… Väliin, jättäen Chèbeläiset ja Delobellen juhlaan, käveli Risler pitkin kenttiä veljensä ja "tytin" kanssa, kukkia poimiskellen seinäverhomalliksi. Pitkillä käsillään taivutti Frans orapihlajan korkeat oksat tahi kiipesi puiston aidalle taittaakseen nuortean lehvän, jonka toiselta puolelta oli huomannut. Mutta joen rannaltapa he korjasivat rikkaimman satonsa.
Siellä oli notkeita, pitkä- ja koukero-vartisia kasveja, jotka ovat niin hyvän näköisiä seinäverhoilla, suuria, suoria ruokoja ja pyöräkelloja, joidenka kukat — puhjeten yht'äkkiä oikullisessa piirustuksessa — näyttävät eläviltä kasvoilta, joltakin, joka katselee neuvottoman, lumoavan lehvän keskeltä. Risler ryhmitti kukkakimppunsa, lajitteli ne taiteellisesti, viehättyen itse kasvienkin luonnosta ja kokien hyvin panna mieleen niiden elintavan, joka onkin käsittämätöin, kun vaan yhden päivän väsymys on niiden yli kulkenut.
Kun kimppu oli valmis ja leveällä ruoholla, ikäänkuin nauhalla, sidottu, sälytettiin se Franssin selkään, ja sitte matkalle! Mietiskellen yhä taidettaan, etsi Risler kävellessäänkin aineita ja meistejä.
— Katsohan tyttäreni… tätä lehmänkieloa valkoisine kulkusineen näiden ruusujen välitse… Hä? Mitäs luulet?… vesivihriällä tai villaharmaalla pohjalla, sepä se koreata olisi.
Mutta Sidonie ei pitänyt enemmän lehmänkieloista, kuin ruusuistakaan. Kedon kukat olivat hänestä köyhien kukkia, jotakin hänen syreeni-värisen hameensa tapaista.
Hän muisti nähneensä muullaisia herra Gardinois'in hovissa, ansareissa, porrasaidalla ja ylt'ympäri hiekoitettua, suurien vaasien reunustamaa pihaa.
Kas semmoisia kukkia hän rakasti, niin käsitti hän maa-elämän!
Muisto Savignysta johtui hänen mieleensä joka askeleella. Kun he kulkivat jonkun puiston ristikkoportin ohi, seisattui hän katselemaan suoraa yhtämittaista kujaa, joka vei portaitten luo… Suurien puiden säännöllisesti varjostamat nurmikot ja rauhalliset penkereet veden partaalla muistuttivat hänelle muita penkereitä, muita nurmikoita. Ja nuo loistoisuuden näyt, muistoihin yhdistyneinä, tekivät hänen sunnuntainsa paljoa surullisimmiksi. Mutta varsinkin paluu lannisti hänen.
Ne ovat niin hirveän täynnä väkeä ja tukehduttavaa ilmaa, noina iltoina, Parisin pienet lähipysäkit! Siellä sitä on teeskenneltyä iloa, tuhmaa naurua ja lauluja, vedettyjä viimeisellä äänellä, jolla ei ole enää muuta voimaa, kuin kirkua!… Sillä kertaa oli herra Chèbe haltioissaan…
Siinä sai hän tuuppia piljettiluukun ääressä, vihoitella junan myöhästymisestä, sättiä asema päällikköä, yhtiötä, hallitusta, ja sanoa kovaa Delobellelle, naapurien kuulla.
— "Hä?… annas kun tämmöistä tapahtuisi Ameriikassa?"… Ja, kiitos kuuluisan näyttelijän osoitteelliselle mimiikille ja mahtavalle katsannolle, jolla hän vastasi: 'Kyllä kai!'… sai se ympärillä olevat arvelemaan, että nuo herrat täsmälleen tiesivät, miten Ameriikassa olisi käynyt moisissa tapauksissa. Hehän olivat peräti yhtä tietämättömät kumpikin; mutta kansassa tuo heitä ylensi.
Istuen Franssin rinnalla, puolet hänen kukkakimpustaan polvillaan, oli Sidonie ikäänkuin mitättömäksi hälvennyt keskellä tuota melskettä, kauan odottaessa iltajunaa. Asemalta, jota yksi ainoa lamppu valaisi, näki hän ulkona synkkävarjoiset varvikot, siellä täällä viimeisten juhlavalaistusten läpäiseminä, mustan kyläkadun, ihmiset, jotka tulivat, ja lyhdyn, ripustetun autiolle rannikolle.
Aika ajoin kulki lasiovien takaa pysähtymättä juna, hehkuvien hiilien räiskinässä ja uhkuen höyryä. Silloin puhkesi asemalla huuto- ja koputus-myrsky, jonka yli liiteli herra Chèben ylen kimakka sopraano ääni, kirkuen kuin kalalokki ikään: "Murtakaa ovet! Murtakaa ovet!"… jota pikku mies kyllä olisi kavahtanut tekemästä, hän kun julmasti pelkäsi kaikkia shandarmeja. Tuokion kuluttua myrsky lakkasi. Naiset, väsyneinä ja kovan ilman hajoittamine hiuksineen, nukkuivat lavitsoille. Siinä oli rutistuneita hameita, särkyneitä kapineita ja valkoisia, avorintaisia vaatteuksia, täynnä tomua.
Sitäpä kyllä karisi kaikista vaatteista, kohosi ilmaan joka askeleella, se synkensi lamput, himmensi silmät, muodosti kuni pilven ikään rasittuneille kasvoille. Vaunut, joihin vihdoin astuttiin, tuntikausia odotettua, olivat myöskin tomun läpitunkemat… Sidonie aukais ikkunan ja katseli mustia tasankoja, loppumatointa pimeyden juovaa. Sitte nousivat esiin, lukemattomina tähtinä ensimmäiset lyhdyt kaupungin laidan bulevaardeilla, linnoitusten lähellä.
Siihen loppui kaiken tuon köyhän väestön hirveä lepopäivä. Parisin näky johti kaikkien mieleen seuraavan päivän työn. Kuinka ikävä hyvänsä sunnuntainsa olikin, niin alkoi Sidonie kuitenkin kaivata sitä. Hän ajatteli rikkaita, joille joka päivä elämässä on lepopäivä; ja hämärästi, kuni unessa esiytyivät hänelle pitkät puistikot, jotka hän päivällä oli nähnyt täynnä tämän mailman miekkoisia, jotka kävelivät hienolla hiekalla, sillä välin kuin tuolla ristikkoportilla, tomuisella tiellä, köyhien sunnuntai kului suurin askelin, että tuskin ehti pysähtyä hetkeksi katsomaan ja kadehtimaan.
Kolmestatoista seitsemääntoista vuoteen oli pikku Chèben elämä tuollaista.
Vuodet vuosia seurasivat tuomatta vähintäkään muutosta mukanaan. Rouva Chèben kashimirishaali oli hiukan enemmän kulunut, pieni syreenivärinen hame oli vielä kestänyt muutamia korjauksia, ja siinä kaikki! Ainoastaan mikäli Sidonie kasvoi, loi Frans, joka nyt oli tullut nuoreksi mieheksi; häneen äänettömiä, helliä katseita, osoitti häntä kohtaan kaikille silmin nähtävää rakkauden huomiota, jota nuori tyttö vaan yksin ei älynnyt.
Eikä mikään, muutoin, huvittanut pikku Chèbeä.
Työhuoneessa täytti hän tehtävänsä säännöllisesti, vaiteliaasti, ilman pienintäkään ajatusta tulevaisuudesta tai aikaantulosta. Kaikki, mitä hän teki, näkyi tapahtuvan toistaiseksi.
Frans sitä vastoin työskenteli jonkun aikaa jo erityisellä innolla, vauhdilla semmoisella, kuni ne, jotka johonkin pyrkivät ponnistustensa lopulla, niin että hän neljänkolmatta vanhana pääsi toisena Centraalikoulusta insinöörin arvolla.
Sinä ehtoona oli Risler vienyt Chèbea perheenGymnase-teaatteriin ja koko illan tekivät rouva Chèbe ja hän alinomaa merkkejä iskemällä toisilleen silmää lasten selän takana. Sitte lähtiessä, pani rouva Chèbe juhlallisesti Sidonien käden Franssin käsivarrelle, ikäänkuin sanoen rakastajalle: "Selvittäykää nyt… se on teidän asianne…"
Silloin koetti rakastaja parka selvittäydä.
Matka on pitkä Gymnase-teaatterista Marais'iin. Tuskin on muutamia askeleita käyty, kun bulevardien loisto katoaa, jalkakadut käyvät yhä pimeämmiksi, kulkiat yhä harvinaisemmiksi. Frans alkoi puhua näytelmästä… Hän piti hyvin paljon kappaleista, joissa oli tunnetta.
— Entä te Sidonie?
— Oi! minä, tiedättekö, Frans, jos vaan löytyy komeita pukineita.
Laita on se, ett'ei hän teaatterissa muusta huolinutkaan. Hän ei ollut noita tuntehikkaitaà la Bovary, jotka tulevat teaatterista valmiine rakkauden lauselmineen ja ylpeine ideaalineen. Ei! Himoa loistoon ja komeuteen, sitä vaan teaatteri hänessä herätti; sieltä hän saavutti ainoastaan meistejä hiuslaitoksiin ja vaateparsia… Näyttelijättärien uudet, liioitellut pukineet, heidän käytöksensä, aina heidän maalliseen, teennäiseen lausumiseensa asti, joka hänestä näytti oikein erinomaiselta, ynnä kulloitusten ja tulien halpamainen häikäistys, loistava ilmoitus ovella, vaunut, jotka seisattuivat, koko tuo hiukan epäterveellinen melu maineessa olevan kappalen ympärillä — kas sitä hän rakasti, se kävi häneen.
Rakastaja jatkoi:
— Kuinka hyvin he näyttelivät rakkauden kohtauksen!
Ja sanoessaan tuon rakkaus-sanan, kumartui hän hellästi pientä, sievää päätä kohti, käärittyä valkoiseen villa päähineesen, jonka alta kiehkuroivat suortuvat laskeutuivat.
Sidonie huo'ahti:
— Oi, niin, rakkauden kohtaus!… Näyttelijättärellä oli hyvin kauniit hohtokivet!…
Oli hetki äänettömyyttä. Frans paralla oli paljo vaivaa selittääkseen. Sanat, joita hän etsi, eivät tulleet esille, sitte anasti pelko hänen. Puhuakseen määräsi hän itselleen paikat:
— Kunhan ollaan käyty Saint-Denis-portin sivu… Kunhan mennään bulevaardilta.
Mutta Sidonie rupesi puhumaan muista ihan joutavista asioista, niin että Franssin julistus jäätyi hänen huulilleen, tahikka seisautti heitä vaunut, joten vanhemmat ehtivät yllättää heitä.
Maraisissa vihdoin ratkaisi hän yhtäkkiä päätöksensä:
— Kuulkaas, Sidonie… Minä rakastan teitä…
Sinä yönä oltiin Delobellelässä valveella hyvin myöhään.
Noiden miehuullisten naisten tapa oli tehdä työpäivänsä niin pitkäksi, kuin mahdollista, jatkaa se niin myöhään yöhön, että heidän lamppunsa oli aina viimeiseksi sammuneita hiljaisen Braque kadun varrella. Maata pannakseen odottivat he suuren miehen tuloa, jolleka takan hiilloksella pidettiin varina pieni, vahvistava illallinen.
Hänen näyttelyaikanaan oli sillä olemissyynsä, koska näet näyttelijät, joiden täytyy syödä aikaiseen ja sangen keveä päivällinen, näyttämöltä päästyään tulevat kotia hirveän nälkäisinä. Delobellehan ei enää ollut näytellyt moniin aikoihin; mutta omaamatta oikeutta, kuten hän sanoi, luopua teaatterista, kannatti hän kiihkoaan monituisilla ilveilijän tavoilla, joihin kuului tuo palausillallinen samoinkuin jokapäiväinen kotiintulonsakin, sen jälkeen kuin kaasu oli sammutettu bulevardi-teaatterin viimeiseltä lamppu-partaalta. Panna levolle illallisetta, samaan aikaan, kuin kaikki muut, sehän olisi ollut eroamista, luopumista taistelusta. Eikä hän luopunut, hiisi vie!…
Puheenalaisena yönä ei näyttelijä vielä ollut palannut, ja molemmat naiset odottelivat häntä jutellen ja työskennellen sangen vilkkaina, ehkä jo varsin myöhä oli. Koko illan oli puhuttu yksinomaisesti Franssista, hänen edistyksestään ja tulevaisuudestaan.
— Nykyään, sanoi äiti Delobelle, ei häneltä puutu muuta, kuin hyvä pikku vaimo.
Se oli myöskin Désiréen mielipide. Muuta ei puuttunut Franssin onnesta, kuin hyvä, pikku vaimo, sauras, hilpeä ja työhön tottunut, joka unhoittaisi kaikki hänen takia. Ja kun Désirée puhui siitä tuollaisella vakuutuksella, tiesi se että hän oikein hyvin tunsi tuon vaimon, joka oli niin sovelias Frans Rislerille… Désirée ei ollut kuin vuotta nuorempi Franssia, juuri mitä tarvitaan ollakseen nuorempi miestään ja voidakseen samalla kelvata hänelle äidiksi…
Kaunis?…
Ei ihan, mutta pikemmin sievä, kuin ruma, huolimatta hänen vaivaisuudestaan, sillä hän ontui, poloinen!… Ja sitte älykäs, reipas ja niin hempeä! Ei kukaan muu, kuin Désirée, tietänyt mihin määrin tuo pikku vaimo rakasti Franssia ja kuinka hän oli ajatellut häntä yöt päivät jo vuosikausia. Frans itsekään ei ollut sitä huomannut, eikä hänen silmänsä näkynyt olevankaan muita, kuin tuota tyttömukuraa, Sidoniea, varten. Mutta yhden tekevä! Hiljainen rakkaus on niin kaunopuhelias, niin suuri voima on kätketty pidätettyihin tunteisin… Kuka ties? ehkäpä jonakin päivänä…
Ja pikku ontuva, kumartuneena työnsä yli, lähti pitkälle matkalle haaveiden maahan, niinkuin usein tapahtui tuon viallisen, istuessaan nojatuolissaan, jalat nojattuina liikkumattomaan jakkaraan — matkalle ihmeelliselle, jolta hän aina palasi onnellisena ja hymyilevänä, nojaten Franssin käsivarteen rakastetun puolison kaikella luottamuksella. Sormensa seurasivat hänen sydämensä unelmaa, pikku lintu, jota hän silloin käsissään piteli ja jonka rutistuneita siipiä hän korjaeli, sekin näytti olevan matkalla, lentämäisillään tuonne, hyvin kauas, hilpeänä ja köykäisenä, kuin hän. Yht'äkkiä aukeni ovi.
— Enhän teitä häirinne? sanoi reimastunut ääni. Äiti, joka oli hiukan nukahtanut, kohotti pikaisesti päätään:
— Kah! herra Franshan se on… tulkaa vaan sisään herra Frans… Näette, me odotamme isää… Näyttelijät peijakkaat ne tulevat aina niin myöhään kotia… Istukaahan tuohon… syöttehän illallista hänen kanssa…
— Oi! ei, kiitoksia, vastasi Frans, jonka huulet vielä olivat vaaleat äskeisestä mielenliikutuksesta; kiitos, minä en viivy… Minä näin teillä tulta ja poikkesin vaan teille sanomaan… kertomaan teille suuren uutisen, joka teitä on hyvin huvittava, sillä tiedän teidän minua rakastavan…
— Minkäs niin, Herra Jumala?
— Herra Frans Rislerin ja neiti Sidonien kihlauksen!…
— Tuota! Minä kun vast'ikään pääsin sanomasta, ett'ei häneltä muuta puutu, kuin hyvä, pikku vaimo, pani siihen äiti Delobelle nousten ylös hypätäkseen hänen kaulaansa.
Désirée ei kyennyt lausumaan sanaakaan. Hän kumartui vielä enemmän työnsä yli ja, koska Franssin silmät olivat yksinomaisesti onnessaan kiinni ja äiti Delobelle vaan katsoi kelloa, nähdäkseen, kohtako hänen suuri miehensä tulisi, niin ei kukaan huomannut ontuvan mielenliikutusta ja kalpeutta, eikä pikku linnun suonenvedon tapaista väräjämistä, joka liikkumattomana oli hänen käsissään, pää kallellaan, kuni kuolleeksi haavoitettu eläin.
Pikku Chèben histooria. — Savignyn kiiltomadot.
Savigny-sur-Orgessa.
'Rakas Sidonie!
Eilen istuimme pöydässä suuressa ruokasalissa, jonka tunnet, ja ovi oli selkoisen selällään täydessä kukassa oleville portaille. Minun oli pikkuisen ikävä. Isä kulta oli ollut huonolla tuulella koko aamupäivän, ja, äiti parka ei tohtinut hiiskua sanaakaan noiden rypistettyjen kulmakarvojen lannistamatta, jotka aina ovat hänelle lakia lukeneet. Minä ajattelin, että oli todellakin vahinko olla aivan yksin, kesäsydännä, näin kauniissa paikassa, ja että olisin varsin onnellinen, nyt kun, näet, olen päässyt kasvatuslaitoksesta ja kun minun on oltava kaiket vuoden ajat maalla, saadessani, kuni muinoin, jonkun kanssani juoksentelemaan pitkin metsiä ja pyökki-puistoja.
Georges käy kyllä toisinaan täällä, mutta hän tulee aina hyvin myöhään, ainoastaan päivälliseksi, ja palajaa sitte seuraavana päivänä jo ennenkuin olen hereillä. Sitä paitsi onkin hän jo vaka mies, herra Georges. Hän tekee työtä tehtaalla, ja asioiden huoli vetää usein hänenkin otsalleen ryppyjä.
… Näin pitkälle olin ehtinyt mietteissäni, kun isäni yht'äkkiänopeasti kääntyi puoleeni:
— Mitenkä pikku Sidonien laita on? Mielelläni tahtoisin pitäähänet täällä jonkun ajan.
Arvaathan, kuinka olin onnellinen! Sehän vasta iloa taas kohdata toisensa ja sitoa tuo hyvä ystävyys jonka keskeyttäminen oli enemmän elämän, kuin meidän vikamme! Paljo niitä on meillä oleva asioita kerrottavana! Sinä, joka yksin voit huvittaa hirveää isoisää, sinä olet tuottava iloa meille, ja vakuutan sinua, että sitä kyllä tarvitaankin.
Se on niin autio, tämä kaunis Savigny! Ajattelehan, että aamuisin välistä pistää päähäni virnaileminen. Pukeudun, teen itseni kauniiksi, hiukset kiharassa ja koreat vaatteet yllä; kävelen puistikoissa, ja äkkiä huomaan tehneeni kustannuksia joutsenien, sorsien, Muisku-koirani ja lehmien vuoksi, jotka niityllä eivät edes käännykään ohi kulkiessani. Silloin menen kiusalla hyvin sukkelaan takaisin, puen ylleni kattuuni-hameen, askartelen moisiossa, aitassa, vähän missäkin. Ja todellapa alan uskoa, että ikävä on minun vartuttanut ja että minusta tulee varmaan oiva emäntä….
Onneksi tulee, näet, kohta metsästysaika, jolloin arvelen voivani huvitella hiukan. Ensiksi käyvät silloin Georges ja isäni, jotka molemmat ovat kovia metsästäjiä, useammin täällä. Sitte tulet sinä. — Sillä vastaathan minulle heti, että tulet meille, eikö niin? Herra Risler sanoi tuonnoin sinun olevan raihnas. Savignyn ilma tekee sinulle oikein hyvää.
Täällä kaikki sinua odottavat. Ja minä en malta enää elääkään.
Claire.'
Kirjeensä kirjoitettuaan, pani Claire Fromont suuren olkihatun päähänsä, sillä elokuun ensimmäiset päivät, olivat helteiset ja ihanat, ja meni laskemaan sen pieneen laatikkoon, josta kirjeenkantaja joka aamu ohimennessään otti hovin postin.
Se oli puiston päässä, tien käänteessä. Hän seisattui hetkeksi katselemaan puita tien varrella ja ympäröiviä niittyjä, jotka uinailivat päivän paistehessa. Tuolla elonleikkaajat korjasivat viimeisiä lyhteitä, vähän kauempana taas kynnettiin. Mutta koko tuon hiljaisen työnteon alakuloisuus oli kaukana nuoresta tytöstä, joka loisti ilosta nähdäkseen ystävätään.
Ei yhtäkään tuulenhengähdystä kohonnut korkeilta kukkuloilta taivaanrannalla, ei yhtäkään ääntä puiden latvoista tullut varoittamaan häntä, edes aavistusta antamalla ja estämään häntä lähettämästä tuota kovaonnista kirjettä. Ja oitis kotia palattuaan kävi hän puuhaamaan Sidonielle sievää huonetta omansa viereen.
Kirje meni uskollisesti perille. Kuusaman ympäröimästä pienestä, ruohonpäisestä portista tuli se Parisiin ja saapui samana iltana, Savignyn postimerkkineen ja ihan tuoksuvana maa-ilmaa, viidenteen kerrokseen Braque-kadun varrelle.
Sepä oli tapahtuma! Kirje luettiin kolmeen kertaan; ja viikonajan, lähtöön saakka oli se takan reunuksella rouva Chèben tähteiden, lasikuvulla varustetun kellon ja keisarikunnan aikuisien maljojen joukossa. Sidoniesta oli se, kuni ihmeellinen romaani, täynnä lumousta ja lupauksia, jota hän luki aukaisematta, katselemalla vaan sen valkoista koteloa, jossa kohosi Claire Fromont'in koreiltu nimikirjoitus.
Kyllä nyt puuhattiin, kuin häiksi konsanaan. Pääasia oli tietää, minkälaisissa vaatteissa mennä hoviin. Huolta oli pidettävä siitä, oli leikattava, sovitettava ja koetettava hameita ja hiuslaitoksia… Frans raukka! Kuinka nuo valmistukset saivat hänen pahoille mielin! Lähtö Savignyyn, jota hän turhaan oli koettanut vastustella, oli vielä viivyttelevä heidän naimistaan, jota — hänen tietämättä, miksi? — Sidonie oli siirtänyt joka päivä vähän. Frans ei, näet, voisi mennä hänen luo; ja kun Sidonie kerran oli siellä, keskellä kestejä ja huvia, niin ties' sen, miten kauvaksi hän sinne jäisi?…
Delobellen naisille kävi tuo toivotoin rakastaja aina luottamuksiaan tekemässä, vaan huomaamatta kertaakaan, kuinka vireästi Désirée nousi ylös, hänen sisään tullessaan, tarjotakseen hänelle sijaa vieressään työpöydän ääressä ja kuinka hän sitte istuutui ihan punaisena, hehkuvin silmin.
Muutamiin päiviin ei oltu enää tehtylintuja ja kärpäsiä kuosiksi. Äiti tyttärilleen päärmäsivät ruusun punaisia sepaluksia Sidonien hametta varten, eikä pikku ontuva ollut koskaan ommellut niin kernaasti.
Hän ei ollut suotta Delobellen tytär, tuo pikku Désirée.
Isältään oli hän perinyt taipumuksen haaveilla ja toivoa loppuun asti, oli mikä oli.
Franssin kertoessa hänelle rakkauden huoliaan, ajatteli Désirée, että kun Sidonie on kerran lähtenyt pois, hän tulisi niinikään joka päivä, vaikka kohta puhumaankin poissa olevasta; että hän olisi siinä hänen vieressään, valvoisi yhdessä "isää" odottaessa, ja että hän kenties jonakuna iltana, katsellessa häntä, huomaisi mikä ero on naisen välillä, joka rakastaa ja sen, joka antaa rakastaa itseään.
Ajatus, että joka pisto, jonka hän hameesen teki, riennätti tuota kärsimättömästä odotettua lähtöä, antoi silloin hänen neulalleen tavattoman nopeuden ja kauhulla näki rakastaja raukka sepaluksia ja reunustuksia läjittyvän silmin nähden hänen ympäri, kuohuen kuni pienet aallot ikään.
Ruusun värisen hameen valmistuttua, lähti neiti Chèbe Savignyyn.
Herra Gardinois'in hovi oli rakennettu Orge-laaksoon, pienen joen varrelle, jota niin oikullisesti sievistivät sen myllyt, saaret, sulut ja laajat puistonurmikot, jotka siintoon hälvenivät sen ahteita pitkin.
Kartano, vanha Lutvikki XV aikuinen rakennus mataloine huone-kertoineen, mutta hyvin korkeine kattoineen, oli kovin alakuloisen näköinen, omituista ylimyksellisen muinaisuuden muotoa: — leveät portaat, ruosteiset rautabalkongit, vanhat, sateen hivuttamat vaasit, joista tuoreet kukat heleästi esiin pistivät punertavaa kiveä vastaan. Silmän siintämättömiin ulottui rappeutunut, kaatumaisillaan oleva muuri, joka laskeutui vienoa rinnettä alas virralle. Mahtavasti kohosi niiden yli hovi vuolukivikattoineen, moisio punaisine kattotiilineen, ja ihana puisto lehmuksineen, saarnineen, poppelineen ja kastanjineen, jotka liittyivät tuuheaksi, mustaksi juovaksi, kupukaariksi lehtikujien yli toisinaan aueten.
Mutta viehätys vanhalla tilalla oli vesi, vesi joka elähytti sen hiljaisuutta, teki sen näyt juhlallisimmiksi. Savignyssa löytyi, jokea lukematta, lähteitä, vesisuihkuja ja lampeja, joissa mailleen menevä päivä kuvasti täydessä kunniassaan; ja tuo sopi hyvin vanhanaikuiselle, sammaltaneelle ja vihertyneelle kartanolle, joka oli kuni veden kuluttama kivi puron rannalla.
Pahaksi onneksi oli laita Savignyssa, kuin useimmissa ihmeteltävissä, parisilaisissa kesäpalatseissa, jotka ovat joutuneet kauppa- ja asioimis-nousukasten saaliiksi, ett'ei hovin herrat sointuneet yhteen hovin kanssa.
Siitä saakka, kuin vanha Gardinois oli hovinsa ostanut, koki hän vaan hävittää kaikki, mitä sattuma hänelle niin kauniina hankkinut oli, kaadatti puita "näkyä varten", varusti puistonsa kummallisilla aitauksilla rosvoja vastaan, ja pyhitti yksinäisyytensä komeaksi kasvitarhaksi, joka, tuottaen äärettömän paljo hedelmiä ja vihanneksia, oli hänestä enemmän hänen oma maansa, talonpojan maa.
Mitä tulee suuriin saleihin, joiden seinämaalaukset syksyn sumusta vaalentuivat, vesistöihin, ulpukkojen anastamiin, ja rotkoihin ja siltoihin näkinkenkineen, niin piti hän niistä ainoastaan siitä syystä, että vieraat niitä ihailivat ja että kaikki tuo käsitti sen, joka hyvin paljo mairitteli vanhan härkäkauppiaan turhamielisyyttä: — hovin!
Ollen jo iäkäs ja voimatta enää metsästää taikka, kalastaa, vietti hän aikansa valvomalla äärettömän suuren tilansa vähäpätöisiä yksityisyyksiä. Jyvät, jotka annettiin kanoille, hinta myydystä viimeisestä viljan korjuusta, olkikupojen luku oivalla, pyöreällä parvella, kaikki tuo antoi hänelle torumisen aihetta koko päiväksi; ja kaukaa katsellessa kaunista Savignya vierulla sijaitsevine kartanoineen, sen alatse juoksevan joen kuvastinta, kietolasten siimestämiä korkeita penkereitä ja kivikerroksia, jotka puistoa majesteetillisesti viettävällä tantereella kannattivat, ei olisi suinkaan koskaan voinut arvata haltian kitsautta ja mielen niukkuutta.
Joutilaana rikkaudessaan eleli herra Gardinois, koska hän Parisissa ikävöi, siellä koko vuoden, ja kauniina vuoden aikana pitivät Fromont'ilaiset hänelle seuraa.
Rouva Fromont oli leppeä, vaan ei kovin mielevä nainen, jota hänen isänsä tyly itsevaltiaisuus varhain oli taivuttanut kärsivään ja alituiseen tottelevaisuuteen. Samassa asemassa oli hän mieheensä, jonka hyvyys ja kestävä lempeys ei ollut voinut saada voittoa tuosta nöyryytetystä, hiljaisesta, kaikesta välinpitämättömästä ja ikäänkuin vastuuttomasta luonnosta. Elettyään aina asioista syrjässä, oli hän rikastunut huomaamattaan ja ilman vähintäkään halua käyttää sitä hyväkseen. Kaunis asuntonsa Parisissa ja isänsä uhkea hovi vaivasivat häntä. Hän teki paikkansa siinä niin pieneksi, kuin mahdollista, käyttäen elämänsä yhteen kiihkoon, — järjestykseen, näet, — järjestykseen ihmeelliseen ja eriskummalliseen, johon kuului harjaaminen, pyyhkiminen, tomuttaminen, ja kuvastimien, kulloitusten ja oven-päällysten kiilloittaminen, omin käsin ja levähtämättä.
Kun ei hänellä ollut enää muuta siivoamista, kävi tuo kumma nainen sormuksiinsa, kellonvitjoihinsa ja solidinsa käsiksi, puhdisti hohtokivensä ja helmensä, ja yhä kirkastamalla omaa ja miehensä nimeä kihlasormuksessansa, oli hän siitä kaikki kirjaimet kuluttanut. Huolensa seurasi häntä Savignyynkin. Käytävistä noukki hän risut, kaaputti sammaleen penkeistä päivänvarjostimellaan, olisipa tahtonut tomuttaa lehdetkin ja nuohia vanhat puutkin. Vallan usein, rautatiellä, kadehti hän pitkin radan vartta rivitettyjä pieniä huviloita, loistavine vaskineen, englantilaisine kiiltopalloineen ja pitkulaisine pikku puutarhoineen, jotka ovat aivan piirongin laatikkoin näköiset. Se se oli hänestä maatalon perikuva.
Herra Fromont, joka kävi siellä ainoastaan pikimältään ja asiat aina mielessään, ei myöskään nauttinut ollenkaan Savignysta. Claire yksin oli todellakin kuin kotona tuossa kauniissa puistossa. Hän siellä tunsi pienimmätkin pehkot. Pakotettuna itse itselleen riittämään, niinkuin kaikki yksinäiset lapset, oli hän hankkinut itselleen rattoa kaikenmoisissa kävelyissä ja kukoistuksen valvomisissa, hänellä oli lehtikujansa, puunsa ja mielipaikkansa, jossa hän kävi lukemassa. Ruokakello tapasi hänen aina tilan perältä. Pöytään tuli hän hengästyneenä, tyytyväisenä, ulkoilman virkistämänä. Pyökkipuiden varjo oli, hiipimällä hänen nuoren otsansa yli, jättänyt sille jonkinmoisen surumielisen sulon ja vesistöjen vehreä syvyys, päilyvien säteiden läpitunkema, kuvastavana löytyi hänen suurissa silmissään.
Tuo kaunis maapaikka oli todellakin suojellut häntä keskuutensa alhaisuudesta ja halpamaisuudesta. Tuntikausia saattoi herra Gardinois valittaa hänelle hankkijien ja palvelusväen turmelusta, laskea lukua siitä, mitä häneltä varastettiin joka kuukausi, joka viikko, joka päivä, joka minuuttikin; rouva Fromont saattoi tehdä kanteitaan hiiriä, koita, pölyä ja kosteutta vastaan, jotka kaikki olivat raivossa hävittämään hänen kalujaan ja yhdessä liitossa hänen kaappiaan vastaan, vaan ei tavuutakaan tuosta hurjasta puhelusta ollut jäänyt Clairen mieleen. Käynti nurmikon ympäri, luku veden rannalla toi heti tyyntä tuohon ylevään ja sangen vilkkaasen sieluun.
Isoisänsä piti hänen outona olentona, aivan kuulumattomana perheesensä. Lapsena jo vaivasi hän ukkoa suurien, kirkkaiden silmäinsä tautta, suoralla mielteellään kaikesta ja myöskin sentähden, ett'ei hän hänessä nähnyt omaa tytärtään, nöyrää ja kuuliaista lasta.
— Siitä tulee ynseä ja omituinen, kuin isänsä on, sanoi hän ollessaan huonolla tuulella.
Paljoa enemmän miellytti häntä pikku Chèbe, joka toisinaan kävi kirmailemassa Savignyn käytävillä. Siinä hän ainakin huomasi rahvasluonteen, kuin omansa oli, sekä rahtusen kunnianhimoa ja kateutta, joka jo siihen aikaan ilmitoi tuommoista pientä myhäilemistä suupielessä. Sen ohessa ihmetteli ja ihaeli tyttö kovin hänen rikkauttaan, joka seikka liehakoi nousukkaan ylpeyttä; ja toisinaan kun ukko häntä ahdisteli, käytti hän hullunkurisia Parisilapsen sanoja ja jotenkin alhaisia lausumia, joille hänen soma, kelmeähkö, pikku naamansa jokapäiväisyyksineen lisäsi omituisuutta. Eikä vanhus myöskään ollut häntä koskaan unhoittanut.
Tällä kertaa etenkin, kun Sidonie pitkän poissaolon jälkeen tuli Savignyyn, uhkuvine hiuksineen, sorea-vartaloisena, kasvot hilpeinä ja vilkkaina, kokonaan sirottuna puotineideiltä hiukan lainatuilla koristeilla, oli hänellä siellä paljon menestystä. Ukko Gardinois, joka oli varsin ihmeissään nähdessään suuren, nuoren tytön odottamansa lapsen sijasta, piti hänen paljoa sievempänä ja olletikin paljoa paremmin puettuna, kuin Clairen.
Totta on, ett'ei neiti Chèbellä, tullessaan rautatieltä ja istuessaan hovin suurissa vaunuissa, ollut liian huonoa ryhtiä, mutta häneltä puuttui sitä, joka oli hänen ystävänsä kauneus ja viehätys, tottumusta, käytöstä, teeskenneltyjen asentojen ylenkatsomista ja varsinkin mielen vakuutta. Sulonsa muistutti hiukan hänen vaatteitaan, huokeita kankaita, päivän aistin mukaan leikatutta, tilkkuja, olkoon menneeksi, mutta tilkkuja, joille kuosi, tuo mieletöin ja hurmaava tenhetär, oli antanut vivahduksensa, koristeen ja meistin. Parisilla on tuollaisia pukineita varten pieniä, vasituisia näpsiä, joita on sangen helppo sirota ja vaatehtia, siitä syystä juuri, ett'ei heillä ole mitään tyyppiä, ja neiti Chèbe oli noita näpsänaamoja.
Sepä ihastusta, kun vaunut kääntyivät pitkään kujaan, vehreän nurmikon ja satavuotisten jalavain päärmäämään, jonka päässä Savigny häntä vartoeli, portti selko selällään. Siitä päivästä lähtien eli hän tuota lumottua elämää, jota hän kauan uneksinut oli. Loistoisuus näyttäytyi hänelle kaikissa muodoissaan, alkaen salien muhkeudesta, huoneiden suunnattomasta korkeudesta, ansarien ja tallien rikkaudesta, aina pienimpiin erityiskohtiin saakka, joihin se näkyy tiivistyvän, kuni oivallisimmat hajuvedet, joita pisara vaan riittää tuoksuttamaan koko huoneen: — niinkuin pöytäliinoille aseteltuihin kukka-astioihin, palvelijain kylmään tapaan, rouva Fromont'in surkeaan ja ikävään "valjastakaa"-sanaan asti…
Ja kuinka hyvä hänen oli olla keskellä tuota rikkaiden hienonnusta! Sepä oli juuri hänen mielen mukaista elämää! Ja hänestä näytti, kuin ei hänellä olisi koskaan muuta ollutkaan.
Yht'äkkiä, keskellä hänen hurmaustaan, tuli Franssilta kirje, joka johti hänen takaisin hänen elämänsä todellisuuteen, hänen kurjaan tilaansa virkamiehen tulevana vaimona; se vei hänen väkisin pieneen niukkavaraiseen huoneesen, missä hän kerran oli asuva ylähällä jossakin mustassa talossa, jonka raskasta, kurjuudesta paksua ilmaa hän jo oli hengittävinään.
Rikkoako naimisliitto?
Sen hän kyllä voi, kosk'ei hän ollut muuta panttia antanut, kuin sanansa. Mutta kun tämä oli mennyt, kuka ties, tulisi hän katumaan?
Tuossa pienessä kunnianhimon raivoamassa päässä törmäsivät vastattain kummallisimmat aatteet. Toisinaan, kun isoisä Gardinois, joka hänen kunniakseen oli heittänyt metsästysnuttunsa ja villamekkonsa, suottaili hänen kanssaan ja piloillaan vastusteli häntä saadakseen jonkun suolaisen tokauksen vastaukseksi, katseli hän ukkoa vastaamatta, terävästi ja kylmästi vasten silmiä. Voi, joshänolisi ollut kymmentä vuotta nuorempi… Mutta tuo ajatus päästä rouva Gardinois'iksi ei ollut pitkällinen. Uusi henkilö, uusi toivo astui, hänen elämäänsä.
Sidonien tulosta saakka, oli Georges Fromont, jota ei oltu nähty Savignyssä muulloin, kuin pyhinä, ottanut tavakseen tulla sinne päivälliseksi melkein joka päivä.
Hän oli solakka, kalpea ja näöltään komea poika. Ollen täysi orpo, setänsä herra Fromont'in kasvattama, oli hän katsottu hänen seuraajakseen kaupassa ja todenmukaisesti myöskin tulemaan Clairen mieheksi. Tuo valmis tulevaisuus oli tehnyt hänen jokseenkin kylmäkiskoiseksi. Ensiksi ikävystytti häntä kauppa. Mitä hänen serkkuunsa tulee, oli heidän välillä olemassa hyväsävyinen ystävällisyys, yhteisen kasvatuksen herättämä, ja tottumuksesta syntynyt luottamus toisiinsa, eikä mitään muuta, ei ainakaan hänen puoleltaan.
Sidonien kanssa taas tunsi hän oitis olevansa vaivattu, arka, ja samalla haluavansa tehdä vaikutusta, täydellisesti muuttuneensa. Hänestä, Sidoniessa oli juuri tuota väärennettyä, hiukan tyttömäistä suloa, joka oli miellyttävä tuota hulivilin luontoa, eikä kauan kestänytkään, ennenkuin Sidonie huomasi, minkä vaikutuksen hän oli häneen tehnyt.
Molempien nuorten tyttöjen kävellessä puistossa oli Sidonie aina se, joka ajatteli junan tuloa Parisista. Yhdessä he tulivat portille matkustajia tähystelemään, ja ensimmäisen katseen loi Georges aina neiti Chèbeen, joka oli hiukan ystävänsä takana, mutta sellaisessa asemassa ja sen näköisenä, että silmät aina pysähtyivät häneen. Tuota vehettä kesti heidän välillä jonkun ajan. Rakkaudesta siinä ei puhuttu, mutta joka sana, joka hymy, jota vaihdettiin, oli täynnä tunnustuksia ja salassa pitoa.
Eräänä pilvisenä ja raskaana kesäiltana, kun molemmat ystävät päivällisen loputtua olivat nousseet pöydästä ja menivät pyökistöön kävelemään, yhtyi Georges heidän joukkoon. He tarinoivat kolmen kesken kaikenlaista, kävellessään verkalleen ritisevää kivitietä pitkin, kun rouva Fromont'in ääni kutsui Clairen hoviin päin. Georges ja Sidonie jäivät yksin. He jatkoivat kävelyään lehtikujaa myöden, hämärästi vaalastavan hiekan opastamana, puhumatta taikka lähestymättä toisiaan.
Leuto tuuli liikutteli humisten pyökkejä. Yltyneet aallot loiskuivat hiljaa vasten pienen sillan kaareja; akaasiat ja lehmukset, joiden irroittuneet kukat karisten lentelivät pyörtehissä, tuoksuttivat sähkön täyttämää ilmaa… He tunsivat olevansa väräjävässä, läpitunkevassa ukkosen ilmassa. Heidän silmäinsä pohjalla leimahteli kuumuuden välähdyksiä, kuni taivaan rannalla syttyvät salamat…
— "Oi noita kauniita kiiltomatoja"… virkkoi nuori tyttö, jota tuo salamielisten melskeiden valtaama hiljaisuus rasitti.
Nurmikon reunalla valaisivat pienet, viheriäiset, huohottavat tulet heinänkorsia. Sidonie kumartui ottaakseen yhden hansikkaalleen. Georges polvistui aivan hänen viereensä: ja kyyristyneinä ruohon tasalle kosketellen toistensa hiuksiin ja poskiin, katselivat he tuokion toisiaan kiiltomatojen valossa. Kuinka Sidonie hänestä näytti oudolta ja hurmaavalta tuon viheriän valon kuvastamana, joka hohti hänen kumartuneita kasvojaan kohti ja haihtui hänen aaltoavien hiustensa hienoon verkkoon!… Hän kiersi kätensä tytön vyötäisien ympäri ja äkkiä, huomaten hänen heittäytyvän, likisti häntä rintaansa vasten, pitkään ja huimasti.
— "Mitäs te etsitte?" kysyi Claire, joka seisoi varjossa heidän takana.
Hämillään ja ahdistunein rinnoin vapisi Georges niin kovin, ett'ei hän voinut vastata. Sidonie sitä vastoin nousi ylös hyvin tyynenä ja sanoi, pöyhötellen hamettaan:
— "Ne on kiiltomatoja… Kas kuinka niitä on paljo tänä iltana… ja kuinka ne loistavat!"…
Hänen silmänsä loistivat myös tavattomasta valosta.
— "Tietävät ukkosta varmaan"… jupisi Georges vieläkin kokonaan väristen.
Ukkonen olikin tulossa. Hetkittäin kulki kovia tuuliaispäitä, kuljetellen lehtiä ja pölyä toisesta päästä pyökistöä toiseen, He kävelivät vielä vähäisen ja menivät sitte kaikki kolme saliin. Nuoret tytöt ottivat työnsä, Georges koetti lukea sanomalehteä, sill'aikaa kuin rouva Fromont puhdisti sormuksiaan ja herra Gardinois viereisessä suojassa pelasi biljaardia.
Ilta näytti Sidoniesta kauhean pitkältä. Hän ei halunnut muuta, kuin päästä olemaan yksin, vapaana ajatuksineen.
Mutta hänen pienen huoneensa hiljaisuudessa, kun hän oli sammuttanut tulen, joka haittaa ajatuksia liian selvään valaisemalla todellisuutta — sielläpä sitä oli mietteitä ja riemastusta!… Georges rakasti häntä, Georges Fromont, tehtaan perillinen!… He menisivät naimiseen; hän tulisi rikkaaksi… Tuossa turhamielisessä sielussa, näet, ei ensimmäinen lemmen suudelma herättänyt muuta, kuin kunnianhimon ja ylellisyyden aatteita.
Tullaksensa oikein vakuutetuksi rakastajansa totisuudesta, koki hän johdattaa mieleensä heidän kohtauksensa vähimmätkin seikat, hänen silmäinsä osoitteen, halailunsa innon ja suu suuta vasten kuiskutetut valat kiiltomatojen hämärässä valossa, jonka yksi ainoa juhlallinen hetki oli iäksi hänen sydämeensä kiinnittynyt.
Oi, noita Savignyn kiiltomatoja!
Koko yön ne tuikahtelivat, kuni tähdet, hänen suljettujen silmiensä edessä. Puisto oli täynnä niitä, aina sen etäisimpiin, pimeisin polkuihin saakka. Siellä oli ilotulia pitkin nurmikkoa, puissa ja pensaissa… Käytävien hieno hiekoitus ja joen laineet vilisivät viheriäisiä säkeneitä, ja kaikki nuo pienen pienet valkeat muodostivat, kuin juhlatulituksen ikään, johon Savigny näkyi olevan verhottu hänen kunniakseen, viettämään Georges'en ja Sidonien kihlajaisia…
Kun hän seuraavana päivänä nousi ylös, oli hänen aikeensa valmis. Georges häntä rakasti, se oli varma. Aikoiko hän naida hänet?… Ett'ei, sen hän kyllä arvasi, veitikka! Mutta se ei häntä säikyttänyt. Hän tiesi olevansa kyllin luja saamaan vallan tuosta lapsellisesta, samalla heikosta ja innokkaasta hengestä. Sitä oli vaan vastusteltava, ja sen hän juuri tekikin.
Muutaman päivän kuluessa oli hän välinpitämätöin, tarkkaamatoin ja tahallaan sokea ja muistitoin. Georges tahtoi puhutella häntä, saada jälleen auvoisen hetken, mutta Sidonie väisti häntä, pani aina jonkun heidän väliinsä. Silloin hän kirjoitti.
Hän vei itse kirjeensä kiven koloon, lähelle kirkasta lähdettä, joka kutsuttiin "Kummitukseksi" ja jota suojasi olkikatos puiston perällä…
Sidoniesta oli tuo ihanaa. Iltasella täytyi valehdella, keksiä joku tekosyy päästäkseen yksin "Kummituksen" luo. Puiden varjo tien poikki, kolkon yön levottomuus, juoksu ja mielenliikutus saivat hänen sydämensä suloisesti sykähtelemään. Hän löysi kirjeen, joka kasteesta ja lähteen vahvasta kylmästä oli neiteä ja niin valkoinen kuutamossa, että hän sen kätki hyvin sukkelaan pelosta tulevansa yllätetyksi.
Sitte, kun hän oli yksin, kuinka hauska avata se, lukea noita lumoavia kirjaimia, noita rakkauden lauseita, joiden sanat heijastivat sinisien ja keltaisien, huikaisevien kehien ympäröiminä, ikäänkuin hän olisi lukenut kirjettään auringon paistehessa.
"Minä lemmin teitä… Lempikää minua…" kirjoitti Georges jos johonkin tapaan.
Ensin ei Sidonie vastannut; mutta kun hän huomasi hänen jo olevan aivan vangitun, täydellisesti käsissään ja vimmassa hänen kylmyydestään, ilmoitti hän suoraan:
— Minä en tahdo rakastaa muita, kuin miestäni…
Oi, hän oli jo täydellinen nainen, tuo pikku Chèbe.
Kuinka pikku Chèben histooria loppui.
Tuli sitte syyskuu.
Metsästys oli koonnut hoviin suuren, meluavan ja rahvasmaisen seuran. Oli pitkiä aterioita, joissa nuo rikkaat porvarit viivyttelivät talonpoikain pitkäpiimäisyydellä, väsymyksellä ja uneliaisuudella. Vaunuilla mentiin metsästäjiä vastaan syksynhämärästä jo kylmille teille. Usma kohosi leikatuilta pelloilta; pelästyneet otukset lentää hipasivat vakoja pitkin, päästäen ruikuttavia ääniä, ja yö näkyi lähtevän ulos kaikista metsistä, joiden kamala synkeys kasvamalla kasvoi, peittäen kentät ja kedot.
Vaunujen lyhdyt sytytettiin ja lämpimästi, auki käärittyjen peitteiden alla, ajaa kiidätettiin kotia, raikkaan tuulen hyväillessä kasvoja. Komeasti valaistu sali täyttyi pauhusta ja naurusta.
Claire Fromont, jota seuran raakuus vaivasi, ei puhellut sanaakaan. Sidonie taas loisti täydessä valossaan. Ajo oli vilkastuttanut hänen vaalean hipiänsä ja parisilaiset silmänsä. Hän osasi nauraa hyvin, käsitti ehkä vähän liika paljon ja siellä olevista ihmisistä näkyi olevan ainoa oikea nainen. Hänen menestyksensä hurmasi Georgesen kokonaan, mutta mitä etemmäksi tämä meni, sitä maltikkaammin käyttäytyi Sidonie. Siitä pitäen päätti Georges, että hän oli oleva hänen vaimonsa. Hän vannoi sen itselleen tuolla heikkojen luonteiden liioitellulla vakuuttamisella, luonteiden, jotka aina näkyvät edeltäkäsin taistelevan niitä väitteitä vastaan, joiden eteen he tietävät kerran taipuvansa…
Pikku Chèbestä oli tämä ihanin hetki hänen elämässään. Lukuun ottamattakaan kaikkia kunnianhimoisia tarkoituksia, oli hänen virnailevasta ja teeskentelevästä luonteestaan omituinen viehätys tuossa salaperäisesti johdetussa rakkauden juonessa, kemujen ja pitojen keskellä.
Ei kukaan heidän ympärillä olevistaan aavistanut niitäkään. Claire oli siinä raittiissa ja ihanassa nuoruuden i'ässä, jolloin henki, puoleksi puhjenneena, mieltyy asioihin, joita se tuntee, sokealla luottamuksella, laisinkaan vilppiä ja valhetta tietämättä. Herra Fromont ajatteli vaan kauppa-asioitaan. Hänen vaimonsa puhdisteli, kuin vimmattu, hohtokiviään. Muita ei ollut pelättävänä, kuin ukko Gardinois'ia ja hänen pieniä naskalisilmiään; mutta Sidoniehan huvitti häntä ja jospa hän olisikin jotakin saanut ilmi, niin ei hän ollut mies, joka olisi saattanut hänet tulevaisuuttaan puuttumaan.
Sidonie riemuitsi, kun äkkinäinen, odottamatoin turma kumosi hänen toiveensa.
Eräänä sunnuntai-aamuna, palatessaan väjymysmetsästykseltä, tuotiin herra Fromont kotia kuolettavasti haavoitettuna. Metsäkauriisen tähdätty laukaus oli sattunut hänen ohimoihinsa. Koko hovi oli ylösalaisin.
Metsästäjät, niiden joukossa osaamatoin ampuja, lähtivät kiiruusti Parisiin. Claire, mieletöinnä murheesta, ei heittänyt huonetta, jossa hänen isänsä makasi viimeisessä hengen lähdössä, ja Risler, tapauksesta tiedon saatuaan, tuli kohta hakemaan Sidoniea.
Lähtöpäivän aattona oli tällä yhtymys Georgesin kanssa "kummituksen" luona, jäähyväis-yhtymys, tuskallinen ja salainen, sekä juhlallinen kuoleman läheisyyden tautta. Vannottiin sentään ainaista rakkautta; sovittiin paikasta, jonne voisi kirjoittaa. Ja erottiin.
Surullinen palaus.
Tuota pikaa tuli hän jälleen jokapäiväiseen elämäänsä, ollen Rislerin epätoivon vartioimana, hänelle kun rakkaan isäntänsä kuolema oli korvaamatoin vahinko. Kotiin tultuaan piti Sidonien kertoa hänelle olonsa vähimmätkin seikat, puhua hovin asukkaista, vieraista, pidoista, päivällisistä ja viimeisestä onnettomuudesta. Mikä rangaistus Sidonielle, joka, kokonaan yhden ja aina saman ajatuksen, omana, kovin kaipasi hiljaisuutta ja yksinäisyyttä. Sepä ei vielä ollut kaikkein hirveintä.
Ensimmäisestä päivästä saakka oli Frans tullut istumaan vanhalle paikalleen; hänen etsivät katseensa ja sanansa, lausutut Sidonielle yksistään, näyttivät hänestä sietämättömän vaativilta.
Huolimatta kaikesta arkuudestaan ja luottamattomuudestaan, luuli poika parka omaavansa hyväksytyn ja malttamattoman sulhasen oikeuden, ja pikku Chèben täytyi jättää unelmansa, vastatakseen velkojalleen lykkäämällä yhä tuonnemmaksi maksuajan.
Tuli kuitenkin päivä, jolloin ratkaisemattomuus enää oli mahdotoin.
Hän oli luvannut naida Franssin, kun tämä oli saanut paikan, ja nyt tarjottiin hänelle semmoinen Etelässä, insinöörinä Grand'-Comben valimolla. Yksinkertaiselle taloudelle oli se tarpeeksi.
Minkäänlaista keinoa ei ollut peräytyä.
Täytyi altistua tai löytää veruke. Mutta mikä?…
Tuossa kovassa pulassa ajatteli hän Désiréetä. Vaikk'ei pikku ontuva koskaan ollut uskonut hänelle salaisuuksiaan, tiesi Sidonie hänen kovin rakastavan Franssia. Kauan aikaa jo oli hän arvannut sen noilla virnailevan tytön silmillään, — kirkkailla ja muuttelevilla kuvastimilla, jotka heijastivat muiden kaikki ajatukset, näyttämättä laisinkaan omiaan. Ehkäpä juuri tuo ajatus, että toinen nainen rakasti hänen sulhastaan oli ihan alussa tehnyt hänen mielessään Franssin rakkauden kärsittävämmäksi, ja niinkuin haudoille pannaan muistopatsaita, etteivät ne näyttäisi niin surullisilta, niin olivat Désiréen sievät, pienet, kelmeät, kasvot tuon niin synkeän tulevaisuuden kynnyksellä, tehneet sen hänestä vähemmin kamalan näköiseksi.
Nyt hankki tämä hänelle kunniallisen ja helpon tekosyyn päästä lupauksestaan.
— En! näetsen, äiti, sanoi hän kerran rouva Chèbelle, en koskaan minä suostuisi matkaan saattamaan onnettomuutta ystävälleni. Minulla olisi siitä liika kovat tunnon vaivat… Désirée raukka! Etkös sitte ole huomannut, kuinka sairaannäköinen hän on ollut minun tuloni jälkeen ja kuinka hän katselee minuun rukoilevasti?… En! minä en tahdo tehdä hänelle tuota vaivaa, minä en vie häneltä hänen Franssiaan…
Ihmetellessäänkin tyttärensä jalomielisyyttä, piti rouva Chèbe kuitenkin tuon uhrauksen liioiteltuna, väittäen vastaan:
— Ota vaari, lapseni, me emme ole rikkaita… Semmoinen mies, kuinFrans, ei ole tarjona joka päivä.
— Sitä pahempi! Minä en naimisiin menekään… selitti suoraan Sidonie, ja pitäen verukettaan hyvänä, iski hän siihen innolla kiinni. Ei mikään saanut häntä muuttamaan ajatustaan, ei Franssin kyyneleet, jota tuo hämärien syiden verhoama epäys saattoi toivottomuuden, eikä Rislerin rukoukset, jolleka rouva Chèbe suurimmassa salaisuudessa oli kuiskannut tyttärensä syyt ja joka, kaikesta huolimatta, ei voinut olla moista uhrausta ihmettelemättä.
— Elä häntä soimaa, kah!… Hän on enkeli sanoi hän veljelleen, koettaen rauhoittaa häntä.
— Niin kyllä, enkeli hän on, puolsi rouva Chèbe huoaten, niin ett'ei petetyllä rakastaja paralla ollut oikeutta edes valittaakaan. Epätoivossa päätti hän jättää Parisin ja paon vimmassa näytti Grand'-Combe hänestä liian läheiseltä, jonka tähden hän etsi ja saikin tarkastajan paikan Ismailiassa, Suezin kannaksen töissä. Hän lähti niitäkään tietämättä tahi tahtomattakaan tietää mitään Désiréen rakkaudesta, ja kumminkin, kuin hän tuli jäähyväisille, loi armas heikko tytti häneen kauniita kainoja silmäilyjä, joissa selvään oli kirjoitettu:
"Minä teitä rakastan, ell'ei hän rakasta"…
Mutta Frans Risler ei osannut lukea noiden silmäin kirjoitusta.
Kaikeksi onneksi on kärsimään tottuneilla sieluilla loppumatointa kärsiväisyyttä. Ystävänsä lähdettyä, kävi pikku ontuva sievän kuvitusvoimansa kannattamana, jonka hän isältään oli perinyt ja hänen nais-luonteensa oli puhdistanut, jälleen miehuullisesti työhönsä, sanoen:
— Minä odotan häntä.
Ja siitä pitäen aukaisi hän ihko auki lintuinsa siivet, ikäänkuin he olisivat lähteneet toinen toisensa jälkeen Ismailiaan Egyptiin… Ja sepä oli kauas!
Ennen laivaan astumistaan kirjoitti nuori Risler Marseilestä Sidonielle vielä viimeisen kirjeensä, samalla koomillisen ja liikuttavan, jossa onnetoin insinööri, sekoittamalla yhteen teknillisimmät seikat sydäntä särkevimpiin jäähyväisiin, ilmoitti lähtevänsä, pakahtuvin sydämmin,Sahib-nimisellä kuljetuslaivalla, "tuhannen viidensadan hevosvoiman aluksella", ikäänkuin hän olisi toivonut, että moinen melkeä höyry-hevosten luku vaikuttaisi tuohon kiittämättömään, jättämällä häneen ikuiset tunnon vaivat. Mutta Sidoniella oli aivan muita asioita mielessä.
Häntä rupesi huolettamaan se, ett'ei Georgesista ollut mitään kuulunut. Savignystä tultuaan oli hän saanut yhden kerran tietoja häneltä, eikä sitte enää. Kaikki hänen kirjeensä olivat vastaamatta. Totta on, että hän Risleriltä oli kuullut Georgesilla olevan paljo askareita ja että hänen setänsä kuolema, jonka kautta tehtaan johto oli joutunut hänen huostaansa, oli tuottanut hänelle vastaavaisuuden yli hänen voimiensa… Mutta olla sanaakaan kirjoittamatta!
Porraslavan ikkunasta, jossa hän oli jälleen ottanut hiljaiset asemansa — sillä hän oli laittanut niin, ett'ei tarvinnut enää palata neiti Le Miren luo — koki pikku Chèbe saada nähdä lemmittynsä, tähysteli kaikkia hänen hommiaan, pihalla ja rakennuksissa, ja iltasella, Savignyn juna-aikana, näki hän hänen nousevan vaunuihinsa lähteäkseen tätinsä ja serkkunsa luo, jotka viettivät surunsa ensi kuukaudet iso-isän luona maalla.
Tuo kaikki häntä huoletti ja pelotti; ja tehtaan läheisyys etenkin teki Georgesin kaukana olon vieläkin tuntuvammaksi. Sanokaahan, että vähä kovemmin huutamalla, hän olisi saanut hänen kääntymään! Sanokaahan, ettei ollut kuin seinä, joka eroitti heitä! Ja kumminkin olivat he sinä hetkenä hyvin kaukana toisistaan.
Muistatteko, pikku Chèbe, tuota ikävää talvi-iltaa, kun kelpo Risler tuli vanhempienne luo omituisen näköisenä ja sanoen: "Suuria uutisia!"
Suuria uutisia todellakin.
Georges Fromont oli vast'ikään käynyt hänelle ilmoittamassa, että hän, yhtäpitävästi, setänsä viimeisen tahdon kanssa, aikoo naida Claire serkkunsa, ja koska hän suorastaan ei voinut yksin tehdasta johtaa, oli päättänyt ottaa hänet osakkaaksi ja antaa liikenteelle toiminimen:Fromont nuorempi ja Risler vanhempi.
Mitäs te teitte, pikku Chèbe, pitääksenne kylmäverisyyttänne, kuultuanne, tehtaan teiltä hukkaan menevän ja toisen naisen anastavan paikkanne? Kamala ilta!… Rouva Chèbe parsiskeli pöydän ääressä, herra Chèbe kuivasi valkean edessä pitkällä matkustuksella sateesta kastuneita vaatteitaan. Oi, kurjaa kotia, täynnä murhetta ja ikävää! Huonosti valaisi lamppu. Pikainen ateria oli jättänyt suojaan hajun köyhien keitoksista. Ja tuota Risleriä, joka riemun hurmoksissa jutteli, intoili ja teki suunnitelmiaan!
Kaikki nuo asiat ahdistivat sydäntänne, tekivät petoksen mielestänne vieläkin kauheammaksi, verrattuna rikkauksiin, jotka pakenivat kurotettuja käsiänne, ja katalaan keskulaisuuteen, jossa olitte tuomittu elämään…
Siitä hän oli kovasti ja kauan sairaana.
Vuoteessaan ollen, kun ikkunat varjostimien takana tärisivät, luuli tuo onnetoin aina, että Georgesin häävaunut kulkivat alahalla kadulla; ja siitä hän sai hermosetiä, äänettömiä, selittämättömiä kuin vihankuume, joka häntä riudutti.
Vihdoin sai aika, nuoruus, ja hänen äitinsä sekä erittäinkin Désiréen huolet, joka nyt tiesi mikä uhraus hänelle oli tehty, taudista voiton. Mutta kauvan oli Sidonie hyvin heikko, kuolettavan surun ja itkun halun vaivuttamana, joka hermotaudin tavoin häntä pudisteli.
Milloin sanoi hän tahtovansa matkustaa ja jättää Parisi, milloin taas piti hänen päästä luostariin. Hänen omaisensa olivat hänestä kovin murheissaan, etsittiin syytä tuohon eriskummalliseen tilaan, joka oli vielä huolettavampi, kuin tauti, — kun hän yht'äkkiä tunnusti äidilleen murheittensa salaisuuden.
Hän rakasti näet Risler vanhempaa… Hän ei ollut muka koskaan uskaltanut sanoa sitä, mutta häntä hän rakasti, eikä Franssia.
Tuo uutinen hämmästytti kaikkia, Risleriä enemmän kuin muita; mutta pikku Chèbe oli niin kepo, katseli häntä niin suloisilla silmillä, että tuo kunnon mies rakastui häneen oitis, kuin hullu. Ehkäpä myös, hänen sitä arvaamatta, tuo rakkaus oli ollut hänen sydämensä pohjalla jo kauvankin aikaa…
* * * * *
Ja, näet sen, miksikä nuori rouva Risler, ihan valkoisena hääpukineessaan, hääpäivä-iltana katseli, voittoisasti hymyillen, porrasikkunaan, johon kymmenen vuotta hänen elämästään oli ikäänkuin ahtaasti puitettu. Tuo kopea hymy, jossa myöskin syvällistä surkua ja pientä ylenkatsetta kuvautui, jota vasta rikastunut voikin tuntea alottelujensa keskulaisuutta kohtaan, tarkoitti selvään köyhää ja riutunutta lasta, jonka hän oli näkevinään tuolla ylähällä vastassaan, menneen ajan ja yön synkeydessä, ja jolle hän näkyi sanovan tehdasta osoitellessaan:
— Mitäs tuosta sanot, pikku Chèbe?… Näet sen, tässä sitä ollaan nyt…