The Project Gutenberg eBook ofFabiola eli katakombien kirkkoThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Fabiola eli katakombien kirkkoAuthor: Nicholas Patrick WisemanTranslator: Emil MannsténRelease date: October 20, 2018 [eBook #58141]Language: FinnishCredits: Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK FABIOLA ELI KATAKOMBIEN KIRKKO ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Fabiola eli katakombien kirkkoAuthor: Nicholas Patrick WisemanTranslator: Emil MannsténRelease date: October 20, 2018 [eBook #58141]Language: FinnishCredits: Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Title: Fabiola eli katakombien kirkko
Author: Nicholas Patrick WisemanTranslator: Emil Mannstén
Author: Nicholas Patrick Wiseman
Translator: Emil Mannstén
Release date: October 20, 2018 [eBook #58141]
Language: Finnish
Credits: Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK FABIOLA ELI KATAKOMBIEN KIRKKO ***
Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Kirj.
Suomentanut
Emil Mannstén
Sortavalassa, Karjalan Kirjakauppa- ja Kustannusliike, 1902.
I. Äiti ja poika.II. Pakanallinen ylimys-asunto.III. Erilaisia vieraita.IV. Yöllisinä hetkinä.V. Susi ja kettu.VI. Fabiola ja hänen orjansa.VII. Huvila ja sen asukkaat.VIII. Lankeemus.IX. Katakombit.X. Eräs kokous keisarin palatsissa.XI. Suruhuoneesta huvilalle.XII. Edikti.XIII. Ensimäinen uhri.XIV. Pankratius rakkaudentöitten harjoittajana.XV. Taistelun kautta voittoon.XVI. Sebastianus.XVII. Taistelevasta riemuitsevaan kirkkoon.XVIII. Nemesis.XIX. Fabiola ja Mirjam Jeesuksen jalkain juuressa.XX. Vihdoin löydetty.
Ensimäinen Luku.
Äiti ja poika.
Siirtyköön arvoisa lukija ajatuksissaan vanhaan Roomaan, sen ajan kaikki hallitsevaan, ylpeään ja mahtavaan maailmankaupunkiin, ja lähteköön käymään kanssamme sen katuja eräänä syyskuun päivänä vuonna 302. Aurinko painuu mailleen, huikaisevan päivän helle alkaa vaihtua suloiseksi vilpeydeksi. Eipä kummaa siis, että kohtaamme lukuisasti kävelijöitä, jotka päivän tapahtumista puhellen ovat menossa Caesarin tai Sallustiuksen puutarhoihin.
Liittymättä näihin joukkoihin, suuntaamme me askelemme Mars-kentäksi nimitettyä paikkaa kohden, joka sijaitsee seitsemän kukkulan ja Tiber-joen rajoittaman tasangon välissä. Tälle kentälle, jota ennen käytettiin pääasiallisesti leikkitaisteluihin ja sotaharjoituksiin, oli vähitellen Rooman tasavallan aikoina rakennettu komeita yleisiä rakennuksia. Sitten kun Pompeius oli rakennuttanut teatterinsa Mars-kentälle, valitsi Agrippa kohta sen jälkeen paikan Panteoniansa sekä sen viereen ulottuvia kylpylaitoksiaan varten. Sitäpaitsi yksityiset alkoivat ehtimiseen hommata rakennuksiaan kentälle, jota vastoin myöhemmin, keisarinvallan alkuaikoina, kukkulat tulivat ylimystön kaupunginosaksi, jossa olivat komeimmat rakennukset. Niin oli esim. Palatinon kukkulalla Heron palatsin läheisyydessä Circus Maximus; Esqvilinon kukkulan täyttävät Tituksen kylpylät, raketut "kultaisen talon" raunioille, ja Aventinon kukkulalla sijaitsivat Caracallan kylpylaitokset. Nykyään, vuonna 302, samotessamme Rooman katuja, rakennuttaa keisari Diokletianus suurenmoisia lämpökylpylaitoksiansa (thermae) Qvirinalin kukkulalle, vähän matkaa Sallustiuksen äskenmainituista puutarhoista.
Talo, jota kohden suuntaamme askelemme, on Qvirinalin kukkulan läheisyydessä ja täyttää, kuten tavallisesti patriisien asunnot siihen aikaan, melkoisen alan. Ulkoa päin jokseenkin kolkko ja koristuksia vailla, on se sisästä päin sitä viehättävämmän näköinen. Tarvitsematta peljätä, että meidät uskaliaina tungettelioina käännytetään takaisin, käytämme hyväksemme oikeutta ajatuksissa ja mielikuvituksessa viipymättä astua Atriumiin. Siihen kehoittaa meitä ulkopuolella oleva mosaikkiin sovitettu tervehdys "Salve" (tervetuloa).
Kaikesta mitä ympärillämme on, me huomaamme olevamme vanhan, rikkaan patriisiperheen asunnossa. Hämillämme kaikesta tästä suurenmoisesta komeudesta, emme oikein tiedä, mihin ensiksi kääntää katseemme, komeihin pylväskäytäviinkö vaiko norsun luulla ja hopealla silailtuihin lepotuoleihin, itämaisista puista tehtyihin kallisarvoisiin pöytiin, hienotekoisiin bysteihin, vaaseihin ja kaikenlaatuisiin taide-esineisin vaiko seiniin, joiden maalaukset vielä vanhoinakaan eivät ole väriloisteestaan mitään kadottaneet. Ennen kaikkea meitä sittenkin viehättää vesisuihku, joka johtuen Claudiuksen vesijohdosta Tuskulanon kukkulalta vaihetellen kohoaa ja laskeuu keskellä marmorilattiaa ja sitten pölisten putoaa punaisesta marmorista tehtyyn säiliöön, hienolla vihmallaan virkistäen niitä ihmeen kauniita kukkia, jotka kauniissa ruukuissa versovat säiliön reunamilla.
Samoin kuin muissa ylhäisissä taloissa ei täälläkään puutu akkunakomeroita ja kuvapatsaita; mutta ei missään, ei maalauksissa eikä kuvapatsaissakaan, huomaa mitään, mikä saattaisi mieltä loukata. Että joku onsikko siellä tai täällä on tyhjänä tai joku taulu verhottu kankaalla, ei nähtävästi johtune sattumuksesta.
Pöydän ääressä lähellä fryygialaisia marmoripylväitä istuu talon valtijatar, keski-ikäinen rouva. Hänen lempeissä, jaloissa piirteissään kuvastuu kärsimyksiä, joita hänen usein tuskaisella tavalla on täytynyt kestää. Mutta ensi silmäyksellä näkee myöskin hänestä, että huolimatta menneitten murheaikojen muistosta ja siitä tuskan-alaisesta ilmeestä, jonka nämä ajat ovat painaneet hänen lempeän-totisiin kasvoihinsa, niistä kuitenkin loistaa Jumalan rauha. Hänen yksinkertainen pukunsa eroaa silmiinpistävällä tavalla hänen ympärillään vallitsevasta komeudesta; hänen hiuksensa, joissa kiiltää hopeasäikeitä, eivät ole teeskennellen peitetyt; hänen pukunsa on yksinkertaista kangasta, ilman muita kirjauksia ja koristeita kuin purppuranauha, n.k. segmentum, joka on hänen leskeytensä merkkinä.
Koristimia ja jalokiviä, joita Rooman naiset niin halusta käyttivät, ei hänellä ole muita kuin yksinkertaiset kultakäädyt kaulassa; niihin on kiinnitetty jotakin, mikä hänellä on kätkettynä leningin alle.
Suloinen, kunnianarvoinen on todella jalo Lucina, johon nyt katseemme pysähtykööt. Hän on paraikaa ahkerassa työssä, valmistaen hienoa käsityötään, mutta kumminkin huomaa, etteivät hänen ajatuksensa ole yksinomaan kiinnitetyt siihen. Jonkunlainen levottomuus on vallannut hänet. Vähäväliä antaa hän käsiensä levätä ja suuntaa katseensa milloin raskaaseen esirippuun, milloin aurinkoon tai jalustalla seisovaa vesikelloa kohti. Nähtävästi odottaa hän jotakuta ja on huolissaan siitä, että tämä niin kauan viipyy. Vihdoinkin, vihdoinkin kuulee hän tutut askelet ja rientää ilosta loistavin kasvoin odotettua vastaan.
Tämä on kaunis, vilkas, noin neljäntoista vuotias ja ikäisekseen hyvin pitkä ja rotevakasvuinen poika, olennoltaan jalo ja vapaa. Heti kohta huomaa, että hänellä on sekä sydän oikealla paikalla että terävä pääkin. Jälkimäistä todistaa varsinkin hänen korkea, mustien kiharain ympäröimä otsansa. Samoinkuin yhtä-ikäiset säätyveljensä on hänkin puettuna n.k. praetextaan eli polviin ulottuvaan levättiin. Paitsi sitä on hänellä kaulassaan kultakuula. Paperi- ja pergamenttitukku, jota vanha orja kantaa hänen järjestään, ilmaisee pojan tulevan koulusta.
Sittekun pitkäkasvuinen nainen oli syleillyt häntä ja hän yhtä sydämellisesti oli vastannut Lucinan tervehdykseen, istahti poika hänen jalkojensa juureen; mutta äiti katsoo kerta toisensa jälkeen rakastetun pojan kasvoihin niin hartaasti, kuin tahtoisi, hän lukea niistä syyn pojan pitkään viipymiseen. Onhan hän ollut poissa koko tunnin yli määrätystä ajasta. Poikanen puolestaan kohtaa äidin kysyvätä katsetta niin rehellisillä kasvoilla ja viattomalla hymyilyllä, että kaikki levottomuus silmänräpäyksessä katoo armaan äidin rinnasta, ja hän puhuttelee poikaa seuraavasti:
"Mikä on tänään saattanut sinut viipymään niin pitkään, poikani? Eihän vain sinulle liene tiellä jotakin pahaa tapahtunut?"
"Ei suinkaan, rakas äiti. Päin vastoin oli kaikki niin ihanaa, että tuskin rohkenen kertoa sinulle. Mutta minun täytyy se kuitenkin tehdä", jatkoi hän, ja loi vain katseen äitinsä herttaisiin silmiin. "Tiedäthän, ett'en koskaan ole onnellinen, ett'en saata edes nukkuakaan, ennenkuin olen tyhjentänyt sydämeni kokonaan sinulle. Kuten äsken olen lukenut, oli skyyttalaisilla tapana joka päivä heittää uurnaan valkoinen tahi musta pallo aina sitä myöten oliko päivä ollut onnellinen vai onneton. Jos minun pitäisi tehdä samoin, laskisin valkoisen tai mustan pallon aina sen mukaan, onko minulla ollut tilaisuutta kertoa sinulle kaikki mitä olen tehnyt vai ei. Tänään tosin olen ensi kertaa kahden vaiheilla, saanko kertoa sinulle kaikki".
Lieneekö joku tähän asti tuntematon pelko synkistänyt nyt äidin kasvot?
Miten olikaan, poikanen tarttui hänen käteensä, painoi sen hellästi huulilleen ja jatkoi:
"Ole huoleti, rakas äiti; poikasi ei ole tehnyt mitään, mistä voisi koitua sinulle surua. Sano ainoasti: tahdotko tietää kaikki, mitä tänään on minulle tapahtunut, vaiko ainoastaan syyn pitkälliseen viipymiseeni?"
"Kerro minulle kaikki, rakas Pankratius", vastasi äiti. "Ei mikään, mikä koskee sinua, ole minusta yhdentekevää".
"Hyvä on", aloitti hän. "Tämä viimeinen koulupäiväni on minulle ollut erikoisen runsas siunauksilleen ja samalla varsin merkillinen. Ensinnäkin minä sain palkinnon kirjoituksesta, jonka hyvä opettajamme Cassianus oli antanut meille aamutunneilla työksi. Aineena oli: 'Oikean filosoofin tulee olla valmiin milloin hyvänsä kuolemaan totuuden tähden'. Toivoakseni ei ole väärin, jos sanon, ett'en koskaan ole kuullut mitään niin kylmää ja tympäisevätä kuin ne kirjoitukset, jotka useimmat tovereistani lukivat julki. Mutta kuinkapa nämä poikaparat olisivat voineetkaan toisin kirjoittaa! Mikäpä saattaisi taivuttaa heitä kuolemaan jonkin heidän järjettömän katsantotapansa puolesta! Sen sijaan, mitkä ylevät ajatukset valtaavatkaan kristityn mielen, kun hän moista ainetta käsittelee! Ja niin oli laita minunkin. Mieli täynnä kaikkea sitä, mistä minun on kiittäminen sinun opetustasi ja esimerkkiäsi, kaikkea, mitä sinä ja isä olette elämässänne kokeneet, ryhdyin täydellä ihastuksella työhöni. Samoin kuin Emmauksen nuorukaisten, paloi minunkin sydämeni kaiken aikaa kuin kirjoitin. Ja mitenkä olisi voinutkaan olla toisin laita minun, marttyrin pojan! Mutta kun sitten tuli minun vuoroni lukea kirjoitus julki, en voinut tunteitani salata. Filosoofi-sanan sijasta pääsi suustani sana kristitty, 'totuus' sanan sijasta 'usko'. Ensi kerran hairahtuessani huomasin, mitenkä Cassianus kauhistui; toisella kerralla näin kyynelen kiiltävän hänen silmässään, ja hän kääntyi puoleeni kuiskaten: 'kavahda itseäsi, poikaseni; tarkat korvat kuuntelevat sinua.'"
"Kuinka, onko Cassianus sittenkristitty?" keskeytti äiti puhujan. "Valitsin tämän koulun sinua varten, koska sitä kaikissa suhteissa pidettiin paraimpana, ja nyt vasta kiitän oikein Jumalaa tästä valinnasta. Näinä pelon ja kauhun aikoina elämme todellakin kuin muukalaiset omassa maassamme ja tunnemme tuskin lähimpiä veljiämme ja uskolaisiamme. Mutta sanos, poikani, oliko opettajasi pelko sitten aiheutettu?"
"Pelkäänpä, että oli", vastasi Pankratius. "Minulta ei jäänyt huomaamatta, että kun muut koulutoverini, jotka nähtävästi eivät olleet sananvaihdostani huomanneet, ilmaisivat äänekkäästi hyväksymisensä, Corvinus katseli minua synkästi ja puri huultansa kiukusta".
"Kuka on se Corvinus, poikani, ja mistä johtuu hänen vihansa?" kysyiLucina.
"Hän on vanhin ja väkevin, mutta myöskin tyhmin oppilas koko koulussa. Mutta sehän ei ole hänen syynsä. Miksi hän minua kohtaan on niin nurjamielinen, sitä en tiedä".
"Onko hän myös sanonut tai tehnyt sinulle jotakin?" kysyi vielä äiti.
"On, ja se oli juuri syynä viipymiseeni. Kotimatkalla puhutteli hän minua äkäisesti toverieni kuullen. 'Kuules, Pankratius', aloitti hän, 'luullakseni on tämä viimeinen kerta, kuin olemme yhdessätäällä? Minulla on vielä eräs vyyhti selviteltävänä sinun kanssasi. Sinua on huvittanut antaa minun ja muitten, jotka olemme sinua paremmat, tuntea etevämmyyttäsi koulussa; niinpä sinä tänäänkin, lukiessasi pöyhkeilevää puhettasi, katsoit halveksivasti minuun, mutta tiedä, että minä olen kuullut suustasi sanoja, joita varmaan tulet katumaan. Että isäni on kaupungin prefekti, sen tiedät; ota siis myös korviisi, että jotakin on tekeillä, mikä koskee sinua hyvin läheltä. Ennenkuin eroamme, täytyy minun ratkaista riitamme sinun kanssasi. Jos todellakin olet se, mitä nimesi [Pankratius merkitsee: yli muitten voimallinen] merkitsee, niin osoita sitä miehekkäämmässä taistelussa kuin rihvelillä ja kirjoitustaululla. Käy painisille kanssani tai otelkaamme miekkakintaat kädessä. Minä palan halusta saada nöyrryttää sinut niiden edessä, jotka ovat nähneet uhkamielisyytesi'".
Yhä yltyvällä levottomuudella oli äiti kuunnellut kertomusta ja kuiskasi tuskin kuultavasti: "Ja sinun vastauksesi, poikani?"
"Minä vastasin tyynesti, että siinä hän pettyi; minä en tietääkseni koskaan ollut tehnyt mitään, mikä saattoi loukata häntä tai ketään koulutovereistani; minun ei koskaan ollut juolahtanut päähäni esiytyä muita etevämpänä. Lisäksi muistutin Corvinusta, että aina olin kieltäytynyt antautumasta taisteluihin ja riitoihin. Sillä aikaa olivat muut toverit kerääntyneet piiriin ympärillämme ja olivat nähtävästi iloissaan, kun toivoivat pian näkevänsä verisen näytelmän. Mutta kun minun aikomukseni sittenkin oli rauhallisesti poistua, astui Corvinus eteeni, tulipunaisena vihasta ja — — —". Tässä keskeytti kertoja puheensa äkisti ja jatkoi hetkisen kuluttua vapisevalla äänellä ja kyynelten viljavina juostessa: "Minä en saata jatkaa, minä en tahdo kertoa mitä sitten seurasi".
"Jumalan ja rakkauden tähden, jonka olet isävainajallesi velkaa, älä salaa mitään minulta", muistutti huolestunut äiti, pannen kätensä kiihtyneen pojan pään päälle. "En saa minkäänlaista rauhaa, ennenkuin olen kuullut kaikki. Mitä Corvinus sitten sanoi tai teki?"
Toinnuttuaan hiukan Pankratius jatkoi:
"'Ei niin!' oli hänen vastauksensa, 'sillä tavalla et tästä heltiä, sinä aasinkallon pelkurimainen kumartaja! Se ei sinua auta yhtään, että olet salannut asuntopaikkasi meiltä — kyllä me siitä selvän otamme. Siksi aikaa olkoon tämä sinulle vakuudeksi varmasta aikomuksestani kostaa sinulle'. Niin sanoen iski hän minua niin kovasti kasvoihin, että kellahdin maahan tovereitten hurjasti riemuitessa. Oi, kuinka sinä hetkenä tunsin veren kuohuvan suonissani. Sydämeni oli aivan kuin pakahtumaisillaan, ja pilkallinen ääni oli kuiskaavinaan korvaani: 'pelkuri raukka!' Tunsin tosin itseni kyllin väkeväksi tarttuakseni tuon jumalattoman hyökkääjän kurkkuun ja paiskatakseni hänet huohottavana maahan; jo olin kuulevinani äänekkäät hyväksymishuudot, joilla voittoani tervehdittiin. Se oli kovin taistelu, mikä minulla on ollut elämässäni; eivät koskaan liha ja veri ole olleet niin voimalliset minussa. Oi, ettenpä koskaan enääsillä tavointuntisi niiden hirvittävää valtaa!"
"Ja mitä teit sinä, poikani?" kysyi vapiseva äiti tukehutetulla äänellä.
"Jumala antoi minulle voimaa voittaakseni. Sieluni silmän eteen astui tuo pyhä, kaikki kärsinyt, jota hurjain vihamiestensä keskellä ylimmäisen papin palatsissa rääkättiin, pilkattiin ja herjattiin, joka lempeästi ja kärsivällisesti salli heidän lyödä itseään kasvoihin, tuo pyhä, jonka ensimäinen sana ristillä oli rukousvihollistensapuolesta. Kuinka koston ajatuksilla enää olisi voinut olla sijaa sydämessäni, muistellessani tätä pyhää kiusatun kuvaa! Tarjosin siis käteni Corvinukselle ja sanoin: 'Antakoon Jumala sinulle anteeksi, niinkuin minä kaikesta sydämestäni annan, ja siunatkoon Hän runsaasti sinua!' Juuri samana hetkenä näyttäytyi Cassianus, joka siihen asti kauempaa oli katsellut kohtausta, ja toverini hajautuivat nopeasti. Hartaasti pyydettyäni, lupasi Cassianus, ettei hän rankaise Corvinusta. Ja nyt, rakas äiti", kuiskasi poika, nojaten päätänsä äidin syliin, "etkö sinäkin usko, että saatan sanoa tätäonnelliseksipäiväksi?"
Tämän keskustelun aikana oli päivä nopeasti kulunut loppuun. Vanha naispalvelija astui hiljaa sisään, sytytti lamput marmori-,ja pronssikandelaabreissa ja poistui sitten yhtä äänettömästi. Kirkas valo osui äitiin ja poikaan. Molemmat olivat hetken aikaa juhlallisesti ääneti. Lucina oli vastannut pojan kysymykseen vain painamalla suutelon hänen hehkuvalle otsalleen. Hänen sydämensä oli ylen täynnä. Se, mikä sai hänen sydämensä heltymään, ei ollut ainoastaan hellää äidinrakkautta, vaan silmäili hän jonkinlaisella iloisella äidin-ylpeydelläkin ainoata, rakastettua lastaan. Ja kukahan voisi moittia häntä siitä, eritoten tänä hetkenä, moisten tuttavallisten ilmoitusten jälkeen! Tahi oliko ehkä jalolla Lucinalla vähempi oikeus siihen kuin Grakkhojen äidillä, kun tämä oikeutetulla äidin-ylpeydellä muinoin osoitti hämmästyneille roomalaisille poikiaan, nimittäen heitä ainoaksi ja suurimmaksi aarteekseen! — — —
Mutta vielä on jotakin, mikä järkyttää jalon Lucinan mieltä. Pojan taistelussa ja voitossa näkee hän todistuksen vuosia kestäneiden rukoustensa täyttymisestä. Niinkuin hän pojan syntymisestä asti oli pyhittänyt hänet Herralle, niin oli hän myöskin hartaasti rukoillut, aina siitä asti kuin hänen puolisonsa, jalo Qvintus, oli vahvistanut uskonsa marttyrikuolemallaan ja jättänyt itkevän lesken yksin kasvattamaan lasta, että kuolemaan saakka uskollisen isän henki kahta runsaammassa määrässä lepäisi pojan päällä. Ja eikö hän päivän tapahtumissa nähnyt alkua palavan toivomuksensa ja rukoustensa täyttymiseen? Eikö hän juuri tänä hetkenä ollut autuaallisten ja samalla tuskallisinten aavistusten valtaamana? Eikö hänen sielunsakin silmän edessä tuo sankaripoikansa esiytynyt marttyrinä saman uskon puolesta, jonka tähden hänen urhoollinen isänsä oli taistellut ja mennyt kuolemaan?
Miekkana kaiketi hänen äidin-sydämensä läpi tunki se ajatus, että Jumala, joka Abrahamilta vaati sen, mikä oli kalliinta, kenties häneltäkin vaatisi ainoan pojan uhrattavaksi; kaiketi häntä hirvitti tämmöinen uhri — mutta kuinka voisi hän peruuttaa sen, mitä oli luvannut, mitä oli rukoillen pyytänyt! Nytkin, juhlallisen hiljaisuuden kestäessä, hän rukoili ja huokasi hiljaa, anoen voimia ja armoa itselleen sekä lapselleen, kunnes: "Herra, niinkuin sinä tahdot! Tapahtukoon sinun tahtosi!" purkautui hänen sydämestään ja saattoi sen rauhoittumaan. Jumalan autuaallinen rauha kirkasti hänen jalot kasvonsa.
Ja mitä sillä aikaa tapahtuu pojan mielessä, joka ei uskalla häiritä juhlallista hiljaisuutta? Liikkuuko ehkä hänenkin sielussaan aavistus siitä, mikä myöhemmin on kohtaava häntä? Ajatteleeko ehkä hänkin sitä uhria, jota tullaan vaatimaan häneltä? Vai onko hänellä ehkä aavistus siitä, että hänen nimensä on tuleva ikuistetuksi kristityssä kirkossa, ettei ainoastaan yksi Rooman porteista tule kutsuttavaksi hänen nimellään, vaan että komeat templitkin sekä Tiberin varrella että muualla tulevat kantamaan hänen nimeään; vieläpä, että hän myöhemmin katolisessa kirkossa on saava sijan monien pyhimysten joukossa ja kalenterissa osaksensa päivän (toukokuun 12:nnen), joka on pysyttävä hänen nimensä ikuisessa muistossa tulevien polvien keskuudessa? Se ei kuuna päivänä olisi voinut johtua tämän nöyrän kristityn pojan mieleen. Ja kuinkapa hän kristittynä olisi voinutkaan ylpeydellä ja itseensä-mieltymyksellä katsella voittoaan! Ei, ei koskaan! Hän kiittää sen sijaan Jumalaa, joka on auttanut hänet siihen.
Kun hän vihdoinkin avasi silmänsä, kohtasi hän äitinsä hellän, loistavan katseen; hänen kasvonsa olivat Pankratiuksen mielestä melkein kuin enkelin. Hän ei olisi rohjennut avata suutaan. Mutta Lucina katkaisi juhlallisen äänettömyyden ja aloitti, näköjään syvästi liikutettuna: "Poikani, vihdoin on koittanut päivä, joka on ollut hartaiden rukousteni esineenä; ikävöiden olen odottanut hetkeä, jolloin saisin varman tiedon niiden täyttymisestä. Jumalan olkoon kiitos; se hetki on nyt tullut".
"Mitä se on, äiti? Mitä minä sen asian suhteen olen tehnyt?" kysyiPankratius hämmästyneenä.
"Kuule, poikani. Tämä päivä on kuten tietty viimeinen koulupäiväsi. Tästä päivästä astut sinä lapsen-iästä nuoruuden- ja miehuuden-ikään. Siitä, mitä olen kuullut sinun tänä päivänä kokeneen, uskallan päättää sinun tästälähin puhuvan ja toimivan miehen tavalla. Sinä et olisi voinut kirjoittaa ja puhua semmoisella ihastuksella velvollisuudesta kuolla, jos niin vaaditaan, uskon tähden, ellet olisi voinut tehdä sitä sydämellisestä vakaumuksesta".
"En varmaankaan, kallis äiti! Mutta eikö ole suuri kunniakin tulla mahdolliseksi kärsimään pilkkaa, jopa kuolemaankin Herran Jeesuksen tähden? Eikö apostoli Pietarin marttyrikuoleman juuri sanota olevan sen, jolla hän tahtooylistää Jumalaa?"
"Aivan oikein, poikani. Ja ettes ainoastaan tiedä sitä, vaan pyrit sen mukaan elämäänkin, sen olet tänä päivänä teossa osoittanut. Jumala antoi sinulle armoa, niin että saatoit antaa anteeksi sille, joka oli lyönyt ja pilkannut sinua. Sinä olet osoittautunut isäsi täysi-arvoiseksi pojaksi".
"Oi, äiti, rakkahin äiti", huudahti poika syvästi liikutettuna, "kuinka mielelläni tahtoisinkaan kaikessa tulla isäni arvolliseksi pojaksi! Oi, kuinka usein olen kuvaillut häntä mielessäni yhdeksi 'siinä suuressa joukossa, jota ei yksikään lukea taitanut, kaikista pakanoista ja sukukunnista ja kansoista ja kielistä, seisovan istuimen edessä ja Karitsan edessä, valkeisiin vaatteisiin puettuina, ja palmut heidän käsissänsä', niissä, 'jotka suuresta vaivasta tulevat ja ovat vaatteensa pesseet ja ovat ne Karitsan veressä valaisseet'! Kuinka onkaan sydämeni riemuinnut moista pyhyyttä ajatellessani! Kuinka tulevatkaan siihen kuvaan katsahtaessa helpoiksi kaikki maalliset kärsimykset, vieläpä vaellus pimeän kuolemankin laakson läpi, tapahtuipa se vaikka väkivaltaisenkin kuoleman kautta!"
"Riittää, lapseni!" virkkoi äiti kyynelsilmin. "Riisu nyt lapsuuden merkki kaulastasi, kaunistaaksesi itseäsi jollakin paremmalla".
Kun Pankratius sen johdosta otti kultakuulan kaulastaan, jatkoi äiti: "Isältäsi olet perinyt korkean aseman ja suuret rikkaudet. Mutta sen, minkä olen pitänyt kalliimpana perintönäsi, oivallisimman jalokiven, olen tähän asti säilyttänyt sinua varten".
Ja hän irroitti vapisevin käsin kultakäädyt kaulastaan ja ripusti ne poikansa kaulaan. Pankratius huomasi nyt vasta pienen pussosen, jonka sisällä oli kuiva, verellä vahvasti tahrattu sieni. "Isäsi verta", sanoi leski, kyynelten tukahuttamalla äänellä. "Olen itse koonnut sen hänen kuolinhaavastaan, kun valepukuisena seisoin hänen läheisyydessään, hänen kärsiessään kuoleman Vapahtajansa tähden".
Syvästi liikutettuna otti poika lahjan vastaan.
Toinen Luku.
Pakanallinen ylimys-asunto.
Jätämme toistaiseksi äidin ja pojan, siirtyäksemme toiseen, Qvirinalin ja Eskvilinon kukkulain välissä sijaitsevaan taloon. Sekin on tosin erään patriisisuvun asunto, koti, joka rikkaudessa ja komeudessa isostikin voittaa Lucinan kodin, mutta sieltä tuulahtaa vastaamme aivan toisenlainen ilma kuin se, joka niin herttaisesti hiveli olentoamme talossa, mistä äsken lähdimme. Huolimatta lukuisista, harvinaisista taide-aarteista, joita on runsaasti kasattu isännän asunnossa — Fabius on hänen nimensä — huolimatta persialaisista matoista, jotka peittävät lattioita, huolimatta kiinalaisista silkkikankaista sekä Indiasta ja Fryygiasta tuoduista kultakirjauksista, joilla huonekalut on verhottu, huolimatta monilukuisista, ihmeteltävistä norsunluisista teoksista, jotka todistavat Indian valtamerensaarten asukasten kätevyyttä — huolimatta kaikesta loistosta, kaipaamme täällä sitä, mikä tekee jalon Lucinan kodin niin viehättäväksi. Jumalan rauha ei asu tässä rikkaassa ylimystalossa. Se ei kuulu niihin asuntoihin, joista hurskas runoilija Spitta laulaa: "Oi, autuaita koteja, joissa sinä olet vieraana, Herra ja Vapahtaja Jeesus Kristus!" Talonomistaja on näet pakana ja hänen talonsa pakanallinen.
Fabius oli niitä kevytmielisiä roomalaisia, joiden ainoana päämääränä oli täysin määrin nauttia elämästä. Tulevaista elämää hän ei koskaan ajatellut. Mutta vaikka hän ei uskonut mitään, ei hän kumminkaan laiminlyönyt tilaisuutta uhrata ja esiinkantaa rukoustaan yhdelle tai toiselle jumalalle, ja niin muodoin ei hänellä ollut huonompi maine kuin kellään hänen naapureistaan. Suurimman osan päivää oleskeli hän jossakussa monista suurista kylpylaitoksista, joissa, paitsi kylpyjä, oli tarjona luku-, voimistelu- ja pelihuoneita sekä ylimalkain kaikellaista seuraa ja mielen huvia. Tahi, kun nämä eivät enää häntä viehättäneet, meni hän Forumille tahi johonkuhun lukuisista yleisistä puistoista, joissa Rooman aristokraatillinen maailma käveli ja keskusteli. Kotia tullessaan näki hän valmiina oivallisen aterian, jota hän tavallisesti nautti muutamien mukanaan tuomainsa vierasten seurassa.
Fabius oli perin hyvä ja sääliväinen isäntä. Hänen talouttaan hoiti mitä paraimmalla tavalla suuri joukko orjia, ja kun kaikellainen vaivannäkö oli hänestä peräti vastenmielistä, jätti hän kernaasti suurten maatilojensa ja kartanojensa hallitsemisen vapautettujen orjiensa asiaksi.
Me emme kuitenkaan niin paljoa halua tutustua talon-isäntään kuin hänen ainoaan tyttäreensä, joka isänsä mukaan on saanut nimen Fabiola. Marmoriportaat johtavat hänen huoneisiinsa, joiden sisustus ei todista ainoastaan tuon nuoren patriisittaren rikkautta, vaan hänen hienoa aistiaankin. Hän itse valmistautuu parhaillaan illan seuroihin ja tarvitsee jokseenkin pitkän ajan hiustensa kähertämiseen ja pukeumiseen. Hän on kaksikymmentä vuotta täyttänyt ja on jo hyljännyt monta kosijaa. Mitä käytökseen ja luonteeseen tulee, on hän isänsä täydellinen vastakohta. Ylpeä ja kopea, vallanhimoinen ja ärtyinen kun on, hallitsee hän ympäristöään kuin keisarinna ja vaatii kaikilta, jotka häntä lähestyvät, nöyrää kunnioitusta. Ollen ainoa lapsi — äiti kuoli kohta hänen syntymisensä jälkeen — oli hän saanut kaikki, mitä mielensä teki, hyväluontoiselta, myöntyväiseltä isältään. Isä oli paraimpien opettajien avulla hankkinut hänelle hienon, perusteellisen kasvatuksen ja suostunut kaikkiin hänen mielitekoihinsa. Luopua jostakin, siitä ei Fabiolalla ollut minkäänlaista käsitystä.
Vietettyään enimmät ajat yksin, oli hän lukenut paljon, varsinkin oppineitten kirjoja. Siten oli hänestä kehkeytynyt oikea filosoofi, joka omaksui hienostuneen epikurolais-opin semmoisena kuin se jo oli kauan ollut vallalla Roomassa. Kristinuskosta ei hän oikeastaan tiennyt mitään, mutta piti sitä jonakin raakana ja aineellisena ja halveksi sitä liiaksi, koettaakseen perehtyä sen oppiin. Pakanuutta jumalineen, paheineen ja taruineen halveksi hän tosin myöskin, mutta noudatti sitä kuitenkin ulkonaisesti. Oikeastaan uskoi hän vain ajallisen elämän; tämän elämän hienostunut nautinto se oli yksinomaan hänen ajatuksiensa esineenä. Sitäpaitsi esti ja suojeli ylpeys häntä lankeamasta paheisiin. Pakanallisen seuraelämän rappiotila tuntui hänestä vastenmieliseltä; hän halveksi niitä kevytmielisiä nuorukaisia, jotka puhuivat hänelle tavanmukaisia kohteliaisuuksia ja imartelivat häntä. Hän oli kylmä ja itsekäs, mutta siveydellisessä suhteessa moitteeton.
Me näemme hänet nyt leposohvallaan, yhdessä kädessään hopeapeili, toisessa ase, jota ei olisi odottanut näkevänsä niin kauniissa naisenkädessä. Se oli terävä, suippokärkinen stiletti, kauniisti leikellyssä norsunluisessa varressa, — sen aikuinen mieluinen ase Rooman naisilla, jotka käyttivät sitä orjiaan rangaistessaan tai purkaessaan vihaansa heihin.
Tällä hetkellä on kolme orjatarta toimessa nuoren haltijattarensa ympärillä. He kuuluvat eri kansanheimoihin, ja heidät on sekä ulkomuotonsa että taitavuutensa takia ostettu kalliista hinnasta. Yksi heistä on musta-ihoinen, numidialainen. Hän on etevä kasvien tuntija, joista hän osaa valmistaa monenlaisia lääkkeitä, mutta hän ymmärtää myös käyttää niitä vaarallisiin tarkoituksiin. Hänellä on kotimaansa mukaan nimenä Afra.
Toinen orjanainen, kreikkatar, on mainio siitä, että hän aistikkaasti osaa järjestää pukuja ja puhuu puhtaasti ja sointuvasti kaunista äidinkieltään, kreikkaa. Hänen nimensä on Graia. Kolmannen nimestä näkyy, että hän on kotoisin Aasiasta. Hän on Syra nimeltään ja tunnettu erinomaisesta ompelutaidostaan ja väsymättömästä ahkeruudestaan. Hän on hiljainen ja tyyni, kokonaan kiintynyt siihen työhön, mikä tällä hetkellä on hänen määräksensä pantu. Hänen toverinsa ovat siihen sijaan suulaita ja pintapuolisia ja pitävät suurta ääntä erilaisista taidoistaan. Toinen pyrkii voitolle toisesta imartelevien puheiden lausumisessa nuorelle emännälleen, tahi koettavat he saada hänet suostumaan johonkuhun hänen kosijoistaan, siihen houkuteltuina näiltä saamiensa lahjojen kautta.
"Kuinka suloista olisikaan, jalo valtijatar", aloitti musta orjatar, "jos saisin nähdä sinua astuessasi trikliniumiin (ruokasaliin) ja millaista hämmästystä tämä uusi stibiumi (muudan silmänluomi-väri) on herättävä vieraissa! Paljo on minulta kysytty vaivaa sitä niin kauniiksi saadakseni, mutta niinpä uskallankin väittää, ettei sen tapaista ole ennen Roomassa nähty".
"Mitä minuun tulee", virkkoi viekas kreikkatar, "en koskaan tohtisi vaatia itselleni niin suurta kunniaa. En huoli muusta kuin että saisin esiripun läpi katsoa, millaisen ihastuttavan vaikutuksen tämä tunikka on tekevä, joka saapui Aasiasta viime kultalanka-lähetyksen mukana. Se on verrattoman kaunis. Paljo vaivaa on minulle tuottanut sen valmistaminen semmoisella tavalla, joka soveltuu tälle oivalliselle silkkikankaalle".
"Entä sinä, Syra", kysyi Fabiola ja kääntyi halveksivasti hymyillen kolmannen puoleen, "olisikohansinullamitä sanomista? Mitäsinätoivoisit tai mitä sinulla on lausuttavana työsi kiitokseksi?"
"Minulla ei ole muuta toivomusta sinulle, korkea valtijattareni, kuin että aina olisit onnellinen", vastasi puhuteltu, "ja mitä itseeni tulee, niin en ole tehnyt mitään, millä kannattaisi kehua. Olenhan tehnyt vain velvollisuuteni".
Orjattaren vaatimaton ja suora vastaus ei kuitenkaan näyttänyt olevan ylpeän emännän mieleen, ja hän jatkoi ärtyisällä äänellä: "Minusta näyttää, orja, niinkuin et liiaksi tuhlaisi kiitostasi. Harvoin kuulee suustasi lauhkeata sanaa".
"Mitäpä arvoa semmoisella olisi mielestäsi? Mitä köyhän orjanaisen imartelu merkitsisi korkealle patriisittarelle, jota kaunopuheiset huulet yhtämittaa ylistelevät? Uskotko niitä, kun ne tulevatsiltätaholta? Etkö halveksi niitä, kun kuulet niitämeiltä?"
Orjakumppanit loivat uhkaavia vihansilmäyksiä toveriin, ja emäntä oli miltei yhtä paljon suutuksissaan siitä, minkä hän piti itseään kohtaan sinkautettuna moitteena. Miten uskalsi orja ajatella ja puhua sillä tavalla!
"Etkö siis vieläkään ole oppinut", tiuskasi kiihoittunut emäntä, "että sinä olet orja, että olet minun, että minä olen ostanut sinut kalliista hinnasta, ja että sinun pitää palvella minua niin kuin minä tahdon? Minulla on yhtä suuri oikeus kielesi kuin käsiesikin palvelukseen, ja jos minä tahdon, että sinä imartelisit tai ylistäisit minua, niin sinuntäytyyse tehdä, tahtonet tahi et. On tosiaankin aivan uutta, että orja saattaa tahtoa jotakin muuta kuin hänen valtijattarensa, jonka oma hänkokonaanon".
"Tosin kyllä", vastasi Syra tyynesti ja arvokkaasti, "henkeni on sinun, samoin kuin kaikki, mikä tämän elämän mukana lakkaa: aika, terveys, voimat, ruumis ja henki. Kaiken sen olet sinä hankkinut itsellesi kullallasi, se on tullut sinun omaisuudeksesi. Mutta minulla on kuitenkin jäljellä jotakin, jota ei kukaan keisari voi kullallaan ostaa, ei orjakahleet sitoa, jotakin, mikä ei ole tämän elämän kanssa loppuva".
"No, ja mitähän se olisi?" kysyi Fabiola ivallisesti.
"Sieluni!"
"Sielusi?" toisti ylpeä roomatar, joka tuskin uskoi korviaan. "Kuinka, orjallako olisi sielu? Sano, tyttö, mitä sillä tarkoitat?" jatkoi hän mieli kuohuvana.
"Minusta ei ole oppineiden puheiden pitäjäksi", vastasi puhuteltu; "mutta sen tiedän, että povessani asuu jotakin, mikä ei voi päättyä tämän elämän kanssa, mitä kuolema ei voi hävittää. Sentähden että minulla on tämä näkymätön aarre, on kaikkinainen valhe ja imartelu minusta inhottavaa".
Orjakumppanit olivat toverinsa uhkarohkeudesta niin ymmällä, etteivät olisi saaneet sanaa suustaan. Fabiolankin mieleen oli tämä peloton vastaus nähtävästi vaikuttanut; mutta valitettavasti tekivät ylpeys ja pöyhkeys tämän vaikutuksen tyhjäksi, ja hän huudahti terävästi ja halveksivasti: "Mistä olet oppinut moisia hullutuksia? Keltä olet oppinut puhumaan tuolla tavalla? Minä olen opiskellut vuosikausia ja tullut siihen johtopäätökseen, että kaikki käsitykset sielusta ja sen kuolemattomuudesta ovat haaveita ja valekuvia, runoilijain unelmia ja sofistain viisasteluja, ja semmoisina halveksin niitä. Mutta sinä, sivistymätön, taitamaton orja, sinä luulet röyhkeydessäsi enemmän tietäväsi kuin valtijattaresi! Vai luuletko todellakin, että kun ruumiisi heitetään toisten orjain ruumiitten sekaan, jotka ovat surmanneet itsensä tai tulleet ristiinnaulituiksi tai ruoskituiksi hengiltä, heitetään palamaan samalle häpeälliselle polttolavalle — luuletko, että kun tuhkasi yhdessä heidän tuhkansa kanssa haudataan samaan kuoppaan, sinä kuitenkin yhä olet elossa, vieläpä, että sinulla on toiveita saavuttaa vapaa, riemullinen elämä?"
"Minä en ole kokonaan kuoleva, kuten muuan runoilijoistanne (Horatius) sanoo", vastasi orjatar, tosin kaikessa nöyryydessä, mutta tyynesti ja silmät vakaasti luotuina ivalliseen hallitsijattareensa. "Enemmänkin", jatkoi hän luottavaisesti; "minä tiedän ja uskon, että voimallinen ääni on kutsuva tuhkani esiin tuosta kauheasta kuopasta! Minä tiedän lunastajani elävän; ja hän on viimeisenä päivänä herättävä minut maasta; ja minä olen saava uuden ruumiin ja olen lihassani näkevä Jumalan. Hänen minä olen näkevä, ja minun silmäni katsovat häntä eikä ketään vierasta! Ei orjana, vaan vapaana, iankaikkisessa riemussa ja kirkkaudessa, rakastavana ja rakastettuna iankaikkisesti, semmoisena olen katseleva häntä — tämä varma toivo elää minussa".
"Mimmoisia itämaisen mielikuvituksen houreita, jotka tekevät sinut kykenemättömäksi velvollisuuksiasi täyttämään!" huudahti Fabiola yhä yltyvällä kiivaudella. "Moiset hullutukset ovat perattavatsinusta pois. Missä koulussa olet oppinut sellaisia mielettömyyksiä? Minä en ole latinalaisilla enkä kreikkalaisilla kirjailijoillani tavannut mitään sentapaista".
"Eräässä koulussa kotimaassani", oli vastaus, "eräässä koulussa, jossa ei tehdä eroitusta kreikkalaisen ja raakalaisen, vapaan ja orjan välillä".
"Mitä?" huudahti ylpeä roomatar silmittömäksi suuttuneena. "Sinä et siis tyydy luuloteltuun kuolon jälkeiseen olemassa-oloosi, vaan pyrit nyt jo minun verrakseni; lopuksi tahdot ehkä päästä vielä korkeampaan asemaan kuin minä? Kuule, sano minulle heti ja ilman verukkeita, oletko hautonut semmoisia korkealentoisia ajatuksia päässäsi?"
Odottaen ilmeisesti jännittyneenä vastausta, istui hän supisuorana, silmät säkenöitsevinä orjattaren edessä, joka siitä huolimatta pelottomasti vastasi: "Kuinka minunlaiseni halpa, köyhä orja tahtoisi pyrkiä sinun verraksesi, korkea hallitsijatar, sinun valtasi ja asemasi, sinun oppineisuutesi rinnalle! Mutta", lisäsi hän vapisevalla äänellä, "päätä itse, onko orja parka toiveineen iankaikkisen elämän suhteen itse asiassa köyhempi ja halvempi, kuin mikä ihminen hyvänsä — olkoon hänellä kuinka korkea asema, kuinka suuret rikkaudet ja vielä syvemmät tiedot — ellei hän tunne ja etsi jotakin korkeampaa päämäärää kuin tämämaallinenelämä?"
Ensi kertaa elämässään nöyryytettynä, soimattuna, oli Fabiola äärettömästi suutuksissaan. Siepaten pistinpuukon syöksi hän sen vihanvimmassa turvatonta Syraa kohden. Veri, joka tulvasi rääkätyn palvelijan käsivarresta, todisti liiankin selvään, että terävän aseen tekemä haava oli tavattoman syvä. Orjattaren silmät täyttyivät kyynelillä, mutta Fabiola, joka jo seuraavassa tuokiossa katui julmuuttaan, tunsi itsensä tämän tekonsa kautta toisten orjattarien läsnäollessa vielä enemmän nöyryytetyksi.
"Mene, mene", sanoi hän Syralle, joka nenäliinallaan pyyhki pois verta, "mene Eufrosynen luo ja anna sitoa haavasi. Aikomukseni ei ollut haavoittaa sinua tuolla tavoin. Mutta odota hetkinen; minun täytyy hyvittää se". Sen sanottuaan otti hän pöydällä olevien koristusten joukosta kallisarvoisen sormuksen ja lahjoitti sen palvelijalle, ilmoittaen samalla, ettei hän tänä iltana enää tarvitse häntä. Antamalla näin kallis-arvoisen lahjan käskyn-alaiselleen, Fabiola luuli täydellisesti sovittaneen virheensä. Mutta hurskas piispa Polykarpus, joka seuraavana sunnuntaina näki jalokivisormuksen köyhänlahjain joukossa, ei ollenkaan aavistanut kuka oikea lahjan-antaja oli.
Tämän julman kohtauksen lopun näki vasten tahtoansa muuan syrjäinen, joka huomaamatta astui sisään, juuri kun Syra oli poistumaisillaan valtijattarensa huoneesta. Tulija oli noin kolmentoista vuotias tyttönen, yllään huikaisevan valkoinen puku ilman minkäänlaisia koristuksia, — herttainen ilmiö. Hänen silmistään loisti rakkautta ja ystävällisyyttä; hän oli ilmeinen alttiuden kuva, sellainen olento ei muista itseänsä, se huolehtii vaan muista.
Syra melkein kauhistui, nähdessään edessään tuon armaan, enkelimäisen olennon. Agnes, se oli nuoren patriisityttären nimi, tarttui siitä huolimatta hänen käteensä ja kuiskasi hänelle: "Minä tiedän jo; odota minua eteishuoneessa".
Kun Fabiola huomasi sisään-tulijan, niin tumma puna peitti hänen kasvonsa. Syystäpä otaksui hän, että serkku oli nähnyt hänen arvottoman käytöksensä. Käskettyään kylmällä kädenviitteellä orjattaret poistumaan, nousi hän ja tervehti tulijaa erittäin sydämellisesti. Niiden harvain onnellisten joukkoon, joille kylmän, ylpeän Fabiolan vallanhimoisuus ei tuottanut kärsimyksiä, kuului tämä nuori serkku sekä Eufrosyne, muuan vapautettu orjatar, Fabiolan entinen hoitaja.
Eufrosyne, joka piti huolen kaikista kotoisista toimista, oli niin ihastunut hoidokkaaseensa, että Fabiola hänen mielestään oli kaikista täydellisin olento sekä samalla viisain ja kaikissa suhteissa etevin kaikista Rooman naisista.
"Olitpa todellakin oikein kiltti, Agnes kulta", sanoi Fabiola, "että niin alttiisti noudatit odottamatonta kutsuani. Isäni toi mukanaan muutamia outoja vieraita, ja etten yksinomaan tarvitsisi seurustella heidän kanssaan, lähetin pyytämään sinua meille. Olenpa hieman uteliaskin näkemään noita vieraita. Yhden nimenä on Fulvius, jonka hienosta käytöksestä, rikkaudesta ja sivistyksestä paljo puhutaan, vaikk'ei kukaan oikeastaan tiedä tarkemmin hänen säätyään ja sukuperäänsä".
"Sinä tiedät, kuinka mielelläni tulen luoksesi ja kuinka mielellään hyvät vanhempani aina sen sallivat", vastasi Agnes lempeästi.
"Ja kuten tavallisesti tulet tänäänkin koristuksitta ja jalokivittä, yksinkertaisesti puettuna lumivalkoiseen pukuusi. Sinä olet todellakin aina pikku morsiamen näköinen", huomautti Fabiola puoleksi leikillään. "Mutta mitä tuo on?" jatkoi hän peljästyneenä. "Oletko satuttanut itsesi? Tiedätkö, että tunikassasi on veripilkku? Sinun tulee pukeutua toiseen pukuun; minä annan sinulle yhden leningeistäni".
Mutta tähän Agnes ei tahtonut suostua. Tahra on orjanverta, sanoi hän, mutta hänen mielestänsä olisi se jalompaa kuin hänen omansa sekä Fabiolan.
"Sinä tahdot siis koko maailmalle ilmoittaa, että minä niin kiivaasti olen rangaissut oikullista orjaa?" lausui Fabiola. "Todellakin, Agnes, minusta on usein näyttänyt, kuin panisit liian suurta arvoa noihin halveksittuihin ihmisiin. Mitä he sitte oikeastaan ovat?"
"Ihmisiä niinkuin mekin, joilla on yhtäläinen järki, yhtäläisiä tunteita, yhtäläinen ruumis kuin meilläkin. Vieläpä enemmänkin: he ovat meidän kanssamme yhtä perhettä; Jumala on niin hyvin heidän kuin meidänkin isämme; he ovat niin muodoin veljiämme ja sisariamme".
"Orjatminun veljiäni ja sisariani? Jumala varjelkoon! He ovat meidän omaisuutemme, ja saavat vain liikkua — — —"
"Malta, malta", keskeytti Agnes varsin lempeästi serkkunsa, joka alkoi pikastua. "Minä näen silmiesi kyynelistä, etteivät sydämesi ja sanasi ole ihan sopusoinnussa keskenään. Mutta etkö suostuisi erääseen pyyntöön? Möisitkö minulle orjattaresi Syran? Luullakseni et kernaasti halua pitää häntä läheisyydessäsi".
"Sinä erehdyt, Agnes. Minä tahdon kerrankin voittaa ylpeyteni ja tunnustaa sinulle, että kunnioitan, jopa ihailenkin häntä. Minussa on tähän saakka itsellenikin vieras tunne vallalla häntä kohtaan".
"Mutta minä voisin ehkä tehdä hänet onnellisemmaksi, kuin hän nyt on", jatkoi Agnes.
"Sitä en epäile; sinun läheisyydessäsi täytyy jokaisen tuntea itsensä onnelliseksi. En ikänä ole nähnyt teidän talonne vertaista. Te näytte todellakin toteuttavan sen, mistä Syra puhui. Teillä ei tunneta erotusta vapaan ja orjan välillä. Kaikki ovat tyytyväisiä ja täyttävät mielellään velvollisuutensa. Ilmaise minulle se salaisuus, joka moista vaikuttaa. Niin, armahaiseni; minä luulen, että jos sinä olisit kristitty ja sinut heitettäisiin amfiteatterille petojen eteen, niin jalopeurat ja tiikeritkin paneutuisivat kuin lampaat nöyrästi maata sinun jalkojesi juureen. Mutta miksi olet niin totinen, lapseni? Minähän lasken vain leikkiä".
Agnes oli niin vaipunut ajatuksiinsa, että vasta hetkisen päästä vastasi: "Niin, Fabiola, kukapa tietää, mitä kunkin kohtaloksi on määrätty! Mutta jos niinkin hirmuista tapahtuisi, niin kenenpä mieluummin soisi olevan luonansa, kuin Syran kaltaisen henkilön. Luovuta hänet minulle!"
"Sinä et todellakaan saa ottaa leikillä lausuttuja sanojani niin vakavalta kannalta", vastasi Fabiola. "Minulla on liian korkea ajatus ymmärryksestäsi, voidakseni uskoa jotakin niin hirmuista mahdolliseksi. Mitä Syran uskollisuuteen tulee, yhdyn täydellisesti sinuun. Kun toissa kesänä olin kovasti sairaana ja toiset orjattaret pelkäsivät tarttumaa niin suuresti, että ainoastaan ruoskalla saatiin ajetuksi heidät minun läheisyyteeni, niin tämä orja raukka tuskin hievahti luotani, valvoi yöt päivät, ja hoiti minua semmoisella hellyydellä, että minun kenties suureksi osaksi on kiittäminen häntä paranemisestani".
"Ja etkö sen kautta oppinut häntä rakastamaan?" kysyi Agnes.
"Häntä rakastamaan? Orjaa rakastamaan, lapsi? Minä tietysti palkitsin häntä runsaalla mitalla, mutta minä en oikein tiedä, mihin hän panee lahjani. Mikäli toiset tietävät kertoa, ei hänellä ole mitään säästössä, eikä hän kuitenkaan hukkaa mitään itseään varten. Olen kuullut senkin, että hän jakaa jokapäiväisestä ruoka-annoksestaan eräälle sokealle kerjäläistytölle".
"Rakkahin Fabiola", huudahti Agnes, "minun täytyy saada hänet omakseni. Sano, paljonko hänestä tahdot, ja anna hänen jo tänä iltana lähteä mukaani!"
Ja mitenkä vanhempi serkku olisi voinut olla suostumatta nuoremman armaaseen, sydämelliseen pyyntöön! Mutta hintaa määräämättä kehoitti hän tuota vastustamatonta pikku pyytäjää seuraavana päivänä lähettämään jonkun sopimaan kaupasta hänen isänsä huoneenhaltijan kanssa ja pyysi häntä nyt tulemaan mukaan ruokasaliin. Nuoret tytöt lähtivät siis vierasten luo, talon tytär tällä kertaa tavallisuudesta poiketen, niinkuin Agneskin, ilman jalokivikoristuksia.
Kolmas Luku.
Erilaisia vieraita.
Nuorten neitojen tullessa olivat vieraat jo koolla. Niitten luku oli kuten tavallisesti roomalaisissa vieraspidoissa hyvin rajoitettu. Että rikkaan patriisin pöytä siitä huolimatta oli mitä koreimmaksi katettu ja yltäkylläisesti mainioimmilla ruuilla ja viineillä varustettu, tarvinnee tuskin mainita. Isä huomasi oitis, että hänen tyttärensä esiintyi ilman koristuksia, ja tytär joutui aivan ymmälle, kun häneltä kysyttiin syytä siihen. Avoimesti ja rehellisesti tunnustaa, että häntä ei haluttanut tänään niitä panna ylleen ja ilmoittaa syyn siihen, — se ei voinut juolahtaa hänen mieleensä. Mutta Agnes, joka oli Fabiuksenkin lemmikki, auttoi hänet pulasta viattomalla, lauhkealla juttelullaan. Kaksi saapuvilla olevista vieraista, Calpurnius, muuan oppinut, ja Prokulus, joka erityisenä herkkusuuna ja hempuilijana oli usein nähty vieras siinä talossa, miellyttää meitä yhtä vähän kuin noita kahta nuorta neitosta, jotka ainoastaan kylmästi ja juhlallisesti vastaavat heidän kohteliaisiin tervehdyksiinsä. Sitä suurempaa mieltymystä herättää heissä kolmas, nimeltään Sebastianus, muuan tribuuni, ylhäinen upseeri keisarillisissa henkivartijoissa. Salaisena kristittynä oli tämä astunut keisarilliseen sotajoukkoon, pää-asiallisesti pelastaakseen vainottuja ja mikäli mahdollista edistääkseen pakanoiden kääntymistä. Hän ei tosin ollut kolmeakymmentä vuotta vanhempi, mutta oli urhollisuudellansa saavuttanut suuren maineen. Sekä itämaitten keisari Diokletianus että länsimaita hallitseva keisari Maksimianus Herkuleus pitivät häntä suosikkinaan ja olivat kohottaneet hänet korkeille kunniasijoille. Hän oli komea mies, luonnoltaan teeskentelemätön ja suora, ja vaikka hän olikin hieno seura-ihminen, ei pöytävierasten tyhjäsisältöinen ja kevytmielinen puhelu näköjään häntä huvittanut. Lyhyesti sanoen, hän oli kevytmielisille ikätovereilleen ja vertaisilleen malliksi kelpaava mies ja upseeri.
Hänen täydellinen vastakohtansa oli tuo jo mainittu uusi tähti Rooman aristokratisissa piireissä, Fulvius. Hän oli nuori, kasvot hienot, miltei tyttömäiset, erittäin komeasti puettu, kiiltävä sormus kussakin sormessa. Hän ilmaisi ajatuksensa valituin sanoin ja siroin puheenkääntein, oli tavattoman kohtelias sekä ilmeisesti säyseä ja hyväntahtoinen, Näillä ominaisuuksillaan oli hän osannut hankkia itselleen pääsön Rooman ylhäisempiin piireihin. Tästä oli hänen osaksi myöskin kiittäminen sitä seikkaa, että hänet oli nähty keisarillisessa hovissa. Seurassaan vain yksi vanhanpuoleinen kumppani, joka nähtävästi oli häneen hyvin kiintynyt, oli hän saapunut Roomaan; mutta oliko tämä tuon muukalaisen orja vai vapaa palvelija vai ystävä, sitä ei voinut kukaan varmuudella sanoa. He keskustelivat toistensa kanssa vieraalla kielellä, ja vanhuksen synkät piirteet sekä terävät, tuliset katseet ja salaperäinen ilme kasvoilla herättivät käskyn-alaisissa pelkoa.
Fulvius oli mitä komeimmin sisustanut asuntonsa ja hankkinut nuorenmiehen tarpeisiin nähden liiankin lukuisan joukon orjia palvelukseensa. Hänen talonsa ilmaisi tosin ennemmin liiaksi täyteen ahdattua komeutta kuin todellista rikkautta; mutta Rooman kevytmielisissä, pakanallisissa piireissä ei suuria välitetty muukalaisen salaperäisestä entisyydestä ja äkkinäisestä ilmestymisestä, hän kun osasi niin hyvin lumota mielet näennäisellä rikkaudellaan ja sukkelalla, miellyttävällä olennollaan. Oikealta ihmistuntijalta ei suinkaan olisi jäänyt huomaamatta nuo väijyvät, synkät, leimuvat katseet, joita vieras loi ympärilleen, aika-ajoin unhottautuen tai luullen, etteivät muut häntä huomaa. Nuo katseet ne silloin kylliksi ilmaisivat, että tämän näennäisesti lempeän, herttaisen nuoren miehen miellyttävän ulkomuodon alla kätkeiksen kavala ja häijy sydän.
Vieraat sijoittuivat kohta pöydän ympärille. Naiset söivät istuallaan, herrat asettuivat mukavasti sohville, niin kutsutuille triklineille. Vähitellen muuttui keskustelu yhä vilkkaammaksi ja kosketteli pää-asiallisesti, kuten tavallista oli, päivän tapahtumia. Prokulus oli mitä luotettavimmalta taholta kuullut, että lämpö-kylpylaitokset Diokletianon käskyn mukaan piti saataman valmiiksi kolmen vuoden kuluessa.
"Mahdotonta!" väitti Fabius. "Muutamia päiviä sitten kävin rakennuspaikalla ja huomasin työn sitte edellisen vuoden varsin vähän edistyneen. Vielä oli tavattoman paljon raskasta työtä suoritettavana, koko joukko marmorijärkäleitä ja pilareita hakattavana ynnä paljo muuta tekemistä".
"Aivan oikein", todisti Fulvius. "Mutta minä tiedän luotettavimmasta lähteestä, että on toimitettu laajalle käsky lähettää Roomaan niin paljon vankeja kuin suinkin, ynnä ne pahantekijät, jotka on tuomittu Espanjan ja Sardinian kaivoksiin. Kun näiden avuksi vielä saadaan muutama tuhat kristittyjä, niin tulee rakennus reippaasti edistymään".
"Ja miksi paremminkristittyjenkuin muiden pahantekijäin avulla?" kysyi Fabiola ihmeissään.
"No niin", vastasi Fulvius mitä herttaisimmasti hymyillen, "suoraan sanoen en minä osaa sanoa oikeaa syytä. Mutta sen voin huoleti sanoa, että jos ei olisi kuin yksi ainoa kristitty tekemässä työtä viidenkymmenen muun pahantekijän joukossa, voisin varmasti tuntea hänet".
"Mitenkä niin?" kysyivät useat yht'aikaa.
"Tavalliset pahantekijät", kuului vastaus, "ovat aivan haluttomia työhön, ja heitä täytyy ruoskalla pakottaa siihen; paitsi sitä ovat he raakoja ja riidanhaluisia. Kristityissä sitä vastoin, joita olen nähnyt samallaisessa työssä, olen huomannut aivan päinvastaista. Pitääkö päällysmies heitä silmällä vai on pitämättä, on aivan yhdentekevää; he ovat aina ahkeroita ja tottelevaisia. Aasiassa olen tavannut nuoria patriisejakin, jotka eivät koskaan ole pidelleet kirvestä käsissään tai kantaneet minkäänlaista taakkaa hartioillaan, mutta siitä huolimatta ovat he väsymättä suorittaneet tuota heille niin outoa työtä. Ja kuitenkin saavat he useasti maistaa ruoskaa, ja syystäpä saavatkin, sillä jumalallisen keisarimme tahto on, että heidän tilansa tehdään heille niin raskaaksi kuin mahdollista. Kuitenkaan en ole kuullut heidän koskaan valittavan".
"Enpä juuri voi sanoa, että ihailisin moista oikeudenkäyttöä", huomautti Fabiola. "Mutta mitä ihmeen ihmisiä nuo kristityt sitten ovat? Minä tahtoisin tietää, mikä heidän käskee olemaan niin tyhmiä tai luonnottoman tunnottomia!"
"Sen voinee Calpurnius epäilemättä selittää", vastasi Prokulus."Hänhän on filosoofi ja voi tuntimäärin puhua yhdestä aineesta, jokoAlppivuorista tai muurahaiskeosta".
Kyseissä oleva henkilö, joka oli hyvin ylpeä luullusta oppineisuudestaan ja mielissään tästä kehoituksesta, aloitti kohta juhlallisella äänellä: "Kristityt ovat ulkomainen uskonlahko, jonka perustaja eli Kaldeassa monta vuotta sitten. Hänen oppinsa tuotiin Roomaan vähän ennen Vespasianuksen hallituksen aikoja kahden, Pietari ja Paavali nimisen veljen toimesta. He kuuluivat olleen kaksoisveljekset, joita juutalaiset nimittivät Moosekseksi ja Aaroniksi. Jälkimäisen sanotaan myyneen esikoisoikeutensa edelliselle pienestä kauriista, jonka nahasta hänen piti valmistaman hansikkaita. Mutta minun nähdäkseni tämä ei pidä yhtä asian todellisen laidan kanssa, sillä juutalaisten mystillisissä kirjoissa kerrotaan, että toinen veljeksistä, joka lintujen lennosta oli havainnut suotuisampia enteitä veljensä uhrin kelpaavaisuudesta, tappoi tämän johdosta veljensä, kuten Romulus teki Remukselle. Sentähden antoi kuningas Mardochaene Makedonialainen heidän sisartensa pyynnöstä hirttää hänet viidenkymmenen jalan korkuiseen hirsipuuhun. Kuten sanottu, Pietari ja Paavali tulivat Roomaan. Edellinen huomattiin olevan muuan Pontius Pilatukselta karannut orja, ja hänet ristiinnaulittiin herransa käskystä Janikulus vuorella. Molempain lukuisat uskolaiset tekivät ristin vertauskuvakseen ja rukoilivat sitä. He pitivät suurimpana kunnianaan tulla ruoskituiksi ja kuolla pikaisella kuolemalla; siten he myöskin luulevat paraiten noudattavansa opettajainsa esimerkkiä ja pääsevänsä heidän luoksensa johonkin otaksumaansa paikkaan pilvien keskellä".
Pöytävieraat olivat kaikki, paitsi kahta, kuunnelleet jännitetyllä tarkkuudella kertomusta. Nuori upseeri loi kysyväisen katseen Agnekseen, mutta tämä pani sormen huulilleen ja katsoi häneen niin merkitsevästi ja rukoilevasti, että hän vaikeni.
"No niin, pää-asia on, että kylpylaitokset pian valmistuvat", huomautti Prokulus. "Mimmoisia juhlapäiviä meille onkaan tulossa, jos, kuten kerrotaan, jumalallinen Diokletianus itse saapuu niitten vihkiäisiin!"
"Se on melkein varmaa", virkkoi Fulvius. "Mutta eihän meidän ole tarvis niinkään kauan odottaa juhlapäiviä. Jo ennen talvea aiotaan vissiä tarkoitusta varten lähettää tänne suuri joukko jalopeuroja ja panttereita Numidiasta". Hän jatkoi sitten, silmäillen tutkivasti Sebastianusta: "Semmoiselle urholliselle soturille kuin sinä, Sebastianus, tarjonnee näytelmien katseleminen amfiteatterilla erinomaista nautintoa, varsinkin kun taistelu on suunnattu korkean keisarin ja valtakunnan vihollisia vastaan".
Puhuteltu kohosi leposohvalle istualleen ja, katsoen vieruskumppania tuimasti silmiin, vastasi tyynesti: "Fulvius, minä en ansaitsisi nimeä, minkä sinulta kuulin, jos kylmin verin, vieläpä huvittelunakin saattaisin katsella petoeläimen taistelua avutonta lasta tai ukkoa tai naista vastaan. En! Ilolla vetäisin miekkani keisarin tai valtakunnan vihollisten torjumiseksi, mutta yhtä halukkaasti käyttäisin sitä niitä jalopeuroja ja panttereita vastaan, jotka, vaikkapa keisarillisestakin käskystä, hyökkäävät viattomien ja turvattomien päälle".
"Emme siis saane koskaan nähdä sinua amfiteatterilla?" Tällä häijyllä äänellä lausutulla kysymyksellään kääntyi tuo näennäisesti niin lempeä nuorukainen Sebastianuksen puoleen.
"Se, joka tapaisi minut siellä, näkisi minut turvattomien, eikä petojen puolella", oli vastaus.
"Sebastianus on oikeassa", huudahti Fabiola, lyöden käsiään yhteen. "En ole koskaan kuullut Sebastianukselta muuta kuin jaloja, ylevämielisiä ajatuksia".
Siihen päättyi keskustelu; mutta Fulvius puraisi huultansa kiukusta.
Isäntä oli sillä aikaa ollut syventyneenä kokonaan muihin ajatuksiin, nimittäin sukulaisensa Agneksen naittamis-tuumiin. Koska, kuten tiedetään, roomalaiset tytöt jo kahdentoista vuotiaina pidettiin naima-ikäisinä, emme saata sanoa moisia tuumia ennenaikaisiksi. Niistä hellistä silmäyksistä, joita tuo rakastettava muukalainen tuontuostakin loi hänen lemmikkiinsä, luuli hän voivansa tehdä sen johtopäätöksen, että nuorukainen oli rakastunut Agnekseen. Sen lisäksi luuli hän, ettei Agneskaan ollut kylmäkiskoinen muukalaista kohtaan. Mitä saattoikaan hän siis paremmin toivoa kuin että noista kahdesta tulisi pari! Vakuutettuna siitä, että hän oli nähnyt oikein, oli hän varmasti päättänyt koettaa parhaimpansa mukaan edistää heidän yhteenliittymistään ja sitten, kun kaikki oli onnistunut, hämmästyttää tytärtään älykkäisyydellään.
Mutta me jätämme toistaiseksi tuon hienon seuran, nähdäksemme kuinka haavoitetun orjattaren on käynyt. Kun Syra näytti Eufrosynelle haavansa, peljästyi hyvänsävyinen vanhus ja ilmaisi sääliään äänekkäillä huudahduksilla. "Onneton raukka", sanoi hän pestessään ja sitoessaan haavaa, "tämähän on kauhea isku! Mitä olet tehnyt? Millä olet saattanut itsesi näin kovan rangaistuksen alaiseksi? Kai olet kauheasti rikkonut velvollisuuksiasi! Semmoinen haava — ja kuitenkin on se mitä lempeimmän käden tuottama! Lapsi parka, miten mahtanetkaan kärsiä! Tule, vahvista itseäsi, ettet mene tainnoksiin liiallisesta verenvuodosta. Kai oli Fabiola pakotettu rankaisemaan sinua".
"Epäilemättä oli syy minussa", vastasi Syra raukeasti hymyillen; "kuka käski minun sanoa hallitsijatartani vastaan".
"Sanoa vastaan, sanoahäntävastaan?" vastasi vanhus, uskomatta korviaan. "Oi, kautta jumalien, milloinka on kuultu, että orjatar inttäisi jaloa hallitsijatartaan vastaan, semminkin niin oppinutta vastaan kuin hän on! Sitä ei Calpurniuskaan olisi uskaltanut tehdä. Ei siis kummakaan, jos ei hän kiivaudessaan tiennyt, millaisen kivun hän sinulle tuotti. Mutta me pidämme asian salassa; kukaan ei saa tietää, että olet ollut niin röyhkeä. Eikö sinulla ole huivia tai muuta, minkä voisimme köyttää käsivarren ympäri ikäänkuin koristeeksi? Noilla toisilla kyllä olisi, mutta sinä et ole koskaan pitänyt väliä kauniista kappaleista. No, kai sellainenkin saadaan".
Niin sanoen veti hän Syran viereiseen makuuhuoneeseen, aukaisi hänen kirstunsa ja veti tuokion kuluttua esiin kallis-arvoisen, taidehikkailla kirjauksilla ja helmillä runsaasti koristetun huivin. Syra punastui ja pyysi hartaasti, että se pantaisiin takaisin paikoilleen ja vahvisti pyyntöään tunnustuksella, että se oli hänen rakkaan äitinsä ja entisten, onnellisempien päivien muisto. Sen vuoksi oli hän vuosikausia huolellisesti tallettanut sitä ja tahtoi niin eteenkinpäin tehdä. Mutta Eufrosyne oli taipumaton. Hänen vakaa aikomuksensa oli vain pitää salassa emäntänsä virhettä, jonka tähden hän somasti sitoikin huivin haavoitetun käsivarren ympäri.
Myöhemmin näemme Syran kantavan kädessään pientä huolellisesti kätkettyä koria, menossa portinvartijan asunnon vastassa olevaan huoneeseen, jossa ylemmän palvelusväestön oli lupa ottaa vastaan vieraitaan. Samassa kuuli hän kevyitä askelia takanaan, ja tunsi erään tyttösen syleilevän häntä; tämän kasvot olivat tosin ilosta loistavat, mutta hänen kiillottomat silmänsä ilmaisivat hänen olevan sokean.
"Istu, Cecilia", lausui Syra, mitä hellimmästi vastattuaan sydämelliseen tervehdykseen. "Tänään saat olla oikein niinkuin kesteissä, minulla on oikea juhla-ateria sinulle tarjottavana".
"Saanhan juhla-aterioita joka päivä", vastasi sokea.
"Saat kyllä, mutta tänään on aivan erikoista. Hyvä hallitsijattareni on lähettänyt tämän minulle omasta pöydästään, ja sinä tiedät, kuinka iloinen olen, voidessani jakaa sen kanssasi". Iloisesti juteltaessa nautittiin herkkupalat; kiitollisin sydämin poistui sitten sokea, ja Syra palasi takaisin tyhjä vati kädessään. Peljäten orjakumppaniensa kateutta tai heidän kiusailevia kysymyksiään, irroitti hän huivin käsivarrestaan, ennenkuin astui keittiöön; mutta ettei herättäisi Eufrosynen tyytymättömyyttä, sitoi hän sen jälleen ympärilleen niin hyvin kuin voi yhdellä kädellä.
Kulkiessaan takaisin näki hän erään vieraista kulkevan silmät maahan luotuina pihan poikki ja sitten asettuvan pilarin taa. Vieraan odottamaton näkeminen sai hänet pysähtymään ikäänkuin kauhun valtaamana. Hänen sydämensä tykytti melkein kuultavasti, hänen polvensa tutisivat, kylmät hikikarpalot vierivät hänen otsaansa pitkin. Samaten kuin lintu, joka vastustamattomasti antautuu sihisevän käärmeen lumottavaksi ja pitää silmänsä herkeämättä luotuina veriviholliseensa, samaten seurasi hänkin tuijottavin katsein tämän ilkimyksen kaikkia liikkeitä. Seuraavassa tuokiossa katosi hän kuni varjo esiripun taa, ja Fulvius hän se oli — lähestyi sitä paikkaa, missä Syra äsken oli seisonut. Ilmeisesti säikähtäen jotakin esinettä edessään maassa, Fulvius peräytyi askelen taapäin. Hänellä vapisi joka jäsen. Töin tuskin hän sai mielensä rohkaistuksi, ja vilhuttuaan kaikille tahoille vakautuaksensa, ettei ketään ollut näkemässä, kumartui hän ottamaan maasta esinettä. Se oli, kuten helposti arvaamme, Syran huivi. Mutta ruvetessaan käärimään sitä kokoon, kätkeäksensä sen pukunsa alle, huomasi hän kauhukseen tuoretta verta, joka oli tunkeutunut sidosliinan läpi. Sitten läksi hän, horjuen kuin juopunut, astumaan asunnolleen.
Kalmankalpeana kulkea hoipersi hän makuusuojaansa ja epäsi jyrkästi nöyräin orjien avun, viittasi vain tuntemallemme uskolliselle saattajalle ja osoitti ääneti kirjailtua, veripilkkujen tahraamaa huivia, jonka oli heittänyt eteensä pöydälle. Synkkä mies ei tosin puhunut sanaakaan, mutta hänen kavalat kasvonsa kävivät miltei yhtä kalpeiksi kuin Fulviuksenkin.
"Epäilemättä sama huivi", alkoi vanhus, jonkun ajan kuluttua, vieraalla kielellään, "mutta hän ei kuitenkaan enää ole elossa".
"Oletko siitä niin varma?" kysyi nuorempi, silmäillen vanhusta läpitunkevin katsein.
"Niin varma kuin ihminen ylimalkain voi olla siitä, mitä itse ei ole nähnyt", oli vastaus. "Mutta mistä olet tämän löytänyt ja mistä siihen on tullut verta?"
"Huomenna kerron sinulle kaikki; tänään en jaksa. Mistä siihen on tullut verta, joka vielä oli tuoretta, kun sen löysin, sitä en tiedä. Kenties ennustaa se kostoa, kostoa niin kovaa ja musertavaa kuin vaan raivottaret voivat keksiä, kostoa siitä verestä, jota ei vielä ole vaadittu meiltä".
"Hiljaa, hiljaa! Nyt ei ole aikaa haaveksimiseen! Näkikö kukaan, että otit… otit… ylös maasta tämän?"
"En luule".
"Sitten ei meidän ole mitään peljättävänä. Meidän käsissämme on se paremmassa tallessa kuin muiden. Nukuttuamme yön vahvasti on meidän helpompi tuumitella enemmän asiasta huomenna".
"Niin, mutta makaa tämä yö minun kamarissani; minä en tahdo olla yksin", vastasi Fulvius.
Molemmat paneusivat sitten levolle, Fulvius pehmeälle vuoteelle, Eurotas yksinkertaisemmalle alukselle. Kyynäspäähän nojaten katseli hän kauan mustilla silmillään rauhattomasti nukkuvaa nuorukaista, jonka uskollinen ohjaaja ynnä samalla — pahahenki hän oli.
Tuskallisten unien vaivaamana nukkuja heittelihen sinne tänne vuoteella. Hänen edessään häämöttää etäisyydessä kaupunki, jonka läpi virtaa kirkasvetinen joki. Virralla nostaa eräs laiva ankkurin; laivan kannella seisoo joku, joka viuhtoo hänelle jäähyväisiksi kirjatulla huivilla. — — Kuva muuttuu toisellaiseksi. Laiva taistelee korkeassa aallokossa hirmumyrskyä vastaan, mutta sama huivi liehuu ylhäällä mastossa. Nyt törmää laiva karille ja uppoaa, laivassa olijain kamalasti huutaessa syvyydestä. Ainoastaan päämasto loistavine viirineen näkyy vielä kuohuvien aaltojen yläpuolella, kunnes mustasiipinen olento, ympärillään vesilintuja ja kädessään soihtu, lentää sinne, riuhtaisee viirin irti mastosta ja pitelee sitä raivoisassa vihan vimmassa nukkuvan edessä, joka näkee siihen leimuvin kirjaimin kirjoitetun sanan "Nemesis". — —
Mutta jo on aika meidän katsoa, miten on laita Syran, joka sillä välin ei ole turhaan rukoillut ja taistellut. Myrsky hänen sydämessään oli laannut; hän oli saavuttanut rauhan. Semmoinen oli hän, kun Agnes, ilosta loistavana, saapui hänen luoksensa ilmoittaakseen, että hänellä oli iloinen uutinen kerrottavana. "Hallitsijattaresi on luovuttanut sinut minulle", sanoi hän; "huomenna annan noutaa sinut, ei orjana palvellaksesi minua, vaan tullaksesi vapaaksi, tullaksesi minun sisarekseni".
Mutta Syra, sen sijaan että olisi iloinnut, muuttui kasvoiltaan aivan surulliseksi ja vastasi vapisevalla äänellä: "Onhan kovin ystävällistä sinun puoleltasi, jalo Agnes, että niin paljon ajattelet minun parastani, mutta suo anteeksi pyyntöni: anna minun pysyä sinä mikä olen".
"Mutta miksi?" kysyi Agnes ihmeissään.
"Siksi", vastasi puhuteltu, ja suuret kyynelkarpalot vierivät hänen poskiaan pitkin, "koska luulen, että minä täällä olen sillä paikalla, minkä Jumala on minulle määrännyt. Minä tiedän, että Fabiola on sinulle rakas. Mimmoinen jalo sielu, mimmoinen ymmärrys hänellä on! Mimmoiset lahjat ja ominaisuudet! Jospa vain totuuden valo häntä elähyttäisi, mitäpä saisikaan hän aikaan kristittynä! Ja että hän saataisiin kristinoppiin taipumaan, sitä rukoilen yötä päivää, se on minun pää-ajatukseni. Elää hänen edessään kristillistä elämää, vaikkapa heikkoudessakin, ja opettaa häntä rakastamaan sitä — sen olen minä ottanut tehtäväkseni".
"Sinä olet voittanut, sisko!" huudahti Agnes syvästi liikutettuna. "Minä luovun sydämeni mielihalusta. Pitkitä niinkuin olet alkanut, uskovana, rukoilevana, ja työsi ei ole jäävä hedelmiä vaille!" Samassa astui huoneeseen orja ja ilmoitti, että kantotuoli odotti ulkona. Nuori patriisitar sanoi nyt sydämelliset jäähyväiset ja poistui.
Neljäs Luku.
Yöllisinä hetkinä.
Sill'aikaa kuin Agnes kantotuolissaan lähestyy vanhempainsa kotia, on Fabiuksen talossa noussut aika meteli, ainakin siinä osassa rakennusta, joka oli orjattarille määrätty.
Kun näet Syra toisen kerran tahtoi sidottaa haavansa, kaipasi hän tuota kirjailtua huivia; mutta Eufrosyne sanoi, että sen täytyy löytyä ja lähti orjattarien kanssa sitä etsimään. Etsiminen oli kuitenkin turha. Suopea hoitajatar-vanhus, joka arveli orjatyttö-paran kätkeneen kallisarvoisen huivin, ostaakseen sillä vastedes itsensä vapaaksi, valitti haikeasti sen katoamista, ja Syran itsensä mielestä oli se, vaikka toisista syistä, vieläkin haikeampaa. Että kukaan ylhäisistä vieraista olisi juljennut viedä jotakin vierasvaraisen isännän talosta, niin, kenenpä päähän se olisi juolahtanut! Kun ei sitä tarkimmallakaan etsimisellä löydetty, uskoi Eufrosyne lopulta ihan varmasti, että se oli noitumisen kautta kadonnut, eikä hän voinut muuta luulla kuin että musta Afra, jonka silmätikkuna hän tiesi Syran olevan, oli tyttö parkaa kiusatakseen tämän ilkeän tempun toimeenpannut. Numidiatarta pidettiin toisena Canidiana (Canidia on Horatiuksen teoksista tunnettu kuuluisana noita-akkana Keisari Augustuksen ajoilta). Sillä tekosyyllä, että hän muka keräili ruohoja ja kaunistus-aineita, joilla oli tehoisa vaikutus ainoastaan siinä tapauksessa, että ne poimittiin täysikuun aikana, lähti Afra, Eufrosynen voimatta sitä estää, valmistamaan, kuten vanha hoitaja epäili, kuolettavia myrkkyjä tahi ottaakseen osaa fetishi-pappien irstailupitoihin tahi yhtyäksensä niitten kanssa, joille hän maksua vastaan jakeli neuvojaan tahi kauppasi taikakeinojaan.
Kun Syra tämän runsastapauksisen päivän iltana vielä kerran tyynesti ajatteli kaikkia tapahtumia järjestään, niin asia yhtäkkiä selveni hänelle itsestään. Eikö se ollut juuri samassa paikassa, missä hän oli seisonut, kuin Fulvius oli pysähtynyt ja kohta sen jälkeen nopeasti poistunut? Epäilemättä oli Syra pudottanut huivinsa siihen, ja Fulvius oli sen ottanut. Ettei Fulvius välinpitämätönnä voinut mennä sen ohi, sen Syra tiesi ja oli varma siitä, että huivi oli nyt Fulviuksella. Kauan vielä mietittyänsä, mitä seurauksia siitä mahdollisesti voisi olla, pääsemättä silti tyydyttävään loppupäätökseen, jätti hän hartaassa rukouksessa asian päättymisen Jumalansa huostaan.
Agneesta erottuaan oli Fabiola vetäytynyt yksinäisyyteen huoneisiinsa ja päästänyt sinä iltana toimessa olevat orjattaret ystävällisemmin kuin milloinkaan menemään. Sitten istahti hän samalle leposohvalle, missä ensi kerran näimme hänet orjainsa ympäröimänä. Mitenkä peljästyikään hän, kun hän siinä näki pistinpuukon, jolla hän oli Syraan tuon verisen haavan iskenyt! Kauhistuneena heitti hän sen muutamaan laatikkoon, vakaasti päättäen, ett'ei hän vastedes enää koskaan moista rangaistus-asetta käytä, ja otti vihdoin kirjan käteensä. Mutta — onko se sama kirjakaan, mikä häntä ennen niin suuresti viehätti? Kuinka pintapuoliselta, kevytmieliseltä sisällys nyt hänestä tuntuukaan! Ja lukematta sivuakaan panee hän pergamentin pois ja antaa ajatustensa vapaasti liidellä.
Ensinnä väikkyy hänen mielessään nuoren serkun kuva. Mikä herttainen tyttö, tuo Agnes, niin epä-itsekäs, niin puhdas, niin koristelematon — ja kuitenkin niin ymmärtäväinen ja viisas! Fabiola päättää ruveta tuon viattoman lapsen uskolliseksi suojelijattareksi, olla hänelle vanhemman sisaren asemassa. Hän, kuten isäkin, oli huomannut ne silmäykset, joita Fulvius oli luonut pahaa aavistamattomaan tyttöseen. Fabiolaan oli kuitenkin tämän hänelle niin vastenmielisen vieraan käytös tehnyt aivan päinvastaisen vaikutuksen. Hänen luja aikomuksensa oli kaikin keinoin koettaa tehdä Fulviuksen aikeet tyhjiksi ja pitää hänet loitolla Agneesta. Ja mitenkä hän oli ollutkin niin varomaton, että oli saattanut Agneen moiseen seurapiiriin! Samana hetkenä kuin nämä ajatukset risteilivät Fabiolan mielessä, samana hetkenä kenties tuli vuoteellaan vieritteleivä Fulvius siihen päätökseen, ett'ei hän koskaan enää astu Fabiuksen kynnyksen yli ja koettaa vastedes välttää hänen kutsujaan.
Teräväjärkinen Fabiola oli tyystin tutkinut vieraansa, oli läpitunkevalla katseellaan tarkannut hänen teeskennellyn käytöksensä ja viekkautensa, ja ehdottomasti tuli hän verranneeksi Fulviusta ja jaloa Sebastianusta toisiinsa. "Mikä ylevämielinen mies tuo Sebastianus!" sanoi hän itsekseen. "Kuinka erilainen kuin isän kaikki muut vieraat! Ei koskaan hänen huuliltaan valahda säädytöntä sanaa, en koskaan ole nähnyt häijyn katseen synkistyttävän hänen rehellisiä, kirkkaita silmiään! Ja miten kohtuullinen hän on ruuassa ja juomassa, aivan niinkuin sotamiehen tuleekin! Miten häveliäästi hän tuo esiin sotaisia urotekojaan, juuri niinkuin oikean sankarin sopiikin! Oi, jospahänessäolisi niitä tunteita vallalla minua kohtaan, joita toiset teeskentelevät!" Tässä keskeytti hän ajatustensa juoksun; syvä kaiho täytti hänen sielunsa.
Ei kummakaan, jos äskeinen kohtaus Syran kanssa, samaten kuin orjattaren sanat, elävästi muistuivat mietiskelijän mieleen. Miten tuskastuttavia moiset ajatukset lienevät olleetkaan, ei niitä käynyt noin tuostaan karkoittaminen. Hänestä tämä päivä oli aivan kuin käännekohta hänen elämässään. Orjansa nöyrryttämänä tunsi hän mielensä kuitenkin käyneen lempeämmäksi — hän ei osannut selittää syytä siihen. Hänhän oli pakana, hän, tuo oppinut filosoofi, ei tiennyt mitään siitä, minkä psalmista sanoo olevan viisauden alun: Herran pelvosta. Hän ei tuntenut tätä Jumalaa eikä hänen poikaansa Jeesusta Kristusta; hänellä ei ollut aavistustakaan siitä vapahtaja-rakkaudesta, joka häntäkin etsi, eikä siitä uskollisesta rakkaudesta, jota hänen kristitty orjattarensa hänelle osotti saman Herran ja Vapahtajan tähden, ei myöskään hän aavistanut, mikä voima uskovan rukouksella ja esirukouksilla on. Istuttuaan vielä kauan mietteihinsä vaipuneena, Fabiola pani maata, mutta valveilla-oloa kesti kauan, kunnes viimein virkistävä uni sulki hänen silmänsä.