Vaimoni vastaanottopäivä.
Kello on kaksitoista. Marais on murkinalla.
Angelus-soiton mataliin väräjämisiin Saint-Paulissa, Saint-Gervaissä ja Saint-Denis du Saint-Sacrementissa sekaantuu — pihoilta kohoten — tehdaskellojen kimeä helinä. Kullakin niistä on oma omituinen muotonsa. Siinä on surullisia ja iloisia, vireitä ja uneliaita. Siinä on rikkaita, onnellisia kelloja, jotka kilisevät sadoille hengille; köyhiä, ujoja, jotka ikäänkuin piilottuvat muiden taa ja tekeytyvät pienen pieniksi, peläten, että heitä vararikko kuulisi. Ja sitte valheellisia ja röyhkeitä, jotka soittavat ulkolaisille, kaduille, uskotellakseen, että muka ollaan mokomakin kauppahuone ja että väkeä paljo löytyy.
Jumalan kiitos ei Fromont'in tehtaan kello niitä ole. Se on vanha kunnon kello, hiukan rämisevä vaan, tunnettu Maraissa jo viisitoista vuotta aikaa, eikä se joutilaana ole ollut koskaan muulloin kuin sunnuntaina ja kinastuspäivinä.
Sen soidessa käydä marssii koko lauma työmiehiä vanhan rakennuksen portista ja hajoaa likeisiin ruokaloihin. Oppipojat käyvät jalkakadun laidalle muurarien kanssa istumaan. Saadakseen puolen tuhtia joutoaikaa, einehtivät he viidessä minuutissa, syöden kaikkea, mitä kuljetellaan Parisissa kiertolaiskansaa ja köyhiä varten, niinkuin kastanjia, pähkinöitä, omenia, ja heidän rinnalla taittelevat muurarit isoja leipäkakkuja, jotka ovat ihan valkoisia jauhosta ja kalkista. Naisilla on kiire ja he juosta varvastavat pois. Jokaisella heistä on lapsi katsottava kotona tai lasten majassa, vanha sukulainen tai talous hoidettavana. Tehdasilman tukehduttamina, silmäluomet turvoksissa, hiukset tummina samettipaperin hienosta yskittävästä pölystä, kiiruhtavat he, vasu käsivarrella, pitkin täpö täysiä katuja, joilla hevosradan vaunut hädin tuskin pääsevät kulkemaan väen tulvan takia.
Portin lähellä, istuen pyykkikivellä, jota ratsastajat ennen olivat käyttäneet hevosen selkään noustakseen, katseli Risler hymysuin lähtöä tehtaalta. Hänestä oli aina hyvää, tuo yhteinen arvossa pito, jota häntä kohtaan osoittivat kaikki nuo kunnon ihmiset, jotka hän tunsi siitä saakka, jolloin hän oli pieni ja alhainen niinkuin hekin. Sanat "hyvää päivää, herra Risler", jota niin monet erilaiset ja lempeät äänet lausuivat, oikein lämmittivät hänen sydäntään. Pelotta lähestyivät häntä lapset, pitkä partaiset piirustajat, osaksi työmiehiä, osaksi taiteilijoita, pistivät hänelle ohimennen kättä, sinutellen häntä. Kenties oli kaikki tämä vähä liian ystävällistä, sillä kunnon mies ei ollut vielä käsittänyt uuden asemansa viehätystä ja arvoa, ja tunnenpas erään, jonka mielestä tuommoinen yhtäkaikkisuus on nöyryyttävää. Mutta tuo eräs ei voi häntä tällä hetkellä nähdä, ja isäntä käyttää sitä hyväkseen kelpolailla syleilläkseen vanhaa kirjanpitäjää Sigismundia, joka astuu kaikesta viimeisenä, jäykkänä, pienoisena, isoon kaulukseensa kiristettynä ja paljain päin — oli minkälainen ilma hyvänsä — peläten veren syöksyä päähän.
Risler ja hän ovat maanmiehiä. Heidän ystävällinen kunnioituksensa toistansa kohtaan on alkuansa niiltä ajoilta, kun he tulivat tehtaasen, jolloin he yhdessä suurustivat pienessä maitolassa kadun kulmassa, jonneka Sigismund nyt menee aivan yksin ja valitsee ruoaksen seinälle ripustetusta taulusta…
Mutta varo! tuossa tulla laskettaa Fromont nuoremman vaunut portista. Aamusta saakka on hän ollut ajolla; ja molemmat osakkaat, astuessaan veikeään taloon päin, jossa he asuvat aivan puutarhan perällä, haastelevat ystävällisesti asioistaan.
— Minä kävin Prochassonilaisten luona, sanoi Fromont nuorempi.Siellä minulle näytettiin uusia malleja, totta vie, hyvin sieviä…Pitää olla varoillaan. Siinä on meillä vaarallisia kilpailijoita.
Rislerpä ei ole huolissaan. Hän tuntee hyvin kykynsä ja kokemuksensa, ja sitte… mutta tämä suurimmalla luottamisella… on hän ihmeellisen keksinnön jäljillä, täysikuntoisen painimen, jonkin… annapahan olla, sitte nähdään. Jutellessaan tulevat he puutarhaan, joka on hoidettu, kuin skveeri, pallomaisine akaasioineen, jotka ovat yhtä vanhat, kuin kartano, ja komeine seineliäineen, jotka peittelevät mustia, korkeita seiniä.
Fromont nuoremman rinnalla on Risler kauppapalvelijan näköinen, joka tekee tiliä isännälleen. Joka askeleella pysähtyy hän puhuakseen, sillä hänen liikkeensä ovat raskaat, ajatuksensa hitaiset, ja työläästi tulevat häneltä sanansa esiin. Oi, jospa hän näkisi tuolla ylähällä, toisen kerroksen ikkunan takana pienet ruusukasvot, jotka vaarin ottavat kaikki tarkasti…
Rouva Risler odottaa miestään aamiaiselle ja tuskastuu kunnon miehen hitaisuudesta. Kädellään viittaa hän hänelle: "Hyvä on jo!" Mutta Risler ei sitä huomaa. Hän on puuhassa pikku Fromont'in, Georges'in ja Clairen tytön kanssa, joka, loistaen karikoissaan imettäjänsä käsivarrella, on ulkona auringon paisteessa. Kuinka hän on siro. — Se on ihan teidän kuvanne, rouva Chorche.
— Niinkö pidätte, hyvä Risler? kaikki kumminkin sanovat hänen tulevan isäänsä.
— Kyllä, vähän… Mutta sentään…
Ja siitä sitte kaikki, isä ja äiti, Risler ja imettäjä hakemaan toimessaan yhtäläisyyttä tuosta pienestä ihmisen alusta, joka katselee heitä epämääräisin silmin, huikaistuna aivan elämästä ja päivästä. Puoleksi avatusta ikkunasta kumartuu Sidonie katsomaan, mitä he tekevät ja miks'eikä miehensä tule.
Sillä hetkellä pitelee Risler pikkuruista sylissään, tuota somaa myttyä valkoisia kankaita ja heleitä nauhoja, ja koettelee sitä naurattaa ja jokelluttaa, hyväillen isoisän tavoin. Kuinka hän on vanhan näköinen, mies parka! Iso ruumiinsa, jota hän pienentää lapsen edessä, karkea äänensä, joka käy kumeaksi vienontaessa, ovat sekä rumia että naurettavia.
Ylähällä polkaisee hänen vaimonsa jalkaa ja mutisee hampaiden lomitse:
— Hölmö!…
Vihdoin, odottamaan väsyneenä, lähettää hän ilmoittamaan herralle, että aamiainen on pöydällä; mutta huvi on parhaimmallaan, niin ett'ei herra tiedä, miten keskeyttää tuota ilon ja kikatuksen puuskaa. Hän saapi sentään lapsen annetuksi imettäjälle ja pujahtaa portaille nauraen sydämen täydeltä. Hän nauraa vielä tullessaan ruokasaliin; mutta vaimonsa katse keskeyttää hänen tuossa paikassa.
Sidonie istuu pöydässä, täysi ruo'an lämmitin edessään. Hän on, näköään, vaseti huonolla tuulella tuossa uhrin asennossaan:
— Vihdoin viimein… Sepä onni.
Risler käy istumaan, hiukan häpeissään.
— Älä suutu kultaseni. Lapsihan on niin…
— Olenhan teitä pyytänyt, ett'ette minua sinuttelisi. Se ei käy laatuun meidän kesken.
— Mutta yksin kun ollaan?
— Sepähän, ett'ette opi mukautumaan uuteen asemaamme… Ja kuinkas sitte käy? Ei kukaan täällä minua kunnioita. Akilles ukko minua tuskin tervehtii kulkiessani hänen koppelinsa sivutse. Tosinhan en minä ole mikään Fromont, eikä minulla ole vaunuja…
— Olehan kultaseni, sinä… tuota… te kyllä tiedätte, että sinä… että te voitte käyttää rouva Chorchen vaunuja.
— Kuinka monta kertaa pitää minun teille sanoman, ett'en minä tahdo niitäkään sitoumusta tuon naisen kanssa.
— Mutta Sidonie…
— Kyllä, me tiedetään, sehän on päätetty… rouva Fromont on Jumala itse. Häntä ei muka saa koskeakaan. Ja minun, minun täytyy taipua olemaan mitätöin talossa, antaa nöyristää itseäni, tallata itseäni jaloissa…
— Olehan, olehan, kultaseni…
Risler parka koettaa välittää ja puhua rakkaan rouva Chorchensa hyväksi. Mutta hän on taitamatoin. Se on pahin lepytys; ja silloinpa vasta Sidonie puhkeaa sanoihin:
— Minä teille sen sanon, että hän hiljaisine katsantoineen on pöyhkeä ja häijy nainen… Ensiksi hän minua inhoo, sen minä tiedän… Niin kauan kuin minä olin pikku Sidonie parka, jolle viskattiin särkyneet lelut ja vanhat vaatteet, oli kaikki hyvin; mutta nyt, kun minä olen rouva, minäkin, niin se se häntä kiusaa ja vihaksi pistää… Hän muka etevämpänä on antavinaan minulle neuvoja; arvostelee tekojani… Väärin, näet, olen tehnyt pitäessäni kamarineitsyttä… Tietty se. Enkös minä muka ollut tottunut palvelemaan itseäni?… Joka paikassa etsii hän syytä loukatakseen minua. Käydessäni hänen luona keskiviikkoina, niin kuulisittepa, millä äänellä hän minulta kyselee tuosta hyvästä rouva Chèbestä… Hyvä on! niin. Minä olen Chèbe, hän Fromont. Vertoja ne vetävät toisilleen, luulen ma. Minun isoisäni oli rohtoilija. Entä mikäs hänen on? Rikastunut talonpoika, koronkiskuri… Äläs huoli, minä sen hänelle näytän jonakin päivänä, jos hän rupee liika paljon ylvästelemään, ja sanonpa myöskin, että tyttöherjansa, vaikk'eivät sitä aavistakaan, on aivan vanhan ukko Gardinois'in näköinen, ja Jumala sen tietää, ett'ei hän kaunis ole.
— Oi! sanoi Risler, joka ei saanut sanaakaan vastaukseksi.
— Niin! toden totta neuvon teitä ihmettelemään heidän lastansa! Aina se on sairas, ja itkeä tillittää yöt pitkään, kuin kissan pentu, ett'en saa maatakaan… Päivällä sitte äidin piano ja loilotukset… ral la la la laa… Jospahan se sitte olisi hauskaa soitantoa.
Risler on hyvän osan valinnut. Hän ei sano enää sanaakaan; tuokion kuluttua vasta, nähtyään hänen alkavan tyyntyä, päätti hän rauhoituksen sievistelemisillä.
— Ollaanpa sitä nyt korea tänään! Mennään kai vieraisin kohta?…
Välttääkseen sinuttelemisen hankaluuksia, käyttää hän epämääräisiä ja persoonattomia muotoja.
— En, en mene vieraisin, vastaa Sidonie jonkin laisella ylpeydellä. Päin vastoin otan vastaan vieraita, Tänään on minun vastaanottopäiväni.
Ja vasten miehensä, kummastuneita, nolostuneita kasvoja, lisää hän.
— Niinpä juuri! tänään on minun vastaanottopäiväni… Rouva Fromont'illa on päivänsä; minulla voi kai myöskin olla päiväni, luulen ma.
— Epäilemättä, epäilemättä, sanoo kelpo Risler, katsellen ympärilleen hiukan levotoinna… Siksipä olikin niin paljo kukkia joka paikassa, portailla ja salissa.
— Niin, neitsyt kävi aamulla puutarhassa… Vai oliko se väärin tehty? niin, te ette sitä sano, mutta olen varma teidän ajattelevan, että siinä olen tehnyt väärin… Luulinpa, että kukat ovat yhtä paljo meidän, kuin heidänkin.
— Tietysti… vaan kuitenkin sinun… teidän olisi ehkä pitänyt…
— Pyytää?… Kas niin… nöyryyttää vielä itseäni muutaman päivänkakkara raukan ja parin kolmen heinäkorren vuoksi! Enpä niitä sentään salaa ottanutkaan, noita kukkia; jo kun hän kohta tulee…
— Tulee vai hän? Kas, sehän on kauniisti… Sidonie hypähtää harmissaan:
— Kuinka? Se on kauniisti?… Sekö muka vielä puuttuisi, ett'ei hän tulisi. Minä, kun joka keskiviikko istun ikävissäni hänen luona turhanpäisen virnakka-parven seurassa.
Hän ei mainitse, sitä, että nuo rouva Fromont'in keskiviikot ovat häntä paljo hyödyttäneet, ovat hänelle ikäänkuin kerran viikossa ilmestyvänä kuosilehtenä, pienenä ilmoitus-kokoelmana, jossa löytyy osotettuna tapa, miten tulla sisään, mennä ulos, tervehtiä, asetella kukat telineilleen ja sikarit astiaansa, lukuun ottamattakaan piirroksia ja koko jonoa, joka seuraa hyvien ompelijattarien asunnon osoitteita ja nimiä. Sidonie ei sano myöskään pyytäneensä kaikkia Clairen ystäviä, joista hän noin halveksivasti puhuu, tulemaan luokseen hänen vastaanottopäivänään, ja heidän itsen sen valinneenkin.
Tulevatko he? Saattaisiko rouva Fromont nuorempi rouva Risler vanhemmalle häpeän jäämällä pois ensimmäisenä perjantaina? Tämä huolettaa häntä kuumeen tapaisesti…
— Mutta joutukaahan toki, sanoi Sidonie vähä väliä… Herranen aika, kuinka te syötte hitaasti!
Seikka on se, että yksi kelpo Rislerin tavoista on syödä hitaasti, sytytellä pöydässä piippuaan ja särppiä kahviaan vähin erin. Tänään on hänen heitettävä rakkaat tapansa, piippu jätettävä koteloonsa savun takia, ja heti viimeisen palan jälkeen mentävä pukeutumaan hyvin sukkelaan, sillä vaimonsa vaatii, hänen, jälkeen puolisen, tulemaan vieraita tervehtimään.
Sepä tapaus tehtaalla, kun Risler vanhempi arkipäivänä nähdään olevan puettu mustaan takkiin ja juhlakaulahuiviin.
— Häihinkös sinua viedään? huutaa hänelle rahastonhoitaja Sigismund ristikkonsa takaa.
Ja Risler, vastaa ylpeän puolisesti:
— Tänään on vaimoni vastaanottopäivä!
Pian tietää koko talo Sidonien vastaanottopäivän; ja Akilles ukkokaan, puutarhan hoitaja, ei ole vallan hyvillään siitä, että oksia on taitettu kasveista sisään käytävän luona.
Piirustuslautansa ääressä, korkeiden ikkunain valossa, istuu Risler heitettyään yltään kauniin takkinsa, joka häntä vaivaa, ja vedettyään ylös uuden uutukaiset kalvoisensa, mutta ajatus, että vaimonsa odottaa vieraita, huolettaa, vaivaa häntä ja aika ajoin pukee hän asunsa mennäkseen kotia.
— Onko kukaan tullut? kysyy hän arasti.
— Ei, ei kukaan.
Kauniisen punaisen saliin — heillä on, näet, salissa kaikki punaista damastia, kuvastin-pöytä on ikkunain välissä ja sievä pöytä keskellä heleäkukkaista lattiapeittoa — on Sidonie asettunut, kuni vieraita vartova rouva, tuolipiirin keskelle. Siellä täällä on kirjoja, aikakauslehtiä, suikean muotoinen punottu työkopsa silkkisine tupsunauhoineen, orvokkivihko kidelasissa ja viheriöitseviä kasveja telineillään. Kaikki on lajiteltu säntilleen, niinkuin Fromonti Fromont'ilaisilla, alakerroksessa; mutta aisti vaan, tuo näkymätöin juova, joka erottaa ylhäisen alhaisesta, ei ole vielä saavutettu. Oli ikäänkuin keskulainen ote kauniista laatumaalauksesta. Rouvalla itsellään on liian uudet vaatteet, hän näyttää pikemmin olevan kylässä, kuin kotonaan. Rislerin silmissä on kaikki mainiota, moitteetointa; hän on juuri sitä sanomaisillaan saliin astuessaan, vaan vaimonsa vihastuneen katseen edessä seisattuu mies raukka pelästyneenä.
— Näette, kello on neljä, sanoi Sidonie hänelle, osoittaen kelloa vihan liikkeellä… Ei tule ketään… Mutta Clairelle olen etenkin vihoissani, kun ei hän tule… Hän on kotona… minä olen varma siitä… kuulen sen.
Päivällisestä saakka oli Sidonie todellakin vaaninut pienintäkin melua alakerrassa, lapsen itkua ja oven sulkemista Risler tahtoisi mennä alas, välttääkseen alkavaa aamiaispuhetta, mutta hänen vaimonsa ei päästä niinikään. Hän ainakin pitäköön seuraa, koska kaikki hänen hylkäävät; ja Risler jääpi saamattomana, naulattuna paikalleen, kuni ihmiset ikään, jotka eivät uskalla hievahtaa ukkosen aikana peläten sen iskua. Sidonie on levotoin, menee ja tulee, muuttelee tuolia, panee paikoilleen, katsahtaa sivumennen kuvastimeen, soittaa neitsyttä ja lähettää hänen kysymään Akilles ukolta, eikö ole käynyt ketään. Hän on häijy tuo Akilles ukko. Kenties vastaa hän, kun joku tulee, että rouva on mennyt ulos.
Mutt'ei! Oven vartija ei ole vielä nähnyt ketään.
Äänettömyys ja kummastus. Sidonie seisoo vasemman puolisen ikkunan luona; Risler oikeanpuolisen. Sieltä näkyy pieni puutarha, jossa alkaa hämärtää, ja musta savu, jota korkea torvi lykkää matalalle taivaalle. Sigismundin ikkuna valaistuu ensiksi maakerroksessa; rahastonhoitaja valmistaa itse lamppunsa varovaisen huolellisesti ja hänen iso varjonsa kulkee liekin edessä, taittuen kahtia ristikkoon. Sidonien viha haihtuu hetkeksi noista tutuista asioista.
Yht'äkkiä ajavat pienet vaunut puutarhaan ja pysähtyvät oven eteen. Kas vihdoinpa tuli joku. Tuossa kauniissa silkin, kukkien, helmin etuleiden, nauhasolkien ja turkiksen pyörteessä, joka kiiti nopeasti portaita ylös tunsi Sidonie erään hienon naisen Fromont'ilaisten hyvistä tuttavista, rikkaan pronssikauppiaan vaimon. Sepä kunnia saada moisia vieraita! Pian, pian, perhe käy asemaan, herra takan luo, rouva tuoliin, selailemaan välinpitämättömästi jotakin aikakauskirjaa. Hukkaan mennyt asento. Kaunis vieras ei tullutkaan Sidonien luo; hän jäi alakerrokseen…
Oi, jospa rouva Georges olisi kuullut, mitä hänen naapurinsa puhui hänestä ja hänen ystävistään.
Samassa aukeni ovi, ilmoitettiin:
— Neiti Planus.
Tämä oli rahastonhoitajan sisar, vanha piika raukka, nöyrä ja hiljainen, joka piti velvollisuutenaan käynnin veljensä isännän vaimon luona. Hän oli ihan hämillään tuosta kiihkeästä vastaanotosta. Häntä hyväillään jos joltakin haaralta. "Sehän nyt oli teiltä ystävällistä… Tulkaa tok' lähemmäksi valkeata!" Siinä kuullaan ja tarkastellaan joka ainoata sanaa. Kelpo Risler hymyilee lämpimästi ikäänkuin kiitokseksi. Sidonie itse ilmaisee kaiken armautensa, onnellisena näyttäytyäkseen kunniassaan vertaiselleen entisiltä ajoilta ja ajatellessaan, että toinen alahalla kuulee varmaan, että hänelle on tullut vieraita. Sitte jyristään, mitä mahdollisesti enemmän, vetämällä tuoleja, työntämällä pöytää; ja kun vanha neiti lähtee pois, loistavana, ihastuneena, ja hämillään, seurataan häntä portaille kauhealla kahinalla, ja huudetaan hyvin kovaa, kumartuessa käsipuiden yli, että ollaan kotona joka perjantai… Kuulettehan, joka perjantai…
Nyt on yö. Salin molemmat suuret lamput ovat sytytetyt. Viereisessä suojassa kuuluu neitsyt kattavaa pöytää. Se on päätetty: Rouva Fromont nuorempi ei tule.
Sidonie on kalpea vimmasta:
— Näette sen äkäpussia, kun ei voi nousta kahdeksaatoista astintakaan… Rouvan mielestä olemme varmaan liian halpaa väkeä… Mutta kyllä minä sen kostan…
Ja sen mukaan kuin hän purkaa vihaansa kunnottomiin sanoihin, käy hänen äänensä rivoksi, saa alhaisen roistoväen lausunnon, joka ilmaisee entisen oppilaan Le Miren makasinista.
Pahaksi onneksi sanoo Risler:
— Kuka sen tietää? Ehkä lapsi oli sairas.
Raivossa kääntyi Sidonie häneen, ikäänkuin tahtoisi hän syödä hänen.
Jätättekö minun rauhaan tuosta lapsesta? Ensinkin, se on teidän vikanne, mitä minulle tapahtuu… Te ette saa minua kunnioitetuksi.
Ja kun huoneen ovi tuimasti kiinni paiskattuna, tärisyttää lampun kupuja ja kaikkia korukaluja hyllyllä, seisoo Risler yksin, liikkumatoinna keskellä salia ja katselee hämmästyneenä ihko valkeita kalvoisiaan, leveitä kiilloitettuja jalkojaan, ja jupisee koneentapaisesti:
— Vaimoni vastaanottopäivä!
Oikea ja väärä helmi.
"Mikä hänen on?… Mitä minä olen hänelle tehnyt?" kyseli ClaireFromont usein itseltään ajatellessaan Sidoniea.
Hän ei tietänyt mitään siitä, mitä muinoin oli tapahtunut ystävänsä ja Georges'in välillä Savignyssa. Elämältään vilpitöin ja tyyni sielultaan kun hän oli, oli hänen mahdotoin aavistaa, mikä mustasukkainen ja halpa kunnianhimo oli kasvanut hänen rinnallaan viisitoista vuotta. Kumminkin vaivasi häntä, tietämättään miksi, tuo ongelmoinen katse, joka hymyili hänelle kylmästi noista somista kasvoista. Liioiteltua, lapsuuden ystäväin kesken omituista, kohteliaisuutta seurasi yht'äkkiä huonosti salattu viha, kuiva ja koskeva puhe, jonka edessä Claire seisoi neuvotoinna kuni arvoituksen edessä. Toisinaan yhdistyi myös tuohon levottomuuteen omituinen aavistus, hämärä havainto suuresta onnettomuudesta; sillä kaikki naiset ovat vähäisen ennustajattaria, ja kaikesta puhtaimmillekin valkenee syvällinen paheen tietämättömyys hämmästyttävän kirkkauden äkillisistä nä'yistä.
Ajoittain, hiukan pitkänlaisen juttelun, tuommoisen aavistamattoman kohtauksen johdosta, jolloin äkkiarvaamatta tavatuista kasvoista näkyy niiden todelliset ajatukset, ajatteli rouva Fromont vakaisesti tuota omituista pikku Sidoniea; mutta toimellinen, kiire elämä, verhottuna lempeensä ja huoliinsa, ei antanut hänelle aikaa pysähtyä noihin vähäpätöisyyksiin.
On, todellakin, naisilla, aika jolloin olemus tekee niin pikaisia pyöränkäänteitä, että kaikki näköpiirit ja näkökannat muuttuvat, muodostuvat uudestaan.
Nuorena tyttönä olisi tuo ystävyys, joka poistui hänestä kappale kappaleelta, ikäänkuin pahan käden raastamana, häntä hyvin murehdittanut. Mutta hän oli kadottanut isänsä, nuoruutensa suurimman rakkauden; sitte oli hän mennyt naimiseen. Tuli sitte lapsi ihanine vaatimuksineen joka hetki. Sitä paitsi oli hänellä luonaan äitinsä, joka oli vajonnut melkein lapsellisuuteen, jopa oli käynyt höperöksikin miehensä surullisen kuoleman takia. Niin toimekkaassa elämässä oli Sidonien oikuilla vähän sijaa; ja tuskinpa Claire Fromont lienee tullut ihmetelleeksikään hänen aviotaan Rislerin kanssa. Selvään oli hän liian vanha Sidonielle mutta yhtä kaikki, koska he rakastivat toisiaan.
Harmistuakseen siitä, että pikku Chèbe oli päässyt tuohon korkeaan asemaan, tullut melkein hänen, vertaisekseen, semmoisiin joutavuuksiin oli Clairen varsin ylevä luonne kykenemätöin. Hän olisi, päinvastoin, halunnut täydestä sydämestään nähdä onnellisena ja kunnioitettuna tuon nuoren vaimon, joka asui liki häntä, eli niin sanoakseni hänen elämätään ja oli ollut hänen lapsuutensa kumppani. Sangen ystävällisesti koetti hän häntä neuvoa, johtaa maailmaan, niin kuin tehdään lahjakkaan maalaistytön kanssa, jolta puuttuu aivan vähän tullakseen viehättäväksi.
Kahden kauniin ja nuoren naisen kesken ei neuvoja niin helposti oteta vastaan. Eräänä suurena päivällispäivänä vei rouva Fromont rouva Rislerin huoneesensa ja hymyili hänelle suoraan silmiin, sanoakseen hänelle häntä suututtamatta:
— Kovin paljo koruja, kultani… Ja sitte, näet, korkeakauluksisten vaatteiden kanssa ei panna kukkia tukkaan… Sidonie punastui, kiitti ystävätään, mutta sydämensä pohjaan kirjoitti hän kaihon lisää häntä vastaan.
Clairen vieraiden joukossa häntä kohdeltiin jotenkin kylmästi
Saint-Gervainin etukaupungilla on vaatimuksensa, mutta elkääpä luulko, ett'ei Marais'illa ole omansa myöskin!
Nämä elinkeinolaisten, rikkaiden tehtailijain vaimot ja tyttäret tiesivät pikku Chèben histoorian, olisivatpa arvanneetkin sen yksin hänen tavastaan esiytyä ja olla heidän seurassaan.
Sidonie ei mitenkään ollut siihen oleentua. Häneen oli jäänyt jotakin puotimamselin tapaista. Hänen hiukan väkinäiset, toisinaan liika nöyrät herttaisuuden osotuksensa loukkasivat samoinkuin teeskennelty ääni puodeissa; ja hänen ylenkatseellinen ryhtinsä muistutti johtajattarien kopeita katsantoja, jotka uutismakasiineissa, koreissa mustissa silkkivaatteissaan, joita panevat jälleen varastoonsa illalla pois lähtiessään, katselevat mahtavasti, suurikiharaisten hiuslaitostensa korkeudelta, vähäistä kansaa, joka tinkiä uskaltaa.
Hän havaitsi, että, häntä tutkittiin ja arvosteltiin, ja hänen kainoutensa oli pakotettu varustaimaan sotaan. Nimet, jotka hänen läsnä ollessa lausuttiin, huvit, pidot, kirjat, joista puhuttiin, olivat hänelle tuntemattomat. Claire teki parastaan pitääkseen häntä asiain juoksussa, ja koki yllä pitää häntä muiden tasalla kurotetuin käsin, kuin ystävä ainakin; mutta, moni noista naisista piti Sidoniea kauniina. Ja siinä oli syytä kylliksi pahaksua hänen olevan heidän seuroissa. Muut, ylpeinä miestensä asemasta ja rikkaudestaan, eivät voineet osottaa kylliksi loukkaavaa mykkyyttä ja alentuvaista kohteliaisuutta häntä kohtaan, siten nöyryyttääkseen pientä nousukasta.
Sidonie yhdisti heidät kaikki yhteen sanaan. Clairen ystävät, toisin sanoin minun viholliseni!… Mutta oikein vihoissaan ei hän ollut kuin yhdelle ainoalle.
Molemmat osakkaat eivät vähääkään aavistaneet, mimmoinen heidän vaimoinsa väli oli.
Risler vanhempi, aina vaipuneena painimensa keksimiseen, istuskeli toisinaan puoli yöhön saakka piirustuspöytänsä ääressä. Fromont nuorempi vietti päivänsä ulkona, einehti klubissaan, eikä ollut melkein koskaan tehtaalla. Hänellä oli syynsä siihen.
Sidonien naapuruus saattoi hänen levottomaksi. Tuo kiihkeä oikku Sidoniea kohtaan, setänsä viimeiselle tahdolle uhrattu rakkaus tunki liian usein hänen muistiinsa korvaamattomine kaipauksineen; ja tuntien itsensä heikoksi, oli hän pakosalla. Hän oli vento, ponnetoin luonne, kyllin älykäs itseään tuntemaan, liian heikko ohjaamaan itseään. Rislerin hääpäivän iltana, oli hän, oltuaan itse naimisessa tuskin muutamia kuukausia, löytänyt tuon naisen rinnalla Savignyn myrskyiltain täydellisen tyrskyn. Siitä pitäen, voimatta itselleen siitä tehdä tiliä, karttoi hän Sidoniea nähdä, puhutella häntä. Pahaksi onneksi he asuivat samassa talossa, vaimot kävivät toistensa luona senkin kymmenen kertaa päivässä, ja sattumus vei heidät usein yhteen; niinpä tapahtui se omituinen asia, että tuo mies, joka tahtoi pysyä kunniallisena, hylkäsi kokonaan kotonsa ja haki huvituksia muualta.
Claire näki sen hämmästymättä. Hän oli tottunut isänsä kautta tuohon alituiseen kauppaelämän "ulkona oloon;" ja noiden poissaolemisien aikana, hyvin uuttera velvollisuuksissaan kun oli vaimona ja äitinä, keksi hän suuria puuhia, kaikenlaisia toimia, kävelyjä lapsen kanssa ja pitkiä levollisia viivähdyksiä päivän paisteessa, joista hän palasi ihastuneena tyttökävyn edistyksestä, hurmautuneena kaikkien ulkoilmassa olevien pikkuisten ilosta ja naurusta, hänkin, omaten, hiukan heidän ilonsäteitä vakaisten silmäinsä pohjalla.
Sidonie kävi ulkona yhtä paljo. Usein yöpuoleen, pakottivat Georges'in vaunut portissa rouva Rislerin nopeasti väistymään syrjään, kun hän komeassa pu'ussaan palasi suurilta kaupungin matkoiltaan. Bulevaardi, näytteille asetetut tavarat ja kauvan aikaa valikoidut ostokset ikäänkuin maistelemalla nauttiakseen uutta ostamisen huvia, pitivät hänen hyvin myöhään poissa kotoa. Vaihdettiin tervehdys, kylmä katse portaiden käänteessä; ja Georges meni nopeasti kotiinsa, ikäänkuin turvapaikkaan, kätkien siellä hyväilytulvaan häntä kohden ojennetulle lapselleen yht'äkkiä tunteman levottomuutensa.
Sidonie se ei näyttänyt enään muistavan mitään, vaan halveksivan tuota velttoa ja hentoa luontoa. Muutoin, hänellä oli paljo muita askareita.
Heidän punaiseen saliinsa, molempien ikkunoiden väliin, oli hänen miehensä sijoittanut pianon.
Kauvan arveltuaan oli Sidonie päättänyt opetella laulua, koska, näet, oli liian myöhään ruveta pianoa soittamaan; ja kahdesti viikossa tuli rouva Dobson, sievä tuntehikas vaaleaverinen nainen antamaan opetusta kahdestatoista yhteen. Läheisten pihain hiljaisuudessa kaikuivat nuo a…a…a…t ja o…o…o…t, hartaasti venytettyinä ja senkin kymmenen kertaa uudestaan laulettuina, avonaisista ikkunoista, kuin jostakin opistosta ikään.
Se oli kyllä, tosiaan, koulutyttö, joka siellä harjoitteli, pieni kokematoin ja häilyvä olento, täynnä käsittämättömiä haluja, jonka oli kaikki opittava ja tunnettava tullakseen todelliseksi vaimoksi. Mutta hänen kunnianhimonsa kellui vaan itse asian pinnalla.
— Claire Fromont soittaa pianoa; minä rupean laulamaan… Hän pidetään komeana ja arvoisana naisena, minä tahdon, että minusta sanottaisi samaa.
Hetkeäkään ajattelematta hankkiakseen itselleen oppia, vietti hän aikansa juoksemalla puodeissa ja suurten kauppiasten luona: "Mitä tänä talvena ruvetaan käyttämään." Hän kävi uhkeissa tavaranäyttelyissä ja kaikissa, mikä pistää ohikulkijain silmiin.
Noista vääristä helmistä, joita hän kauvan oli käsitellyt, oli hänelle jäänyt jotakin näppihin, vähän teennäisraakun tapaista, niiden onteloa haurautta, pohjatointa loistoa. Hän oli kyllä itsekin väärä helmi, pyöreä, hohtava ja hyvin juotettu, johon alhaiso voi tarttua kiinni; mutta Claire Fromont oli oikea helmi, rikasta ja samalla maltillista valoa, ja eron voi kyllä, huomata, kun näki heidät yhdessä. Saattoi arvata, että toinen oli helmi aina, pikkuinen helmi lapsuudesta saakka, kasvanut somuuden ja oivallisuuden aineksista, jotka olivat siitä tehneet, harvinaisen ja arvokkaan luonnon. Toinen sitä vastoin, oli Parisin, tuon väärien jalokivien kauppiaan tekoa, joka jakelee tuhansia ihania, loistavia turhuuksia, mutta kestämättömiä, huonosti sovitettuja ja kiinnitettyjä: hän oli todellinen rihkamakaupan tuote, jossa hän oli ollut osallisenakin.
Yli muuta kadehti Sidonie Claireä lapsen tähden, joka oli ylenmäärin koristeltu kätkyensä uutimista aina imettäjänsä päähineesen saakka. Hän ei ajatellut suloisia velvollisuuksia, täynnä kärsimystä ja kieltämystä, pitkiä, vaivaloisia uneen tuudittamisia, ja lapsen naurusuista, raikkaasta aamukylvystä loistavaa heräämistä. Ei! lapsesta piti hän vaan seurana kävelyillä… Sehän on niin kaunista tuo koristus häälyvine voineen ja pitkine höyhenineen, joka seuraa nuoria äitejä katujen pyörteessä.
Itsellään ei hänellä ollut seuranaan muita, kuin vanhempansa tai miehensä. Kernaammin kävi hän ulkona yksin. Kelpo Risler oli niin kummallinen rakkaudessaan; hän leikitteli vaimonsa kanssa kuin nuken kanssa, nipisteli häntä leukaan ja poskiin, tepasteli hänen ympärillään huudellen: "hu! huu!" tahi katsellen häntä suurin hempein silmin, kuin ystävällinen ja kiitollinen koira. Tuo typerä rakkaus, joka teki Sidoniesta lelun, porsliinikorun, hävetti häntä. Mitä hänen vanhempiinsa tulee, niin vaivasivat he häntä seurassa, johon hän tahtoi kuulua, ja kohta naimiseen jouduttuaan vapautti hän itsensä heistä vähitellen, vuokraamalla heille pienen talon Montrougessa. Tämä oli tehnyt lopun pitkätakkisen herra Chèben ahkeroista käynneistä hänen luonaan ja hyvän rouva Chèben loppumattomista vieraista, jossa palannut vaurastus elähytti kielittelemisten ja jouto-elämän vanhoja tapoja.
Samalla haavaa olisi Sidonie telellään tahtonut vieroittaa myöskin Delobelleläiset, joiden naapuruus häntä painosti. Mutta Marais oli keskuksena vanhalle näyttelijälle bulevaardi-teaatterin läheisyyden vuoksi; sitte piti Désirée, niinkuin kaikki koturit, tutusta näköalasta, ja ikävä, talviaikaan neljästä saakka, pimeä pihansa näytti hänestä ystävältä, tuttavan kasvoilta, joita aurinko toisinaan valaisi, kuni hymyillen hänen kätevyydelleen. Voimatta suoriutua heistä, oli Sidonie päättänyt olla heitä näkemättä enää.
Ylimalkaan olisi hänen elämänsä ollut yksinäinen ja jotenkin ikävä ilman muutamia huvituksia, joita Claire Fromont hänelle toimitti. Joka kerta oli hän vihoissaan siitä. Hän ajatteli:
— Kaikkihan minä saan hänen kautta!
Ja kun päivällisen aikana hänelle tuli alakerroksesta looshipiletti tai kutsumusilta maan, ei hän pukeutuessaankaan, ihastunut kun oli voidakseen näyttäytyä, ajatellut muuta kuin kilpailijansa polkemista. Muutoin, nuo tilaisuudet kävivät yhä harvemmiksi, koska Clairelle kasvoi yhä enemmän puuhia lapsestaan. Kuitenkin kun isoisä Gardinois kävi Parisissa, ei hän koskaan jättänyt yhdistämättä molempia perheitä. Puhjetakseen ilmi, tarvitsi tuon vanhan maalaisen iloisuus pikku Sidoniea, jota hänen pilansa eivät hirvittäneet. Hän vei kaikki neljä päivälliselle Philippin luo, valitsemaansa ravintolaan, jonka isännät, palvelijat ja isännöitsijät hän kaikki tunsi, tuhlasi paljo rahaa, ja sieltä saattoi heidät edeltä päin tilattuun looshiin Opéra-Comiqueen tai Palais-Royal'iin.
Teaatterissa hän nauroi ääneen, puhutteli tuttavallisesti oven aukaisijattaria, niinkuin palvelijoita Philippin luona, vaati kovalla äänellä jakkaroita naisille, ja poislähtiessä tahtoi ennen kaikkia muita saada päällystakit ja turkit, niinkuin hän olisi ollut ainoa upporikas nousukas salissa.
Noihin hiukan rahvasmaisiin huveihin, joihin Georges useimmiten oli tulematta, pukeutui Claire tavallisen älyllisyytensä mukaan säädyllisesti ja kulki aina huomaamattomana. Sidonie, päin vastoin, täysin purjein, levitettynä looshien eteen, nauroi täydestä sydämestä iso-isän tarinoille, onnellisena päästyään kolmannesta ja toisesta rivistä, entisistä paikoistaan, noihin kauniisin, kuvastimilla koristettuihin avant-sceneihin, joiden sametti partaat näyttivät hänestä vaseti tehdyiltä hänen vaaleita hansikoitaan, norsunluista lornjettiaan ja liisteviuhkaansa varten. Julkisten paikkojen jokapäiväisyys, punaiset seinäverhot, ja kultaus se oli hänestä oikeata muhkeutta. Siinä hän loisti, kuni soma paperi kukka punotussa metalli kopassa.
Eräänä iltana, huudossa olevan kappaleen näytännössä Palais-Royalissa, läsnä olevien naisten, maalattujen kuuluisuuksien joukossa, jotka, mikroskoopillisine hattuineen ja kauhean isoine viuhkoineen näyttivät punattuja kasvojaan ja korsettiensa koverruksia baignoiren pimennosta, oli Sidonien käytös, hänen pukunsa, ja tapansa nauraa ja katsella hyvin esiinpistävät. Kaikki lornjetit salissa, tuon ruumin alla niin mahtavan magneetillisen virran opastamina, käänsivät suuntansa vähitellen looshiin, jossa hän oli. Clairea tuo vihdoin vaivasi; ja, älykkäästi pani hän omalle paikalleen miehensä, joka, pahaksi onneksi, oli sinä iltana tullut mukaan.
Georges, nuori ja komea Sidonien rinnalla, oli hänen luonnollisen kumppaninsa näköinen, kun taas, heidän takana, Risler vanhempi, aina tyyneenä ja raukeana näkyi olevan paikallaan Claire Fromont'in vieressä, joka, hiukan tummassa vaatteuksessaan, oli ikäänkuin sievä nainen incognito Opera naamiaisissa.
Poislähtiessä, otti kumpikin osakas naapurinsa käsivarteensa. Oven aukaisijatar sanoi Sidonielle, Georgesista puhuessaan: "Teidän miehenne…" ja pikku vaimo loisti siitä iloissaan.
Teidän miehenne!
Tuo yksinkertainen lause riitti kiihdyttämään häntä ja nostamaan hänen sydämensä pohjalta joukon pahoja asioita. Käytävien ja lämpiön läpi mennessään katseli hän Risleriä ja rouva "Chorchea", jotka kulkivat heidän edellä. Clairen komeus näytti hänestä hävitetyltä, halvennetulta Rislerin raskaasta käynnistä. Hän sanoi itsekseen: "Kyllä hän mahtaa rumentaa minua yhdessä käydessämme!…" Ja hänen sydämensä sykki ajatellessaan, mikä ihana, onnellinen ja ihmeteltävä pari he olisivat olleet, hän ja Georges Fromont, jonka käsivarsi värisi hänen käsivarrellaan.
Kun sitte siniset vaunut olivat noutaneet Fromont'ilaiset teaatterin ovelta, kävi hän ensikerran ajattelemaan, että sittenkin tuo nainen oli anastanut hänen paikkansa ja että hänellä oli oikeus koettaa omistaa se jälleen.
Blondelkadun olutmyymälä.
Naimisensa jälkeen oli Risler jättänyt käynnin olutmyymälässä. Sidonien olisi ollut mieleen nähdä hänen menevän kotoa, iltasin, komeaan klubiin, johonkin rikkaiden ja hyvin puettujen miesten kokoukseen; mutta ajatus, että hän palajaisi piipun savuun, entisten ystäväinsä Sigismundin, Delobellen ja hänen isänsä luo, tuo ajatus lannisti hänen, teki hänen onnettomaksi. Risler ei siis käynyt siellä enää; ja se hänelle maksoikin hiukan. Olutmyymälä, joka oli jossakin vanhan Parisin unhottuneessa nurkassa, oli ikäänkuin muistina kotimaasta. Harvalukuiset ajoneuvot, maakerrokset korkeine ristikko-ikkunoineen, ja rohtojen ja farmaseutti tuotteiden tuores haju antoivat pienelle Blondelin kadulle jonkinmoisen yhtäläisyyden muutamien Baaselin ja Zyrichin katujen kanssa. Eräs Schveitsiläinen piti tätä olutmyymälää, joka oli täpösen täynnä sikäläistä kansaa. Ovea avatessa näkyi tupakkasavun läpi, raskaan, kankean saksan murteen kaikuessa, kauhean avara, matala sali vuoliaisiin ripustettuine pöystineen, oluttynnöreineen pitkissä riveissä, sahajauhoa polvia myöten, pöydällä isoja kulhoja punaperunoineen, ja koreja, vastaleivottuineprachtelineen, joiden kullankeltaisille solmuille oli paksulta suolaa ripoteltu.
Kaksikymmentä vuotta oli Rislerillä siellä ollut piippunsa, pitkä, hänen nimellään merkitty piippu, tuttujen kävijöiden hyllyllä, ja pöytänsä, jonka ääressä istuskeli muutamat säveät ja hiljaiset maanmiehet, jotka kuuntelivat ja ihmettelivät, Chèben ja Delobellen loppumattomia väittelyjä heitä kuitenkaan ymmärtämättä. Kun Risler kerta oli poissa, olivat molemmat jälkimäisetkin vuorostaan hylänneet olutmyymälän monesta hyvästä syystä. Ensin asui herra Chèbe nyt liian kaukana. Lasten anteliaisuuden kautta oli hän vihdoin onnistunut toteuttaa koko elämänsä unelma.
— Kun minä tulen rikkaaksi, sanoi aina tuo pikku mies ikävässä asunnossaan Maraisissa, niin minulla on oleva oma taloni, Parisin portin lähellä, melkein maalla, ja pieni puutarha, jota kaivan ja kastelen itse. Se on oleva monta vertaa parempi terveydelleni kuin pääkaupungin kaikki puuhat.
Hyvä! nyt oli hänellä talonsa, eikä hänellä siellä hauska ollut, totta vie.
Se oli Monterougessa, lähellä valleja tuo "Pieni maja puutarhoineen", niinkuin sanoi päällekirjoitus, jonka neliskulmainen paperi antoi melkein tarkan käsityksen tiluksen ko'osta. Seinäverhot olivat uudet ja maalaiset, maalaukset ihan vereksiä; viiniköynnös-majan viereen asetettu kastelutynnöri toimitti järven osaa. Lisätkää kaikkiin noihin etuihin, että pensasaita ainoastaan erotti tuon paratiisin toisesta, aivan samanlaatuisesta "majasta puutarhoineen", jossa asui rahaston hoitaja Sigismund Planus sisarineen. Rouva Chèbestä oli tämä kallis naapuruus. Kun tuon kunnon vaimon oli ikävä, vei hän kutomis- ja paikkaus-varastonsa vanhan piian lehtimajaan, jota hän viehätti kertomuksillaan menneeltä loisto-ajaltaan. Pahaksi onneksi ei hänen miehellään ollut samallaisia huvituksia.
Kaikki kävi hyvin vielä ensi aikoina. Oli sydän kesä. Herra Chèbe, ollen alituisesti paitahihaisillaan, askarteli talon kuntoon panolla. Pienin naula, joka talossa oli lyötävä, oli pitkäveteisten miettimisten ja loppumattomain keskustelujen aineena. Puutarhan laita samoin. Hän oli ensin päättänyt tehdä englantilaisen puutarhan, aina viheriöine nurmikkoineen, kiertävine käytävineen ja varjoisille pensaineen. Mutta pirun pensaat, kun vievät paljo aikaa kasvaakseen.
— Toden totta! mieleni tekee tehdä siitä hedelmäpuiston, sanoi pikku kärsimätöin mies.
Ja kas nyt hän ei enää uneksikaan muusta kuin kasvoslavoista, turkinpapuriveistä ja persikkahäkeistä. Hän kuokki aamut pitkään, kulmakarvat rypyssä huolesta ja pyyhkieli otsaansa vaimonsa nähden, saadakseen hänen sanomaan:
— Lepäähän toki… tapathan sinä itsesi.
Laskun loppu oli, että puutarhassa tuli olemaan sekaisin kukkia, hedelmiä ja kasvoksia; ja joka kerta kun herra Chèbe meni Parisiin, pani hän napinreikään koristeeksi ruusun kukkasarastaan.
Niinkauvan kuin kauniita ilmoja kesti, eivät nuo hyvät ihmiset väsyneet ihaelemaan auringon laskua linnoitusten taa, pitkiä päiviä ja ihanaa maa-ilmaa. Toisinaan, iltaisin, ikkunain ollessa auki lauloivat he kaksi-äänisesti; ja taivaan tahteja katsellessaan, jotka syttyivät yht'aikaa rautatievyön lyhtyjen kanssa, kävi Ferdinand runolliseksi… Mutta sepä ikävää, kuin sateet tulivat, eikä enää voinut käydä ulkona! Rouva Chèbe, täydellinen parisilainen, kaipasi Maraisin pieniä katuja, käyntejä Blancs Monteauxin torilla ja muilla ostoksilla.
Lähellä ikkunaa, tarkastus- ja ompelu-asemaltaan, katseli hän pientä kosteata puutarhaa, jossa siementyvät pyöräkellot ja kukkimasta laanneet kapusiinit itse irtaantuivat sauvoistaan riutuneen näköisinä, pitkiä, suoria, aina viheriäisiä rinteitä, ja vähän kauempana, kadun kulmassa Parisin omnibus-pysäkkiä, kaikkine kulkupykälineen, jotka houkuttavilla kirjaimilla olivat kirjoitetut lakeeratuille seinille. Joka kerta kuin omnibus lähteä täristi liikkeelle, seurasi hän sitä katseellaan, niinkuin virkamies Cayennessa tai Numeassa katselee Ranskaan palaavaa kuljetusalusta, oli matkustavinaan siinä, tiesi millä kohdalla se seisattuu, millä se kääntyy raskaasti, pyörillään hipaisten puotijen ikkunoita…
Vankina kävi herra Chèbe raukeaksi. Hän ei voinut enään hoitaa puutarhaa. Pyhinä linnoitukset olivat autiot; oli enää mahdotointa kävellä ruohikossa, evästään nauttivien työmiesten perheiden joukossa, mennä parvesta toiseen, naapurina, koruilla neulotut kotut jaloissa, rikkaan lähi-tilanomistajan oikeudella. Tuota hän erittäinkin kaipasi, himoissaan kun oli, että hänelle pidettäisi seuraa. Siitä lähtien, tietämättä mitä tehdä, omaamatta ketäkään, kenen edessä mahtailla, kuka kuuntelisi hänen hankkeitaan, tarinoitaan ja kertomusta Orleansin herttualle tapahtuneesta onnettomuudesta, — sama, tiedätte, tapahtui hänelle nuorena ollessaan — ahdisti onnetoin Ferdinand vaimoaan nuhteilla.
— Tyttösi pitää meitä maanpaossa… tyttösi häpeää meitä…
Muuta ei kuultu kuin: "Tyttösi… tyttösi… tyttösi…" Sillä, suuttuneena Sidonieen, eihän häntä tunnustanut omakseen, vaan jätti vaimolleen vastuun tuosta luonnottomasta ihme-lapsesta. Oikea helpotus rouva Chèbelle oli, kun hänen miehensä astui omnibus'een mennäkseen etsiskelemään Delobellea, joka aina oli altis maleksimaan, ja vuodattamaan hänen poveensa kaiken vihan, joka hänellä oli vävyään ja tytärtään vastaan.
Kuuluisa Delobelle oli myöskin vihoissaan Rislerille, ja hän sanoi kernaasti hänestä: "Hän on jonni joutava…"
Suuri mies oli toivonut pääsevänsä varsinaiseksi osaksi uuteen talouteen, pitojen toimeen panijaksi, komeuden tuomariksi. Sen sijaan kohteli Sidonie häntä sangen kylmästi, ja Risler ei häntä edes vienyt enää olutmyymälään. Kumminkaan ei näyttelijä sitä valittanut liian kovaan, ja joka kerta, kuin hän tapasi ystävänsä, vaivasi hän häntä liialla kohteliaisuudella ja mielistelemisillä; sillä hän oli tarvitseva häntä kohta.
Väsyneenä odottamaan järkevää tirehtööriä ja näkemättä koskaan roolin tulevan, jota hän monta vuotta toivoi, oli Delobelle'n mieleen johtunut ajatus ostaa teaatteri ja käyttää sitä itse. Risleriltä toivoi hän varoja. Ihan parahiksi oli Temple'n bulevaardilla teaatteri, pieni teaatteri myötävänä, tirehtörin vararikon johdosta. Delobelle puhui siitä Rislerille, alussa hyvin yleisesti, ihan hypoteetillisessa muodossa: "Olisipa siinä oiva asia…" Risler kuunteli, niinkuin tavallisesti, kylmäverisesti: "Todella, se olisi varsin hyvä teille…" Sitte, uskaltamatta vastata "ei" suoraan alkajaispuheesen, turvasi hän sanoihin: "nähdäänhän… sittemmin… ken tiesi…" ja lopuksi lausui onnettoman sanan: "Olisi tarpeen nähdä kulunki-arvio."
Kahdeksan päivän kestäessä ponnisteli näyttelijä, teki ehdotelmiaan, piirteli numeroitaan, istuen molempien naistensa keskellä, jotka häntä ihaellen katselivat ja hurmoittuivat tuosta uudesta unelmasta. Talossa hoettiin: "Herra Delobelle aikoo ostaa teaatterin." Bulevaardilla, näyttelijäin kahviloissa puhua rähistiin vaan tuosta ostosta: Delobelle ei salannut, että hän oli löytänyt asioimis-rahain antajan, ja tämäpä kokoeli hänen ympäri koko lauman virattomia näyttelijöitä, vanhoja tovereita, jotka tulivat taputtamaan häntä olkapäille, muistuttivat häntä. — "Tiedäthän ukkoseni…" Hän lupasi pestauksia, suurusteli kahviloissa, kirjoitteli siellä kirjeitä, tervehti, sormien liikkeellä ihmisiä, jotka sinne tulivat, piti hyvin innokkaita puheluja jossakin nurkassa; ja kaksi kulunutta kirjailijaa oli jo lukenut hänelle draamansa seitsemässä kuvaelmassa, joka, "sopi kuin sormikas" avauskappaleeksi. Hän sanoi "minun teaatterini!" ja kirjeitä kirjoitettiin: "Herra tirehtööri Delobellelle."
Toimitettuaan suunnitelmansa ja kulunki-arviot tehtyään meni hän Risleriä tapaamaan tehtaalta. Tällä kun oli liian paljo työtä, määräsi yhtymyksen Blondelin kadun varrella; ja sinä iltana, tultuaan ensimmäisenä olutmyymälään, asettui Delobelle vanhan pöytänsä ääreen, pyysi pullon ja kaksi lasia, ja kävi odottamaan. Kauan odotteli hän, tarkastellen ovea ja vavisten kärsimättömyydestä, Risleriä ei kuulunut. Joka kerta kuin joku astui sisään, kääntyi näyttelijä. Hän oli pannut paperit pöydälle ja luki niitä, liikutellen käsiään, päätään ja huuliaan.
Ei löytynyt sen vertaista, loistavaa asiaa. Hän jo oli näyttelevinään — se, näet, oli pääkohta — näyttelevinään omassa teaatterissaan vaseti häntä varten tehtyjä, hänen mittaisia rooleja, joissa hän oli tekevä kaiken vaikutuksen…
Yht'äkkiä ovi aukesi, ja tupakan savusta näkyi herra Chèbe. Hän oli yhtä hämillään ja tuskissaan nähdessään Delobellen siellä, kun Delobelle itsekin hänestä, Hän oli kirjoittanut aamulla vävylleen haluavansa häntä puhutella hyvin tärkeästä asiasta ja odottavansa häntä olutmyymälässä. Näet, kunnia-asian tähden, aivan heidän välillä, kahden kesken. Tuon kunnia-asian seikka on se, että herra Chèbe oli antanut eron pienelle talolleen Montrougessa ja vuokrannut Mail-kadun varrella, keskellä kauppa-asuntoja, makasiinin välikerroksineen… Makasiinin?… Herra Jumala, niin… Nyt oli hän hiukan pelossaan päähän pälähdyksestään ja huolissaan siitä, mitä hänen tyttärensä tuosta pitäisi, semminkin koska makasiini maksoi paljoa enemmän kuin talo Montrougessa ja koska siellä, sinne muuttaessa, oli muutamia isoja korjauksia tehtävänä. Tuntien ammoisista ajoista vävynsä hyvyyden, tahtoi herra Chèbe heti alussa kääntyä hänen puoleensa, toivossa saada hänet puolelleen ja jättää hänelle kaiken vastuun tuosta kodin valtiomulkkauksesta. Rislerin sijaan tapasikin hän nyt Delobellen.
He katselivat toisiaan alakättä, karsaasti, niinkuin kaksi koiraa, jotka ovat kohdanneet toisensa saman lautasen ääressä. Kumpikin arvasi mitä toinen odotti, eivätkä he koettaneetkaan petkutuskauppaa.
— Vävyni ei ole täällä? kysyi herra Chèbe, tähystäen pöydälle levitettyjä paperirämiä, ja korottaen "vävyni"-sanaa, tarkkaan merkitäkseen, että Risler kuului hänelle, eikä kellekään muulle.
— Minä odottelen häntä, vastasi Delobelle, kooten paperejaan.
Hän puristi huulensa yhteen ja lisäsi mahtavasti, salamielisen ja teaatterimaisen näköisenä:
— Erästä varsin tärkeää asiaa varten.
— Ja minä myös… vakuutti herra Chèbe, jonka kolme hiuskarvaa kohosi pystyyn piikkisian harjaksien tapaisesti.
Samassa kävi hän istumaan sohvalle Delobellen viereen, pyysi, kuten hän, pullon ja kaksi lasia; sitte, kädet taskussa, selkä seinää vasten ja tanakkana, odottaa kökötti hän. Molemmat vierekkäin seisovat lasit, jotka olivat määrätyt samalle poissa-olijalle, olivat taisteluun vaativien näköiset.
Ja Risler kun ei tullut.
Molemmat hiljaiset juojat tuskastuivat, olivat levottomina sohvallaan, toivossa aina vaan, että jompi kumpi väsyisi.
Lopuksi tulvi heidän paha mielensä yli partaidensa, ja, luonnollisesti, sai Risler raukka kaikki osakseen.
— Sepä säädyttömyyttä! antaa minun ikäiseni miehen näin kauan odottaa, puuttui herra Chèbe puheeksi, joka ei koskaan muulloin vetonut korkeaan ikäänsä, paitsi moisissa asianhaaroissa.
Herra Delobelle jatkoi:
— Minä luulen, toden perään, että meistä tehdään pilkkaa.
Ja toinen:
— Varmaan on tullut vieraita päivälliseksi.
— Ja vielä millaisia!… pani halveksivalla äänellä kuuluisaDelobelle, jossa heräsi haikeita muistoja.
— Seikka on… pitkitti herra Chèbe.
He lähestyivät toisiaan ja puhelivat. Kumpikin oli pahoilla mielin Risleristä ja Sidoniesta. He tyhjensivät sydämensä. Risler, vaikka olikin kunnon pojan näköinen, ei ollut oikeastaan muuta kuin itsekäs, nousukas. He pilkkasivat hänen lausuntoaan, vaatteustaan, matkivat muutamia hänen tapojaan. Sitte he puhelivat hänen taloudestaan, ja, alentaen äänensä, kertoivat salaisuuksia ja nauroivat ystävinä taas.
Herra Chèbe meni liika kauas; — Ja varokoon hän itseään! Hän on tehnyt tuhmuuden, antamalla isän ja äidin poistua lapsestaan; jos tälle jotakin tapahtuu, ei hänellä ole meitä soimaamista. Tyttö, jolla ei ole enään vanhempiaan esimerkkinä silmäinsä edessä, ymmärrättehän…
— Tietysti… tietysti… sanoi Delobelle; erittäin kun Sidonie on käynyt sangen koketiksi… Mutta mitäs sille tekee. Risler saa, mitä ansaitsee. Vai olisiko hänen ikäisensä miehen pitänyt… Vait!… Tuossa hän on.
Risler oli tullut sisään, ja lähestyi heitä, pistellen kättä pitkin istuimia.
Kolmen ystävän kesken oli hankala hetki. Risler pyysi anteeksi parhaimman mukaan. Hän oli viivähtänyt, Sidoniella, näet, oli vieraita, — Delobelle kosketti Chèben jalkaa pöydän alla, — ja puhellessaan mies raukka, ollen hiukan pulassa molemmista laseista, jotka häntä odottivat, ei tietänyt kenen viereen oli istuminen.
Delobelle oli jalomielinen:
— Teillä on puhumista keskenänne, hyvät herrat, tehkää hyvin. Ja hän sopotti, iskien silmää Rislerille:
— Paperit on muassa.
— Mitkä paperit?… sanoi toinen kummissaan.
— Kulunkiarviot… kuiskutti näyttelijä. Siitä sitte, teeskennellen suurta vaiteliaisuutta, kävi hän uudelleen nurkkaan lukemaan papereitaan, pää kourissa, kourat korvissa.
Hänen vieressään juttelivat molemmat muut, ensin hiljaa, sitte kovemmin, sillä herra Chèben kimakka ja kirkuva ääni ei voinut hillitä itseään kauan… Hänen ei ollut näet vielä aika haudata itsensä, perhana vie!… Hän olisi kuollut ikävään Montrougessa… Mailin ja Sentier'in katua, kauppapaikkojen hälinää ja liikettä, kas sitä hän tarvitsi.
— Kyllä, mutta makasiini?… Mitä varten?… uskalsi Risler lausua arasti.
— Mitäkö varten makasiini?… Mitä vartenko makasiini? kertoi herra Chèbe, punaisena kuin pääsiäismuna ja korottaen äänensä askelmansa korkeimmalle asteelle… Sitä, varten, että minä olen kauppias, herra Risler. Kauppias ja kauppiaan poika… Niin, kyllä mä yskän ymmärrän. Mulla, muka, ei ole kauppaa… Mutta kenenkä vika?… Jos ihmiset, jotka minun sulkivat Montroge Bicêtren portin luo, kuin minkä parantumattoman ikään, olisivat olleet järkevät hankkimaan minulle varoja yritykseen… Siinä sai Risler vaatia vaitioloa, eikä kuulunut enää muuta kuin puheen palasia: "… mukavampi makasiini… laipiolta korkeampi… hengittää paremmin… tulevaisuuden hankkeita… jättiläis-asia… puhun kun aika tulee… Ihmiset hämmästyvät." Kuunnellessaan noita lauseen pätkiä, vaipui Delobelle vaipumistaan kulunkiarvioihinsa, ja oli, nerokkaan miehen tavoin, kääntänyt selkänsä heidän puheilleen. Risler, tuskissaan, joi vähä väliä kulauksen olutta saadakseen ryhtiä. Lopuksi, kun herra Chèbe oli tyyntynyt, ja syystä, kääntyi hänen vävynsä nauraen kuuluisaa Delobellea kohti, jonka ankara, järkähtämätöin katse näkyi sanovan: "Hyvä! entä minä?…"
— Ai! Herra Jumala… tosiaan… ajatteli miesparka.
Vaihtaen oitis tuolia ja lasia, kävi hän istumaan näyttelijän eteen; mutta herra Chèbellä ei ollut Delobellen mailman tottumusta. Sen sijaan että hän olisi ajattelevasti poistunut, lähensi hän oluttuoppinsa ja liittyi joukkoon, niin että suuri mies, joka ei tahtonut puhua hänen läsnä ollessaan, pani juhlallisesti toistamiseen paperinsa taskuunsa sanoen Rislerille:
— Katsotaanhan sitte myöhemmin.
Toden perältä sangen myöhään, sillä herra Chèbe oli harkinnut näin:
"Vävyni on hyväluontoinen nahjus… Jos minä jätän hänen tuon visukintun kanssa, niin kuka ties mitä hän häneltä vielä kiskoo?"
Ja hän jäi heitä valvomaan. Näyttelijä oli vimmassaan. Lykätäkö asia toiseen päivään? Mahdotointa, Risler oli vast'ikään kertonut lähtevänsä seuraavana päivänä kuukaudeksi Savignyyn.
— Kuukaudeksi Savignyyn?… sanoi herra Chèbe toivotoinna, nähdessään vävynsä karkaavan hänen käsistään… Entä asiat?…
— Oi! tulenhan minä Parisiin joka päivä Georges'in kanssa… HerraGardinois tahtoo nähdä välttämättä pikku Sidonieta.
Herra Chèbe pudisti päätään. Hän piti sen hyvin varomattomana. Asiat on asiat. Niistä ei saa koskaan mennä pois, vaikka mikä olisi. Ties sen? Voihan tehdas syttyä yöllä palamaan. Ja hän kertoi mahtipontisesti: "Isännän silmä, veliseni, isännän silmä", sillä välin kun hänen vieressään näyttelijä — jolle myöskään tuo lähtö ei ollut ollenkaan mieleen — siiristi suuret silmänsä ja antoi niille samalla terävän ja takaavan osoitteen, todellisen isännän silmän osoitteen.
Vihdoin kesk'yön puoleen, vei viimeinen Montrougeen kulkeva omnibus pois hirmuisen apen ja Delobelle sai puhua.
— Ensin suunnitelma, sanoi hän, tahtomatta heti käydä numerokysymyksen kimppuun, ja, pänsneet nenällä, alkoi hän pontevasti, kun näyttämöllä aina: "Kun puolueettomasti katsellaan sitä rappiotilaa, johon näytelmätaide on vaipunut Ranskassa, kun mitataan matka, joka erottaa Molièren teaatterin…" Niinikään oli useimpia sivuja. Risler kuunteli, imien piippuaan, tohtimatta hiiskahtaa, sillä lukija katseli tuon tuostakin häneen pänsneensä yli nähdäkseen lauseidensa vaikutuksen. Pahaksi onneksi, keskellä suunnitelman parasta paikkaa, suljettiin kahvila. Valkea sammutettiin, piti mennä pois… Ja kulunkiarviot?… Sovittiin, että hän lukisi ne tiellä. Seisatuttiin joka kaasuliekin luona. Näyttelijä lasketteli numeroitaan… Niin paljo salia varten, niin paljo valaistukseksi, niin paljo köyhien eduksi, niin paljo näyttelijöille… Tuossa näyttelijäkysymyksessä hän pysytteli:
— Hyvä puoli asiassa on se, sanoi hän, ett'ei tarvita maksaa ensimäistä roolia… Ensimmäinen roolimme on Bibi… (Puhuessaan itsestään, kutsui Delobelle itseään kernaasti Bibiksi) Ensimmäinen rooli maksaa kaksikymmentä tuhatta francia… kun ei sitä tarvitse maksaa, niin on sama kuin ottaa ja panee 20 tuhatta francia lakkariin. Eikö niin, vai?
Risler ei vastannut mitään. Hän näytti vastenmieliseltä,silmät harhailivat, kuin sen, jonka ajatukset ovat toisaalla.Luettuaan kulunkiarviot, esitti Delobelle, joka kauhistuen näkiVieilles-Haudriettes käännöksen lähestyvän, kysymyksen suoraan.Tahtoiko hän päättää asian, tahtoiko vai ei?
— No siis!… en, sanoi Risler sankarimaisesti, rohkaistuna erittäinkin tehtaan läheisyydestä ja ajatellessaan, että asia koski hänen talonsa onnea. Delobelle ällistyi. Hän luuli asian olevan tekeillä, ja aivan liikutettuna, paperit kädessä, katseli hän toista pyöreillä silmillään.
— En, kertoi Risler… Min'en voi tehdä sitä, mitä pyydätte… näette miksi en.
Harvaan ja kankeasti, kuin tavallisesti, selitti kelpo mies, ett'ei hän ollut rikas. Vaikka hän oli mahtavan kauppahuoneen osakas, ei hänellä ollut rahaa käytettävänä. Georges ja hän nostavat joka kuukausi määrätyn summan kassasta; sitte, vuoden lopulla tiliä tehdessä, jakavat he voiton. Talon perustaminen oli hänelle maksanut paljo: kaikki säästönsä. Vielä oli neljä kuukautta tilintekoon. Mistä ottaisi hän 30,000 francia oitis teaatterin ostoon? Ja sitte lopuksi voisi asia käydä huonosti.
— Mahdotointa… Bibihän on elävä siellä! Niin puhuessaan suoristi Bibi rukka vartaloaan; mutta Risler oli päättänyt, ja Bibin kaikki keskustelut murtuivat aina samoja kieltoja vastaan: "Myöhemmin, kahden vuoden, kolmen vuoden perästä, saattaa olla…"
Näyttelijä taisteli kauan, puolustaen aluettaan askel askeleelta. Hän esitti uusien kulunkiarvioiden tekemistä. Voisi saada asia helpommalla… "Se on aina liian kallista minulle, keskeytti Risler… Nimeni ei ole minun. Se on osana toiminimessä. Minulla ei ole oikeutta sitä käyttää. Minä kun joutuisin vararikkoon!" Hänen äänensä värisi, lausuessaan tuon sanan: vararikko.
— Mutta kun kaikki käy minun nimelläni, sanoi Delobelle, jossa ei ollut ennakkoluuloa. Hän koetti kaikkia, otti avuksi taiteen pyhän asian, jopa ryhtyi puhumaan pikku näyttelijättärien viehättävistä silmäyksistä… Risler päästi suuren naurun:
— Olkaahan, olkaahan, ilveilijä… Mitä tuossa mulle juttelette… Te unhotatte, että olemme naineita miehiä molemmat, vieläpä ett'on hyvin myöhä ja vaimomme varmaan jo odottavat meitä… Elkää panko pahaksi, ettehän?… Eihän se ole kielto, ymmärättehän hyvin sen… Tuota! tulkaa tilin jälkeen. Sitte siitä tuumitaan… Kas, Akilles ukko tuossa jo sammuttaa kaasun… Lähden sisään. Hyvästi.
Kello kävi toista yöllä, kun näyttelijä tuli kotiinsa.
Molemmat naiset odottivat häntä, tehden työtä, kuin ainakin, mutia hiukan kuumeentapaisesti ja ripeästi, joka ei muuten ollut tavallista. Joka hetki värisivät erinomaisella tavalla suuret sakset, joita äiti Delobelle käytti leikatakseen vaskilankoja, ja Désiréen. pienet sormet, aika vauhtia hius-korua laitellessaan, oikein päätä pyörryttivät niitä katseltaessa, niin sukkelaan ne liikkuivat. Levitettyinä pöydälle hänen eteensä, näytti pitkissä kärpäs- ja lintu-höyhenissä myös olevan jonkimmoinen loisto, komeampi väri kuin muina päivinä. Se oli siitä syystä, että kaunis vieras nimeltä Toivo oli tullut sinä iltana heidän luo. Se oli pannut kaiket voimansa noustakseen viidenteen kerrokseen takaportaita myöten, tirkistääkseen pienen asunnon oven ra'osta ja luodakseen sinne loistoisan katseen. Olkoonpa mitä vilppiä tahansa elämässä ollut, niin nuo taika loistot huikaisevat aina.
— Oi, jospa isä onnistuisi… sanoi vähä väliä äiti Delobelle, ikäänkuin yhdistäen joukon onnellisia ajatuksia, joihin hänen haaveksimisensa oli vaipunut.
— Hän onnistuu, äiti, olkaa varma. Herra Risler on niin hyvä, minä takaan hänen. Sidonie myöskin rakastaa meitä paljo, vaikka hän naimiseen mentyään näyttää hiukan välinpitämättömältä ystäviään kohtaan. Mutta pitää ottaa lukuun hänen asemansa. Muutoin, minä en koskaan unhota, mitä hän minulle on tehnyt.
Ja muistellessaan, mitä Sidonie hänelle oli tehnyt, kävi pikku ontuva vielä kiihkeämmin työhönsä. Hänen sähkön täyttämät sormensa liikkuivat kaksinkertaisella nopeudella. Olisi luullut niiden ajavan takaa jotakin pakenevaa, kiinni saamatointa, niinkuin onnea, esimerkiksi, tai jonkun rakkautta, joka ei vastaa rakkauteen.
"Mitä hän sitte sinulle on tehnyt?" olisi äidin ollut kysyttävä; mutta mitä hänen tyttärensä sanoi, ei huvittanut häntä laisinkaan silloin. Hän ajatteli ainoastaan suurta miestään:
— Hä! mitäs luulet, tyttö?… Jos isällä tulee olemaan oma teaatteri, jos hän käy näyttelemään, kuin ennen! Sinä et sitä muista, sinä olit silloin liian pieni. Mutta hänelläpä oli kauhea menestys, ja esille huudettiin, niin hurjasti, niin… Kerran, Alenconissa, annettiin hänelle kulta seppele… Voi, kun hän silloin oli mainio ja niin iloinen, niin onnellinen elääkseen. Jotka hänen nyt näkevät, eivät tunne ollenkaan mies raukkaani, onnettomuus on hänen niin muuttanut… Niin! minä olen varma, ett'ei tarvitsisi muuta, kuin hiukan menestystä, niin kävisi hän nuoreksi ja tyytyväiseksi!… Ja sitte sitä ansaitsee rahaa johtajana. Nantesissa oli tirehtöörillä vaunut. Ajattelepas, me vaunuissa?… Älähän muuta, vaunuissa?… Se, se olisi sinulle hyvää. Voisit käydä ulkona, päästä vähäksi aikaa tuoliltasi. Isä veisi meidät maalle. Näkisit vettä ja puita, sinun kun niin tekee mieli.
— Niin! puita… sanoi aivan hiljaa, vapisten, pikku kelmeä vankina-eläjä.
Silloin kuului talon iso ovi rutosti sulkeutuvan, ja herra Delobellen säännölliset askeleet kajahtelivat käytävässä. Oli hetki ahdistusta, ilman ääntä, ilman hengähdystä. Molemmat naiset eivät tohtineet katsoa toisiinsa ja äidin isot sakset vapisivat niin kovin, että ne leikkasivat vaski langan ihan väärin.
Varmaan oli viheliäistä kohdannut hirmuinen isku. Kukistuneet unelmansa, masentava kielto, toverien pilkka, tili kahvilasta, jossa hän oli suurustanut koko ajan velaksi, ja joka oli maksettava, tuo kaikki näkyi hänelle yön hiljaisuudessa noustessaan viidenteen kerrokseen. Hänen sydämensä oli pakahtua… Mutta hänen näyttelijä luonteensa oli niin kova, että hänen, tuossa niin todellisessa surussa, piti vielä ottaa sovelias traagillinen naamarinsa.
Hät'hätään sisään tultuaan, seisattui hän, loi katalan katseen työhuoneesen, pöydälle, joka oli täynnä tavaroita, pieneen illalliseensa, joka häntä odotti nurkassa, ja noihin rakkaisin tuskallisiin olentoihin, jotka häntä loistavin silmin katselivat. Näyttelijä oli varmaan minuutin ääneti ja tiedättehän, kuinka pitkä minuutti äänettömyyttä teaatterissa on; sitte kävi hän kolme askelta, vaipui matalaan tuoliin pöydän ääressä ja sanoi kuiskaavalla äänellä:
— Oih! minä olen kirottu.
Samassa löi hän nyrkillä pöytään niin hirveästi, että linnut ja kärpäset kuosiksi lensivät pitkin huoneen nurkkia. Pelästyneenä nousi hänen vaimonsa ylös ja lähestyi häntä arasti, Désirée taas kohosi puoleksi tuolillaan hermojen ahdistuksesta, joka veti kokoon hänen kasvojensa piirteet.
Hyykistyneenä, masentuneena tuolillaan, kädet riipuksissa, pää rinnalla, puheli näyttelijä yksin. Monolooginsa oli paloittainen, katkonainen, täynnä huokauksia ja näytelmä nikotusta, täynnä sadatusta itsekkäitä porvarijulmureja, noita hirviöitä vastaan, joille taiteilija syöttää lihansa ja verensä.
Sitte kertoi hän kaiken teaatteri elämänsä, debyytti juhlistaan, Alenconilaisten antamasta kultaseppeleestä ja naimisestaan tuon "pyhän Taimon" kanssa; ja hän osoitti olento parkaan, joka seisoi hänen vieressään, vuodattaen vetreitä kyyneleitä, vapisevin huulin ja nyökötellen vanhojen tapaan, päätänsä joka sanasta, jonka hänen miehensä lausui.
Todellakin, jokainen, joka ei ollut tuntenut kuuluisaa Delobellea, olisi tuon pitkän monologiin perästä voinut kertoa kaikki hänen elämänsä kohdat. Hän mainitsi tulonsa Parisiin, vastuksensa, puutteen alaisuutensa… Oi! hänpä ei ollut puutetta kärsinyt, Ei tarvinnut muuta, kuin nähdä hänen leveät kukoistavat kasvonsa noiden molempien laihojen kuihtuneiden naisten kasvojen rinnalla. Mutta näyttelijä ei katsonut niihen niin tarkkaan; hän hurmoittui yhä edelleen pöyhkeistä sanoista.
— Oih! sanoi hän, niin kauan olen taistellut… Kymmenen, viisitoista vuotta olen taistellut noiden uskollisten olentojen ylläpitämänä, heidän elättämänä.
— Isä, isä, olkaa vaiti… rukoili Désirée kädet ristissä.
— Niin kyllä, heidän elättämänä… enkä sitä häpeä… Sillä pyhän taiteen vuoksi olen sallinut tuota uskollisuutta… Vaan nyt on liiaksi. Minulle on liika paljon tehty. Minä luovun.
— Oi! ystäväni, mitä tuossa puhut? huudahti rouva Delobelle syösten häntä kohti.
— Elä, heitä minut… Voimani on lopussa. Ovat tappaneet minussa taiteilijan. Se on päätetty… Minä luovun teaatterista.
Olisittepa silloin nähneet molempien naisten ympäröivän hänet käsillään, rukoilevan häntä vielä taistelemaan, vakuuttavan hänelle, ett'ei hänellä ollut oikeutta luopua, niin ette olisi voineet pidättää kyyneleitänne. Delobelle pani yhtä kaikki vastaan.
Vihdoin hän myöntyi, lupasi pitää kiinni vielä jonkun ajan, koska he tahtoivat; mutta siihen sitä tarvittiin rukouksia ja hyväilemistä.
Neljännes tunnin perästä, monolooginsa tyhjentämänä ja lohdutettuna epätoivonsa puhkeamisesta, istui suuri mies pöydän päässä ja illasti hyvää kyytiä; eikä hän ollut muuta, kuin hiukan väsynyt vaan, samoin kuin näyttelijä, joka on näytellyt hyvin pitkän ja traagillisen osan.
Semmoisissa tapauksissa näyttelijä, joka on liikuttanut kokonaisen salin ja itkenyt oikeita kyyneleitä näyttämöllä, ei ajattele sitä ulkona enää kertaakaan. Hän jättää looshiin mielen liikutuksensa, samalla kuin pukimensa ja valetukkansakin, kun taas naiivimmat katselijat, näytelmä mielessä, menevät kotiaan, silmät punaisina, ahdistunein sydämin, ja hermojen kiihdytys pitää heidät valveella vielä pitkän aikaa.
Pikku Désirée ja äiti Delobelle eivät maanneet paljo sinä yönä!