— Hyvästi, isoisä.
— Hyvästi sitte.
Ja portti sulkeutui rutosti hänen jälkeensä. Ollen kerran yksin, rupesi hän astumaan sukkelaan, sukkelaan, melkein juoksuun. Hän ei astunut, hän pakeni. Yht'äkkiä, tultuaan maatilan muurin päähän, näki hän olevansa tuon pienen viheriäisen portin luona, jossa oli hovin postilaatikko. Vaistonmukaisesti seisattui hän, äkkinäsen muiston herättämänä, jommoinen muisto usein puhkeaa ihmisessä ratkaisevalla hetkellä ja esittää silmissämme erinomaisen selkeästi vähimmätkin elämämme tapaukset, ollen yhteydessä nykyisten onnettomuuksien tahi ilojen kanssa. Oliko se aurinko viistoine, punertavan hohtavine sateineen, joka yht'äkkiä näyttäytyi, valaisten äärettömän tasangon tänä talvisena jälkeen puolen päivänä, samoin kuin elokuulla mailleenmeno-aikaan? Oliko se häntä ympäröivä hiljaisuus, jota vaan luonnon sointuisat, melkein joka vuoden aikaan yhtäläiset, säveleet keskeyttivät?
Ainakin on, että hän näki itsensä semmoisena, kun hän oli, tällä samalla paikalla, kolme vuotta sitte, päivänä, jolloin hän pani postiin kutsumuskirjeen Sidonielle tulemaan kuukaudeksi hänen luo maalle. Jokin ilmaisi hänelle, että koko hänen onnettomuutensa oli silloin saanut alkunsa. "Oi! jos olisin tietänyt… jos olisin tietänyt…" Ja hän oli vielä tuntevinaan sormiensa päissä satininkaltaisen kirjeen kuoren, joka oli putoamaisillaan laatikkoon.
Silloin, ajatellessaan olleensa suora, toivorikas ja onnellinen lapsi, valtasi hänen inho elämän vääryyttä kohtaan, niin lempeä kun hän olikin. Hän kysyi itseltään; "Minkätähden! Mitä minä olen tehnyt?"
Sitte, yht'äkkiä: "Ei! se ei ole totta. Se ei ole mahdollista… On valehdeltu…" Ja kulkiessaan asemaa kohti, koki poloinen vakuuttaida, saada itselleen varmuutta. Vaan siinä hän ei onnistunut.
Hämärä totuus on kuin varjostettu päivän paiste, joka uuvuttaa silmiä enemmän kuin tulisimmat säteet. Puolisiimeksessä, joka vielä ympäröi vaimoparan onnea, näki hän selvemmin, kuin olisi tahtonutkaan. Nyt hän käsitti, selitti itselleen miehensä elämän yksityiskohdat, hänen poissa olonsa, levottomuuden, tukalan näön muutamina päivinä, ja monet asiat, mitä hän toisinaan kotia tullessaan luetteli matkojensa syyksi, luettelemalla ensin nimiä, ikäänkuin todistukseksi, jota Claire ei koskaan pyytänytkään. Kaikista noista arveluista esiintyi hänelle rikoksen silminnähtäväisyys. Kuitenkin hän vielä kieltäytyi sitä uskomasta ja odotti tuloaan Parisiin päästäkseen epäilystään.
Ei ollut yhtäkään henkeä asemalla, tuolla pienellä yksinäisellä ja ikävännäköisellä asemalla, jossa ei näy ainoatakaan matkustavaista talvella. Siinä istuessaan ja odottaessaan junaa sekä katsellessaan asemapäällikön surkeata puutarhaa ja kietolaiskasvien jäännöksiä pitkin aituutta tienvarrella, tunsi Claire hansikkaallaan kuumaa ja kostean puhalluksen. Se oli hänen ystävänsä, Muisku, joka häntä oli seurannut ja joka muistutti hänelle heidän iloisia huvejaan ennen muinoin, huiskuttamalla häntäänsä ja alinomaa hyppelemällä, ilolla täynnä nöyryyttä, joka päättyi siihen, että se heitti pitkäksi kauniin valkoisen turkkinsa rouvansa jalkojen juureen, odotussalin kylmälle lattialle. Nämä nöyrät hyväilyt, jotka tulivat häntä etsimään ikäänkuin arkana ja uskollisena myötätuntoisuutena, saivat hänen hyrähtämään nyyhkytyksiin, joita hän kauan aikaa oli pidättänyt. Vaan yht'äkkiä hävetti häntä hänen heikkoutensa. Hän nousi ylös, ajoi pois koiran, ajoi sen pois säälittä, liikkeellä, äänellä, näyttäen sille kaukana olevan talon, ankarin kasvoin, joita Muisku parka ei hänessä tuntenut. Sitte pyyhki hän nopeasti silmänsä ja kostean kätensä; sillä Parisiin menevä juna oli tulossa ja hän tiesi tuossa paikassa tarvitsevansa kaiken rohkeutensa.
Clairen ensimmäinen huoli, astuessaan ulos vaunuista, oli viettää itsensä la Paix-kadun hohtokivien myöjän luo, joka — isoisän lausunnon mukaan — oli tehnyt Georgesille tiamanttikoristuksen. Jos tämä oli totta, olisi kaikki muukin totta. Hänen pelkonsa saada kuulla totuus oli niin suuri, että hän tultuaan tuon komean kauppahuoneen eteen, seisattui, uskaltamatta astua sisään. Rohkaistakseen itseään, oli hän hyvin tarkasti katselevinaan samettikoteloille levitettyjä hohtokiviä; ja nähdessään hänen, komeana vaatimattomassa pu'ussaan, kumartuen tuon pienen, houkuttelevan tuikkeen yli, olisi voinut luulla häntä onnelliseksi vaimoksi, joka parasta kättä valitsi jotakin koristetta, pikemmin kuin murheelliseksi ja levottomaksi hengeksi, joka oli sieltä tullut etsimään elämänsä salaisuutta.
Kello oli kolme jälkeen puolen päivän. Talvella, siihen aikaan päivästä on la Paix'in-katu todellakin loistavan näköinen. Lyhyen aamupäivän ja aikaisen ehtoon välillä tekee elämä kiirettä noissa komeissa kaupungin osissa. Siellä sitä ajaa kiidätetään alati, ja lakkaamatta kuuluu pyörien rytinää; katuvieruksilla veikeästi riennetään silkin ja turkisten kahinassa. Talvi on Parisin oikea vuodenaika. Nähdäkseen tuota pahuksen Parisia kauniina, onnellisena, mahtavana, on nähtävä sen elämä matalan, lumen painaman taivaan alla. Luonto on, niin sanoakseni, poissa kuvasta. Ei tuulta, ei aurinkoa. Juuri tarpeeksi valoa, että himmeimmät värit, vähimmät heijastukset saavat ihmeellisen arvon, muistopatsaiden punertavan harmaasta paineesta aina pikihelmiin saakka, jotka kiiltelevät naispukineissa. Teaatteri- ja laulajais-ilmoitukset loistavat ikäänkuin lamppupartaan valaisemina Makasiinit eivät tyhjene. Näyttää, kuin kaikki nuo ihmiset hyörisivät alituisia juhlavalmistuksia varten. Jos silloin suru sekaantuu tähän pauhuun, näyttää se paljoa hirmuisemmalta. Viisi minuuttia kärsi Claire tuskaa, joka oli kovempi kuin kuolema. Tuolla, Savignyn tiellä, aavojen tasankojen keskellä, hajosi hänen epätoivonsa raittiisen ilmaan ja näkyi ottavan vähemmin sijaa. Täällä se häntä tukehdutti. Äänet, jotka kajahtelivat hänen ympärillään, askeleet, kävelijöiden tajunnotoin hälinä, kaikki lisäsi hänen tuskaansa.
Vihdoin meni hän sisään…
— Kyllä! niin, rouva, aivan oikein… Herra Fromont… Koristus hohtokivistä ja ruusutimanteista. Voimme tehdä teille samallaisen kahdestakymmenestä viidestä tuhannesta francista.
Viidestä tuhannesta francista helpommalla, kuin hänelle.
— Kiitoksia, sanoi Claire… Minä mietin…
Kuvastimesta, joka oli hänen vastassaan, näki hän pelästyen, kehien ympäröimät silmänsä ja kuoleman kalpeat kasvonsa. Häh lähti sukkelaan ulos, pitäen itseään jäykkänä, ett'ei kaatuisi maahan.
Hän ajatteli vaan, kuinka pääsisi pakoon katua ja sen hälinää, ollakseen yksin, ihan yksin, voidakseen vaipua, syöstyä tuohon sydäntä särkevien aatosten ja synkkien seikkojen kuiluun, jotka hänen sielunsa pohjalla mylleröivät. Oi katala ilkiö! Ja häntä silloin viime yönä vielä lohdutteli, halaili!
Yht'äkkiä, tietämättä, kuinka se oli käynyt, näki hän olevansa tehtaan pihalla. Mitä tietä hän oli tullut? Jalkaisinko vai ajaen? Hän ei muistanut enää niitäkään. Hän oli toiminut tajunnottomasti, kuin unessa ikään. Todellisuuden tunne palasi häneen, hirmuisena, polttavana, hänen saapuessaan pienen kartanonsa portaille. Risler oli parast'aikaa kannattamassa vaimolleen kukka-astioita loistavaa juhlaa varten, jonka hän aikoi toimittaa iltasella. Tyynenä, kuin ainakin, johti hän työmiehiä, piteli suuria oksia, jotka olisivat voineet taittua: "Ei niin… menkää sivuttain… varokaa lattiapeittoja…"
Tämä huvin ja juhlan ilmapiiri, joka häntä vast'ikään inhotti, vainosi häntä kodissakin. Sepä oli liikaa ironiiaa, vihdoinkin! Hän kiihtyi; ja Rislerin häntä tervehtiessä, suosiollisena ja kunnioittavana, kuin ainakin, asui hänen kasvoillaan kauhea inhon osoite, ja hän astui ohitse niitäkään puhumatta, tai näkemättä hämmästystä, joka siristi tämän hyviä, suuria silmiä.
Siitä lähtien oli hänen päätöksensä tehty.
Viha, rehellisyyden ja oikeuden viha johti hänen toimintaansa.
Hän kerkesi tuskin astua sisään, suudella lapsen raittiita poskia, ja juoksi äitinsä suojaan.
— Pian, äiti, pukeutukaa… Me lähdemme… Me lähdemme…
Vanha rouva nousi verkalleen nojatuolista, jossa hän istui, uutterasti puhdistellen kellon vitjojaan, pistämällä nuppineulaa jokaiseen renkaasen äärettömällä huolellisuudella. Claire pidätti kärsimättömyyden liikkeen:
— Joutuun, joutuun… Valmistakaa kapineenne.
Hänen äänensä vapisi, ja houruraukan huone näytti hänestä kamalalta, kokonaan loistavan tuolta siisteydeltä, joka oli käynyt hänen raivokseen. Hän oli tuommoisessa katalassa tilassa, jolloin yksi harhaluulo saapi kaikki katoamaan ja näyttää vaan perinpohjin koko inhimillisen kurjuuden. Ollen hullun äidin ja uskottoman miehen ja liian nuoren lapsen keskellä, johtui hänelle yksinäisyytensä tajunta ensi kerran mieleen; mutta se vaan vahvisti hänen päätöksensä.
Hetken kuluttua oli jo koko talo puuhassa tekemällä tuon pikaisen, odottamattoman lähdön valmistuksia. Claire kiiruhti hämmästyneitä palvelioita, puki äitinsä ja lapsensa, joka nauroi keskellä kaikkea tuota hommaa. Hän tahtoi lähteä ennen Georgesin tuloa, että tämä löytäisi kehdon tyhjänä ja talon autiona. Minne menisi hän? Siitä hän ei tietänyt vielä mitään. Kentiesi tädin luo Orleansiin, kentiesi Savignyyn, mihin hyvänsä. Ennen kaikkia piti lähteä, paeta tätä petosten ja valheiden keskuutta.
Tällä hetkellä hän oli huoneessaan täyttämässä remettiä, kokoomassa kapineita. Sydäntä särkevä toimi. Jok'ainoa esine, jota hän käsitteli, herätti hänessä joukon ajatuksia, muistoja. Paljo meidän omaa itseämme löytyy siinä, mitä me käytämme. Välistä hajupussin tuoksu tai karikkokaava sai hänen itkemään. Yht'äkkiä kuului raskaita askeleita salista, jonka ovi oli ra'ollaan; sitte pieni rykäys ikäänkuin ilmoitukseksi, että joku oli tullut. Hän luuli sitä Risleriksi; sillä hänellä yksin oli oikeus tulla noin suoraan. Ajatus, että hän taas seisoisi noiden ulkokullattujen kasvojen ja tuon valehtelevan hymyn edessä, inhoitti häntä niin, että hän syöksi sulkemaan ovea.
— Minä en ole kotona ketäkään varten.
Ovi pani vastaan ja Sigismundin iso pää näkyi ra'osta.
— Minä se olen, rouva, sanoi hän hiljaa. Minä tulin rahoja hakemaan.
— Mitä rahoja? kysyi Claire, joka ei enää muistanut, mitä varten hän oli käynyt Savignyssa.
— St… Rahat huomiseksi maksupäiväksi, Herra Georges sanoi minulle lähtiessään, että te kohta antaisitte ne minulle.
— Niin vainkin!… se on totta… Sata tuhatta francia… Ei minulla niitä ole, herra Planus; minulla ei ole mitään.
— Siis, sanoi rahaston hoitaja oudolla äänellä, ikäänkuin hän olisi puhunut itsekseen, siis tulee vararikko.
Hän kääntyi hitaasti.
Vararikko!
Claire istuutui, kauhistuneena, kadonneena. Muutamiin tuntiin oli hänen oman onnensa häviö saanut hänen unhottamaan talon häviön; mutta nyt muistui se hänelle mieleen.
Miehensä oli siis hukassa.
Oitis, kotiin tullessaan, oli hän kuuleva vaurionsa ja samalla, että hänen vaimonsa ja lapsensa olivat lähteneet, että hän oli yksin keskellä turmaa. Ihan yksin, hän, tuo vento, heikko olento, joka ei osannut muuta kuin itkeä, valittaa, pudistaa nyrkkiä elämälle, kuni lapsi. Miten oli tuon poloisen käypä? Clairen kävi häntä sääli, huolimatta hänen rikoksestaan.
Sitte heräsi ajatus, että hän ehkä näyttäisi paenneen vararikkoa, kurjuutta. Georges voisi sanoa:
"Jos olisin ollut rikas, olisi hän minulle antanut anteeksi!"
Pitikö hänen jättää hänet tuohon epäilyyn? Ylevän ja ylpeän sielun, kuni Claire, ei tarvinnut enempää muuttaakseen päätöstään. Tuokiossa tunsi hän itsessään kaiken inhon, kaiken metelin rauhoittumisen ja ikäänkuin äkkinäisen valon, joka valaisi hänelle hänen velvollisuutensa. Kun hänelle tultiin sanomaan, että lapsi oli puettu, matkalaukut valmiit, oli hänen uusi päätöksensä jo tehty:
— Se on turhaa, vastasi hän hiljaa… me emme lähdekään.
Maksupäivä!…
Saint-Gervaisin iso tornikello löi yksi yöllä. Oli niin kylmä, että hieno lumi, joka tuiskusi ilmassa, pudotessaan jäätyi, muodostuen kaduilla ihan valkoisiksi ja narskuviksi kulmehdoiksi.
Risler, viittaansa kiedottuna, palasi olutmyömälästä ripeästi astuen autiota Marais'ia. Hän oli tyytyväinen, tuo kelpo Risler. Hän tuli viettämästä molempien uskollisten lainanottajainsa, Chèben ja Delobellen, seurassa ensimmäistä ulkona käyntiään, tuon pitkällisen suljennan loppua, jonka aikana hän oli valvonut painimensa tekoa keksijän kaikkine koettelemisineen, iloineen ja harmineen. Se oli käynyt hitaasti, hyvin hitaasti. Viimeisellä hetkellä oli huomattu vika. Kiinnittäjä-kone ei käynyt hyvin; ja oli pitänyt tehdä uudet piirrokset ja laskut. Vihdoin tänä päivänä oli koeteltu uutta konetta. Kaikki onnistui toivon mukaan. Kelpo mies riemuitsi. Hänestä tuntui, kuin hän suorittaisi velan, antamalla Fromontin kauppahuoneelle tulot uudesta keksinnöstä, joka oli vähentävä työn, työmiesten päivät, lisäten voittoa ja tehtaan mainetta. Ja kauniita unelmia oli hänellä, totta perin, kävellessään. Askeleensa kaikuivat ylpeästi, hänen ajatuksensa onnellisen ja lujan ryhdin vahvistamina.
Kuinka paljo toiveita!
Hän voisi Asnières'in huvilan sijaan — jota Sidonie piti hökkelinä — rakentaa jonkun kauniin maatalon kymmenen tahi viidentoista peninkulman päähän Parisista, myöntää Chèbelle suuremman eläkerahan, auttaa useammin Delobellea, jonka onnetoin vaimo tappoi itsensä työllä; sitte voisi hän kutsuttaa Frans kotiin. Sepä se olikin hänen rakkahin halunsa. Lakkaamatta ajatteli hän tuota poika parkaa, epäterveelliseen maahan ajettua, jossa hän oli itsevaltiaan hallinnon mielivallan alainen, joka antoi virkamiehillensä eron ja kutsui heitä melkein kohta takaisin, ilman mitäkään selitystä. Rislerillä oli, näet, aina mielessä Franssin pikainen ja käsittämätöin lähtö hänen viimeisellä matkallaan, ja tuo veljensä lyhyt ilmaus, joka, antamatta hänelle aikaa tuskin omistaa hänet, oli elähyttänyt kaikki rakkauden ja yhteisen elämän muistot. Myöskin aikoi hän, kun painin oli käymässä, toimittaa tehtaalla pieni paikka, jossa Frans voisi olla hyödyksi ja valmistaa itselleen turvallisen tulevaisuuden. Kuten ainakin, ei Risler ajatellut muuta, kuin lähimmäistensä onnea. Hänen ainoa itsekäs tyydyttämisensä oli nähdä jokainen iloisena ympärillään.
Kiirehtien saapui hän Vieilles-Haudriettes-kadun kulmaan. Pitkä jono ajoneuvoja oli asettunut talon eteen, ja niiden lyhtyjen valo, sekä ajajien varjot, jotka olivat käyneet suojaan lumelta soppiin ja sopukkoihin, joita nuo vanhat rakennukset ovat säilyttäneet vastoin katuvierusten suoruutta, vilkastuttivat tätä autiota ja hiljaista kaupungin osaa.
"Kah! se on totta, arveli kelpo mies, meillähän on tanssijaiset." Hän muisti että Sidonie oli pannut toimeen soitannollisen ja tanssijais-iltaman, jossa läsnäolemasta Sidonie muutoin oli vapauttanut hänen, "tietäen, että hänellä oli paljo työtä." Keskellä hänen mietteitään ja haaveitaan jalomielisestä rikkaudesta, teki tämä juhla, joka kaikui aina häneen asti, hänen kokonaan iloiseksi ja ylpeäksi. Jonkinlaisella juhlallisuudella sysäsi hän auki raskaan portin, joka oli raollaan vieraiden kulkua varten, ja tuolla, puutarhan perällä, huomasi hän rakennuksen, jonka toinen kerros oli loistavasti valaistu.
Varjoja kulki edestakaisin liehuvien uutimien takana, soittokunta, jonka maseutuneet säveleet tuntuivat luoteelta ja vuokselta, näkyi säestävän noiden salaisten ilmiöiden liikettä. Tanssittiin. Hetkeksi loi Risler katseensa tuohon tanssijaisten varjokuva-näytelmään, ja pienessä salin viereisessä suojassa tunsi hän Sidonien kuvan.
Hän seisoi suorana ylen uhkeassa pu'ussaan, kuni kaunis nainen, kuvastimen edessä. Hänen takanaan pienempi varjo, epäilemättä rouva Dobson, korjasi epäjärjestykseen joutunutta hametta, kaulaan kiinnitettyä nauhasolmua, jonka pitkät häilyvät päät laskeutuivat kuohkealle laahukselle. Tuo kaikki näkyi hyvin hämärästi, mutta naisen viehkeys esiintyi noissa tuskin huomattavissa piirteissä, ja Risler viipyi kauan katsellakseen.
Vastakohta ensimmäisessä kerroksessa oli silmiin pistävä. Siellä ei ollut muuta valoa, kuin pieni lamppu syrenivärisessä makuusuojassa. Risler huomasi tämän ja koska Fromontilaisten pikku tyttö oli ollut sairas muutamia päiviä sitte, kävi hän levottomaksi, muisti rouva Georgesin omituisen katsannon, kun tämä jälkeen puolen päivän kulki nopeasti hänen sivuitse, palaisi takaisin ja meni ukko Akilleksen luo kuulustelemaan.
Hänen huoneensa oli täysi. Ajurit lämmittelivät lieden ääressä, juttelivat ja nauroivat, poltellen piippujaan. Rislerin tullessa tapahtui suuri hiljaisuus, utelias, viekas, tarkasteleva hiljaisuus. Varmaan oli puhuttu hänestä.
— Onkos lapsi vielä sairas Fromontilassa?… kysyi hän.
— Ei lapsi ole sairas. Mutta herra.
— Vai herra Georges on sairas?
— On. Hän sairastui tänä iltana kotiin tultuaan. Minä kävin lääkäriä hakemassa vast'ikään… Hän sanoi, ett'ei se ole mitään, että herra vaan tarvitsee levätä.
Ja kun Risler sulki oven, lisäsi ukko Akilles puolikovaan osaksi pelkäävällä, osaksi rohkealla julkeudella, kuten alamainen, joka samalla tahtoo tulla kuunnelluksi ja tuskin kuulluksi:
— Niin! totta vie, ei sitä niin nytkikotetaensimmäisessä kerroksessa, kuin toisessa.
Nähkääs, mitä oli tapahtunut:
Fromont nuorempi, iltasella kotia tullessaan, oli tavannut vaimonsa niin pakahtuneen, niin muuttuneen näköisenä, että hän aavisti onnettomuutta. Mutta kahtena vuotena oli hän niin hyvin vakaantunut petoksensa rankaisemattomuudessa, ettei hänelle johtunut kertaakaan mieleen, että vaimonsa olisi voinut saada tiedon hänen käytöksestään. Claire puolestaan, ollakseen häntä rasittamatta, oli niin jalomielinen, ett'ei hän puhunut muusta kuin Savignysta.
— Isoisä ei tahtonut, sanoi hän.
Poloinen, kalpeni hirmuisesti.
— Minä olen hukassa… Minä olen hukassa… kertoi hän pari kolme kertaa, kuin kuumeen houreissa; ja hänen unettomat yönsä, kauhea ja viimeinen kohtaus, joka hänelle vast'ikään oli ollut Sidonien kanssa estääkseen häntä toimeenpanemasta tätä juhlaa häviön aattona, herra Gardinois'in kielto, kaikki nuo mullistukset, jotka seurasivat toisiaan vuorotellen olivat häntä huolettaneet, yhtyivät todelliseksi hermoretkeksi. Clairen kävi häntä sääli, hän pyysi hänen panemaan maata ja asettui hänen vuoteensa viereen. Hän koetti puhutella Georgesia, rohkaista häntä; mutta hänen äänellään ei ollut enää sitä hellyyden osoitetta, joka levottaa ja vakuuttaa. Hänen liikkeissään, tavassaan, miten hän kohotteli pielusta sairaan pään alle ja valmisti hänelle rauhottavan juoman, asui välinpitämättömyys, omituinen mielenraukeus.
— Mutta olenhan saattanut sinut perikatoon! puhui Georges ajoittain, ikäänkuin poistaakseen tuon kylmäkiskoisuuden, joka häntä vaivasi. Claire teki kauniin, ylenkatseellisen liikkeen… Oi! Jospa Georges ei olisi hänelle muuta tehnyt!
Lopuksi yhtä hyvin hänen hermonsa rauhoittuivat, kuume väheni ja hän nukkui.
Claire jäi hänen luo valvomaan.
"Se on velvollisuuteni," ajatteli hän.
Hänen velvollisuutensa!…
Siinä hän nyt oli vastapäätä, tuota olentoa, jota hän niin sokeasti oli jumaloinut, toivoen pitkää ja onnellista avio-elämää.
Sillä hetkellä alkoivat tanssiaiset käydä vilkkaimmiksi. Laipio tärisi tahdin mukaan, sillä tanssia varten oli rouva Risler otattanut kaikki peitot salin permannolta. Toisinaan myöskin kuului ääntä ikäänkuin puuskittani, sitte tiheitä, kovia käsien taputuksia, josta voi arvata vieraiden paljouden ja huoneiden täyteyden.
Claire mietiskeli. Hän ei menehdyttänyt itseään valituksiin ja hyödyttömiin vaikerruksiin. Hän tiesi elämän olevan taipumattoman ja ett'ei mitkään keinottelut voi hillitä sen välttämättömän juoksun surullista johdonmukaisuutta. Hän ei kysellyt itseltään, kuinka tuo mies oli voinut häntä niin kauan pettää, kuinka hän oli oikun vuoksi voinut hävittää talonsa ilon ja kunnian. Se oli tehty eikä mitkään mietiskelyt voineet poistaa, korjata korjaumatonta. Mutta hänen huolensa koski tulevaisuutta. Uusi elämä kehittyi hänen silmiensä eteen, synkkänä, ankarana, täynnä kieltäytymisiä ja vaivoja; ja omituisella tavalla antoi häviö häneen rohkeutta, ollenkaan häntä pelottamatta. Ajatus välttämättömästä muutosta säästöillä, jotka olivat käytettävät ja työstä, johon Georgesin ja ehkä hänenkin täytyi ryhtyä, pani omituista uutteruutta hänen toivottomuutensa laimeaan tyynyyteen. Mikä raskas sielun taakka hänellä oli oleva noista kolmesta lapsesta: äidistään, tytöstään ja miehestään! Vastaavaisuutensa tunne esti häntä liiaksi heltymästä onnettomuudestaan ja rakkautensa häviöstä; ja sen mukaan kuin hän unhotti itsensä ajatellessaan heikkoja olentoja, jotka hänellä oli suojeltavana, käsitti hän paremmin "uhraus"-sanan arvon, tuon sanan, joka on niin epämääräinen välinpitämättömästi puhuttaessa, vaan niin vakava, kun se käy säännöksi elämässä.
Sitäpä ajattelekin vaimo parka surullisen valvonnan, tuon ase- ja kyynel-valvonnan aikana, jolloin hän varustaihe suureen taisteluun. Sitäpä valaisikin tuo pikku salamielinen lamppu, jonka Risler alahalta oli nähnyt, kuni tanssijaisten loistavista ruunuista pudonneena tähtenä.
Levottomana ukko Akilleksen vastauksesta, aikoi kelpo Risler mennä kotiaan huoneesensa, välttääkseen juhlaa ja vieraita, joista hän huoli vähät.
Tällaisissa tapauksissa kulki hän pieniä palvelusväen portaita myöten, jotka veivät rahastoon. Hän joutui siis työhuoneisin, joita lumen heijastama kuutamo valaisi, kuni keskellä päivää, Niissä tuntui vielä päivän työn ilmaa, ummehtunutta lämpöä täynnä talkki- ja vernissa-höyryjä. Kuivatustelineille levitetyt paperit muodostivat pitkiä, kajahtelevia käytäviä. Kaikkialla vetelehti lekeitä ja siellä täällä huomiseksi valmiiksi ripustettuja mekkoja. Ei koskaan kulkenut täällä Risler ilman mielihyvää.
Yht'äkkiä huomasi hän, tämän pitkän, aution huonerehdon päässä valoaPlanuksen konttoorista. Vanha rahaston hoitaja teki työtä vielä.Kello yksi yöllä, todellakin tavatointa.
Rislerin ensimmäinen liike oli palata takaisin. Todellakin, siitä saakka, kun hän joutui eripuraisuuteen Sigismundin kanssa, siitä saakka kun tämä oli päättänyt näyttää häntä kohtaan äänetöintä kylmyyttä, väitti Risler joutumasta yhteen hänen kanssaan. Hänen loukattu ystävyytensä oli yhä poistanut hänet selityksestä; hän piti jonkinlaisena ylpeytenä olla kysymättä Planukselta minkä tähden hän oli vihoissaan. Kuitenkin tunsi Risler tänä iltana sellaista ystävällisyyden ja sydämen vuodattamisen halua, olletikin kun oli niin oiva tilaisuus saada olla kahden kesken vanhan ystävänsä kanssa, ettei hän kokenutkaan häntä välttää, vaan astui uljaasti rahastoon.
Rahastonhoitaja istui siellä liikkumattomana paperilajien ja suurten selailtujen kirjain keskellä, joista muutamia oli luistanut lattiallekin. Isäntänsä sisään tullessa ei hän nostanut silmiäänkään. Hän oli tuntenut Rislerin askeleet. Tämä, hiukan aavistellen, epäröi hetkisen; sitte sysäsi häntä yksi noista salaisista jousista, joita jokaisessa löytyy ja jotka kaikesta huolimatta, vievät hänen kohtalonsa tielle, ja hän astui suoraan kassan ristikolle:
— Sigismund… sanoi hän vakavalla äänellä.
Vanhus nosti päätään ja näytti sorrettuja kasvojaan, joita myöten juoksi kaksi suurta kyyneltä, ensimmäiset ehkä, joita tuo numeromies i'ässään vuodattanut oli.
— Sinä itket, vanha mies?… Mikä sinun on?
Ja liikutettuna ojensi kelpo Risler kättä ystävälleen, joka nopeasti veti omansa takaisin. Tämä peräyttämisen liike oli niin vaistomainen, niin rutto, että Rislerin koko mielenliikunto muuttui harmiksi.
Hän suoristihe ankarasti:
— Minä ojennan sinulle kättä, Sigismund Planus, sanoi hän.
— Ja minä en sinulle anna kättä… virkkoi Planus, nousten ylös.
Seurasi kauhea äänettömyys, jonka aikana kuului ylähältä kumeaa soittoa ja töminää, tuota raskasta, outoa töminää tanssin tärisyttämästä lattiasta.
— Miksikä kiellät antamasta minulle kättä? kysyi suoraan Risler, ristikon, johon hän nojasi, vavistessa metallimaisella tärinällä.
Sigismund seisoi hänen vastassaan, molemmat kädet pöydällä, ikäänkuin lausuakseen kohdalleen ja pontevasti, mitä hän aikoi vastata:
— Miksikä?… Siksi, että olette hävittäneet talon, siksi, että kohta, samalta paikalta, jossa te nyt olette, pankista tullaan hakemaan sata tuhatta francia ja että, teidän takia, minulla ei ole penniäkään kassassani… siksipä juuri!
Risler oli kuin puulla päähän lyöty:
— Minä hävittänyt talon, minä?… minäkö?
— Pahemmin vielä, herra… Olette saattaneet sen häviöön vaimonne kautta; ja olette tahtoneet hyötyä meidän häviöstämme ja teidän epäkunniastanne… Oi! kyllä minä kujeenne näen, kyllä niinkin! Rahat, joita vaimonne on petkuttanut onnettomalta Fromont'ilta, Asnières'in huvila, tiamantit ja muut, kaikki on pantava hänen nimelleen, suojaan onnettomuuksilta; ja te epäilemättä luulette voivanne vetäytyä asioista nyt.
"Oi!… Oi!…" sanoi Risler sammuneella tai pikemmin kuristetulla äänellä, riittämättömällä lausumaan kaikkia hänen ajatuksiaan; ja niin änkyttäessään, veti hän ristikkoa puoleensa niin ankarasti, että siitä repesi palanen. Viimeiseksi hän horjahti, vieri lattialle ja oli siinä liikkumatoinna, äänetöinnä, säilyttäen vaan siinä, mitä hänessä vielä oli elävää, lujan tahdon olla kuolematta, ennenkuin oli puhdistunut. Varmaan oli tämä tahto kovin valtava; sillä sill'aikaa kuin hänen ohimonsa jyskyttelivät, veren vasaroimana, joka sinisti hänen kasvojaan, sill'aikaa kuin hänen korvansa humisivat ja silmänsä verhottuina näyttivät kääntyneen yhä tuota hirveätä tuntematointa kohti, sanoi poloinen itselleen käsittämättömällä äänellä, äänellä haaksirikkoisten, jotka puhuvat suu täynnä vettä, myrskyävässä tuulessa: "täytyy elää… täytyy elää…"
Kun tajunta häneen palasi, istui hän sohvalla, johon työväki sulloutuu istumaan maksupäivinä. Takkinsa oli lattialla, kaulahuivinsa auki, paidan oli Sigismund halaissut kynäveitsellään. Onneksi oli hän haavoittanut kätensä temmatessaan ristikkoa; verta oli vuotanut runsaasti, ja se seikka pelasti hänen halvauksesta. Avattuaan silmänsä huomasi hän vieressään Sigismundin ja rouva Georgesin, jota rahaston hoitaja oli käynyt hakemassa, pulassaan. Kohta kuin Risler voi puhua, kääntyi hän rouva Georgesin puoleen äänellä:
— Onko totta, rouva Chorche, onko totta, mitä minulle kerrottiin.
Hänellä ei ollut rohkeutta pettää ja käänsi pois silmänsä.
— Siis jatkoi onnetoin, siis talo on hukassa, ja minä…
— Ette, Risler hyvä… Ette te…
— Vaimoni, eikö niin? Oi, se on hirmuista… Vai siten olen siis maksanut teille kiitollisuudenvelkani… Mutta, te, rouva Chorche, te ette ole toki voinut uskoa minua osalliseksi tuohon häväistykseen?…
— En, ystäväni, en, rauhoittukaa… Minä tiedän teidän olevan rehellisimmän miehen maan päällä.
Risler katseli häntä hetkisen, värisevin huulin, kädet ristissä, sillä tuon suoran luonteen kaikessa mielen ilmaisemisessa oli jotakin lapsellista.
— Oi, rouva Chorche, rouva Chorche… jupisi hän… Kun ajattelen minun saattaneen teidät perikatoon…
Tuossa kovassa iskussa, joka koski häneen ja erittäinkin oli sattunut hänen sydämeensä, joka oli täynnä rakkautta Sidonieta kohtaan, oli hänen mielestään, pää asia Fromontin huoneen raha-asiain perikato, jonka syy oli hänen sokeutensa vaimoaan kohtaan. Yht'äkkiä nousi hän sukkelaan ylös.
— Siis, sanoi hän, elkäämme heltykö… Tilimme ovat suoritettavat…
Rouva Fromont pelästyi.
— Risler, Risler… minne menette?
Hän luuli Rislerin aikovan mennä Georgesin luo. Risler sen käsitti ja hymyili halveksivan ylpeästi: — Olkaa huoleti, rouva… Herra Georges saapi maata rauhassa… Minulla on muuta kiireempää tehtävää kuin kostaa aviomiehen kunniaani. Odottakaa minua täällä… minä tulen takaisin.
Hän hyökkäsi ulos pieniä portaita myöten; ja, uskollisena sanalleen, jäi Claire kahden kesken Planuksen kanssa kovana ja epätietoisena hetkenä, jommoiset hetket tuntuvat vielä pitemmiltä kaikenlaisten arvostelujen tähden, jotka silloin mielessä pyörivät.
Muutaman hetken kuluttua, kuului nopeita askeleita, vaatteen kahina täytti kapeat ja pimeät portaat. Sidonie näkyi ensiksi, tanssijaispu'ussa, muhkeana ja niin vaaleana, että kaikkialla hänen ulealla ihollaan tuikkivat hohtokivet näkyivät enemmän eläviltä kuin hän, kylvettyinä kylmälle marmori patsaalle. Hengästyminen tanssista, vapiseminen mielen liikutuksesta ja pikaisesta juoksusta pudistivat koko hänen ruumistaan, ja hänen keveät nauhansa, sepaluksensa, kukkansa, uhkea pukineensa surkastuivat hänen ympärillään traagillisesti Risler seurasi häntä, kantaen lippaita, arkkusia, papereita. Tultuaan kotiinsa oli hän hyökännyt vaimonsa kirjoituspöydän kimppuun, oli ottanut kaikki, mitä siellä oli kallisarvoista, jalokivet, korkopaperit, Asnières'in huvilan kauppakirjan; sitte, huoneen kynnykseltä, kutsui hän hänet tanssijaisista kovalla äänellä:
— Rouva Risler!…
Tämä oli juossut hänen luo hyvin sukkelaan, ilman että tuo äkkinäinen kohtaus ollenkaan oli häirinnyt vieraita, jotka silloin olivat iloisimmillaan. Nähdessään miehensä seisovan hänen kirjoituspöytänsä edessä, jonka laatikot olivat auki, murretut, ylös alaisin lattialla tuhansine kaluineen päivineen, joita ne sisälsivät, käsitti hän, että jotakin hirveätä oli tapahtunut.
— Tulkaa pian, sanoi Risler, minä tiedän kaikki.
Hän tekeytyi viattomaksi ja kopeaksi; mutta Risler tarttui hänen käsivarteensa niin tuimasti, että Franssin sanat muistuivat hänen mieleensä: "Hän siitä kuolee ehkä, mutta teidät hän tappaa ensin…" Koska hän pelkäsi kuolemata, antoi hän viedä itsensä ilman vastarintaa, eikä hänellä ollut rohkeutta valehdellakaan.
— Minne me menemme? kysyi hän matalalla äänellä.
Risler ei vastannut, mitään. Sidoniella ei ollut aikaa muuta, kuin heittää paljaille hartioilleen, itsestään huolta pitävä kun hän aina oli, keveän tyllihuivin; ja Risler veti, tai pikemmin survasi hänet rahaston portaille, joita hän astui samalla kuin Sidonie, aivan hänen kintereissään, peläten saaliinsa karkaavan häneltä.
— Kas tässä, sanoi hän sisään tullessaan…
Me olemme varastaneet, me annamme takaisin…
Ota, Planus, kyllä tästä kaikesta voi rahaa tehdä… Ja hän pani rahaston hoitajan pöydälle kaiken tuon komean saaliinsa, jota hänen kätensä olivat täynnä, naisten koristeita, pieniä veikistelemisen esineitä, karttapaperikääryjä.
Sitte kääntyi hän vaimonsa puoleen:
— Ja nyt hohtokivenne… Pian, joutuun…
Tämä kävi hitaasti toimeen, aukaisi vastentahtoisesti käsiranteiden ja korvarenkaiden jouset, ja erittäinkin komean tiamantti-kaulanauhansa, jossa hänen nimensä alkukirjain, — säihkyvä S, — näytti nukkuvalta käärmeeltä, vankina kultakehässä. Risler, josta tämä kävi liian hitaasti, mursi rutosti hauraat ha'at. Komeat esineet kirkuivat hänen sormissaan, kuin rangaistuina ikään.
— Nyt minun vuoroni, sanoi hän sitte… minun on myöskin kaikki annettava… Tässä lompakkoni… Mitäs mulla vielä on?… mitäs mulla vielä on?…
Hän haki, kaiveli taskujaan kuumeen tapaisesti.
— Niin! kelloni… Vitjoneen siinä on tuhannen francia… Sormukseni, vihkimä-sormukseni… Kaikki kassalle, kaikki. Meillä on satatuhatta francia maksettavana tänä aamuna… Päivän tultua on ryhdyttävä toimeen, myömään, muuttamaan kaikki rahaksi. Tunnen erään, joku haluaa ostaa Asnières'in huvilan. Kauppa on oitis tehtävä.
Hän puhui ja toimi yksin. Sigismund ja rouva Georges katselivat häntä niitäkään sanomatta. Sidonie taas näytti tarmottomalta, tajunnottomalta. Kylmä ilma, joka tuli puutarhasta pienen oven kautta, joka oli raollaan, Rislerin pyörtymisestä saakka, pani hänet värisemään, ja koneen tapaisesti kääri hän ympärilleen vyöhyensä poimut, silmät tuijottaen, hajamielisenä. Kuuliko hän ainakin soiton, joka ajoittain kajahteli, ikäänkuin kamalana ironiiana, tanssivien raskaan jyskeen seuraamana?… Rautainen käsi, joka koski häneen, herätti hänen äkkiä huumauksesta. Risler tarttui hänen olkavarteensa ja vei hänen osakkaansa vaimon eteen:
— Polville, sanoi hän. Rouva Fromont poistui, kielsi. — Ei, ei,Risler, ei niin.
— Täytyy, sanoi leppymätöin Risler… Palautus, parannus… Polville siis, katala!… Ja vastustamattomalla liikkeellä heitti hän Sidonien Clairen, jalkojen juureen, sitte, pitäen häntä yhä käsivarresta kiinni:
— Kertokaa minun jälkeeni sanasta sanaan, mitä minä sanon "Rouva…"
Sidonie, puolikuolleena pelosta, kertoi hiljaa: "Rouva…"
— Koko elämä nöyryyttä, alamaisuutta…
— Koko elämä nöyryyt… Vaan en, min'en voi… sanoi hän nousten ylös petoeläimen vauhdilla, ja irtaantuen Rislerin puristuksesta, juoksi hän ulos tuosta avonaisesta ovesta, joka kiusasi, häntä tämän hirveän kohtauksen alusta, houkutteli häntä yön pimeään ja pa'on vapauteen, juoksi lumituiskuun ja tuuleen, joka pieksi hänen alastomia hartioitaan.
— Ottakaa kiinni, ottakaa kiinni hänet… Risler, Planus, minä pyydän, rukoilen, elkää antako hänen niin ikään mennä…
Planus astui askeleen ovelle päin.
Risler pidätti hänen.
— Minä kiellän sinua hievahtamasta paikaltasi… Pyydän teiltä anteeksi, rouva, mutta meillä on paljoa tärkeimpiä asioita käyteltävinä, kuin tämä. Nyt ei ole enää puhe rouva Risleristä… Meidän on pelastettava Fromontin huoneen kunnia, ainoa, joka on vaarassa, ainoa, joka minulla on huolena tällä hetkellä… Siis, Planus, kassallesi ja tehdään laskut.
Sigismund ojensi hänelle kätensä.
— Sinä olet kelpo mies, Risler. Suo minulle anteeksi, että sinua epäilin.
Risler ei ollut häntä kuulevinaan.
— Sata tuhatta francia maksettavana, niinhän?… Kuinka paljo on jäljellä kassassa?…
Vakavana istui hän ristikon taa, selaili kirjoja, korkopapereja, aukaisi lippaat, arvosteli Planuksen kanssa, jonka isä oli ollut jalokivien myyjä, kaikki nuo tiamantit, joita hän ennen vaimollaan oli ihmetellyt aavistamatta niiden arvoa.
Sill'aikaa katseli Claire, kokonaan vavisten, ikkunasta pientä, lumesta valkeata puutarhaa, jossa Sidonien jäljet jo katosivat satavien lumisinkaleiden alle ikäänkuin todistukseksi, ett'ei hänen salaperäisellä lähdöllään ollut enää palaumisen toivoa.
Ja ylähällä tanssittiin vielä. Luultiin emännän puuhailevan illallista, sillä välin kuin hän pakenikin paljain päin, ahdistuen vimman huutoon ja nyyhkytyksiin.
Minne meni hän?…
Hän oli lähtenyt kuin hullu, poikki puutarhan, tehtaan pihan, ja synkkien holvien kautta, joihin hirmuinen, jäinen tuuli tunki sisään. Ukko Akilles ei ollut häntä tuntenut, hän oli nähnyt tänä yönä niin paljo valkoiseen kiedottuja varjoja kulkevan ohitsensa.
Nuoren vaimon ensimmäinen ajatus oli mennä tenoorilaulajan Cazabonin luo, jota hän sittenkään ei ollut tohtinut kutsua tanssijaisiin; mutta tämä asui Montmartressa, ja sinne oli hänen hiukan pitkä matka sellaisessa pu'ussa, kun hänellä oli, ja olisiko hän sitte kotonakaan? Hänen vanhempansa olisivat hänet kyllä ottaneet vastaan, mutta hän luuli kuulevansa rouva Chèben valituksia ja pikku miehen alituisia lavertelemisia. Silloin ajatteli hän Delobelleä, vanhaa Delobelleään. Kaiken loistonsa lankeemuksessa muisti hän sen, joka oli ollut hänen ensimmäinen johdattajansa mailman tielle, joka oli antanut hänelle opetusta tanssissa ja käytöstavassa ja opettanut häntä pitämään itseään kauniina, ennenkuin kukaan hänelle sitä vielä oli sanonut. Jokin kuiskasi hänelle, että tuo arvostaan alennut oli pitävä hänet oikeassa vasten kaikkia muita. Hän nousi vaunuihin, jotka seisoivat portilla ja käski ajamaan Beaumarchaisin bulevaardille näyttelijän luo.
Jonkun aikaa jo oli äiti Delobelle valmistanut olkihattuja vientitavaroiksi: — ikävä ammatti ammatikseen, joka tuotti hänelle tuskin puoli kolmatta francia kahdentoista tunnin työstä.
Ja Delobelle lihoi lihomistaan, mikäli hänen "pyhä vaimonsa" laihtunut laihtumistaan laihtui. Tällä hetkellä oli hän alkamaisillaan höyryävää juustokeitosta, joka oli säilytetty lämpimällä hiiloksella, kun nopeasti kolkutettiin ovelle. Näyttelijä, joka oli vast'ikään nähnyt Beaumarchaisissä erään kamalan näytelmän, veren tahraaman aina sen kuuluisaan ilmoitukseen saakka, säpsähti kolkutuksesta näin sopimattomalla ajalla.
— Kuka siell' on? kysyi hän hiukan hämillään.
— Minä… Sidonie… Aukaiskaa pian.
Hän astui sisään ihan vavisten, ja, heittäen taaksepäin olkavaatteensa, lähestyi liettä, jossa valkea oli sammumaisillaan. Hän puhui oitis, purki vihansa, joka ahdisti häntä jo tunnin ajan, ja hänen kertoessaan kohtauksesta tehtaalla, hillityllä äänellä lähellä makaavan rouva Delobellen tähden, antoi hänen pukunsa loisto tässä niin tyhjässä, köyhässä viidennessä kerroksessa, hänen rutistuneiden koristuksiensa valkoinen hohde keskellä karkeiden hattujen kasoja ja huoneesen hajoiteltuja olkitähteitä — sanalla sanoen, kaikki antoi kuvan näytelmästä, yhdestä noita kauheita elämän mullistuksia, joissa arvot, tunteet, varat ovat rajusti ylös alasin heitetyt.
— Oi, kotia minä en enää mene… Se on päätetty… Vapaa, minä olen vapaa!
— Mutta, kysyi näyttelijä, kukas sen sitte on voinut, ilmiantaa miehellesi?
— Frans. Minä olen varma, että se on Frans. Muita hän ei olisi uskonut… Juuri eilen illalla tuli kirje Egyptistä… Oi! kuinka hän minua kohteli tuon naisen edessä… Pakottaa minua polvilleni… Mutta kyllä minä kostan. Onneksi otin mukaani, ennenkuin lähdin, millä kostaa.
Ja hänen entinen hymynsä kiemuili hänen kalpeissa suupielissään.
Vanha ilveilijä kuunteli kaikkea tätä hyvin hartaasti. Huolimatta säälistään Risler raukkaa, ja Sidonietakin kohtaan, joka hänestä näytti, teaatteritapaan, "kauniilta rikokselliselta," ei hän voinut olla katselematta asiaa pelkältä näyttämölliseltä kannalta, ja hän huudahti innoissaan.
— Mikä mainio kohta, yht'hyvin, viidenneksi näytökseksi!…
Sidonie ei häntä kuullut. Vajonneena johonkin häijyyn ajatukseen, josta hän hymyili edeltä käsin, lähensi hän likelle valkeata hienot sukkansa ja kenkänsä, jotka olivat läpimärät lumesta.
— Entä mitäs nyt ai'ot tehdä? kysyi Delobelle hetken kuluttua.
— Jäädä tänne aamuun saakka… Levätä hiukan… Sittehän näen…
— Vaan minullapa ei ole tarjota sinulle vuodetta, tyttö parka. ÄitiDelobelle makaa…
— Elkää olko huolissanne minusta, Delobelle hyvä… Minä käyn maata tähän nojatuoliin. Minä en, näette, tee vaivaa!
Näyttelijä huo'ahti.
— Niin! tuo nojatuoli… Se oli Sisi raukkamme se. Siinä hän valvoi monta monituista yötä, kun oli kiire työ… Sepähän! Toden perään ovat ne, jotka Manalaan menevät, sentään onnellisimmat.
Hänellä oli aina käsillä joku itsekäs ja lohduttava perusohje. Tuskin oli hän sen muodostanut, kun hän kauhulla huomasi keitoksensa kokonaan jäähtyvän. Sidonie näki hänen liikkeensä.
Vaan tehän olitte rupeamaisillanne illalliselle?… Jatkakaahan.
— Niin, tuhat tulimmaista, minkäs sille saa?… Sepä kuuluu ammattiin, tuohon kovaan elämään, jota meikäläiset viettävät… Näet sen, tyttöseni, niinä pysyn kiinni mielipiteessäni. En ole voinut luopua. Enkä luovu koskaan…
Mitä vielä jäljellä olis Désiréen sielusta tuossa, kurjassa kodissa, jossa hän oli elänyt kaksikymmentä vuotta, niin vapisi se varmaan tuosta kauheasta lauseesta. Hän ei aikonut koskaan luopua!… Delobelle jatkoi:
— Sanokoot, mitä sanovat, näet sen, mutta se on kuitenkin paras ammatti mailmassa. Ollaan vapaita eikä riippuvia kestään. Kaikki kunnialle ja yleisölle!… Minäpä kyllä tiedän, mitä tekisin sinun sijassasi. Sinä et ollut syntynyt elämään kaikkien noiden poroporvarien joukossa, et perhana vie!… Sinä tarvitsit taiteilijain elämää, menestyksen kuumetta, sattumuksia, mielen liikettä.
Puhuessaan, oli hän käynyt istumaan, solmi pyyhkeensä leuan alle ja valoi itselleen suuren lautasellisen lientä.
—… Lukuun ottamatta, että menestyksesi kauniina naisena eivät haittaisi menestystäsi näyttelijättärenä… Tuota! tiedäpäs, sinun tulisi ottaa muutamia tuntia sanelemisessa. Äänelläsi, älylläsi, välikappaleillasi saisit oivan tulevaisuuden.
Ja yht'äkkiä, ikäänkuin vihkiäkseen hänet näyttelytaiteen iloihin:
— Mutta, luullakseni, et ole syönyt illallista?… ne hiukaisevat, näet, nuo mielenliikutukset; istu tuohon ja ota tämä lautanen. Minä olen varma, ett'et ole syönyt juustokeitosta moniin aikoihin.
Hän kaivoi kaapin ylös alaisin löytääkseen hänelle syömäneuvot ja pyyhkeen; ja Sidonie istui vastapäätä häntä, auttaen ja nauraen hiukan toimeen panon vaikeuksille. Nyt oli hän jo vähemmin vaalea. Olipa hänen silmissään kaunis loisto vasta itketyistä kyyneleistä ja iloisuudesta silloin.
Ilveilijätär!
Koko hänen elämänsä onni oli i'äksi kadotettu: kunnia, perhe, varallisuus. Hän oli pois ajettu kodistaan, riistetty puhtaaksi, häväisty. Hän oli kärsinyt kaikki nöyryytykset, kaikki vauriot. Se ei kuitenkaan estänyt häntä illastamasta ihmeellisellä ruokahalulla ja iloisesti pitämästä vastapainoa Delobellen pilanlaskuille tulevasta kutsumuksestaan ja menestyksestään. Hän tunsi itsensä keveäksi, onnelliseksi ja ikäänkuin olevansa matkalla Hurjuuksien maahan, hänen oikeaan kotimaahansa. Miten oli hänen kanssaan vielä käypä? Kuinka monta nousua ja laskua oli vielä oleva hänen uudessa, odottamattomassa ja oikullisessa elämässään? Sitä hän ajatteli nukkuessaan Désiréen suuressa nojatuolissa; mutta myöskin ajatteli hän kostoaan, rakasta kostoaan, joka hänellä siinä oli kädessään ihan valmiina, ja niin varmana, ja niin julmana!
Fromontin huoneen uusi kauppapalvelija.
Päivä oli korkealla, kun Fromont nuorempi heräsi. Koko yön, alahalla näytellyn draaman ja ylähällä riemuitsevan juhlan välillä, oli hän maannut kädet nyrkissä miemoksen tapaista unta, kuin pahantekijä mestauksensa aattoyönä tai voitettu sotapäällikkötappion jälkeen, unta semmoista, josta ei toivo koskaan heräävänsä ja jossa kuolema tutaan edeltäkäsin kaiken havainnon poissaolon tähden.
Kirkas valo tunki huoneesen uutimien läpi luminietosten heijastamana, jotka peittivät puutarhat ja likeiset katot, johtivat hänen mielensä takaisin todellisuuteen. Hän tunsi väristyksen koko onnessaan, ja, jo ennenkuin voi ajatellakaan, tuommoisen epämääräisen surun vaikutuksen, jonka unhoittuneet onnettomuudet jättävät jälkeensä. Tehtaan tunnettu touhu, koneiden raskas huohotus oli täydessä toimessa. Mailma oli siis vielä paikallaan! ja vähitellen heräsi vastaisuuden ajatus hänessä.
— Tänään… arveli hän, tehden ehdottoman liikkeen ulko-oviin päin, ikäänkuin hän olisi tahtonut uudestaan vajota pitkään uneensa.
Tehtaan kello soi, sitte muut lähitienoon kellot, sen jälkeen Angelus.
— Puolipäivä… nyt jo… kauanpa olen maannut!…
Hänellä oli hiukan tunnonvaivoja ja samalla suuri helpotus ajatellessaan, että maksu-aika oli mennyt ohi ilman häntä. Kuinka oli alahalla tehty? Miks'ei oltu hänelle siitä ilmoitettu?
Hän nousi ylös, raotti uutimet ja huomasi Risler vanhemman ja Sigismundin, jotka puhelivat keskenään puutarhassa. He, jotka eivät, olleet pitkiin aikoihin puhutelleet toisiaan. Mitä oli siis tapahtunut?… Valmiina mennäkseen alas, tapasi hän huoneensa ovella Clairen.
— Elä mene ulos, sanoi tämä hänelle.
— Miksi ei?
— Jää tänne… Minä selitän sinulle.
— Mikäs sitte on hätänä?… Onko täällä käyty pankista?
— On kyllä… velkakirjat ovat maksetut.
— Maksetut?
— Risler on saanut rahat… Hän ja Planus ovat olleet hankkimassa aamusta asti… Näköään oli hänen vaimollaan kalliita hohtokiviä… Tiamanttinen kaulanauha yksistään myytiin kahdestakymmenestä tuhannesta francista… Hän möi myöskin Asnières'in huvilan kaluineen päivineen; mutta koska tarvittiin aikaa kauppakirjan tekemiseen, antoivat Planus ja hänen sisarensa edeltäpäin summan…
Claire kääntyi puhuessaan poispäin hänestä. Hän puolestaan kumarsi alas päänsä välttääkseen Clairen katsetta.
— Risler on kunnon mies, jatkoi Claire, ja kun hän sai tietää, keltä hänen vaimonsa oli saanut kaiken loistoisuutensa…
— Kuinka, sanoi Georges säikähtyen Hän tietää?…
— Kaikki… vastasi Claire, alentaen äänensä. — Onnetoin vaaleni, jupisi muutamia sanoja:
— Silloinhan… sinä?
— Oi! minä tiesin kaikki, ennen Risleriä. Eilen tultuani kotia, muistatkos, sanoin sinulle, että siellä, Savignyssa, olin kuullut hirmuisia asioita ja että olisin antanut, kymmenen vuotta elämästäni, ett'en olisi käynyt siellä.
— Claire!…
Hän tunsi itsessään kovan hellyyden, ja astui askeleen lähestyäkseen vaimoaan; mutta tämän kasvot olivat niin kylmät, niin surullisen päättävät, hänen epätoivonsa oli niin selvään kirjoitettu kovaan kylmäkiskoisuuteen koko hänen olennossaan, ett'ei Georges uskaltanut likistää häntä vasten sydäntään, kuten hän tahtoi, vaan kuiskasi hiljaa:
— Anteeksi!… Anteeksi!…
— Mielestäsi olen varmaan hyvin levollinen, sanoi miehuullinen vaimo; se on siksi, että eilen itkin kaikki kyyneleeni. Luulet ehkä: häviömme tähden; vaan siinä petyt. Niin kauan kuin ollaan nuoria ja voimakkaita, kuten me olemme, ei semmoiset velttoudet ole sallittuja. Me olemme varustetut kurjuutta vastaan, ja kestämme ottelun sen kanssa… En, siksi en itkenyt. Vaan itkin hävinnyttä onneamme, itkin sinua, itkin hurjuuden tähden, joka sai sinun hylkäämään ainoan todellisen ystäväsi…
Hän oli kaunis puhuessaan sillä lailla, kauniimpi, kuin Sidonie koskaan oli ollut, hän — puhtaan valon ympäröimänä, joka näkyi ylähältä lankeavan hänen päälleen heleän, pilvettömän taivaan kirkkautena, kun taas jälkimmäisen näppärät piirteet aina näyttivät saaneen loistonsa, vallattoman, kopean viehätyksensä jonkun pikku-teaatterin lamppupartaan teennäisestä valaistuksesta. Mitä muinoin kasvoissa oli ollut hiukan kylmää ja kankeata, sen elävyyttäneet levottomuudet, epäilykset, kaikki rakkauden kidutukset; ja, niinkuin kultaharkoilla ei ole arvonsa, ennen kuin rahan leima siihen on painettu, niin nämä kauniit naisen kasvotkin, murheen kuvasimen merkitsemät, olivat eilisestä saakka säilyttäneet lähtemättömän osoitteen, joka niiden kauneuden täydensi.
Georges katseli häntä ihmetellen. Claire näytti hänestä elävämmältä, enemmän naiselta ja ihmeteltävältä kaiken eron ja esteiden tähden, jotka hän tunsi heidän välillään olevan. Tunnonvaivat, toivottomuus, häpeä, astuivat hänen sydämeensä samalla, kuin tämä uusi rakkaus, ja hän tahtoi ruveta polvilleen hänen eteensä.
— Ei, ei, nouse ylös, sanoi hänelle Claire; jos tietäisit, mitä minulle muistutat, jos tietäisit, mitkä valheelliset kasvot, täynnä vihaa, olen nähnyt jalkojeni juuressa tänä yönä…
— Oi! minäpä en valehtele… vastasi Georges vavisten… Claire, minä rukoilen, lapsemme nimessä…
Silloin kolkutettiin ovelle:
— Nousehan ylös. Näet sen hyvin, että elämä vaatii meitä… sanoi hän matalalla äänellä katkerasti hymyillen; sitte tiedusteli hän, mitä tahdottiin.
Herra Risler pyysi herraa alas konttoriin.
— Hyvä, vastasi hän, sanokaa, että tullaan. Georges astui askeleen mennäkseen, vaan Claire pysäytti hänet.
— Ei, anna minun mennä. Hän ei saa sinua vielä nähdä.
— Mut yhtä kaikki…
— Niin, minä tahdon sen. Sinä et tiedä, kuinka harmissaan ja vihoissaan tuo poloinen on, jonka olette pettäneet. Olisitpa nähnyt hänen viime yönä puristelevan vaimonsa ranteita…
Tämän lausui hän, katsellen Georgesia silmiin, häntä itseänsäkin hirvittävällä uteliaisuudella; mutta Georgesin mieli ei muuttunut, ja hän tyytyi vastaamaan:
— Elämäni kuuluu tuolle miehelle.
— Se kuuluu minulle myöskin; ja minä tahdon ett'et mene alas. Isäni talossa on ollut kylliksi häväistystä. Ajattelehan, että koko tehtaan tiedossa on, mitä on tapahtunut. Meitä väijytään, meitä vakoillaan. On tarvittu työnjohtajien koko voima panemaan tänään työ käymään, kääntämään nuo uteliaat katseet askareihinsa.
— Mut minähän näyttäisin kätkeytyvän.
— Ja olisipa niinkin! Semmoiset ne miehet ovat. He eivät peräydy suurimpien rikosten edessä; pettää vaimoaan, pettää ystävätään, mutta ajatus, että voitaisi syyttää heitä pelosta, se koskee heihin enemmän, kuin mikään… Muutoin, kuule. Sidonie on lähtenyt ainaiseksi pois, ja jos täältä lähdet, voin ajatella sinun menevän häntä tapaamaan.
— Hyvä, minä jään, sanoi Georges… Minä teen kaikki, mitä tahdot.
Claire meni alas Planuksen konttoriin.
Nähdessään Risler vanhemman kävelevän edes takaisin, kädet selän takana, yhtä rauhallisena, kuin tavallisesti, ei olisi mitenkään voinut aavistaa, mitä kaikkia oli tapahtunut hänen elämässään eilisestä saakka. Mitä Sigismundiin tulee, niin säteili hän nähdessään tässä kaikessa, että maksu oli tehty määrätyllä ajalla ja yhtiön kunnia pelastettu.
Rouva Fromontin tullessa hymyili Risler surullisesti ja pudisti päätään.
— Ajattelin kyllä, että te tahdoitte tulla hänen sijastaan; mutta teidän kanssa minulla ei ole asioita päätettävänä. Minä tahdon välttämättä nähdä hänet, puhutella häntä. Me olemme suorittaneet maksun tänä aamuna, kovin on mennyt ohitse; vaan meidän on keskusteltava monista seikoista.
— Risler hyvä, minä pyydän, odottakaa vielä vähän aikaa.
— Miksikä, rouva Chorche? hetkeäkään ei ole hukattavana… Oi! minä arvaan, te pelkäätte minun joutuvan vihaan… Rauhoittukaa itse… rauhoittakaa hänet… Tiedättehän, mitä teille sanoin: kunnia on, joka on mielestäni ennen omaani, ja se on Fromontin kauppahuoneen. Minä olen sen häväissyt vikani kautta. Ennen kaikkia minun on korjattava paha, jonka olen tehnyt tai jota antanut tehdä.
— Käytöksenne meitä kohtaan on ihmeteltävä, rakas Risler, minä tiedän sen hyvin.
— Oi! rouva… jos te hänen käsittäisitte… se on pyhimys… sanoi Sigismund raukka, joka ei uskaltanut enää puhutella ystävätään, tahtoi ainakin todistaa hänelle tunnon vaivojaan.
Claire jatkoi:
— Vaan ettekö pelkää itseänne?… Ihmisvoimilla on rajansa… Ehkä nähdessänne sen, joka teille on niin paljo pahaa tehnyt…
Risler tarttui hänen käsiinsä, katseli häntä silmien pohjaan vakavalla ihmettelemisellä:
— Rakas olento, joka vaan puhuu pahasta, mikä minulle on tehty… Ette siis tiedä, että minä vihaan häntä yhtä paljo petoksestaan teitä kohtaan… Vaan semmoista ei minulla ole olemassakaan tällä hetkellä. Tässä on ainoastaan kaupanharjoittaja, joka tahtoo keskustella osakkaansa kanssa huoneen hyvästä. Tulkoon hän pelkäämättä, ja jos varotte jotakin pikaistumista minun puolestani, niin jääkäät meidän kanssamme. Minun ei tarvitse muuta, kuin nähdä entisen isäntäni tyttären muistaakseni sanani ja velvollisuuteni.
— Minä uskon teitä, ystäväni, sanoi Claire, ja hän meni hakemaan miestään.
Yhtymyksen ensimmäinen hetki oli kauhea. Georges oli kalpea, liikutettu, nöyrtynyt. Hän olisi sata kertaa ennemmin tahtonut seisoa tuon miehen pistoolin edessä, kahdellakymmenellä askeleella, odottaen tulta, kuin tulla hänen eteensä rankaisemattomana rikoksellisena ja olla pakotettu sovittamaan tunteensa porvarilliseen tyynyyteen puhellessa kauppaeduista ja asioista.
Risler ei ollut häneen katsovinaan ja jatkoi kävelemistään pitkin askelin, puhellen:
—… Huoneellamme on kestettävänä hirveä taite… Olemme välttäneet vaaran tänään; vaan se ei ollut ainoa maksettava… Tuo kirottu keksintö on minut kauan vieroittanut asioista. Onneksi olen nyt vapaa ja voin käydä niihin käsiksi. Teidän myös on tekeminen samoin. Työ- ja virka-miehet ovat hiukan isäntien esimerkkiä. Ääretöintä huolimattomuutta ja leväperäisyyttä kaikkialla. Tänä aamuna, ensimmäisen kerran kokonaiseen vuoteen, ruvettiin työhön oikealla ajalla. Luotan siihen, että te panette kuntoon kaiken tämän. Minä taas ryhdyn piirustuksiini. Kuvamme ovat vanhettuneet. Uusia tarvitaan uusia koneita varten. Minä toivon paljo painimestani. Kokeet ovat onnistuneet paremmin, kuin luulinkaan. Sillä varmaan voimme korottaa kauppaamme. En ole puhunut teille siitä ennen, sillä tahdoin kummastuttaa teitä; mutta nyt ei ole enää mitään kummastuksia toisillemme tehtävänä. Eikö niin, Georges?
Hänen äänessään oli niin pistelevän ironian osoite, että Claire vapisi, peläten puhkeamista; mutta hän jatkoi samaan tapaan:
— Niin, luulenpa voivani vakuuttaa, ettäRislerin paininpuolen vuoden kuluttua on tuottava oivallisia tuloksia. Mutta puoli vuotta on oleva kova aika. Meidän on supistaminen vaatimuksemme, vähentäminen menoamme, säästäminen, minkä vaan voimme. Meillä on ollut viisi piirustajaa, nyt on oleva vaan kaksi. Minä otan asiakseni, panemalla yötä lisäksi, että muiden poissaolo unohdetaan. Muutoin, tästä kuukaudesta lähtien luovun osastani yhtiössä. Minä nostan vast'edes palkkani työnjohtajana, kuin ennen, eikä muuta mitään.
Fromont nuorempi aikoi sanoa jotakin, vaan hänen vaimonsa pidätti hänen, ja Risler vanhempi jatkoi:
— Nyt en ole enää osakkaanne, Georges. Minä tulen olemaan jälleen apulaisena, josta minun ei olisi pitänyt koskaan luopua… Tästä päivästä on yhtiökirjamme peruutettu. Minä sen tahdon, ymmärrättehän, minä tahdon sen. Me jäämme siten toinen toisiamme kohtaan, siihen asti, kuin huone on vapautettu asioista ja minä voin… Mutta mitä minä nyt teen ei koske muihin, kuin minuun… Tätä minulla oli teille sanottavana, Georges. Teidän on toimekkaasti pitäminen huoli tehtaasta, teidät on nähtävä, on tunnettava isännän läsnäoloa, ja uskonpa, että kaikkien onnettomuuksiemme joukossa on vielä parannettaviakin.
Äänettömyyden aikana, joka seurasi, kuului pyörien rytinää pihalla ja kahdet muuttovaunut seisattuivat portaiden eteen.
— Pyydän anteeksi, sanoi Risler, että minun täytyy jättää teidät hetkeksi. Mutta tultiin hakemaan huutokaupalle vietäväksi, mitä minulla ylähällä on.
— Kuinka! myöttekö huonekalunnekin? kysyi rouva Fromont.
— Tietysti… kaikki… Minä palautan ne kauppahuoneelle. Ne ovat sen.
— Mut se on mahdotointa, sanoi Georges… Min'en voi sitä sallia.
Risler kääntyi vihastuneena.
— Kuinka sanotte? Mitä ette voi sallia? Claire pysäytti hänen rukoilevalla liikkeellä.
— Se on totta… se on totta… jupisi Georges; ja hän lähti ulos välttääkseen kiusausta antaa sydämensä vihdoin tulvata yli.
Toinen kerros, oli autio. Palvelijat, jotka aamuselta olivat pois lähetetyt ja maksetut, olivat jättäneet talon semmoiseen epäjärjestykseen, kun se oli juhlan seuraavana päivänä; ja kyllä siellä olikin sellaisten paikkojen omituinen näkö, joissa vast'ikään on tapahtunut joku draama ja jotka ovat ikäänkuin kahden vaiheella päättyneiden ja tulossa olevien tapahtumien välillä. Auki olevat ovet, nurkkiin läjitetyt lattiapeitot, tarjottimet, täynnä laseja, illallisvalmistukset, katettu ja vielä koskematoin pöytä, tomu kaikilla huonekaluilla, punssin, lakastuneiden kukkien ja riisipuuterin sekainen haju, kaikki nuo seikat koskivat Risleriin hänen sisään astuessaan.
Salissa oli kaikki mullin mallin: piano oli auki, sen nuotin kannattimelle oli levitetty bachanaali "Orpheuksesta Manalassa", ja heleät, poimutetut verhot, kaadetut, niin sanoakseni kauhistuneet, istuimet muistuttivat haaksirikkoon joutuneen laivan salongia hirveänä pelästyksen yönä, jolloin yht'äkkiä, keskellä juhlaa laivalla, huudetaan, että törmäys on särkenyt laivan kyljen ja että se vuotaa kaikkialta.
Ruvettiin kantamaan alas huonekaluja.
Risler katseli muuttoa kylmäkiskoisesti, ikäänkuin hän olisi ollut jonkun vieraan luona. Tuo loistoisuus, josta hän ennen oli ollut onnellinen ja ylpeä, vaikuttivat hänessä nyt voittamattoman inhon. Kuitenkin hän, astuessaan vaimonsa huoneesen, tunsi jonkinlaista epämääräistä mielenliikuntaa.
Se oli iso suoja, verhottu siniseen, valkoisilla karikoilla peitettyyn satiniin nipuilla. Oikea kokottipesä. Siellä virui revittyjä ja rutistuneita tyllisepaluksia, nauhasolmuja ja tekokukkia. Kuvastimen edessä seisovat kynttelit olivat, palaneena loppuun, halaisseet kynttelijalkain torvet; ja vuode silkki karikkoineen rankisineen, suurine nostettuine ja syrjään vedettyine uutimineen, koskemattomana keskellä tuota mullistusta, näytti kuolleen vuoteelta, paraatisisijalta, jossa ei kukaan enää tulisi makaamaan.
Rislerin ensimmäinen liike astuessaan sinne, oli hirvittävän vihan liike, halu syöstäytyä kaikkien noiden kalujen päälle, raastaa rikki kaikki, paloitella kaikki, musertaa kaikki. Ei mikään, näet, ole niin yhtä pitävä naisen kanssa, kuin hänen huoneensa. Poissa olevanakin hymyilee hänen kuvansa kuvastimista, jotka sitä ovat heijastaneet. Jotakin hänestä, hänen mielihajuaineistaan jääpi kaikkeen, johon hän koskettaa. Hänen asentonsa näkyvät sohvien pieluksista ja hänen hyörimistään kuvastimien ja toaletin ympärillä voi seurata mattojen kaavojen mukaan. Täällä muistutti Sidonieta etenkin hylly, täynnä lasten kapineita, vähäpätöisiä, pieniä kiinalais-teoksia, mikroskoopillisia viuhkoja, nukkiastioita, kullatuita kenkiä, pieniä paimen-poikia ja tyttöjä vastatusten, vaihdellen kiiltäviä ja kylmiä porsliini katseita. Se oli Sidonien sielu, tuo hylly, ja hänen ajatuksiaan, aina halpoja, vähäisiä, turhanpäiväisiä ja tyhjiä kuvasivat nuo mitättömyydet. Niin todellakin, jos viime yönä, kun Sidonie vielä oli hänen käsissään, Risler vimmassaan olisi musertanut tuon pienen hauraan pään, niin olisi hän siitä nähnyt vierivän esiin, aivojen asemasta, kokonaisen hyllykalujen mailman.
Surullisena ajatteli mies parka näitä asioita vasaroiden jyskeessä ja muuttomiesten hälinässä, kun hänen takanaan kuului pieniä, sipsuttelevia ja arvonsatuntevia askeleita; ja näyttäytyi herra Chèbe, punaisena, hengästyneenä, salamoivana. Hän kohteli, kuin ainakin, vävyään korkealta:
— Mitä tämä on! Mitä kuulen minä? Vai niin! olette siis muuttamassa?
— Minä en muuta, herra Chèbe… vaan myön.
Pikku mies hypähti, kuin kala kiehuvasta vedestä.
— Myötte? Ja mitä niin?
— Myön kaikki, sanoi Risler kumealla äänellä, katsomattakaan häneen.
— Malttakaahan, vävyseni, malttakaahan hiukan mieltänne. Herra Jumala, en minä sano, että Sidonien käytös… Muutoin, minä en tiedä mitään. En ole koskaan tahtonut mitään tietääkään… Mutta, muistutan teille vaan arvoanne. Likaiset vaatteethan kotona pestään, piru vie! Kuka sitä nyt narriksi rupeaa, niinkuin te olette tehneet aamusta saakka. Näette, kaikki ihmiset ikkunoista katselevat, entä portilla sitte!… Koko kaupunkihan teistä on kertova, hyvä ystävä.
— Sitä parempi. Häväistys on ollut julkinen, parannus on oleva julkinen myöskin.
Tuo näennäinen tyyneys ja välinpitämättömyys kaikista hänen muistutuksistaan sai herra Chèben vimmaan. Hän muutti äkkiä puhetapansa ja rupesi puhumaan vävylleen vakavalla ja käskevällä äänellä, niinkuin puhutaan lapsille ja hulluille:
— Niin! mutta teillä ei ole oikeutta viedä täältä mitään. Minä panen nimen-omaan vastaan, koko miehen voimallani, kaikella isän vallallani. Luuletteko, että minä annan teidän heittää lapseni keppikerjäläiseksi… Eipä vaan!… Eipä niinkään!… Kylliksi hullutuksia tässä jo. Ei mitään talosta enää ulos pääse.
Ja herra Chèbe, suljettuaan oven, asettui sen eteen sankarimaisella liikkeellä. Niin, jumal'aut', tämähän koski hänen etujaan myöskin. Kun lapsensa kerran oli keppikerjäläisenä, kuten hän sanoi, niin ei hänenkään enää ollut rikkaan miehen päiviä vietettävä. Hän oli uljas tuossa asennossaan suuttuneena isänä; mutta ei hän siinä kauan pysynyt. Kaksi kättä, kaksi ruuvipenkkiä, tarttui hänen ranteihinsa, ja hän oli keskellä huonetta, jättäen oven vapaaksi muuttomiehille.
— Chèbe, poikaseni, kuunnelkaa tarkkaan, sanoi Risler kumartuneena häntä kohti… En voi enää hillitä itseäni… Aamusta saakka olen pannut siihen viimeiset voimani; vaan paljoa ei tarvita, että vihani puhkeaa ilmi, ja onnetoin se, jonka yli se lankeaa… Minä voin tappaa kenen hyvänsä… Siis, menkää tiehenne pian…
Näissä sanoissa oli semmoinen voima, ja tapa, jolla vävynsä häntä pudisteli puhuessaan, oli niin kaunopuhelias, että herra Chèbe oitis tuli vakuutetuksi. Hän jupisi anteeksi antamustakin. Varmaan oli Rislerillä oikeus tehdä niin. Kaikki kunnon ihmiset puoltaisivat häntä… Ja hän peräytyi, askelittain ovelle päin. Tultuaan sinne asti, kysyi hän arasti: jatkettaisiko rouva Chèben pientä eläkettä.
— Kyllä, vastasi Risler, mutta sen yli elkää nousko koskaan, sillä nyt asemani ei ole täällä enää sama. Minä en ole kauppahuoneen osakas.
Herra Chèbe siiristi hämmästyneet silmänsä, ja kasvonsa saivat tuommoisen heikkomielisen nä'ön, joka sai monen miehen uskomaan, ett'ei onnettomuus, joka häntä oli kohdannut, — tiedättehän, ihan sama, kuin Orleansin herttuata — ollutkaan vaan hänen oma keksimä kertomuksensa; mutta hän ei uskaltanut tehdä pienintäkään muistutusta. Vävynsä oli suorastaan muuttunut. Oliko se Risler, tämä tiikeri, joka pöyhisti karvojaan pienimmästäkin sanasta, eikä puhunut mistään vähemmästä, kuin murhasta.
Hän puikki pois, sai ryhtinsä vasta portailta päästyään, ja kulki pihan poikki voittajan nä'öllä.
Kun kaikki suojat olivat tyhjennetyt, kävi Risler niiden läpi vielä kerran, sitte otti hän avaimen ja meni Planuksen luo antaakseen sen rouva Georgesille.
— Voitte antaa asunnon vuokralle, sanoi hän, siinä on lisä tuloja tehtaalle.
— Entä te, ystäväni?
— Oi! minä en suuria tarvitse. Rautavuode tuolla ylähällä lakkahuoneessa. Siinä on kylliksi kauppahuoneen palvelijalle. Sillä minä, minä kerron sen teille, tästä lähin en ole enää muuta kuin kauppa-palvelija.
… Hyvä palvelija, näet, valpas ja luotettava, josta teidän ei ole valittaminen, sen minä vannon.
Georges, joka tarkasteli laskuja Planuksen kanssa, tuli niin liikutetuksi kuullessaan tuon poloisen siten puhuvan, että hän tuota pikaa heitti paikkansa. Nyyhkytykset tukehduttivat häntä. Claire oli myöskin hyvin liikutettu, ja lähestyen Fromontin kauppahuoneen uutta palvelijaa, sanoi hän:
— Risler, kiitän teitä isäni nimessä.
— Häntä olen koko ajan ajatellut, vastasi tämä yksinkertaisesti.
Tällä hetkellä astui ukko Akilles sisään, tuoden postia.
Risler otti kirjekasan, aukaisi ne yksittäin rauhallisesti, ja antoi sen mukaan Sigismundille.
— Kas tässä tilaus Lyonista… Miksi ei ole vastattu Saint-Etienneen?
Hän antautui kaikin voimin asioihin, ja siinä oli hänellä ymmärryksen selkeys, joka tuli juuri tuosta ikuisesta mielenjännityksestä kohti lepoa ja unhotusta.
Yht'äkkiä, noiden suurien kirjekuorien joukossa, jotka olivat toiminimellä merkityt ja joiden paperi, kokoonpano tuntui kauppakonttorilta, kiireiseltä lähetykseltä, näki hän yhden pienemmän, huolellisesti suljetun, joka niin kavalasti oli pujahtanut muiden sekaan, ett'ei hän sitä alussa ollut huomannutkaan. Hän tunsi hyvin tuon hienon, harvan, vakavan käsialan. "Herra Rislerille. — Yksityisesti." Se oli Sidonien käsiala. Sen nähdessään tunsi hän samaa itsessään kuin ylähällä hänen huoneessaan.
Koko hänen rakkautensa, koko hänen vihansa petettynä miehenä nousi hänen sydämeensä suuttumuksen voimalla, joka synnyttää murhaajia. Mitä kirjoitti tämä hänelle? minkä valheen hän oli vielä keksinyt? Hän oli auaista kirjeen, vaan pysähtyi. Hän käsitti, että, jos sen lukisi, olisi hänen uljuutensa lopussa; ja, kumartuen kohti rahaston hoitajaa: