”Välttämättömästi,” sanoi hän.
”Ajattelepa nyt,” sanoi Sokrates, ”onko tämän laita näin. Sanommeko ehkä, että jotakin yhdennäköistä on semmoisena olemassa, minä en tarkoita jotain puuta, joka on toisen puun näköinen, taikka jotakin kiveä, joka on toisen kiven näköinen, taikka jotakin muuta senkaltaista, vaan minä tarkoitan kaiken tämän ohessa jotain toista, nimittäin yhdennäköisyyttä itsessään; saatammeko sanoa semmoisen löytyvän vai ei?”
”Saatamme Zeyn kautta,” sanoi Simmias, ”ihan varmaan.”
”Tiedämmekö myöskin, mitä se on?”
”Tiedämme kyllä,” sanoi hän.
”Mistä olemme tiedon tästä saaneet? Eiköhän juuri niistä, joista puhe oli? Nähdessämme yhdennäköisiä puita, kiviä ja muita senkaltaisia, emmeköhän näistä tulleet tuota yhdennäköisyyttä huomanneeksi joksikin muuksi kuin ne? Mutta kenties se sinun mielestäsi ei olekaan mitään ”muuta?” Mietipä sitten asiata tältäkin kannalta: eivätkö yhdennäköiset kivet ja puut, vaikka ovatkin yhdenkaltaisia, joskus meistä näytä yhdennäköisiltä, toiste taas ei?”
”Totta.”
”Vieläkin; onko yhdennäköinen semmoisena koskaan sinusta näyttänyt erinäköiseltä? taikka yhdennäköisyys erinäköisyydeltä?”
”Ei niin konsanaan, Sokrates.”
”Siis eivät olekaan yhdennäköiset eri kappaleet ja yhdennäköisyys semmoisena yhtä,” sanoi hän.
”Eivät suinkaan, minun nähdäkseni, Sokrates.”
”Mutta näistä yhdennäköisistä kappaleista, vaikka ovatkin toista kuin tuo yhdennäköisyys semmoisena, näistä olet kumminkin saanut tuon yhdennäköisyyden tietosi käsittäneeksi ja huomanneeksi?”
”Ihan totta puhutkin,” sanoi hän.
”Olkoonpa sitten, että tämä yhdennäköisyys on samankaltainen taikka erikaltainen kuin nuo eri kappaleet, eikö niin?” ”Jopa.”
”Väliäpä ei olekaan,” sanoi Sokrates. ”Sillä niin pian kuin sinä, jotakin nähdessäsi, tästä sinun näöstäsi tulet jotain toista ajatelleeksi, olkoonpa sitten jotakin yhdenkaltaista taikka erikaltaista, niin tämä välttämättömästi on mieleen-muistumista.”
”Kaiketikin.”
”Mitenkäs on taas tämän?” sanoi hän: ”havaitsemmeko me jotakin tänkaltaista noihin puihin katsoen ja muihin yhdennäköisiin, joista puhuimme? Näyttävätkö ne meistä olevan niin yhdennäköisiä kuin se, joka on itsessään yhdennäköinen, vaan puuttuuko niiltä jotakin, niin ett’eivät olekaan senkaltaisia kuin se, joka on itsessään yhdennäköinen?”
”Puuttuu paljonkin,” sanoi hän.
”Emmekö tunnusta, että, jos joku jotain nähdessään tulee huomanneeksi, että se, jota hän nyt näkee, yrittää olla samankaltainen kuin jokin muu noista itsessään olevista, mutta että siltä jotain puuttuu eikä pääse semmoiseksi olemaan kuin tuo toinen, vaan on huonompi, emmekö tunnusta, että sen, joka tämmöistä tulee miettineeksi, on täytynyt ennen nähdä se, jonka muka kaltaiseksi hän tämän sanoi, vaikka tältä kyllä jotain puuttui?”
”On kait hänen täytynyt se nähdä.”
”Vielä: emmekö samankaltaisen havainnon tehneet yhtä hyvin yhdennäköisistä kappaleista kuin tuosta itsessäänkin yhdennäköisestä?”
”Kaikittain.”
”Meillä on siis täytynyt olla tieto itse yhdennäköisyydestä semmoisenaan ennen sitä aikaa, jolloin me ensi kerran nähdessämme yhdennäköisiä kappaleita, tulimme huomanneeksi, että ne yrittävät olla itsessään yhdennäköisen kaltaisia, vaikka niiltä jotain puuttui?”
”Niin kait.”
”Mutta senkin tunnustanemme, ett’emme ole tuota huomausta tehneet emmekä voikaan tehdä muulla tavoin kuin joko näkemällä taikka koskemalla taikka muulla aistimella huomaamalla; sillä kaikki nämä ovat minusta yhtä.”
”Niinpä ovatkin, Sokrates, siihen katsoen, mitä meidän keskustelumme tahtoo selville saada.”
”Aistimien kautta siis meidän pitää tuleman huomanneeksi, että kaikki aistinnan alaiset kappaleet tavoittelevat tuota, joka on itsessään yhdennäköinen, sekä että ne ovat tätä puuttuvaisempia. Vai miten?”
”Niin, vainen.”
”Mutta ennenkuin rupeamme näkemään ja kuulemaan ja muilla aistimilla huomaamaan, on meidän täytynyt jostakin saada tieto tuosta itsessään yhdennäköisestä, mitä se on, voidaksemme tähän palauttaa ne eri kappaleet, joita aistintojen kautta havaitsimme yhdennäköisiksi ja voidaksemme samassa huomata, että kaikki tänkaltaiset pyrkivät ollaksensa semmoisia, kuin tuo itsessään yhdennäköinen, vaikka ovatkin sitä huonompia.”
”Täytymyksellä johtuu tämä edellisistä, Sokrates.”
”Emmekö heti synnyttyämme ole nähneet ja kuulleet ja eikö meillä jo silloin ole muitakin aistimuksia ollut?”
”Olemme.”
”Mutta tieto tuosta itsessään yhdennäköisestä on, sanoimme, meidän tätä ennen täytynyt saada?”
”Niin.”
”Ennen syntyämme on meidän siis, kuten näyttää, täytynyt saada se tieto.”
”Siltä näyttää.”
XX. ”Jos siis ennen syntyämme tämän tiedon saimme ja se meillä on syntyessämme, emmekö siis ennen syntyämme ja heti synnyttyämme tunteneet, ei ainoastaan yhdennäköisyyttä semmoisena ja suuruutta ja pienuutta semmoisina, vaan myöskin kaikki muutkin senkaltaiset? Sillä meidän puheemme nyt tarkoittaa ei ainoastaan itsessään yhdennäköistä, vaan myöskin itsessään kaunista, itsessään hyvää, oikeata, pyhää ja, kuten sanon, kaikkia, jota me ”olemisen” nimityksellä merkitsemme, olkoonpa kysymyksiä tehdessämme taikka vastauksia antaessamme. Näistä siis kaikista on meidän ennen syntyämme täytynyt saada tiedot.”
”Niin on.”
”Ja jos näin olemme tiedot saaneet emmekä niitä myötänsä unohtaisi, niin ne aina olisivat meillä olemassa sekä syntyessämme että koko elämän läpikin; sillä tietäminen on juuri siinä, että, kun jostakin olemme tiedon saaneet, se meillä on olemassa eikä ole meiltä kadoksiin mennyt. Vai emmekö, Simmias, unohtamiseksi sano tiedon katoamista?”
”Niin aivan, Sokrates,” sanoi hän.
”Mutta jos me nyt, arvelen minä, saatuamme nämä tiedot ennen syntyämme, ne syntyessämme olemme kadottaneet, mutta sittemmin aistintojen kautta näistä asioista jälleen saaneet ne tiedot, jotka meillä kerran ennen olivat, eiköhän silloin se, jonka me oppimiseksi sanomme, ole juuri sen tiedon jälleen saaminen, joka meillä ennen on ollut? Ja tämän me kait hyvällä syyllä voimme sanoa mieleen muistumiseksi?”
”Aivan.”
”Sillä sehän on mahdolliseksi näytetty, että me, jotakin aistiessamme, olkoonpa näön, kuulon, taikka muun aistinnon kautta, tulemme miettineeksi jotain toista kuin tätä, jota toista olemme unohtaneet ja jota tämä aistinnon-alainen tulee likelle joko erinäköisenä taikka sen kanssa yhdennäköisenä. Niin että siis, kuten sanottu on, kahdesta toinen on tosi: me joko olemme kaikki näillä tiedoilla tänne syntyneet ja ne meissä pysyvät elämämme läpi, taikkapa ne, joiden me sanomme ”oppivan,” eivät teekään mitään muuta kuin uudestaan muistavat, jossa tapauksessa oppiminen onkin mieleen-muistumista.”
”Ja ihan varmaan onkin, Sokrates, näin laita.”
XXI. ”Kummanko näistä nyt valitset, Simmias? Senkö että me näillä tiedoilla synnymme vai että sittemmin mieleemme muistuvat ne, joista ennen olemme tiedon saaneet?”
”Tällä erää, Sokrates, en taida kumpaakaan valita.”
”No entä taidatko seuraavain välillä valita ja mitä niistä arvelet? Mies, joka jotakin tietää, osaako hän tiettävistään selkoa tehdä?”
”Täytyy kait hänen se osata, Sokrates,” sanoi hän.
”Onko se siis sinun ajatuksesi, että kaikki osaavat selkoa tehdä niistä, joista puheemme nyt on ollut?”
”Tahtoisinpa vaan, että niin olisi,” sanoi Simmias, ”mutta pikemminpä pelkään, ett’ei huomenna tähän aikaan enään ole ainoatakaan ihmistä, joka voisi tyydyttävällä tavalla sen tehdä.”
”Sinun mielestäsi siis, Simmias, eivät kaikki ihmiset näitä tiedäkään?,” sanoi Sokrates.
”Eivätpä kyllä.”
”Heidän siis täytyy uudestaan itselleen muistuttaa se, josta heillä ennen oli tieto?”’
”Välttämättömästi.”
”Milloinka ovat sielumme saaneet näistä tiedon? Ei suinkaan sen perästä, kuin ihmisiksi synnyimme?”
”Eipä kyllä.”
”Sitä ennenkö siis?”
”Niin.”
”Ennenkuin ne ihmis-muotoon ilmestyivät, olivat siis meidän sielumme olemassa, ilman ruumiitta, mutta tiedolla varustettuina.”
”Niinpä kyllä, Sokrates, ell’emme ole noita tietoja saaneet itse syntyessämme; sillä tämä aika on vielä otaksuttavana.”
”Olkoon, ystäväni; mutta missä toisessa hetkessä me ne taas kadotimme? sillä niinkuin äsken tunnustimme, me emme ole näillä varustettuina syntyneet. Vai kadotimmeko me ne samassa hetkessä, kuin ne saimme? Taikka onko sinulla mitään muuta aikaa sanottavanasi?”
”Ei, Sokrates; vaan en huomannut, että arveluni oli tyhjä.”
XXII. ”Onko siis, Simmias, asian laita meidän mielestämme tämmöinen?,” sanoi Sokrates. ”Jos, niinkuin aina kertaamme, toden perästä on olemassa itsessään kaunis, itsessään hyvä ja kaikki muu senkaltainen olemus ja jos me tähän, jonka tunnemme erääksi meissä ennen löytyneeksi omaksi olemukseksi, palautamme ja tähän vertaamme kaikki aistimisen alaiset esineet, johtuuko siitä välttämättömyydellä, että, samalla tavoin kuin nuo puhtaat olemukset ovat olemassa, samalla tavoin meidän sielummekin täytyy olla olemassa jopa ennen syntyämmekin; ja että jos näin ei ole laita, meidän puheemme silloin on tyhjäksi joutunut? Onko nyt tosiaankin asian laita semmoinen, onko yhtä välttämätöntä, että meidän sielumme ennen syntyämme ovat olemassa, kuin että nuo olemukset ovat olemassa, ja että sielut eivät ole olemassa, jos eivät nuokaan olemukset ole olemassa?”
”Yltäkyllin välttämättömältä,” sanoi Simmias, ”näyttää minusta, Sokrates, tämän asian laita, ja kauniinpa päätteen onkin puheemme siinä saavuttanut, että sielumme, ennen syntyämme, on samankaltaisesti olemassa, kuin tuokin olemus, josta nyt puhut. Sillä mitä minuun tulee, niin minusta ei ole mikään niin selvä kuin se, että kaikki tänkaltaiset, niinkuin esimerkiksi kaunis, hyvä ja kaikki muut, joista nyt olet puhunut, varmaan ja ennen kaikkia ovat olemassa, ja ainakin minun mielestäni on tämä ihan kylliksi todistettu.”
”Mutta miten on Kebeen?” sanoi Sokrates; ”sillä meidän täytyy saada Kebeskin tästä vakuutetuksi.”
”Hän luullakseni onkin täysin vakuutettu, vaikka hän kyllä, mitä todistusten hyväksymiseen tulee, on kovimpia miehiä,” sanoi Simmias. ”Kuitenkin arvelen hänen olevan – eikä suinkaan puuttuvaisesti – vakuutettuna siitä, että sielumme oli, ennen synnyttyämme, olemassa.” XXIII. ”Mutta,” jatkoi Simmias, ”onko se vielä kuoltuammekin olemassa, sepä ei minustakaan, Sokrates, ole vielä todistettu, vaan tätä vastustaa vielä tuon yleisön arvelu, jota Kebes äsken mainitsi, että sielu ihmisen kuoleman kanssa haihtuu ja että kuolema on sille sen loppuna oleva. Sillä mikäpä estää, että sielu syntyy ja alkunsa saa jostain muualta sekä on olemassa, ennen tulemistansa ihmis-ruumisen, mutta, tähän tultuaan ja tästä jälleen erottuaan, sitten itsekin kuolee ja menehtyy?”
”Oikein puhut, Simmias,” sanoi Kebes. ”Sillä näyttääpä siltä, kuin olisi vaan toinen puoli todistettavista todeksi näytetty, se nimittäin, että sielumme on, ennen syntyämme, olemassa; todistettava on lisäksi, että se on yhtä hyvin olemassa meidän kuoltuamme kuin ennen syntyämme, jos todistus mielii tulla täydelliseksi.”
”Sepä, ystäväni Simmias ja Kebes, onkin jo todistettu”, sanoi Sokrates, ”jos tahdotte tämän todistuksen yhteenpanna sen kanssa, josta jo olimme yhtä mieltä, nimittäin että kaikki elävä saa kuolleesta syntynsä. Jos, näetten, sielu jo ennaltaan on olemassa ja jos sen myöskin tähän elämään tullessaan ja syntyessään täytyy syntyä juuri kuolemasta ja kuolleena-olemisesta, eikä mistään muusta, eikö täytyisi sen siis olla kuolemankin perästä olemassa, koska sen jälleen täytyy tähän elämään syntyä? Todistettuna on siis nyt jo se, jota kaipaatte.”
XXIV. ”Kuitenkin luulen huomaavani, että niin sinä kuin Simmiaskin mielellänne tahtoisitte saada tämän aiheen laveammaltakin keskustelluksi, sekä että teillä, samaten kuin lapsillakin, on se pelko, että, kun sielu ruumiista lähtee, tuuli sen todellakin hajoittaa ja haihduttaa, varsinkin kun sattuu joku kuolemaan, ei tyvenessä ilmassa, vaan tuimassa myrskyssä.”
Kebes hymyillen vastasi tähän: ”koeta siis, Sokrates, meitä saada toiseen vakuutukseen ikäänkuin olisikin meissä se pelko; taikkapa pikemmin: ei niinkuin olisi tämä pelko meissä, vaan meidän joukossamme ehkä löytynee lapsi, jolla tämmöinen pelko lienee. Tätä lasta siis koettakaamme rauhoittaa, ett’ei se pelkäisi kuolemata kuni kummituksia.”
”Mutta silloinpa saattekin,” sanoi Sokrates, ”sille laulaa joka päivä, siksi että olette rauhaan sen lumonneet.”
”Mistäs saamme, Sokrates”, sanoi Kebes, ”hyvän lumo-laulajan tänkaltaisia vastaan, sitten kun sinä olet meidät jättänyt?”
”Suuri on, Kebes, Hellaan maa”, sanoi Sokrates, ”ja siinä löytyy montakin oivaa miestä, lukuisat ovat myöskin muukalaisten kansat, joita kaikkia teidän tulee läpi-tutkia, etsien tämmöistä lumo-laulajaa, yhtä vähän rahoja kuin vaivaa säästäen; sillä muuta ei ole, johon voisitte soveliaammin rahojanne menettää. Mutta etsiä teidän tulee itsiennekin kesken; sillä varmaan ette ole helposti löytävät semmoisia, jotka voisivat tämän tehdä paremmin kuin te.”
”Näin on varmaan tapahtuva,” sanoi Kebes, ”mutta jos on mieleesi, niin palatkaamme siihen, johon keskustelumme jätimme.”
”Varmaan on se mieleeni; mitenkä se ei olisi!”
”Oivasti lausuttu”, sanoi Kebes.
XXV. ”Eivätköhän ne kysymykset, jotka meidän siis tulee itsillemme tehdä”, sanoi Sokrates, ”ole melkein tämän kaltaisia: minkälaatuinen on se, jonka sopii haihtua? minkälaatuisesta tulee meidän pelätä, että sen näin käy, minkälaatuisesta taasen ei? Ja sen jälkeen tulee meidän tarkastaa, kummanko laatuinen sielu on, ja tämän taas johdosta saamme sielumme puolesta joko pelätä tahi toivoa.”
”Oikein puhut”, sanoi hän.
”Eiköhän siis liiteperäinen ja kokoonpantu ole sitä laatua, että sen luonnonmukaisesti sopii samalla tavalla mennä hajalleen, kuin se kokoonkin-pantiin? Mutta jos on jotakin liittämätöntä olemassa, niin tämän ainoan, jos jonkin, ei sovi näin käydä?”
”Minun nähdäkseni on laita näin”, sanoi Kebes.
”Eiköhän se, joka aina on samanlaisena ja samankaltaisena, eiköhän suurimman todennäköisyyden mukaan juuri se ole liittämätön, mutta se, joka on milloin minkin kaltaisena eikä koskaan saman-oloisena, eiköhän se ole liiteperäinen?”
”Minusta ainakin siltä näyttää.”
”Palatkaamme nyt”, sanoi hän, ”siihen, josta jo ennen olemme keskustelleet. Itse olemus, jolle me kysellessämme ja vastatessamme myönnämme olemisen aatteen, onko se aina samana pysyvä vai milloin minkin kaltaisena? Itsessään yhdenkaltainen, itsessään kaunis, kaikki itsessään oleva, joka on semmoisena olemassa, s. o. itse ehdoton oleminen, sehän ei koskaan käy mitään muutosta, minkälaatuista tahansa? Vaan eikö näistä kukin, joka todellakin on olemassa, yhdenlaatuisena ja itsensäkaltaisena olevana, aina myöskin pysy samanoloisena eikä milloinkaan millään lailla käy minkäänmoista muutosta?”
”Täytymys sen on, Sokrates, aina olla samanoloisena”, sanoi Kebes.
”Mutta miten on laita noiden monien eri kauniiden, esim. ihmisten tahi hevosten taikka vaatteitten taikka kaikkien muitten senkaltaisten, olkootpa ne yhdenkaltaista tahi kauniita tahi mitä hyvänsä samaa laatua ja nimeä? Pysyvätkö nämäkin samoina vai onko, ihan päinvastoin noita edellisiä, näiden laita semmoinen, ett’ei mikään niistä ole samanoloinen itsensä eikä toisensa kanssa, niin etteivät he siis, sanalla sanoen, koskaan pysy samoina?”
”Niinpä vainen”, sanoi Kebes, ”ne eivät koskaan pysy samoina.”
”Eikö näitä voi koskea, nähdä ja muillakin aistimilla huomata, mutta noita samoina pysyviä et voi millään muulla tavalla kuin hengen ajatusvoimalla käsittää, vaan ne ovat näkymättömät eikä voikaan niitä silmillä huomata?”
XXVI. ”Aivan totta puhutkin,” sanoi hän.
”Otaksummeko siis”, sanoi Sokrates, ”jos tahdot, kahta olentojen lajia, toisen näkyväisen, toisen näkymättömän?”
”Otaksumme”, sanoi hän.
”Ja näkymättömän otaksumme aina samana pysyväksi, mutta näkyväisen emme milloinkaan samana pysyväksi?”
”Tämänkin otaksumme”, sanoi hän.
”No hyvä!” sanoi Sokrates, ”me itse, olemmeko me mitään muuta kuin ruumis ja sielu?”
”Emmepä kyllä.”
”Kumpaisenko lajin kaltaisen ja kummalleko pitemmin sukua sanoisimme ruumiin olevan?”
”Sen jokainen huomaa, että se on sukua näkyväiselle”, sanoi hän.
”Entäs sielu? Onko se näkyväinen vai näkymätön?”
”Ei se ainakaan, Sokrates, ole ihmisille näkyväinen”, sanoi hän.
”Mehän puhummekin ainoastaan ihmisille näkyväisistä ja näkymättömistä. Vai tarkoitatko sinä jotakin muuta?”
”En muuta kuin ihmisille.”
”Mitä me siis sielusta sanomme? Onko se näkyväinen vai ei?”
”Ei.”
”Siis näkymätön?”
”Niin.”
”Sielu siis tulee näkymätöntä likemmälle kuin ruumis, mutta ruumis taas näkyväistä?”
”Ihan täytymyksestä, Sokrates.”
XXVII. ”Mutta emmekö ole jo ennen sanoneet, että kun sielu, jotain tutkiessaan, ottaa avuksensa ruumiin, tapahtukoon tämä joko näkemällä taikka kuulemalla taikkapa jonkun muun aistimen kautta – sillä ruumiin avulla jotain tutkia on juuri aistimen kautta tutkiminen – sielu silloin ruumiin kautta tulee vedetyksi niihin, jotka eivät koskaan ole samoina pysyväisiä, sekä itse harhailee, hämmentyy ja hoipertelee niinkuin juopunut, syystä että se on tänkaltaisiin puuttunut?”
”Aivan.”
”Vaan kun se itsekseen yksinänsä tutkii, eikö se silloin tähtää tuohon puhtaasen ja ijäti olevaan ja kuolemattomaan ja samana pysyväiseen, ja eikö se, tämän kanssa samaa sukua, aina, milloin se vaan itseksensä on ja sille näin on suotu, tämän kanssa seurustele sekä herkeä harhailustaan ja eikö se, syystä että se nyt on senkaltaisiin ryhtynyt, näiden suhteen aina ole samana pysyvä ja muuttumaton? ja eikö tätä sielun tilaa nimitetä viisaudeksi?”
”Vallan hyvästi ja oikein puhutkin, Sokrates”, sanoi hän.
”Kummanko lajin näköisen sinä nyt siis, sekä edellisistä että nyt sanotuista päättääksesi, arvelet sielun suuremmassa määrässä olevan ja kummalleko likemmältä sukua?”
”Jokaisen, Sokrates, itse kova-oppisimmankin, täytyy mielestäni myöntää”, sanoi hän, ”että sielu kokonansa ja kerrassaan pikemmin tulee likemmälle tuota aina samana pysyvää kuin sen vastakohtaa.”
”Entäs ruumis?”
”Sen vastakohtaa likemmälle.”
XXVIII. ”Katso asiata vielä siltäkin kannalta, että, niinkauan, kuin sielu ja ruumis yhdessä ovat, itse luonto on säätänyt toisen palvelemaan ja tottelemaan, toisen taas käskemään ja hallitsemaan; kumpiko näistä nyt sinun mielestäsi, näiden mukaan, sopii jumalalliselle, kumpiko kuolonalaiselle? Vai eikö mielestäsi jumalallinen ole sitä luontoa, että sen tulee käskeä ja johtaa, mutta kuolonalaisen taas totella ja palvella?”
”Niin kait minun mielestäni.”
”Kummanko kaltainen siis sielu on?”
”Selväähän, Sokrates, on, että sielu on jumalallisen, mutta ruumis kuolonalaisen kaltainen.”
”Ajattelepa siis, Kebes”, sanoi hän, ”eikö kaikista nyt sanotuista meille johdu se seurauksena, että sielu suurimmassa määrässä on jumalallisen ja kuolemattoman ja aatteellisen ja yhdenkaltaisen ja hajoamattoman ja aina samalla tavalla itsensä suhteen olevan kaltainen, ruumis taas inhimillisen ja kuolonalaisen ja aatteettoman ja monenkaltaisen ja hajoavaisen ja itsensä suhteen aina eri tavalla olevan kaltainen. Onko meillä, ystäväni Kebes, mitään tätä vastaan sanomista, ett’ei muka näin laita olisi?”
”Ei mitään.”
XXIX. ”Miten siis? Koska nyt näin on laita, eiköhän ruumis ole taipuvainen pikaiseen hajoamiseen, mutta sielu taas olemaan joko kokonansa taikka ainakin likimäärin hajoamattomana?”
”Niin kait.”
”Mutta tiedäthän”, sanoi Sokrates, ”että, ihmisen kuoltua, hänen näkyväinen osansa, hänen ruumiinsa, ja joka näkyvissä on, jonka me kuolleeksi ruumiiksi sanomme ja jonka tulee hajota, raueta ja haihtua, ei paikalla käykään näitä muutoksia, vaan säilyy melkoisenkin ajan, jopa aivan kauankin, jos joku kuolee, kun hänen ruumiinsa vielä on terve ja kukoistuksensa iässä. Niinhän rau’ennut ruumis, joka on palsamoittu, niinkuin Egyptiläiset niitä palsamoivat, melkein tykkönään säilyy mahdottoman pitkän ajan. Ja muutamathan ruumiin osat ovat, vaikka mätäneekin ruumis, melkeinpä vainen kuolemattomiksi sanottavat, esimerkiksi luut ja jänteet ja kaikki senkaltaiset. Eikö niin?”
”Niin vainen.”
”Mutta sielu, tuo meidän näkymätön osamme, joka on menevä toiseen yhdenkaltaiseen, jaloon ja puhtaasen ja näkymättömään paikkaan, tuohon todelliseen näkymättömien valtakuntaan,[23]hyvän ja viisaan jumalan luokse, johon, jos jumala suo, minunkin sieluni piammiten on menevä, tämäkö meidän tänkaltainen ja näin syntynyt osamme, sekö, ruumiista erottuaan, heti haihtuisi ja menehtyisi, kuten useimmat ihmiset arvelevat? – Paljonpa puuttuu näin olemasta, ystäväni Kebes ja Simmias. Paljoa pikemmin on asian laita tämmöinen: jos sielu puhtaana eroaapi vetämättä mukaansa mitään ruumiista, koska ei se tässä elämässä omasta tahdostaan harjoittanut yhteyttä ruumiin kanssa, vaan tätä kartti ja keräysi itseksensä, tämä kun juuri olikin sen harrastuksena, – mutta tämähän ei ole mitään muuta kuin todellista viisaana olemista ja todenperäistä valmistelemista helposti kuollaksensa; – vai eikö olisi tämä kuoleman valmistusta? - - -”
”On kyllä.”
”Jos sielu siis tämänkaltaisena eroaapi, eikö se silloin tule itsensä kanssa yhdenkaltaiseen näkymättömään, tuohon jumalalliseen ja kuolemattomaan ja viisaasen, johon tultua sille on suotu onnellisena olla, vapautettuna harhaudesta ja mielettömyydestä ja pelosta ja hurjista rakkauden himoista sekä muistakin inhimillisistä paheista, ja oleskelee, niinkuin vihityistä sanotaan, muun aikansa todellakin jumalien parissa? Tätenkö tahdomme, Kebes, ajatustamme lausua, vai toisin?”
XXX. ”Zeyn kautta, täten”, sanoi Kebes.
”Mutta, arvelen minä, jos sielu ruumiista eroaa saastutettuna ja puhdistumattomana, syystä että se on ruumiin kanssa aina yksissä ollut, sitä palvellut ja rakastanut sekä siinä määrässä ollut sen, sen himojen ja huvien lumoamana, ett’ei sille olekaan mikään muu näyttänyt todelliselta, kuin ruumiillisuus, jota voi koskea, nähdä, juoda, syödä ja hekumana käyttää, mutta sitä vastoin on harjaunut vihaamaan, kammomaan ja pakenemaan sitä, joka on silmille himmeätä ja näkymätöntä, tuota aatteellista ja filosofian kautta käsitettävää, luuletko, että tämänkaltainen sielu on itsessään puhtaana?”
”En millään tavoin”, sanoi hän.
”Eipä kyllä, vaan, luullakseni, ruumiillisuuden läpivaltaamana; ja tämän ruumiillisuuden on juuri kanssakäynti ja yksissä-olo ruumiin kanssa sielulle tehnyt luontoperäiseksi sen kautta, että sielu alinomaa oli ruumiin kanssa yksissä ja tästä piti suurta huolta.”
”Aivan.”
”Joksikin painavaksi kait täytyy, ystäväni, tuota ruumiillisuutta arvella ja raskaaksi sekä maantapaiseksi ja näkyväiseksi; ja senkaltainen sielu, joka tästä on osallinen, paisuu ja vetyy jälleen tähän näkyväiseen paikkaan, se kun pelkää näkymätöntä ja näkymättömäin valtakuntaa, ja ajelehtaa, kuten sanotaan, hautapatsasten ja hautojen ympärillä, niinkuin näiden lähellä onkin nähty varjontapaisia sielujen aaveita, haamuja, jotka syntyvät semmoisista sieluista, jotka eivät ole puhtaina irtauneet, vaan vielä ovat näkyväisestä osallisina, josta syystä ne näkyvätkin.”
”Niinpä vaan, todennäköisyyden mukaan, Sokrates.”
”Todennäköisyyden mukaan kylläkin, Kebes; ja nähtävästi nämä haamut eivät ole hyvien sieluja, vaan pahojen, joitten täytyy kuleksia ympäri tämmöisiä paikkoja sovittaaksensa entistä elämänlaatuaan, joka oli huono. Ja niinpä kauan ne kuleksivat, kunnes ne halunsa tähden tuohon myötäseuraavaan ruumiillisuuteen uudestaan kahlehditaan johonkuhun ruumiisen. XXXI. Mutta ne kahlehditaan, niinkuin todennäköistä on, semmoisiin asuinsijoihin, jotka vastaavat heidän himoihinsa tässä elämässä.”
”Mitä tarkoitat, Sokrates?”
”Että esimerkiksi ne, jotka ovat himonneet syömäryyttä tahi irstaisuutta tahi juoppoutta eivätkä ole himojansa hillinneet, nähtävästi, sijoitetaan aasien ja senkaltaisten eläinten sukumuotoihin. Vai etkö näin luule?”
”Aivan todennäköisiä puhut.”
”Ne taas, jotka ovat etupäässä harrastaneet vääryyttä, väkivaltaa ja ryöstöä, sijoitetaan susien, haukkain ja korpikotkien sukuihin. Vai mihin muuhun arvelisimme tänkaltaisten sielujen joutuvan?”
”Epäilemättä tämmöisiin”, sanoi Kebes.
”Eikö ole siis”, sanoi hän, ”muitten suhteen selvää, mihin mikin sielu joutuu, aina sen mukaan minkälaiset sen harrastukset ovat olleet?”
”On kait”, sanoi hän; ”kuinkas ei?”
”Eivätkö näistä ole onnellisimpia ja eivätkö joudu parhaimpaan paikkaan ne, jotka ovat harrastaneet tuota kansalaista ja valtakunnallista hyvettä, jonka sanomme hillitseväisyydeksi ja oikeamielisyydeksi, joka syntyy tottumuksesta ja harrastuksesta, ilman filosofiaa ja ajattelemista?”
”Mitenkä nämä olisivat onnellisimmat?”
”Koska todennäköistä on, että nämä uudestaan tulevat valtiontapaiseen ja sävyiseen sukuun, joko mehiläisten taikka vapsahaisten taikka muuriaisten[24]taikkapa he joutuvatkin uudestaan samaan ihmissukuun ja heistä syntyy keskinkertaisia ihmisiä.”
”Nähtävästi.”
XXXII. ”Mutta jumalien sukuun pääseminen ei ole suotu sille, joka ei ole viisautta harrastanut ja joka ei ole ihan puhtaana eronnut, siis ei kenellekään muulle, kuin opinhaluiselle. Ja tästäpä syystä, te ystäväni Kebes ja Simmias, oikeat viisauden harrastajat pidättäyvät kaikista ruumiillisista haluista ja pysyvät lujina eivätkä niille antau, eikä suinkaan siitä syystä, että he, kuten useimmat rahanhimoiset, muka pelkäisivät taloudellista häviötä, eikä siitäkään syystä, että he, kuten vallan- ja kunnianhimoiset, koska nämä tämmöisistä pidättäytyvät, muka pelkäisivät huonon elämän kunniattomuutta ja häpeätä.”
”Tämähän ei heille sopisikaan, Sokrates”, sanoi Kebes.
”Eipä kyllä, Zeyn kautta”, sanoi Sokrates; ”senpätähden, Kebes, ne, jotka pitävät jotain huolta sielustansa, jättävät jäähyväisensä kaikille tällaisille ihmisille eivätkä vaella yksissä näiden kanssa, sillä nämä eivät tiedä, mihin joutuvat; vaan koska he ovat sitä mielipidettä, että heidän ei tule tehdä vastoin filosofiaa ja sielun vapauttamista ja puhdistusta, niin he filosofiaa noudattavat ja kääntyvät sinne, minne tämä johtaa.”
XXXIII. ”Mitä tarkoitat, Sokrates?”
”Olen sen selittävä”, sanoi hän. ”Opinhaluiset, näetten, tietävät, että, kun filosofia haltuunsa ottaa heidän sielunsa semmoisessa tilassa, että se suorastaan on ruumiisen kahlehdittu ja takertunut ja siis pakoitettu katsomaan kaikkea olevaa tämän ruumiin kautta, ikäänkuin kahleitten kautta, eikä oman itsensä kautta, ja että se hyörii sulassa tietämättömyydessä, ja kun filosofia näkee, kuinka hirveä tämä kahleitten valta on siinä, että se haluaa saada itse kahlehditun apu-auttajaksi kahlehtimiseen: - - kuten siis sanon: opinhaluiset tietävät, että, kun filosofia kuriinsa ottaa heidän sielunsa tämmöisessä tilassa, se, filosofia, koettaa miedosti sielua kehoittaa ja vapahtaa osoittamalla sille, että ruumiillisilla silmillä näkeminen on täynnänsä erhetystä ja täynnänsä erhetystä niin ikään korvilla ja muilla aistimilla huomaaminen, sekä houkuttamalla sielua vetäymään näistä pois siihen määrään, kuin heidän pakollinen käyttämisensä myöntää, ja että se kehoittaa sielua itsehensä keräytymään ja yhdistymään sekä epäluulolla kohtelemaan kaikkea muuta kuin omaa itseänsä, missä tahansa se vaan semmoisenaan voi ajatuksella käsittää olevaisten ehdotonta olemusta, mutta epätotena pitämään kaikkea, joka muun avulla huomataan, ollen missä minkinlaisena. Sillä tämä on jotakin aistittavaa ja näkyväistä, mutta mitä sielu semmoisenaan näkee, on aateperäistä ja näkymätöntä. Koska nyt todellisen filosofin sielu arvelee, että sen ei tule panna vastaan tänkaltaista vapauttamista, niin se täten niin paljon kuin suinkin pidättäypi nautinnoista ja himoista, suruista ja peloista, ajatellen, että, kun joku antaupi tuiman ilon tahi pelon taikka surun taikka himon valtaan, hän näistä kärsii ei ainoastaan niin suurta vahinkoa, kuin voi joku arvella hänen kärsivän sen kautta, että hän esimerkiksi saattaisi sairastua taikkapa varansa himojen tyydyttämiseen tuhlata, vaan vieläpä, ilman huomaamattansa, tuon kaikkien suurimmankin ja korkeimman vahingon.”
”Minkä niin, Sokrates?” kysyi Kebes.
”Suurin vahinko on siinä, että kunkin ihmisen sielu itse tuon tuiman ilotsemisen tahi suremisen kanssa pakoitetaan siihen luuloon, että se, mikä hänessä tänkaltaisia mielenliikutuksia useimmiten herättää, on oikeinta ja todenperäisintä kaikesta, vaikk’ei laita olekaan niin. Mutta mikä näitä herättää, on parhaasta päästä näkyväiset, eikö niin?”
”On.”
”Eikö siis sielu tällaisten mielenliikutusten alaisena ole kokonaan ruumiin kahleissa?”
”Miten niin?”
”Koska nautinnolla ja surulla aina on ikäänkuin vaarna, jolla se sielun vaarnitsee ja naulaa ruumiin kanssa yhteen sekä tekee sen ruumiinkaltaiseksi, niin että se arvelee todeksi sitä, mitä ruumiskin siksi sanoo. Sillä sen kautta, että se on ruumiin kanssa yhtä mieltä ja iloitsee samoista kuin ruumiskin, on luullakseni sielun täytyminen muuttua yhdentapaiseksi ja yhdenlaatuiseksi ruumiin kanssa sekä semmoiseksi, ett’ei se koskaan voi puhtaana tulla Hadekseen, vaan että se ruumiin täyttämänä eroaa, niin että piankin painuu toiseen ruumiisen takaisin ja siihen ikäänkuin kylvettynä kasvettu kiinni ja näistä syistä joutuu osattomaksi tuohon jumalalliseen ja yhdenmuotoiseen.”
”Toden totta on, Sokrates, mitä puhut”, sanoi Kebes.
XXXIV. ”Näistä siis syistä, Kebes, ovat oikeat opinhaluiset sekä säännöllisiä että miehullisia, eivätkä niistä syistä, joista useimmat arvelevat. Eikö niin mielestäsi?”
”Niinpä kyllä.”
”Niin; sillä tätä mieltä on filosofiallisen miehen sielu eikä se voisikaan arvella, että filosofian kyllä tulee sitä vapauttaa, vaan että, kun tämä on sen vapauttanut, se jälleen voisi antauda nautinnoille ja suruille ja täten uudestaan itsensä kahlehtia ja koko teon tyhjäksi tehdä tavoittelemalla, vastankohtaisella tavalla, jotakin Penelopen kutomaa;[25]vaan hankkien itsellensä näistä myrskyistä tyyneyttä, noudattaen järjen osotuksia ja tälle aina antauden, katsoen vaan todenperäistä ja jumalallista ja arvelun-alaisuudesta osattomaa ja ainoastaan näitä ravinnokseen nauttien, arvelee se pitävänsä tällä tavoin elää niinkauan kuin elää, ja, kun se on tämän elämän päättänyt, vapautuvansa kaikesta inhimillisestä pahasta sekä joutuvansa itsensä kanssa yhtä sukua olevaisen ja yhdenkaltaisen luokse. Tänkaltaisen kasvatuksen perästä, Simmias ja Kebes, ei suinkaan ole mitään vaaraa käsissä, että sielun, jos se on tänkaltaisia harjoitellut, tarvitsisi pelätä, että se ruumiista erotessaan muka hälvenisi, joutuisi tuulten hajottamaksi taikka ikäänkuin erillensä-lentämällä haihtuisi eikä enää jäisikään minäkään missään olemaan.”
XXXV. Kun Sokrates oli tämän lausunut, tuli pitkän hetken äänettömyys, ja Sokrates itse istui, kuten näytti, vaipuneena ajatuksiin puhuttujen johdosta, ja niin ikään useimmat meistä. Mutta Kebes ja Simmias puhuivat vähän keskenänsä. Kun Sokrates tämän huomasi, kysyi hän heiltä:
”Mitä arvelette”, sanoi hän, ”keskustelustamme? Eihän tuntune se puuttuvaiselta? Se tosin kyllä vielä antanee tilaisuutta monelle epäilykselle ja vastaväitteelle, jos ken tahtoo sitä tyystin tutkistella. Jos te siis jostakin muusta keskustelette, niin en tahdo mitään sanoa; mutta jos vastapuhutuista olette epäilyksissä, niin älkää vieroko, sekä itse puhuaksenne ja tutkistellaksenne, jos, teistä olisi jossakin paikassa voitu näitä paremmin lausua, että myöskin, jos luulette minun kanssani paremmin perille pääsevänne, minunkin taasen mukiin ottaaksenne.”
”Tosiaankin tahdon, Sokrates, sinulle toden puhua”, sanoi Simmias. ”Jo kauan aikaa on kumpikin meistä epäilyksissä ollen tahtonut toinen toistamme esiinsysätä ja kehoittanut kyselemään, koska kyllä haluamme kuulla, mutta se arvelu on meitä pidättänyt, että tämä, käsissä olevan onnettomuuden tähden, sinulle ehkä olisi epä-mieluista.”
Kun Sokrates tämän kuuli, hymyili hän leppeästi ja sanoi: ”Ai, ai, Simmias! Tuskinpa vaan voinenkaan muita saada vakuutetuiksi siitä, ett’en pidä nykyistä kohtaloani minäkään onnettomuutena, kun en voi teitäkään saada siitä vakuutetuiksi, vaan te pelkäätte minun nyt olevani tyytymättömämmän kuin edellisen elämäni aikoina. Ja, kuten näyttää, olen minä teidän mielestänne ennustus-taitoni puolesta huonompi joutsenia, jotka, kun huomaavat kuoleman tulevan, silloin, niinkuin he ennenkin ovat laulaneet, oikein aika lailla ja nimenomaan laulavat, he kun iloitsevat siitä, että ovat menevät sen jumalan luokse, jonka palveluksessa ovat.[26]Mutta ihmiset, syystä että itse pelkäävät kuolemata, laskevat joutsenistakin valhetta ja sanovat näiden kuolemata itkevän ja surusta muka laulavan, eivätkä ajattele, ett’ei mikään lintu laula, kun sen on nälkä taikka vilu taikka kun sillä on jotain muuta surua, eipä edes satakieli ja pääskynen ja harjalintu, joitten sanotaan vaikeroiden virittävän surusäveleitään;[27]mutta minusta eivät nämä eivätkä joutsenet surusta laula. Vaan koska he, Apollonin omina ollen, osaavat ennustaa, siitä syystä, minun arvatakseni, he, aavistaen Hadeksen onnellisuutta, laulavat ja riemuitsevat sinä päivänä enemmin kuin edellisenä elinaikanansa. Itsekin arvelen olevani joutsenten kanssa-palvelijana sekä samalle jumalalle pyhitettynä ja saaneeni herraltani ennustustaidon yhtä hyvin kuin ne, enkä siis luule eroavani elämästä raskaammalla mielellä kuin ne. Ja näihin katsoen saatattekin puhua ja kysellä mitä hyvänsä tahdotte, niinkauan kuin nuo Athenalaisten yksitoista miestä sen sallivat.”
”Oikein on, mitä puhut”, sanoi Simmias; ”niinpä olenkin puolestani minä sanova, mistä olen epäilyksissäni, ja sitten on taas tämä tässä sanova, minkä puolesta hän ei hyväksy puhutuita. Minunkin ajatukseni nyt puhutuista on melkein sama kuin sinunkin, Sokrates, että tarkka tieto näistä on tässä elämässä joko mahdoton taikka varsin vaikea saada, mutta, peräti veltto mies on toiselta puolen se, joka jättää kaikin puolin tarkastamatta, mitä näistä puhutaan, ja väsyy, ennenkuin hän on asian joka taholta loppuun tutkinut. Sillä näiden kysymysten suhteen täytyy saavuttaa ainakin yksi seuraavista, joko oman tutkimuksen kautta oppia tahi muuten havaita, miten asian laita on, taikkapa, jos on tämä mahdotonta, otaksua paras ja vastustamattomin inhimillinen ajatus niistä, ja, tämä aluksena, koettaa elämänsä läpi purjehtia niinkuin se, joka itsensä lautalle uskoo, ell’ei muutoin joku voi turvaallisemmasti ja vaarattomammasti tätä purjehdusta tehdä luotettavammalla aluksella, se on: jonkun jumalan antaman opetuksen nojassa. Senpätähden minä nyt en ujostelekaan kysyä, koska sinäkin siihen kehoitat, enkä ole tulevaisuudessa itseäni syyttävä siitä, ett’en nyt puhunut, mitä ajattelin. Kun, näet, Sokrates, itsekseni ja ystäväni kanssa tässä puhutuita tutkin, niin ne eivät näytä aivan tarpeeksi tyydyttäviltä.”
XXXVI. Sokrates tähän vastasi:
”Epäilyksesi on, ystäväni, arvattavasti oikeutettu; mutta sano, missä kohden puhutumme eivät tyydytä.”
”Siinä kohden”, sanoi tämä, ”että voisi samaa lausua soinnusta, lyyrysta ja kielistä, että, näet, sävellytetyssä lyyryssa sointu on jotain näkymätöntä, ruumiitonta ja peräti kaunista ja jumalallista, mutta että itse lyyry ja kielet ovat ruumiillisia aineita ja ruumiinkaltaisia, liite-peräisiä, maantapaisia sekä kuolonalaista sukua. Jos nyt joku rutistaisi lyyryn ja leikkaisi taikka repisi rikki sen kielet, niin voisihan, käyttämällä samaa puhetta, kuta sinäkin käytit, hänkin väittää, että tuon soinnun yhä täytyy olla olemassa ja että se ei ole hävinnyt; –[28]sillä mitään mahdollisuuttahan ei löytyisi siihen, että, kun kielet ovat rikki revityt, lyyry, vieläpä kieletkin, jotka ovat kuolonalaisia, yhä olisivat olemassa, vaan sointu, joka on samaa syntyä jumalallisen ja kuolemattoman kanssa, olisi hävinnyt, vieläpä hävinnyt ennen kuolevaista – vaan hän sanoisi soinnun täytyvän olla jossakin vielä olemassa sekä puun ja kielten pikemmin mätänevän, kuin että sointu olisi jonkun muutoksen alainen. Sillä minun luullakseni sinäkin, Sokrates, olet huomioosi sen pannut, että enimmiten otaksumme sielun olevan jotain senkaltaista, että, kun ruumiimme on lämpimän ja kylmän, kuivuuden ja nesteisyyden ja muitten samankaltaisten ikään kuin pullistamana ja supistamana, meidän sielumme on näiden sekaannus ja sointu, kun ovat nämä toisiinsa kauniisti ja suhteellisesti sekoitetut. Jos sielu siis on joku sointu, niin on selvä, että, kun meidän ruumiimme ylenmäärin hervostuu taikka taudeista ja muista kiusoista kiihtyy, sielun heti täytyy hävitä, vaikkapa se olisi kuinkakin jumalallista laatua, samaten kuin muutkin soinnut niin säveleissä kuin taiteilijainkin kaikissa teoksissa, kun sitä vastoin kunkin ruumiin tähteet kestävät kauan aikaa, kunnes ne joko palavat taikka mätänevät. Mieti siis, mitä meidän pitää semmoiseen puheesen vastaaman, jos joku väittäisi, että sielu, ollen tänkaltaisena sekaannuksena ruumiin aineista, ensinnä häviää niin sanotussa kuolemassa.”
XXXVII. Sokrates silloin katseli ympärilleen, niinkuin tapansa usein oli, ja sanoi hymyillen:
”Mitä Simmias väittää, on varmaan oikein. Jos siis joku teistä on minua neuvokkaampi, niin älköön olko vastaamatta! Sillä Simmias ei suinkaan ole taitamattomasti puheseeni iskenyt. Mutta ennenkuin vastaamme, pitäisi mielestäni ensin kuulemaan Kebestäkin, mitä hän taas keskustelussamme moittii, jotta täten saisimme aikaa miettiäksemme, mitä meidän pitää vastaaman, ja sitten, kun olemme häntä kuulleet, on meidän myöntyminen heidän moitteisin, jos ne meistä tuntuvat oikealle sointuvan; jos ei, niin yhä kiistämme puheemme puolesta. Hyvä siis, rakas Kebes! sano, mikä se on, joka sinua huolettaa ja sinulle epäilystä tuottaa.”
”Minä sen siis sanon”, lausui Kebes. ”Minun mielestäni on, näetten, asia vielä samalla kannalla ja saman syytteen alaisena, kuin ennen sanoimme.[29]Sillä että sielun olemassa oleminen ennenkin, kuin se tähän muotoon tuli, on aivan mielyttäväisesti ja, ellei ole liikanaista niin sanoa, aivan kylliksikin todistettu, sitä en peruuta; mutta että se vielä meidän kuoltuammekin on jossain olemassa, sepä minusta ei näytä samalla tavoin todistetulta. Simmiaan vastaväitteesen, ett’ei sielu muka olisi ruumista lujempi ja pitkäaikaisempi, en myönny; sillä kaikissa näissä suhteissa sielu minusta näyttää suuresti voittavan. ”Mistä syystä siis vielä epäilet?” – voisi todistuksemme kannalta sanoa – ”kun näet, että ihmisen kuoltua tuo heikompi vielä on olemassa, eikö näytä se sinusta välttämättömältä, että tuo pitemmän aikaa kestäväkin tällä samalla ajalla pysyy säilytettynä?” Tutkipa, onko vastaukseni tähän minkä veroinen. Samaten kuin Simmias tarvinnen minäkin jotakin vertausta. Minun mielestäni, voi näetten, tuo äsken sanottu yhtä hyvin paikkansa pitää, kuin jos lausuisi joku vanhasta kuolleesta kankurista sen puheen, ett’ei mies olekaan hävinnyt, vaan että hän luultavasti on jossakin olemassa, ja todistukseksi esiintoisi sen puvun, jonka vainaja itse oli kutonut ja käyttänyt, että sekin on eheänä säästynyt eikä ole hävinnyt, ja, jos ken ottaisi ollaksensa häntä uskomatta, hän tältä kysyisi, kummanko hän arvelee pitemmän aikaa kestäväksi, ihmis-suvunko vai vaatteen, joka käytetään ja kuluu, ja hän, tämän vastattua, että ihmis-suku se paljonkin pitemmän aikaa kestää, tällä arvelisi todistetuksi, että kaikella muotoa mies siis onkin elossa, kosk’ei tuo lyhytaikaisempikaan ole hävinnyt. Mutta luullakseni ei olekaan, Simmias, laita tämmöinen; sillä tarkasta sinäkin puhettani. Itsekukin voinee otaksua, että, joka näin puhuu, puhuu yksinkertaisesti. Sillä tämä kankuri on kutonut ja kuluttanut montakin tämmöistä vaatetta ja hävinnyt myöhemmin kuin nämä monet vaatteet, mutta ennemmin, arvatakseni, kuin viimeinen niistä, eikä ole siltään ihminen huonompi eikä heikompi kuin vaate. Tämä sama vertaus soveltuu, arvellakseni, sielunkin oloon ruumiin suhteen, ja kohtuutta puhuisi mielestäni se, joka näistä ihan samaa väittäisi, että, näetten, sielu on jotain pitkä-aikaisempaa, mutta ruumis jotain heikompaa ja lyhyt-aikaisempaa. Sillä voisihan hän sanoa, jokainen sielu kuluttaa monta ruumista, varsinkin jos se monta vuotta elää. Sillä jos ruumis sulaisi ja loppuisi ihmisen vielä eläessä, mutta sielu kulunutta aina uudestaan kutoisi, niin olisi kyllä välttämätöntä, että sielu kuollessaan sattuisi olemaan viimeisessä kutomassaan ja sai loppunsa ennen tätä ainoata; mutta kun on sielu loppunsa saanut, silloinpa jo näyttääkin ruumis heikkoutensa luontoa ja, pian mätäntyneenä, se menehtyy. Senpä tähden ei voikaan, tähän todistukseen luottamalla, olla varma siitä, että sielumme, meidän kuoltuamme, vielä on jossain olemassa. Sillä jos joku näin väittelevälle menisi laajempiinkin myönnytyksiin, kuin mitä sinä väittelet; jos hän tälle myöntäisi, ett’ei sielumme ainoastaan ole olemassa ennen syntyämme, vaan ett’ei myöskään mikään estäisi, että, kuoltuamme, muutamien sielut ovat olemassa ja tulevat olemaan sekä että ne monta kertaa syntyvät ja jälleen kuolevat – sillä niin luja olisi luonnoltaan sielu, että se kestäisi montakin syntyä –; jos hän tämän nyt myöntäisikin, niin hän ei sillä myöntäisi, ett’ei sielu monenlukuisissa syntymisissään voipuisi ja ett’ei se yhdessä noista kuolemisistaan kokonansa voisi peräti loppua; hän vaan tästä sen sanoisi, ett’ei kukaan tunne sitä kuolemaa ja sitä ruumiin häviämistä, joka sielulle hävityksen tuo – sillä mahdoton lienee itsekullekin meistä tämän tietäminen. Mutta jos nyt on asian laita tämmöinen, niin ei sovi kenenkään, tervettä järkeä loukkaamatta, luottamuksella odottaa kuolemaa, kosk’ei voi todeksi näyttää, että sielu kaikissa tapauksissa on kuolematon ja häviämätön. Ja jos hän tätä ei voi, niin täytyy kuolemata odottavaisen aina sielunsa puolesta pelätä, että se nyt tapahtuvassa ruumiin erkanemisessa kokonaan loppuu.”[30]
XXXVIII. Kun olimme nämä puheet kuulleet, valloitti meidät kaikki, kuten jälestä päin toisillemme kerroimme, mielipaha siitä, että me, jotka edellisestä puheesta jo olimme suuresti vakuutetut, uudestaan tulimme hämmennyksiin ja jouduimme epäilyksiin ei ainoastaan edellisistä puheista, vaan myöskin siitä, mitä nyt oli keskusteltavana, koska joko me emme olleet minkään veroisia tuomareita taikkapa itse asia ei ansainnut mitään uskomista.
Ekhekrates. Jumalien kautta, Faidoni, minä teille tuon hyvin anteeksi suon. Sillä kun nyt kuulen sinun tästä puhuvan, niin minunkin mieleeni johtuu näin itselleni sanoa: mitäs puhetta meidän nyt enää pitää uskoman? Sillä vaikka olikin se todistus, jonka Sokrates toi esiin, aivan uskottava, niin on se nyt joutunut epäluulon alaiseksi. Nyt kuten ainakin valloittaa, näet, minut ihmeellisellä tavalla tuo väitös, että sielumme on joku sointu, ja tämä väitös nyt lausuttuna hiukan muistutti minua siitä, että itsekin ennen olen ollut tätä ajatusta. Ja samoin kuin alustakin niin tarvitsen suuresti taaskin jotain muuta todistusta, joka minun saa siihen vakuutukseen, ettei sielu kuole ihmisen kuolemassa. Kerro siis, Zeyn kautta! miten Sokrates pitkitti puhettansa? – Näyttikö ehkä hänkin, kuten teistä mainitset, joutuneen pahoillensa vai ei? Vai ryhtyikö hän tyvenellä mielellä väitöksensä puolustamiseen? Ja puollustiko hän sen riittäväisesti vai vaillinaisesti? Kerro meille kaikki tämä, miten tarkimmiten taidat!
Faidoni. Toden perästä, Ekhekrates, useinpa olen Sokratesta ihmetellyt, mutta enpä koskaan häneen enemmin ihastunut, kuin tällä kertaa hänen luonaan ollessani. Se seikka, että hänellä oli jotain vastaamista, se nyt ehk’ei mitään outoa; mutta mitä minä hänessä parhaasta päästä ihmettelin, oli ensiksikin se, kuinka mielellään, hyväntahtoisesti ja lempeästi hän otti kuunnellaksensa nuorukaisten puhetta; sitten kuinka äkkiä hän huomasi, minkä vaikutuksen nämä puheet olivat meihin tehneet, ja vielä sittenkin kuinka onnellisesti hän meidät paransi ja meidät, jotka jo olimme ikäänkuin pakosalle ajetut ja voitetut, sai takaisin huudetuiksi ja kehoitetuiksi, häntä seuraamaan ja hänen kanssansa asian ratkaisuun jälleen ryhtymään.
Ekhekrates. Miten tuo siis kävi, Faidoni?
Faidoni. Minä sen kerron. Minä satuin istumaan vuoteen vieressä matalalla jakkaralla Sokrateen oikealla puolella, hän istui minua paljon ylemmällä. Hän nyt minun päätäni siveli, kokosi kouraansa niska-hiukseni – hänen tapansa oli muutoinkin, kun niin sattui, leikitellä hiusteni kanssa – ja sanoi:
”Huomenna siis, Faidoni, olet sinä leikkaava pois nämä kauniit kiharat?”[31]
”Siltäpä näyttää, Sokrates”, vastasin minä.
”Etpä toki, jos minua tottelet.”
”Mitenkäs ei?” kysyin minä.
”Tänä päivänä jo”, sanoi Sokrates, ”olen minä leikkaava minun hiukseni, sinä nämä sinun hiuksesi siinä tapauksessa, että väitteemme on meiltä kumottu, emmekä enää voi sitä henkihin herättää. Ja jos minä sinuna olisin ja minun toteennäyttämiseni tyhjään menisi, niin minä samaten kuin Argolaiset tekisin valan, ett’en antaisi hiukseni ennen kasvaa, kuin uudistetussa taistelussa olisin Simmiaan ja Kebeen väitteet voittanut.”[32]
”Mutta”, sanoin minä, ”eihän Herakleskaan riitä kahta vastaan.”[33]
”Huuda siis”, sanoi hän, ”minua sinun Iolaonasi avuksi, niin kauan kuin vielä päivä on.”[34]
”Huudanpa kyllä”, sanoin minä, ”vaan en Herakleena, mutta Iolaona Herakleen.”
”Se ei tee eroitusta”, sanoi hän. XXXIX. ”Mutta varokaamme ensiksi, ettemme joudu erääsen mielentilaan.”
”Mihin tilaan?”, kysyin minä.
”Ettemme me joudu keskustelun vihaajiksi, samaten kuin löytyy ihmis-vihaajia; ”sillä”, jatkoi hän, ”suurempaa pahaa ei voi ihmisen osaksi tulla, kuin joutua keskustelun vihaajaksi. Keskustelemisen viha syntyy ihan samalla tavalla kuin ihmis-viha. Sillä ihmisviha syttyy siitä, kun joku ilman eroittamis-älyä lujasti luottaa toiseen ihmiseen ja luulee tämän olevan kokonaan todenperäisen ja suoran ja uskollisen, mutta vähän sittemmin huomaa hänet pahaksi ja epä-uskolliseksi, ja samaten taas jonkun toisen. Ja kun jonkun useasti näin käy, semminkin semmoisten puolelta, joita hän on pitänyt likimmäisinä ja ystävällisimpinä, niin hän vihdoin, näin usein loukkauttuneena, rupeaa kaikkia vihaamaan ja arvelemaan, ett’ei niin mitään hyvää ole yhdessä ainoassakaan ihmisessä. Vai etkö ole huomannut, että tällä tavoin käy?”
”Olen kyllä”, sanoin minä.
”Eikö ole tämä häpeällistä?”, jatkoi hän, ”Ja eikö ole ihan selvä, että tämmöinen mies harjoittaa kanssakäymistä ihmisten kanssa ihmis-oloja tuntematta? sillä jos hän tätä kanssakäymistä taidolla harjoittaisi, niin hän huomaisi, että, kuten laita onkin, perin hyviä niinkuin perin pahojakin ihmisiä löytyy ani harvassa kumpaisiakin, mutta keskinkertaisia enimmältään.”
”Mitenkä niin”, kysyin minä.
”Samalla tavoin”, vastasi hän, ”kuin on laita pienten ja isojen. Luuletko jotain olevan harvemmassa löydettävänä, kuin sangen iso taikka sangen pieni ihminen, koira tai mikä muu hyvänsä? Taikkapa vallan nopea tai vitka, vallan ruma tai kaunis, vallan valkea tai musta? Vai etkö ole havainnut, että kaikissa tänkaltaisissa äärimmäisen etevyydet ovat harvassa ja luvultaan vähät, mutta että keskinkertaisia on runsaasti ja paljon.”
”Niinpä kyllä”, sanoin minä.
”Etkö usko”, jatkoi hän, ”että, jos pantaisiin pahanteon kilpailu toimeen, ani harvat tässäkin ilmestyisivät ensimäisinä?”
”Arvattavasti”, vastasin minä.
”Niinpä kyllä”, sanoi hän; ”mutta tässäpä suhteessa tutkistelut eivät olekaan ihmisten kaltaisia, – minä vaan tässä seurasin sinun johtoasi – vaan siinä, että joku ilman tutkisteluihin tarvittavaa taitoa ottaa uskoaksensa jonkun tutkistelun oikeaksi, mutta vähän ajan perästä päättää sen valheeksi – kuten se välistä onkin, välistä taas ei – ja samalla tavoin milloin minkin tutkistelun. Varsinkin tiedät näin käyvän niiden, jotka sofistillisia tutkisteluja harrastavat, että he viimein luulevat olevansa viisaimmat ja ainoat, jotka ymmärtävät, ett’ei missäkään aineessa eikä missäkään tutkistelussa ole mitään pontta eikä perää, vaan että kaikki olemassa oleva kääntyy ihan ylös alas niinkuin vesi Euripo-salmessa, eikä pidä koskaan paikkaansa.”[36]
”Ihan totta puhut”, sanoin minä.
”Eikö olisi, Faidoni”, jatkoi hän, ”valitettava tila se, jos joku, vaikkapa löytyykin jotain todenperäistä ja varmaa puhetta, jonka voi käsittääkin, jos, sanon minä, joku siitä syystä, että hän sittemmin sattuisi kuulemaan senkaltaisia puheita, jotka milloin näyttävät olevan todenperäisiä, milloin taas ei, jättäisi syyttämättä itseään ja omaa taitamattomuuttaan ja sen sijaan, suutuksissaan, tahtoisi saada syyn lykätyksi omasta itsestään noihin puheisin, ja sen perästä eläisi jälellä olevan ikänsä yhä vihaten ja soimaten kaikkia puheita, ja täten menettäisi tosi-olojen totuuden ja tiedon?”
”Zeyn kautta! todellakin valitettava tila”, vastasin minä.
XL. ”Varokaamme ensiksikin, siis tätä”, jatkoi hän, ”älkäämmekä salliko sen ajatuksen päästä sieluumme, ett’ei filosofiallisissa puheissa muka olisi mitään terve-järkistä, vaan ajatelkaamme paljoa pikemmin, ett’emme itse vielä ole terve-järkisiä, vaan että meidän tulee miehen tavalla ponnistaa ja harrastaa siksi päästäksemme, sinun ja näiden muiden koko teidän tulevaa ikäänne varten, minun taas lähenevää kuolemaa varten. Sillä melkeinpä tällä erää näyttää siltä, ett’en olisi minä tässä asiassa itseäni osoittanut todellisena filosofina, vaan, samaten kuin peräti taitamattomat, riidanhaluisena. Nämä kun jostakin aineesta kiistelevät, eivät, näet, huoli siitä, mitenkä sen asian oikea laita on, josta puhutaan, vaan miten heidän tekemänsä omat väitteet joutuisivat läsnäolijain mieleen, sitä he harrastavat. Minä puolestani, arvelen ma, olen tällä erää heistä ainoastaan sen verran eroava, että minä en tavoittele sitä, miten puheeni läsnäolevaisille näyttäisi todelta – ell’ei tämä syrjä-asiana seuraisi puheestani – vaan miten itse saisin varmimman vakuutuksen asian todellisesta laadusta. Minä, näetsen, rakas ystäväni, ajattelen näin – ja huomaapa miten itsekkäästi –: jos on minun puheeni totta, niin kaunistahan on olla siitä vakuutettuna; mutta jos kuoleman jälkeen ei enään ole mitään jälellä, niin minä ainakin tämän ajan ennen kuolemaani täten olen läsnäolijoille vähemmin vastenmielinen, kuin jos valitusvirsiä virittäisin. Mutta tämä tietämättömyyteni ei ole minua ainiaan seuraava – tämähän olisikin onnetonta – vaan on pian herkeävä. Valmistettuna siis, Simmias ja Kebes, minä näin tulen tutkisteluun takaisin. Ja jos neuvoani noudatatte, niin pitäkää vähän lukua Sokrateesta, mutta totuudesta paljoa enemmän; ja jos mielestänne minä jotain totta puhun, niin myöntykää siihen, mutta jos en, niin vastustakaa kaikella tavoin ja varokaa, ett’en minä innoissani petä sekä itseäni että teitäkin ja sitten lähde pois jättäen kuten mettiäinen pistimen teidän sieluihinne.”
XLI. ”Meidän siis täytyy käydä käsiksi”, jatkoi hän. ”Ensiksikin muistuttakaa minua siitä, mitä olette sanoneet, jos en sitä näy muistavan. Simmias siis, luulen ma, epäilee ja pelkää, että sielu, vaikkapa se onkin jotain jumalallisempaa ja kauniimpaa kuin ruumis, häviää ennen kuin tämä, syystä että se on jotain soinnunkaltaista. Kebes taas näkyy minulle sen myöntävän, että sielu on pitkä-aikaisempi kuin ruumis, mutta arvelee kaikille olevan tietämätöntä, eikö sielu, kulutettuaan monta monituista ruumista ja jättäessään viimeisen ruumiin, nyt itsekin häviä, ja eiköhän kuolema ole juuri sielun hävitys, koskahan ruumis ei koskaan lakkaa häviämästä. Vai onko, Simmias ja Kebes, jotakin muuta kuin tämä, jota meidän pitää tutkiman?”
Molemmat myönsivät sen tämän olevan.
”Hylkäättekö siis”, kysyi hän, ”kaikki edelliset väitökseni, vai myönnättekö muutamat, hylkäätte toiset?”
”Muutamat myönnämme, toiset hylkäämme”, sanoivat molemmat.
”Mitä te siis”, kysyi hän, ”sanotte siitä väitöksestä, kun sanoimme, että tieto on mieleenmuistumista, ja että, jos näin on, sielumme välttämättömästi täytyy olla jossakin olemassa, ennen kuin se joutuu ruumiin kahleisin?”[37]
”Minä puolestani”, sanoi Kebes, ”tulin jo silloin ihmeellisesti tästä vakuutetuksi, ja pysyn vieläkin tässä väitöksessä kiini, niinkuin missäkin muussa.”
”Ihan samoin on minunkin laitani”, sanoi Simmias, ”ja suurestipa minua kummastuttaisi, jos tästä asiasta koskaan saisin toisen ajatuksen.”
”Ja kuitenkin täytyy sinun välttämättömästi, minun Thebalainen kesti-ystäväni”, sanoi Sokrates, ”ajatuksesi muuttaa, jos pysyt kiini siinä mielipiteessä, että sointu on jotain liiteperäistä ja että sielu on joku sointu, joka on kokoonpantu ruumiisen levitetyistä aineista. Sillä semmoistahan väitettä et hyväksyne, vaikkapa itsekin sen tekisit, että sointu muka olisi aikaansaatuna ennen, kuin ne aineet ovat olemassa, joista se on aikaansaatava? Vai hyväksyisitkö?”
”Enpä ensinkään, Sokrates”, sanoi Simmias.
”Mutta, etkö nyt huomaa”, sanoi Sokrates, ”että satuit semmoisen väitteen tekemään väittäessäsi sielun olevan ennenkin olemassa, kuin se tuli ihmisen muotoon ja ruumiisen, sekä sen olevan kokoonpannun semmoisista, jotka eivät vielä ole olemassa? Sillä sointu ei ole mitään semmoista, kuin se, mihin sinä sen vertaat, vaan ensiksi syntyy lyyry ja kielet ja sävelet, jotka kaikki vielä ovat soinnuttomat, ja viimeksi kaikista syntyy sointu ja häviää ensiksi. Mitenkäs nyt sointuu tämä puhe yhteen toisen kanssa?”
”Eipä niin mitenkään”, sanoi Simmias.
”Ja kuitenkin”, sanoi Sokrates, ”pitäisi semmoisen puheen, joka sointua koskee, sen, jos minkään, sointuman.”
”Pitäisipä kyllä” sanoi Simmias.
”Tämä ei siis sinusta yhteen soinnu”, sanoi hän, ”mutta mietipäs nyt: kummanko väitöksen valitset, senkö, että tieto on mieleenmuistumista, vai senkö, että sielu on sointua?”
”Edellisen, Sokrates, paljoa ennemmin”, vastasi hän. ”Sillä jälkimäinen ajatus on minussa syntynyt ilman todistuksetta jonkin todenmukaisuuden nojasta ja päältä nähden, kuten on usempain ihmisten tapana tehdä päätelmiään, mutta itseni kanssa tiedän, että senkaltaiset puheet, jotka todennäköisiin perustavat todistuksensa, ovat tyhjiä korupuheita, jotka sangen helposti pettävät sen, joka ei ole niitä vastaan varuillansa niin geometriassa kuin kaikissa muissakin tieteissä. Tuon väitöksen mieleen-muistumisesta ja tiedosta voisi sitä vastoin sanoa hyvällä perustuksella todistetuksi. Sillä sanottiinhan meidän sielumme olevan ennen ruumiisen tulemistansakin jossain olemassa, koska itse sen olemuskin nimitetään ehdottoman olemuksen mukaan. Ja tämän ajatuksen minä, kuten itseäni vakuutan, olen täydellisesti ja perusteellisesti todistettuna otaksunut. Näistäpä syistä täytyy minun siis, kuten näyttää, hyljätä se väitös, että sielu olisi sointu, lausukoon sen minä itse taikka kuka hyvänsä.”
XLII. ”Mutta”, jatkoi Sokrates, ”mitä sinä tästä arvelet: voiko mielestäsi sointu taikka jokin muu yhdistys olla missään muussa suhteessa, kuin missä ne ovat, joista se on kokoonsaatu?”
”Ei millään muotoa.”
”Eikä myöskään, luullakseni, tehdä eikä kärsiä mitään muuta, kuin mitä ne tekevät ja kärsivät?”
Hän sen myönsi.
”Eihän sointu siis voi johtaa niitä, joista se on yhdistetty, vaan sen täytyy näitä seurata?”
Simmias oli samaa ajatusta.
”Paljon siis puuttuu, että voisi sointu liikkua taikka soida taikka millään muulla lailla tehdä vastoin niitä osia, joista se on.”
”Paljon kyllä”, sanoi hän.
”Mutta eikö ole luontonsa mukaan jokainen sointu siinä määrässä sointua, missä määrässä se on soinnutettu?”
”En käsitä”, sanoi hän.
”Jos se”, sanoi Sokrates, ”on paremmin ja suuremmassa määrässä soinnutettu – jos näin muutoin voi tapahtua – eikö se silloin ole paremmin ja suuremmassa määrässä sointua, mutta jos se on huonommin ja vähemmässä määrässä soinnutettu, eikö se silloin ole huonommin ja vähemmässä määrässä sointua?”
”Varmaan.”
”Onko nyt sielunkin laita tänkaltainen, että toinen sielu on, vaikkapa, vähemmässäkin mitassa, joko suuremmassa määrässä ja paremmin sielua kuin toinen, taikkapa vähemmässä määrässä ja huonommin kuin toinen?”
”Ei millään muotoa”, vastasi hän.
”No hyvä siis, totta Zey!”, sanoi Sokrates; ”sanotaanhan toisesta sielusta, että sillä on järkeä ja hyvettä ja että se on hyvä, toisesta taas että sillä on epäjärkeä ja pahetta ja että se on paha? Ja näin sanotaan täydellä oikeudella?”
”Todellakin täydellä oikeudella.”
”Ne, jotka sanovat sielun soinnuksi, mitä he nyt arvelevat näiden, hyveen ja paheen, olevan sieluissa? Otaksuvatko he näitä joksikin toisenlaiseksi soinnuksi ja epä-soinnuksi? Ja arvelevatko he, että toinen, tuo hyvä sielu, on soinnutettu ja että tämän soinnussa olevan sielun sisässä on toinen sointu olemassa, mutta että sitä vastoin tuo toinen paha sielu on itsessään sointumaton ja ett’ei sen sisässäkään ole toista sointua?”
”Minä en tiedä mitään tähän sanoa”, vastasi Simmias; ”mutta selvä on, että ne, jotka tämän otaksuvat, arvelevat jotain senkaltaista.”
”Mutta ennen myönnettiin”, sanoi hän, ”että toinen sielu ei ole enemmin tai vähemmin sielu kuin toinenkaan. Tämä myönnyttäminen sisältää sen, ett’ei toinen sointukaan ole suuremmassa määrässä ja paremmin eikä vähemmässä määrässä ja huonommin sointua kuin toinenkaan sointu. Eikö niin?”
”Aivanpa.”
”Ja että sointu, joka ei ole enemmin tai vähemmin sointua, ei myöskään ole enemmin tai vähemmin soinnutettu? Onko niin?”
”On.”
”Mutta joka ei ole enemmin tai vähemmin soinnutettu, onko se suuremmassa tai vähemmässä vaiko samassa määrässä osallinen soinnusta?”
”Samassa määrässä.”
”Kosk’ei siis sieluistakaan toinen ole enemmin taikka vähemmin sielua kuin toinenkaan, niin eihän sielukaan ole enemmin taikka vähemmin soinnutettu?”
”Eipä kyllä.”
”Ja koska sielu luonnoltaan on senkaltainen, niin eihän se voi suuremmassa määrässä olla osallisena epä-soinnusta eikä soinnusta?”
”Ei suinkaan.” ”Ja jos näin on laita, onko silloin toinen sielu enemmin osallinen paheesta taikka hyveestä kuin toinen, jos muutoin pahe on epä-sointua, hyve sointua?”
”Eipä suinkaan.”
”Pikemmin on ehkä, Simmias, asian laita oikean johteen mukaan niin, ett’ei mikään sielu ole osallinen paheesta, jos se on sointua. Sillä sielu ei voi millään lailla semmoisena, se on: sointuna, olla ollenkaan osallinen epä-soinnusta.”
”Eipä kyllä.”
”Eikä siis myöskään sielu, joka kokonansa sielu on, voi olla osallinen paheesta?”
”Mitenkähän voisikaan ennen sanotun johdosta.”
”Tämän tutkistelun johdosta ovat siis kaikkien elävien olentojen sielut samassa määrässä hyviä jos sielut muutoin luonnoltaan ovat samassa määrässä sieluja.”
”Niin minusta näyttää, Sokrates.”
”Olisiko sinun mielestäsi siis”, sanoi hän, ”tänkaltaisten väittäminen oikein ja myöntääkö järki oikeaksi sen otaksumisen, että sielu on sointu?”
”Eipä millään tavoin”, sanoi hän.
XLIII. ”Entä vielä”, jatkoi Sokrates; ”kaikesta, mikä ihmisessä on, luuletko minkään muun kuin sielun hallitsevan, semminkin jos se on järjellinen?”
”En suinkaan.”
”Osoittaako sielu tätä hallitustaan sillä, että se myöntyy ruumiin haluihin, vai sillä, että se näitä vastustaa? Tarkoitan sanoa, että, jos esimerkiksi ruumiin on kuuma ja jano, sielu silloin vetää ruumiin päinvastaisiin, nimittäin siihen, ett’ei se juo eikä nälän ollessa syö; ja monta tuhatta muuta esimerkkiä näemme siitä, mitenkä sielu vastustaa ruumiin haluja. Eikö niin?”
”Niin kyllä.”
”Mutta emmekö ole edellisissä puheissamme myöntäneet, ett’ei sielu, jos se on sointu, voi millään lailla soida vastoin niitä perus-aineita, joista se on kokoonpantu ja joittenka kautta se pingoittuu ja höllistyy ja liikkuu ja joutuu kaikenlaisten vaiheitten alaiseksi, vaan että sen täytyy näitä seurata eikä ensinkään johtaa?”
”Sen myönsimme”, sanoi hän; ”sillä muuta emme voineet.”
”Entä nyt? Nythän se meistä näkyy vaikuttavan päinvastoin, koska se johtaa kaikki ne osat, joista se arvellaan olevan kokoonpantuna ja koska se kaiken ikänsä melkeinpä kaikissa niitä vastustaa ja kaikella tavoin hallitsee, milloin kurittaen niitä ankarammasti ja kiusallisilla keinoilla, niinkuin esimerkiksi voimistelun ja lääketaiteen kautta,[38]milloin taas hellemmästi sillä tavoin, että se ikäänkuin jonakuna muuna keskustelee jonkun vieraan kanssa joko uhaten taikka varoittaen himoja, vimmoja ja pelkoja. Tänkaltaisen kohdan on Homero kuvaellut Odysseiassa, jossa hän Odysseystä sanoo:
”Rintaans’ iskien nuhdellen sydämelle hän lausui:”Kestä vaan, sydämein, katalampia ennenkin kestit.”[39]
Luuletko, että runoilija olisi näin runoillut, jos hän olisi sitä mieltä pitänyt, että sielu on sointu ja senkaltainen, että ruumiin himot sitä vaan viettelevät, vaan ei semmoinen, että se itse voi himoja johtaa ja hallita, sekä että se on jotain paljon jumalallisempaa, kuin mitä saattaa sointuun verrata?”
”Niin, totta Zey! minustakin näyttää, Sokrates.”
”Sentähden, armas ystävä, ei meidän mielestämme ole millään tavalla oikein, että sielua sanotaan soinnuksi; kuten näyttää, me siinä tapauksessa emme pitäisi yhtä, ei Homeron, tuon jumalallisen runoilijan, eikä itsemmekään kanssa?”
”Niin on laita”, sanoi hän.
”Mutta olkoon siinä kyllin!” sanoi Sokrates. ”Tuon thebalaisen Harmonian me, kuten näyttää, helpostikin olemme meille suosiolliseksi tehneet, mutta millä keinolla ja millä puheella pitää meidän, Kebes, tyydyttämän Kadmoa?”[40]
”Sen olet kyllä keksivä”, sanoi Kebes, ”ainakin olet sinä vasten luuloani tehnyt tämän puheesi harmoniaa vastaan ihan ihmeellisellä tavalla. Sillä kun Simmias epäilyksiään lausui, niin minä suuresti kummastelin, voisiko kenkään hänen puhettansa käyttää häntä vastaan. Perin kummalliselta siis minusta tuntui, kun hän ei jaksanut puheesi ensimäistäkään ryntäystä vastustaa. Eipä minua siis kummastuttaisikaan, jos Kadmon puheen kävisi samoin.”
”Älä, ystäväni”, sanoi Sokrates, ”niin suuria puhu, ett’ei joku kateus nurinkääntäisi sitä tutkistelua, joka on meidän tehtävänämme.[41]Mutta tämä on oleva jumalan huolena; me tahdomme, Homeron tavalla lähemmäs rynnäten, koetella väittelysi kestävyyttä.[42]Pääasia siitä, mitä kaipaat, on seuraava: sinä tahdot todistettavaksi, että meidän sielumme on häviämätön ja kuolematon, jotta ei filosofiallinen mies, joka on elämästä eroava ja joka yhä uskalluksella pysyy kiini siinä ajatuksessaan, että hän, näin kuollessaan, on joutuva monta vertaa parempaan tilaan, kuin jos hän elämästä eroaisi, muulla tavalla elämänsä elettyään, jotta, sanon minä, tämmöinen filosofiallinen mies ei huomaisi uskallustansa järjettömäksi ja yksinkertaiseksi. Mutta mitä siihen tulee, että todistetaan sielun olevan jotain voimakasta ja jumalallista sekä olemassa olleen ennen kuin me ihmisiksi synnyimme, niin sinä sanot kaiken tämän ei olevan esteenä siihen, että se todistaa, tosin ei sielun kuolemattomuutta, mutta sitä, että sielu on jotain pitkä-aikaista ja että se on äärettömän kauan aikaa ennen ollut olemassa sekä monenlaista tietänyt ja tehnyt. Mutta siltään se ei ensinkään ole enemmän kuolematon, vaan juuri joutuminen ihmisen ruumiisen on sille, ikäänkuin tauti, sen hävityksen alkuna; ja siitäpä syystä se tämän elämänsä tuskallisesti elää ja saa viimein loppunsa niin sanotussa kuolemassa. Mutta jos sielu yhden kerran taikka monta kertaa joutuu ihmis-ruumiisen, se mielestäsi ei tee mitään eroitusta itsekunkin meidän pelkoon katsoen; sillä niin kauan kuin emme voi tietää emmekä liioin todeksi näyttää, että sielu on kuolematon, tulee meidän ainakin, ell’emme typeriä ole, pelätä. Melkeinpä tämmöisiltä kuuluvat, luullakseni, sinun väitteesi, Kebes; ja varsin tahallani minä ne uudestaan kertaan, jott’ei meiltä mitään jäisi huomaamatta ja jotta sinä, jos niin tahdot, saisit jotain lisätä taikka pois ottaa.”
”Tällä erää”, sanoi Kebes, ”ei ole minulla mitään poisotettavaa eikä lisättävää, vaan niin kuuluvat todellakin väitteeni.”
XLV. Sokrates oli nyt kauan aikaa ääneti ja mietti itseksensä; sitten virkkoi hän: