Sillävälin oli ratkaiseva hetki kaupungin portin edustalla lähestynyt.
Barbarit, noin kahdeksankymmentä ratsumiestä, olivat lähestyneet kaupunkia, mutta liikkuivat pitkin rantaa aina vain noin jousen ampuman päässä virrasta; he olivat myöskin tulleet yhtä lähelle varustettua siltaa, mutta eivät yrittäneet rynnätä tätä vahvaa laitosta vastaan.
Kaikkien, niinhyvin valleilla olevan kansan kuin puolustukseen valmiitten sotilaitten, silmät tähtäilivät lännestä päin lähenevää vihollista.
Kun Severus oli saapunut sotilaineen sillalle, antoi hän aukaista reiän, josta ainoastaan kaksi miestä yhtä aikaa mahtui kömpimään vasemmalle rannalle; ja kun nyt kaksi viimeistäkin oli ennättänyt varustuksen läpi — sillalle jäivät samat sotilaat, jotka sitä jo aamusta asti olivat vartioineet — kajahti idästä, korkeilta kallioilta oikean puoliselta rannalta maakotkan huikea huuto.
Cornelius käänsi kypäröidyn päänsä ja kuunteli itää kohti: "Kuulitko kotkan huudon?"
Severus nyökkäsi myöntävästi: "Hyvä enne roomalaisille sotureille! Näetkö, kuinka meidän kultainen kotkammekin lipputangolla kohottaa siipensä lentoon?"
Mutta Cornelius ei katsonut kotkankantajaa, hän katsoi vain itäiseen metsään päin: "Vuorikauriin kalliolta kohoaa savupatsas."
"Siellä poltetaan sysiä. Käännä pääsi!Lännestäpäinvihollinen uhkaa.Keihäs alas. Eteenpäin!"
Ylivoimaiset juvavumilaiset ryntäsivät nyt nopeita ratsumiehiä vastaan kahdessa joukossa, jotka molemmat olivat kolmeriviset ja jotenkin kaukana toisistaan. Mutta nämä olivat kiireesti vetäytyneet taaksepäin, kun tuo suuri määrä jalkaväkeä saapui joen yli; he asettuivat kahteen harvaan riviin noin puoliväliin läntismetsää ja jokea. Ainoastaan muutaman keihäänheiton matka erotti enää viholliset toisistaan.
Juuri kun Severus ja Cornelius, kumpikin joukkojensa etupäässä, olivat nostaneet keihään heitto-asentoon, ratsasti kaksi germania verkalleen heitä kohti, juhlallisesti kääntäen keihäänsä alaspäin.
"Seis!" huusi Severus joukolleen. "He haluavat keskustella.Kuunnelkaamme heitä!"
Molemmat ratsumiehet tulivat nyt aivan lähelle Severusta ja Corneliusta; maltittomain sotarivistöjen täytyi vetäytyä hiukan taaksepäin.
Toinen germaneista, solakkavartaloinen, uljas nuorukainen, ratsasti lumivalkealla oriilla; hänen asunsa kauneudesta ja loistosta huomattiin heti, että hän oli päällikkö. Hän lienee ollut ainakin kymmenen vuotta Corneliusta nuorempi. Tämä katseli kadehtien barbarin oikeanpuolista paljasta jäntevää käsivartta, jota lisäksi koristi ja suojeli kaksi leveää kultaista rannerengasta; vasemmanpuolista peitti pieni, ympyriäinen, aivan punaiseksi maalattu kilpi, jonka keskustaa kaunisti kultainen pyörä, ilman puolapuita — riimukirjoitus tai kuva auringosta. Hänen rintaansa suojeli oivallisesti kirjailtu haarniska ja Severus huomasi karvastelevin mielin, että sama pantsari oli roomalainen, ja että sitä oli kantanut ylhäinen upseeri, joku lähettiläs eli magister militum. Yläreisissä oli lyhyet nahkahousut, nilkasta ylöspäin paljaitten pohkioitten ympäri oli kierretty korea nahkahihna; vasemmassa sievässä puukengässä oli kannus — ratsastaja halveksi niinhyvin jalustimia kuin satulaa. Vyön alta pisti esiin lyhyt kaksiteräinen sotatappara. Selässä liehui valkea villavaippa, joka, höllästi vyötärölle kiinnitettynä, ei estänyt hänen liikkeitään; luultavasti oli äidin käsi — sillä tämä nuorukainen oli vielä varmasti vaimoton — kirjaillut nuo kauniit, leveät heleänpunaiset raidat sen syrjään. Hänen kasvonsa olivat kauniit ja valkoiset kuin tytön, ja niiden molemmin puolin aaltoilivat hänen pitkät, ihanat, kullalle kiiltävät kiharansa alas hartioille. Saaliiksi saadulla roomalaiskypärällä liehui latinalaisen jouhitöyhdön asemesta harmaan haikaran pyrstöhöyhenet.
Toinen barbari, voimakas, jättiläisen kokoinen, noin kuudenkymmenen vuotias mies, jonka harmaa, tuulessa häilyvä parta riippui alas rinnalle, näkyi olevan tuon ylhäisen päällikön saattaja. Hänen vaatteensa ja aseensa olivat yksinkertaiset. Samoinkuin nuorukaisen niin oli hänenkin komean sotahevosensa, ruskean oriin, harja sekä häntä palmikoitu punaisilla ja keltaisilla nauhoilla. Hänen hartioillaan riippui sudennahka, jonka aukinainen kita irvisteli hänen kypäränsä päältä vihollista vastaan; kilvessä oli punaiseksi ja keltaiseksi maalattuja kehiä; aseettomalla rinnalla riippui komea jahtitorvi, joka luultavasti joskus oli sarvena koristanut jonkin ikimetsien härän päätä.
Päällikkö oli jälleen kohottanut lasketun keihäänsä, jonka hän nyt otti vasempaan käteensä, tarjoten satulastaan oikean kätensä Severukselle, joka tarttui siihen vitkastellen ja päästi sen heti jälleen irti.
"Ensin kädenlyönti", huusi germani pehmeällä, kaunissointuisella äänellä, oivallisella bulgarilaisella latinankielellä, "ensin kädenlyönti; sitten, jos niin tahdotte, miekanlyönti. — Sinä olet, sen tiedän, Severus, entinen urhoollinen magister militum, joka yhä uljaasti taistelet toivottomassa asemassa toivottoman asian puolesta. Ja minä ylpeilen siitä, että olen Liutbert-sankarin poika, hänen, joka on alemannien kuningas. Liuthar on nimeni eikä yksikään ihminen ole vielä minua voittanut."
Severus virkkoi otsaansa rypistäen: "Minä kuulin isäsi nimen ja omasi;Augusta Vindelicorum'in olette te valloittaneet."
"Mutta emme siitä välittäneet", huudahti kuninkaanpoika ja hänen kirkkaat harmaat silmänsä välähtivät vilkkaasti. "Ketä haluttaisi asua muurien ympäröimissä haudoissa! Teidän luoksenne Juvavumiin emme myöskään tahdo asettautua."
"Siitä on kyllä pidetty huolta", uhkasi Severus.
Mutta Liuthar heitti naurahtaen kiharansa niskaan. "Nähkäämme! — Mutta sano sitä ennen: kenen tähden johdat nämä kansalaiset sotatantereelle? Kenen nimessä puolustat Juvavumia?"
"Ravennan imperatorin, koko maanpiirin herran, jolla on sekä ensimäisen kuninkaamme että ensimäisen keisarimme onnea tuova nimi: Romulus Augustulus."
Silloin germani tarttui vyöhönsä, veti esiin paperikääryn ja heitti sen Corneliukselle. "Sen voin aavistaa!" hän sanoi. "Te tiedätte vähemmän kuin me barbarit, mitä Italiassa, valtakuntanne pääkaupungissa tapahtuu. Lue, mitä eräs, jolla siitä on tarkat tiedot, minulle kirjoitti. Länsimaitten keisaria ei enää ole olemassa. Romulus Augustulus on syösty valta-istuimelta. Hän asuu tästälähin eräällä saarella ja syöttää riikinkukkoja; hänen sijaansa on tullut minun lankoni, kauniin sisareni puoliso, Odovakar — kuuluisan rohkea mies. Hän on sen meille itse kirjoittanut."
Cornelius silmäili nopeasti kirjoituksen päästä päähän; hän kalpeni; mykkänä ojensi hän sen Severukselle, joka vapisten rupesi sitä lukemaan.
"Ei epäilemistäkään!" sanoi jälkimäinen soinnuttomalla äänellä. "Minä tunnen sen miehen; hän on ollut minun palveluksessani. Odovakar ei valehtele."
"Emmekä mekään valehtele", huudahti Liutharin harmaapartainen seuralainen, ajaen hevosensa lähemmäksi ja ottaen kirjeen Severuksen kädestä. "Olen opettanut kuningas Liutbertin pojalle mitenkä kilpi lyödään halki enkä miten kirjainpiirroksia vääristellään."
Vanhusta täytyi uskoa. Ennenkuin hän pisti kirjoituskäärön vyöhönsä, tarkasti hän sitä vakavan arvokkaasti; häntä ei haitannut, että kirjaimet olivat ylösalaisin.
Severus nojasi keihästänsä vasten. Cornelius tuijotti maahan synkän näköisenä. "Minä olen sen tiennyt", puhui sitte jälkimäinen. "Olen melkein tätä toivonut, koska näin sen välttämättömäksi — ja nyt, kun se on tapahtunut, runtelee se minut murskaksi."
"Ei enää imperatoria Roomassa!" voihkasi Severus.
"Italia barbarien hallussa!" huokasi Cornelius.
"Te herätätte minussa syvintä sääliä, te urhoolliset sankarit", puhui kuninkaanpoika totisella äänellä. "Mutta nyt kaiketi huomaatte, että taistelumme on päättynyt jo ennen sen alkamista. Kenen tähden, minkä hyväksi tahdotte taistella?"
"Tulevaisuuden hyväksi!" huusi Severus.
"Entisyyden tähden, kunniamme tähden!" huusi Cornelius.
"Ikuisen Rooman puolesta!" virkkoivat molemmat.
"Vielä on Byzantilla valtaa — pian lähettää Byzantti uuden keisarin", uhkasi Severus.
"Ehkäpä", virkkoi Liuthar, olkapäitään kohauttaen "Mutta sillävälin tarvitsemme me, germanit, maata, peltoa, laidunta. Ja siksi tuon teille sanoman isäni puolesta. Näin sanoo Liutbert, alemannien kuningas, niin omassa nimessään kuin myös liittolaistensa nimessä —"
"Ketkä ovat ne liittolaiset?" keskeytti Cornelius tarkkaavaisena.
"Te saatte sen tietää pikemmin kuin haluaisittekaan", vastasi Liutharin seuralainen jurosti.
Mutta kuninkaanpoika jatkoi: "Jääkööt rauhassa maahamme, jotka jäädä tahtovat; jotka eivät tahdo, ne lähtekööt rauhassa pois. Torni tyhjennettäköön ja hajoitettakoon maahan; maasta jää kaksi kolmannesta teille, meille yksi kolmannes. Se on kohtuullista."
Mutta Severus vastasi suuttuneena, kohottaen keihästänsä: "Hurja barbari! Tuollako lailla uskallat kahdeksankymmenen barbarisi puolesta puhua Juvavumin miesjoukolle? Sinä olet oppinut puhumaan latinaa, mutta et ajattelemaan roomalaisen tavalla!"
"Minä puolestani arvelen", lisäsi Cornelius, "että maanne on teille kyllin riittävä, koska ette ole voineet lähettää enempää kuin kahdeksankymmentä miestä Juvavumia valloittamaan. Te olette liian harvalukuiset väistyäksemme edestänne."
Silloin vetäytyi nuorukaisen ensi partauntuvan sieventämä suu omituiseen hymyyn: "Ole varoillasi, roomalainen! Olemmeko mielestäsi liian harvalukuisia? Pian voisit sanoa meitä liian lukuisiksi. Ihmeitätekevä Votan voi harvoista herättää monta. Viimeisen kerran: jättäkää tuo linnoitus ja jakakaa rauhallisesti maanne!"
"Ei niinkään! Takaisin, barbari!" huusivat molemmat roomalaiset samalla kertaa.
Silloin käänsi Liuthar hevosensa.
"Syyttäkää sitte itseänne! Te olette hukassa. Kaikki olette te Votanin hallussa."
Molemmat ratsastajat ajoivat täyttä laukkaa takaisin joukkoonsa.
"Haduwalt, puhalla torveen!"
Vanha soturi nosti torven huulilleen ja kamalasti ärjyvä törähdys kaikui roomalaisten korviin.
Ja ennenkun nämä vielä olivat ehtineet seurata päällikköjensä käskyjä ja rynnätä germanilaisia ratsumiehiä vastaan, kuului heidän takanansa idästä päin, virrasta, maakotkan huuto ja samassa aivan äkkiarvaamatta sellainen hirvittävä pauhina — sotahuutoja, tuskankiljuntaa, aseitten kalsketta — että kaikki kuusisataa miestä ja molemmat johtajatkin kääntyivät kauhistuneina sinne päin.
Heidät valtasi tuska ja pelko. Itäisestä metsästä, vuorenrinteiltä ja pensaikoista tulvasi lukemattomia germaneja. Vahva sotajoukko ryntäsi sillalle päin; toisia sieltä täältä, joko hevosilla tai jalkaisin, syöksyi virtaan sekä ylä- että alapuolella siltaa; mutta suurin osa ympäröi kaupungin joka taholta, kantaen tikapuita ja puunrunkoja. Katkeralla tuskalla näkivät kaupungin ulkopuolella olevat sotilaat, kuinka harvalukuiset vahdit saattoivat tuskin ensinkään tehdä vastarintaa noille ryntääjille, jotka, tukien ja nostaen toisiansa, kiipesivät kuin muurahaiset pitkin tikapuita, lautoja ja oksaisia puunrunkoja, ja jotka jo monessa paikassa olivat ehtineet yli muurin.
Juvavum oli valloitettu, ennenkuin sen puolustajat olivat kertaakaan voineet kohottaa miekkaansa lyöntiin.
Kaikki sotilaat oli houkuteltu sieltä pois, lukuunottamatta tribunon palkkasotureita. Olivatko nekään kapitolissa? Tuskallisina katselivat päälliköt sen tornia: keisarillinenvexillum[lippu] liehui vielä sen huipussa.
Mutta alemannilaisten ratsumiesten luja-ääninen riemuhuuto, jolla he tervehtivät sankarimaisten liittolaistensa voittoa, muistutti roomalaisille heidän lähimmästä vihollisestaan, joka heitä uhkasi toiselta puolen.
Severus komensi joukkonsa kahdenkertaiseen esirintaan. Noin sadan miehen tuli Corneliuksen johdolla estellä alemanneja, sillävälin kun ensinmainittu, sotajoukon suurempaa osaa johtaen, tahtoi kiiruhtaa sillalle, jonka varusväkeä paraikaa idästä, vallittomalta puolelta, hätyytettiin.
Silloin kuuli Severus vielä kerran Haduwaltin häränsarven räikkyvän; hän kääntyi.
"Antautukaa", huusi kuninkaanpoika.
"Te olette hukassa!"
"Emme milloinkaan!" huusi Cornelius ja heitti keihään luoksensa karkaavaa vastaan.
Liuthar väisti sen kilvellä syrjään; samassa kaatui Cornelius selin ratsultaan maahan; häntä vastaan täyttä nelistä ajavan vihollisen kohotettu peitsi oli kilvestä ja haarniskasta huolimatta lävistänyt hänen sydämensä.
"Minä kostan kuolemasi!" huusi Severus ja aikoi kääntyä kuninkaanpoikaan päin. Mutta samassa tuokiossa kutsui uusi hätähuuto häntä itäänpäin.
Vihollinen oli anastanut sillan varustukset. Jo sitä ennen oli osa sekä ratsu- että jalkaväkeä uinut joen yli ja saavuttanut Severuksen joukon. Nopeat nuorukaiset, joiden keltaiset hiukset häilyivät tuulessa heidän kypärättömän päänsä ympärillä, juoksivat rinnakkain ratsastajain kanssa, pitäen kiinni hevosten harjasta. Näin ahdistettuina heittivät Juvavumin miehet, jotka tiesivät kaupungin ja omaistensa jo olevan vihollisen vallassa, arvelematta aseensa pois ja hajosivat joka haaralle.
Samassa hajottivat lännestä ryntäävät alemannit Corneliuksen sata miestä.
Severus seisoi yksin; keihäs putosi hänen kädestään.
Silloin astui hänen luokseen tuon idästä niin äkkiä ilmestyneen vihollisen päällikkö, jättiläismäinen, noin neljänkymmenen vuotias mies. Hän oli kaikkien sotajoukkojensa etupäässä korkealla ratsullaan rynnännyt sillalle, jossa hänen hevosensa oli pistetty kuoliaaksi; nyt kulki hän jalkaisin.
Maakotkan mahtavat siivet uhastelivat pöyryisinä hänen kypärältään, hänen punaiset hiuksensa olivat suoraan ylöspäin harjatut ja riippuivat hartioilla kypärän alla. Tavattoman suuri karhunnahka heilui hänen hartioillaan. Uhaten kohotti hän kivistä sotatapparaansa: "Heitä pois miekkasi, vanha mies", huusi tämä voimakas urho latinaksi, "ja elä".
"Tämänkö miekan? Heittääkö?" vastasi Severus soinnuttomalla äänellä."Minä en tahdo enää elää!"
"Kuole sitten!" huusi toinen ja heilautti kivitapparaansa.
Severus kaatui; hänen haarniskansa oli kalskahtanut keskeltä halki, se putosi kahtena kappaleena hänen päältään.
Hän nojautui vaivaloisesti vasempaan käsivarteensa, mutta ei laskenut kädestään voitollista miekkaansa.
Voittaja kallistihe hänen puoleensa ja kohotti toistamiseen sotatapparansa.
"Sano minulle, ennenkuin kuolen", puhui Severus hiljaisella äänellä, "kenen käsiin on Juvavum joutunut? Mitä kansaa te olette? Oletteko alemanneja?"
"Emme, roomalainen; alemannit ovat meitä kutsuneet. Emme tule lännestä, vaan idästä Danubiota myöten. Me olemme valloittaneet kaikki roomalaiset kaupungit Carnuntumista tänne saakka; viimeisen legionan tällä puolen Alppeja löimme Vindobonan luona. Me jaamme maat serkkujemme, alemannien kanssa; Licus tulee rajaksi. Katso tuonnepäin! Tuolta itäisiltä vuorilta tulvaa jo kansamme maahanne: vaimoja ja lapsia, rattaita ja karjalaumoja; se on vain esiparvi, huomenna tulee isompi lauma."
"Ja mikä on nimenne?"
"Ennen kutsuttiin meitä markomanneiksi, mutta nyt 'Bajuhemumin miehiksi', bajuvareiksi: meidän on ikipäiviksi tämä maa niin lavealta kuin Alppien harjalta voi pohjoiseen päin katsella. Antaudu siis, vanhus! Sinulle jää vielä —"
"Tämä miekka", puhui Severus ja syöksi keisari Probon voittoisan miekan aina kahvaa myöten sydämeensä.
Jättiläis-bajuvari veti sen sieltä ulos. Verivirta valui maahan.
"Sääli tuota vanhusta", virkkoi hän. "Hän on kuollut. Ja sääli", jatkoi hän hitaasti, tarkastellen hänen miekkaansa, "tätä kelpo säilää, jos se menee hukkaan. Tule, aimo ase, tästälähin palvelemaan maan uutta herraa. — Vaan nyt on minun mentävä kiittämään Liutharia. Kaikki menestyi erinomaisesti. Ovatpa nuo alemannit melkein meitä viisaampia! —Hojoo, Sigoo! Heiloo!" huusi hän molempien kämmentensä läpi: "Liuthar! Kelpo Liuthar, missä olet? Garibrand, bajuvarien herttua, huutaa sinua!Hojohoo, Sigoo! Heilohoo!Nyt jakakaamme saalis ja maa!"
Liuthar ajaa karautti esiin ja ojensi herttualle kätensä:
"Tervetultuanne uuteen kotiinne! Tervetultuanne voittoon!" huusi hän iloisella äänellä.
Mutta samassa kajahti kaupungista uudelleen aseitten kalsketta ja sotaista meteliä.
"Vielä ei voitto ole täydellinen", tuumasi Garibrand, osoittaen tapparallaan kapitolia.
Nyt kuului kaupungista bajuvarein huudon ohessa tuuban helisevää, sotaisaa räikkynää.
"Nyt on roomalaispäällikkö ja hänen rautainen joukkonsa liikkeellä!" huusi herttua. "Hän on syössyt korkeasta linnastaan kaupunkiin ja karannut väkeni kimppuun. Kiireesti! Tuokaa minulle uusi hevonen! Kaupunkiin! Urhojeni avuksi!"
Paitsi molempia päälliköitä, olivat ainoastaan aniharvat roomalaiset kaatuneet tässä lyhyessä kahakassa, sillä ennen hyökkäystä oli bajuvarilaisten herttua komentanut: "Tänään vankeja! Ei kuolleita! Tietäkää, te miehet, että jokaisesta kuolleesta on tappiota, mutta jokaisesta vangista voittoa maan uudelle herralle."
Niissä joukoissa, joita Severus oli vienyt bajuvareja vastaan, olivat myöskin Crispus ja Fulvius.
Kun heidän rivinsä olivat hajoitetut, huusi Fulvius sedälleen. "Felicitaan luo virran yli!" ja nyt juoksivat molemmat vieretysten, samoinkuin olivat sotarinnassakin seisoneet vieretysten, jokea kohti; sillalle he eivät uskaltaneet, sillä sitä vartioi bajuvarilaisparvi.
Mutta vähitellen jäi paksu Crispus jälkeen, vaikka hän oli heittänyt pois niin keihään kuin kilvenkin; vikkelä kivenhakkaaja juoksi jo kaukana hänestä.
Alemannilainen ratsumies ja hänen vieressään jalkaisin juokseva nuorukainen ajoivat heitä takaa.
Pian saavuttivat he Crispuksen.
Ratsastaja sivalsi keihäänsä varrella hänen kypärän kaltaisella padalla peitettyä päätään, joka ehdottomasti herätti naurua ja pilkantekoa. Keittoastia lennähti ääneensä kiljahtavan miehen silmille ja hänen nenästään puhkesi verivirta. Hän kaatui maahan ja luuli itsensä kuolleeksi.
Mutta hän palasi taas suloiseen tietoisuuteen elämästään, kun nuorukainen, joka jäi häntä katsomaan, jotenkin epäystävällisesti tempasi pois kattilan hänen kasvoiltaan. Crispus hypähti pystyyn, vetäen kiihkeästi ilmaa keuhkoihinsa; alemannilainen nauroi hänelle makeasti vasten kasvoja, vasten noita leveitä, lihavia, hämmästyneitä kasvoja.
"Hei! tämä roomalainen sankaripa vasta on hyvällä ruokolla ollut! Eipä tuo nenä taida ainoastaan omasta verestä noin punainen olla, ei vedestä myöskään. Helei, ystävä kulta, minä päästän sinut vapaaksi, jos tunnustat minulle, mistä minä löydän parhainta viiniä Juvavumissa. Minusta näyttää, että juuri sinä olet se mies, joka siitä voit todistuksen antaa."
Näin suopeasta puhuttelusta virkistyi Crispus pian, ja tultuaan vakuutetuksi siitä, ettei hän ollut kuollut ja ettei isänmaan edestä tarvinnutkaan kuolla, oli hän heti entisellään.
Hän veti syvään henkeänsä ja sanoi, kohottaen kättään kuin valan merkiksi:
"Minä vannon roomalaisena kansalaisena, että parasta viiniä on Jaffalla, eräällä juutalaisella lähellä basilikaa. Sitä miestä ei ole kastettu — eikä myöskään hänen falernolaista viiniänsä."
"Oivallista!" huusi alemannilainen. "Tänne, veikkoset!" Suuri lauma alemanneja ja bajuvareja kokoontui hänen ympärilleen, käsiään mielihyvästä hieroskellen. — "Jaffa-juutalaisen luo kiittämään Ziu-jumalaa iloisesta voitosta! Ja sinä, leveä leili, sinä johdat meidät sinne — ja, jos vastoin vannottua valaasi se on hapanta, tuo juutalaisen viini, niin upotamme sinut siihen."
Tästä ei Crispus hämmästynyt; hän päinvastoin iloitsi ajatellessaan kallista, kauvan säilytettyä kyprosviiniä, jota hän aina oli nähnyt ainoastaan rikkaitten juovan, vaan jota hän nyt maksutta oli mielin määrin ryypiskelevä. Se ei tehnyt viiniä huonommaksi, että sitä aiottiin juoda Ziu-jumalan kunniaksi. Paitsi sitä tuumasi hän sen olevan Jumalalle otollisempaa, kun tyhjennettiin juutalaisen juomaleilit eikä koskettu oikeauskoisen tavaraan.
Kodistaan hänellä ei ollut surua: "Vanhalle ancillalleni ei tehdä pahaa — hänen kasvojensa kurtut suojelevat häntä paremmin kuin monet kilvet. Rahoja on vähän ja nekin kätkössä. Kipsisiä kuvapatsaita he eivät sieltä rupea kuljettamaan; tosin he tällaisissa tiloissa hakkaavat niiltä aina erinomaisella halulla nenät, vaan siitäkään ei ole suurta vahinkoa — ne voi jälleen liimata kiinni."
Mutta hän suri Fulviusta, suri Felicitasta. Hän tähysteli pakolaistoveriansa, mutta tätä ei näkynyt kaatuneitten eikä myöskään vangittujen joukossa; olisi voinut luulla maan nielleen hänet; ratsastaja, joka oli häntä ajanut takaa, ohjasi jo ratsuansa aivan toiseen suuntaan, pakenevia roomalaisia kohti.
Crispus toivoi senvuoksi, että nuori aviomies olisi pelastunut; mutta Felicitasta ei hän voinut auttaa, sillä hänen voittajansa tarttui häneen kovin kourin ja työnsi hänet sillalle päin. "Eteenpäin! Sinä et aavistakaan, roomalainen, kuinka jano voi polttaa alemannilaisen kurkkua. Basilikan ääressä sanoit? No niin! Sieltähän löydämme kaiken lisäksi vielä kultaisia ja hopeisia maljoja, joista kelpaa juoda."
Ja koko meluavan, naureskelevan, riemuitsevan joukon etupäässä tepasteli nyt orjantapaisena juomaveljenä paksu Crispus niin nopeasti kuin hän suinkin lyhyillä säärillänsä jaksoi. Siten he kulkivat sisään kaupungin portista, jonka kautta hän vasta oli kypäröitynä soturina ylpeästi astunut. Kattilan oli hän jättänyt sinne, mihin se oli viskattu, sillä yksin sen muistokin koski kipeästi hänen nenäänsä.
* * * * *
Sillävälin oli Fulvius todellakin kadonnut.
Hän ei ollut heittänyt pois kilpeään ja keihästään, kuten hänen tukeva toverinsa, sillä hän oli nuori, väkevä ja pelkäämätön ja hän ajatteli sitä lupausta, jonka hän vapaaksi päästessään oli antanut kelpo Severukselle. Hän oli nyt saapunut virran reunalle ja seisoi sen nevaisella rannalla.
Kun hän kuuli nelistävän ratsun kavioin töminän yhä enemmän lähestyvän, kääntyi hän päättäväisesti viholliseen päin, katsoi häneen tuimasti, kohotti heittokeihäänsä, tähtäsi tarkkaan ja heitti sen sitte käsivartensa koko voimalla alemannin kasvoja vasten.
"Hyvästi tähdätty!" huusi tämä ja päästi suitset vasemmasta kädestään, jolla hän koppasi suhinalla tulleen keihään suoraan lennosta.
Kilpi ei olisi Fulviusta tällä kertaa paljo hyödyttänyt, sillä hänen päälleen ryntäävä ratsastaja tähtäsi nyt molemmilla keihäillä, omalla ja anastetulla, yhtaikaa roomalaisen päätä ja vatsaa. Mutta ennenkuin nuo kuolettavat peitset lennätettiin, oli niiden maali äkkiä kadonnut.
Hypähtäen taaksepäin korskuvan ratsun edestä, joka seuraavassa tuokiossa olisi kaatanut hänet kumoon, ei hän voinut ylläpitää tasapainoa, vaan kompastui niljakkaaseen rantaruohoon ja syöksähti selin virtaan, johon korkealle räiskähtävät aallot hänet peittivät.
Kumartuen alaspäin hevosen selässä katseli alemannilainen häntä, ja nauroi kun aallot tempasivat hänet mukaansa.
"Tervehdä Danubiota minulta", huusi hän, "kun olet uinut hänen luokseen".
Kääntäen ratsunsa ympäri, karahutti hän taas täyttä laukkaa kentälle.
Sillävälin oli Zeno kiireesti juosten päässyt pyrkimäänsä kapeaan kadunkulmaan.
Suuriääninen meteli oli miltei hänen kantapäillään; hän katsahti taaksensa: rätisten kohosi liekki likeisen rakennuksen katosta. Hänen lankonsa tuomarin talo paloi. Kiihtyneellä tuskalla hän kiiruhti eteenpäin.
Vielä juostuaan muutaman askeleen hän saavutti pienen papinkartanon portin.
Se oli auki.
Hän juoksi kynnyksen yli ja pakeni kapeata hämärää käytävää pitkin: ei ainoatakaan ostariusta, eikä ainoatakaan subdiakonusta näkynyt. Hän tunki papin huoneeseen, samaan, jossa me jo ennen olemme Johanneksen tavanneet.
Se oli tyhjä.
Pakenija kiiruhti suuren, himmeästi valaistun kirkon läpi alttaria, sen pyhintä turvapaikkaa kohti, joka oli Apsiksen ja keskikäytävän välissä.
Täällä, alttarin portailla makasi Johannes liikahtamatta kasvoillaan, pitäen molempia käsivarsiaan alttarin pyhäinjäännös-arkkusen ympärillä.
Uusi pelko valtasi kuoleman tuskissa olevan byzantilaisen.
Oliko Johannes murhattu? — Ainoa, joka ehkä vielä olisi voinut häntä suojella?
"Voi minua!" ähkyi hän.
Hänen kauhunsa kävi vielä suuremmaksi, kun kuolleeksi luultu hitaasti kohottihe ja äänetönnä käänsi häneen kalpeat, kunnianarvoisat kasvonsa.
"Haa, nousevatko kuolleetkin ylös?" huudahti Zeno ja väistyi syrjään.
"Minkätähden luulet minua kuolleeksi?" kysyi Johannes ja käänsi läpitunkevan katseensa Zenon peljästyneisiin kasvoihin.
"En minä — en minä! — Mutta tribuno aikoi —"
"Minä ymmärrän! — Mitä sinä sitten täältä haet?"
"Pelastusta, pelastusta!" vaikeroi koronkiskuri. Hän ajatteli taas ainoastaan uhkaavaa vaaraa. "Orjani! Kaikki orjani ovat nousseet kapinaan. Tuomarin talo jo palaa."
Samassa välähtikin basilikan lehteri-ikkunoissa kirkkaan tulen heijastus ja kaukaa kuului aseitten kalsketta.
"Kuuletko! He etsivät minua! He tulevat! Pelasta minut! Peitä minut ruumiillasi. Tässä, tämä kulta on sinun" — ja hän heitti raskaan pussin alttarille. Se repesi, ja useita kultakappaleita vieri helisten portaitten yli lattialle.
"Voi, voi minua onnetonta! Minä menetän sen, eikä siitä ole minulle mitään hyötyä. Kuule, kaiken tämän kullan — tai puolet siitä! — ei, kaiken, kaiken lahjoitan sinulle, sillä tiedänhän, että annat sen palvelemallesi pyhälle Pietarille, kirkollenne, köyhille. Vaan pelasta minut, pelasta!"
Ja hän syöksyi papin jalkojen juureen, huolellisesti kätkien kalliita kiviä täynnä olevan kukkaron poveensa.
Johannes viittasi häntä nousemaan: "Minä tahdon pelastaa sinut —Kristuksen tähden, ei kullan tähden."
"Jääthän luokseni?" huusi Zeno, uuteen toivoon elpyen.
"Sitä en voi! Minun tehtäväni tällä hetkellä on hoitaa haavoitettuja taistelutantereella. Veljeni olen jo lähettänyt sinne. Mutta tahdoin vielä kerran rukouksen avulla koota voimia."
"Ei, ei! Minä en laske sinua täältä!" huusi Zeno ja tarttui lujasti häneen.
Mutta Johannes irtautui hänestä odottamattomalla voimalla: "Minun täytyy, sanon minä. Herrani kutsuu minua. Ehkä voisin estääkin tämän murhan. Mutta sinä — sinä olet julmuudellasi vihoittanut nuo onnettomat niin, etteivät muutamat heistä enää kunnioita alttariakaan eivätkä minun rukoustani." —
"Niin, niin!" myönsi Zeno.
Hän ajatteli Këix-orjaansa — hurjistunutta eläintä.
"Sinä pääset piilopaikkaan, josta eivät muut kuin Jumala sinua löydä.Katso tänne!"
Näin sanoen kumartui Johannes ja nosti erästä lattian marmorilevyä alttarin vieressä; aukosta näkyivät lyhyet tikapuut, jotka johtivat hämärään, jotenkin tilavaan kellariin.
"Tuonne alas! Ei kukaan minua lukuunottamatta tiedä tästä vanhasta holvihaudasta. Odota täällä siksi kun sinut täältä noudan; minä palajan, kun vaara on ohitse."
"Mutta jos — jos —"
"Jos menetän henkeni, tarkoittanet. Silloin voit itsekin alhaalta päin kohottaa kivikantta. Kiiruhda!"
"Minua hirvittää — tulla elävänä haudatuksi! Ehkä siellä on kuolleitten luita, luurankoja — anna anteeksi — onko luolassa pyhimysten jäännöksiä?"
"Pelkää sinä elävää Jumalaa äläkä kuolleita ihmisiä! Tässä saat öljylampun! Ja nyt mene alas. Etkö kuule? Meteli lähestyy yhä."
Silloin pujahti Zeno lamppu kädessä alas.
Johannes tempasi rahasäkin alttarilta ja heitti sen hänen jälkeensä. Kuoleman tuskissaankin saituri huomasi, että pappi sitä ennen otti siitä kourallisen solideita, ennenkuin työnsi kiven aukolle. Hän ripotteli ottamiansa kultarahoja basilikan pääovelta, jonka pani sisäpuolelta salpaan, aina alttarille saakka ja sen sivulla olevalle ovelle, josta mentiin hänen asuntoonsa. Sitte hän kiiruhti tuosta sivuovesta huoneittensa kautta ulos.
Muutaman minuutin perästä kuuli Zeno kirkon pääovea raivoisasti hakattavan. Hänen sydäntään ahdisti.
Ovi murtui: ihmisiä, joita äänistä ja askeleista päättäen oli suuri joukko, tunki sisään. Zeno ei enää voinut hengittääkään. Kuolemanpelko valtasi hänet. Hän painoi korvansa lattialuukkua vasten, paremmin kuullakseen.
Ensin hän erotti vaimon äänen:
"Kirkossa ette saa häntä tappaa! Eikä pyhimysten turvapaikassa! Hän on minut ruoskittanut melkein hengettömäksi ja murhannut lapseni — mutta ei kirkossa! Kunnioittakaa ijankaikkisen Jumalan huonetta!"
"Mieluummin Jumalan kuin hurskaan Johanneksen huoneessa!" neuvoi toinen ääni.
"Ainoastaan alttari on rauhoitettu, ei koko kirkko!" kiljasi kolmas.
Mutta sitten kuuli Zeno Këix-hirviön huutavan;
"Itse taivaallisen isän jalkojen juuressa minä hänet murskaksi murentaisin! Hän on viimeiseksi murhannut vielä vanhan isänikin, joka viimeisiin asti rukoili, etten tekisi tätä hirmutyötä. En kuullut hänen varoituksiaan ja hän pujahti pois luotani. Vasta kun mursimme auki Zenon oven, löysin isäni — ja hänen kurkussaan oli Zenon puukko. Seitsemän kertaa tahtoisin murhata tuon konnan!"
"Yhdessäkin on kyllä", naurahti Kottys, "jos murhaat hänet yhtä hitaasti kuin me päästimme päiviltä herramme. Me poltimme Mucius-tuomarin elävältä hänen oman talonsa tulessa."
"Seis! Katsos tänne, Kottys-veikkoni, tässä näkyy pakenijan jäljet. Haavoitetusta hyenasta vuotaa verta, pakenevasta saiturista kultaa. Katsokaa, tästä pääovesta hän on tullut sisään, työntänyt salvan eteen, juossut tänne, alttarin ohi ja tuosta ovesta pujahtanut papin huoneisiin! Siellä hän piilottelee. Seuratkaa!"
"Seuratkaa! Surma hänelle, surma!" kiljui koko orjajoukko ja karkasi jyskyvin askelin marmorilattian yli, Zenon pään päällitse viereiseen huoneeseen.
Piileskelijä oli kuolemantuskasta aivan mieletönnä kömpinyt holvihaudan äärimmäiseen nurkkaan asti, istua kyyröttäen siellä ison aikaa; kylmä hiki juoksi hänen otsaltaan.
Vaan kaikki jäi hiljaiseksi, viimeinenkin ääni vaikeni; takaa-ajajat olivat, etsittyään komerot papin asunnossa, syösseet jälleen kadulle.
Hän lohdutteli itseään: "Pian on tribuno huomaava tulipalon ja kapinan kaupungissa. Hän on ennenkin monta kertaa saanut tällaisen metelin taukoamaan. Muutamassa tunnissa ovat hänen peitsensä asettaneet kaikki entiseen järjestykseensä." Vähitellen tointui kauppias jälleen ja hänen mielensä rohkaistui.
Hän rupesi nyt öljylampun valossa tarkastelemaan kellarimaista hautaansa.
Hän oli kompastua erääseen arkkuun.
Kauhunsekaisella uteliaisuudella täytyi hänen välttämättä aukaista se:"Säilyttiköhän se vanha kettu siinä kirkon aarteita?"
Hän nosti kannen ylös: kirstussa ei ollut muuta kuin paperikääröjä ja pergamenttia. Niiden yli oli levitetty valkoinen papin puku kaapuinensa, aivan samallainen kuin Johanneksen yllä oli ollut.
Uusi ajatus välähti pakenijan mieleen.
Äkkiä hän veti väljän pappisvaatteen oman pukunsa päälle. "Täällä en kuitenkaan enää kauvan viivy. Ja varmimmin — paremmin kuin haarniska — suojelee minua tämä verho."
Hetken kuluttua, kun kaikki yhä oli hiljaista, rupesi hän haluamaan pois kuopan ummehtuneesta ilmasta. Hän kohotti varovasti lattialevyä, nousi tikapuitten ylimmälle puolalle ja katseli tarkastellen tyhjää kirkkoa.
Hänen silmiinsä välähtivät heti alttarilampun valossa lattialla kiiltelevät kultakappaleet.
Takaa-ajajat olivat poimineet osan, vaan ei läheskään kaikkia: "He enemmän janoovat verta kuin kultaa."
Saituri oli jo monesti katunut sitä, että oli luvannut liikoja papille.
"Mutta tosiaan! hän halveksi lahjaani. Siis olen minä vapaa sitoumuksestani. Ja vahinkopa olisi, jos nämä sirot kappaleet joutuisivat sille kelvottomalle."
Hän nosti nyt levyn kokonaan ylös ja kuunteli levottomasti vielä kerran.
Kaikki hiljaista.
Sitten hän laski varmuuden vuoksi kultansa ja kalliit kivet arkkuun, sulki kannen, kiipesi nopeasti kirkkoon ja keräili solidit kokoon. Ensin lähimmät, sitte alttarilla olevat; silloin hän näki alttarin oikealla puolella kokonaisen kasan, joka oli vierinyt pussin halkeamasta.
Hän hiipi nyt alttarin taakse, sen oikealle puolelle ja kumartui — silloin, oi kauhua! kuuli hän papin asunnosta askeleita; tosin kyllä ainoastaan yhden miehen askeleita, mutta ne eivät olleet Johanneksen. Ne kalskuivat kuin rauta.
Zeno aikoi äkkiä pujahtaa piilopaikkaansa.
Mutta ennenkuin hän ehti kiertää alttarin, näki hän mustan varjon käytävän kynnyksellä.
Hänen oli enää mahdotonta päästä salaa luolaan. Hänen polvensa kävivät hervottomiksi.
Hän heittäytyi pikaisesti alttarille samanlaiseen asentoon, jossa Johannes oli ollut hänen kirkkoon tullessaan, veti äkkiä kaapun päänsä yli ja levitti molemmat käsivartensa pyhäinjäännös-arkun ympäri.
Seuraavassa silmänräpäyksessä viilsi pureva teräs poikki hänen niskansa. Hän oli hengetönnä ennenkuin ehti kuulla sanat: "kuole, pappi".
Murhaajasta alkoi tuntua, ettei hänen uhrinsa ollutkaan niin vanttera kuin presbyteri; hän kumartui alas, niin että hänen korkean kypäränsä musta jouhitöyhtö pöyheänä taipui alaspäin, ja nosti murhatun päätä, vetäen kaapua syrjään.
Hämmästyksestä hieman huudahtaen antoi hän sen taas pudota: "Kohtalon oikkuja! Rahakauppias! Mitenkä hän on täällä? Miksi tuossa valhepuvussa? Missä lienee sitten pappi?"
Mutta ennenkuin tribuno ehti syvemmältä näitä kysymyksiä mietiskellä, kääntyi koko hänen huomionsa auki murretulta pääovelta päin kuuluvaan meluun. Se oli varsin hämmästyttävää laatua. —
Kun Leo oli Herkuleen torilla järjestänyt ratsumiehensä, käski hän heidän odottaa, kunnes hän palaisi. Hän oli hypähtänyt mustan oriinsa selästä ja jättänyt sen erään ratsastajan haltuun; hän tahtoi jalkaisin, huomiota herättämättä kapeitten katujen ja mutkateitten kautta tunkea papin huoneeseen.
Matkan puolivälissä oli hän pysähtynyt nähdessään tulipalon ja kuullessaan etäältä kapinallisten orjain metelin. Hän seisahtui, ja samassa kiiruhti häntä vastaan pakeneva vaimo, huntu silmillä; Leo astui hänen eteensä.
"Sinäkö, tribuno?" huusi pakeneva.
"Mitenkä? Zoëko? Tuomarin puoliso! Mitä on tekeillä?"
"Orjat! Talomme palaa! Pelasta! Auta!"
"Tuolla alhaalla torilla seisovat ratsumieheni! Palajan heti itse sinne. Sitten tulen auttamaan." —
Senjälkeen oli hän nopeasti kiiruhtanut papin tyhjää asuntoa kohti, rientänyt sen läpi, heiluttaen paljastettua miekkaa kädessään, ja kirkkoon tultuaan antanut kuoliniskun etsityn asemesta — liittolaiselleen.
Tuskin oli hän havainnut erehdyksensä, kun kuuli ratsumiestensä torvien ja rumpujen rämähtävän portilta päin ja puhaltavan rynnäkköön.
"He rupeavat tappelemaan kapinallisten kanssa", ajatteli tribuno ja aikoi mennä pääovesta ulos. "Konnamaiset orjat! Ja barbarit seisovat porttien edustalla!"
Vaan kynnyksellä hän äkkiä seisahtui, sillä aivan toisenlainen raikuna kuin raivoavain orjain hurja ulvonta tunki nyt hänen korviinsa. Se oli germanien sotahuuto ja voitonkiljunta, joka oli hänelle kyllin tuttu; hän huomasi sen kuuluvan aivan läheltä.
"Germaneitako kaupungissa? Uskomaton asia!"
Varovaisesti astuttuaan basilikan kynnykselle, näki hän suureltatorilta päin koko lauman, ainakin yli sata germanilaista tulvailevan kirkkoa kohti. Ja he tulivat jalkaisin: he eivät siis olleet noita jo kauvan nähtyjä ratsumiehiä.
"Tunkeudunko läpi? Mahdotonta! Takaisin! Papin asunnon kautta!"
Hän riensi basilikan käytävää pitkin ja lattiasta nostetun kivilevyn ohitse Johanneksen huoneeseen.
Sinnekin hän kapealta kadulta kuuli barbarien ääniä ja raikasta naurua ja huutoa. Hän näki parven germaneita lähestyvän basilikaa ja heidän etupäässään paksun roomalaisen, joka kantoi viinileilejä.
Niin nopeasti kuin hänen raskaat aseensa suinkin sallivat, juoksi hän takaisin kirkkoon ja hypähti, nähden sen ainoaksi pelastuksekseen, tuohon avonaiseen hautaan sekä tempasi marmorikannen kiinni. Samassa hän kuuli, miten molemmista ovista tunki sisään germanilaumoja.
Meluten ja voitostaan riemuiten tervehtivät he toisiansa Juvavumin vankeuteen teljetyn päällikön pään päällä.
Me liitymme nyt mieluummin marmorilattialla juominkeja pitäväin germanein kuin sen alla hyödyttömästi kiukuttelevan sadattelijan seuraan.
"Terve, te urhoolliset bajuvarit! Tervetultuanne voittoon!"
"Josta meidän on kiittäminen, teitä, te viisaat alemannit."
"Niin, ettekö tunnusta meidän viisaasti houkutelleen heidät esiin?" virkkoi edellisen puhujan asekumppani. "Ensin sujautti Liuthar, mainehikkaan kuninkaamme mainehikas poika, ja pari hänen seuralaistansa viiden maurilaisen ratsastajan kimppuun, jotka kapitolin tribuno oli lähettänyt meitä vakoilemaan. Mutta me tunnemme metsät täällä paremmin kuin nuo ruskeat afrikalaiset. Neljä heistä kaatui, ennenkuin osasivat sitä aavistaakaan. Yksi valitettavasti — luippasi tiehensä; mutta näyttääpä siltä kuin ei hän olisi voinut paljoakaan kertoa. — Sitte luikahti pieni parvi meidän miehiä salaa joen yli — alemannilaisen ratsu osaa uida kuin joutsen — ja laukkasi itäisille vuorille päin, teidän luoksenne, bajuvarit, että haikaran ja kotkan huudot olisivat oikeaan aikaan vastatusten kajahtaneet."
"Ja tällä kertaa olette te, hidastelijat, vastoin tottumusta ja tapaa todellakin ennättäneet oikeaan aikaan oikealle paikalle", pisteli Suomar, toinen alemanni.
Bajuvari tarttui julmistuneena vyössään riippuvaan tapparaan: "Mistä sellainen puhe on kotoisin, sinä paksupäinen suavilaisroisto? Arvatakseni olemme aina tulleet kyllin aikaisin teitä kurittamaan — teitä, kuten kaikkia muitakin, jotka kauan sitä olivat odottaneet! Ja useinpa saitte tuntea te, liukasjärkiset kielenpieksäjät, meitä hidassanaisia paetessanne, että ajatuksenne ja jalkanne eivät kuitenkaan olleet kyllin nopeat!"
Solvaistu aikoi vihaisena vastata, mutta hänet keskeytti sovintoa hieroen Vestralp, edellinen alemanni. "Sopikaa pois, te molemmat, sinä Suomar-poikani ja sinä, vahva markomanni! Kun uljaat bajuvarit ovat saapuvilla, ottelevat he myös oivallisesti, ja pian on se hetki, jonka he ehkä myöhästyivät, korvattu."
"Se on usein nähty!" huusi Rando, kolmas alemanni.
"Viimeksi", jatkoi Suomar, "aivan äskettäin torilla ja linnan jyrkällä tiellä, tappelussa tribunon ratsumiehiä vastaan."
"Vait! Mitä tuo oli?"
"Niin! Eikö maan alta kuulunut huokauksia?"
"Tuolta, alttarin vasemmalta puolelta."
"Etsikää! Onko joku haavoitettu alttarin takana?"
Pari soturia kiiruhti mainitulle epäluulonalaiselle paikalle ja etsi alttarin takaa, mutta mitään ei löytynyt.
"Mutta mikä tuossa portailla makaa?"
"Kuollut."
"Roomalainen."
"Nähtävästi pappi."
"Sen ovat kaiketi kapinalliset orjat tehneet, jotka heti yhtyivät meihin, kun olimme kiivenneet muurien yli", puhui Herbert, eräs ijäkäs bajuvarilainen alapäällikkö. "He ovat nyt paraimmat oppaamme runsaisiin saalispaikkoihin."
"Viekää pois ruumis! Noilla kiviportailla on ryypätessämme mukava istua", virkkoi Helmdag, edellisen poika.
"Uskallapa, sinä ilkiö! Se on korkeimman, taivaallisen Herran pöytä", uhkasi Rando.
"Siinä ei ole perää", kiljasi Helmdag. "Sinä olet kaiketi kadotuksenalainen katolilainen? Tämähän on roomalainen kerettiläiskirkko, synnillisempi kuin mikään hirmutyö. Niin sanoi minulle gotilainen kastajani Novin piispa."
"Sinä häpeämätön arianilainen!" vastasi Rando. "Sinä Kristusta tunnustamaton paholainen! Minä vielä opetan sinut antamaan Herralle Kristukselle saman kunnian kuin hänen isällensä. Minä täytän suusi nyrkilläni. Jälkiruuaksi saat syödä — jokainoan hampaasi!"
"Me kunnioitamme aina poikaa vähemmän kuin isää", mutisi Helmdag.
"Olkaa vähemmällä, te molemmat!" käski Vestralp. "Täyttäkää kumpikin suunne, mutta — Rooman viinillä! Tänne nahkainen leilisi, Crispus, roomalais-sankari! Ei ole tarvis aukaista pauloja. Kas näin: miekan isku vain! Ja punaista verta pulppuilee haavasta. Tuokaa kypäränne ja kuperat kilpenne, niin vuodatan niihin tämän kauriinnahkaisen roomalaisen jaloa verta. — Mitä äskeiseen kiviportaita koskevaan riitaan tulee, niin uskokaa minua: kunnon mies kunnioittaa kaikkea sitä, mikä on toiselle pyhää. Senvuoksi, veljet, tahdomme kaikki väistää noita portaita."
"Entäs kulta ja hopea seinillä ja pilareilla ja kiviarkuilla?" kysyi arianilainen Helmdag.
"Säästämmekö sen rosvoaville orjille?" tuumasi katolilainen Rando.
"Emme!" huudahti sama sivistynyt pakana, joka tähän asti oli yrittänyt rakentaa rauhaa: hän oli Vestralp, kypäräkkään Crispuksen voittaja. "Se ei olisi tarpeellista! Ne jaamme me keskenämme Ziu-jumalan, roomalaisen piispan ja Arion palvelijain kesken."
Ja niin he ryhtyivät tuumasta toimeen. Vasemmassa kädessä kantaen viinillä täytettyä vaskista kypäräänsä tai sudennahkaista lakkiansa, josta tavan takaa ottivat aika kulauksen, mursivat he oikeassa kädessä olevalla sotatapparallasarkophageista[kivinen ruumisarkku], pilareista ja pyhäinjäännösarkuista kaikennäköiset koristukset, metallikuvat, jalokivet sekä myöskin väärennetyt jalokivet, joiden kirkkaat värit häikäisivät heidän silmiään.
Nuori solakka bajuvari Garizo nosti kohteliaasti kumartaen pyhän Annan kaulalta raskaat, safireilla koristetut kultavitjat: "Anteeksi, pyhä jumalatar tai mikä lienetkään, mutta sinä olet ennen kaikkea kuollutta kiveä vain ja peloittavan ruma; se, minkä voin povestasi nähdä, on. aivan keltaista, mutta minun morsiameni Albrun on elävä, nuori ja lumoavan kaunis. Paljon kirkkaammin kiiltävät nämä siniset helmet hänen valkealla kaulallaan."
"Missä teidän vaimonne, lapsenne ja muut aseettomat ovat?" kysyiVestralp tuolta toimeliaalta sulhaselta.
"Suurin osa saapuu tänne vasta huomenna", vastasi Garizo, "sillä niin pitkälle olemme kuitenkin ehtineet, me hidastelijat, joiksi monisanainen heimolaisesi meitä äsken nimitti. Sen olemme kuitenkin oppineet, että ensiksi on sotilaitten lähdettävä tappeluun ja jäljestäpäin vasta, kun maa on voittojen kautta altis, tulevat aseettomat."
"Taitaapa tuohon nimeen olla hiukan syytä, koska sen niin pahaksi panette", naurahti Vestralp. "Jos joku sanoisi teitä 'pelkureiksi', niin nauraisitte vain ja paiskaisitte hänet kumoon. Te olette merkillistä väkeä. Ei yhdenkään toisen heimon viha ole niin levollinen, vaan samalla niin peloittava."
"Sen seikan tahdon sinulle selittää", vastasi hitaasti valkeapartainenHerbert. "Me olemme kuin vuoret. Ne seisovat järkähtämättöminä,hyörittäköön ja pyörittäköön niiden ympärillä miten paljo tahansa.Mutta jos ne kerran suuttuvat, suitsuttavat ne tulta ja tulikiveä."
"Mutta tällä kertaa olette kuitenkin osoittaneet voivanne olla. kavaliakin", muistutti Suomar. "Sukkelilla juonilla olette estäneet vihollisen saamasta minkäänlaista vihiä tulostanne. Kaikkia teitä, yksinpä metsästäjienkin polkuja, vartioitsitte tarkasti, että teidän lähestymisenne pysyisi salassa, siksi kun seisoisitte aivan Juvavumin porttien edustalla."
"Mutta ettei roomalaisissa heräisi minkäänlaisia epäluuloja", lisäsi Herbert, "lähetimme muutamia omia roomalaisia siirtolaisiamme, talonpojiksi ja käsityöläisiksi puettuina, tänne kaupunkiin ostamaan ja myömään, ikäänkuin olisivat he olleet Ovilavan ja Laureacumin asukkaita."
"Mitä jos he olisivat ilmaisseet kaikki?" kysyi Suomar.
"Silloin olisivat heidän omaisensa olleet kuoleman omat. Se teroitettiin kyllin pontevasti heidän mieleensä. Muuten köyhä kansa suostuu paljo kernaammin meihin kuin roomalaisiin kiduttajiinsa."
"Varsin vähällä lakkasivat kaupunkilaisetkin meitä vastustamasta. Hekin näkyvät mukautuvan, kun huomaavat, ettemme syö heitä suuhumme", sanoi Helmdag naurahtaen.
"Tosiaankaan eivät muut kuin tribunon ratsumiehet ja hänen jalkaväestönsä tapelleet urhoollisesti ja rajusti."
"Kerro siitä!" kehoitti Vestralp. "Me, jotka ottelimme joen toisella puolen, emme vieläkään voi käsittää, kuinka menettelitte rynnäkössä ja kuinka niin pian saitte linnan antautumaan."
"Kautta Ziun miekan! Se kävi varsin kummasti", alkoi Rando kertoa. "Suurella, torilla, jossa eräs jalopeuran-nahkaan puettu kristittyjen pyhimys seisoo nuijaansa kohottaen —"
"Aimo pyhimys! — Sehän on pakanain jumala."
"Ei, puolijumala."
"Yhdentekevää", jatkoi Rando. "Hän ei ainakaan ole auttanut roomalaisia, olkoon sitte pyhimys, jumala tai puolijumala. Kun siis me alemannit, noin kaksikymmentä luvultamme, olimme avuksi kutsuttujen bajuvarien kanssa — ne kiipeävät kuin oravat nuo Bajuhemumin vuorten metsästäjät! — päässeet muurien yli, niin ajattelimme: nyt on jo kaikki päättynyt! Mutta kun saavuimme aukealle toripaikalle, ryntäsivät tribunon ratsumiehet tuubain raikuessa meitä vastaan. Häntä itseään emme nähneet — hänen sanottiin sairaana makaavan linnassa, mutta sieltäkään ei ole häntä löydetty eikä saatu vangiksi. Meitä oli aluksi aniharvoja ja me saatoimme töin tuskin pitää puoliamme. Vähitellen täytyi heidän kuitenkin peräytyä askel askeleelta yhä lähemmäksi kapitolia. Mutta siellä tulivat tribunon isaurilaiset heidän avukseen, ja nyt alkoi kiivas ottelu mies miestä vastaan. Silloin tappelivat taas nämä bajuvarit ikäänkuin vimmastuneet —."
"Sano: kuin vimmastuneet leijonat!" keskeytti häntä ylpeästi Helmdag-bajuvari. "Sotalipussamme on leijonan kuva ja sydämissämme leijonan uljuus."
"Miksi olette juuri tuon etelämaitten eläimen valinneet esikuvaksenne? Karhu on teitä lähempänä ja minusta näyttää, että se on enemmän teidän kaltaisenne."
"Siltä se sinusta näyttää, sinä pilkkaileva suavilainen", sanoi vanha Helmbert, tullen poikansa avuksi. "Tietysti te tiedätte enemmän kuin me, mutta kaikkea ette silti tiedä. Kolmesataa vuotta sitte, jolloin ei vielä oltu kuultu alemannien nimeäkään, olivat jo markomannit, meidän esi-isämme, monet kerrat rajusti otelleet roomalaisten sankarien kanssa. Siihen aikaan liiteli vielä voitto Rooman kultaisen kotkan siivillä. Tiber-virran varrella, Neron kultaisessa kartanossa, hallitsi silloin viisas, taikakeinoja taitava keisari. Hän oli noitaneuvojensa kautta saanut selville, että jos hän tulevassa tappelussa antaisi kahden leijonan uida yli Danubius-virran, olisi maailman urhoollisin kansa saava voiton. Mutta meidän isämme sanoivat leijonat nähdessään: 'Mitä keltaisia koiria nuo ovat?' He löivät nuijillaan ne kuoliaiksi, ja kohta senjälkeen voittivat he keisarin ja hänen sotalaumansa. Kaksikymmentätuhatta miestä makasi kuolleina kilvillään. Silloin tiesi Rooman viisas keisari, mikä oli urhoollisin kansa maan päällä. Siitä asti olemme kantaneet kahta leijonaa lipullamme. Niin kertovat ja laulavat kansammebardit[muinais-saksalaisten ja -brittiläisten laulajat]. Ja nyt, suavilainen, voit jatkaa kertomustasi."
"No niin! jatkan siis ja — teidän kunniaksenne. Kissojen — tai koska se sinulle, Helmdag, on mieluisampaa — leijonain lailla syöksyivät bajuvarit maurilaisten ratsujen kaulaan kiinni, ja antoivat ennemmin polkea itsensä kuoliaiksi kuin päästivät irti. 'Anna Lokelle, mitä hänelle kuuluu', sanoo anglosaksilainen sananlasku. Maurilaiset ja isaurilaiset tappelivat aivan epätoivoisina, mies mieheltä täyttäen tuon kapean kalliokäytävän, johon vierekkäin mahtui ainoastaan kaksi hevosta. Vihdoinkin saapui herttua meidän avuksemme; silloin yhtäkkiä teimme ojennetuin keihäin ryntäyksen ratsuriviä vastaan, niin että koko liuta hajosi pirstaleiksi. Nyt syntyi hirvittävä käsikahakka. Bajuvarilaiset pujahtivat isaurilaisten pitkien peitsien alatse, hyppäsivät ratsumiesten satulalle ja pistivät lyhyen puukkonsa paksun pantsarin lävitse heidän kurkkuunsa ja kasvoihinsa. Viholliset, miehet ja hevoset, kaatuivat molemmille puolille, oikealle ja vasemmalle, ja monet syöksyivät yli muurin kapean rintavarustuksen alas syvyyteen. Kuitenkin olisi voitto vielä jäänyt ratkaisemattomaksi, ja ehkä vasta nälkä olisi voinut luovuttaa haltuumme tuon kallioseinäisen linnan, jos viimeinen vihollisparvi olisi päässyt sinne sisälle, alkaessaan nyt paeta sen porttia kohti. Mutta tällöin teki eräs bajuvarilaispoika miehen työn. Saatoin sen varsin selvästi nähdä, sillä bajuvarein ennätettyä edelleni ei minun enää tarvinnut tapella, ja linnan korkealla oleva portti oli aivan silmieni edessä. Huomasin, kuinka toinen vahtia pitävistä isaurilaisista viittasi taisteleville kumppaneilleen; epäilemättä tahtoi hän kehoittaa heitä kiireisen paon kautta pyrkimään linnaan, ennenkuin barbarit ehtisivät sinne asti. Toinen vartija seisoi portin kynnyksellä, pitäen kädessään rautatankoa, jolla hän oli telkitsevä ovet, niin pian kuin pakolaiset olivat syösseet pihaan. Silloin hän kaatui suulleen kuin salaman iskemänä, eikä enää noussut. Kohta sen jälkeen näkyi portin harjalla kultakiharainen lapsi, joka sotatapparalla hakkasi maahan keisarin purppuraisen lipun ja pystytti sen sijaan korkean keihään päähän laajalle loistavan, sinisen kilven."
"Hortar!" huusi silloin herttua Garibrand. "Veljeni poika, joka varastettiin jo viikkoja sitte, ja jonka luulimme kuolleeksi.Hänenkilpensä! — Sukumme, omaistemme voittoisa sininen kilpi! Eteenpäin te bajuvarit! Eteenpäin, vapauttamaan Hortaria!"
"Hän ei enää vaarassa ollutkaan. Linnasta ei löytynyt tribunoa eikä myöskään hänen orjiansa. Tuo uljas poika oli ainoa ihminen koko kapitolissa. Kahakka portin edustalla oli myöskin pian päättynyt. Portin ulkopuolelle jääneitten vihollisten yritykset kiivetä linnan korkeitten muurien yli olivat turhia, koska me karkoitimme heidät alati; heidän täytyi heittää pois aseensa ja antautua. Toiset heistä, epäillen tuskin armoa saavansa, tai halveksien sitä, kannustivat hevosensa kalliolta alas syvyyteen. Juvavumin linnanportti paiskattiin sisältäpäin auki, ja nuori Hortar heittäytyi setänsä syliin. Tuo bajuvarilainen poika oli voittanut kapitolin kansallensa. Eläköön nuori Hortar! Runoilijamme tulevat hänen tekoaan ylistämään."
"Eläköön nuori Hortar!" kajahteli kaikkialla suuren basilikan holveissa.
Mutta riemuhuudon vaiettua kuului jälleen toraa kirkon peräpuolelta. Eräs viinistä punaisena hohtava pari oli alttarin takana joutunut kovaääniseen kiistaan.
Molemmat miehet olivat eräästä aukimurretusta arkusta muitten roomalaisten muistomerkkien joukosta, joita Johannes oli lampailtaan ottanut heidän taikauskoansa ehkäistäkseen, löytäneet erään kauniisti veistetyn marmorirelifin, joka kuvaili kolmea toistansa syleilevää gratiota.
He olivat molemmat tarttuneet siihen ja laahasivat sitä huutaen ja meluten pitkin kirkkoa, kunnes pysähtyivät lähelle Helmbertiä ja Vestralpia.
Siinä toinen päästi irti, sieppasi tupestaan lyhyen puukkonsa ja uhkasi sillä toista, joka heti veti tapparansa esille.
"Seis, Agilo!" huudahti Vestralp ja tarttui heimolaisensa käsivarteen.
"Pistä sinä roomalaisia puukollasi, kun tarve tulee, äläkä alemanneja", nuhteli Helmbert ja työnsi sivulle maanmiehensä puukon.
"Hyvä! teidän tulee ratkaista asia", huusivat molemmat riitelevät kuin yhdestä suusta.
"Minä sen ensiksi näin", huusi alemanni. "Minä tahdon sen lemmikkihevoseni rintalevyksi."
"Minä sen ensiksi käteeni otin", väitti häntä vastaan bajuvari. "Siinä kohtalon kolme tytärtä kehrää elonlankoja. Minä tahdon ripustaa sen lapseni kilpikehdon päälle."
"Riitanne on helposti ratkaistu", sanoi Vestralp, nosti kohtalon tyttäret lattialta, tähtäsi tarkasti ja halkaisi reliefin kahtia.
Helmbert tarkasti molempia palasia: "Ei Forasitso itsekään, Votanin poika, joka Helgolannissa oikeutta valvoo, olisi voinut tarkemmasti jakaa. Teille jää molemmille puolitoista jumalatarta. Menkää siis yhdessä sovintoa juomaan."
"Kiitoksia", sanoivat riitelijät ja olivat taas hyvillään.
"Mutta täältä on jo viini loppunut", valitti alemanni.
"Muuten olisin minä jo aikoja sitte sen juonut", sanoi bajuvari huoahtaen.
"No, Crispus, sinä Marsin ja Bellonan poika! Missä on lisää viiniä?" kysyi Vestralp.
Crispus laahustihe puhkuen esiin. "Herra, näyttää tosiaan mahdottomalta, mutta he ovat todellakin jo juoneet kaikki tyyni. Kuitenkin", hän sanoi kuiskaamalla, "luulen, että Jaffa-veitikalla vielä on vähäinen leili kaikkein parasta viiniä jälellä; mutta se on ainoastaan sinua varten, joka pelastit henkeni." Ääneensä hän jatkoi: "Tässä on ruukullinen vettä; jos sekoitamme siihen leilin viimeiset tilkat, saamme vielä kutakuinkin hyvää juomaa."
Mutta Vestralp iski keihäällään paksuposkiseen ruukkuun niin että se rämähti rikki ja sisällys virtasi pitkin lattiaa. "Se mies, joka sekoittaa viiniinsä vettä, syöstään pois alemannien suvusta!" — huudahti hän. — "Tuon paraimman leilin", kuiskasi hän Crispukselle, "saa juutalainen pitää itse. Hän tarvitsee kaiketi vahvistavaa juomaa kaiken pelkonsa jälkeen."
Silloin kajahti ulkoa torventoitotus.
Heti sen jälkeen temmattiin rikotut pääovet auki ja kynnykselle astui jättiläiskokoinen bajuvari.
"Täällä te suloisessa hekumassa istutte ikäänkuin kaikki olisi päätetty", huusi hän raikuvalla äänellä, "ja kuitenkin riehuu sota uudelleen kaupungin kaduilla. Roomalaisten orjat polttavat ja hävittävät. Onhan kaupunki meidän. Suojelkaa Juvavumia, te bajuvarilaiset miehet! Niin käskee herttua Garibrand."
Viivyttelemättä tarttuivat kaikki germanit aseisiinsa ja huutaen:"Suojelkaamme bajuvarilaisten Juvavumia!" syöksyivät kirkosta ulos.
* * * * *
Kun kaikki jälleen oli hiljaista, kohotettiin varovasti marmorilevyä, ja tribuno kiipesi sieltä ylös. Tuo urhoollinen, sotaisa mies oli tämän ajan kuluessa kärsinyt katkeria tuskia.
Vaikkei hän ollutkaan roomalainen, ja vaikka hän ei mistään velvollisuuksista tietänyt, loukkasi hänen sotilaskunniaansa kuitenkin se tieto, että hän sokeasti seuraten intohimojansa ja ainoastaan omia pyyteitään silmällä pitäen oli saattanut barbarien voiton niin helpoksi.
Hän tuijotti synkkänä eteensä ja puri huuliansa. "Ratsumieheni, kapitolin, Juvavumin, kostoni papille, voiton — kaikki olen kadottanut! — paitse Felicitasta! Hän on tuleva omakseni ja sitte pois, pois yli Alppien. — Mihinkähän on Plutoni joutunut?"
Leo hiipi papin asunnon kautta kapealle kadulle ja koetti niin paljo kuin suinkin astua seinustan varjossa. Alkoi jo hämärtää; niin kauan olivat barbarit pitäneet juominkeja hänen päänsä päällä. — Joka kadun kulmassa hän väijyi petoeläimen lailla ja syöksyi sitte nopeaa vauhtia toiselle puolelle katua sekä vältti kulkemista aukeilla paikoilla ja leveillä väkirikkailla kaduilla. Äkisti kuuli hän takanaan etäältä kajahtavia ääniä ja rähisevää meteliä. Hän katsahti taaksensa: tuliliekkejä leimusi sakean savun keskeltä taivasta kohti.
Tribuno joudutti askeleitaan ehtiäksensä pian pohjoispuoliselle vallille. Jos kohta germanit olivat sangen huolettomia, niin ei hän kuitenkaan voinut toivoakaan, että Vindelician porttia ei vartioitaisi. Mutta hän tiesi erään salaisen laskuportin, jonka hän saattoi saada auki ilman avaintakin ja joka niinikään johti Vindeliciaan vievälle tielle. Tätä porttia kohti hän nyt kiiruhti.
Kukaan ei häntä puhutellut ja kukaan ei nähnyt, kun hän polkuja sekä portaita karttaen kiipesi vallia ylös, aukaisi pienen portin, sulki sen varovasti ja liukui jyrkkää rinnettä alas vallikaivokseen. Tämä oli ennen ollut täynnä vettä, vaan nyt, kun sulkulaitos oli hävinnyt, oli se useita vuosikymmeniä ollut kuivana, kasvaen miehen korkuista rikkaruohoa ja vesaikkoa.
Tuskin oli hän ehtinyt kaivokseen, kun hänelle tervehdykseksi kajahti heleä hirnunta — ja hänen uskollinen oriinsa hypähti, päätänsä pudistellen, häntä vastaan.
Kaksi hevosta hirnui pensaikosta siihen vastauksen; samalla kömpi sieltä käsin ja jaloin kaksi miestä. Ne olivat Himilko-centurio ja eräs toinen maurilainen.
Hiljaa viittasivat he häntä tulemaan heidän piilopaikkaansa.
Kun bajuvarit hajoittivat heidän joukkonsa, olivat he paenneet tänne. Ori, jonka vartija oli kaatunut, oli seurannut heitä, ja he olivat hevosineen piiloutuneet tähän pimeään syvyyteen.
"Ensimäinen kirkas valonsäde tänä synkkänä päivänä", virkkoi tribuno. "Paetkaamme kaikki kolme. Tulkaa! Tuossa vasemmalla aivan kaivoksen ääressä on virta. Ratsumme juoksevat sinne tuokiossa ja uivat yli joen. Minun täytyy ensin poiketa Mercurius-kukkulalle, joka on Vindelician tien vieressä. Ja sitte — yli vuorten!"
"Herra!" rukoili häntä Himilko. "Odota yötä! Kaksi kertaa olemme jo yrittäneet paeta sitä tietä, vaan molemmilla kerroilla on meidän täytynyt palata, koska alemannilaiset ratsumiehet ajelevat siellä ja estävät karkulaisia pääsemästä pakoon. Hädin tuskin onnistui meidän enää piiloutua tänne. Vasta yön pimeydessä uskallamme uudistaa yrityksemme."
Tribunon täytyi vastenmielisesti tunnustaa tuon neuvon olevan paikallaan. Hän huomasi myös, että yöllä olisi mukavinta toimittaa aiottu naisryöstö. Senvuoksi päätti hän kun päättikin, vaikka kärsimättömyytensä vain vaivoin oli hillittävissä, tässä piilopaikassa odottaa pilkkopimeän tuloa.