Mutta Fulvius ei saanutkaan tänä yönä palata. —
Kun hän ja Crispus Vindelicia-portista kulkivat Via Augustanaa kohti, jossa pyhän Pietarin basilika sekä sen viereen rakennettu pieni papinkartano sijaitsivat, huomasivat he, miten Zeno kadun toisessa päässä kolkutti erään komean rakennuksen ovelle. Se oli tuomarin talo.
"Hänellä on kiire", Crispus tuumasi.
"Hyvä on, että mekin kohta olemme aikeittemme määrän päässä."
Ja hän heilautti kolkutusvasaraa, joka ristin muotoisena riippui papinkartanon kapealla portilla.
"Hän pääsee kaiketi tahtonsa perille, sillä tuomari on hänen lankonsa",Fulvius huolestuneena sanoi.
"Ja on sille koronkiskojalle suuressa velassa. Tämä velka, se yhdistää heitä kuin sakea liima."
Samassa työnnettiin portti auki ja eräs ostiarius vei heidät pitkän, kapean käytävän kautta, jota muuriaukossa seisova pieni öljylamppu niukasti valaisi, papin huonetta kohden; perillä hän veti syrjään erään esiripun ja työnsi ystävällisesti aukosta sisään molemmat vieraat.
Tuo hämärä kamari oli melkein tyhjä huonekaluista: suuri kirstu kansinensa muodosti pöydän, ja sille oli asetettu kirjoitusneuvoja; seinille oli kömpelösti piirretty punaiseksi maalattu lammas, sekä kala ja kyyhkynen.
Johannes keskusteli kahden papin kanssa, mutta kääntyi kuitenkin heti tulijoiden puoleen: laiha vartalo, jo seitsemänkymmenen vuoden painama, vaan ei kuitenkaan vielä köyryssä, sillä luja ja innokas mieli piti sitä pystyssä; hänen pukunansa oli ainoastaan harmaa kaapu ja lanteitten kohdalle sidottu vyö; päätä ympäröi valkeitten hiusten kapea hopeakiehkura ikäänkuin pyhimyskehä. Pitkä valkoinen parta riippui aaltoillen alas hänen rinnalleen.
"Pyydän teitä kärsivällisesti odottamaan hetkisen, rakkaat ystävät", hän sanoi viitaten vastatulleille. "Näillä veljillä on kiire; näettehän, että heillä on matkalakki ja sauva; mutta he ovatkin kohta asiansa ajaneet. — Sinä siis, Timoteus, lähdet vielä tänä yönä toimituspaikallesi. On hyvä, että olet varuillasi; mutta ainoastaan palkkalainen jättää laumansa, hyvä paimen pysyy sen luona loppuun asti."
"Minä menen", vastasi puhuteltu nuori subdiakonus, häpeissään punastuen, "en aikonutkaan oikeastaan paeta barbareita, tahdoin vain —"
"Varoittaa, tietysti. Ja sitte ehkä odotit, — vaan sen kuiskasi sinulle tuo paha vihollinen, pelkuruus — että Johannes ehkä käskisi sinun jäädä tänne ja kätkisi sinut tämän linnan muurien turvallisuuteen. Mutta minä sanon sinulle: missä Herra ei huonetta varjele, siinä vartijat hukkaan valvovat. Ja jos sodan hätä siellä saavuttaa ihmisraukat, niin on sinun lohdutuksesi välttämätön. Mene, poikani, takaisin Isuniscaan. Ja Jumala olkoon kanssasi!"
"Ovatko barbarit jo niin lähellä? Isuniscassako asti?" Crispus huudahti hämmästyneenä.
"Ainakin on se todennäköistä. Veli Timoteus kuuli toissa yönä ratsujen kiitävän ikkunansa ohi; ne olivat kengittämättömiä hevosia. Ratsastajat eivät siis olleet roomalaisia miehiä."
"Ne olivat yöratsastajia, pakanain jumalia; heitä johtaa Votanus, saatanan päämies, jolle isämme antoivat nimen Teutates ja roomalaiset Merkurius", puhui Bojorix-diakonus, vanhanpuolinen mies, vapisten pelosta.
"Tuskinpa tällä kertaa", sanoi Johannes lempeästi hymyillen, "koska yksi näitä öisiä kummituksia seuraavana kirkkaana päivänä aivan yksin ajaa karahutti Oenon sillan luona suuren aseellisen kauppamiesjoukon kimppuun, niin että hänen pitkä harmaa partansa ja sudennahkainen vaippansa liehuivat tuulessa, tempasi vaunusta suurimman viinileilin, heittäytyi taas hevosensa selkään ja riensi pois. Kummitukset eivät meidän vuodentulojamme nauti. — Enemmän kuitenkin kuin tämälännestä tuotuilmoitus, huolestuttaa minua se seikka, ettäidästä, Ovilavasta ja Lentiasta,ei ole tuotuminkäänlaista ilmoitusta. Tosin tuli sieltä itäisen Latina-portin kautta pari talonpoikaa torille, mutta minä en tunne heitä; he näyttävät mielestäni epäilyttäviltä. No, Herra pitää huolen meistä niin hyvin auringon laskiessa kuin sen yletessäkin! — Mutta sinä, Stephanus" —
Vaan puhuteltu ei kuullut.
Lempeästi nuhdellen tarttui Johannes hänen vaippaansa: "Kuules, Stephanus, Stephanus! Muistatko sinä yhä vielä ainoastaan barbarilaista Bojorix-nimeäsi? — Sinä, Stephanus, sano ad Fonteen lesken lapsille, että panen pantiksi basilikan lähinnä viimeisen hopeapikarin, maksaakseni siitä saamillani rahoilla argentariukselle, niin ettei heidän tarvitse joutua hänen velkavangikseen. Huomenna tai ylihuomenna toimitan leskelle rahan."
"Oi Herra, hän pelkää kauheasti! Miksei jo tänä yönä?"
"Tänä yönä täytyy minun uudestaan sitoa pitaalisten juutalaisten haavoja, sillä maalliset lääkärit eivät enää tahdo näihin raukkoihin koskea eivätkä heidän ääressään valvoa. Lähtekää nyt molemmat, veljeni, ja Herran enkeli, joka Tobiasta johdatti, varjelkoon myös teitä matkoillanne. Älkää peljätkö, jos kohta onkin yö ympärillänne: te vaellatte valkeudessa."
Molemmat kumarsivat nöyrästi ja lähtivät; Johannes veti pois kätensä heidän tahtoessaan sitä suudella.
"Ja nyt teidän luoksenne, te rakkaat", puheli vanhus, "mitenkä voin teitä auttaa?"
Molemmat puhuivat vuorotellen, täydentäen toisensa, kertomusta, pikaisesti ja kiivaasti tärkeän asiansa.
Pappi kuunteli totisena ja tarkkaavaisena. "Niin on", hän sitte sanoi, "asia on siten kuin minun rakas rippilapseni on kertonut. Krates, heidän herransa, on julistanut sekä vanhukset että lapsen vapaiksi minun edessäni, tässä basilikassa."
"Oi, me olemme siis pahimmasta pelastuneet!" riemuitsi Fulvius.
"Olette, niin kauan kun minä elän; mutta minä olen jo vanha mies: jo tänä yönä voi Herra kutsua minut pois. Tuon irstaan ihmisen suhteen ei ole viivyttelemistä. Tunsitte kaiketi Gallan, tullipaikalla asuvan Gandentius-siirtolaisen kahdeksantoistavuotiaan tyttären. Siitä on vain muutamia päiviä. Tuo hirviö näki hänet puolenpäivän aikana — ennen yötä oli tyttö kadonnut. Ja seuraavana päivänä makasi hän ruhjoutuneena kapitolin muurin juurella. Hän oli muka rypäleitä kootessaan pudonnut, sanottiin; mutta eräs kalastaja, joka päivän koittaessa oli ollut verkkojaan nostamassa, kertoi nähneensä, mitenkä tyttö suin päin oli syöksynyt linnan ikkunasta alas."
"Siellä asuu tribuno!" huusi Crispus.
Fulvius tarttui mykkänä vaippansa alla olevaan vasaraan.
"Tulkaa! Tuomari ja raati eivät kovin myöhään otakaan asioita käsiteltäviksi. He pitävät kemuja ja ryypiskelevät. Meidän pitää heti lähteä seurakunnan vanhimpien luo; heidän edessään minä vannon tuntevani vapautusjulistuksen. Ja vielä tänä iltana tahdon heidän kanssaan neuvotella siitäkin, emmekö samalla myös voi suojella sinua niinkuin vaimoasikin tuolta koronkiskojalta ja pysyttää sinulle perintösi."
He kiiruhtivat kaikki kadulle.
Siellä oli vielä jotenkin valoisaa; pitkä kesäkuun ilta himmeni hiljakseen.
Kun he tulivat lähelle tuomarin taloa, avattiin portti ja sieltä astui argentarius, talon herran saattamana. Jälkimäinen sanoi hänelle:
"Minä lähetän sinne miehiäni varhain huomenaamulla. Oikeus on epäilemättä sinun puolellasi; onhan mahdollista, että velallinen pakenee ja minä siis voin antaa käskyn vangita hänet — — mutta tuossahan hän seisookin."
Zeno katsoi kadulle ja näki nyt noitten kolmen miehen lähestyvän; hänestä oli vastenmielistä nähdä uhrinsa papin seurassa, jota kansalaiset rakastivat ja jota hän itse pelkäsi ja vihasi. Hän tervehti heitä arasti; kadulla oli vielä muitakin ihmisiä ja jos hän olisi ollut tervehtimättä tuota kaikkien kunnioittamaa miestä, olisi se voinut olla hänelle vahingoksi. Tervehdittyään aikoi Zeno kiiruusti rientää hänen ohitseen.
"Seis, Zeno Byzantilainen!" huusi pappi samassa niin kuuluvasti, ettei olisi luullut vanhuksen äänessä olevankaan sellaista voimaa. "Minä tahdon varoittaa sinua, sinua ja tuota hekumallisuuden tribunoa. Minä tiedän liiaksi paljo teidän synneistänne; niiden määrä on jo täytetty. Jos ette tee katumusta, niin en enää voi kärsiä teitä pyhässä seurakunnassa."
Silloin kauppias vaaleni.
"Sinä olet koronkiskuri ja hän — hän on ruumiin ja sielun murhaaja. Minä tiedän teidän uusista vehkeistänne. Ne eivät saa toteutua. Tiedä: jos kohta vapautuskirje on palanut, niin ei ole tuo puhdas vaimo kuitenkaan tuleva teidän omaksenne. Hän on vapaa; hänet on julistettu vapaaksi minun edessäni kirkossa."
"Sen voit helposti sanoa", tuumasi Zeno, väijyen häntä katseillaan.
"Minä vannon sen vierasten miesten läsnäollessa."
"Sitä eivät siis muut tiedä kuin tämä vanhus", ajatteli toinen.
"Mutta sinut, joka sadalta otat kolmekymmentä ja enemmänkin, sinut kutsun minä siitä tekemään tiliä seurakunnan edessä. Ja ei ainoastaan siitä. Ajattele säälittävää syyrialaista orjatartasi! Hänen puolestaan nostan minä sinua vastaan kanteen myös maallisen tuomioistuimen edessä."
Byzantilainen vapisi.
"Ja jos te, sinä ja tuo himojen ja väkivallan päämies, ette voi todistaa itseänne puhtaiksi siitä verisestä sapesta, syöksen teidät ensi sunnuntaina seurakunnan yhteydestä!"
Ennenkuin Zeno ehti tähän vastata, kuului aseitten kalinaa ja kadunkulman takaa riensi esiin joukko tribunon isaurilaisia sotamiehiä; centurio kiiruhti kauppiaan luo:
"Etsin sinua! Talostasi lähetettiin minut tänne, tuomarin luo. Lue! —Tribunolta."
Zeno otti häneltä vahataulun. "Miksi avonaisena?" kysyi hän epäillen.
"Meidän puolestamme se kyllä saa olla avonainen", sotamies sanoi naurahtaen; "me emme lue, me vain tappelemme."
Zeno luki:
"Ainoastaan polvi. Kreikkalainen orjani on saanut sen sijoilleen. Huomenna nousen taas ratsuni selkään. Kolminkertainen maksu, jos toimitat huomiseksi tuon vaimon luokseni."
Kreikkalainen loi nopeasti silmänsä tuomariin; sitten hän hieroi kynällään kirjoituksen taulusta näkymättömäksi ja kirjoitti:
"Pappi on ainoa, joka tietää vapautuksesta. Sunnuntaina hän julistaa sinut kirkon pannaan. Kuolleet koirat eivät hauku." — "Vie tämä tribunollesi", hän sanoi, ojentaen taulun centuriolle.
"Minä en ehdi, sillä minun täytyy lähteä vahdinpitoon Vindelician portille. Mutta Arsakes, vie sinä se takaisin kapitoliin." Hän antoi taulun eräälle palkkasoturille; tämä kumarsi ja katosi pian näkyvistä.
"Vindelician portilleko? Odota vähän!"
Ja Zeno kuiskasi muutamia sanoja tuomarille.
"Seis, centurio!" huusi viimemainittu. "Minun vanginvartijani eivät ole saapuvilla; hätätilassa saan käyttää teitä, sotilaita, avukseni keisari Diokletianon määräyksen mukaan. Ottakaa haltuunne tämä pakoon aikova keisarin velallinen ja viekää hänet verovelallisten torniin, joka on Vindelician portin vieressä."
Silmänräpäyksessä saarrettiin Fulvius joka haaralta; centurio laski kätensä hänen olkapäälleen ja neljä miestä tarttui hänen käteensä.
"Oi Felicitas!" huokasi turvaton Fulvius.
"Minä pelastan hänet! minä riennän hänen luokseen!" huusi Crispus ja kiiruhti pois.
Hän juoksi kadun kulmaan ja siitä ylös, vaan hänen täytyi pysähtyä, sillä pitkin katua ajaa karautti kauheaa vauhtia eräs ratsastaja ja hänen takanaan lainehti meluava ihmistulva, sekaisin sotilaita, miehiä, naisia ja lapsia.
"Eräs maurilaisia ratsumiehiämme!" huusi centurio, juoksi ratsun luo ja sieppasi kiinni suitsista. "Jarbas! minun asekumppanini! Mikä on hätänä?"
Ratsastaja ojentautui suoraksi satulassaan; hänen vaatteistaan valui vettä, kypärinsä ja kilpensä oli hän kadottanut, oikeassa kädessään hän piti taittunutta keihästä ja pitkin vasempaa käsivartta virtasi veri.
"Ilmoita tribunolle!" hän huudahti sortuneella äänellä ja viimeisiä voimiaan ponnistaen. "En voi enempää — nuoli on niskassani — he ovat tulossa — sulkekaa portit! — Germanit ovat likellä kaupunkia!"
Ohjakset heltisivät hänen kädestään ja hän putosi hevosen selästä.
Hän oli kuollut. —
Oliko tuo sanoma todellakin tosi? Seisoivatko germanit Juvavumin porttien ulkopuolella?
Tämä tuskallinen arvelu pani kaikkien kaupunkilaisten päät pyörälle.
Asiasta ei enää voitu saada tietoja; ei, missä viholliset olivat olleet tai missä ne nyt olivat; se suu, joka olisi voinut kertoa siitä enemmän, oli ikipäiviksi suljettu.
Portit pidettiin huolellisesti kiinni. Tosin oli Leo tribuno, saatuaan tämän sanoman kapitoliinsa, heti hypähtänyt vuoteeltaan ja huutanut: "Ratsun selkään! Valleille!" Mutta hän oli tuskasta parahtaen vaipunut orjansa käsivarrelle; toiselle miehelle hän ei taas tahtonut uskoa niin vaarallista tointa kuin kaupungin porttien ulkopuolella olevan, ehkä hyvinkin voimakkaan vihollisen tulon öinen vakoileminen on.
Severuksella, kaupungin vapaaehtoisten johtajalla, oli käytettävänään ainoastaan jalkaväkeä. Ja sillä yksistään hän ei voinut eikä tahtonut rynnätä barbareita vastaan. Hänellä oli tarpeeksi tekemistä tornien ja porttien suojelemisessa.
Valleille enennettiin vahteja ja he kuuntelivat ja kurkistelivat hämärään yöilmaan, mutta ei mitään, ei ensinkään mitään tavatonta voitu huomata; ei tulta lähitienoilla, ei leirivalkeaa etäämpänä, ja sitä ilman eivät ainakaan germanit ole, vaeltaessaan vaimoineen ja lapsineen, renkeineen ja piikoineen, karjoineen, vaunuineen ja rattaineen; kavaluudesta tai pelosta taas he eivät tavallisesti tulta sammuttaneet.
Minkäänlaista kolinaa ei kuulunut, ei aseitten kalsketta eikä hevoskavioitten kapsetta; vartijain korviin ennätti ainoastaan virran yksitoikkoinen solina, kun se etelästä pohjoiseen päin hiljaisena virtasi laakson läpi. Eräs miehistä oli kuitenkin yhtäkkiä kuulevinaan virrasta sellaista ääntä kuin olisi hevonen hiljaa hirnunut ja vesi samassa loiskunut ikäänkuin suuren esineen sinne pudotessa, mutta hän uskoi itsekin erehtyneensä, koska kaikki taas oli hiljaista. Huviloitten ympärillä olevista pensaikoista kuului ainoastaan satakielten laulua; näiden rauhallinen viserrys oli todistuksena siitä, ettei ainakaan sieltäpäin vaunuja, ratsuja eikä sotilaita lähestynyt.
Vielä kerran koetettiin saada tarkempia tietoja tutkimalla kuollutta sanantuojaa, jonka hevonen vielä värisi. Silloin huomattiin, että ratsu oli uinut virran yli, sillä sekä miehestä että hevosesta valui vettä. — Miksei hän tullut kaupungin alapuolella olevan sillan yli? Siksikö, että siellä oli vihollisia vai siksikö, että hän pyrki tuomaan sanomaansa kaikkein suorinta tietä?
Hänessä ei ollut muuta haavaa kuin se, minkä kuolettava nuoli oli tehnyt hänen niskaansa, josta veri oli virrannut hartioille ja vasemmalle, kilvettömälle käsivarrelle. Nuoli vedettiin ulos, se oli tosiaan aivan sellainen, joita germanit käyttivät. Sen kolmiteräinen kärki oli tunkeutunut syvään, se oli siis laukaistu hyvin läheltä; sen jotenkin pitkä, leppäinen varsi oli siivitetty harmaan haikaran höyhenillä. Nahkainen tuppi riippui tyhjänä ja pitkä ratsastajamiekka oli poissa. Keihäs, jota hän vieläkin oikealla kädellään kopristi, oli lyöty poikki siitä paikasta, johon raudoitus päättyi. Nähtävästi oli näitä voimakkaita iskuja annettu sotatapparalla eikä miekalla. Hän oli luultavasti ollut käsikahakassa vihollisen kanssa ja siinä kadottanut kypärinsä, kilpensä, miekkansa ja keihäänsä; hänen paetessaan oli takaa-ajaja ampunut nuolen hänen niskaansa.
Enempiä tietoja ei voitu vainajasta urkkia.
Mutta mihin olivat hänen kumppaninsa jääneet? Leo tribuno oli edellisenä päivänä lähettänyt viisi maurilaista ratsumiestä parin tunnin matkan päässä olevalle "Halaunien kukkulalle", josta saattoi nähdä hyvin laajalle, aina pohjoisella taivaan rannalla kohoavaan ikivanhaan metsään saakka. Siellä seisoi rapistunut vartijatorni, jonka keisari Valentianus I viimeksi oli korjauttanut ja jossa hän aina oli pitänyt vahtia. Mutta hänen ajoistaan oli jo sata vuotta.
Miten oli noiden neljän miehen käynyt?
Sitä ei kukaan tiennyt. —
* * * * *
Yö oli peloittava; kaikki kaupunkilaiset valvoivat sen illasta aamuun. Vartijat kävelivät ahkerasti valleilla tulisoihtuineen, ja muutamin paikoin, joissa leveät kivilevyt peittivät nurmea tai multapenkereitä, paloi pieniä valkeita. Vasta varhaisen kesäkuun aamun koittaessa, sammutettiin valkeat. Ja vaikka vartijat nyt kirkkaassa aamuvalossa terävästi tähystelivät ympäröivää seutua, ei missään voitu huomata jälkeäkään vihollisesta.
Juvavumin torille saapui pian tavallisuuden mukaan joka haaralta maakansaa ostamaan tai myymään tavaroita. He hämmästyivät, kun huomasivat porttien kirkkaalla päivällä olevan lukossa. Ne avattiin sitten varovasti, kun ensin oli pyrkijät tarkasti tutkittu ja päästy selville siitä, että he olivat rehellisiä ihmisiä eikä vakoojia, ei myöskään talonpojiksi puettuja barbareita.
Mitään aavistamattomat ihmiset kummastelivat suuresti tätä tavattoman ankaraa vahdinpitoa. Heiltä kyseltiin asioita, joista heillä ei ollut aavistustakaan; he tiedustelivat päinvastoin itse uteliaasti, mitä oli tapahtunut.
Juuri luoteesta, Vindeliciasta päin, josta barbarein ryntäystä odotettiin, oli tullut yhtä paljo maakansaa kuin ennenkin; he eivät olleet huomanneet mitään, mikä olisi herättänyt epäluuloa. Mutta kaakosta päin ei tullut juuri ketään; sitä ei ihmetelty, sillä sielläpäin oli vain muutamia huviloita ja siirtolaistaloja, ja harvoin tuli sieltä väkeä torille. Eilistä säikähdystä olisi piankin pidetty ainoastaan kauheana unena, ellei kuollut ratsastaja olisi kaikille ollut mykkänä todistajana asian todenperäisyydestä.
Kun nyt ensimäiset aamuhetketkin kuluivat ilman minkäänlaista uhkaavaa merkkiä, eikä vihollista havaittu etäisimmässä kaukaisuudessa enempää kuin kaupungin alapuolella olevalla sillallakaan, joka vei Ivarus-joen yli, (toinenkin silta yhdisti vielä kaupungin muurien sisäpuolella Ivaron rannat), komensi Severus Vindelician portit aukaistaviksi. Tribunon täytyi vikaantuneen polvensa vuoksi jäädä kapitoliin, mutta Severus riensi vähäisen joukon kanssa sillalle, rakennutti kallionlohkareista ja laudoista vasemmalle rannalle, sillan äärimäiseen päähän, varustuksen ja jätti sinne kolmekymmentä keihäänkantajaa ja linkomiestä. Tarkasti urkittuaan, ja tultuaan vakuutetuksi, ettei merkkiäkään vihollisesta ollut näkyvissä, hän palasi taas kaupunkiin. Sitte antoi tuo varovainen vanha sotamies jälleen sulkea avatun portin ja käski väen pysyä paikoillaan torneissa. Jos jotain merkillisempää tapahtuisi, oli siitä heti lähetettävä hänelle ilmoitus Amphitriteen kylpypaikkaan, jonne hän nyt lähti huuhtoakseen itsestään yön huolet ja marssimisen hien ja tomun.
* * * * *
Kylvyn jälkeen istui hän nyt mukavassa rauhassa villaisella nahalla peitetyllä marmorirahilla ja hivutteli milloin käsivarsiaan, milloin jalkojaan aina lanteilta polviin saakka. Tämä viidenkymmenenviiden vuoden vanha mies oli vankan terveyden ja voiman esikuva; käsivarsista, reisistä ja sääristä saattoi nähdä, että metsästäminen ja voimistelu olivat pitäneet hänen muuten jotenkin lihavan ruumiinsa kunnossa. Lopetettuaan kuivaamisen, vaipui hän vähitellen syviin mietteisiin, pää painui yhä alemmaksi ja vihdoin aivan rintaa vasten. Hetken kuluttua hän ojensi oikean kätensä alaspäin ja rupesi piirtelemään kuvia valkoiseen hienoon hiekkaan, joka peitti marmorirahin ja kylpyammeen välisen käytävän.
"Asetanko rivini lähemmäksi germanien kiilaa?" hän mutisi itsekseen. "He voivat tuskin liikkuakaan enää. Ja kuitenkin! kuitenkin auttaa tässä vain tarkat laskut, jos mielii voiton heistä saada — tarkat laskut meidän laukauksistamme ja heidän laukauksistaan. Kunpa saisi sen selville! Parasta olisi —"
"Parasta olisi", keskeytti häntä surumielinen ääni, "jos nukkuisimme sitä hämärää unta, jossa ei enää kuulu meidän laukauksiamme sen enempää kuin heidänkään."
Severus kääntyi; sisemmän kylpyhuoneen villainen esirippu liikahti ja kaunis, paraimmassa miehuuden ijässä oleva mies seisoi aseisiin varustettuna hänen takanaan.
"Sinä, Cornelius! — Mitä sinä ajattelet?"
"Tiedäthän ajatukseni Onnellisinta olisi ihmisille, jos eivät olisi tänne syntyneetkään."
"Häpeä toki! Kolmenkymmenen vuotias ja jo noin elämään väsynyt."
"Häpeä sinä. Pian olet kuudenkymmenen vanha ja vielä niin elämänhaluinen."
"Mitä sinulla on asiaa?"
"Antaisinhan vain yhden neuvon: toimita kaikki kaupungin miehet kapitoliin ja lähetä kiireimmiten Alppien toiselle puolen apua pyytämään."
"Sinä näet näkyjä ja kummituksia!"
"Jospa vainniitänäkisin! Mutta minä näen germanit!"
"Eihän kukaan näe heistä jälkeäkään, ei ainakaan näillä mailla ja mantereilla."
"Sehän juuri onkin kamalinta. Heidäntäytyyolla lähellä, aivan lähellä, eikä kukaan meistä tiedä, missä he ovat."
"Miksi täytyy heidän olla lähellä?"
"Koska harmaa haikara ei muuten vielä kesäkuussa lähtisi eteläänpäin ja koska se lentää niin matalatse. Keskiyön tietämissä kävin vaihtamassa vahteja Latina-portin torniin. Tornin huipusta tähystelin tarkasti läpi öisen ilman, vaan en nähnyt mitään, enkä, paitsi satakielen laulua, myöskään mitään kuullut. Vaan äkkiä kuulin harmaan haikaran huudon."
"Se ei usein ole täällä", Severus sanoi, "mutta tavataan kuitenkin välistä lammikoissa ja suoniityillä".
"Se on totta, mutta sen huuto ei kuulunut virrasta, se kajahti virran tältä puolelta, vuoren metsiköstä päin."
"Ehkäpä se siellä pesii."
"Mutta se oli sen _muutto_huuto. Ja ne muuttavat vasta elokuussa. Ensimäiseen huutoon yhtyi toinen, kolmas, neljäs, kunnes nuo äänet yhä heikommin, yhä etäämmältä kaikuen vihdoin vaikenivat."
"Kenties oli se vain kaiku vuorimetsistä!"
"Niin luulisi, mutta huuto ei kuulunut korkealta ilmasta, vaan tuli se alhaalta, maanpinnalta ja kohosi sieltä tornin huipun korkeuteen minun kuuluviini. Haikarat eivät kalasta yöllä." —
Vanhus hymyili ystävällisesti. "Usko sinä vanhempaa metsästäjää, se kalastaa kyllä yölläkin, kun sillä on poikia syötettävänä. Minä olen kerran saanut sen kalamertaan, jonka illalla olin laskenut ja aamulla nostin."
"Mutta tuossa eilisessä nuolessa oli haikaransulkia. — Ja yhtä usein kuin harmaa haikara huusi, kimahutti siihen maakotka vastauksen, ja se kuului vielä kauempaa, itäisen metsän vuorilta asti."
"Sattumusta! Ja kuinka voisivat germanit uhata meitä idästä? Alemannit, meitä läheisimmät germanit, tulevat ainoastaan lännestä, Vindeliciasta päin. Kuinka he olisivat voineet meidän huomaamattamme kulkea virran yli. Siipiä ei heillä kuitenkaan mahtane olla niinkuin harmaalla haikaralla! Varovaisuus on hyvä, nuori ystäväni, ja näethän, ettei minulta ole valppautta puuttunut. Mutta sinä olet liian huolellinen; näyttää melkein siltä kuin olisivat vanhuus ja nuoruus vaihtaneet osia! — Tiedän kyllä", Severus kiiruhti sanomaan, kun huomasi vihan välähdyksen nuorukaisen kauniilla kasvoilla, "tiedän kyllä, että Cornelius Ambiorix pelkää ainoastaan Rooman eikä itsensä tähden."
"Pelkäisinkö menettää sellaisen elämän, jolla ei ole mitään viehätystä, mitään arvoa?" kysyi toinen, astuen jälleen lähemmäksi vanhusta, "Skeptikkojen filosofia on hävittänyt meiltä vanhat jumalat, Natsaretin Juutalaista en voi uskoa. Sokea sattumus johtaa maailmaa. Rooma — minun unelmieni ylpeys — vaipuu, vaipuu lakkaamatta."
"Siinäpä sinä juuri erehdytkin", vastasi vanhus levollisesti. "Minä syöksyisin vielä tänä päivänä tähän miekkaani" — hän tarttui viereisellä patjalla olevaan aseeseen — "jos minun täytyisi tuo uskoa. Mutta tämä miekka, joka on perintö keisarilliselta esi-isältäni Probolta, tuottaa minulle aina uutta lohdutusta. Yhdeksän germanikuningasta notkisti polvensa hänen telttansa ympärillä, kun hän tempasi tämän miekan tupesta ja käski noiden vapisevien vannomaan heidän omien jumaliensa kautta tämän miekan ääressä hänelle uskollisuutta. Ja he vannoivat."
"Siitä on jo pitkät ajat."
"Ja tämän miekan kanssa on meidän sukumme perinyt oraakkelin ennustuksen: voittajaksi jää jokaisessa tappelussa se, joka tällä miekalla taistelee. Ja hyvä on, että sitä on koeteltu monessa polvessa. Sinä aikana, jolloin vielä sain olla sotapalveluksessa, löin minä itse kahdessakymmenessä tappelussa ja kahakassa germanit tällä miekalla."
Ja vanhus painoi miekkaa hellästi rintaansa vasten.
"Suo anteeksi, että sinua oikaisen", nuorukainen naurahti surumielisesti, "et tällä miekalla, vaan isaurilaisten, maurilaisten, illyrikalaisten ja — eniten germanien avulla olet lyönyt toisia germaneita. Roomassa, Latium'issa ja Italiassa ei ole ainoatakaan kelvollista miestä. Roomalaisia ei enää ole. Minun suonissani virtaa keltiläistä verta — ja sinussa dakilaista. Ja mikset sinä enää saa palvella? Juuri siitä syystä, että usein voitit, otti epäluuloinen keisari sinulta päällikkövaltikkasi ja lähetti sinut, kiittäen sinua hyvistä töistäsi, tänne — kunnialliseen maanpakoon."
"Se oli varsin — ansaitsematonta", puhui Severus nousten seisaalleen, "mutta yhtä kaikki! Täälläkin voidaan hyödyttää Rooman valtiota."
"Liian myöhäistä!" toinen huokasi. "Fuimus Troes!Me olemme hukassa. Partilaisille Aasia, germaneille Europpa ja meille — perikato. Näyttää siltä kuin jokaisen kansan samoinkuin jokaisen ihmisenkin, täytyisi kerran kuolla. Yli kaksitoista vuosisataa on kulunut siitä, kun Romulus imeskeli sudennaarasta. Täytyy tunnustaa, että tuon kunnianarvoisan pedon maito oli hyvää, sillä sudenveri säilyi kauvan aikaa suonissamme. Mutta nyt se on pilaantunutta. Ja kastevesi huuhtoi sen viimeisenkin pisaran. Kuinka voi enää olettaakaan, että voisimme maailmaa hallita, kun tuskin yksikään roomalainen enää nai, kun tuskin yksikään roomalaisnainen enää synnyttää lapsia, vielä vähemmin itse niitä imettää? Sitävastoin nousevat nuo leveälanteiset germanilaisvaimot heti synnytettyään askareihinsa ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut ja lahjoittavat kymmenessä kuukaudessa miehelleen jälleen kaksoset. He saattavat meidät suorastaan häviöön, nuo metsä-ihmiset. He tunkevat meidät pois maan päältä, ei niinkään paljo kuolemaa ilkkuvan rohkeutensa kuin kunniakkaan hedelmällisyytensä vuoksi. Keisari Claudius masensi kolmesataaneljäkymmentätuhatta gotilaista — neljä vuotta senjälkeen ilmestyi niitä sotakentälle neljäsataa tuhatta. He kasvavat yhä uudestaan niinkuin Hydran päät. Ja meistä ei enää ole Herkuleiksi. — Olen saanut kylläkseni. Ensi tappelussa tulkoon loppu. Germanilaisen isku ei tuota liian pitkiä tuskia."
Severus tarttui tämän katkeria sanoja puhuvan nuorukaisen käteen. "Minä kunnioitan tuntemaasi tuskaa, Cornelius, mutta sinun pitäisi tehdä sanojesi mukaan; sinunkinThalamosi[Makuuhuone] on tyhjänä, annaHymenaion[Hääsoitto] kajahtaa harmaissa pylväskäytävissä."
"Vai niin!" naurahti Cornelius pilkallisesti. "Siksikö, että vielä joku keisari viettelisi minulta toisenkin vaimon, kuten eräs piispa ensimäisen morsiameni ja keisari ensimäisen puolisoni vietteli? Ei! Toden totta, jos ei enää löydy roomalaisuutta miehissä, on sitä vielä paljoa vähemmin naisissa. Hekuma, koristelu, vallanhimo: siinä ne kolme jumalatarta, joita he palvelevat. Oletko koskaan kuullut, että barbarien papit koettavat hurmata nuoria neitosia, tai että heidän kuninkaansa houkuttelevat vapaitten miesten vaimoja heidän kotilietensä äärestä? Sitä en minä ole kuullut. Mutta sellainen kansa, jolla ei ole jumalia, ei omaa sotaväkeä ei kelvollisia vaimoja eikä lapsia — se ei enää voi elää. Kansa, jolla on syytä vapista kymmenkertaisesti lukuisamman orjaväestönsä edessä! — Olisit vain nähnyt niitä murhaa uhkaavia, synkkiä katseita, joilla argentariuksenkin orjat silmäilivät herraansa ja orjamestaria, kun heitä kahleissa kuljetettiin kaupungin läpi! — Ja minä itse! Mitenkä on minun laitani! Kaikkialla olen ollut ja kaikkia olen koetellut — Roomassa, Ravennassa, Byzantissa, sotilaana, virkamiehenä, kirjailijana — aina hyvällä menestyksellä, ja kuitenkin on minusta tuntunut kaikki turhalta, ontelolta. Kaikkea olen koetellut — mistään ei ole ollut mihinkään. Nyt, syntymäkaupunkiini Juvavumiin palattuani, näen, että sitä hallitsee eräs byzantilainen koronkiskuri ja muuan hekumoiva maurilainen tappeluniekka, ja ainoa, joka vielä vähäsen vastustaa tätä siveää liittoa, et ole sinä enkä minä — mehän olemme ainoastaan kunniallisia roomalaisia — vaan kristitty pappi, jonka isänmaa, hänen oman kerskauksensa mukaan, ei ole Rooman, vaan taivaan valtakunta. — Olen saanut kylläkseni! — Ja vieläkin kerran sanon: kansa, jolta puuttuu jumalia, vaimoja, äitejä ja lapsia — kansa, jonka sotia palkatut barbarit käyvät — sellainen kansa ei enää voi elää. Kuolla sen täytyy. Ja pian. Tulkaa vain, te alemannit, tulkaa! Minä haluan kaatua miekkain kalskeessa, kuvitellen kuolevani Camillon tai Scipion sodassa!"
Severus tarttui rajusti kiihtyneen nuorukaisen olkapäihin. "Lupaa minulle", hän sanoi, "lupaa, ettet hae kuolemaa, ennenkuin näet, että olemme joutuneet tappiolle, ja lupaa, että tahdot elää, jos voitamme".
Katkerasti hymyten nyökäytti Cornelius päätään ja vastasi: "Sen luulen voivani rohkeasti luvata. Sinä ja sinun voitokas miekkasi ette enää ole kyllin voimakkaita torjumaan lähenevää turmiota."
Samassa tuokiossa he kuulivat huikean tuubain rätinän, esirippu temmattiin äkkiä syrjään, aseellinen kaupunkilainen syöksyi sisään ja huusi: "Kiiruhda, Severus! Nyt he ovat täällä; läntisestä metsästä, virran tuolta puolen ajaa karahuttaa tänne germanilaisia ratsumiehiä!"
Vanhus antoi lähettilään ja kylvettäjäorjan äkkiä pukea asevarustuksen päällensä; sitte kiiruhti hän Corneliuksen kanssa Vindelician portilla olevalle korkealle vallille, josta saattoi nähdä hyvin laajalle.
Hän hiostui kovin, sillä päivä oli jo puolessa ja auringon tuliset säteet lankesivat kohtisuorina hänen raskaalle kypärilleen.
Portilla hän kohtasi erään tribunon lähettämän centurion. Jo ennemmin kuin valleilla olevat vartijat, oli Leo korkeasta kapitolistaan nähnyt läntisestä metsästä hyökkäävät germanit. Hän käski nyt centurion sanoa, että niitä oli ainoastaan sadan paikoilla, ja että hän itse heti oli ratsujoukkoinensa rientävä portille, sillä hän saattoi jälleen nousta hevosen selkään.
Severus käski palkkasoturin sillaikaa seurata häntä vallille. Tarkasti he sitten Corneliuksen kanssa tähystelivät vasemmalta puolen jokea aina läntismetsään saakka ulottuvan laakson yli. Kauan aikaa katseltuaan kääntyi soturi, aikoen sanoa jotain Corneliukselle, kun samassa huomasi kaksi siirtolaista, jotka alakuloisina silmäilivät samaan suuntaan.
"No!" sanoi hän heille. "Yksinkertaisiapa olitte. Vannoitte kaikkien pyhien kautta, ettette olleet huomanneet mitään merkkiä vihollisista. Teidän majanne ovat kuitenkin vielä kauempana, aina läntismetsän länsipuolella. Barbarien täytyi siis piileskellä teidän kylänne ja kaupungin välillä! Olitteko mykkiä ja kuuroja?"
"Taikkatahdoittekoolla sellaisia?" Cornelius lisäsi epäluuloisena. "Näetkös", hän sanoi Severukselle, "heillä on kyllä syytä vetää yhtä köyttä barbarien kanssa, jotka tosin ovat raakoja ja tuittupäisiä, mutta jotka eivät julmuudella kiristä alustalaisiltaan heidän viimeistä markkaansa niin kuin keisarin viskaalit."
Mutta vanhempi siirtolainen otti nyt sanavuoron: "Ei, herra! minä en ole kavaltaja, minä en suosi barbareja, sillä olenhan toki palvellut suurta Aëtiusta ja saanut kunniallisen eron sekä palkaksi pienen maatilan. Uskokaa vanhaa legionalaista — ja jos minua ette usko, niin pitäkää minut täällä panttivankina, siksi kun sota on ratkaistu. Minä keitin vielä eilen tämän veljenpoikani kanssa pikiä metsässä — Ravennassa maksetaan siitä aika hyvästi — ja koko metsä ei ole viidenkään millierin [millier = 2,5 peninkulmaa] levyinen; jos barbareita olisi ollut siellä paljo, olisimme sen kaiketi huomanneet. Millään muotoa ei siellä voinut olla kansainvaellus-laumoja; korkeintaan muutamia seikkailijoita, joukko ratsumiehiä, jotka toistaiseksi tutkivat, mitenkä hyvin maa on varustettu."
"Me tahdomme heille näyttää, mitenkä se on varustettu!" huudahti Severus, uhkaavasti puistaen nyrkkiään. "Sotavanhus on oikeassa, Cornelius. Minä luotan häneen. Siellä ei ole enempää kuin tuo kourallinen ratsumiehiä, jotka pyöriskelevät täällä läheisyydessämme — vaan mepä heitä kuritamme. Himilko, mene takaisin tribunon luo! Minä pyydän päästä hänen maurilaisistaan — kuuletko, minä pyydän niistä päästä, kunniamme vaatii osoittamaan näille rosvoille, että Juvavumin kansalaiset yksistään ovat kyllin voimakkaat heitä kurittamaan."
"Minä suostun tuumaasi", sanoi Cornelius, "ne lienevät ainoastaan partioretkeläisiä."
"Silti tahdon olla varsin varuillani; aion lannistavalla ylivoimalla tasoittaa heidät maahan. Tällä kertaa minuntäytyyvoittaa — sinun lupauksesi tähden, kelpo Cornelius-poikani."
Hän taputti Corneliusta isällisellä ystävyydellä olkapäälle ja astui kapeita tikapuita alas vallilta. Portille saavuttuaan hän antoi tuubanpuhaltajalle käskyn kiireesti juosta kaikkiin kaupungin-osiin ja rynnäkkö-merkkiä puhaltamalla kutsua koko kaupunkilais-sotajoukko Vindelician portille; päällekarkauksen piti alkaa neljännestunnin perästä.
Pian rämähtivät nuo kiihoittavat äänet kaupungin joka kulmalla ja kaikilta kaduilta virtaili luoteiselle portille vapaaehtoisia sotamiehiä. Ensimäisiä oli paksu Crispus, joka läähättävänä ilmestyi läheisestä työpajasta; hän kantoi mahdottoman raskasta keihästä hartioillaan ja sen lisäksi oli hänellä vielä paksu kilpi — liian suuri taakka, sillä ilma oli kuuma ja Crispus vanha ja lihava. Päässä oli hänellä kypärin asemesta jokin keittiöastia, jossa vanhaancilla[naispalvelija] entisinä rauhanaikoina oli paistanut hänelle makeita — ehkäpä liian rasvaisia juhlatorttuja; nyt oli pannu kiiltäväksi puhdistettu, mutta se oli aivan liian suuri päähineeksi ja takoi korvia joka askeleella. Vanha Crispus ei näyttänyt erittäin sotaiselta.
Severus tarkasti häntä, pudisteli päätään ja virkkoi: "No niin, tahto on hyvä —"
"Ja liha ei ole heikko!" ivasi Cornelius.
"Mutta", Severus jatkoi, "mieluummin näkisin täällä solakan veljenpoikasi, kivenhakkaajan. Miksikä hän kieltää isänmaalta apunsa? Piilotteleeko hän aina nuoren vaimonsa luona?"
"Täällä hän piilottelee!" huusi korkealta heidän päänsä päältä rukoileva ääni, ennenkuin Crispus oli ehtinyt vastatakaan, vaan ainoastaan viitata kädellään portin vieressä olevaa tornia. Ja toisen kerroksen ikkuna-ristikon takaa saattoivat he nähdä, kuinka Fulvius sieltä ojenteli molempia käsiään heitä kohti.
"Laske minut täältä, oi päällikkö! Auta minua alas ja peitselläni tahdon sinua kiittää."
"Niin päästä hänet vapaaksi!" pyysi nyt vuorostaan myös Crispus hämmästyneeltä Severukselta, "käske vartijan, joka seisoo tuolla ovella, päästää hänet irti. Zeno koronkiskuri on panettanut hänet kiinni."
"Carcerarius! laske vapaaksi tuo mies", komensi vanhus. "Minä tarvitsen tuollaisia voimakkaita nuoria käsivarsia. Maksakoon hän ensisijassa velkansa isänmaalle; jos hän kaatuu, on hän veloistaan vapaa, jos hän jää elämään, tulee hän jälleen tähän torniin."
Vanginvartija vitkasteli, mutta kun Cornelius oli antanut hänelle korvapuustin, näkyi hän muuttavan mielensä. "Tämä on väkivaltaa!" hän huusi ja piteli korvallistaan. "Minun täytyy pakosta mukautua."
"Luja ja uskollinen roomalaissielu!" pilkkasi Cornelius.
Samassa juoksi Fulvius yli kynnyksen, tempasi kilven ja keihään, jotka hänelle tuotiin asevarastosta vallilta ja huudahti; "Pois, pois portille!"
Cornelius katseli häntä hyvillä mielin. "Tuollaista intoa minä ylistän!Sinä ikävöit taistelua; niinkö?"
"Eipä niinkään, herrani", vastasi nuorukainen vilpittömästi, "ainoastaan Felicitasta ikävöin".
Corneliuksen vastenmielisesti kääntyessä poispäin, Crispus lohdutti veljensä poikaa: "Vallilla ollessani olen alati pitänyt taloasi silmällä; ole rauhallinen vain, ei yksikään barbari ole vielä tullut joen yli."
"Entäs tribuno?" kuiskasi nuori aviomies.
"Hän ei vielä ole liikahtanutkaan kapitolista."
"Entäs Zeno?"
"On täydessä toimessa kuljettaessaan aarteitansa kaupunkiin ja niitä piilottaessaan."
Nyt palasivat tuubanpuhaltajat kiertokulultaan. Kaukaisimpienkin kaupunginosien miehet jo saapuivat. Severus ja Cornelius jakoivat heidät kahteen joukkoon, kumpaiseenkin noin kolmesataa miestä. Sitte tuo vanha sotasankari astui esiin ja lausui: "Roomalaiset! Juvavumin miehet! Seuratkaa minua! Pois portin edustalle ja turmio barbareille!"
Hän odotti meluavia hyväksymishuutoja, vaan kaikki olivat kuin mykkiä. Ainoastaan yksi mies astui rivistä esiin ja sanoi huolestuneen näköisenä: "Saanko kysyä?"
"Kysy!" Severus vastasi vastenmielisesti.
"Montakohan barbaria siellä lienee?"
"Tuskin sataakaan."
"Ja meitä on kuusisataa!" tuumasi urho tyytyväisenä ja kääntyen porvarein puoleen löi miekalla kilpeensä sekä huudahti äkkiä: "Portille! ja turmio barbareille!"
"Turmio barbareille!" huusi nyt koko joukko.
Portti hinattiin auki ja kaupungin miehet riensivät nyt nostosillan yli, joka samassa lankesi vallikaivokselle. Muurikehälle jätettiin ainoastaan harvoja vahteja. Vaimot ja lapset kiirehtivät kodeistaan valleille seuraamaan katseillaan omaisiansa, jotka rivakasti marssivat kaupungin alapuolella olevaa siltaa kohti, minkä läntiseen päähän, kuten kuulimme, oli jo aamulla rakennettu varustus sekä asetettu vähäinen sotajoukko.
Päivällis-aikaan, kun alemannilaiset ratsastajat ensiksi huomattiin, venyi Leo tribuno pehmeällä, jalopeuran nahalla peitetyllä vuoteellaan kapitolin korkean tornin mukavasti sisustetussa huoneessa.
Hän oli mitä parhaimmalla tuulella. Jalkaa ei enää pakottanut, eikä se estänyt häntä liikkumasta. Tyytyväisenä hän silitteli tiheätä, mustaa partaansa, joka reunusti hänen pronssinruskeita, kapeita kasvojansa, mitkä alkuaan olivat olleet jalot ja kauniit, vaan jo aikoja sitte monen rajattoman intohimon uurtamat.
Hänen edessään sitruunapuu-pöydällä oli puoleksi tyhjennetty ruukku tulistettua Sicilian viiniä ja hopeinen juomamalja. Kaksi kreikkalaista orjaa, isä poikineen, seisoivat siinä häntä palvellakseen. Vanhempi orja toi hänelle, varoittavasti kohottaen sormensa, ruukun viiniharikkoa. Mutta hänen herransa viittasi nauraen hänet poistumaan. "Pohjoispuolella Alppeja sekoittaa luonto itse niin paljo kylmyyttä vereemme, ettei meidän ole tarvis viiniä lieventää. Eikö totta, sinä kylmäkiskoinen Antinous poikani? Maistahan!"
Ja hän ojensi maljan kolmannelle orjalle, noin viisitoistavuotiaalle pojalle, joka oli ihana kuin kuva. Tämä istuskeli tornikamarin perimäisessä nurkassa selin vihattuun herraansa. Hänen lanteillaan oli purppurainen vaippa. Muun puvun oli tribuno repinyt hänen päältään, saadakseen ihailla hänen kauniita jäseniään.
Vanki pudisteli pitkäkiharaista, kultakutrista päätään, kääntämättä kauniita, vaan surumielisiä kasvojaan puhujaan päin. Uhkamielisesti hän sitte puhui: "Minun nimeni ei ole Antinous; Hortar on nimeni. Laske minut vapaaksi, suo minun mennä omaisteni luo takaisin, Danubion humiseviin metsiin! Taikka tapa minut; sillä tiedä se, sinä häpeällinen mies, ikinä en suostu sinua mielesi mukaisesti palvelemaan."
Leo heitti närkästyneenä raskaan tornin avaimen, joka oli hänen vieressään tuolilla, pojan selkään. "Mene matkoihisi, tiuskea rakki! — Davus", komensi hän nuorempaa orjaa, joka laittoi hänen aseitaan järjestykseen, "laahaa hänet hevostalliin ja ripusta hänet siellä kahleisiin. Jos tuo nulikka ei tahdo huvittaa herraansa — niin periköön hänet hitto!"
Poika kavahti seisoalle ja kääri villavaippansa ympärilleen. Davus tempasi hänet mukaansa ulos. Mutta Leo ei huomannut tuon nuoren germanin katsetta, mikä täynnä surmaavaa vihaa häntä esiripun luota tähtäsi.
Pian oli hän hyvällä mielellä taas.
"Huomenna on minulla parempaa seuraa thalamossani kuin nuori hillitsemätön karhu", hän naurahti ja silitteli jälleen tummaa partaansa. "Felicitas! Tässä malja meidän ensimäiselle syleilyllemme!"
Ja hän joi sen pohjaan.
Sitte hän nousi seisoalleen. "En tarvitse enää tukea!" Viitaten vanhemman orjan pois hän astui ikkunan luo ja katseli sieltä ulos.
"Ei niitä ole sataakaan, noita rohkeita barbareja. Mikä hävyttömyys! Ja ainoastaan aniharvat kantavat ampuma-aseita. Ja heidän ryntäysaseensa ovat surkeita kaikki. Moni germanilainen heittonuoli, keihäs ja sotatappara on jo ennenkin mennyt pirstaleiksi sattuessaan minun haarniskaani tai kypärääni. He tulevat juuri sopivaan aikaan. Minä janoon taistelua ja voittoa! — Tuolla alhaalla kaupungin kaduilla on vilkasta liikettä. Severus kokoilee suutarejansa ja kattilanpaikkaajiansa. He eivät toki tule selviämään rivakoista vihollisistaan. Mutta kun tuota vanhusta, joka on olevinaan päällikkö, ankarimmin ahdistetaan — hyvän hetken annan hänen kuitenkin olla pulassa — silloin tahdon ratsujoukkoineni rynnätä esiin ikäänkuin erämaan myrsky ja lakaista heidät pois edestäni. Sitä ennen menen papin luo. Ei yksikään ihminen koko kaupungissa ajattele muuta kuin vallin ulkopuolella olevia barbareja. Siis voin tehdä sen aivan huomiota nostamatta. Papin uhkaus näkyy käyvän jotenkin vaaralliseksi, koska itse tuo pelkurimainen rahasäkkikin neuvoi verisiä keinoja. Hän on minua jo kauvan uhannut, mokoma virsien parkuja. Ensin turvattu asema ja kostoa, sitte voitonriemua ja palkaksi — Felicitas! — Käske valjastaa Pluto-ratsuni!" sanoi hän vanhalle orjalle, "ja auta minut aseisiin".
Vanhus vei sanan pihalle ja palasi takaisin tornikamariin. Tribuno oli jo pannut päähänsä mustalla jouhitöyhdöllä koristetun kypäränsä. Orja kiinnitti soijilla ja hakasilla kauniit terässäärykset sekä punaisen tunican päälle rintahaarniskan, jota monet piirustukset kaunistivat. Leon vyöttäessä miekkaa ympärilleen ja tarttuessa malmikilpeen, jonka keskessä oli pitkä vahva piikki, toi vanhus nurkassa olevasta norsunluurasiasta hienon nahkahihnan, jossa riippui kaksi peräti pientä, mutta kiiltävää esinettä, ja ojensi sen sanaakaan sanomatta, mutta hartaasti rukoilevin katsein herrallensa.
Vyössä oli pieni, inhoittava epäjumalan kuva sekä kapea, hopeainen kotelo.
"Ota, ota ne, herrani!" pyysi kreikkalainen, kun Leo halveksivasti sysäsi ne pois.
"Mitä minä niillä teen? Mitä minä mokomilla —."
"Älä pilkkaa niitä", varoitti vanhus, "muuten ne suuttuvat eivätkä enää suojele. Etkö enää tunnekaan näitä varjelevia aarteita? Toinen on egyptiläinen jumalankuva Ptah ja kotelossa on karva apostoli Paavalin parrasta. Jos ei toinen auta, niin auttaa toinen. Kanna tänään molempia — minä näin viime yönä niin pahan unen."
"Kanna siis itse niitä!"
"Minua se uni ei uhannut, vaan sinua, herrani. Olin näkevinäni sinun viettävän häitä —"
"Sellaista untahan usein näet! Tällä kertaa — Felicitaanko kanssa?"
"Ei! Persephoneen, varjojen kuningattaren kanssa."
"Hän kuuluu olevan varsin kaunis", sanoi tribuno naurahtaen, ja levitti vahvat käsivartensa; "lähestyköön hän vain, hän on tervetullut!"
"Olkoon se ennustus sinusta kaukana!" huusi orja.
"Sinulla on todellakin suuri huoli minusta! Huolehdit henkeni puolesta.Miksi? Sano mistä syystä?"
"Oi, herra, sinä et milloinkaan ole ollut Chrysolle niin kova kuin —"
"Kuin kaikille muille, aiot sanoa!" naurahti maurilainen. "Ainoastaan itsekkäistä syistä, vanhus, minä tarvitsen sinua, s.o. sinun lääketiedettäsi ja sormiasi."
"Kunpa vain rukoilisit, ja jotakin luotua olentoa maan päällä rakastaisit, jotakin nimeä kunnioittaisit, niin olisi sinun parempi olla!"
Sotilas nauroi yhä äänekkäämmin: "Rakastaako? Rakastanhan minä joka kuukausi aina uutta vaimoa!"
"Sinä kukistat sen, jota rakastat!" —
"Ja rukoillako? Mitä jumalaa minun olisi rukoiltava? Minä olen nähnyt samanlaisella hartaudella ja samoilla seurauksilla rukoiltavan Astartea ja Artemista, Osirista ja Jupiteria, Kristusta ja Jehovaa. Ja mitä minun pitäisi kunnioittaa? Mikä olisi minulle pyhää? Tuskin olin tuon germanilaispojan ikäinen, kun vandalilaiset ratsumiehet minut ryöstivät. Silloin kadotin ikipäiviksi kodin ja vanhemmat! — Sitte myötiin minut roomalaisille orjaksi ja jo pienenä poikana kärsin ja nautin minä sanomattomasti. Väliin minua hemmoteltiin, suudeltiin, syötettiin, väliin ruoskittiin. Löin sitten kuoliaaksi viimeisen herrani, karkasin Kalabrian metsiin, tulin rosvoksi, rosvojen päälliköksi, vangittiin, tuomittiin sirkusleikkeihin, armahdettiin keisarin käskystä, kun vereni jo punasi tannerta, pistettiin palkkasoturien joukkoon, ylenin rohkeuteni kautta pian centurioksi ja vihdoin tribunoksi. Mitä jumalaa minun tulisi rukoilla? Kaikki he minut hylkäsivät siihen aikaan, kun heihin uskoin. Vaan siitä asti, kun olen heitä pilkannut, on onni ollut minulle suotuisa kuin rakastunut tyttö. — Mitä tulisi minun rakastaa ja kunnioittaa? Palmumetsäistä kotimaataniko? Sitä rakastavat nyt siellä asuvat barbarit! Roomaako? Rooma on ensin minua rääkännyt kuin vangittua petoeläintä ja nykyään kiihottaa se minua, niinkuin kesytettyä leijonaa, vihollisia vastaan. No hyvä, minä olen omistanut itselleni kaimani julmat tavat", ja hän taputteli erämaankuninkaan komeaharjaista päätä vuoteensa yläpäässä. "Saalista — nautintoa — taistelua! Viinin, aseitten, naisten hurmausta! Kas se on elämää! Ja viimeisen hurmauksen perästä ei heräämistä enää — ikuinen yö kuoleman hiljaisessa erämaassa."
Senjälkeen hän tempasi molemmat taikakalut, heitti ne ulos tornin ikkunasta, sieppasi heittokeihäänsä seinältä ja riensi meluten tornin jyrkkiä portaita alas.
Vanhus seurasi häntä huoaten ja pudisteli päätänsä.
Avarassa tornipihassa komensi tribuno kokoala'nsa[500-miehinen sotajoukko] aseisiin ja hevosen selkään. Sen oli seurattava häntä kaupunkiin ja seisottava Herkuleen-torilla järjestyksessä siksi, kunnes hän oli antava merkin rynnäkköön. Himilko centurion käski hän isaurilaisten jalkasotilasten kanssa pitää vahtia kapitulin käytävän edustalla sekä pitää silmällä taistelun kulkua ja mahdollisia kohtauksia itse kaupungissa, mutta ennenkaikkea sitä, näyttäisikö välttämättömältä ryhtyä aseisiin joko kaupungissa tai sen portin edustalla; sitä ennen tulisi hänen sulkea linnan vahva portti ja jättää sinne pari vartijaa. Molemmille orjilleen, vanhalle kreikkalaiselle ja hänen pojalleen, kuiskasi hän, että heidän piti tuoda suljettava kantotuoli kapitolin seinustalle ja odottaa häntä siellä.
"Joka tapauksessa", hän tuumaili, "on vastahakoisen naisen laahaaminen jyrkkää tietä pitkin hevosen selässä vaarallista, hänelle voisi käydä yhtä huonosti kuin Gallalle!"
Annettuaan kaikki käskynsä, hän astui jalustimelle ja hyppäsi Pluton, komean, mustan espanjalais-oriin selkään, joka kärsimättömänä kaapi kipinöitä etukavioillaan pihan graniittilevyistä.
Satulaan istuttuaan näki hän tallin ovesta Hortarin, joka riippui seinällä, molemmista käsivarsistaan rautakahleilla kiinnitettynä kahden seimihäkin väliin; tallin nurkassa oli pyöreä sininen germanilaiskilpi, keihäs ja sotatappara — kaikki aseita, jotka oli otettu pojalta, kun hänet vangittiin.
"Hahaa, tuleva Antinous!" sanoi hän nauraen. "Laskekaa, laskekaa hänet irti! Hänen täytyy päästä muureille katsomaan germanilaisten sankariensa kukistusta. Yöksi kahlehditaan hänet uudestaan ja hänen kanssaan koko joukko samanlaisia karhuja."
Hän kannusti niin kiivaasti orittaan, että tämä kavahti pystyyn, kimeästi hirnuen.
"Varo itseäsi", kiljahti Hortar, joka kipenöitsevin silmin nyt astui kahleetonna tallin ovelle. "Varo ikimetsien karhuja. Niiden kämmenet sinut maahan musertavat!"
Mutta naurahtaen vastasi tribuno: "Pois, pois portille! Ja turmio barbareille!"
Ja tömisten ja hälisten laukkasi loistava ratsujono, uhkeaa päällikköään seuraten, alas laaksoon.
Vähemmän hyvillämielin kuin tribuno, oli hänen liittolaisensa Zeno sillävälin kuullut ensimäiset sanomat germanien lähestymisestä.
Omistihan hän kaupungin läheisyydessä monta maatilaa, joita hoiti suuri joukko mies- sekä nais-orjia, ja jotka varmaankin tahtoivat, niinkuin noiden rasitettujen ihmisten tapana oli tällaisissa tiloissa, karata barbarein luo ja heidän kanssaan avaraan maailmaan.
Vaikka hän ei varsinaisesti harrastanut taiteita ja oli liian varovainen jättääkseen aarteita linnoituksen ulkopuolelle, oli hänen huviloissaan kuitenkin kallisarvoisia astioita ja muita talouskapineita, ja niiden laitumilla vilisi lammas-, nauta- ja sikalaumoja, joita tämä ahne mies ei mielellään olisi suonut rosvoille.
Jo aikaisin aamulla, jolloin ei vielä oltu huomattu mitään alemanneista, kun Severus lähti tutkimusretkelleen sekä varustamaan Ivarussiltaa, lähetti Zeno noiden sotilaitten suojassa orjamestarinsa, erään vapautetun orjan, sekä hänen johdollaan parven aseellisia palvelijoita pelastamaan kalleinta tavaraa edes joen tällä puolen olevista maataloista. Nimenomaan oli heidän sieltä tuotava kaupunkiin taloihin kuuluvat orjat, suosiolla tai väkivallalla.
Nämä talonpojat ja paimenet, jotka olivat vielä rotevampia, rajumpia ja jäykkäniskaisempia kuin kaupunkilaiset palvelijat, olivat varsin vastahakoisesti seuranneet. Kahdessa talossa olivat onnettomat ihmisraukat tehneet vastarintaa, mutta suuri enemmistö sai heistä voiton ja heidät sidottiin kahleilla toisiinsa. Yhtenänsä käski orjamestari monisiimaisella ruoskalla sutkauttaa noita sadattelevia, siten jouduttaakseen heidän kulkuansa ja pakoittaakseen heitä kantamaan yhä raskaampia taakkoja.
He kulkivat nyt pitkässä jonossa, vangitut keskessä, naudat ja lampaat edellä, aseelliset orjat sivuilla ja vapaaksi lasketut ensimäisinä ja viimeisinä Vindelician portista, joka kohta heidän jälkeensä suljettiin.
"Eteenpäin, Thrax, sinä vanha koira!" huudahti vapautettu orja Calvus — häntä sanottiin Zenon ja erään orjattaren pojaksi — eräälle valkotukkaiselle vanhukselle, joka oli uupumaisillaan kantamainsa raskaitten pronssiesineitten painosta, ja kun tuo vapiseva olento ei jaksanut jouduttaa askeleitaan, veti hän miekkansa lappeella hänen selkäänsä hirvittävän naarmun. Vanhus huudahti tuskallisesti ja kaatui maahan.
Silloin pysähtyi muuan jättiläiskokoinen karjapaimen, joka oli kovemmissa kahleissa kuin kukaan muu — hän oli rajuimmin taistellut ja hänen monista haavoistaan virtasi verta — ja pysäytti samalla myös ne, jotka olivat kahlitut hänen viereensä. "Minä pyydän sinua, Calvus, armahtamaan isääni!" hän huusi. "Salli minun ottaa hänenkin taakkansa."
"Vaiti, Këix, sinä kirottu trakilainen, taikka saat vielä taakan, joka sinulle sopii!" kiljasi Calvus vastaukseksi ja sivalsi miekan terällä häntä päähän ja hartioihin, niin että veri purskahti korkealle ilmaan.
Haavoitettu vaikeni; ei pienintäkään huudahdusta kuulunut noilta yhteen puristuneilta huulilta.
Mutta Calvus jatkoi: "Sinä olet kapinoinut, orja, ja tehnyt julkista väkivaltaa; meillä olisi syytä hakata sinut neljäksi ja siihen olisi meillä oikeuskin. Mutta olisi liian suuri vahinko ottaa hengiltä tuollainen eläin, jota on kolmekymmentä vuotta syötetty. Kärsivällisyyttä, poikani! Minä annan sinun koetella uusia kidutuskoneitamme, joita patruuna on Byzantista tuottanut. Se on oleva sinulle oikea virkistyshetki tämän rasittavan päivän iltana." —
Vanha trakilainen kalpeni, ei pelosta, vaan vihasta. Vielä kerran lävisti hän katseellaan kiduttajansa ja lähti taas eteenpäin.
Toisten palvelijoitten saattaessa karjalaumoja Zenon kaupungissa oleviin navettoihin, vei Calvus vangitut Via Augustanan kartanon pihaan, jossa heidän tuli kärsiä rangaistuksensa.
"Tee heidän kanssaan, mitä tahdot", oli Zeno sanonut tälle vapautetulle, luettuansa kirjoitushuoneessaan listan, mihin muutettu omaisuus oli merkitty. "Pidä vain huolta siitä, ettei henki eikä omaisuus mene hukkaan, s.o. ettei niitten laiskurien työvoima uuvu. Myöskin on, hurskaan Konstantinin lain mukaan, ensin kysyttävä tuomarilta lupa, jos tahdotaan katkoa jäseniä. Minä kysyn noita seikkoja Mucius-langoltani", kuiskasi hän naurahtaen, "ja muistutan tietysti, että hän voi hiukkasen muuttaa mainittua lakia. Nyt lähden Amphitriteen kylpypaikalle kuulustelemaan uutisia."
Pihan poikki kävellessään huomasi Zeno Thrax-vanhuksen, joka makasi pahnoilla nurkassa; uupumuksesta oli hän vaipunut uneen. Ukon vieressä seisoi raskaissa raudoissa, muuriin nojaten, hänen jättiläispoikansa, — veri vuoti hänen haavoistaan isän päälle.
Zeno tyrkkäsi nukkuvaa sauvallaan; vanhus avasi väsyneet silmänsä: "Oi, oi, että vielä elän! Minä näin unta, että Herra jo oli kutsunut minut luoksensa! Vaelsin Paratiisin puutarhassa! Mutta olenhan minä maan päälläkin Herran Kristuksen oma!"
"Niin elättäköön sinua myös Herra Kristus!" pilkkasi Zeno. "Calvus, tuo ukko tuossa ei ole enää minkään arvoinen. Älä anna hänelle viiniä äläkä lihaa. Turha on häntä lihottaa." —
Samassa kohtasi Zeno vangitun pojan katseen ja näki hänen rautakämmenillään tarttuvan kahleisiinsa. Hän pelästyi. "Kuule, Calvus", hän kuiskasi, "kun tuota ensin on kidutettu, niin myö se joutuisasti. Hän melkein kammottaa minua. Hän katsoa tuijottaa aivan samalla tavalla kuin meidän musta härkämme vimmastuessaan. Lähetä hänet valtion vuorikaivoksiin. Siellä tarvitaan tuollaisia vahvoja lurjuksia. Ja lyijy heidät pian myrkyttää. — Nyt kylpypaikalle!"
Sen sanottuaan hän lähti pihasta.
Tuskin oli hän ehtinyt talonsa ulkopuolelle, kun sitä ontuen lähestyi halvattu orja, joka oli suuresti korkeavartaloisen Këix'in näköinen; hän oli tämän vanhempi veli.
Mutta hän ei näkynyt huomaavan vanhaa isäänsä enempää kuin veristä veljeänsäkään, käydä nilkutti vain suoraan Calvuksen luo ja sanoi syvään kumarrellen: "Minun herrani, tuomari Mucius lähetti sinulle tämän kirjoituksen. Johannes-pappi on nostanut Leoa ja sinua vastaan kanteen siitä, että te olitte ruoskineet syyrialaista vaimoa, niin että hänen synnyttämätön lapsensa heitti henkensä. Hän sanoo varsin vaikeaksi julistaa teidät syyttömiksi tällä kertaa."
Kirjoitus oli jotenkin pitkä. Calvuksen sitä lukiessa ja rypistäessä otsaansa hiipi halvattu sanansaattaja kuulumattomin askelin veljensä luo ja painoi hänen käteensä pienen viilan; se oli kääritty paperikaistaleesen, johon oli kirjoitettu: "Puolipäivän jälkeen." Këix vei raudoitetun kätensä suulleen ja nielaisi paperin.
Halvattu seisoi taas Calvuksen takana: "Minkä vastauksen saan, herra?"
Vastenmielisesti ojensi vapautettu syytöskirjan takaisin tuojalle: "Nielköön maa tuon papin! Hän tietää sellaista, mikä ei hänelle kuulu. Minä tulen itse puhumaan herrasi kanssa. Käy edelläni! — Sinä onnut kamalasti, Kottys!" naurahti hän. "Mutta se keino auttoi kuitenkin. Me luulimme sinut parantumattomaksi ja möimme sinut sentähden tuomarille. Mutta senjälkeen kun uusi herrasi antoi leikata poikki jänteitäsi, olet jättänyt kaikki pakenemis-yritykset ja tullut kesyksi, aivan kesyksi."
Näin puhuen jätti Calvus Kottys-orjan kanssa pihan.
* * * * *
Tunnin kuluttua palasi Zeno kylpypaikalta; kun hän kulki pihan yli, istuivat orjat, sekä kahleettomat että kahlehditut, nauttimassa niukkaa päivällis-ateriaansa, johon kuului pieniä ohraleivän palasia ja sipulia, sekä huonoa, etikaksi hapannutta viiniä.
Hän lähti kirjoitushuoneeseensa laskuja tekemään.
Siellä ei kukaan uskaltanut häntä häiritä — sen jokainen tiesi.
Muissa huoneissa oli esirippu, ainoastaan tässä oli lukolla varustettu puu-ovi.
Matala ikkuna ei ollut pääkadulle päin, vaan ahtaalle kujalle.
Pian tavattoman kova hälinä, ikäänkuin ihmisjoukon huudoista ja juoksusta aiheutunut, kajahti kaukaa hänen korviinsa.
Samassa aukaistiin ovi aivan hiljaa.
Hämmästyneenä ja samalla häiritsijälle suuttuneena kääntyi Zeno oveen päin.
Hän hämmästyi vielä enemmän, sillä vanha Thrax seisoi kynnyksellä. Tämä veti varovaisesti oven kiinni, väänti sen avaimella lukkoon ja nosti sormensa varoittavasti huulilleen, siten kehoittaen herraansa vaikenemaan, sillä tämä oli karjaissut hänelle vihoissaan.
"Pakene, herra! Pakene joutuisasti! Ikkunan läpi! Sinä olet kuoleman oma, jos he saavat sinut kiinni."
"Ketkä? Ovatko barbarit jo täällä?"
"Orjasi! He ovat nostaneet kapinan, kaikki koko kaupungissa. Kohta he ryntäävät tänne."
Byzantilainen kauhistui. Hän tunsi kyllä minkälaiseen kostoon hän oli heitä yllyttänyt.
Nyt kuuli hän jo rajua melskettä pihasta.
Hän survoi suuren pussin täyteen kultakappaleita ja samoin pienen kukkaron kalliita kiviä, joita hän juuri oli levitellyt pöytänsä kivikannelle ja aikonut laskea; vanhus tempasi tuolin ikkunan luo, että Zenon olisi ollut helpompi kiivetä.
Hän säpsähti; hämmästyksellä huomasi hän, miten hänen orjansa koetti häntä pelastaa.
"Miksi teet sinä tämän minulle?"
Orja vastasi juhlallisesti: "Sen teen Vapahtajan tähden. Johannes on opettanut minulle, että minun Herrani Jeesus Kristus on käskenyt meidän kostaa pahaa hyvällä."
"Mutta mihin, mihin voin paeta?"
"Basilikaan! Johannes on sinua suojeleva."
"Johannes!"
Zeno mietti, olikohan tribuno jo ehtinyt tehdä hänen verisen neuvonsa mukaan.
Hänen polvensa horjahtivat. Hänellä ei ollut voimia kiivetä edes matalalle ikkunalaudalle.
Rähisevä meteli tuli yhä lähemmäksi.
Hän kuuli Calvuksen huutavan: "Armoa! armoa!" ja samassa kuului kumahdus.
"Voi minua!" ähkyi Zeno päästyään viimeinkin vanhuksen avulla ikkunalle, "jos he löytävät minut piilostani —"
"Herra, kukaan muu ei tiedä siitä kuin minä! Ja minä —"
"Ja sinä et anna minua ilmi!" huusi byzantilainen, tempasi tikarin tupestaan, upotti sen aina kahvaan asti vanhuksen kurkkuun sekä heittäysi alas kujalle.