The Project Gutenberg eBook ofFaidoni

The Project Gutenberg eBook ofFaidoniThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: FaidoniAuthor: PlatoTranslator: J. W. CalamniusRelease date: September 8, 2006 [eBook #19210]Language: FinnishCredits: Produced by Matti Järvinen, Tuija Lindholm and DistributedProofreaders Europe.*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK FAIDONI ***

This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

Title: FaidoniAuthor: PlatoTranslator: J. W. CalamniusRelease date: September 8, 2006 [eBook #19210]Language: FinnishCredits: Produced by Matti Järvinen, Tuija Lindholm and DistributedProofreaders Europe.

Title: Faidoni

Author: PlatoTranslator: J. W. Calamnius

Author: Plato

Translator: J. W. Calamnius

Release date: September 8, 2006 [eBook #19210]

Language: Finnish

Credits: Produced by Matti Järvinen, Tuija Lindholm and DistributedProofreaders Europe.

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK FAIDONI ***

FAIDONI, PLATONIN KESKUSTELMA SOKRATEEN VIIMEISISTÄ HETKISTÄ JA SIELUN KUOLEMATTOMUUDESTA.Kreikan kielestä käänsi ja selityksillä sekä johtavalla alkulauseella varusti T:ri J. W. Calamnius.

Alkulause.

Jaloin kreikkalainen henki ja ajattelija, ylevä Platoni, ilmestyy täten ensi kerralta suomalaisessa puvussa. Hän esiintyy yhdellä kansantajuisimmalla teoksellaan. Kaikista Platonin mainioista keskustelmista eli ”dialogeista” on nimittäin Faidoni itse pää-aineensa, sielun kuolemattomuuden, puolesta tajuisimpia, jonka ohessa kuvaus viisaan Sokrateen viime hetkistä on mitä miellyttävin.

Alkulauseessa ennen suomentamaani ”Aristoteleen Runousoppi”-kirjaan olen jo ollut tilaisuudessa lausumaan, miten tarpeellinen vanhain klassillisten teosten saaminen käännösten kautta suomalaiseenkin kirjallisuuteemme on, koska vanhalla klassillisella kirjallisuudella, suuremmassa määrässä kuin milläkään muulla, on ylentäväinen ja puhdistava voima sen jalon hengen kautta, joka sen teoksissa ilmestyy. Jos kenenkään, niin on näin laita syvämielisen ja ihanteellisen Platonin teosten laita. Tästä kylliksi syytä saada häntä jospa pienenkin teoksen kautta suomalaiseen kirjallisuuteemme.

Tämä käännös on jo moniaita vuosia sitten ollut valmiina, vaan astuu nyt julkisuuteen melkoisesti korjattuna. Sen ilmestymisen mahdollisuudesta tällä erää tulee minun kiittää kustantajaini jalomielisyyttä.

Helsingissä Toukokuussa 1882.

J. W. C.

Johdanto.

Montakin arvelua on oppineitten kesken laskettu keskustelman oikeasta tarkoituksesta ja yhtä monta arvelua siitä pääaineesta, josta tässä erittäin keskustellaan. Likimmiten saavutettanee totuus, kun sanotaan, että sielun kuolemattomuus ja sen asian todisteet ovat keskustelman pää-aineena ja Sokrateen kirkastettu persoonallisuus hänen viimeisissä hetkissään dialogin päähenkilönä.

Nämä molemmat pääkohdat eivät olekaan ainoastaan sattumalta yhteen joutuneet, vaan historiallisen kehityksen tila on ne yhteen sovittanut.

Jollakin syyllä on sanottu, että jokaisella kansalla, millä sivistyksen kannalla hyvänsä se lienee ollutkaan, kumminkin on ollut joku aavistus sielun kuolemattomuudesta. Ettei tätä aavistusta puuttunut Kreikan henkiseltä kansalta, ei oudoksuttane ketään, joka vähänkään tuntee tätä kansaa. Sielun kuolemattomuus olikin Kreikkalaisilla enemmän kuin paljaana aavistuksena; se jo oli ammoisilta ajoilta kansan uskona ja n. k. ”mysteriain” salaisena oppina. Mutta tänkaltaisena oppina se sekä näissä mysterioissa – sen mukaan mitä näitä tunnetaan – että koko Sokrateen-edellisessä filosofiassa kuitenkin enemmin oli uskonnon, uskonnollisen tarpeen, kuin tieteellisen filosofian tuottama. Tämmöiseksi puhtaaksi filosofialliseksi opiksi se saattoi tulla vasta silloin, kun sokrateellis-platonilainen idealismi tunnusti sielun olevan jotain itsenäistä ja erityistä, itsensä-määräävää ja ajattelevaa olemusta. Mitä itse Sokrateesen tulee, oli hän lujasti vakuutettu sielun personallisesta olossa-olemisesta ja sen kuolemattomuudesta, joka vakuutus perustui koko hänen siveydelliseen katsomustapaan. Mutta mitään varsinaista tieteellistä todistusta tästä kuolemattomuudesta hän ei ole esiin tuonut. Tämän oli tekevä etevin hänen oppilaisistaan, Platoni, jonka varsinaisena tehtävänä olikin sokratismin edistäminen ja kehittäminen. Hienolla tunteisuudella hän siis tähän keskustelmaan, joka kuvaa Sokrateen viimeisiä hetkiä, kuinka tuo kuoleva viisas, jouduttuaan kehityksensä korkeimmalle kukkulalle, jalolla kuolemantavallaan oikeiksi todistaa ja vakuuttaa koko edellisen elämänsä mielipiteet ja opetukset, – hienolla tunteisuudella Platoni juuri tähän keskustelmaan sovitti tieteelliset todistukset siitä opista, joka oli ylevimpiä, mitä Sokrates oli elämässään toteuttanut. Tämän kautta saakin Platoni Sokrateen kuvatuksi niin kirkastuneeksi ja jaloksi sekä samalla kertaa myöskin niin taiteellisesti täydelliseksi, että Sokrates meille ilmestyy ihan elävänä ja kokonaisena ja että me, kirjan luettuamme, emme voi muuta kuin kaikin puolin yhtyä Faidonin loppusanoihin: tämmöinen oli ystävämme loppu, miehen, joka, meidän täytyy se sanoa, oli oivallisin kaikista, joita konsanaan opimme tuntemaan, ja muutoinkin viisain sekä hurskain.

Kaikki Platonin dialogit ovat samassa myöskin taideteoksia, jotka itse filosofiallisen aineen ohessa ovat arvosteltavat myöskin ulkomuotonsa puolesta. Näin on Faidoninkin laita; kappaleen koko draamallinen pohja ja kehitys, luoteiden kuvaus ja kaikki sivukohdat ovat erinomaisella kaunotieteellisellä huolella tehdyt, ja tämänkin puolesta on Faidoni etevimpiä Platonin teoksia. Kuitenkaan eivät nämä kohdat astu samassa määrässä silmiin tässä Platonin keskustelmassa, kuin muutamassa muussa, esim. Symposionissa, ja syynä siihen on se, että tämän keskustelman totinen ja korkea aihe ei salli runollista kaunistuspukua yhtä runsaasti käytettäväksi, kuin missä aine on toista laatua. Tämä keskustelma onkin sanottava murhenäytelmäksi. Kun Platonin kolmesta etevimmästä keskustelmasta – Faidrosta, Symposionista ja Faidonista – on sanottu, että ”Faidro,” keskustelma kauneudesta, parhaasta päästä on lyyrillinen, ja ”Symposioni,” keskustelma rakkaudesta, enimmiten eepillinen, niin sopiikin Faidonista sanoa, että se on pääsuunnaltaan draamallinen. Se on murhenäytelmällinen draama, uskonnon ja siveydellisyyden läpi-värittämä draama.

Lyhyt sisällön esitys olkoon lukemiselle ohjeena.[1]

Keskustelmaa aloittaa eräs kohtaus, jossa Faidoni ystävälleen Ekhekrateelle Flion kaupungissa Argoliin maakunnassa, jonka ystävän luona Faidoni kävi vierailla, kertoo Sokrateen vankeudessa-olosta ja niistä syistä, jotka viivyttivät hänen kuolematansa, ystävien käynnistä Sokrateen luona, Sokrateen omaisista ja muusta (Luvut I, II ja III).

Sitten kertoo Faidoni Ekhekrateen tahdosta ne kanssapuheet, joita Sokrates piti läsnäolevaan oppilasten kanssa.

Ensiksikin antaa kahleiden irroittaminen Sokrateen jaloista Sokrateelle tilaisuuden puhumaan nautinnosta ja kiusasta (luku III). Sen jälkeen hän ottaa keskustellaksensa siitä väitteestä, ettäkaikki todelliset filosofit haluavat kuolla(l. IV–XIII).

Ensin näytetään kieltoperäisesti, mitenkä tätä asiata ei saa niin ymmärtää, että olisi luvallista itsensä surmata (l. IV–VII). Sitten seuraa väittöperäinen puoli, jossa Sokrates koettaa todeksi näyttää, että filosofi haluaa kuolla. Sanoen kuolemata sielun ja ruumiin eroksi hän osoittaa, että tämä ero juuri onkin filosofin tarkoitusperänä. Sillä filosofi etsii totuutta, mutta tätä totuuden etsimistä estää ruumiillisuus. Mitä enemmin siis filosofi voi ruumiista irtaantua, sitä suurempi toivo hänellä sopii olla totuuden saavuttamisesta. Mutta täydellinen irtaantuminen ruumiista tapahtuu vasta kuoleman kautta ja näin on kuolema siis filosofin tarkoitusperänä, jonka kautta hän totuuden saavuttaa. Ainoastaan filosofilla voikin olla toivoa totuuden saavuttamisesta, sillä hänen hyveensä ontodellinenhyve, ja todellinen hyve on puhdistus kaikesta ruumiin-alaisuudesta ja sielun pyhitys (VIII–XIII).

Tähän oppiin sanoo Kebes myöntyvänsä, mutta ainoastaan sillä ehdolla, että todeksi voidaan näyttää, että sielu on kuolematon (XIV). Ja nyt alkavat todistuksetsielun kuolemattomuudesta.

Ensimäinen eli kosmologinen todistus (XV–XVII).

Tämä todistus perustuu siihen luonnonlakiin, joka määrää, että kaikki kulkee kiertojuoksua siten, että vastakohta syntyy vastakohdastansa. Niinkuin siis esim. nukkumisesta syntyy valvominen, niin syntyy myöskin kuolemasta elämä, ja päinvastoin. Ja tämän lain totuus riippuu siitä, että, jos ei tämmöistä kiertokulkua olisi olemassa, vaan kaikki kulkisi yhteen suuntaan, kaikki vihdoin joutuisi yhtäläiseksi eikä löytyisikään enään vastakohtia. Jos esm. ei kuolemasta syntyisi elämä vaan kaikki kuollut jäisi kuolleesen tilaan, niinhän viimein kaikki olisi kuolleena.

Toinen elikkä psykologinen todistus (XVIII–XXIII).

Kebes muistuttaa, että mieleen-muistumisestakin (”die Erinnerung”) seuraa sielun oleminen ennen tätä elämätä, ja tämän todistamiseen ryhtyy nyt Sokrates. Kaikki oppi on mieleen-muistumista, kun sielu ikäänkuin uudestaan muistaa jotain, jota se jo oli unohtanut, jota uudestaan muistamista joku nykyinen olo elikkä kohta välittää. Mutta mitenkä voisikaan sielu uudestaan muistaa, ellei se olisi ollut ennen olemassa. Simmias ja Kebes nyt myöntävät sielun olemista ennen ihmisen syntyä, mutta väittävät, ettei sillä ole todistettu sen oleminen kuolemamme jälkeen. Tähän tarttuen Sokrates viittaa ensimäiseen todistukseen, jonka mukaan sielun täytyy kuolemankin jälkeen olla olemassa, kosk’ei kuolemalla muussa tapauksessa olisikaan vastakohtaa.

Kolmas eli metafysillinen todistus (XXIV–XXIX).

Mutta vaikka sielun olossa oleminen kuolemankin jälkeen siis jo täten on todistettu, ryhtyy Sokrates vielä uuteenkin todistukseen, koska luulee huomaavansa, että sekä Kebes että Simmias vielä epäilevät. Tähän saakka ei ole vielä ollut kysymystä sielun oikeasta laadusta, sen luonnosta, sielun käsitteestä, ja muut todistukset kuin ne, jotka ovat tästä otetut, eivät täysin riitä. Sokrates siis nyt selittämään, mitä laatua sielu on. Sielu on liittämätön, aina samana pysyväinen ja yhdenkaltainen, joittenka laatusanojen vastakohtina ovat: liiteperäinen, milloin minkin kaltainen eikä koskaan samana pysyvä. Jos nyt kysytään, mikä näistä vastakohdista on semmoinen, että sen sopii haihtua, rau’eta ja kuolla, niin totta kait liiteperäisen sopii hajaantua samalla tavalla, kuin se kokoonkin pantiin, mutta liittämättömän sopii, aina samana, pysyväisenä, iäti pysyä ja elää. Myöskin on sielu näkymätön ja jumalallisen kaltainen, ja semmoisenakin sen tulee elää, kun sitä vastoin sen vastakohdan, nim. näkyväisen, ruumiillisen, inhimillisen, tulee kuolla.

Tähän todistukseen liittäypi nytsiveydellinen katsaus(XXX–XXXIV): Ainoastaanpuhdassielu voi joutua itsensä kanssa samanlaatuisen, s. o puhtaan luo, se on: jumaliin. Mutta jos se ruumiin himojen kautta on tullut saastaiseksi ja totuutta vihaa, niin ajelehtii se hautojen ympäri, siksi että se määrätyn ajan perästä joutuu sisälliseen laatuunsa vastaavaan eläin-ruumiisen. Mutta jumaliin pääsee filosofin sielu, joka oikeata hyvettä harrastaa, totuutta etsii ja ruumiista irtaantuu.

Nyt tulee hetken äänettömyys, jonka perästä seuraa: a)Simmiaan väite(XXXV–XXXVI) että sitä samaa, mitä äsken sanottiin sielusta, voisi sanoa myöskin esim. lyyryn harmoniasta eli soinnusta, ja kenpä tiesi sielu ei olekaan mitään muuta kuin harmoniaa; b)Kebeen väite(XXXVI–XXXVII) ettei sielun ijankaikkisuus sittenkään ole hänen mielestään täysin todistettu, koska sielu kyllä voi ruumiin kuoleman jälkeen vielä kauankin elää, mutta sillä ei ole sanottu, että se ijankaikkisesti elää, koska se voisi, yhä uusia ruumiita asuntoinaan käyttämällä ja käyttäen, kulumistaan kulua ja sittenkin vihdoin kuolla.

Sitten kerrotaan, mitä nämä vastaväitteet vaikuttivat kuulijoihin, ja Sokrates kehoittaa välipuheessa Faidonin kanssa urhollisesti sotimaan epäilystä vastaan sekä varoittaa filosofiallisten tutkistelujen vihaamista vastaan (XXXVIII–XL), jonka perästä seuraa Sokrateen vastaväitteet a) Simmiasta ja b) Kebestä vastaan.

Vastaväite Simmiasta vastaan(XLI–XLIII). Sitä väitettä vastaan, että sielu muka olisi harmonia, sotii se seikka, joka jo on myönnetty, että sielu on olemassa ennen ruumista, jota ei voi sanoa soinnusta. Siitä seuraisi myöskin se selvä vääryys, ettei olisi mitään eroitusta hyvän ja pahan välillä. Sielun luontoon kuuluu myöskin, että se voi hallita ruumista, mutta sointu riippuu aina ruumiista (soittokoneesta), mitenkä voisikaan siis sielu olla sointua.

Vastaväite Kebestä vastaan(XLIV–LVI). Ensiksi Sokrates uudestaan kertoo ne väitteet, joita Kebes oli tehnyt (XLIV) ja ryhtyy sitten näitä väitteitä vääriksi todistamaan pitemmän tutkimuksen kautta, josta syntyy:

Neljäs eli ontologinen todistus (XLV–LVI).

Kertoen omaa filosofiallista kehitys-rataansa Sokrates luopi historiallis-kriitillisen katsahduksen edellisiin filosofiallisiin järjestelmiin, jotka eivät ole häntä tyydyttäneet. Ensiksi tarkastaa hän jonilaista ja pythagoralaista filosofiaa (XLV), sen jälkeen Apaxagoraan filosofiaa (XLVI–XLVII) ja alkaa sitten selittämään omaa oppiansa ideoista (XLVIII–seur.). Kaikki (”jede Qvalität”, ”jedes qualitativ Bestimmte”) on mitä on, sen kautta, että se saa osaa oman laatunsa ideasta, esim. kaunis on kaunis sen kautta, että se on saanut osaa kauneuden ideasta, kauneudesta semmoisena (XLIX). Jokainen idea poistaa luotansa eikä voi kärsiä eikä itseensä ottaa vastakohtaansa, vaan tämän lähetessä se joko pakenee ja peräytyy taikka häviää, esim. suuruus poistaa luotansa pienuuden (L, LI). Mutta semmoisiakin löytyy, jotka eivät kyllä ole suoria vastakohtia, vaan sittenkään eivät toisiansa kärsi, niinkuin esim. tuli ei kärsi vaan poistaa luotaan kylmyyden, lumi lämpimän, kohoisuus tasaisuuden (LII–LIII). Tätä laatua on sielukin. Sielu on elämän idean kanssa niin ehdottomassa yhteydessä, että, vaikk’ei se kyllä ole kuoleman idean suora vastakohta, se kuitenkin luotaan poistaa kuoleman, s. o. sielu on kuolematon (LIV, LV). Ja koska kuolematon myöskin on katoomaton, niin sielukin on katoomaton (LVI). Tähän liittäypi käyttöpuolinen seuraus: koska sielu on kuolematon, niin tulee ihmisen suurella huolella sitä hoitaa, sillä sen mukaan, minkälainen sielu on, määrätään myöskin sen tuleva kohtalo, ja siitä riippuu sen vastainen vaellus; hyvä sielu seuraa kernaasti johtaja-enkeliänsä (daimoniansa) jumalien asuntoihin, mutta ruumiillisuudessa riippuva ja rikoksilla saastutettu sielu viedään pakolla sille sopivaan paikkaan (LVII).

Tähän loppuu pää-aineen tutkistelu, mutta sopivasti liittää Platoni tähän vielämythillisen kuvauksen tulevan elämän asuntapaikoistaja manalaan menneiden eri tiloista (LVIII–LXI) sekäviimeisestä tuomiosta(LXII–LXIII). Tämä tuomio on semmoinen, että keskimääräiset sielut, jotka eivät ole hyviä eikä peräti pahoja, viedään Akheroni-virtaa myöten Akherusia-järveen, jossa saavat töittensä palkan. Jotka nyt huomataan perin parantumattomiksi, ne syöstään ikipäiviksi Tartaroon. Mutta jotka vielä voivat parantua, lähetetään määrätyksi ajaksi, tosin nekin Tartaroon, vaan sieltä vievät eri virrat ne sitten uudestaan Akherusia-järveen. Täällä rukoilevat he niiltä anteeksi, joita vastaan he eläessään rikkoneet ovat. Jos nämä nyt heille anteeksi antavat heidän rikoksensa, silloin he pääsevät tuskistaan ja puhdistuvat. Mutta jos he eivät saa anteeksi, niin täytyy heidän uudestaan lähteä Tartaroon, josta heidät taasen samat virrat jälleen vievät Akherusia-järveen. Tätä menoa kestää, siks’että he täysin puhdistuvat ja anteeksi saavat rikoksensa. Hyvät sielut taas pääsevät noihin ylhäisiin paikkoihin, joissa ehdoton puhtaus asuu, ja ne, jotka filosofialla ovat sielunsa puhdistaneet, ne pääsevät ylhäisimpiin ja kauniimpiin paikkoihin, joissa elävät autuaina ja ruumiittomina. Siitäpä syystä tulee ihmisen filosofian ja oikean hyveen kautta itseänsä valmistaa tuolle matkalle Hadekseen (LXIII).

Sitten tuleeloppukohtaus(LXIV–LXVII). Sokrates valmistaupi kylpemään, antaa opetuslapsillensa viimeiset neuvonsa, kylpee, vastaanottaa viime kerralta perheensä ja tyhjentää sitten, opetuslasten vuodattaessa kyyneleitä, myrkkymaljan, sanoo viimeisen sanansa ja kuolee.

Faidoni.

Henkilöt:[1]

Ekhekrates.Faidoni.Apollodoro.Sokrates.Kebes.Simmias.Kritoni.Oikeuden palvelija.

I.Ekhekrates. Itsekö, Faidoni, olit Sokrateen luona sinä päivänä, jona hän vankihuoneessa tyhjensi myrkkymaljan, vai toiseltako olet kuullut?

Faidoni. Itse siellä olin, Ekhekrates.

Ekhekrates. Mitä se siis olikaan, jota se mies ennen kuolemataan puhui? Ja miten kuoli hän? Mielelläni tuota kuulisin. Sillä tähän aikaan ei ainoakaan Fliasialaisista kansalaisistani matkustele Athenaan, eikä ole kaukaan aikaan sieltä tullut yhtäkään vierasta, joka olisi tietänyt meille jotain varmaa noista kertoa, paitsi sen, että Sokrates myrkkyjuoman juotuaan kuoli; mutta muista ei ole tiedetty mitään jutella.

Faidoni. Ettekö siis ole oikeudenkäynnistäkään saaneet mitään tietoa, millä tavoin se tapahtui?

Ekhekrates. Olemme; tuosta meille joku kertoi, ja meitäpä kummastutti, että, vaikka tuomio jo aikaa sitten oli annettu, hän kumminkin näkyy kuolleen paljoa myöhemmin. Mitenkä oli, Faidoni, tämän laita?

Faidoni. Sattumus sen Sokrateelle niin sovitti, Ekhekrates. Sattui, näet, että päivänä ennen oikeudenkäyntiä se laiva oli perältään seppelöitty, jonka Athenalaiset lähettävät Deloon.

Ekhekrates. Mikä se tämä laiva on?

Faidoni. Se on se laiva, jossa, kuten Athenalaiset kertovat, Thesey kerran Kretaan vei tuon kaksikertaisen seitsenluvun nuorisoa,[1]jotka hän pelasti niinkuin itsekin pelastui. Silloin olivat Athenalaiset, kuten kerrotaan, Apollonille tehneet sen lupauksen, että, jos nuo tulisivat pelastetuiksi, he joka vuosi toimittaisivat, juhla-lähetyksen Deloon; ja tämmöisen he siitä ajasta saakka aina ja vielä nytkin vuosittain lähettävät. Niin pian kuin nyt on juhla-lähetystä ruvettu toimeen panemaan on heillä eräs laki määräämässä, että kaupunki on puhtaana oleva, ja ett’ei ketään saa valtion käskystä teloittaa, ennen kuin laiva on Deloon tullut ja sieltä tänne[2]palannut. Ja tuopa välistä viepi paljonkin aikaa, kun tuulet sattuvat heitä viivyttämään. Juhla-lähetys alkaa silloin, kun Apollonin pappi seppelöitsee laivan perää; ja näinpä sattuikin, kuten sanoin, tapahtumaan päivänä ennen oikeudenkäyntiä. Siitäpä syystä saikin Sokrates niin kauan aikaa olla vankihuoneessa tuomionsa ja kuolemansa välillä.

II.Ekhekrates. Mutta miten oli, Faidoni, laita itse kuolemantapauksessa? Mitä silloin puhuttiin ja tehtiin, ja mitkä ystävistä olivat hänen luonansa? Vai eivätkö hallitusmiehet suvainneet kenenkään läsnä olla vaan päättikö hän elämänsä eroitettuna ystävistään?

Faidoni. Ei suinkaan, olihan siellä muutamia läsnä, olipa montakin.

Ekhekrates. Tee hyvin, kerro meille tuo kaikki miten tarkimmasti, ell’ei sinua muu toimi estä.

Faidoni. Eipä estä, koetan siis teille kertoella sillä Sokratesta muistella, joko itse hänestä puhumalla taikka kuulemalla toisen hänestä puhuvan, on ainakin minulle mieluisinta kaikesta.

Ekhekrates. Toden perästä, Faidoni, niin on laita niidenkin, jotka nyt saat kuulijoiksi. Mutta koeta läpikäydä kaikki niin tyystin, kuin suinkin voit.

Faidoni. Minä puolestani tunsin tosiaankin ihmeellisiä tunteita läsnä ollessani. Sääliksi, näet, minun ei ensinkään häntä käynyt, niinkuin tavallisesti ystävän kuollessa käy; sillä onnen omaiselta, Ekhekrates, näytti minusta mies sekä mielenlaatunsa että puheensa puolesta, kun hän niin pelotta ja jalosti elämänsä päätti, niin että mieleeni johtui, ett’ei hän ilman jumalallista sallimusta Hadekseen mennyt, vaan että sielläkin hän, jos konsanaan kukaan muu tulisi hyvin menestymään. Tästäpä syystä minussa ei mitään surkua noussut, niinkuin sopisi luulla tapahtuvaksi tämmöisessä surun tilassa; eikä toiselta puolen mitään mielihyvää, vaikkapa tapamme mukaan olimme filosofiallisiin kysymyksiin ryhtyneet – sillä tätä laatua oli, näet, puheemme – vaan minua vallitsi kerrassaan kummallinen ja outo tunne, johon yhtyi sekä mielihyvää että myöskin mielipahaa, ajatellessani, että tämmöinen mies pian oli eroava. Ja melkeinpä samaa mieli-alaa olivat kaikki läsnä olevaiset, he milloin hymyilivät, milloin taas itkivät, semminkin yksi meistä, nimittäin Apollodoro; sinä ehkä tunnet miehen ja hänen luontonsa?

Ekhekrates. Miksikä en?

Faidoni. Hänpä se juuri tätä mielenlaatua oli, ja minäkin puolestani olin suuresti liikutettu, niin ikään muutkin.

Ekhekrates. Ketkä ne siis saapuvilla olivat, Faidoni?

Faidoni. Syntyperäisistä Athenalaisista olivat läsnä tuo sama Apollodoro ja Kritobulo isänsä Kritonin kanssa, paitsi näitä Hermogenes ja Epigenes sekä Aiskhines ja Antisthenes. Saapuvilla olivat myös Ktesippo Paianiailaiaen ja Menekseno sekä muutamia muitakin Athenalaisia; mutta Platoni, luulen minä, oli sairas.[3]

Ekhekrates. Oliko muukalaisia läsnä?

Faidoni. Oli, Simmias Thebalainen ja Kebes ja Faidonides sekä Megarasta Eukleides ja Terpsioni.

Ekhekrates. Entä muita? Aristippo ja Kleombroto, olivatko he siellä?

Faidoni. Eivät; heidän sanottiin olevan Aiginassa.

Ekhekrates. Oliko saapuvilla vielä joku muukin?

Faidoni. Luulenpa jo maininneeni melkeen kaikki.

Ekhekrates. Entä sitten? Mistä sanoitkaan keskustelleenne?

III.Faidoni. Minä koetan sinulle kaikki kertoa alusta alkaen. Meillä, näet, oli tapana jo edellisinäkin päivinä, käydä Sokrateen luona ja me aina kokoonnuimme aamuisin oikeushuoneesen, jossa tuomiokin oli julistettu; sillä se oli vankihuoneen lähellä. Keskenämme haastellen me siis joka kerta varroimme, kunnes vankihuone avattiin – se, näet, ei varhain avattu –; mutta, niin pian kuin se avattiin, menimme me sisään Sokrateen luo ja vietimme suuremman osan päivää hänen seurassansa. Ja tälläpä kertaa olimme vieläkin varhaammin kokoontuneet. Sillä tullessamme edellisen päivän illalla vankihuoneesta, olimme saaneet tietää, että laiva oli Delosta palannut. Me siis toisiamme kehoitimme miten aikuisimmin saapumaan tavalliseen paikkaan. – Niinpä saavuimmekin; mutta ovenvartija, joka meille aina ovet aukaisi, tuli ulos ja käski meidän odottaa eikä ennen sisään astua, ennenkuin hän itse käskisi. ”Sillä”, sanoi hän, ”nuo yksitoista[4]irroittavat nyt Sokratesta hänen kahleistaan ja ilmoittavat hänelle, että hänen tulee tänä päivänä elämänsä päättää. Vähän ajan päästä tuli vartija takaisin ja käski meidän astua sisään. Vankihuoneesen nyt astuessamme huomasimme Sokrateen vast’ikään kahleista irroitetuksi ja Xanthippan – sinä hänen tunnet – istuvan hänen vieressään, heidän pieni poikansa sylissä. Kun Xanthippa meidät näki, nosti hän valitushuudon ja puhui niitä, mitä naiset ainakin: ”Viimeisen kerran siis saavat nyt ystävät sinua, Sokrates, puhutella ja sinä heitä!” Kritoniin katsoen Sokrates silloin sanoi: ”Kritoni, saatettakoon vaimoni kotiin!”[5]Muutamat Kritonin seurueesta saattoivat silloin kotiin hänen vaimonsa, joka yhä huusi ja rintaansa löi. Mutta Sokrates kohoten sänkyyn istumaan veti jalkansa ylös ja kynsi sitä; ja yhä jalkaa kynsien hän lausui: ”kuinka kummasti toki, minun ystäväni, näkyy olevan tuon laita, jota ihmiset sanovat nautinnoksi; kuinka ihmeellisessä suhteessa se onkin sen kanssa, joka näyttää sen vastakohtana olevan, nimittäin tuskan kanssa, siinä ett’eivät nämä molemmat tahdo yhtä aikaa olla ihmisessä, vaan jos joku toista etsii ja saavuttaa, niin hän melkein välttämättömästi toisenkin saa, ikäänkuin lähtisivät nämä molemmat yhdessä ulos yhdestä päästä. Niinpä arvelenkin, että jos olisi Aisopo tämän huomannut, hän siitä olisi sadun sepittänyt, mitenkä Jumala, kun tahtoi näiden molempain keskinäisen sodan lakkauttaa, vaan sitä ei voinut, sitoi heidän päänsä yhteen, ja että tästä syystä jokainen, jonka osaksi toinen tulee, sitten osaksensa saapi toisenkin. – Näin näkyy minulle itsellenikin käyneen; kun vast’ikään tunsin jalassani kivun noista kahleista, tuntuu nyt nautinto seuraavan.”

IV. Nyt keskeytti häntä Kebes ja sanoi: ”sepä nyt, Zey avita, oli hyvä, ettäs, Sokrates, minua muistutit. Sillä noiden runoelmain johdosta, joita olet sepittänyt, kun olet muutamia Aisopon satuja runomittaan sovittanut sekä Apollonille ylistysvirren[6]runoellut, ovat muutamat jo ennen, mutta vast’ikään juuri Eueno, minulta kysyneet, mitä mieleesi joutui, koska tänne tultuasi olet niitä sepittänyt, vaikka et koskaan ennen ole runoutta harjoittanut. Jos siis pidät mitään lukua siitä, että minulla olisi Euenolle jotain vastaamista, kun hän jälleen minulta kysyy – ja siitä olen varma, että hän kysyy, – niin sano, mitä minun pitää vastaaman.”

”Sano hänelle siis, Kebes, niinkuin totta onkin” – vastasi Sokrates – ”ett’en ole niitä tehnyt kilpaillakseni hänen taikka hänen runoelmainsa kanssa, sillä tiesinpä kyllä, ett’ei tämä olisi helppoa ollut; vaan saadakseni selkoa, mitä muutamat unelmat merkitsivät, sekä täyttääkseni velvollisuuteni, jos ehkä tämä sattuisi olemaan se Runotarten taide, jota minun käskettiin harjoittaa[7]. Tämän laita oli tämmöinen: Monta kertaa edellisessä elämässäni näkyi minulle sama unelma, milloin missäkin muodossa, aina samaa puhuen: Sokrates, harjoita ja harrasta Runottarien taidetta! Minä puolestani luulin ennen, että se, jota harrastin, juuri olikin se, johon unelma minua kehoitti ja yllytti, ja että, samaten kuin on tapana juoksijoita yllyttää, unelmakin minua kehoitti harjoittamaan sitä, jota harjoitinkin, nimittäin Runotarten taidetta, koska, näet, filosofia on ylevin Runotarten taide, ja tätähän minä harjoittelinkin. Mutta nyt kun tuomio oli julistettu ja jumalan juhla viivytti kuolemaani, niin arvelin, että, jos ehkä tämä tavallinen runoustaide oli se, jonka harjoittamiseen tuo unelma niin usein minua kehoitti, minun ei tullut tottelematonna olla, vaan yritykseen ryhtyä. Sillä ennenkuin olin unelmaa noudattanut ja runoilemisella velvollisuuteni täyttänyt, arvelin turvallisemmaksi olla lähtemättäni tästä elämästä. Näin minä siis ensiksi tein runoelman sille jumalalle, jonka uhri-juhlaa parhaillaan vietettiin. Mutta kun olin jumalalle tämän toimittanut ja kun arvelin, että runoilijan, jos hän tahtoi runoilija olla, tulee sepittää runotaruja eikä suorasanaisia kertomuksia, vaan itse en ollut mikään runotarujen keksijä, niin tästä syystä otin runomittaan sovittaakseni muutamia Aisopon eläinsatuja, jotka minulla olivat käsillä ja joita muistin, mitkä vaan ensiksi sattuivat.

V. Kerro siis, Kebes, tämä Euenolle, tervehdi häntä ja sano, että, jos hän on viisas, hän minua piammiten seuratkoon. Sillä tänä päivänä, kuten näyttää, olen minä lähtevä; Athenalaiset niin käskevät.”

Simmias silloin virkkoi: ”Minkä kehoituksen annatkaan Euenolle, Sokrates! Useinkin olen, näet, sen miehen tavannut, mutta sen mitä minä olen havainnut, ei ole hän ensinkään taipuvainen kehotustasi noudattamaan.”

”Mitenkäs niin?” sanoi Sokrates, ”eikö Eueno ole filosofi?”

”Filosofi kyllä, minun luullakseni”, vastasi Simmias.

”Siis on hän oleva tähän taipuvainen, eikä ainoastaan hän, vaan jokainen, joka kelvollisesti ottaa osaa tähän asiaan. Mutta arvattavasti hän ei ole itseänsä surmaava; sillä tätähän ei sanota oikeaksi.”

Samassa kuin Sokrates näin lausui, laski hän jalkansa alas sängystä maahan ja istui tällä tavoin koko seuraavan kanssapuheen kestäessä.

Nyt kysyi häneltä Kebes: ”Mitä tarkoitat, Sokrates, tuolla lauseellasi, ett’ei ole oikein itseään surmata, mutta että kuitenkin filosofin tulee olla taipuvainen seuraamaan kuolevaa?”

”Mitenkä, Kebes? Ettekö te, sinä ja Simmias, ole tästä kuulleet keskusteltavan, kun olette Filolaon kanssa olleet?”[8]

”Emme ainakaan mitään tarkkaa, Sokrates.”

”No niin, kuulonhan mukaan minäkin näistä tulen puhumaan; ja mitä olen sattunut näistä kuulemaan, sen mielelläni teille puhun. Niinhän lieneekin sopivinta, että, kun ollaan aikeissa lähteä tuonne pois, mietitään ja keskustellaan sinne-lähdöstä, minkälaisen luulemme lähdön olevan; mitäpä muuta meillä olisikaan tekemistä koko ajan päivän laskuun saakka?”

VI. ”Mutta millähän syyllä itsensä surmaaminen väitetään vääräksi, Sokrates? Sillä, niinkuin äsken kuulustelitkin, olen jo ennen sekä Filolaolta, kun hän meidän luonamme oleskeli, että muutamilta muiltakin kuullut, ett’ei sovi sitä tehdä; mutta mitään tarkkaa näistä en ole keneltäkään koskaan kuullut.”

”Ole vaan hyvillä mielin,” sanoi Sokrates; ”saanet sen piankin kuulla. Mutta sinusta arvattavasti kuuluu kummalta, että tämä väite yksin kaikista muista on ehdoton ja että se ei, niinkuin kaikki muu, riipu yksityisestä ihmisestä, niin että muutamasti ja muutamille olisi parempi kuolla kuin elää. Vaan mitä nyt niihin tulee, joille olisi parempi kuolla, niin arvattavasti sinusta kummalta kuuluisi, jos näillä ihmisillä ei olisi oikeutta tehdä itselleen hyvää, vaan heidän täytyisi vartoa toista hyväntekijää.”

Kebes nyt vähin hymyili ja sanoi omituisella murteellaan: ”Zey tiekköön!”[9]

”Tämä, totta kyllä,” jatkoi Sokrates, ”voisi kuulua järjettömältä; mutta kyllä kai siinä jotain perääkin on. Se oppi, joka eräissä salaisuuksissa[10]meille näistä annetaan, mitenkä me ihmiset täällä olemme ikään kuin vankeudessa ja mitenkä ei ole oikein itseään tästä vankeudesta irroittaa eli pelastaa, näyttää minusta vaikealta eikä suinkaan helposti käsitettävältä. Kuitenkin, Kebes, näyttää minusta oikein sanotulta se, että jumalat meistä huolta pitävät ja että me ihmiset olemme jumalien omaisuutta. Vai eikö sinusta niin ole?”

”Onpa niin minusta,” vastasi Kebes.

”Jos siis,” sanoi hän, ”joku sinun orjistasi itsensä surmaisi, ilman sinun antamattasi mitään viittausta siitä, että tahdoit hänen kuolemaan, etköhän siinä tapauksessa sinäkin häneen suuttuisi, ja häntä rankaisisi, jos sinulla minkäänlaista rangaistusta silloin enään olisi?”

”Varmaankin”, vastasi Kebes.

”Tällä tavoin siis ehk’ei olekaan niin järjetön se väite, ett’ei pidä itseään surmaaman ennen, kuin jumala päällemme panee jonkun pakon, niinkuin nyt tämänkin nykyisen minulle.”

VII. ”Tämä”, sanoi Kebes, ”kyllä kuuluu todenmukaiselta. Mutta mitä tulee siihen, jota vast’ikään sanoit, että filosofit mielellään tahtovat kuolla, niin näyttää se mielettömältä, jos vaan mitä äsken sanoimme on oikein sanottu, että, näet, jumala on se, joka meistä huolen pitää, ja että me olemme hänen omaisuuttansa; sillä että järkevimmät miehet vastohakoisuutetta jättäisivät sen suojeluksen, jonka heille antavat suojelijoista kaikkein parahimmat, itse jumalat, siinä ei ole mitään järkeä. Eiväthän ne ainakaan voi luulla osaavansa paremmin itsestään huolta pitää, jos he vapaiksi pääsevät, mieletön mies piankin voisi arvella, että hänen pitäisi lähteä haltijataan pakoon, eikä osaisi ajatella sitä, ett’ei pidä hyvästä luopuman, vaan miten mahdollisimmasti siinä pysymän, koska hyvästä luopuminen olisi järjetöntä; mutta jolla mieltä on, hän aina haluaisi olla sen luona, joka on häntä parempi. Ja näin, Sokrates, näkyy siis äsken lausuttujen vastakohta olevan todenmukainen; sillä juuri ymmärtävien sopii vastahakoisuudella kuolla, mutta ymmärtämättömien ilolla.”

Kun Sokrates tämän kuuli, näkyi hän olevan hyvillänsä Kebeen innosta ja, katsoen meihin muihin, hän lausui:

”Aina se Kebes vastaväitteitä keksii, eikä ota koskaan heti uskoaksensa, mitä hänelle sanotaan.”

Simmias lausui: ”Tällä kertaa, Sokrates, näyttää minustakin Kebes puhuneen oikein; sillä minkätähden tahtoisivatkaan todellisesti viisaat paeta hallitsijoita, jotka ovat heitä paremmat, sekä näistä mielellään erota? Ja minusta näkyy Kebes puheellaan juuri sinua tarkoittaneenkin, kun niin helposti saatat jättää sekä meidät että nuo, kuten itse tunnustat, hyvät hallitsijasi, jumalat.”

”Oikein puhutte”, sanoi Sokrates. ”Sillä arvelenpa tarkoituksenne olevan, että minun on näissä asioissa itseäni puolustaminen ikäänkuin oikeuden edessä.”

”Aivan niin”, sanoi Simmias.

VIII. ”No, hyvä!”, sanoi hän; ”tahdonpa koettaa teidän edessänne itseäni puolustaa paremmalla menestyksellä kuin tuomarieni edessä. Jos en siis, te Simmias ja Kebes, luulisi tulevani ensiksikin toisten viisaitten ja hyvien jumalien luoksi, sitten lisäksi vielä kuolleiden ihmisten luoksi, jotka ovat paremmat, kuin ihmiset täällä, niin minä kyllä olisin väärässä, jos en olisi vastahakoinen kuolemalle. Mutta nyt hyvin tietäkää, että toivon tulevani hyvien ihmisten luoksi; kuitenkaan en tahdo tuota niin kiven kovaan väittää, mutta se tyyni tietäkää, että, jos jotakin tänkaltaista, minä ainakin sitä ankarasti väitän, että joudun jumalien luoksi, jotka ovat hyviä hallitsijoita. Tästäpä syystä siis en ole ensinkään vastahakoinen lähtemään, vaan elän siinä hyvässä toivossa, että kuolleillakin on joku olo olemassa, ja, kuten vanhastaan sanotaan, olo parempi hyvillä kuin pahoilla.”

”Mitä nyt, Sokrates?”, sanoi Simmias: ”aiotko meistä erota ja itseksesi pitää tämän mielipiteen, vai etkö siitä meitäkin osallisiksi tee? Sillä ainakin minun mielestäni tämä näyttää olevan yhteinen hyvä meille kaikille. Ja jos tästä voit meitäkin vakuuttaa, niin se samalla myös on oleva sinun puolustuksena.”

”Tahdon siis koettaa”, sanoi hän. ”Mutta ensiksi kuulkaamme Kritonia tuossa, mitä lieneekään, jota hän jo kauan aikaa näkyy tahtoneen sanoa.”

”Mitä muuta, Sokrates”, sanoi Kritoni, ”kuin että se mies, jonka tulee antaa sinulle myrkky-juoma, jo kauan aikaa sitten minulle sanoi, että sinua pitäisi huomauttaman siitä, että puhuisit niin vähän kuin suinkin. Sillä hän arvelee, että ne, jotka puhuvat, pian lämpenevät, mutta että lämpeneminen ei tuota myrkylle hyötyä, koska tämmöisissä tapauksissa niiden, jotka näin tekevät, välistä täytyy juoda myrkkyä kaksi kolme kertaa.”[11]

Niin Sokrates sanoi: ”käske miehen vaan olla hyvillänsä; ainoastaan valmistakoon hän tuota valmistettavaansa sen verran, että hän voi minulle kahdesti antaa, ja, jos tarvittaisiin, kolmastikin.”

”Tuonpa melkein jo tiesinkin”, vastasi Kritoni, ”mutta hän on jo kauan minua vaivannut.”

”Anna hänen olla”, sanoi Sokrates. ”Mutta teille tuomareilleni tahdon jo tilin tehdä siitä, mitenkä mielestäni mies, joka todenperästä on elämänsä viettänyt filosofian harrastamisella, hyvällä syyllä voi vakavana olla, kun kuolema lähestyy, sekä varmasti toivoa, että hän, täältä erottuaan, siellä on saavuttava suurimmat edut. Mitenkä nyt näin on näiden laita, koetan teille osoittaa, te Simmias ja Kebes.

IX. Näyttääpä melkein kuin olisivat kaikki muut ihmiset tietämättömissä siitä, että ne, jotka oikealla tavalla ryhtyvät filosofian viljelemiseen, eivät tavoittele muuta kuin kuolemista ja kuolleina olemista[12]. Jos nyt näin on asian laita, niin olisipa todellakin eriskummallista, jos ken koko elinaikansa tuota ainoata tavoittelisi, mutta, kun se sitten juuri on saavutettavana, muuttuisi vastahakoiseksi sille, jota hän niin kau’an on halunnut ja tavoitellut.”

Simmias silloin hymyili ja sanoi: ”Oletpa, Sokrates, totta Zey! saanut minun nauramaan, vaikka tällä erää en ole nauruun ensinkään taipuvainen. Sillä arvelenpa, että, jos tuo suuri yleisö olisi saanut tämän kuulla, tämä sen mielestä olisi ollut aivan oikein sanottu filosofeista; ja mitä meidän kansalaisiimme[13]tulee, niin olisivat he varmaan taipuvaiset myöntämään että ne, jotka ovat filosofiaan puuttuneet, todenperästä haluavat kuolla, sekä ett’eivät he ensinkään ole tietämättömissä siitä, että ne ainakin ansaitsevat kuolla.”

”Ja oikeinpa he, Simmias, puhuisivat, paitsi mitä tulee siihen, ett’eivät olisi tietämättä. Sillä tietämättä he ovat sekä siitä, miten todelliset filosofit haluavat kuolla, että myöskin siitä, millä tavalla he kuoleman ansaitsevat ja minkälaisen kuoleman. Puhukaamme siis”, sanoi hän, ”itseksemme ja antakaamme noiden olla. – Onko mielestämme kuolema mitään?”

”Totta kait,” vastasi siihen Simmias.

”Mutta arvaten ei muuta, kuin sielun ja ruumiin ero? Ja että kuolleena oleminen on se, että ruumis, sielusta eroitettuna, oleskelee itseksensä erillään, ja sielu, ruumiista eroitettuna, se niinikään erillänsä oleskelee itsekseen? Mitään muuta, kuin tämä, ei kuolema liene?”

”Eipä muuta, kuin tämä”, vastasi Simmias.

”Mietipä nyt, ystäväni, onko sinulla sama ajatus kuin minulla; sillä tällä tavoin me, luullakseni, paremmin pääsemme selville siitä, mitä nyt tutkimme. Sopiiko mielestäsi filosofin haluta noita niin kutsuttuja nautintoja, semmoisia kuin esimerkiksi ruokien ja juomain nautintoja?”

”Ei millään tavoin, Sokrates”, vastasi Simmias.

”No, entä lemmennautintoja?”

”Ei ensinkään.”

”Entäs edelleen; noita muita huolia ruumiin hoidosta, luuletko semmoisen miehen niitä suuriksi arvaavan? Luuletko hänen pikemmin arvossa pitävän vai ylenkatsovan esimerkiksi kalliitten vaatteiden ja jalkineiden ostoa ja muita noita ruumiin koristuksia, paitsi sen verran, minkä välttämättömyys häntä vaatii näitä hankkimaan?”

”Ylenkatsoo kait minun mielestäni todellinen filosofi näitä tämmöisiä”, vastasi Simmias.

”Tämmöisen miehen koko harrastus siis sinun mielestäsi ei tarkoita ruumiin asioita, vaan mahdollisuuden mukaan näistä luopumista ja hengen asioihin kääntymistä?”, jatkoi Sokrates.

”Niin, minun mielestäni.”

”Erittäinkin tänkaltaisissa asioissa käy siis ilmi, että filosofi ennen muita ihmisiä koettaa niin paljon kuin suinkin irroittaa sielua ruumiin yhteydestä?”

”Nähtävästi.”

”Ja useimpain ihmisten mielestä, Simmias, ei näytä elämä olevan minkään arvoinen semmoiselle miehelle, jolla ei ole tänkaltaista huvia eikä niihin osaa ota, vaan melkeinpä kuolleena olevalta näyttää se, joka ei huoli ruumiillisista nautinnoista.”

”Aivan totta puhut.”

X. ”Mutta miten on viisauden hankkimisen laita? Onko ruumis esteeksi vai ei, jos joku viisauden harrastuksessaan sen avuksensa ottaa? Sanani tarkoittavat tätä: antavatko näkö tai kuulo ihmisille mitään todenperäistä, vai onko näiden laita niin kuin runoilijat meille myötänsä juttelevat, ett’emme kuule emmekä näe mitään varmaa?[14]Ja kuitenkin, jos ruumiillisista aistimista eivät nämäkään, näkö ja kuulo, ole tarkkoja eikä luotettavia, niin tuskinpa sitten muutkaan; sillä kaikki muut ovat näitä huonommat. Vai eivätkö mielestäsi ole?”

”Varmaan”, vastasi hän.

”Milloinka siis”, jatkoi Sokrates, ”saavuttaa sielu totuuden? sillä kun se ruumiin kera koettaa jotakin tutkia, niin on selvää, että tämä sen pettää.”

”Totta puhut.”

”Eivätköhän sielulle siis nuo tosi-olemat käy selviksi ajattelemalla, jos muutoin millään tavoin?”

”Tosiaan.”

”Mutta sielu kait silloin ajattelee parahiten, kun sitä ei häiritse mikään noista, ei kuulo eikä näkö, ei tuska eikä huvi, vaan kun se, ruumiista huolimatta, on miten mahdollista itseksensä ja, mahdollisuuden mukaan ilman yhteydettä ja keskeydettä ruumiin kanssa, tavoittelee todella olevaa.”

”Niin vainen.”

”Eikö filosofin sielu siis tässäkin pidä ruumista sangen arvottomana ja sitä karta, ja pyrkii vaan itsekseen päästä?”

”Siltä näyttää.”

”Mutta mitenkä on, Simmias, laita tämän: sanommeko löytyvän jotakin ehdottomasti oikeaa vai ei?”

”Sanomme kyllä, Zeyn kautta!”

”Ja ehdottomasti kaunista sekä hyvää?”

”Mitenkäs ei?”

”Oletko koskaan silmilläsi nähnyt mitään näistä?”

”En koskaan”, vastasi hän.

”Oletko sitten muun ruumiillisen aistimen kautta näitä oppinut tuntemaan? Puhun nyt kaikista senkaltaisista, niinkuin esimerkiksi suuruudesta, terveydestä, väkevyydestä, sanalla sanoen kaikkien tosi olosta, mitä mikin itsessään on. Voimmeko ruumiin avulla nähdä näiden sisimmän toden? Vai onko laita niin, että se meistä, joka parhaiten ja tarkimmiten koettaa ajatuksella käsittää sen asian todellista oloa, jota hän jolloinkin tutkii, hän pääsee kunkin asian tuntemista likimmälle?”

”Niin aivan.”

”Mutta tätähän tehnee puhtaimmasti se, joka niin paljon kuin suinkin itse ajatuksella ryhtyy jokaiseen asiaan, eikä ajattelemisessa anna tilaa nä’ölle eikä myöskään ajatuksen rinnalle aseta mitään muuta aistinta, vaan joka, käyttäen ajatusta sen sulassa puhtaudessa, koettaa tavoitella itsekutakin todella olevaa sen sulassa puhtaudessa, vapaana, niin paljon kuin mahdollista, silmistä ja korvista jopa, sanalla sanoen, koko ruumiista, koska tämä, jos se on myötävaikuttamassa, sielua häiritsee ja estää sitä totuuden ja viisauden saavuttamisesta? Eiköhän, Simmias, juuri tämmöinen mies, jos kenkään, ole tosin-olevaa saavuttava?

”Ylenmäärin totta on, mitä puhut, Sokrates”, sanoi Simmias.

XI. ”Eikö, siis”, jatkoi Sokrates, ”kaikista näistä välttämättömästi seuraa, että todenperäiset filosofit saavat melkeinpä tämänkaltaisen ajatuksen, niin että toisilleen myöskin puhuvat tähän suuntaan: Näyttääpä ikäänkuin tutkinnossamme joku polku meidät johdonperäisesti viepi siihen, että, niinkauan kuin meillä on ruumis ja meidän sielumme on yhteenliitetty tämän pahan kanssa, me emme täydelleen voi saavuttaa sitä, jota tavoittelemme; ja totuus se on, jota tavoittelemme. Sillä tuhansia hankaluuksia tuottaa meille ruumis välttämättömän elatuksen kautta; ja jos lisäksi tauteja sattuu, niin estävät ne meitä totuuden etsinnässä. Ruumis meidät täyttää haluilla ja himoilla, pelolla ja kaikenlaisilla tyhjillä kuvilla, sekä monenkaltaisilla joutavilla, niin että me toden perästä juuri sen tähden, kuten on tapana sanoa, emme ensinkään pääse mihinkään käsitykseen mistäkään. Sodatkin ja kapinat ja riidat eivät nekään ole minkään muun vaikuttamia, kuin ruumiin ja sen himojen. – Sillä tavarain pyynnöstä meille kaikki sodat syntyvät, mutta tavaraa täytyy meidän hankkia ruumiin tähden, jonka palveluksessa orjaamme. Ja näistäpä kaikista syistä meillä ei olekaan tilaisuutta filosofiaa harrastamaan. Mutta pahin kaikesta on, että, jos me siltä joskus tilaisuutta saammekin ja käännymme jotain tutkimaan, se joka paikassa pujahtaa tutkimuksiimme, tuottaa levottomuutta ja häirinää ja meitä niin hämmentää, ett’emme sen takia voi totuutta nähdä. Itse teossa onkin käynyt ihan ilmeiseksi, että, jos mielimme joskus jostakin saada puhtaan tiedon, meidän tulee erota ruumiista ja asiat katsoa itse sielulla. Ja silloinpa, kuten näyttää, me saavutamme sen, jota halajamme ja jonka ystäviksi itseämme sanomme, nimittäin viisauden, silloin, näet, kun olemme kuolleet, vaan emme eläessämme – niinkuin tämä puhe osoittaa. Sillä jos ruumiin kanssa yhdessä on mahdoton saavuttaa puhdasta tietoa mistäkään, niin tapahtuu jompikumpi kahdesta: me emme tätä tietoa ensinkään voi saavuttaa, taikka me sen saavutamme vasta kuoltuamme. Silloin vasta, näet, mutta ei ennen, on sielu oleva itsekseen, ruumiista eroitettuna. Ja niinkauan kuin elämme, näytämme silloin olevamme tietoa likimmällä, kun niin vähän kuin mahdollista ja sen verran vaan kuin välttämättömyys vaatii pidämme keskeyttä ja yhteyttä ruumiin kanssa, emmekä itsiämme sen luonnolla saastuta, vaan pidämme itsemme siitä puhtaina, siksi kuin itse jumala meidät vapauttaa. Ja täten puhtaina sekä ruumiin järjettömyydestä vapaina me saamme, niinkuin arvata sopii, oleskella samankaltaisten sielujen kanssa ja voimme omin voimin tajuta kaikki täydessä kirkkaudessa; ja tämä kait on itse totuus. Sillä, joka ei puhdas ole, ei sille ole sallittu puhdasta käsittää. Näin, Simmias, luulen kaikkien niiden, jotka viisautta oikein harrastavat, täytyvän toisillensa puhua ja tätä mielipidettä olla. Vai eikö tämä ole sinunkin ajatuksesi?”

”Kaikin puolin, Sokrates.”

XII. ”Jos, ystäväni, tämä nyt on totta”, jatkoi Sokrates, ”eikö ole meillä siis suuri toivo, että, kun pääsemme sinne, minne minä vaellan, me siellä jos missään voitamme sen, jonka voittamisesta meillä edellisessä elämässämme on ollut niin paljon huolta, niin että sen matkan, joka nyt on minulle määrätty, voi hyvällä toivolla tehdä toinenkin mies, ken hyvänsä tietää mielensä valmistetuksi ja puhdistetuksi.”

”Niin aivan”, sanoi Simmias.

”Mutta eikö ole puhdistuksena pidettävä juuri se, josta kanssapuheessamme jo ennen puhuttiin, nimittäin sielun eroittaminen ruumiista niin paljon kuin suinkin sekä sielun totuttaminen yhteenvetäymään joka ruumiin paikasta itsekseen ja keräymään itsehensä ja niin nykyisessä kuin tulevassakin elämässä mahdollisuutta myöten asumaan yksinänsä itsekseen, irroitettuna ruumiista ikään kuin kahleista?”

”Sepä juuri”, sanoi hän.

”Mutta eikö juuri tätä sielun irroitusta ja erkanemista ruumiista sanota kuolemaksi?”

”Sanotaan.”

”Mutta sen irroittamista haluavat, kuten sanomme, parhaasta päästä aina ja ainoastaan ne, jotka viisautta oikein harjoittavat, ja tämäpä se juuri onkin filosofien harrastus, tämä sielun irtaantuminen ja erkaneminen ruumiista. Eikö niin?”

”Siltä näyttää.”

”Eiköhän se siis, kuten alussa sanoin, olisi naurettavaa, jos joku täällä eläessään koettaisi niin elämätänsä asettaa, että hän tulisi miten likimmälle kuoleitten oloa, mutta sitten, kun kuolema tulee, siitä tuskaantuisi. Eikö olisi tämä naurettavaa?”

”Olisi kerrassaan.”

”Todenperästä siis, Simmias, haluavat filosofian oikeat harrastajat kuolla, ja vähimmiten kaikista ihmisistä on näille kuolleena oleminen peloittava. Mietipä asiata seuraavaltakin kannalta. Jos ne, jotka aina ovat olleet ruumiin vihaajia ja jotka mielivät saada pitää sielun itseksensä yksinään, jos ne, tämän toteen-käydessä, pelkäisivät ja olisivat vastamielisiä, eikö olisi se näiden puolelta suuri mielettömyys, jos eivät he ilolla menisi sinne, johon tultuaan he toivovat ensiksikin saavuttavansa sen, jota he eläessään rakastivat – ja toiseksi vielä pääsevänsä olemasta yhdessä sen kanssa, jonka vihaajia he olivat? Ja vielä: lemmityistensä ja vaimojensa ja lastensa kuoltua ovat monet ihmiset vapaaehtoisesti tahtoneet Hadekseen päästä, viehätettyinä siitä toivosta, että siellä saisivat nähdä ja yhdessä olla niiden kanssa, joita he rakastivat; mutta joka viisautta todenperästä rakastaa ja joka on tullut siihen lujaan toivoon, ett’ei hän missään muualla kuin Hadeksessa voi sanottavassa määrässä tätä saavuttaa, hänkö siis vastenmielisesti kuolisi eikä sinne ilomielin menisikään? Näin kait täytyy, ystäväni, ainakin sen uskoa, joka toden perästä on filosofi: lujasti, näet, täytyy hänen olla vakuutettu siitä, ett’ei hän missään muualla kuin siellä ole saavuttava puhdasta viisautta. Jos tämän laita nyt on tämmöinen, eikö olisi se, kuten äsken sanoin, suuri mielettömyys, jos filosofi kuolemata pelkäisi?”

XIII. ”Zeyn kautta, todellakin suuri mielettömyys,” sanoi Simmias.

”Jos siis”, jatkoi hän, ”näet jonkun, joka kuoleman tullessa on vastenmielinen, eikö ole sinusta tämä riittävä todistus siitä, että tämä mies on ruumiin, vaan ei viisauden rakastaja (filosofi)? Niinpä ikään rakastaneekin semmoinen mies rikkautta ja kunniaa, joko jompaakumpaa taikka molempia?”

”Niin juuri on laita, kuten sanot.”

”Mutta”, sanoi hän, ”eikö sitä vastoin, Simmias, niin kutsuttu miehullisuus paraiten tule viisautta harrastavien osaksi?”

”Tulee kait”, sanoi Simmias.

”Ja hillitseväisyys, joksi joukkokin sanoo sen omaisuuden, ett’ei häälytä himojen vallassa, vaan niitä halveksitaan ja hallitaan, eikö sekin kuulu ainoastaan niihin, jotka enimmin halveksivat ruumista ja elävät filosofiassa?”

”Välttämättömästi”, sanoi hän.

”Sillä jospa”, sanoi Sokrates, ”tahdot muitten ihmisten miehullisuutta ja hillitseväisyyttä ajatella, niin nämä mielestäsi ovat kummallisilta näyttävät.”

”Mitenkä niin, Sokrates?”

”Tiedäthän”, sanoi Sokrates, ”että kaikkien muitten ihmisten, paitsi filosofien, mielestä kuolema on mitä suurimpia pahoja?”

”Totta”, sanoi hän.

”Ne näistä ihmisistä siis, jotka miehullisia ovat, kun kuoleman vaaroihin antauvat, tekevät sen vieläkin suurempien pahain pelosta?”

”Niinpä kyllä.”

”Pelosta siis ja pelkuudesta kaikki muut, paitsi filosofit, ovat miehullisia. Mutta pelkuudesta ja pelkurisuudesta miehullisena olla, sehän kummallista.”

”Tosiaankin.”

”Mitä taas tulee niihin heistä, jotka hillitseväisyyttä noudattavat, eikö ole niidenkin laita sama? He ovat hillitseväisiä eräästä hillittömyydestä. Ja vaikkapa tätä arvelemmekin melkein mahdottomaksi, niin sattuu kuitenkin, mitä tähän yksinkertaiseen hillitseväisyyteen tulee, heidän laitansa olemaan senkaltainen; sillä peläten menettävänsä muita nautintoja, joita haluavat, pidättävät he itsiään muutamista nautinnoista, mutta ovat toisten nautintojen hallitsemina. Hillittömyydeksi tosin sanotaan nautintojen alla orjaaminen, kuitenkin on näiden laita se, että he muutamia haluja hallitsevat syystä että ovat toisten halujen hallitsemina. Tämä käypi yhteen sen kanssa, mitä äsken sanoin, että he tavallansa hillittömyydestä itsensä hillitsevät.”

”Siltäpä näyttää.”

”Se vaan, ystäväni Simmias, ett’ei tämä suinkaan ole oikea tie hyveesen, tämä nautintojen vaihtaminen nautintoja vastaan, tuskien tuskia vastaan, pelon pelkoa vastaan sekä suurempain pienempiä vastaan, ikäänkuin rahoja vaihdetaan, vaan että ainoa ja oikea raha, jota vastaan kaikki tämä on vaihdettava, on viisaus, ja että kaikella sillä, mitä tällä ja tämän kanssa ostetaan ja myydään, on todellista arvoa, sekä että siis miehullisuus, hillitseväisyys ja oikeamielisyys sekä sanalla sanottu kaikki oikea hyve on ainoastaan viisauden kanssa yhdessä, olkootpa sitten nautinnot, pelot ja kaikki muut senkaltaiset myötä olemassa taikka ei.[15]Mutta jos nämä kaikki eroitetaan pois viisaudesta ja vaihdetaan toisiansa vastaan, niin on tämmöinen hyve ainoastaan kuvajaispeli ja tosiansakin orjallinen, eikä ole sillä mitään raittiutta eikä totuutta; sillä totuus on itsessään eräs puhdistus kaikista tänkaltaisista, ja niin hillitseväisyys, oikeamielisyys ja miehullisuus kuin itse viisauskin, ovat tavallansa puhdistuksia. Siispä mielestäni eivät näytäkään ne, jotka meille ovat mysteriot asettaneet, halvoilta miehiltä, vaan itse teossa he jo ammoisilta ajoilta ovat meille antaneet viittauksia siitä opista, että joka puhdistamatonna ja pyhittämätönnä menee Hadekseen, saa saastassa maata, mutta joka sinne puhdistettuna ja pyhitettynä saapuu, hän saa jumalien kanssa asua. Sillä, sanovat mysteriain tietäjät, thyrson-kantajia on monta; mutta harvat ovat jumalan innostuttamia.[16]Tämmöisiä ovat minun ajatukseni mukaan ainoastaan ne, jotka oikein ovat filosofiaa harrastaneet. Ja yhdeksi näistä tullakseni en minäkään ole mahdollisuuden mukaan mitään elämässäni laiminlyönyt, vaan kaikella tavoin sitä harrastanut. Ja oikeallako tavalla olen harrastanut sekä hyväksenikö työskennellyt, siitä olen minä, jos jumala suopi, tuonne tultuani saava varman tiedon, jopa, luullakseni, aivan piankin.”

”Tässä on nyt, Simmias ja Kebes, minun puolustukseni siitä, ett’en syyllä voi olla murheellinen enkä vastenmielinen jättäessäni teidät sekä muut hallitsijat täällä alhaalla, vakuutettuna kuin olen, että siellä ylhäällä olen saava yhtä hyviä hallitsijoita ja ystäviä kuin täällä, vaikk’ei joukko ota tätä uskoaksensa. Jos puolustuksellani olen paremmin onnistunut saada teidät, kuin Athenalaisten tuomarit vakuutetuiksi, niin hyvä olisi.”

XIV. Kun oli Sokrates tämän puhunut, otti Kebes suun vuoroa ja sanoi:

”Kaikki muu näyttää minusta olevan hyvin puhuttu, mutta mitä sieluun tulee, Sokrates, niin ihmisiä suuresti arveluttaa se heidän pelkonsa, ett’ei sielu, ruumiista erottuansa, enään muka ole missään olemassa, vaan että se samana päivänä kuin ihminen kuolee, menehtyy ja hajoaa; ja että se, niinpian kuin se erkanee ja lähtee ulos ruumiista, haihtuu tyhjiin ja leuhahtaa pois kuni hengähdys tai savu, eikä enään ole missään olemassa. Jos sielu, eroitettuna kaikesta siitä pahasta, josta vast’ikään mainitsit, olisi jossain olemassa itseksensä ja itseensä yhdistyneenä, silloin voisi elää siinä suuressa ja ihanassa toivossa, että se, mitä äsken puhuit, on totta. Mutta tähän, arvatakseni, tarvitaan monilla syillä todeksi näytetty vakuutus siitä, että, ihmisen kuoltua, sielu on olemassa sekä että sillä on voimaa ja tajua.”

”Totta puhut, Kebes”, sanoi Sokrates. ”Mutta mitä on meidän tekeminen? Tahdotko, että keskustelemmekin juuri siitä, onko todennäköisyyden mukaan asian laita tämmöinen vai ei?”

”Minä puolestani mielelläni kuulisin, mikä ajatus sinulla näistä on”, vastasi Kebes.

”Silloinpa en luule kenenkään, joka on minua nyt kuuleva, olipa tuo sitten vaikka komediantekijä,[17]voivan sanoa, että minä joutavia lasken ja pidän puheita asioista, jotka eivät minua muka koske”, sanoi Sokrates. ”Jos se siis on mieleenne, niin alkakaamme tutkistelumme!”

XV. ”Tutkikaamme ainettamme siltä kannalta alkaen, ovatko kuolleiden ihmisten sielut Hadeksessa vai ei. Kuten tiedämme, löytyy vanhastaan eräs sanoma, että sielut, täältä lähdettyänsä, ovat siellä, ja että ne jälleen tänne palaavat ja syntyvät kuolleista. Jos nyt asian laita näin on, että eläväiset syntyvät kuolleista, niin mitäpä muuta kuin että meidän sielumme todellakin ovat siellä olemassa? Sillä eihän ne voisikaan uudestaan syntyä, jos eivät ne olisi olemassa; ja riittävä todistus siitä, että sielut ovat Hadeksessa olemassa, löytyisi kyllä, kun vaan toden perästä saataisiin selville se, ett’eivät eläväiset synny mistään muusta kuin kuolleista. Mutta jos näin ei ole laita, silloin tarvitaan toinen todistus.”

”Aivan oikein”, sanoi Kebes.

”Jos tahdot asian helpommin käsittää”, sanoi Sokrates, ”niin älä sitä mieti ainoastaan ihmisiin, vaan myöskin kaikkiin eläviin ja kasveihin katsoen; ajatelkaamme eikö ylipäätä kaikki, mikä tahansa on syntynyt, ole syntynyt juuri siten, että vastakohta on vastakohdastaan alkunsa saanut, kaikki, näet, jolla sattuu vastakohtaa olemaan, niinkuin esimerkiksi kauniilla on vastakohtana ruma, oikealla väärä, ja tuhansia samankaltaisia. Tuota siis katselkaamme, onko välttämätöntä, että kaikki, jolla vastakohtaa on, syntyy omasta vastakohdastansa eikä mistään muusta. Jos esimerkiksi jokin käy suuremmaksi, eikö ole välttämätöntä, että se, pienempänä ennen oltuaan, siitä sitten suurenee?”

”Varmaan.”

”Siis, jos jokin pienemmäksi käy, niin se, suurempana ennen oltuansa, siitä sitten pienenee?”

”Aivan niin”, sanoi hän.

”Ja niin ikään siis väkevämmästä syntyy heikompi sekä hitaammasta nopeampi?”

”Ihan.”

”Vielä: jos jokin huonommaksi käy, eikö se synny paremmasta, samalla tavoin kuin suurempi oikeus syntyy suuremmasta vääryydestä?”

”Kuinkas ei?”

”Tarpeeksiko siis olemme selvillämme siitä, että kaikki täten syntynsä saa, että vastakohta syntyy vastakohdastansa?”

”Kerrassaan.”

”Vieläkin; eikö näidenkin ole laita sama, kuin kaikkien niiden, missä kaksi vastakohtaa on olemassa, että niiden välillä aina löytyy kaksi syntyä eli muutosta: edellisestä jälkimäiseksi ja jälkimäisestä taas edelliseksi? Niinhän esimerkiksi suuremman ja pienemmän välillä löytyy suurennus ja vähennys, ja tämän mukaanhan me sanommekin edellisen suurentuvan ja toisen vähentyvän?”

”Niinpä vainen.”

”Eikö ole laita sama erkaantumisen ja yhdistymisen, kylmenemisen ja lämpenemisen, sekä kaiken muunkin välillä? Ja vaikk’emme näitä nimityksiä aina käytäkään, niin täytyy kuitenkin itse teossa asian laita aina näin olla, että ne toisistaan syntyvät ja että kumpasestakin aina toinen syntyy?”

”Täytyy kait”, sanoi hän.

XVI. ”Vielä sittenkin;” sanoi Sokrates, ”onko elämisellä mitään vastakohtaa, samaten kuin valveilla-olemisella on vastakohtana nukkuminen?”

”On kyllä”, vastasi hän.

”Mikä?”

”Kuolleena-oleminen”, sanoi hän.

”Eivätkö nämäkin, jos ne vastakohtia ovat, toisistansa synny, ja eikö näidenkin välillä, koska niitä kaksi on, löydy kaksikertainen synty?”

”Aivan varmaan.”

”Toisen yhdistyksen näistä molemmista, joita mainitsin, tahdon minä sinulle selvittää”, sanoi Sokrates, ”sekä itse yhdistyksen että syntymisetkin; sinä taas saat toisen minulle selvittää. Tarkoitan nukkumista ja valvomista; ja väitteeni on, että nukkumisesta syntyy valvominen ja valvomisesta nukkuminen sekä että näiden synnyt ovat uneen vaipuminen ja herääminen. Onko tämä sinusta selvä, vai ei?”

”On kyllä.” ”Osoita nyt”, sanoi hän, ”sinäkin minulle, mitenkä elämän ja kuoleman on laita. Etkö sano, että kuolleena-oleminen on elämisen vastakohta?”

”Sanon.”

”Ja että ne toisistaan syntyvät?”

”Niin.”

”Mikä se siis elävästä syntyy?”

”Kuollut”, sanoi hän.

”Ja kuolleesta taas?”

”Elävä, se täytyy minun tunnustaa”, sanoi hän.

”Kuolleista siis, Kebes, syntyy sekä elävä että eläväiset?”

”Siltä näyttää”, sanoi hän.

”Siis meidän sielumme löytyvät Hadeksessa”, sanoi Sokrates.

”Nähtävästi”, vastasi Kebes.

”Eikö nyt näihin kuuluvista synnyistä eli muutoksista toinen satu olemaan selvä? sillä tottahan muutos elämästä kuolemaan on selvä, vai kuinka?”

”On kyllä”, sanoi hän.

”Mitenkä nyt tehdään?”, sanoi Sokrates; ”eiköhän täytyne meidän toiseltakin puolen otaksua samankaltaista syntymistä, vai onko tässä luonto rammaksi joutuva? Täytyykö otaksua jotakin kuolemiselle vastaavaa syntyä?”

”Täytyy kyllä”, sanoi hän.

”Mitä?”

”Eloon elpymistä.”

”Jos nyt”, jatkoi Sokrates, ”jotain elpymistä löytyy, eikö tapahdu tämä elpyminen siten, että kuolleista jälleen syntyy eläviä?”

”Varmaan.”

”Siis tulemme tälläkin tavoin yksimielisiksi siitä, että elävät syntyvät kuolleista yhtä hyvin kuin kuolleet elävistä. Mutta jos nyt näin on laita, niin silloinhan meillä onkin, niinkuin äsken arvelimme,[18]riittävä todistus siitä, että kuolleitten sielut täytymyksestä ovat jossakin olemassa, josta ne jälleen syntyvät.”

”Minusta nähden, Sokrates, on tämä välttämätön seuraus niistä, joista olimme yhtä mieltä”, sanoi hän.

XVII. ”Pidä nyt sekin silmällä, Kebes”, sanoi Sokrates, ”ett’emme ole yksimielisiksi tulleet millään väärällä tavalla, ei ainakaan minusta nähden. Sillä ell’ei toisella syntyvällä aina olisi siihen vastaava vastakohtansa, niin että kaikki kulkee ympäri ikään kuin pyörön muotoon, vaan löytyisi jonkinkaltainen vastakohdan suora syntyminen ainoastaan toisesta, mutta tästä ei enään takaisin kääntyisi eikä kierrosta tekisi,[19]niin ymmärrät, että kaikki lopuksi saisi yhden muodon ja joutuisi yhdenkaltaiseen tilaan sekä herkeäisi syntymästä.”

”Mitenkä niin?”, kysyi Kebes.

”Ei ole vaikeata ymmärtää, mitä tarkoitan”, vastasi Sokrates. ”Sillä jos esimerkiksi uneen vaipuminen olisi olemassa, mutta nukkumisesta syntyvä herääminen ei olisi tähän vastaamassa, niin ymmärrät, että lopuksi kaikki tekisi tuon Endymioni-sadun joutavaksi ja ett’ei koko taru olisikaan millään lailla silmiin pystyvä, koska kaikki muukin joutuisi ihan samaan tilaan kuin hänkin, nimittäin nukkumisen tilaan.[20]Ja jos kaikki toiseensa yhteentyisi eikä olisi mitään erkanemista, niin pianpa toteentuisi tuo Anaxagoraan otaksuma, että kaikki on yhtenä.[21]Samaten myös, ystäväni Kebes, jos kaikki, mikä on eloon päässyt, kuolisi, ja kuoltuansa jäisi siihen tilaan eikä jälleen elpyisi, eikö siitä ihan välttämättömästi se seuraisi, että kaikki lopuksi olisi kuolleena eikä mikään eläisi? Sillä jos elävä tosin tuosta toisesta syntyisi, mutta elävä sitten kuolisi, mitä muuta voisikaan silloin tapahtua, kuin että kaikki kuluisi loppuun ja kuolisi?”

”Eipä muuta, ei ainakaan minun nähdäkseni, Sokrates”, sanoi Kebes, ”vaan minun mielestäni puhut ihan totta.”

”Minun nähdäkseni, Kebes, onkin asian laita kerrassaan juuri näin”, sanoi hän, ”ja tämän kun tunnustamme, emme suinkaan eksy, vaan todenperästä olemassa ovat elpyminen ja elävien syntyminen kuolleista; niin ikään ovat kuolleiden sielut olemassa, ja hyvillä on olo parempi, pahoilla pahempi.”

XVIII. ”Tosiaankin”, alkoi taas Kebes sanelemaan, jos on se väite oikea, jota niin usein olet, Sokrates, meille kertonut, että, näet, meidän oppimisemme ei ole mitään muuta kuin mieleen uudestaan muistumista, niin tämänkin väitteen mukaan on meidän jossain edellisessä ajassa täytynyt oppia se, joka nyt uudestaan muistuu mieleemme. Mutta tämä olisi mahdoton, jos ei sielumme jossakin olisi olemassa ennen kuin se syntyy tähän ihmismuotoon; niin että siis tältäkin kannalta sielu näkyy olevan jotain kuolematonta.”

”Mutta”, sanoi vuorostaan Simmias, ”mitkä ovat taas näiden todistukset, Kebes? Muistuta ne mieleeni, sillä tällä erää en niitä oikein muista.”

”Tahdon mainita yhden todistuksen,” sanoi Kebes, ”jopa sangen oivankin, nimittäin, että ihmiset, kun heiltä kysytään – jos vaan, näet, taitavasti kyselee – itsestään tietävät sanoa, miten kunkin asian laita on; mutta tätäpä eivät he voisikaan tehdä, ell’ei heissä olisi tieto ja oikea käsitys. Ja jos joku heidät johtaa mittaus-opillisiin piirtiöihin taikka muihin senkaltaisiin, niin sillä hän selvimmiten osoittaa, että näin on tämän laita.”[22]

Sokrates nyt otti virkkoaksensa: ”Jos et, Simmias, tällä tavoin ole tullut vakuutetuksi, niin mietipä, voitko ajatukseemme yhtyä, jos asiata seuraavalta kannalta katsot. – Sitähän sinä epäilet, onko tuo niinkutsuttu oppiminen jälleen-muistamista.”

”Minä tuota en epäile,” sanoi Simmias, ”mutta minä olen juuri sen tarpeessa, mistä puhe on, nimittäin uudestaan-muistamisen. Ja melkeinpä minä sen johdosta, mitä Kebes koetti esiintuoda, jo uudestaan muistankin ja olen vakuutettu; mutta siitä huolimatta minä sittenkin haluaisin kuulla, millä tavalla sinä koettaisit asiata selvittää.”

”Tällä,” sanoi Sokrates. ”Me kaiketi tunnustamme, että, jos joku jotakin jälleen muistaa, hänen on täytynyt ennen se tietää?”

”Tunnustamme,” sanoi hän.

”Emmeköhän sitäkin tunnusta, että, jos tällä tavoin ihmiselle tulee jokin tieto, tämä on mieleen-muistumista? Tätä tarkoitan näin: jos joku, jotakin nähtyään taikka kuultuaan taikka muulla tavalla aistittuaan, ei ainoastaan tätä tunne, vaan myöskin tulee ajatelleeksi jotain toista, jonka tunteminen ei ole sama, vaan joku toinen, emmeköhän syyllä silloin voi sanoa, että hänen mieleensä muistui se, jota hän tuli ajatelleeksi?”

”Mitä mietit sanoa?”

”Esimerkiksi tätä: eri asioitahan on tieto ihmisestä ja tieto lyyrystä?”

”Totta kait.”

”Nythän hyvin tiedät, että kun armastajat näkevät lyyryn taikka manttelin taikka muun kappaleen, joita heidän armaimpansa tavallisesti ovat käyttäneet, heidän käy niin, ett’eivät ainoastaan tunne lyyryä, vaan että heidän mieleensä myöskin joutuu sen armaan kuva, jonka lyyry on. Tämä on mieleen muistumista. Samaten voi joku, nähdessään Simmiaan, usein saada mieleensä Kebestä, ja tänkaltaisia esimerkkiä löytyy tuhansittain.”

”Tosiaan, Zeyn kautta, tuhansittain,” sanoi Simmias.

”Eikö tämä ole mieleen-muistumista?,” sanoi Sokrates. ”Varsinkin koska näin tapahtuu semmoisten asiain suhteen, jotka ajan pituuden tähden taikka sen kautta, ett’eivät ne ole olleet nähtävinä, ovat joutuneet unohduksiin.”

”Varmaankin,” sanoi hän.

”Ja vielä,” sanoi Sokrates: ”jos joku näkee kuvatun hevosen taikka kuvatun lyyryn, voiko hänen mieleensä ihminen muistua, ja voiko Kebes muistua sen mieleen, joka näkee Simmiaan kuvattuna?”

”Voi kyllä.”

”Ja jos ken Simmiaan näkee kuvattuna, niin hänen mieleensä myös Simmias itsekin voi muistua?”

”Niin kait,” sanoi hän.

XIX. ”Eiköhän kaikissa näissä tapauksissa mieleen-muistuminen voi tapahtua joko yhdennäköisyyden taikka erinäköisyyden kautta?”

”Voi kyllä.”

”Mutta kun yhdennäköisyyden kautta jonkun mieleen jokin muistuu, eikö hänelle välttämättömästi käy niin, että hän tulee miettineeksi, puuttuuko vai ei jotain siihen yhdennäköisyyteen katsoen, mikä tällä on hänen mieleensä muistuneen kanssa?”

Back to Index Next