kasvonsa, sopi kait verrata harvinaiseen kasviin, jonka hento varsi, valkoinen kuin lilja, taipui suunnattomain kukkain painosta.
Vasta kun tuomari kovilla sanoilla oli nuhdellut pyöveliä tämän viivyttelemisestä ja vaatinut häntä tekemään velvollisuutensa, rohkaisi tämä mielensä. Miekka välähti ilmassa, ja seuraavassa tuokiossa oli kukka erotettu varrestaan; lempeä neitonen, suloinen taimi oli siirretty taivaalliseen yrttitarhaan.
Kahdeksastoista Luku.
Nemesis.
Sill'aikaa kuin tuntematon nuori mies, voitonriemuinen hymy huulillaan, silmiään pois kääntämättä oli katsellut mestausta, oli ylhäinen nainen kääntynyt poispäin, siksi kunnes syvää hiljaisuutta seurannut sorina ilmaisi hänelle, että kaikki oli lopussa. Nyt astui hän pelkäämättä esiin, riisui päältään upean indialaisen viittansa ja levitti sen ikäänkuin käärinvaatteeksi mestatun yli. Yleinen mielihyvän hälinä seurasi tätä aito naisellista hienotunteisuutta todistavaa tekoa.
Jalo patriisitar seisoi nyt surupuvussaan tuomarin edessä. "Herra tuomari", lausui hän syvästi liikutettuna, mutta sentään selvällä, ylhäisellä äänellä, "minä pyydän sinulta yhtä armon-osoitusta. Älä anna sotamiesten raakojen käsien enää häväistä sen jäännöksiä, joka oli minulle kaikista rakkain maan päällä; salli minun kannattaa hänet isiensä perhehautaan. Hän oli yhtä hyvä kuin hän oli jalo".
Tertullus, joka nähtävästi oli ärtyisällä tuulella, ei kuitenkaan ollut vähintäkään halukas suostumaan tähän pyyntöön, vaan käski Catuluksen muitta mutkitta heittää ruumiin Tiberiin tai katsoa, että se tuli poltetuksi.
Mutta Fabiola ei ollut niin helpolla karkoitettavissa. Hän, tuo ylpeä roomatar, joka eläissään ani harvoin, niin, tuskinpa milloinkaan oli mitään pyytänyt, hän turvautui nyt rukouksiin ja pyysi niin hartaasti, niin liikuttavin sanoin, että yleinen myötätuntoisuuden hyminä alkoi kuulua kansanjoukon keskeltä. Tätä tukahduttaakseen kysäsi Tertullus häneltä terävällä äänellä: "Oletko sinäkin kristitty?"
Fabiola vitkasteli hetkisen, mutta vastasi sitten pontevalla äänellä: "En, mutta minun täytyy tunnustaa, että jos mikään voisi taivuttaa minut siihen, niin juuri se, mitä tänään olen sattunut näkemään".
"Mitä tarkoitat?"
"Että valtion-uskonnon suojaamiseksi pitää kuolemaan mennä semmoisen henkilön, jonka sinä juurikaan olet mestauttanut", tässä kyyneleet melkein tukauttivat hänen äänensä — "sill'aikaa kuin pedot, petomaiset hirviöt, jotka ovat häpeäpilkkuna ihmiskunnalle, saavat elää ja ovat onnellisia. Mutta, herra, te ette tiedä, kenenkä te tänään olette poistaneet maan päältä! Hän oli puhtain, armain ihminen, mitä maa milloinkaan on kantanut, ja, vaikka vielä niin nuori, oli hän sukupuolemme kaunistus. Ja olisi kaiketi hän vieläkin elossa, ellei olisi ylenkatseellisesti hyljännyt erästä seikkailevaa kosijaa, joka kaikkialla on ahdistellut häntä naimatarjouksillaan, ei ainoastaan hänen ollessaan yksin maatalollaan ja kodin pyhäkössä, vaan vieläpä vankikammiossakin. Siksi että hän ei ole ollut halukas rikastuttamaan aasialaista urkkijata maatiloillaan ja rahoillaan eikä naimisen kautta aateloimaan sitä, jota saattoi vain inhota, — siksi on hänen päänsä joutunut mestauskirveen alle".
Puhumasta herjettyään loi hän kylmän, halveksivan katseen Fulviukseen, mutta tämä juoksi esiin ja huusi vihan vimmassa: "Kaikki on valhetta ja häpeällistä parjausta! Eikö Agnes avoimesti tunnustanut olevansa kristitty?"
"Kuule minua vielä kerran armollisesti", jatkoi Fabiola, kääntyen arvokkuudella jälleen tuomarin puoleen. "Kun minä nyt todistuksilla osoitan hänet syylliseksi, on hänen muotonsa osoittava minun totta puhuvan. Etkö sinä", pitkitti hän kääntyen Fulviukseen, "etkö sinä vielä tänä aamunakin vankikammiossa ahdistanut tuota viatonta lasta ja luvannut hänelle, että jos hän suostuisi tulemaan sinulle puolisoksi, hän saisi elää ja keisarillisesta ediktistä huolimatta pitää kristillisen uskonsa?"
Ikäänkuin salaman satuttamana seisoi. Fulvius siinä kalman kalpeana, kykenemättä virkkamaan sanaakaan, kun tuomari julmistuneella äänellä lausui: "Fulvius, kasvosi ilmaisevat sinut! Minulla olisi valta heti kohta vangituttaa sinut, mutta minä annan sinulle ystävällisen neuvon: pakene täältä! Älä koskaan enää näyttäy Forumilla tahi missään Rooman julkisissa paikoissa! Jos tämä jalo nainen kumminkin vaatii, niin minä paikalla saatan sinut syytteen-alaiseksi". "Onko lupa kysyä", jatkoi hän sen jälkeen, kääntyen mitä kohteliaimmasti tuntemattoman puoleen, "mikä on nimesi, ylevä nainen?"
Fabiolan mainittua nimensä, muuttui tuomari siinä tuokiossa ihankuin toiseksi mieheksi. Eikähän ihmekään. Hengessään hän näki äkkiä edessään tulevan miniänsä! Monin sanoin ensin kiiteltyään tämän korkeata sivistystä ja yleviä avuja, tuomari ilmoitti, että koska Fabiola on tämän, petoksen uhrina suistuneen neiden likin sukulainen, on hänellä myös lähin oikeus ruumiiseen. Hän saa siis tehdä sen kanssa mitä tahtoi. Tuomarin sanoja keskeyttivät äänekkäät hysitykset ja vihellykset, jotka kuitenkin tarkoittivat Fulviusta, tämän kalpeana häpeästä ja kiukusta hiipiessä tiehensä.
Fabiola kiitti prefektiä, ja emäntänsä viittauksesta antoi Syra, joka suojelijana oli seurannut valtijatartaan, merkin neljälle orjalle astua paarien kanssa lähemmäksi. Fabiola ei sallinut, että kukaan muu, kuin hän ja Syra, sai koskea ruumiiseen. Syran avulla nosti hän sen paareille, levitti tuon kallis-arvoisen käärinvaatteen sen ylle ja saattoi viimeiseen leposijaansa nuot rakastetun ystävättären maalliset jäännökset.
Tertullukselle tai oikeammin hänen pojallensa oli asia siis saanut semmoisen käänteen, että sen parempaa tuskin saattoi toivoa. Tertullus läksi heti hoviin esittämään keisarille tavanmukaisen virallisen kertomuksen asiasta, otettuaan mukaansa kauniisti piirretyn asiakirjan, jonka hän eilen illalla myöhään oli sepittänyt ja kirjoittanut, ja joka koski mestatun omaisuuden luovuttamista lähimmälle sukulaiselle. Ilmoitettuaan nuoren patriisittaren kuoleman, kuvasi hän liioitellen yleisön tyytymättömyyden mestaukseen, minkä seikan hän kokonaan luki Fulviuksen syyksi. Paitsi sitä arvasi hän Agneen omaisuuden melkoista pienemmäksi kuin se todella oli ja huomautti lopuksi, että kansa pitäisi suuressa arvossa semmoista armon-osoitusta, jos keisarillinen hallitsija luovuttaisi mestatun omaisuuden lähimmälle perijättärelle. Ei hän myöskään unhottanut kuvata Fabiolaa harvinaisen lahjakkaaksi, jaloksi naiseksi, joka lisäksi oli keisarin uskollisimpia alamaisia.
"Ha ha, hänet minä tunnen", vastasi Maksimianus kovasti nauraen, niin kuin jotakin hyvin lystillistä olisi juolahtanut hänelle mieleen. "Sehän ihmis-raukka lahjoitti minulle kallis-arvoisen jalokivi-sormuksen ja pyysi minua säästämään Sebastianuksen henkeä, juuri kun hänet oli keritty lyödä kuoliaaksi. Niin, niin, pikkuinen perintö on joka tapauksessa lohduttava häntä tuon pojan menettämisen johdosta. Laita asiakirja valmiiksi, niin minä kirjoitan sen alle".
Tertullus antoi silloin esiin kirjoituksen, jonka oli ennakolta laatinut, niinkuin hän sanoi, keisarillisen hallitsijansa tunnettuun jalomielisyyteen luottaen. Kun Maksimianus oli luovutuskirjan alle kirjoittanut nimensä — ohimennen sanoen niin epäselvästi, että koulupoikakin olisi sellaisia koukeroita hävennyt — sai prefekti poistua, ja hän läksikin ihastuksissaan saavuttamastaan menestyksestä. Kirjoituksen jätti hän odottavalle Corvinukselle edelleen toimitettavaksi.
Tuskin olivat isä ja poika lähteneet palatsista, kun Fulvius, uskaltamatta toivoa sanottavasti mitään, ilmestyi heidän sijaansa. Hän oli kotona jo ennemmin pukeutunut hovipukuun ja koettanut hyvänhajuisissa kylvyissä poistaa kaikki ne merkit, jotka varhaisesta aamusta käsin hänen rinnassaan riehuneet intohimot olivat hänen kasvoihinsa painaneet. Viimeinen keskustelu Eurotaan kanssa sekä tän-aamuiset tapaukset olivat täyttäneet hänen mielensä tuskallisilla aavistuksilla. Näytti siltä kuin yksi ihminen olisi ollut varta vasten luotu tekemään kaikki hänen aikeensa tyhjäksi. Mutta tässähän tuo yksi ei ainakaan kykene asettamaan esteitä hänen tielleen. Aamulla oli se samainen tosin ainaiseksi hävittänyt hänen maineensa, mutta eihän hän kuitenkaan saata riistää Fulviukselta hänelle oikeuden mukaan tulevaa palkkiota. Jos hänen oli onnistunut tehdä Fulvius kirotuksi, kaikkialta karkoitetuksi henkilöksi, ei hänen kuitenkaan ollut onnistunut saattaa häntä kerjäläisenä maantielle. Näin lohdutti Fulvius itseään. Siitä huolimatta uskalsi hän ainoastaan epätoivon pakosta astua esiin, vaatimaan itselleen oikeutta myöten tulevaa osaansa jalon Agneen takavarikkoon otetusta omaisuudesta ainoalta vastustajalta, jota hänen oli varottava, nimittäin keisarilta itseltään. Kaikkein alamaisimmasti hymyillen astui hän vastaanotto-huoneeseen ja notkisti polvensa peljätyn keisarin edessä.
"Mitä sinä tahdot?" ärjähti hirmuvaltias hänelle.
"Olen tullut, korkea keisarillinen herrani, pyytääkseni keisarilliselta oikeudeltasi, että tahtoisit antaa minulle osani jalon Agneen omaisuudesta. Minun ilmiantoni johdosta hän kristittynä on saanut hyvin ansaitun palkkansa".
"Kaikki se olisi, niinkuin olla pitää, jos korviimme ei olisi tullut, että sinä tapasi mukaan olet hoitanut asiasi niin kömpelösti, että tyytymättömyyttä ja nurinaa on kuulunut kansan keskuudesta. Mitä ennemmin sinä siis pudistat tämän kaupungin tomun jaloistasi, sitä parempi sinulle itsellesi. Ymmärrätkö? Tapamme ei ole antaa semmoista neuvoa kahta kertaa".
"Minä noudatan silmänräpäyksessä tätä korkeimman tahtosi vihjausta", vastasi Fulvius. "Mutta minä olen melkein kokonaan vailla varoja. Käske sentähden, että osuuteni maksetaan minulle, niin minä hetkeäkään viipymättä lähden Roomasta".
"Ei sanaakaan enää!" jyrisi itsevaltias. "Lähde matkaan, ja heti paikalla! Se omaisuus, jota sinä väenväkeen pyydät omaksesi, ei sinuun nähden enää saata tulla kysymykseen; me olemme sen kokonaisuudessaan luovuttaneet eräälle ansiokkaalle naiselle, jalolle Fabiolalle".
Fulvius ei saanut sanaakaan vastatuksi. Mykkänä suuteli hän keisarin kättä ja poistui palatsista murtuneena miehenä. "Niin ollen on hän sittenkin tehnyt minut kerjäläiseksi!" mutisi hän, päästyään kappaleen matkaa palatsista. Eurotas näki heti ensi silmäyksellä, millä kannalla asiat olivat ja ihmetteli itsekseen veljenpojan tyyneyttä, mutta huomautti vain aivan kuivasti: "Huomaan että kaikki on mennyttä".
"Oletko tehnyt valmistuksesi?" kysyi pettynyt.
"Melkein", oli vastaus. "Jalokivet, huonekalut ja orjat olen myynyt vähillä tappioilla; meillä on ainakin sen verran, että mukavasti voimme matkustaa Aasiaan. Stabion, luotettavan orjan, olen pidättänyt itsellemme; hän voi ottaa vähät matkatavaramme hevosensa selkään. Paitsi sitä pidän kaksi hevosta varalla sinua ja itseäni varten. Yksi asia on minulla enää suoritettavana. Myrkkyä, jonka luvan mukaan piti olla valmiina jo eilis-iltana, en saa ennenkuin jälkeen puolisten".
"Mitä sinä myrkyllä aiot?" kysyi Fulvius.
"Kai sen arvannet kysymättäkin", vastasi vanhus, väräyttämättä yhtäkään kasvojen lihasta. "Tahdon vielä kerran koettaa toisessa paikassa, mutta se vaan on peruuttamattoman varmaa: isäni suku ei saa kuolla köyhyydessä; kunniakkaasti täytyy sen sortua".
Fulvius purasi huultaan. "Niinkuin tahdot", vastasi hän, "minä olen kyllästynyt elämään. Lähde talosta niin pian kuin mahdollista, että se olisi tyhjä Efraimin tullessa, ja laita niin, että tapaan sinut yön tullen Latiumin tiellä kolmannen peninkulmakiven luona. Minullakin on tärkeä asia suoritettavana ennen matkalle lähtöämme".
"Mikä niin?" kysyi Eurotas hämmästyen. "Sen täytyy toistaiseksi pysyä minun salaisuutenani", vastasi Fulvius. "Mutta ellen olisi paikalla kaksi tuntia jälkeen auringonlaskun, niin pidä minua menneenä miehenä ja koeta pelastua ilman minua".
Tämän vastauksen jälkeen kiinnitti Eurotas terävän, läpitunkevan katseensa veljenpoikaan, nähdäkseen, aikoiko tämä ehkä karata hänen luotaan. Mutta kun Fulvius avoimesti ja tyynesti katsoi häntä silmiin, antamatta siltä tuota haluttua selitystä, ei vanhus enempää kysynyt.
Tämän keskustelun aikana oli Fulvius riisunut hovipukunsa ja paneutunut matkapukuun. Hänen aikomuksensa ei ollut enää palata vanhaan asuntoon; se näkyi siitä, että hän otti mukaansa aseensa ja paitsi miekkaa, joka riippui vyössä, pisti mekkonsa alle teräväksi tahkotun tikarin, jommoisia ainoastaan itämailla käytettiin.
Eurotas läksi oitis talosta ja poikkesi Numidialaiseen kortteeriin vievälle tielle. Hänen kysyttyään Jubalaa, ilmestyi kohta tuo meille tunnettu neekerinainen. Tämä antoi Eurotaalle hänen tilaamansa kaksi pientä pulloa ja oli juuri antamaisillaan ohjeita niiden käyttämiseen, kun Hyfaks puoleksi päihtyneenä äkkiarvaamatta lähestyi heitä. Eurotas ehti hätimiten hänen huomaamattaan kätkeä ne levättinsä alle ja pistää kultarahan Jubalan käteen.
Jubala oli kertonut miehelleen siitä naimatarjouksesta, jonka vanhus useita kertoja oli hänelle tehnyt, ja nyt, luullen syyrialaisen tulleen taaskin samassa aikeessa, syöksyi mustasukkainen, kuumasisuinen afrikkalainen vimmastuneesti hävyttömän kimppuun, sittenkun ensin oli tylysti sysännyt syrjään vaimonsa. Eurotas sai panna kaiken puhetaitonsa liikkeelle pelastuakseen julmistuneen jousimiehen käsistä, joka päästi hänet vasta sitten, kun ilkiö oli luvannut, ett'ei hän enää koskaan näyttäytyisi siellä.
On kuitenkin jo aika, että teemme selkoa Fabiolan vaiheista. Vallan väsyneenä niin edellisen kuin tämän päivän järisyttävistä tapauksista vetäytyi hän huoneisiinsa. Haluten olla täydellisesti rauhassa, käski hän, ett'ei kukaan saisi oleksia sillä pihalla, joka oli hänen salinsa puolella, kuin myös, ett'ei ketään saisi laskea hänen puheilleen. Sitä mielenmalttia, sitä hämmästyttävää tarmoa ja tahdonlujuutta, jota olemme hänessä ihmetelleet, oli nyt seurannut täydellinen hervahtuminen ja sanomaton alakuloisuus. Hän itki rakkaan Agneensa kadottamista, niinkuin äiti itkee ainoata, häneltä äkkiä riistettyä lastansa. Milt'ei yhtä haikeasti suri Fabiola kallista ystävää Sebastianustakin. Ja sittenkin, kuinka toisin olikaan tuntunut hänestä, nähdessään tuon väkivaltaisella kuolemalla poiskutsutun ystävänsä, verraten siihen, millä mielellä hän oli seisonut isänsä paarien ääressä! "Kuinka omituista", sanoi hän itsekseen, "että juuri niiden, jotka vastaavat siveellisyyden korkeinta ihannetta, pitää olla kristittyjä! Onko mahdollista, että niin jalojen siveellisyyden esikuvien pitäisi katooman? Ei, mahdotonta! Jollakin tavalla, jollakin korkeammalla tavalla, täytyy näiden kahden olla onnellisia, muuten sanalla 'oikeus' ei ole mitään merkitystä. Mitä on pakanamaailma näiden kahden rinnalla!" Ajatuksen irtauduttua näistä jaloista, ihmeteltävistä ja ylevistä kuvista, tunkeusi ehdottomasti hänen sieluunsa uusia, edellisille vastakkaisia, kun hänen mieleensä johtuivat Fulvius ja Tertullus, Calpurnius ja keisari, jopa hänen oma isänsäkin. Häntä pöyristytti.
Hänen mietteensä häiriytyivät äkisti vieraan sisälletulon kautta, joka sanoi olevansa "keisarin sanansaattaja". Ovenvartija oli tosin kieltänyt häneltä sisäänpääsyn ja neuvotonna kääntynyt hovimestarin puoleen, mutta tämä oli ollut sitä mieltä, että keisarillinen sanansaattaja oli pidettävä poikkeuksena ja päästettävä sisään.
Fabiolaan tämä vaikutti ilkeän hämmästyttävästi, mutta keisarilliseksi sanansaattajaksi nimitetyn hassunkurinen ulkomuoto lepytti hänet hetikohta. Ellei Fabiola olisi ollut niin syvän surun valtaamana, ei hän olisi voinut pitäytyä hymyilemästä. Se oli Corvinus, joka kömpelömäisesti läheni häntä. Kaunis-sanaisella puheella, jonka hän kuitenkin oli huonosti oppinut, esiinkantoi hän Fabiolalle, keisarillisen lahjoituskirjan ohessa, vakuutuksen vilpittömästä rakkaudestaan sekä pyysi saada laskea jalon Agneen omaisuuden ynnä itsensä hänen jalkojensa juureen.
Keisarillisen sanansaattajan puhetta oli Fabiolan mahdoton käsittää, eikä hänellä ollut kaukaisinta aavistustakaan siitä, että lahjan vastaanottaminen oli aiottu välikappaleeksi sanansaattajan itsensä vastaan-ottamiseen. Hän ei osannut muuta kuin lähettää sanansaattajan kautta alamaisimman kiitoksensa sekä käskeä sanomaan korkealle antajalle, että hän tällä haavaa on niin pahoinvoipa, ett'ei kykene personallisesti sitä tekemään. Hämillään ja neuvotonna koetti Corvinus sen jälkeen selittää tuolle jalolle naiselle, että hänen isänsä oli tämän kaiken hänen hyväkseen toimittanut. Mutta Fabiola arveli, että prefektin ei olisi maksanut ottaa sitä vaivaa päälleen. Jälkeenjäänyt omaisuus oli jo aikaa sitten hänelle testamentattu ja oli se joutunut hänelle samana hetkenä, jona… Hän ei saattanut lopettaa lausetta.
Kosija joutui yhä enemmin ymmälle ja esitti vihdoin rakkauden ilmoituksensa niin takaperoisesti, että Fabiola otaksui hänen pyytävän kohtuullista palkkiota siitä, että hän oli tuon tärkeän lahjoituskirjan perille tuonut. Fabiola siis vakuutti, että kaikki hänen vaatimuksensa niin pian kuin mahdollista täytetään, mutta pyysi, että Corvinus nyt jättäisi hänet rauhaan, koska hän tuntee itsensä hyvin heikoksi. Corvinus ymmärsi näiden sanojen merkitsevän paljasta hyvää ja läksi hyvillä mielin pois.
Jäätyään taas yksin, Fabiola antautui jälleen surunsa ja kolkkojen ajatustensa valtaan, luomatta edes katsettakaan pöydällä olevaan asiakirjaan. Niin elävinä kuvautuivat hänen mieleensä jälleen äsköiset tapaukset Forumilla, että hän ehdottomasti huudahti: "Jumalan kiitos, että nyt ainakin pääsen näkemästä tuota konnaa!"
Tuskin oli nämä sanat lausuttu, kun hän huomasi esirippua vedettävän syrjään. Oliko se hänen liiaksi kiihoittuneen mielikuvituksensa luoma harhanäky, vai oliko se totta? Siitä ei hän kauaksi jäänyt epätietoon. Seuraavassa tuokiossa kuuli hän nämä sanat: "Saanko kysyä, ketä sinä moisilla mairesanoilla kunnioitat?"
"Sinua, Fulvius!" vastasi Fabiola pelkäämättä ja kiihoittuneena. "Eikö siinä kyllin, että olet tunkeunut taloon, huvilaan ja vankilaan? Rohkenetko sen lisäksi syöstä syvimmän murheen vallassa olevan syrjäisimpään saliinkin, sen, jonka olet saattanut niin syvään suruun? Poistu heti paikalla tai käsken ajaa sinut häpeällä pois!"
"Vähän hiljemmin, rauhoitu hiukkasen!" vastasi rauhanhäiritsijä kääntymättä takaisin. "Tämä on kaikissa tapauksissa viimeinen kerta kun käyn luonasi; mutta meillä on vielä koko monta seikkaa sovittavana toistemme kanssa. Älä vaivaa itseäsi huutamalla apua; orjasi ovat liiankin täsmällisesti noudattaneet käskyäsi pysyä loitommalla sinusta. Kukaan ei kuule huutoasi".
Ja niin itse asiassa olikin. Tietämättään tai tahtomattaan oli Corvinus valmistanut tietä entiselle liittolaiselleen. Ovenvartija, joka ennemmin kaksi kertaa oli nähnyt oudon tulijan isäntä-vainajansa vieraana, oli tosin tahtonut käännyttää hänetkin ovelta ilmoittamalla, ett'ei hän, valtiattarensa käskyä noudattaen, päästä sisään ketään, olipa pyrkijä vaikka keisarillinen sanansaattaja; mutta kun Fulvius julkeasti väitti tulevansa keisarin lähettämänä, oli mies arvelematta avannut oven hänelle, vaikka itsekseen ihmetellenkin, että hänen valtiattarelleen jo toistamiseen tänä päivänä tapahtui se kunnia, että keisarillinen sanansaattaja kävi hänen luonaan. Kavala vieras pyysi, että vartija jättäisi oven auki, jotta hän, kiireellisissä asioissa kun liikkui ja tahtomatta saattaa hälinää aikaan surutalossa, esteettä pääsisi ulos, jos niin sattuisi, että hän, asiansa toimitettuaan ei tapaisi ovenvartijaa ovella.
Käskemättä tietysti istahti Fulvius vastapäätä yllätettyä naista ja alkoi: "Sinulla ei ole syytä olla vihainen siitä, että minä äkkiarvaamatta olen astunut sisään ja kuullut tuumittelusi. Sinä itse olet ollut minulle opettajana siihen Tulliuksen vankilassa. Mutta minun on palauttaminen muistiisi aikaisempia yhtymisiä. Kun ensi kerran olin kutsuttu kunnian-arvoisen isäsi luo, kohtasin siellä erään — minun ei ole tarvis mainita hänen nimeään — jonka katseet ja sanat heti saivat minut rakastumaan, ja sydämessään paloi hänellä samallaiset tunteet minua kohtaan".
"Julkea mies!" huudahti Fabiola. "Kuinka tohdit edes kajota semmoiseen! Ei ole totta, että semmoista tunnetta koskaan on liikkunut teidän kummankaan sydämessä".
"Mitä jaloon Agneeseen tulee", pitkitti Fulvius, "niin tiedän sen luotettavalta taholta; oma isäsi ilmoitti minulle, että hänen veljentyttärensä oli tunnustanut hänelle rakastavansa minua. Monen monta kertaa isäsi kehotti minua jatkamaan kosintaani".
Fabiola tunsi itsensä syvästi nöyryytetyksi. Eihän hän saattanut kieltää tämän väitteen todenperäisyyttä! Hän muisti isänsä viittaukset mielettömistä luuloistansa.
"Minä kyllä tiedän", vastasi hän, "että rakas isäni erehtyi tässä suhteessa; mutta minä, jolta tuo kallis tyttönen ei mitään salannut…"
"Paitsi uskontonsa", puuttui Fulvius hänen puheeseensa, katkerasti naurahtaen.
"Vaiti!" jatkoi Fabiola. "Se sana kuuluu jumalan-pilkkaamiselta sinun suussasi. Minä tiedän, ett'ei hän sinua kohtaan tuntenut muuta kuin inhoa ja vastenmielisyyttä".
"Niin, sittenkuin sinä olit saanut ne tunteet hänessä hereille. Ensi kohtaamisemme hetkestä saakka olet sinä yhdessä tuon petollisen upseerin kanssa, joka on saanut niittää palkkansa, ollut katkera, leppymätön viholliseni. Hänelle olit sinä ajatellut sitä paikkaa, jota minä ajoin takaa. Hillitse kiukkusi; sillä sinun täytyy kuulla minua loppuun asti. Sinä olet hävittänyt maineeni, sinä myrkytit hänen tunteensa, sinä sait rakkauteni muuttumaan leppymättömäksi vihaksi!"
"Sinunrakkautesi?" puuttui Fabiola närkästyneesti hänen puheeseensa. "Ellei kaikki mitä olet sanonut, olisi ilkeätä valetta — mitä rakkautta sinä olisit saattanut tuntea häntä kohtaan? Mitäpä muuta arvoa sinä olisit voinut panna hänen teeskentelemättömään säveyteensä, hänen luonnolliseen vilpittömyyteensä, hänen harvinaiseen ymmärrykseensä, hänen viattomaan puhtauteensa, kuin mitä susi panee lampaan kärsivällisyyteen tai korppikotka kyyhkysen säveyteen? — Ei, hänen rikkauttaan, hänen korkeata asemaansa, hänen aateluuttaan sinä ajoit takaa. Minä luin sen liekehtivistä silmistäsi, kun ensi kerran tähystelit häntä basiliskikatsein!"
"Ei ole totta! Jos tarjoukseni olisi otettu vastaan, jos olisin sattunut saamaan arvokkaan puolison, olisin tuottanut asemalleni kunniaa; olisin ollut kodikas, tyytyväinen, lemmekäs, yhtä kelvollinen omistamaan tämän ystävän…"
"Kuin kuka hyvänsä", liitti siihen Fabiola, "joka tarjotessaan hänelle kätensä sanoo olevansa yhtä valmis kolmen tunnin kuluessa aviokseen ottamaan tai murhaamaan hänet. Mutta tyttö suostuu mieluummin jälkimäiseen, ja kosija pitää sanansa. Mene pois näkyvistäni! Sinä saastutat ilman, jossa liikut!"
"Minä menen, jahka olen toimittanut asiani, ja kun minä lähden, on sinulla hyvin vähän syytä olla iloinen. Sinä olet niin ollen vakaalla aikomuksella ja ilman syytä tehnyt kaikki rehelliset aikeeni tyhjiksi, hävittänyt ainoan toiveeni, riistänyt minulta yhteiskunnallisen asemani, arvoni ja perheellisen onneni. Mutta ei siinä vielä kyllin. Kaiken päälliseksi olet sinä ollut syyllinen kaikessa siinä, mistä nyt syytät minua. Olet salaa kuunnellut keskustelujani, olet tänään, unhottaen naisellisen arvokkuutesi, esiintynyt Forumilla minua vastaan julkisesti päättääksesi sen, minkä hiljaisuudessa olet alkanut, olet vastoin oikeutta ärsyttänyt tuomarit ja ihmiset minua vastaan ja sen kautta tehnyt minut vihattavaksi keisarinkin edessä. Jollei väkevämpi tunne kuin pelko olisi ajanut minua tänne, olisin kuin pyytäjiään pakoileva susi koettanut karata ulos lähimmästä kaupunginportista".
"Ja minä sanon sinulle, Fulvius, että niin pian kuin sen teet, on hyveiden mitta tässä jumalattomassa kaupungissa oleva suurempi kuin se nyt on", vastasi Fabiola. "Vielä kerran käsken sinua ainakin poistumaan talostani, tai lähden itse ulos!"
"Emme ole tulleet vielä loppuun", pitkitti Fulvius. Hänen kasvonsa olivat sillä välin käyneet yhä tulisemmiksi, hänen huulensa olivat verettömät. "Sinua on minun kiittäminen siitä, että nyt olen pakotettu lähtemään Roomasta rutiköyhänä, kodittomana karkulaisena, yhteiskunnan hylkynä; olet riistänyt minulta tuon armaan tytön, rauhan, kunnian ja kodin, mutta lisäksi olet vienyt minulta vaivalla ansaitun, laillisen omaisuuteni".
"Julkea, hävytön mies, joka tohdit soimata minua varkaaksi omassa talossani!" huudahti jalo roomatar vihastuneena. "Se on tuleva sinulle kalliiksi!" Fabiola tahtoi kavahtaa ylös, mutta sillä uhkauksella, että hänen ensi avunhuutonsa myöskin tulisi olemaan hänen viimeisensä, painoi Fulvius hänet alas leposohvalle ja jatkoi kylmäverisesti: "Minä toistan vielä, mitä olen sanonut. Eikö sitä syystä voida nimittää minun omakseni, minkä olen hankkinut niin paljolla vaivalla ja taistelulla ja viettämällä niin monta unetonta yötä. Nimitä verirahoiksi niitä jos tahdot — hyvä se, mutta sitä katalampaa on, että sinä niin häpeällisellä tavalla riistät ne minulta. Eikö ole sama, kuin jos rikas ottaisi koiralta pois saaliin, sittenkun koira on tullut verisesti haavoitetuksi sitä pyytäessään?"
Tähän saakka oli Fabiola urhoollisesti tukahuttanut kaiken pelon, mutta nyt valtasi hänet kammo, kuultuaan nämä sanat. Hän oli yhtäkaikki aivan avutonna sekä kokonaan väkevän, raivokkaan miehen vallassa, jonka hänen luulonsa mukaan, ainoastaan mielettömyys saattoi johdattaa sellaisia puhumaan. Kooten kaiken mielenmalttinsa vastasi Fabiola siis näköjään tyynenä, katsoen rohkeasti häntä silmiin: "Pyydän sinua, mene nyt. Jos haluat rahoja, niin saat; mutta pyydän, että menet pois, ettei vihasi vie sinulta järkeäsi".
"Mitä sinä oikeastaan kuvittelet mielessäsi?" vastasi Fulvius ivallisesti.
"Että sinä väärin luulet minun tämmöisenä päivänä voivan edes unissani ajatella serkkuni omaisuutta tahi käyttää hänen väkivaltaista kuolemaansa omaksi hyväkseni".
"Ja kuitenkin on asianlaita niin. Keisari on itse sanonut minulle, että hän on lahjoittanut sinulle kaikki. Ja ethän tahtone uskotella minulle, että tämä antelias, jalomielinen ruhtinas koskaan on lahjoittanut pois penniäkään, ilman että häntä on rukousten kautta saatu siihen taivutetuksi?"
"Siitä en tiedä mitään", vastasi Fabiola. "Mutta sen tiedän, että kernaammin olisin kuollut puutteeseen kuin pyytänyt itselleni pienintäkään ropoa sellaisista rahoista".
"Pitäisikö minun sitten uskoa, että joku tässä kaupungissa on ollut niin jalomielinen, että pyytämättä on tehnyt sen sinun puolestasi? Ei, se olisi liiaksi uskomatonta. Mutta mitä tämä on?" Samassa sattuivat hänen silmänsä lahjoituskirjaan, joka oli pöydällä; hän silmähti hätäisesti sen läpi ja jatkoi sitten kiristäen hampaitansa kiukusta: "Nyt todistan sinut syylliseksi siihen halpamielisyyteen, ahneuteen, julmuuteen ja muihin paheisiin, joista olet minua soimannut. Sinä olet itse paljoa suuremmassa määrässä syypää niihin. Katsos tätä kauniilla käsialalla kyhättyä asiakirjaa ja uskalla sitten väittää, ett'ei kaikki ollut valmistettu jo ennen serkkusi kuolemaa! Ja tätä sinä, teeskentelijä, et ole häikäillyt tekemästä, seistessäsi suojelevaisena ja vesissä silmin tuon pahaa aavistamattoman sivulla!"
"Lakkaa, sinä hurjapäinen", huusi Fabiola voimatta kestää tuon raivostuneen liekehtivää katsetta. Mutta Fulvius jatkoi vielä kiihkoisemmalla äänellä: "Ja nyt, kun olet ryöstänyt minut niin häpeällisellä tavalla, nyt tarjoat minulle rahoja! Tehtyäsi suunnitelmani tyhjäksi, tarjoat minulle sääliäsi! Saatettuasi minut kerjäläiseksi, uskallat tarita minulle almua, almua omasta palkastani, semmoista jota helvettikin suopi kadotetuille uhreilleen!"
Fabiola nousi uudestaan, mutta Fulvius tarttui häneen ja piti häntä rautakourin kiinni. "Ja kuule nyt, mitä vielä viimeksi tahdon sanoa sinulle", jatkoi hän käheämmällä äänellä. "Anna pois minulle, mitä vastoin oikeutta olet itsellesi anastanut. Se on väärin, että minä olen tehnyt työn ja sinä kannat maksun siitä. Luovuta omaisuus minulle vapaaehtoisena lahjana, niin minä lähden tieheni. Jollet sitä tee, niin olet allekirjoittanut oman kuolemantuomiosi". Näitä sanoja säesti hurja, uhkaava katse.
Semmoiseen pyyntöön ei ylpeän roomattaren taipumaton sydän kuitenkaan voinut millään ehdoin suostua. Vaaran yltyessä kasvoi hänen rohkeutensakin. Jalolla arvokkuudella veti hän toogan tiiviisti ympärilleen ja vastasi tyynesti ja järkähtämättömästä "Fulvius, kuule minun sanojani, viimeisiä, joita kanssasi puhun! Antaako sinulle se omaisuus? Ei koskaan! Kernaimmin lahjoitan sen ensimäiselle spitaliselle, jonka kohtaan kadulla. Ota kullastani niin paljon kuin haluat, mutta siitä, mikä on ollut hänen, en minä anna pois rahtuakaan, en mistään maailman hinnasta. Sinä olet pannut valittavakseni saman kuin hänellekin, joko antaa perään sinulle tahi kuolla. Agneelta olen oppinut, kumpaa on mieluisempana pidettävä. Vielä kerran sanon sinulle: mene pois!"
"Jotta sinä saisit hallita sitä, mikä on minun? Minäkö jättäisin sinut, jotta sinä saisit iloita siitä, että olet minut viekkaudella voittanut; minäkö tietäisin sinun olevan kunnioitetun, sen sijaan että itse saan kärsiä häpeää? Sinäkö olisit rikas, ja minä perinköyhä — sinä onnellinen, minä onneton? Ei koskaan? Minä en tosin enää saata pelastua siitä hornan kuilusta, johon sinä olet minut syössyt, mutta minä saatan estää sinua tulemasta siksi, mihin sinulla ei ole oikeutta. Sentähden olen tullut tänne; tämä on minun palkanmaksopäiväni. Nyt on aikasi kuolla!"
Näin puhuessaan oli Fulvius verkkaan painanut hänet leposohvaa vasten, sillä aikaa kuin hänen oikea kätensä vavisten hapuili jotakin hänen pukunsa laskoksista. Viimeiset sanat lausuttuaan oli Fulvius äkisti paiskannut hänet pitkälleen ja tarttunut häntä hiuksiin. Vastarintaa tekemättä ja huutamatta oli Fabiola antanut tämän kaiken tapahtua. Jo näki hän murha-aseen välkkyvän silmäinsä edessä. Seuraavassa tuokiossa tunsi hän ikäänkuin raskaan taakan pyrkivän tukehuttamaan häntä; yksin ajoin hulvahti lämmin verivirta hänen kasvojensa ylitse, ja lempeä, rukoileva ääni soi hänen korviinsa: "Anna olla, Orontius! Minä olen sisaresi Mirjam!"
"Se ei ole totta! Jätä minut rauhaan saaliineni!" huusi Fulvius äänellä, jonka raivokkuus pyrki tukehuttamaan.
Sen jälkeen vaihdettiin muutamia sanoja oudolla kielellä, jota eiFabiola ymmärtänyt. Fulvius päästi hänen hiuksensa, viskasi tikarinlattialle ja syöksähti ulos huoneesta huudahtaen katkerasti: "O HerraJeesus, tämä on sinun kostosi!"
Jälleen toinnuttuansa tunsi Fabiola että paino, joka lepäsi hänen päällään, lisääntymistään lisääntyi. Hänen onnistui vapautua sen alta, mutta sillä paikalla, missä hän oli maannut, loikoi nyt toinen olento verissään, silminnähtävästi kuolleena. Se oli uskollinen Syra, joka oli heittäynyt valtiattarensa päälle hänen sijastaan ottaakseen vastaan veljensä tikarinpiston.
Yhdeksästoista Luku.
Fabiola ja Mirjam Jeesuksen jalkain juuressa.
Fabiola aikoi ensin ehkäistä verentulvaa millä tahansa, mikä vain ensinnä sattuisi hänen käsiinsä. Hänen tätä puuhatessaan, syöksyi palvelusväki sisään. Ovenvartija, joka jo muutenkin oli käynyt levottomaksi vieraan pitkän viipymisen johdosta, tyrmistyi kokonaan kun näki tämän, verin tahrattuna, mielipuolen lailla törmäävän ovesta ulos. Ovenvartijan huutoihin riensi hetikohta koko palvelusväestö kokoon.
Fabiolan viittauksesta astuivat Eufrosyne ja kreikatar lähemmäksi, muun väen äimistyneenä pysähtyessä ovensuuhun. Sivumennen mainiten oli Graia, jouduttuaan pois Afran seurasta, hartaalla mieltymyksellä kiintynyt Syraan ja joutunut hänen siunatun vaikutuksensa alaiseksi. Viipymättä lähetettiin yksi orjista käymään lääkäriä. Kuinka suuri olikaan Fabiolan ilo, kun verenvuoto väheni ja haavoittunut hetkeksi loi auki silmänsä häntä kohden! Kuinka tuota katsetta seurannut ystävällinen hymyily teki hänelle hyvää!
Lääkäri saapui vähän ajan kuluttua, ja selitti tyystin tutkittuaan sairasta, ett'ei haava ollut hengenvaarallinen. Murhaaja oli tikarilla tavottanut iskeä suoraan sydämeen, mutta hänen juuri kohottaissa kättään surman-iskuun, oli Syra hiipinyt sisään suojellakseen ilmeisen kuoleman uhkaamaa emäntäänsä. Hän oli nimittäin, kiellosta huolimatta, levotonna pysytellyt valtijattarensa läheisyydessä ja niin muodoin kuullut tuon kovalla äänellä lausutun uhkauksen. Ruveta taisteluun murhaajan kanssa olisi ollut turha vaiva, sen tiesi Syra vallan hyvin, sillä hän tunsi veljensä voiman ja taitavuuden. Yhtä turhaa olisi ollut huutaa apua. Ainoa keino oli siis uskaltaa henkensä valtijattarensa hyväksi. Mutta estääkseen, jos mahdollista, veljeään rikoksenteosta, mainitsi orja hänen sekä oman nimensä ja ilmaisi itsensä sen kautta murhaajan sisareksi. Saattaa siis kuvailla mielessään, mikä kova sisällinen taistelu tytön oli ollut kestettävänä ennen tätä uhrautumista, kuinka rakkaus emäntään ja pelko tehdä ainut veli, joka jo kantoi Kainin merkkiä otsallaan, toistamiseen sisarenmurhaajaksi, olivat taistelleet keskenään vallasta.
Fulvius uskoi hänen sanansa vasta sitten kuin tyttö äidinkielellään oli lausunut: "Muista huivia, jonka täältä anastit!" Nämä sanat säväyttivät hänen sieluunsa äkkiä muiston niin kauheasta perhekohtauksesta, että, jos maa sillä hetkellä olisi auennut hänen jalkainsa edessä, hän olisi syöksynyt syväriin, haudatakseen siihen tuskansa ja häpeänsä. Tuolla puheena olevalla huivilla oli ollut omituinen tenhovoima Fulviukseen siitä asti kuin se oli hänen haltuunsa joutunut. Hankkiutuessaan matkalle, oli hän pistänyt sen huolellisesti pukunsa alle, mutta sitten, vetäessänsä tikarin esiin, huomaamattansa pudottanut sen maahan. Se löydettiin sitten samasta paikasta mistä tikarikin, joka kyllä ei ollut osunut uskollista palvelijaa sydämeen, mutta oli sentään saattanut hänelle syvän haavan rintaan.
Sittenkuin Dionysius, sama lääkäri, jonka olemme tavanneet Sebastianuksen luona, oli sitonut haavan ja saanut sopivalla hoidolla sairaan virkoamaan, määräsi hän, että haavoitetun tuli maata liikahtamatta vuoteellaan. Muutamat sanat, jotka hän lähtiessään kuiskasi sairaan korvaan, saivat tämän kasvoille sanomattoman onnellisen hymyn. Dionysius näet ilmoitti hänelle olevansa sekä kristitty että myös kristittyjen kesken hyvin uskottu sananpalvelija, joka usein, kutsuttuna pakanallisten sairaiden luo, sen kautta juuri oli voinut neuvoa heille Gileadin oikeata voidetta, osoittaa heitä ainoan vapahtajan, ruumiin sekä sielun parantajan tykö.
Fabiola oli kannattanut uskollisen pelastajansa omaan vuoteesensa ja tahtonut kaikin mokomin itse hoitaa häntä. Ainoastaan viereisessä huoneessa salli hän muutamien naispalvelijani valvoa öisin. Että murhaaja oli haavoitetun oma veli, siitä ei orjakumppaneilla tietysti ollut aavistustakaan.
Vaikka Fabiola oli perin uupunut ja kovasti hermostunut kahden edellisen päivän mielenliikutuksista, ei hän hetkeksikään väistynyt sairaan vuoteen luota. Vasta kun puoliyö oli kulunut ja hän oli sairaalle antanut lääkärin määräämiä lääkkeitä, paneutui hän pariksi tunniksi tilalle, joka oli laitettu lähelle sairaan vuodetta. Mutta jo ennen päivän sarastusta oli hän taas ylhäällä ja ryhtyi uudelleen sairasta hoitamaan.
Lupauksensa mukaan tuli lääkäri uudestaan jo varhain seuraavana aamuna ja ilmoitti sairaan tilan olevan tyydyttävän. Pyynnöstä jätettiin hänet hoidokkaansa kanssa kahdenkesken ja Dionysius ryhtyi nyt valmistuksiin antaakseen Mirjamille pyhän ehtoollisen. Siten hoiti arvoisa Dionysius lääkärinä ja sielunpaimenena sitä kaksinaista virkaa, joista sittemmin kirjoitus hänen hautakivelläänkin mainitsee.
Mirjam oli kyllä vielä varsin heikko, sillä siksi suuri oli verenvuoto ollut, ja lääkäri määräsi hänen vielä toistaiseksi pysymään liikkumatta, mutta ulkomuoto hänellä kumminkin oli sennäköinen, että uskollinen hoitajatar päivän kuluessa rohkeni hänelle hiljaa lausua: "Minusta näyttää, että sinä alat jo vahvistua, Mirjam".
"Olet oikeassa, jalo valtijatar", kuiskasi sairas.
"Minä pyydän, älä kutsu minua sillä nimellä", virkkoi Fabiola, johon nuo sairaan sanat olivat niin kipeästi koskeneet; "pikemmin tulisi minun kutsua sinua siksi. Mutta ei tämä nimitys enää minulle mitenkään sovellu. Se, mitä kauan olen aikonut, tapahtuu tänään. Vapaakirjasi tulee laadittavaksi. Vapaa sinun tulee olla, ei vapaaksi päästettynä, vaan vapaasyntyisenä".
Mirjam kiitti ystävällisin katsein; sanoihin ei Fabiola antanut hänen pukea tunteitaan, vaan väitti, että hän itse juuri oli se, jonka tuli kiittää. Mutta sitä Fabiola ei vielä uskaltanut hänelle ilmoittaa, että hän myöskin oli kiittänyt Jumalaa Mirjamin uhrautuvan teon tähden ja pyytänyt Jumalaa pitämään hengissä tätä hänen rakastettua pelastajaansa. Hän ei vielä uskaltanut kertoa rukoilleensa kristittyjen Jumalalta valoa ja viisautta omalle sielulleen, lyhyesti sanoen, rukoilleensa, että tämä Jumala tästä lähin olisi hänenkin Jumalansa.
Hän otti uudestaan käsille Chromatiuksen kallis-arvoisen pergamentin ja, sairaan uinuksissa ollessa, luki ja punnitsi sanoja sydämessään. Kaikki ennakkoluulot olivat hälvenneet. Kuinka olisi hän voinutkaan enää olla vasten, sittenkuin hänen silmänsä viime kuluneina päivinä olivat nähneet niin yleviä uskon esikuvia, sittenkuin hän oli tullut niin täydellisesti vakuutetuksi kristillisyyden ihmeellisestä rakkaudenvoimasta ja suurenmoisesta kärsivällisyydestä niin hyvin elämässä kuin kuolemassa!
Kuinka suuri olikaan hänen ilonsa, kun ystävällinen lääkäri muutamain päiväin kuluttua ilmoitti, että huolellinen hoito ja elimistöä vahvistava ruoka olivat vaikuttaneet niin edullisesti, ett'ei sairaan enää tarvinnut pysyä niin ehdottomasti liikkumattomana kuin tähän asti! Kuinka iloinen olikaan hän, kun lääkäri antoi hänelle luvan puhella sairaan kanssa! Kuinka olikaan hän toivonut saada avata sydämensä Mirjamille, — ystävälleen, sisarelleen! Ja kuinka loistivatkaan uskollisen esirukoilijan silmät, hänen huomattuaan, että Herra oli kuullut hänen rukouksensa!
Kun Fabiola kyynelsilmin uudelleen kiitti kallista ystäväänsä, joka oli ollut valmis antamaan henkensä hänen edestään, vastasi Mirjam tyynesti: "Mitäs muuta minä sitten olen tehnyt kuin ainoastaan velvollisuuteni? Olihan sinulla täysi oikeus ottaa henkeni; sehän oli sinun". Hetken kuluttua jatkoi hän lempeällä ja tyynellä äänellä: "Kuule minua silmänräpäys! Käyttääkseni sinulle, kuinka kaukana päämäärästä vielä olemme kaikkine tekoinemme, salli minun kertoa sinulle eräs jutelma: Muuan raaka, kiittämätön, ynseä orja on noussut kapinaan jalomielisintä herraa vastaan. Surman-isku uhkaa kapinoitsijaa, ei salamurhaajan kädestä, vaan oikeudenpalvelijain puolelta. Miksikä nimittäisit sitä tekoa, jos herra sulasta rakkaudesta, ainoastaan pelastaakseen rikoksentekijän, ja saatuaan sitä ennen kestää häpeällisintä ruoskimista, laskisi oman päänsä mestauspölkylle ja sitäpaitsi vielä viimeisen tahtonsa kautta asettaisi orjan hänen arvonimiensä ja omaisuutensa perilliseksi ja tahtoisi, että tätä pidettäisiin hänen veljenään?"
"Oi, Mirjam, Mirjam, sinä olet eteeni luonut kuvan, joka on liian korkea, jotta sitä voisi todeksi uskoa! Sinä et ole saattanut omaa menettelyäsi varjoon, sillä minä puhuininhimillisestähyveestä. Jos semmoinen menettely, jonka sinä vastikään kuvasit, voisi olla mahdollinen, ei siihen riittäisi vähempi kuin jumalallinen hyve!"
Mirjam painoi ristissä olevat kätensä rintaansa vasten ja, kiinnittäen ihastuneen katseensa Fabiolaan, virkkoi lempeän juhlallisella äänellä:"Niin, Jeesus Kristus, joka sen kaiken on tehnyt ihmisten hyväksi, oli samalla totinen Jumala!"
Fabiola kätki kasvot käsiinsä ja istui kauan aikaa mykkänä. Mirjam rukoili ääneti.
"Mirjam, minä kiitän sinua kaikesta sydämestäni", aloitti Fabiola vihdoin uudestaan. "Sinä olet täyttänyt lupauksesi. Olet ollut minulle uskollisena opastajana".
Ja mitenkä virvoittavaa olikaan tästä lähin ylpeästä, oppineesta roomattaresta istua kuni lapsi entisen orjansa jalkain juuressa ja kaikessa yksinkertaisuudessa kuunnella hänen kertovan ihmeellistä pelastuksen sanomaa. Kuinka kalliiksi hänelle tulivat varsinkin Roomalais-kirjeen sanat Mirjamin selitysten kautta, nuo sanat, jotka ennen olivat hänestä olleet niin käsittämättömiä, jopa suorastaan kiivasta suuttumusta herättäviä. Uudestaan ja yhä uudestaan kehoitti kokenut kristitty nainen kuuntelijata kääntymään ristiinnaulitun Jeesuksen Kristuksen tykö ja hakemaan pelastusta hänen veressään. Sana Jumalan ihmeellisestä rakkaudesta, hänestä, joka oli mennyt kuolemaan meidän edestämme, ei enää kauemmin ollut hulluutta tuon viisaan, oppineen patriisittaren mielestä. Tieto siitä, että arvoisa vanha lääkäri oikeastaan oli sananpalvelijoita, herätti nähtävästi Fabiolassa iloista hämmästystä. Hän päätti kohta tältä pyytää lähempää opastusta kristillisessä uskonnossa ja pyhän kasteen kautta tulla otetuksi kristillisen kirkon yhteyteen.
Dionysiuksen tullessa seuraavana aamuna, olivat potilas ja hoitaja molemmat niin iloiset, että lääkäri arvasi heidän viettäneen rauhallisen yön. Molemmat vakuuttivat hymyillen tämän otaksuman oikeaksi. Mirjam kertoi niinikään, mikä oli erikoisena syynä heidän iloiseen mielialaansa, ja esitti vihdoin Fabiolan hänelle katekuumenina, jonka teki mieli saada opetusta ja tulla valmistetuksi pyhään kasteesen.
Vanhuksen ilo oli suuri. Pannen kätensä tulevan nuoren kristityn päälle, lausui hän syvästi liikutettuna: "Ole hyvässä turvassa, tyttäreni! Sinä et ole ensimäinen tämän katon alla, joka on tullut johdatetuksi Kristuksen tykö. Monta vuotta sitten kutsui kristitty orja minua tähän samaan taloon, näennäisesti kyllä lääkärinä, mutta todellisuudessa kastamaan erästä nuorta kristittyä, joka kuoli muutamia tunteja sen jälkeen. Se oli Fabiuksen vaimo".
"Äitini?" huudahti Fabiola, joka tuskin uskoi korviaan. "Hän kuoli kohta synnytettyään minut. Kuoliko hän todellakin kristittynä?"
Vanhus vastasi myöntävästi. Mutta Fabiolan sydän oli niin ylen täysi, että hänen tunteensa sulivat kyyneltulvaan. Nämä olivat ilokyyneliä. Dionysius taasen sulki hartaasti rukoillen sekä vanhemman että nuoremman opetuslapsen Jumalan armoon ja ylisti suuresti Jumalan "rikkauden ja viisauden ja tunnon syvyyttä", jonka tuomiot ovat tutkimattomat ja tiet käsittämättömät.
Yksin ajoin valtijattaren kanssa otettiin myös vanha hoitajatar Eufrosyne sekä Graia, kreikkalainen orjatar, ynnä Emerentia, jalon Agneen rintasisar, katekuumenien joukkoon. Nautittuaan ensin perusteellista opetusta oli heidän määrä saada pyhä kaste pääsiäis-iltana. Fabiola oli ottanut Emerentian taloonsa testamenttina jalolta Agneelta, ja tyttö liikkui nyt väsymättömänä sanansaattajana sairashuoneen ja muun henkilökunnan huoneiden välillä.
Sinä aikana, jona Mirjam ei saanut lähteä sairashuoneesta, sai Fabiola siten vähitellen tietää hänen elämänvaiheensa, jotka tässä lyhyesti kerromme.
Joitakuita vuosia ennen kertomuksemme alkua eli kauniissa Antiokian kaupungissa Orontes virran varrella mies, joka, vaikka ei kuulunutkaan vanhimpiin sukuihin, kumminkin liikkui tämän uhkean kaupungin ylempien seurapiirien keskuudessa. Ylellisen komeuden ja omaisuutensa huolimattoman hoidon kautta joutui hän suuriin velkoihin. Hänen vaimonsa oli erittäin herttainen ihminen, joka ensin salaisesti, sitten miehensä tieten ja suostumuksella tunnusti kristin-uskoa ja antoi heidän molemmille lapsilleen, pojalle ja tyttärelle, huolellisen kasvatuksen. Ensinmainittu, jolle kauniin virran mukaan oli annettu nimi Orontius, sai aina viidennentoista ikävuotensa loppuun asti hurskaalta äidiltään tunnollista opetusta kristin-opin totuuksissa, osoittamatta siltä vähintäkään taipumusta niiden omaksumiseen. Äidin suruksi varttui tuosta itsepäisestä, viekkaasta pojasta nautinnonhaluinen nuorukainen, joka vain etsi tyydytystä maailman huveissa. Ei siis kummaa, että poika lähentelihe isää ja ilolla vetäytyi äidin vaikutuspiirin ulkopuolelle sekä tunnusti vallalla olevaa valtion-uskontoa. Hän oli muutoin hienosti sivistynyt. Paitsi kreikankieltä, jota siihen aikaan yleisesti käytettiin Antiokiassa, puhui hän myös sujuvasti latinaa sekä maan kieltä, jota perhepiirissä ja puheissa orjien kanssa käytettiin.
Äiti, joka ei voinut itseltään salata, että pojan irstaileva elämä saattaisi syöstä ei ainoastaan hänet itsensä, vaan tuon rakastettavan tyttärenkin turmioon, oli testamentannut melkoisen omaisuutensa jälkimäiselle, ja lisännyt testamenttiin sen nimenomaisen määräyksen, että tyttären kuoltua omaisuus ei ole joutuva hänen kevytmielisen puolisonsa eikä tuhlailevan poikansa käsiin. Kuolinvuoteellaan oli hän määrännyt tyttären pyhäksi velvollisuudeksi olla mitään muuttamatta tässä säädöksessä.
Hänen kuolemansa jälkeen joutuivat perheen asiat yhä kurjemmalle kannalle; jo oli useampiakin heidän tiloistaan mielettömän tuhlauksen kautta menetetty. Silloin esiintyi näyttämöllä yht'äkkiä mies, ilkeä näöltään, — Eurotas, jonka tunnemme. Perheen-isä yksin näkyi tuntevan hänet ja piti häntä näköjään sekä siunauksena että kirouksena, sekä pelastajana että turmiontuojana.
Eurotas oli perheen-isän vanhempi veli. Lieneekö ollut niin, että hän, raaka- ja jylhäluontoinen kun oli, ei ollut tuntenut halua jäädä kotiin hoitamaan vanhempien omaisuutta, vai toivoiko hän, suunnattoman kunnianhimon ja rahan-ahneuden kannustamana, hankkivansa suvulleen suurempaa arvoa ja rikkautta, kummin hyvänsä, — — hän oli tyytynyt kohtalaiseen rahasummaan ja sitten lähtenyt kaukaisille maille.
Vietettyänsä Indiassa pitemmän aikaa oli hän onnistunut kaikissa kauppa-yrityksissään ja palasi nyt syntymäkaupunkiinsa, tuoden mukanaan jommoisenkin omaisuuden ja kokoelman kallis-arvoisia jalokiviä. Hämmästyksekseen havaitsi hän perheen varallisuus-suhteiden tuntuvasti vähenneen. Siitä huolimatta pysyi hänen sukuylpeytensä lannistumatonna. Monia katkeria soimauksia sinkautettuaan maksoi hän veljensä velat ja oli lopulta vähäisen, jäljellä olevan omaisuuden yksinomaisena isäntänä. Se seikka, että he olivat veljeksiä, pysyi kumminkin salassa koko talonväeltä.
Jonkun vuoden kuluttua kuoli veli. Kuolinvuoteellaan uskoi hän pojalleen sen masentavan tiedon, että hänellä ei ollut mitään hänelle jättää, että kaikki, yksin kattokin heidän päänsä päällä, oli hänen ystävänsä Eurotaan omaa. Hänen tahtonsa alle oli pojan edelleenkin kaikessa ehdottomasti taipuminen. Näin ollen joutui nautinnonhaluinen, ylpeä ja kunnianhimoinen nuorukainen isänsä kuoltua synkän, tunnottoman miehen käsiin, joka elämänsä päämääräksi oli asettanut sukunsa loiston palauttamisen entiselleen, tapahtui se sitten minkä keinon kautta tahansa.
Tähän tarkoitukseen ei Antiokia ollut oikea paikka heidän asua ja toimia; Eurotas arvelikin, että kelpo omaisuudella ja toisessa paikkakunnassa voitaisiin jotakin saada aikaan. Sentähden oli hän iskenyt silmänsä Mirjamin rahoihin. Näitten rahojen saattaminen itselleen tuli tästä lähin voitonahnaan vanhan miehen ainoaksi pyrinnöksi, ja hänen onnistui helpolla saada tuo hänen valtaansa uskottu veljenpoikakin tuumaansa taivutetuksi. Kaikki heidän pyyntönsä ja rukouksensa, että Mirjam luovuttaisi omaisuutensa heille, ellei muuten niin korkeata korkoa vastaan, eivät mitään auttaneet. Mirjam suostui vain antamaan veljelleen melkoisen osan tuloistaan, mutta pysyi sen sijaan järkähtämättä ja jyrkästi kiinni siinä, että äidin tahto oli pidettävä pyhänä, ja sen mukaan omaisuus siis koskemattomana säilytettävä. Mutta siihen ei Eurotas mitenkään tyytynyt. Kun eivät rukoukset eivätkä kuvittelut näyttäneet mitään vaikuttavan, alkoi hän viittauksilla tehdä selväksi, että henkilö, joka oli niin suurena haittana hänen tuumainsa toteuttamiselle, oli mihin hintaan hyvänsä raivattava tieltä pois.
Orontius kyllä alussa kauhistui tällaista puhetta, mutta Eurotas osasi saada hänet vähitellen niin kiintymään tähän ajatukseen, että hän viimein katsoi melkein ansioksi itselleen, jos hän verta vuodattamatta saattoi riistää sisareltaan tuon halutun omaisuuden. Hän otti salaa Mirjamilta tuon rikkaasti kirjaillun huivin, joka jo on mainittu 3:nnessa luvussa. Koska Mirjam oli perinyt sen rakastetulta äidiltään, oli se hänestä äärettömän arvoinen. Sen tiesi ovela veli.
Kuinka suuri olikaan Mirjamin hämmästys, kun hän eräänä päivänä avasi pienen lippaan, jossa hänen oli tapana säilyttää tuota kallis-arvoista huivia ja sen sijasta löysi kirjelipun, joka hänelle ilmoitti, että mitä hän haki, se oli hänen veljellään hyvässä tallessa ja voitiin häneltä lunastaa takaisin. Heti riensi Mirjam veljensä luo ja tapasi hänet yhdessä tuon synkän miehen kanssa, jonka läheisyydessä Mirjam aina vapisi. Mirjam heittäytyi polvilleen veljensä jalkojen juureen ja pyysi liikuttavasti häntä antamaan takaisin sen, mikä oli hänelle kaikkein kalliin maan päällä. Orontius oli vähältä antaa myöten, heltyneenä hänen kyynelistään ja rukouksistaan, mutta ankara katse, jonka Eurotas häneen loi, ikäänkuin hervahdutti hänet. Veljen sijasta kääntyi vanhus rukoilijan puoleen ja virkkoi:
"Mirjam, me tahdomme nähdä onko puheessasi totuutta; jos huivi todellakin on sinusta niin kallis-arvoinen, niin pane nimesi tämän kirjoituksen alle". Hätäisesti silmäiltyään läpi paperin otti Mirjam kynän ja allekirjoitti sen.
Orontius, huomattuaan sisaren luovuttaneen koko omaisuutensa Eurotaalle eikä hänelle, suuttui silmittömäksi. Eurotas oli voittanut hänet viekkaudessa. Mutta mitä se auttoi, että petetty polki jaloillaan maata? Tehtyä ei voinut enää miksikään muuttaa. Sitä paitsi oli hän nyt entistä lujemmalla tuon sydämettömän miehen rautakourissa, joka jäljestäpäin pakotti tuon arkaluontoisen tytön kaikkien Rooman lain muotojen mukaan uudistamaan omaisuutensa luovuttamisen.
Ensi aikoina ei petetyn tosin tarvinnut valittaa nurjaa kohtelua; mutta ennen pitkää annettiin hänen tietää, että kun veli iällisemmän ystävänsä seurassa aikoi lähteä matkalle Nikomediaan, olisi hänenkin viisainta jättää Antiokia. Sisaren pyynnöstä oli hänet määrä silloin lähettää Jerusalemiin, jossa hän toivoi löytävänsä työtä ja leipää sikäläisten kristittyjen keskuudessa. Sen vuoksi veivät he hänet, ainoastaan vähillä rahoilla varustettuna, erääsen laivaan, jonka kapteeni ei suinkaan ollut hyvässä maineessa.
Sen sijaan että olisi purjehtinut Joppea tahi jotakin muuta Jerusalemin suunnassa olevaa satamaa kohden, ohjasi kapteeni ulos aavalle merelle, juurikuin jokin kaukomaa olisi ollut hänen päämääränään. Mitä aikeita hänellä oli mielessään, oli vaikea arvata. Sittenkun laiva muutaman päivän oli ollut tuulen ja aaltojen ajeltavana, törmäsi se erääsen luotoon, ei kaukana Kyprosta. Paitsi Mirjamia oli muutamia muitakin, jotka pääsivät rantaan; mutta nämä muut luulivat olevansa ainoat eloonjääneet, ja, palattuaan sittemmin Antiokiaan, kertoivat he siellä, että Mirjam oli hukkunut laivaväen ja muitten matkatoverien mukana, sillä hehän eivät muuta tienneet.
Mirjamin löysivät rantarosvot ja jättivät orjakauppiaalle, joka myi poloisen hyljätyn ja kodittoman tytön eräälle ylhäiselle miehelle Tarsossa, jonka luona hän sai lempeätä kohtelua osakseen. Mutta kun Fabius myöhemmin antoi asiamiehilleen Aasiassa toimeksi hankkia millä hinnalla hyvänsä luotettavan, sivistyneen nais-orjan hänen tyttärelleen, niin valittiin siksi Mirjam, ja niin astui hän nimellä Syra roomalaisen patriisittaren palvelukseen.
Kahdeskymmenes Luku.
Vihdoin löydetty.
Muutamia päiviä sen väkivallanteon jälkeen, johon Fulvius oli tehnyt itsensä syypääksi jalon Fabiolan kodissa, ilmoitettiin talon valtijattarelle, että vanhanpuoleinen mies, joka näytti olevan suuressa sielun-ahdistuksessa, pyysi armollisesti puheillepääsyä. Kun Fabiola sen johdosta meni ulos ja kysyi puheille-pyrkijältä hänen asiaansa, vastasi tämä nöyrällä äänellä: "Minun nimeni on Efraim, jalo nainen. Olen tullut luoksesi erään suuren saatavan johdosta, jonka suorituksesta jalon Agneen omaisuus annettiin minulle vakuudeksi. Koska olen kuullut, että hänen omaisuutensa on joutunut sinulle, pyydän sinua maksamaan velan. Muuten minä olen hävinnyt mies!"
"Kuinka se on mahdollista?" kysyi Fabiola ihmeissään. "En voi uskoa, että serkkuni koskaan olisi tehnyt velkoja".
"Ei hän", vastasi juutalainen hieman hämmentyen, "vaan muuan nuori mies nimeltä Fulvius. Minä olen etukäteen antanut hänelle suuria summia tuota omaisuutta vastaan". Fabiola oli jo aikeessa muitta mutkitta käskeä koronkiskurin mennä tiehensä, mutta muistellessaan karkuun lähteneen sisarta, pidätti hän itsensä. Hän sanoi olevansa valmis maksamaan velat, mutta ainoastaan laillisten korkojen mukaan, välittämättä mitään liikaa voittoa kiskovista välipuheista.