The Project Gutenberg eBook ofFelicitas: Historiallinen romaani kansainvaelluksen ajoilta (v. 476 j.Kr.)This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Felicitas: Historiallinen romaani kansainvaelluksen ajoilta (v. 476 j.Kr.)Author: Felix DahnRelease date: October 17, 2018 [eBook #58116]Language: FinnishCredits: Produced by Timo Ervasti and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK FELICITAS: HISTORIALLINEN ROMAANI KANSAINVAELLUKSEN AJOILTA (V. 476 J.KR.) ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Felicitas: Historiallinen romaani kansainvaelluksen ajoilta (v. 476 j.Kr.)Author: Felix DahnRelease date: October 17, 2018 [eBook #58116]Language: FinnishCredits: Produced by Timo Ervasti and Tapio Riikonen
Title: Felicitas: Historiallinen romaani kansainvaelluksen ajoilta (v. 476 j.Kr.)
Author: Felix Dahn
Author: Felix Dahn
Release date: October 17, 2018 [eBook #58116]
Language: Finnish
Credits: Produced by Timo Ervasti and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK FELICITAS: HISTORIALLINEN ROMAANI KANSAINVAELLUKSEN AJOILTA (V. 476 J.KR.) ***
Produced by Timo Ervasti and Tapio Riikonen
Historiallinen romaani kansainvaelluksen ajoilta(V. 476 j.Kr.)
Kirj.
Saksasta suomennettu
Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1912.
Monta vuotta sitten työskentelin Salzburgissa ja tein tutkimuksia sen arkistossa, kirjastossa ja roomalaisten muinaismuistojen museossa.
Tutkimusteni aineena oli varsinkin viides vuosisata, aika, jolloin germanit tunkeusivat näihin seutuihin laskien valtansa alle roomalaiset varustukset, joista milloin tehtiin vastarintaa, milloin oltiin tekemättä. Lukuisia roomalaisia siirtokuntia jäi kuitenkin maahan; useat talonpojat, kauppamiehet ja käsityöläiset eivät tahtoneet jättää kotejansa autioiksi eivätkä luopua edullisista toimistaan; elämä oli heille mieluista rakkaaksi käyneellä vanhalla maatilkulla — olkoonpa vaikka barbarienkin [siksi roomalaiset nimittivät Rooman rajojen ulkopuolella asuvia kansoja] hallinnon alla. Nämä eivät tehneetkään heille vääryyttä, kun vain oli ehditty ohi valloituksen myrskyjen ja taistelujen ja kun maanjako oli suoritettu.
Kun olin päättänyt päiväni työn, kuljeskelin kauniiksi tunnetussa Salzachlaaksossa. Lämpimän kesäkuun illat olivat suotuisia pitkiin, aina yöhön saakka kestäviin retkeilyihin.
Ajatukseni ja mielikuvitukseni olivat täynnä kirjavia kuvia noiden viimeisten alppimaassa asuneitten roomalaisten elämästä ja vaiheista.
Juuri Salzburgissa ja sen ympäristössä antoivat lukuisat kiveen hakatut kirjoitukset, vanhain aseitten ja rahojen löydöt sekä kaikenlaiset muistomerkit Rooman ajoilta mielikuvitukselle mitä rikkainta aihetta. Tämä kaupunki oli näet linnansa, korkeuteen kohoavan "kapitolin" kautta, joka vuoren ylhäisimmältä huipulta hallitsi virran laaksoa, saanut tuon komean nimen "Claudium Juvavum" ja oli vuosisatoja ei ainoastaan Rooman herruuden päätukia, vaan myös roomalaisen kukoistavan, loistavan sivistyksen etevimpiä kannattajia: vanhoissa kirjoituksissa mainitaan kaupungin tuomareina, hallitsijoina, asukkaina ja kaunistajina asianajajia, decurioita, yleisten huvien ja toripaikkojen aedilejä, teollisuuden ja taiteen harjoittajia.
Se, mikä pitkin päivää oli ollut ajatusteni ja tutkimusteni esineenä, loi, kun illan kuutamossa kaupungin portille astuskelin, kaikenlaatuisia kuvia mieleeni. Virran ja kadut, vuoret ja laaksot näin silloin täynnä roomalaisia, ja ne olivat kuin tauluja heidän elämästään; mutta kaukaa, luoteesta päin, uhkasivat lähentelevät germanit yhtä estämättöminä kuin Baierin lakeudelta aika ajoin kohoavat pilvet.
Useimmiten ja mieluisimmin astuskelin virran rantaa taikka sen viereistä muinaista Roomalaistietä, joka johti Chimjärveen päin ja kulkien Seebruckissa (Bedaium'issa) mainitun järven laskujoen, Alzin, sekä Pfünz'issä (Pons Oeni'ssa) Innin (Oenon) yli, vei Vindeliciaan ja tämän maakunnan komeaan pääkaupunkiin Augsburgiin (Augusta Vindelicorum'iin).
Tämän korkean tien molemmin puolisista alangoista, joissa nykyään suurimmaksi osaksi kasvoi metsää ja pensaikkoa ja joiden välissä rehoittava muratti viheriöitsi, oli löydetty suuri määrä rahoja, ruukunsirpaleita, uurnia, hautakiviä ja huonekaluja. Nähtävästi oli siellä täällä sijainnut siirtolaisrakennuksia, mutta myös rikkaampienkin kansalaisten uhkeita huviloita; niitä oli usein rakennettu kauas linnoitetun kaupungin vallien ulkopuolelle ja olivat ne koristuksina seudun laajassa laaksossa.
Kuljeskelin usein tuota vanhaa Roomalaistietä, katsellen mailleenmenevää aurinkoa ja mielessäni kuvitellen miltä näitten huviloitten asukkaista mahtoi tuntua, kun he eivät enää nähneet uljasten legionain marssivan täältä Lechin varrella olevaan roomalaiskaupunkiin, vaan sensijaan näkivät germanien ensimäisten ratsujoukkojen varovasti vakoillen ryntäävän esiin valloitetusta Vindeliciasta, — ja huomasivat kuinka heidän lukumääränsä karttumistaan karttui ja kuinka he kävivät yhä rohkeammiksi ja syystä yhä enemmän vakuutetuiksi siitä, että maa oli heikosti varustettu ja että he, sinne vakinaisesti asettumalla, voisivat kohota jäljellejääneitten turvattomien roomalaisten herroiksi.
Tällaisissa unelmissa käyden, rupesin jo hieman toivomaan itsekin joskus löytäväni jonkin pienen muistomerkin Rooman ajoilta tästä muistorikkaasta maasta. Niin astuin eräänä iltana yhä syvemmälle pensaikkoon oikealla puolen Roomalaistietä ja kuljin kivistä rauneikkoa, jonka lohkoja ja liuskoja peitti tiheä sammal ja viheriä muratti, yhä ylöspäin erästä lähdettä kohden, jonka lorina soi alati korviini.
Astuessani ratisi vähän väliä jotakin sammalpeitteen alla; monesti nostin sieltä tiiliä tai ruukun palasia. Olivatko roomalaiset noita muinoin käyttäneet? Mitään varmempaa todistusta tähän arveluun en voinut saada.
Päätin tänään kulkea entistä korkeammalle, nähdäkseni ehkä puron alkulähteen, jonka oletin pulppuilevan erään korkeanlaisen kukkulan loivasti alenevalla rinteellä, ja minä tiesin, että roomalaiset mielellään rakensivat niin hyvin rauhaisat huvilansa kuin sotavarustuksenakin juoksevan veden läheisyyteen.
Tuona kesäpäivänä oli ollut erittäin kuuma. Tunsin pääni raskaaksi ja jalkani uupuneiksi ja liikuin senvuoksi purosen reunaa tiettömässä, tiheässä vesakossa vuorisauvan avulla hitaasti ja vaivaloisesti. Olisin mielelläni mukavasti heittäytynyt pehmeälle sammalelle, mutta taistelin urheasti väsymystäni vastaan, voidakseni edes tällä kertaa löytää puron piileilevän synnyinpaikan.
Puolisen tuntia käveltyäni saavuinkin pyrkimälleni kummulle, jonka kansa tuntee nimelläHeiden-Schupf[Pakanainsuoja].
Mitä ylemmäksi tulin, sitä enemmän löysin kaikenlaatuisia kivijäännöksiä, useita hämmästyttävän suuriakin, niiden joukossa myös punertavaa ja harmaata marmoria, jota jo monena vuosisatana lähitienoissa oli louhittu. Ja todellakin oli aavistukseni oikea! Kukkulan huipun läheltä kumpusi lähteeni. Muinoin se lienee ollut kivikehällä varustettu, koska vieläkin voi nähdä huolellisesti veistetyn vaaleanharmaan marmorin paikoittain ympäröivän sitä sievänä reunuksena, ja muuten oli siellä täällä hajallaan lukemattomia tiilikiviä. Sydämeni sykki kiivaasti, ei ainoastaan astumisen ponnistuksista, vaan myöskin — sen tunnustan — hartaasta toivomuksesta — olin vielä vallan nuori! — että roomalainen Mercurius tai germanilainen Votan, toivojen ja löytöjen jumalat, nyt täällä johtaisivat käsiini jonkun muistomerkin Juvavumin roomalaisista. Paikan nimi, "Pakanainsuoja", oli epäilemättä roomalaisten siirtokuntien antama, sillä he olivat Roomalaistienkin tällä paikalla nimittäneet "Pakanaintieksi". Siihen tuli lisäksi vielä lähteen löytö ja marmorikehän jäännökset sekä lukuisat tiilet. Samassa katsahti aurinko, vähäistä ennen laskuansa, suoraan pensaikon läpi ja valaisi muurisavea läheisellä tiililevyllä. Otin sen käteeni ja koputtelin sitä; se oli epäilemättä roomalaista muurausainetta, joka vuosisatojen kuluessa muodostuu aivan kivenkovaksi ja joka on ikuisen Rooman rakennusten paraimpia tunnusmerkkejä. Minä kääntelin sitä ja, oi riemua! kun huomasin siihen poltetut, olettamustani tukevat kirjaimet, XXII:n legionan merkin:primigenia pia fidelis.
Ja kun suuresti ihastuneena aioin sitä kalkutella maassa olevaan tiileen, lankesi entistä kirkkaampi auringonsäde omituiselle, vaaleanharmaalle kiviliuskalle, jolloin heti huomasin sen olevan marmoria, jonka keskellä oli kolme roomalaista kirjainta:
hic…
Tässä oli kivi haljennut, mutta vallan sen vieressä kohosi sammaleista ja murateista pieni, samanlaista harmaata kiveä oleva pykäläsyrjäinen levy. Oliko tämän kirjoituksen jatko haudattu tuon sammal- ja turvepeitteen alle?
Minä koetin nostaa uutta löytöäni, mutta se oli liian raskas — raskas ehkä siitä syystä, että maa sitä peitti, taikka ehkä se oli jotenkin kookas.
Turhien ponnistusten perästä huomasin, että minun ensin täytyi poistaa paksu sammal- ja mätäskerros, ennenkuin marmori kertoisi minulle salaisuutensa.
Oliko sillä jotain kerrottavaa? Varmaankin! Olihan jo alku tiedossani: "Hic", "täällä" —mitäoli "täällä" tapahtunut?
Kun kynäveitseni avulla olin puhdistanut maassa piileilevän levyn haljenneen syrjän mullasta ja juurista, koetin siihen sovitella ensimäistä kivilevyn palasta — ne sopivat tarkalleen toisiinsa.
Nytpä vasta oikein rupesin työhön, joka ei ollut helppoa, eikä joutuisaa: käsin, veitsellä ja vuorisauvani piikillä täytyi minun kuopia ja kaivaa varmaankin kahden jalan syvältä nurmikkoa, multaa, sammalta ja kiinteytyneen muratin lukemattomia juuria, jotka olivatkin pahimpana haittana. Vaikka ilma oli viileä, koska aurinko jo oli taivaan rannalla, tulin puuhastani aivan kuumaksi; otsaltani tippui moni pisara vanhalle roomalaiskivelle, joka näytti olevan jotenkin laaja levy.
Vihdoinkin sain sen niin pitkälle irralleen — jo ensi alussa oli varma vakuutukseni uusien kirjaimien löytämisestä intoani kiihoittanut — että saatoin molemmin käsin ryhtyä sen syrjiin, ja monella nytkäyksellä sain sen vihdoin ilmoille. Taas sovitin siihen tuota lohjennutta palasta; sen salaperäinen "hic"-sana osoitti pian, mistä päin oli etsiminen jatkoa.
Raaputin nopeasti mullan, hiekan ja sammalen kirjainten syvennyksistä, sillä äkkiä alkoi hämärtää ja minä tahdoin jo tänään saada selon tästä kauan kätketystä salaisuudesta. Ja se onnistui; tosin vaivoin, mutta kuitenkin täysin varmasti saatoin lukea molemmat päälletysten kirjoitetut rivit:
Hic habitat Felicit…Nihil mali intret.
Ainoastaan kolmannesta sanasta puuttui kaksi viimeistä kirjainta, siitä paikasta oli vähäinen liuska murtunut enkä voinut löytää siihen kuuluvaa kappaletta, mutta olihan päivänselvää, että tuon lisäyksen piti olla-as. — Tämä kirjoitus on suomeksi:
Täällä asuu onni:Älköön mikään paha tänne tulko!
Nähtävästi oli tämä harmaa marmori ollut huvilan puutarhan tai pihan kynnyslevynä ja tuon miehekkään lauseen tuli pitää siitä kaikki paha etäällä.
Turhaan etsin useampia merkkejä tai kalujen jäännöksiä.
Istahdin pehmeälle sammalturpeelle likelle aarrettani ja ajattelin ajattelemistani noita sanoja. Selkänojanani oli ikivanha tammi, joka ehkä oli ylennyt tuon roomalaisrakennuksen raunioilta taikka ehkäpä sen puutarhan hedelmällisestä mullasta.
Tällä kukkulalla, jonka puut ja pensaat eroittivat kokonaan muusta maailmasta, vallitsi ihmeellinen hiljaisuus. Ainoastaan hiljaa, aivan hiljaa solisi tuo kapea, vähävesinen puro, joka aivan lähellä minua pulppusi maasta ja vain joskus, kun se tavallista jyrkemmästi putosi, kuului raikkaampi lorina. Kerran se kai oli pitänyt vilkkaampaa ääntä, kun sen lähde asusti heleänharmaassa marmorissa. Etäällä, korkean saksantammen latvassa lauleli kuhankeittäjä iltalauluansa, joka aina herättää syvintä metsäisen yksinäisyyden tunnetta, sillä tuskinpa sen ääntä muualla kuulee kuin tällaisessa hiljaisessa metsikössä. Siellä täällä sammalpeitteen yläpuolella surisi joukko mettiäisiä, jotka jättivät hämärän viidakon ja lähtivät valoisampia, lämpimämpiä aloja etsimään — ne surisivat unisina lauluansa.
Mietin: kenen "onni" oli kerran täällä asunut? Onko tämän kivisen kirjoituksen toivo toteutunut? Olivatko nämä sanat todellakin olleet kyllin voimallisia väistämään kaikkea pahaa? Kivi, johon se oli hakattu, oli rikki — onneton merkki! — Ja mitä laatua oli tämä onni?
Mutta odotahan! — tuona aikana oli "Felicitas" ainanaisen nimi; ehkäpä oli tuolla lauselmalla kahtalainen merkitys, ehkä se tahtoi lemmekkäästi mainita: "Täällä asuu onni, nimittäin minun Felicitaani; älköön mitään pahaa hänen kynnyksensä, meidän kynnyksemme yli tulko!"
Mutta kuka oli "Felicitas"? Ja kuka oli se, jonka onni hän oli? Ja miten heidän oli käynyt? Ja tämä huvila, oliko…? — —
Noin pitkälle luullakseni valveilla ajattelin; sillä näitä kysellessäni olin nukkunut.
Ja nukuin varsin kauan. Kun satakielen riemullinen laulu, aivan likeltä kajahtaen, minut herätti, oli jo pimeä yö; tammen lehvien välitse tuikki vain pienoinen tähti; minä hypähdin pystyyn: Felicitas! Fulvius! — huusin — Liuthar! missä he ovat?
"Felicitas!" vastasi kaiku hiljaa vuorilta. Ylt'ympärillä oli hiljaista ja pimeää.
Olinko siis uneksinut?
No, — ajattelin, —tästäunesta otan vaarin. Felicitas! sinusta pidän kiinni!
Sinä et saa luotani liidellä.
Ainoastaan runous voi sinut saattaa ikimuistettavaksi.
Ja minä kiiruhdin kotiin ja panin vielä samana yönä paperille tämän tarinan, minkä uneksin vanhan roomalaishuvilan raunioilla.
Oli ihana kesäkuun ilta. Aurinko alkoi painua mailleen; lännestä,Vindeliciasta päin, kultasivat sen viimeiset säteet vieläMercurius-kukkulaa sekä sen koristusta, erästä pientä, vaatimatontahuvilaa.
Täällä vaikeni melkein kuulumattomiin suuren valtatien melu; — kaksipyöräisten, norilaishärkäin vetämien rattaitten ratina, mitkä Juvavumin läntiseltä portilta,porta Vindelica'lta, palasivat kotiansa kohden. Ajajat olivat siirtolaisia, maakansaa, jotka vasta päättyneenä markkinapäivänä olivat Herculeen-torilla kaupitelleet kasviksia, kanoja ja kyyhkysiä.
Niin, hiljaista ja rauhallista oli täällä kukkulalla. Puutarhaa ympäröivän, tuskin miehenkorkuisen kivimuurin ulkopuolelta kuului ainoastaan pienen puron vilkas lorina. Se virtaili marmorireunaisesta lähteestä ja — juotettuaan ensin kukkulan keskustassa olevaa suihkulähdettä ja kuljettuaan mutkikasta juovaa myöten hyvin hoidetun puutarhan ympäri lähelle taiteellista porttia, jonka päällä yleni Hermeksen kuva, mutta joka muuten oli avoin, ilman ovea tai ristikkoa — kiiruhti viimein muuri-aukeaman läpi kallioseinän kivi-uurretta alas.
Kaupungin puolella, kaakkoon päin, levisi kukkulan juurella huolella hoidettuja kasvis- ja hedelmätarhoja, heleänviheriöitä niittyjä, ja peltoja, joissa kasvoi roomalaisten tänne barbarilaismaahan tuomaa nisua.
Mutta huvilan takana, pohjoiseen päin, kohosi vuoririnnettä pitkin kaunis, humiseva tammimetsä, ja kaukaa sen syvyydestä kaikui kuhankeittäjän hopeanheleä helkytys.
Oli niin kaunista, niin leppoisaa; ainoastaan lännestä — samoin kuin kaakostakin — kohosi uhkaavia ukkospilviä. Avonaisesta portista kulki lavean puutarhan läpi supisuora, valkealla hiekalla siroitettu tie ja kahden puolen sitä yleni talvitammia ja punakatajia, jotka, kauan kestäneen muodin mukaan, olivat leikatut kaikenlaisiin mittausopillisiin muotoihin — taiteellinen vai epätaiteellinenko kuosi, jota rococo ei ole keksinyt, vaan ainoastaan lainannut Rooman keisarien puutarhoista.
Tätä pitkää käytävää — portista aina asuinhuoneitten ovelle asti — koristivat säännöllisesti yhtä kauas toisistaan asetetut kuvapatsaat: Nympha, Flora, Silvani, Mercurius. Huonoa työtä, kipsiä, paksu Crispus teki niitä tusinoittain työpajassaan Juvavumin Vulcanus-torilla ja möi niitä halvalla, sillä ajat eivät olleet hyvät ihmisille, ja huonot ne olivat jumalille ja puolijumalillekin; mutta nämä täällä olivat kuin peräti lahjaksi annetut — olihan Crispus nuoren isännän setä.
Puutarhan portilta kuului pari vasaran lyöntiä, joihin kaiku ympäröivästä kivimuurista vastasi ainoastaan hiljaa, sillä vasaraa käytteli taiteilijan varova käsi; tämä mahtoi olla viimeinen, paranteleva, päättymäisillään oleva vaivannäkö.
Nyt hypähti takoja ylös; hän oli ollut polvillaan aivan portin takana, jonka viereen ladotut muokkaamattomat marmorilevyt ilmaisivat, että huvila oli kivenhakkaajan asunto. Hän pisti pienen vasaran vyötärölleen sidottuun nahkahihnaan, joka kiinnitti esiliinan siniseentunicaan, puristi pienestä pullosta pari pisaraa öljyä villaiselle tilkulle, hivutti sillä marmorin, jossa kirjoitus oli, aivan peilikirkkaaksi, käänsi päätään hieman sivulle — linnun lailla, joka oikein tarkkaan tahtoo jotain silmäillä — ja luki nyt portin kynnyslevyltä, tyytyväisenä päätään nyökäyttäen:
"Niin, niin! Täällä asuu onni,minunonneni,meidänonnemme, niin kauan kun Felicitas-lemmittyni täällä asuu — onnellisena ja onnea tuottavana täällä asuu. Älköön kukaan tuoko turmiota yli tämän kynnyksen, tämän lauseen manaus seisauttakoon jokaisen pahan haltijan! — Nyt vasta, tämän lauseen kautta, on kotimme täydellinen. Mutta missä hän lieneekään nyt? Hänen täytyy nähdä se ja kiittää minua." —"Felicitas", hän huusi, kääntyen taloa kohti, "tulehan tänne, tule!"
Hän pyyhki hien otsaltaan ja oikaisi itsensä suoraksi: sorea ja solakka nuorukaisvartalo, pituus keskinkertainen,— milt'ei vähän puutarhassa seisovan Mercuriuksen näköinen, jonka Crispus oli muinais-ajoilta perityn jäsenmitan mukaan veistänyt — hänen lakitonta päätään peitti tummanruskea, lyhvtkiharainen, melkein villankaltainen tukka, pitkien silmäripsien alta hymyili iloisesti kaksi tummaa silmää kohti avaraa maailmaa, paljaat jalat ja käsivarret näyttivät kauniilta, mutta vähemmän voimakkailta, ainoastaan oikean käsivarren jäntereet olivat vahvat. Ruskealle esiliinalle oli pirskoutunut valkeaa marmoritomua. Hän pudisti sen pois ja huusi toistamiseen, entistä kovemmin: "Felicitas!"
Samassa vedettiin syrjään huoneen oven tummankeltainen, vaskisesta tangosta riippuva esirippu ja kynnyksellä näkyi vaalea olento, jonka olisi voinut luulla sisäänkäytävän molempien pylväitten väliin sijoitetuksi kuvaksi; aivan nuori tyttö — vaiko vaimo — tuo lapsi, tuskin seitsemäntoista-vuotias? — Niin, hän lienee jo ollut vaimo, sillä epäilemättä oli pienokainen, jota hän hellästi vasemmalla kädellään rintaansa vasten painoi, hänen lapsensa, sillä tuollaista mieltä voivat osoittaa ainoastaan äidin kasvot ja äidin liikkeet, hänen lastansa pidellessään.
Nostaen huulilleen kaksi oikean käden sormea, nuori äiti varoitti:"Hiljaa, lapsemme nukkuu."
Ja nyt tämä tuskin täysikasvuinen olento kulki kepeästi alas neljä kiviporrasta, jotka johtivat kynnykseltä puutarhaan. Varovaisesti kohotteli hän vasemmalla kädellään lasta vieläkin korkeammalle ja painoi sitä vieläkin likemmäksi rintaansa; oikealla kädellä hän nosti valkean hameensa viljavaa lievettä aina nilkan kohdalle saakka, taivuttaen alaspäin kaunismuotoista päätään. Täydellisen sulouden kuva: nuorekkaampi, lapsellisempi kuin Rafaelin madonnat, salaperäisesti kirkastettu kuin Kristuslapsen äiti. Hänessä ei ollut mitään luonnotonta, ei mitään ihmeen kaltaista; jalointa vaatimattomuutta ja kuitenkin kuninkaallista korkeutta; viattomuuden kanssa rinnakkain itsetiedoton arvokkaisuus. Musiikin sopusointu ympäröi tuon äidiksi tulleen Heben kaikkia liikkeitä, joista jokainen oli täysimittainen, ei milloinkaan suurempi kuin tarve vaati. Vaimo ja kuitenkin alati neito; puhtainta inhimillisyyttä ja täydellisintä onnea kuvastava: rakkauden kahleilla vastustelematta sidottu tuohon nuorukaispuolisoon ja rintaa vasten lepäävään lapseen: yht'aikaa liikuttavan kaunis ja samalla kunnioitusta herättävä. Kaiken — kasvojen, vartalon ja värin — kauneuden ollessa niin puhdasta, että jokainen alhainen ajatus hänen läheisyydessään kaikkoni kuin kuvapatsasta ihailtaessa.
Hänellä ei ollut koristuksia; hänen heleänruskeat, mutta auringon niitä suudellessa, kullalle välkkyvät hiuksensa valuivat kauniisti aalloten jaloilta ohimoilta, jättäen matalahkon otsan aivan vapaaksi, ja olivat niskassa kiedotut höllään solmuun. Lumivalkea, hienovillainen vaate, joka oli kaunismuotoisella, vaan koristelemattomalla soljella kiinnitetty hänen vasemmalle olkapäälleen, verhosi pehmein poimuin koko hänen hoikan vartalonsa aina sieviin, punaisiin sandaaleihin saakka; paljaiksi jäivät toki hänen valkea kaulansa ja yläpuoli hienosti kaarevaa rintaa sekä hänen hohtavat, jos kohta hieman lapselliset ja siksi hiukkasen liian pitkiltä näyttävät käsivartensa; rinnan alapuolella oli vaatteen kulma kiinnitetty vaskiseen vyöhön.
Kuulumattomasti astui hän alas portaita kuin hiljainen aalto ja läheni keveästi puolisoansa. Hänen kapeahkojen kasvojensa väri oli tuo ihmeellinen, melkein siniselle vivahtava valkoinen, joka on ominainen ainoastaan Joonian tyttärillä, ja jota ei mikään etelämaitten päivänhelle voi ruskeaksi paahtaa; puoliympyräiset, säännölliset, ikäänkuin harpilla piirretyt kulmakarvat olisivat ehkä tehneet hänen kasvonsa jäykiksi, veistokuvan tapaisiksi, joll?ei pitkien, kaarevasti taipuvien silmäripsien alta olisi loistanut kaksi tummanruskeaa antilooppisilmää, jotka nytkin onnekkaan eloisina katsoivat rakastettua.
Tämä riensi kepein askelin häntä vastaan, nosti hellällä huolella nukkuvan lapsen hänen käsivarreltaan ja laski sen pitkulaiselle, litteälle olkikannelle, jonka hän otti työvasunsa päältä, asettaen sen erään ruusupensaan varjoon; täysinpuhjenneesta ruususta heitteli iltatuuli muutamia tuoksuvia lehtiä pienokaisen kasvoille — tämä naurahti unessaan.
Talon isäntä vei nyt nuoren vaimonsa, kietoen käsivartensa hänen ympärilleen, vasta valmistunutta porttilevyä katsomaan ja sanoi:
"Nyt on tuo miete-lause valmis, jonka sinulta olen salannut; nyt lue ja tiedä ja tunne" — ja hän suuteli hellästi vaimoansa — "Sinä, Sinäitse olet onni —Sinäasut täällä".
Nuori vaimo kohotti kätensä varjostaakseen silmiään, koska laskevan auringon melkein vaakasuorat säteet häntä häikäisivät; hän luki ja punastui; veri-aaltonen vierähti hänen kalpeille poskilleen, hänen rintansa kohoili, hänen sydämensä sykki kiivaasti: "Oi, Fulvius, sinä lemmittyni, kuinka sinä minua rakastat! Oi, kuinka onnelliset olemme!" Ja hän laski molemmat kätensä ja käsivartensa miehensä oikealle olkapäälle; toiselle painaen kauniin päänsä.
Mies syleili häntä hellästi. "Niin, ääretön, varjoja vailla on onnemme, — määrätön ja rajaton."
Äkkiä, ja vavahtaen kuin vilusta väristen, kohottaikse Felicitas jakatsoi miestään arasti silmiin. "Oi, älä manaa taivaan pyhiä esiin.Kuiskaillaan", hän sanoi itsekin kuiskaten, "että he ovat kateellisia".Ja hän painoi sormensa miehensä suulle.
Mutta Fulvius painoi kuuluvan suutelon tuolle hienolle kätöselle ja huudahti: "Minä en ole kateellinen, vaikka olen vain ihminen. Kuinka sitte taivaan pyhät voisivat olla kateellisia? Sitä en usko. En usko sitä pyhistä enempää kuin pakanain jumalistakaan, jos he enää lienevätkään elossa ja jos heillä on valtaa ja voimaa."
"Elä puhu heistä! He kyllä elävät, mutta he ovat pahoja haltijoita ja joka heidän nimeään mainitsee, se kutsuu heitä läheisyyteensä; niin kertoo varoittaen basilikan pappi."
"Minä en pelkää heitä. Läpi monen sukupolven ovat he esi-isiämme suojelleet."
"Niin, mutta me olemme heistä luopuneet! He eivät enää meitä suojele. Ainoastaan taivaan pyhät ovat meidän suojelijamme — barbareita vastaan. Oi kauheata, jos he tulevat tänne, tallaavat kukkamme ja vievät meiltä lapsemme!"
Ja hän laskeutui polvilleen ja suuteli pientä nukkujaa.
Mutta nuori isä naurahti: "Germanejako tarkoitat? He eivät suinkaan lapsia varasta. Heillä on niitä enemmän kuin elättää jaksavat. Mutta totta on, että he kyllä kerran voivat korottaa sotahuutonsa Juvavumin porttien edustalla."
"Niin, niin; voivatpa niinkin!" puuttui puheeseen huolestunut ääni, ja paksu Crispus astui puutarhaan läähättäen tulistuttavan kävelymatkansa perästä.
"Terve, sinä kipsiä veistävä Feidias!" huusi Fulvius hänelle.
"Tervetultuanne, setä", puhui Felicitas ojentaen hänelle kätensä.
Crispus heitti nyt leveäreunaisen hattunsa — joka oli ollut aivan otsalla ja suojellut auringolta hänen viinistä punastuneita, kiiltäviä kasvojansa ja nykerönenäänsä — alas niskaan, niin että se jäi nahkasesta nauhasta riippumaan hänen leveälle selälleen: "Älköön Hygiea sinusta milloinkaan luopuko, tyttäreni; Gratiat tietysti eivät jätä sinua — neljättä sisartansa. Niin, germanit! Eräs ratsastaja toi viime yönä salaisen tiedon tribunolle. Mutta kahden tunnin perästä tiesimme me sen kaikki, me Amphitriteen aamukylpijät. Ratsastaja oli vaskonilainen eikä yksikään niistä miehistä sulje suutansa, jos siihen viiniä kaadat. Isaran uittopaikan lähellä on ollut ottelu, meikäläiset ovat paenneet, Vadan vartijatorni on poltettu. Barbarit ovat tulleet yli virran."
"Kas niin!" nauroi Fulvius, "ne seudut ovat vielä kaukana täältä. Mene, kultalintuni, valmistamaan sedälle virvoittava juoma, tunnet hänen seoksensa, niin, ei liikaa vettä! — Ja jos he tulevat — eivät he meitä syö. Sodassa he ovat hirmuisia jättiläisiä, mutta lapsia voiton jälkeen. Olenhan kuukausia ollut heidän vankinaan. Heitä en rahtuakaan pelkää."
"Et itsesi, mutta entäs vaimosi puolesta?"
Felicitas ei kuullut tätä kysymystä; hän oli nostanut lapsen käsivarrelleen ja meni asuinhuoneeseen.
Fulvius pudisti kiharaista päätään: "En pelkää. He eivät tee hänelle mitään, se ei ole heidän tapaistaan. Se on totta: jos kaadun, niin ei hänen sallittaisi kauan olla leskenä. Mutta löytyy ihmisiä — muualla kuin karhunnahkaisten barbarien joukossa — jotka mielellään ryöstäisivät hänet hänen aviomiehensä käsistä."
Ja hän tarttui vihaisena vyönsä alla olevan vasaran kahvaan.
"Hän, tuo puhdassydäminen vaimo, ei saa sellaista aavistaakaan", hän puhui edelleen.
"Ei, ei suinkaan. Mutta ole sinä varuillasi! Minä tapasin hiljakkoin tribunon vanhan argentariuksen [rahanvartija] rahakamarissa."
"Argentariuksen, tuon koronkiskojan, tuon verikoiran luona!"
"Sain — onnekseni — hänelle maksaa pienen velkani. Orja ilmoitti tuloni, minä odotin esiripun takana; silloin kuulin matalan äänen lausuvan sinun nimesi ja — Felicitaan. Astuin huoneeseen: tribuno seisoi rahakauppiaan vieressä. He vaikenivat äkkiä tuntiessaan minut. Ja nyt, kenen kohtasin matkallani tänne? Juuri saman Leo tribunon ja hänen kanssaan Zeno argentariuksen. Jälkimäinen osoitti kepillään sinun huvilaasi, josta ei vihreitten puitten välitse muuta näkynyt kuin litteältä katolta ylenevät kuvapatsaat. Minä arvasin heidän puheensa sisällyksen ja — heidän matkansa määrän. Heidän huomaamattansa juoksin viereiseen kaivokseen ja sieltä kiiruhdin oikotietä tänne, ennättääkseni ennen heitä sinua varoittamaan. Silmäsi auki! Pian ovat he täällä."
"Tulkoon hän vain, se ahne saituri! Olen huolellisesti säilyttänyt vaivalla kootun summan, jonka olen hänelle velkaa Aquilejasta tuodusta marmorista ja kaupungin veroistani. Muita velkojiani olen pyytänyt odottamaan ja luvannut heille korkeammat korot, voidakseni koota kaikki rahani tuolle kuristajalle. Mutta mitä tribuno tahtoo minulta? Hänelle en ole muuta velkaa kuin puukonpiston jokaisesta katseesta, jolla hän on minun kristallinpuhdasta tyttöäni loukannut."
"Varo, varo!Hänenpuukkonsa on terävämpi, se on hänen miekkansa. Ja hänen takanaan seisovat rajut maurilaiset ritarit ja isaurilaiset palkkasoturit, joita meidän tulee kalliilla rahallamme elättää, suojellaksemme itseämme barbareja vastaan."
"Mutta kuka suojelee meitä suojelijoitamme vastaan? Keisariko? Kaukaisessa Ravennassa! Hän on kyllin iloinen, jos germanit eivät vain tule Alppien yli hänen luokseen, pitkiin aikoihin ei hän ole pitänyt huolta tästä maasta, joka kuitenkin jo niin kauan on kuulunut Roomalle."
"Onpa kuitenkin muistanut mahdottomien verojen kautta viimeisetkin veripisarat suonistamme pusertaa."
"Mitäpä valtionveroista! Moneen vuoteen ei niitä enää ole nostettu; eihän mikään keisarillinen virkamies uskalla tulla vuorten yli. Istun vapaasti tässä keisarin maakokkareella kuin istunkin! — Mutta minkä niminen onkaan se mies, joka nyt on keisarina ja jolle tämä maapalsta, mitä hän ikänään ei ole nähnyt, kuuluu? Joka toinen vuosi tosin saamme tiedon uudesta keisarista, mutta ainoastaan rahan kautta."
"Ja se käy yhä huonommaksi!"
"No niin, huonommaksi se kaiketi ei enäävoitulla, siinä toki lohdutus."
"Mutta verot tulevat yhä raskaammiksi, kertoi minulle serkkuni Mediolanumista; siellä niitä kaiken lisäksi nostavat poliisimiehet ja soturit väkivallalla."
"Meille se on yhdentekevää", naurahti nuorukainen. "Tiesi kuinka paljon minulla jo olisi velkaa tästä muutamasta kapan-alasta maata."
"Ja Legionaintiellä kasvaa ruohoa, melkeinpä pensaikkoa!"
"Eivätkä sotajoukot saa palkkaansa."
"Mutta he ottavat maksunsa itse, ryöstäessään niitä kansalaisia, joita heidän pitäisi puolustaa."
"Ja Juvavumin vallit hajoavat, kaivokset kuivuvat, sulkulaitokset häviävät, rikkaat ihmiset pakenevat täältä, ainoastaan me köyhät vaivaiset jäämme."
"Minua kummastuttaa, ettei argentarius jo aikoja sitten ole suurine kultasäkkeineen pötkinyt Alppien yli."
"Mutta minä en menisi, setä, vaikka voisinkin. Ja miksen todellakin voisi? Taidettani, ammattiani kunnioitetaan vielä kaikkialla, niin kauan kuin roomalaiset asuvat kivikartanoissa eivätkä puuhökkeleissä niinkuin germanit. Mutta sydämeni juuret ovat kuin kasvaneet kiinni tähän paikkaan. Monta, monta minun sukuni polvea on täällä asunut aina siitä asti, sanotaan, kun keisari Hadrianus tänne siirtokunnan toimitti. He ovat täällä harventaneet ikivanhoja metsiä, kuivattaneet soita, rakentaneet teitä ja taloja, kaivaneet ojia, raivanneet peltoja, puutarhoja, jalostuttaneet hedelmäpuita; itse ilmanalan ja taivaankin ovat he suloisemmaksi saattaneet. Minä tunnen Italian, olen ostanut marmoria Venetiassa, mutta asun mieluimmin täällä, isiltäni perityllä maalla."
"Mutta jos barbarit tulevat, tahdotko silloinkin —?"
"Jäädäkö? — Siitä on minulla omat ajatukseni. Meille halpasäätyisille ihmisille on parempi, että barbarit hallitsevat meitä, kuin että —"
"Älä sano: kuin että keisari hallitsee. Olethan roomalainen!"
Vanhus teki tämän muistutuksen vakaana ja totisena, mutta nuorukainen naurahti, sillä tuo hyvä setä oli liian vähän roomalaisen sankarin näköinen; naapurit sanoivat hänen muodostavan Silenus-kuvia oman muotonsa mukaan.
"Puoleksi vain!" Fulvius vastasi, "äitini oli norilainen tarhurineitiInduciomara! Sepä ei kaiu liiemmäksi quiritiseltä [roomalaiselta].Ja eipä meitä hallitsekaan keisari, vaan hänen viskaalimiestensäpaholaissoturit, maurilaiset ja isaurilaiset kovakouraiset sotamiehet.Jos minun pitää palvella barbareita, niin valitsen mieluimmin germanit."
"Mutta he ovat pakanoita."
"Osaksi. Sataviisikymmentä vuotta sitte olimme sitä kaikki. Iso-isäni uhrasi vielä salaa Jupiterille. Heidän joukossaan on myös kristityitä."
"Arianeja! Kerettiläisiä! Huonompia, kirkko sanoo, kuin pakanat."
"Muutamia vuosikymmeniä takaperin olivat meidän keisarimmekin kerettiläisiä. Eivätkä germanit keneltäkään kysy hänen uskoansa; mutta meidän esi-isämme saivat suuresti kärsiä, jolleivät sattuneet uskomaan säntilleen samaa kuin heidän keisarinsa."
"Sinä kuvittelet barbareita liian kohteliaiksi. He ovat kuitenkin polttaneet tuhaksi monta kaupunkia."
"Mutta kivi ei pala. Roomalaiset pistävät varsin pian uudet palkit hävittämättömiin muureihinsa. Yksikään germani ei tahdo asua kaupungissa. Maalla he paimentavat karjojansa ja talonpojan rakennuksiin he leirinsä asettavat. He ottavat hänen pelloistaan ja laitumistaan kolmannen osan. Mutta maa virkistyy ja elpyy tästä. Kun väkiluku on vähäinen, puuttuu siltä vapaita talonpoikia vapaalla turpeella; sen asukkaat ovat tuon Neapelissa tai Byzantissa komeilevan herran — orjia. Silloin maataeiviljellä. He tekevät juuri sen verran työtä, etteivät varsin nälkään näänny. Sen, minkä nämä orjat saavat irti yli oman välttämättömimmän tarpeensa, vie heiltä heidän herransa. — Vaan toisin silloin auraa ja sirppiä käytellään, kun paikkakunnalle ryntää satakunta germanilaista, joista jokaisella on lukemattomia valkotukkaisia lapsia. — Sillä niin paljon lapsia kuin tällä kansalla en ole luullut olevan koko maapallolla! — Muutamassa vuodessa rakentaa jokainen noista kasvavista nuorukaisista perattuun metsään tahi kuivattuun suohon oman puuhökkelinsä. Niinkuin muurahaisia vilisee heitä kaikkialla. Pian heittävät he puuauransa ja jäljittelevät siirtolaisten rautaisia auroja. Ja maa kantaa muutamassa vuodessa verrattomasti enemmän hedelmää kuin ennen, niin että se runsaasti ravitsee sekä voittajat että voitetut."
"Niin, niin", myönsi Crispus, "siihen kokemukseen on tultu naapurimaassammekin, jossa he ovat vakinaisesti asuneet. Jos on liian paljon miehiä, niin heittävät he arpaa, ja ne, joille muuttamisen arpa lankesi, joka kolmas mies, vaeltavat minne haukka tai susi heille tietä viittaa. Mutta älköötpä vain pohjoista kohti!" huokasi Crispus, "muuten tulevat he yhä lähemmäksi meitä".
"Mutta he jättävät meille meidän oikeutemme ja kielemme, Jumalamme ja basilikamme, ja paljoa, paljoa vähemmän he pyytävät korkoja kuin orjain herra tai keisarin veronnostaja."
"Hyvä, ettei Severus kuule puhettasi, tuo vanha Juvavuminmagister armaturarum[ase- ja sotataidon opettaja]. Hän olisi sinua —!"
"Niin, hän kuvittelee, että meillä vielä on tuo vanha hyvä aika ja että vanhat roomalaiset vielä elävät, sellaiset kuin esimerkiksi urhean germanivoittajan keisari Probon aikalaiset, johon sukupolveen hän kuuluu. Mutta kaikkien pyhien ja halaunien [eräs muinoinen kansa Noricum'issa] kautta! Hän erehtyy. Miksi pitäisi minun rakastaa keisaria? Hän, tämä keisari, ei suinkaan rakasta minua. Kaukana linnoitetussa Ravennassa hän istuu ja miettii uusia veroja ja uusia rangaistuksia niille, jotka eivät mitään veroa maksa, koska heillä ei ole millä maksaisivat."
"Vanha Severus on jo kauan aikaa harjoitellut vapaaehtoisten kanssa sotatemppuja voidakseen puolustaa kaupunkiamme, jos barbarit tänne asti tulevat. Olen ollut heidän joukossaan muutaman päivän. Tässä kuumuudessa on vaivaloista kantaa kilpeä ja keihästä. Sinua, joka kuitenkin olet minua paljo nuorempi ja voimallisempi, en ole kertaakaan nähnyt meidäncampus Martio'ssamme[Marskentällä], joksi hän sitä nimittää."
Fulvius naurahti: "En pidä sitä tarpeellisena, setä. Olen kyllä tarpeeksi oppinut aseita käyttämään germanein vankina ollessani. Ja jos tulee tarve kaupunkia ja kotiliettä suojella, olen valmis minäkin — kunniani vuoksi. Vaan paljoa emme voi; sillä uskokaa minua, jos germanit toden teolla tahtovat, jos heidän on pakko valloittaa uutta maata ja jos hetarvitsevatpeltojamme, silloin ei Severus voi heitä peräyttää ei vanhanaikuisilla sotatempuillaan eikä uudenaikuisilla 'juvavilaisen kapitolin legioneilla', joiden merkkinä on hänen lahjoittamansa kultainen kotka. Eikä tribunokaan afrikalaisilla ratsumiehillään ja isaurilaisilla palkkasotureillaan mitään voi. — Vaan, katso, tuolla viittaa meille vanha orjamme Philemon; pienestä pylväskäytävästä näen viiniruukun kiiltävän, pöytä on katettu. Tule siis maistamaan meidän hapanta räteriviiniämme, sitä piti jo Augustus aikoinaan suuressa arvossa; se on seisonut vuoden ajan kellarissa, aina siitä asti kun kuormajuhta sen Teriolista nouti. Menkäämme katsomaan Felicitasta ja lasta hänen sylissään ja unohtakaamme keisarit ja barbarit."
Sillävälin ne kaksi miestä, joiden tulosta Crispus jo ennakolta oli ilmoittanut, lähestyivät pientä huvilaa hitaasti kävellen pitkin Legionaintietä. Kiivaasti keskustellessaan he usein pysähtyivät ja viipyivät siten kauemmin tiellä.
"Ei, ei", varoitti argentarius, miettiväisenä pudistaen kaljua päätänsä, joka oli paljas vaikka aurinko kuumasti paahtoi. Hän survasi pitkällä kepillään kovaa tietä ja virkkoi: "niin kiireesti, niin väkivaltaisesti, niin rynnäköllä sitä ei kuitenkaan tehdä kuin sinä, tribuno-ystäväni, hillittömine himoinesi haluat. Minä vakuutan sinulle, että minun tieni on aivan varma, aivan varma."
"Sinun tiesi on väärä, pitkäveteinen ja mutkallinen! Koteloisen tie!" huusi soturi kärsimättömästi ja kohotti ylpeästi kypäröityä päätään, niin että kypärin töyhtö hipaisi selkäpanssarin renkaita.
"Miksi viivykkeitä? Sinulla tosin ei ole kiirettä liittää tuota pientä maakaistaletta rajattomiin tiluksiisi. Mutta minä en ole voinut nukkua siitä saakka, kun näin tuon hurmaavan kauniin nuoren naisen. Vereni kuohuu ja sydämeni halkee. Öisin täytyy minun nousta kuumalta vuoteeltani. Tripolin vyöttömän Astarteen kautta! Aina olen saanut sen naisen, jota olen halunnut. Minätahdonomistaa hänet, tuon hoikan Felicitaan! Ja minun täytyy hänet saada, muuten veri syöksee suonistani."
Ja hänen leimuavat silmänsä salamoivat.
"Sinä olet hänet omistava. Kärsivällisyyttä vain!"
"Ei! Ei rahtuakaan kärsivällisyyttä. Miekanlyönti tappaa aviomiehen, tuon maitoparran; näillä käsillä nostan minä riemuitsevan Felicitaan mustan ratsuni, Pluton, selkään, ja hei! ylös kapitoliin; huutakoot sitten koko Juvavumin torimuijat kirousta takanani niin paljo kuin jaksavat!"
"Murhasta ja vaimonryöstöstä tiedät kai rangaistuksen?"
"Joutavia! Rupeaisiko todellakin joku päällekantajaksi? Keisariko? Juvavumin keisari — olen minä. Tahtoisin nähdä sen, joka uskaltaisi astua yli kapitolin muurien."
"Risti, jymisevä Leoni, risti ja pappi! — Ei, ei julkisia, kauhistuttavia syntejä! Totta on, että tuomari ja hänen käskyläisensä ovat voimattomia tässä maassa, jonka Rooma on melkein unohtanut, mutta kirkko on sitä voimallisempi. Jos valkopartainen Johannes eroittaa sinut kirkon yhteydestä, niin olet mennyt mies. Juvavumin kauppiaat eivät enää myö sinulle lihanaulaa eikä viinipullollista."
"Niin hankin peitsilläni sen, minkä tarvitsen!"
"Mutta peitsiäsi kantamassa on maurilaisia, ja he ovat hurskaita kristityitä, sillä pappi on kastanut viimeisetkin kastamatta olevat. Varoa saisit, etteivät he sinua jättäisi, jos olisit vanhuksen kirouksen alainen."
"Minä löisin sen ukon kuoliaaksi kohta sen jälkeen tai kernaammin vähää ennen hänen kiroustansa!" huusi upseeri ja astui muutamia askeleita kiivaasti eteenpäin, niin että hänen tummanpunainen vaippansa liehui ilmassa.
Mutta rahakauppias seisahtui ruveten järjestelemään keltaisen tunicansa laskuja: "Hyödytöntä! Etkö tiedä, ettäheovat kuolemattomia? Jos lyöt yhden kuoliaaksi, niin piispa lähettäätoisen. Ja he ovat kaikki toistensa kaltaisia, vielä enemmän samanlaisia kuin sinun sotilaasi. Ja minä — minä tuskin uskallan sinuun enää kadulla katsoakaan, jos olet eroitettu pyhästä kirkosta?"
Nyt soturi pysähtyi ja nauroi ääneensä: "Sinä! Zeno Byzantilainen! Sinä uskot pyhää kirkkoa yhtä vähän kuin Leo, minun äitini poika. Ja minä ajattelen, ettei sinun kuristava koronkiskomisesi ole sen mieluisempaa taivaan pyhille kuin minun vähäinen rakkauden-himoni ja murhaamishalunikaan. Mitä sinulla on tekemistä kirkon kanssa?"
"Tahdon sen sinulle sanoa, sinä Marsin ajattelematon poika: minä pelkään sitä! Se on näinä aikoina, näissä maissa, ainoa olemassa oleva valta. Keisari on kaukana, kaikki hänen virkamiehensä ottavat lahjoja; barbarit ovat niinkuin ukonilma; he lähestyvät jymisten — silloin kätkeymme — he väistyvät taas kauemmaksi; mutta kirkko on kaikkialla, missä vain yksi ainoakin pappi rapistuneessa rukoushuoneessa messua pitää; Ja pappia ei — voi lahjoa. Eihän tuo raukkasaakaanelää ihmisten tavalla; hän siis ei tarvitse mitään, ja kaikki, jotka halajavat taivaaseen päästä, seuraavat häntä s.o. kaikki narrit. Vaan onneton se mies, jonka vihollisia nuo narrit ovat, sillä hän on kukistettu. Ei, ei! Papin kanssa emme saa rauhaa rikkoa."
"Minä tarvitsen häntä vielä, tuota luikahtelijaa!" lausui Leo hiljaa hammasta purren, ja katsoen vihaisesti seurakumppaniansa hän työnsi kärsimättömänä kauniissa tupessa olevan lyhyen miekkansa sivulle.
"Senhän vuoksi olen olemassa", jatkoi kauppias, "sinua palvellakseni —"
"Ja ansaitaksesi rahaa", Leo tokaisi halveksivasti.
"Josta vasta — valitettavasti — olen saanut ainoastaan puolet!"
"Toiset puolet vasta silloin, kun nuo metsäkauriin silmät ovat kamarissani."
"Senvuoksi en olekaan minkäänlaista vaivaa kammonut: olen kutonut kaikki nämä silmukkeet ja koonnut ne käsiini, voidakseni yhtäkkiä heittää verkon kivenhakkaajan päähän. Hän ja hänen sievä nukkensa vääntelevät itseään aseettomina, voimattomina ja, mikä kaikkein parasta, lain turvaa nauttimatta. Katselkoot sekä keisari että kirkko, kuinka sinä tempaat tuon lintusen ja minä maan; se kaistale ei ole suuriarvoinen, mutta rajat tulevat sen kautta suoremmiksi. Voin sitte helpommin myödä koko alueen jollekin italialaiselle herralle."
"Minä en myöskään kauan aio pitää luonani tuota heikkoa olentoa, ainoastaan yli syksyn ja talven. Kun orjainostajat kesällä tulevat Antiokiasta, myön hänet heille korkeasta hinnasta. Tuo hänen kasvojensa sinertävä valkoinen on harvinaista. Mistä hän sen on saanut?"
"Hellaasta tai Jooniasta. Hänen vanhempansa olivat erään kreikkalaisen purppuranmyyjän orjia; heidän herransa kuoli täällä ollessaan paluumatkalla Pannoniasta ja he sanoivat vanhuksen ennen kuolemaansa julistaneen heidät vapaiksi. Sitte he pitivät suolakauppaa ja kun he kuolivat, tuli heidän lapsensa kasvinkumppaninsa, erään naapuripojan, vaimoksi. Olen utelias tietämään, ovatko he säilyttäneet vapautuskirjeen. Jolleivät ole — hyvää yötä sitte, Felicitas! — Kohta olemme perillä; tässä eroaa suurelta tieltä Mercurius-kukkulalle menevä polku. Hillitse, minä rukoilen sinua, hillitse tuo kiihkeys ja himo, joka ilmenee silmissäsi, muuten käy meidän huonosti!"
"Minä en ole syntynyt odottamaan eikä minua siihen voida kouluttaakaan."
Niin sanoen tribuno astui puutarhan avonaista porttia kohti.
Zeno seurasi hitaasti. Laskeva aurinko valaisi viimeisillä säteillään kynnyskiveä ja sen vasta valmistunutta kirjoitusta.
"Hic habitat Felicitas!" luki tribuno. — "Kuinkahan kauan vielä?" hän nauraen kysyi.
"Nihil mali intret" jatkoi kauppias. "Hyvä, etteivät toivomukset ole lakeja."
"Muutenmeemme astuisi tänne!" päätti toinen ja astui uhkamielisesti rohkein askelin kauniille kirjaimille. Nämä olivat peilikirkkaat ja vastikään öljyllä voidellut; Leon jalka luiskahti, hän kompastui, koetti säilyttää tasapainonsa, vaan kaatui, tuskallisesti huudahtaen, kiveä vasten, niin että kypärä ja haarniska kalisivat.
Heti, jo ennenkuin seuralaisensa oli ehtinyt hänelle ojentaa kättään avuksi, tahtoi vimmastunut Leo nousta pystyyn, mutta lankesi jälleen rajusti kiroten maahan sekä viittasi kärsimättömänä pois kumppaniaan, joka tahtoi häntä auttaa.
"Anna minun maata, jalkani on taittunut! Taikka on nilkka nyrjähtänyt! Vai polvessako lienee tuska? En tiedä. En vain voi seistä. Minua täytyy kantaa."
"Ehkäpä huudan talon asukkaita avuksi. Tuolla tuleekin jo kivenhakkaaja."
"Pistän hänet kuoliaaksi, jos hän minuun koskee. Heiltä en mitään apua huoli. Tuolla puolen tietä, vasemmalla päin harjoituspaikalla, näin muutamien sotilaitteni olevan keihäsheittosilla. Huuda heitä luokseni! Heidän pitää toimittaa minut täältä pois."
Niin tapahtui.
Rahakauppiaan hakiessa sotamiehiä, oli kivenhakkaaja lähestynyt maassa tuskittelevaa; mutta yhteenkään kysymykseen vastaamatta käänsi Leo hänelle selkänsä. Hammastaan purren, ja salaten kipuaan, hän antoi vahvojen maurilaisten kantaa itsensä kaupunkiin, jossa hänet asetettiin kantotuoliin ja vietiin sitte kapitoliin. —
Sillävälin oli Fulvius estellyt kauppiasta tulemasta taloonsa. "Ei tämän kynnyksen yli, teidän korkeutenne!" sanoi hän tarttuen kiinni pyrkijään. "Minä olen taikauskoinen, sinun katseesi on paha! Kohta kun huomasin sinun ja tribunon, kiiruhdin teitä vastaan ja tempasin mukaani tämän säkin, jossa on tarkasti laskettuna sinulle tuleva raha. Kas tässä!" — ja hän alkoi puutarhan muurille laskea hopearahojansa — "tässä, lue mukanani! Olen tarkkaan laskenut, summa on viisikymmentä solidia, siihen kolmenkymmenen prosentin korot — ja vielä viisitoista solidia! Ja tässä, — sillä ilman kuittia en maksa velkaani! — tässä on vahataululle kirjoitettu kuitti; ota kynä ja pistä nimesi sen alle — mene sitten tiehesi äläkä koskaan palaja!"
Mutta Zeno lykkäsi laihalla kädellään hopeakolikot vastenmielisesti syrjään, niin että muutamat putosivat maahan kivilevylle ja pyörähtelivät siinä.
"Niin pian emme pääse irti toisistamme, sinä vieraanvarainen isäntä ja kiitollinen lainansaaja."
"Kiitollinen! kolmekymmentä prosenttia on mielestäni kyllin suuri kiitos. Ja vieraanvaraisia ei olla Harpyijoille eikä Lemureille. Ota vastaan, mikä sinulle kuuluu ja mene!"
"Jos minä otan kaikki, mikä minulle kuuluu", vastasi nyt byzantilainen hirmustuneena, "niinmenet sinäenkä minä tästä talosta ja tältä maalta".
"Mitä se merkitsee?"
"Se merkitsee, että tässä nyt ei kysytä ainoastaan, kurjaa viittäkymmentä solidia korkoineen. Minun on sinulta saatava enemmän kuin kaksikymmentä kertaa se summa: minun on tämä talo, minun tämä koottu tavara, ja luultavaa on, että sinä itse olet minun kaikkine luinesi, joita nahassasi kannat; minun on myös tuo orjan tytär, joka huolestuneena kuuntelee tuolla esiripun takana ja samoin lapsi hänen rinnallaan — uuhi karitsoinensa on minun."
Nämä pahaa ennustavat sanat lausuttiin ensin hiljempää, kähisevällä äänellä, vaan sitte yhä kovemmin ja uhkaavammin, niin että Fulvius peljästyneenä katsahti taaksensa, kuuliko hänen nuori vaimonsa tämän onnettomuutta ennustavan uhkailun.
Mutta Felicitas oli jo vetäytynyt esiripun taakse, tullen levolliseksi, kun ei enää näkynyt tuota rajua upseeria, jota hän pelkäsi, itsekään tietämättä miksi. Olihan hänellä tiedossa, että raha oli valmiina koronkiskuria varten. — Tuvassa hän jätti hymyillen hyvästi vieraalleen, joka tyhjennettyään pikarinsa, lähti ovesta. Ei pilven haituvakaan synkistyttänyt nuoren vaimon valkoista otsaa, kun hän nyt laskeutui polvilleen ja kallistaen tyttömäiset kasvonsa vasta herännyttä lasta kohden, veti syrjään pukunsa viljavat laskokset poveltansa ja, hieman punastuen, painoi uhkuvan rintansa pienoisen huulille.
Sillävälin oli hänen puolisonsa, pelon ja vihan valtaamana, kyynäspäillään työntänyt vitkastelevaa kauppiasta yhden askeleen ulommaksi portista; hänen paljaitten käsivarttensa jäntereet pingoittuivat, hän puristi molempia nyrkkejänsä. Uhkaavana, vaan sanatonna hän seisoi tuon miehen edessä, joka niin kamalia sanoja oli lausunut.
Samassa astui Crispus heidän luokseen; hän tarttui nuoren veljenpoikansa oikean käden ranteeseen, sillä tämä oli juuri uhkaavasti kohottanut kätensä lyömiseen.
"Mitä tämä merkitsee?" huusi tuo paksu setä huolestuneena.
Fulvius ei saanut sanaakaan suustaan.
Mutta Zeno vastasi: "Se merkitsee, että minä olen tämän talon ostanut keisarin viskaalilta ja sen lisäksi kaikki valtion vanhat veronvaatimukset. Ja verokirjan mukaan on tämän perijän suoritettava omansa ja isänsä vuosikymmeniä maksamatta ollut arentivero, joka jonkun aikaa, keisarin määräyksen mukaan, oli seitsenkertainen; kaikkiaan siis, sakko siihen luettuna, yli seitsemän tuhatta solidia."
Crispus laski silmänräpäyksessä, että, jos hän antaisi koko omaisuutensa, ei sekään riittäisi veljenpoikaa pelastamaan, sillä siinä ei vielä ollut seitsemättä osaakaan. —
"Se merkitsee", Zeno jatkoi, "että minä, koska velallinen epäilemättä ei voi maksaa, otan hänet velkavangikseni ja toimitan huomenna kaupungin hallitukselta itselleni omistusoikeuden häneen."
"Oi, Felicitas!" vaikeroi Fulvius.
"Ole huoleti, minä otan äidin ja lapsen luokseni, siksi kunnes oikeudenkäynti on päättynyt", lohdutti häntä hyväntahtoinen setä.
"Oikeudenkäyntikö?" nauroi Zeno. "Oikeudenkäynti, joka alkaa täydellisillä todistuksilla, on pian päättynyt. Minun vaatimukseni on keisarillisten verokirjojen nojalla aivan oikea. — Ja tuo naisolento —"
"Tahdotko ehkä vaatia puolisonkin miehensä velasta? Sitä ei ole roomalaisessa laissa", huusi Crispus.
"Veistele sinä vain kipsisiä narrikuviasi äläkä opeta minulle lakia ja lain teitä! Tuo nuori vaimo on orjain lapsi ja vanhempainsa herran omaisuutta. Tämä herra kuoli jättämättä mitään testamenttia ja ilman tiettyä perillistä. Hänen omaisuutensa lankesi, perimättömänä tavarana, viskaalille ja samoin hänelle kuuluvat orjat ja heidän lapsensa."
"Vanha Krates vapautti vähää ennen kuolemaansa sekä Felicitaan että hänen vanhempansa."
"Missä on vapautuskirje?"
Koska molemmat olivat vaiti, jatkoi rahakauppias riemuiten puhettansa:
"Te vaikenette. Siis on asia, niinkuin arvelinkin: teidän vanhempienne koto paloi, kun siirtolaiset nostivat kapinan veronkantajia vastaan, ja samassa paloi myös mainittu paperi. Hän on kuin onkin siis orjana syntynyt, vapautusta ei voida todistaa; siis minulle vain se orjansikiö!"
Silloin sai viha ja tuska ylivallan nuoressa aviomiehessä; hän työnsi nyrkkinsä tuon pahanilkisen rintaa vastaan, niin että tämä hoiperteli taaksepäin. "Oletko siis, sinä vanha syntinen, jo ennakolta, samoin kuin minut ja minun taloni, myös ostanut viskaalilta minun vaimoni?"
"En itse hänestä välitä", kauppias irvisteli, "tämä nuori kreikkalaisnainen tulee minua kauniimman ja nuoremman herran omaksi, joka hänelle paremmin sopii: pian on nuori leijona hänet luolaansa laahaava. Tiedät kai, millä tavalla leijona rakkautta kosii."
"Tribuno!" Fulvius kirkasi. "Mutta sitä ennen minä kuristan hänet näillä kourillani kuoliaaksi. Ja sinä, mokoma parittaja, tässä —"
Mutta Crispus heitti molemmat käsivartensa hänen ympärilleen ja piti hänestä kiinni.
Siten sai argentarius aikaa poistua sieltä. Kiireesti hän astui ylös Legionaintielle vievää polkua; kun hän oli saapunut sinne, kääntyi hän ja katseli vihreitten puitten välitse huvilaa, nosti uhaten nyrkkinsä ja huusi siellä seisovalle miehelle:
"Voi teitä, te voitetut!"
Crispus aikoi palata takaisin huoneeseen.
"Mitä aiot tehdä?" kysyi Fulvius.
"Kysyä Felicitaalta, eikö ole minkäänlaista jäljennöstä tai todistusta vapautuksesta."
Mutta nuori aviomies pidätti häntä.
"Ei, ei! Hän ei saa mitään aavistaa, tuo hento, voimaton ja onnellinen lapsi! Tämä kauhistava isku hänet murtaisi."
"Kuinka voit sen häneltä salata, jos huomenna jo kaikki pannaan täytäntöön? Sillä minä en epäile, ettei kaikki se ole totta, mitä koronkiskuri puhui verovelastasi ja talosi ostosta. Se ei vielä ole pahinta; sinä voit paeta niinkuin monet tuhannet verovelalliset ovat tehneet, paeta vuoristoon, metsiin, barbarien luo. Jätä tänne tämä kiviläjä!"
"Vanhempieni koti! Huoneet, joissa olimme niin onnelliset!" —
"Te voitte olla onnelliset myös muualla, kun vain yhdessä asutte. Mutta Felicitas ja rintalapsi — he eivät vielä voi paeta kanssasi, heidän täytyy jäädä minun luokseni, heidän pitää voida jäädä. Ja minä toivon, että niin käy, sillä vapautusta en epäile; vanhukset eivät valehdelleet, se on mahdotonta. Nyt tarvitaan siis ainoastaan todistuksia! Todistuksia!"
"Vapautuskirje on palanut, se on totta. Se paloi yhdessä vanhusten omistamien vähien koristeitten ja säästörahojen kanssa. Usein he kertoivat meille, että he tallettivat arvokkaimman omaisuutensa pienessä seetripuisessa rasiassa päänaluksen alla makuuhuoneessaan. Kun sitte eräänä yönä verovelalliset, nuo suurten maanisäntien vetojuhdat, epätoivoissaan nostivat kapinan, kiiruhtivat vanhukset lapsensa kanssa peljästyneinä kadulle, nähdäkseen tuon hirveän melskeen aiheen; he juoksivat Vulcanustorin kulmaan saakka. Samassa ryntäsi joukko tappelevia sotilaita ja talonpoikia heidän kadulleen ja niin oli palaaminen mahdotonta. Siellä asuvain muonakauppiasten puiset hökkelit olivat heti liekkien vallassa. Ja kun vanhukset kolmantena päivänä saattoivat palata kotiinsa, oli se palanut melkein tuhaksi; vuoteensa hiiltyneen päänaluksen alta he löysivät pari sulanutta kultapalasta ja seetriarkusta oli ainoastaan sen hehkuva raudoitus jäljellä; yltympäri oli arkun puu ja sisällys pelkkänä tuhkana."
"Eikö heillä ollut jäljennöstä?"
"Vanhusten kodissa ei ainakaan. Sen me tyhjensimme tarkoin, ennenkuin se heidän kuolemansa jälkeen myytiin."
"Ehkäpä sellainen on raadin pöytäkirjoissa?"
"Vapaus annettiin kirjeellisesti eikä testamentin kautta. Ainoastaan testamentti olisi pantu sinne talteen. Mutta kuolema saavutti Krateen niin äkkiarvaamatta, ettei hän ehtinyt tehdä aiottua testamenttiansa."
"Eikö ole todisteita?"
"Ei ole; sanoinhan jo, että vapautus annettiin kirjeellisesti."
"Siis on mahdoton sitä todeksi näyttää. Hirvittävää!"
"Epätoivoon se saattaa!"
"Mutta miten kevytmielistä! Vuosikausia olette eläneet ilman —"
"Vuosikausiako? Vielä ei hän ole täyttä vuottakaan ollut omani. Sitä ennen oli se hänen vanhempiensa tehtävä. Mutta minkä he sille voivat, nuo hyvät vanhukset, ja vieraitahan he täällä olivat. Eivätkähän he voineet herättää kuolleista herraansa ja pyytää häneltä uutta vapautuskirjettä."
"Eivätkö muut ihmiset sitä lukeneet?"
"Se on mahdollista; mutta he voivat ainoastaan todistaa lukeneensa sen, eikä että se oli laillinen."
"En näe muuta keinoa nyt kuin kiireesti paeta, paeta!"
"Kiireellinen pakeneminen on mahdotonta pienen lapsemme ja nuoren äidin kanssa, joka tuskin vielä on entisellään. Ja pako! — Se ei ole minun tapaistani. Ennemmin voimakasta vastarintaa!"
"Sinäkö ja minä ja halveksittu Philemon kykenisimme vastustamaan tribunon peitsekkäitä palkkalaisia? Sillä, tiedä se, juuri hän kaiken tämän takana piileksii."
"Sitä minäkin! Näinhän, kuinka tuon pedon tuliset silmäykset kiintyivätFelicitaaseen, hänen niskaansa, hänen — minä kuristan sen kuoliaaksi."
"Sinä olet kuoleman oma ennenkuin häntä vastaan kättäsi kohotat."
"Synkkä, toivoton yö meitä ympäröi. Oi, mistä tulee apua, mistä toivoa, mistä pieninkin valonsäde?"
"Kirkosta", vastasi siihen lempeä, rakastettava ääni, joka samalla oli vakuutusta täynnä. Felicitas kietoi käsivartensa rakastettunsa kaulaan.
"Sinä!"
"Sinä täällä!"
"Niin, kun et tullut takaisin, tulin sinua etsimään, niinhän aina on tapamme! Poika nukkuu, jätin hänet vuoteelle. Ja kun lähestyin teitä, keskustelitte niin kiivaasti, ettette ensinkään kuulleet askeleitani puutarhan hienolla hiekalla."
"Mitä olet kuullut?" Fulvius huudahti pelokkaana.
Mutta hänen nuoren vaimonsa ilosta loistavat kasvot, pilvetön otsa ja onnellinen hymy poistivat samassa hänen peloittavan epäilyksensä.
"Kuulin ainoastaan, että te etsitte valoa pimeään yöhön. Silloin tuli nyt, niinkuin muulloinkin, mieleeni sanat 'kirkko' ja 'Johannes'."
Fulvius oli jo rauhoittunut ja melkein iloinen, koska Felicitas ei ollut mitään kuullut uhkaavasta onnettomuudesta. Hän silitti hellästi kädellään kaunista päätä ja sanoi: "sinä toki et ole noita polvillaan rukoilijattaria, joiden pyhyys — taikka tekopyhyys — heidän alttariportaita kontatessaan pilkistelee heidän kihnatun pukunsa reijistä."
"Oi, en olekaan; minä valitettavasti en ole läheskään kylliksi hurskas. Mutta minä en tule paremmaksi, vaikka useamminkin menisin synnintunnustukselle. Johannes naurahtaa joka kerta, kun olen sen lopettanut ja sanoo: Sinulla on ainoastaanyksisynti ja sen nimi on: Fulvius. Mutta kun kuulen puhuttavan yöstä ja valosta, täytyy minun aina ajatella kirkkoa ja Johannesta. — Tämä johtuu eräästä tapahtumasta aikaisimmassa lapsuudessani", puhui hän hitaasti miettiväisen näköisenä.
"Mistä tapahtumasta?" kysyi Crispus käyden varsin tarkkaavaksi.
"Silmäni olivat kipeät ja senvuoksi käytin monta viikkoa käärettä niiden päällä ja istuin vallan pimeässä, en muista kuinka kauvan, sillä olin tuskin kuusivuotias lapsi. Silloin kuulin Krateen, meidän isäntämme, joka asiantuntijana, itse minua hoiti, sanovan: 'ottakaa vain hänet tänä iltana mukaanne basilikaan, se ei enää ole vahingoksi hänen silmillensä. Ja hänen täytyy olla siinä läsnä, niin käskee laki'."
"Mitä sanot? Missä läsnä?" kysyivät molemmat miehet henkeään vetämättä.
"Sitä en tiedä. Olinhan niin pieni. Mutta sen vain selvästi muistan, että vanhemmat iltasella taluttivat minua välissään; isäntä oli myöskin meidän mukanamme; minun silmäni olivat sidotut, sillä syksyinen kylmä iltatuuli olisi voinut olla vaarallista, sanoi patruuna, ja minut vietiin läheiseen kirkkoon. Täällä otettiin kääre pois ja" —
"Ja mitä?" —
"Mitä näit? Mitä tapahtui?"
"Ensi kerran, kuukausien kuluttua, sain tyydyttää silmieni ikävää valolla, loistavalla, lempeällä valolla. Alttarin edessä, jota monet vahakynttilät valaisivat, seisoi Johannes, hohtavan valkoiseen vaatteeseen puettuna. Patruuna työnsi meidät alttarin alimpaa porrasta kohti ja puhui sitte koko joukon sanoja, joita minä en ymmärtänyt, pappi siunasi meitä, vanhemmat itkivät liikutuksesta — ei tuskasta — ja suutelivat patruunan polvia. Kääre sidottiin taas silmilleni ja kirkon valosta mentiin jälleen pimeyteen. Siitä asti ovat valo, kirkko ja Johannes mielestäni samaa. Kysykää vain Johannekselta, jos olette neuvottomia."
Felicitas ei voinut täydellisesti ymmärtää sitä, mitä nyt tapahtui.
Hänen miehensä suuteli tulisesti hänen otsaansa ja silmiänsä; hänen setänsä puristi hänen kättään.
"Mene kotiin", Fulvius vihdoin huudahti. "Meidän täytyy heti lähteä kirkkoon; sinä olet oikeassa, kuten aina. Sinä, sinä olet meille paraimman, ainoan pelastavan tien neuvonut."
Painaen vielä viimeisen suudelman puolisonsa poskelle, Fulvius vei hänet kiireesti puutarhaan.
"Ei ole enää epäilemistäkään", virkkoi Crispus, kun Fulvius palasi, "etteivät he ole ainoastaan kirjeen kautta vapautetut, vaan suuremman varmuuden vuoksi on heidät vielä kirkossa pappien edessä julistettu vapaiksi, kaikkia lain temppuja noudattamalla. Ja tuo lapsi on aavistamattaan sen meille ilmoittanut suurimmassa hädässämme!"
"Ja tuo pappi oli —"
"Johannes itse!"
"Hän elää vielä — kiitos kaikille pyhille! Hän voi tässä todistaa."
"Niin, hänen täytyy tehdä se jo ennen yötä! Vierastenmiesten läsnäollessa pitää hänen julistaa se raadille. Nopeasti nyt kirkkoon!"
"Johanneksen luo!"
Ja molemmat kiiruhtivat minkä jalat kantoivat ensin Legionaintielle ja sitte kaupunkiin päin Vindeliciaporttia kohti. — —
Sillä aikaa käveli Felicitas puutarhan polkua hitaasti, usein pysähtyen ja katsellen rakastettuansa niin kauan kun hän tuolla korkealla tiellä saattoi nähdä hänen ylevän vartalonsa eroittuvan taivaan rantaa vasten.
"Mikähän heitä huolestuttanee?" hän puhui, päätänsä hiljaa pudistaen.
"Mutta ovathan he hyviä ja taivaan pyhät auttavat heitä. — Aurinko on nyt kokonaan vajonnut Vindeliciaan. Mutta vuoren metsikössä soittelee vielä lempeä lintu iltalauluansa. Oi, tätä rauhaa! tätä lepoa! Nyt menen pienokaiseni vuoteen viereen. Siellä odottelen levollisesti, Fulvius kyllä palajaa ennen yötä. Sillä hän rakastaa meitä — niin, minun pienoinen poikani, hän rakastaa meitä äärettömästi."
Ja hän astui huoneen ovesta sisään.