Savignyssa.
Molempien perheiden olo Savignyssa kuukauden ajan oli suuri onnettomuus.
Kahden vuoden kuluttua olivat Sidonie ja Georges taas toistensa rinnalla tuolla vanhalla tilalla, joka oli liian vanhanaikuinen olematta aina itsensä näköinen ja jossa kivet, lammet ja puut, muuttumattomina näkyivät olevan kuni pilkaksi kaikelle muuttuvalle ja katoavulle. Olisi pitänyt olla kaksi toisin karaistua, toisin kunniallista henkeä, ett'ei tuo likentäminen olisi heille ollut turmiollinen.
Mitä Claireen tulee, ei hän ollut koskaan ennen ollut onnellisempi, eikä koskaan Savigny ollut näyttänyt hänestä kauniimmalta. Sepä iloa talutella lastaan nurmikolla, missä hän pikkaraisena itse oli kulkenut, ja istua nuorena äitinä penkeillä kalveessa, jossa hänen äitinsä muinoin oli valvonut heidän leikkejään, ja Georges'in kanssa käsitysten kävellä katselemassa pienimpiä soppeja, missä yhdessä olivat kisailleet. Hän tunsi tuota levollista tyytymystä, jota tyyni elämä täydellisenä onnena hiljaisuudessa nautitsee; ja joka päivä laahasivat käytäviä myöten hänen pitkät peignoir'insa, joita lapsosen pienet askeleet, sen huudot ja vaatimukset riennättivät.
Sidonie oli vähän mukana noilla äidillisillä kävelyillä. Hän sanoi lasten melun väsyttävä itseään ja piti siinä yhtä ukko Gardinois'in kanssa, jolle kaikki kelpasi tekosyyksi kiusatakseen tyttärensä tytärtä. Semmoisen syyn hän luuli saavuttaneensa sillä, että hän huoli yksistään Sidoniesta ja toimitti hänelle vielä enemmän kemuja, kuin viimeisellä kerralla. Kaksi vuotta sitte vajaan sysätyt vaunut, joita tomuutettiin kerran viikossa, koska hämähäkit kutoivat verkkojaan silkki-istuimille, annettiin hänen käytettävikseen. Valjastettiin kolmasti päivässä, ja portti kääntyi sarannoissaan yhtä mittaa. Kaikki talossa seurasi tuota maallista kiihotinta. Puutarhuri hoiti paremmin kukkiaan, sillä rouva Risler valitsi kauniimmat niistä pannakseen hiuksiinsa päivälliseksi; sitte kävi paljo vieraita. Laitettiin eväitä huviretkiä varten, joita rouva Fromont johti, mutta joissa Sidonie erottamattomana loisti ylinnä hilpeydellään. Muutoin jätti hänelle Claire paikkansa usein vapaaksi. Lapsella oli makuu- ja kävely-aikansa, joita ei mikään huvi koskaan muuttanut, Äidin täytyi mennä väkisen pois, eikä hän iltasellekaan monta kertaa päässyt menemään Sidonien kanssa molempia osakkaita vastaan, jotka palasivat Parisista.
— Suothan mulle anteeksi, sanoi hän mennessään huoneesensa.
Rouva Risler riemuitsi. Uhkeana, joutilaana, ajaa nelisti hän hevoisilla, tajunnottomana nopeasta ajosta, ja niitäkään ajattelematta.
Vilvakka tuuli, joka puhalteli hänen harsonsa alle, elähytti häntä vaan. Hämärästi, puoleksi suljettujen ripsiensä välistä, huomasi hän tien käänteessä vierasmajan ja lapsia huonoissa vaatteissa kävelevän ruohikossa maantien varrella; se muistutti hänelle muinaisia kulkuja Rislerin ja vanhempainsa kanssa, ja pikku väristys, joka karsi hänen ihoaan, tuota muistellessaan, sijoitti hänen paremmin pehmoisesti poimuteltuun uuteen pukuunsa, joissa hänen ajatuksensa onnellisena ja rauhallisina uinahtivat vienosti vaunujen tuudittamina.
Asemalla odotti muita vaunuja. Häntä hyvin katseltiin. Pari kolme kertaa kuuli hän sopotettavan: "Se on rouva Fromont nuorempi…" ja totta on, että saattoi erehtyä nähdessään heidän tulevan sillä tavoin kaikki kolme rautatieltä, Sidonie perällä Georges'in vieressä, nauraen ja haastellen hänen kanssaan, Risler vastapäätä heitä rauhallisesti hymyillen, hiukan hämillään kauniiden vaunujen tähden ja leveät kämmenet lappeellaan polvilla. Ajatus, että hänet pidettiin rouva Fromont'ina, teki Sidonien hyvin ylpeäksi, ja joka päivä tottui hän siihen yhä enemmän. Tultuaan kotia, molemmat, perheet erosivat päivälliseen asti; mutta makaavan tyttärensä luona rauhallisesti istuvan vaimonsa rinnalla, ajatteli Georges Fromont, joka oli liian nuori ollakseen kiedottuna onnensa hellyyteen, aina tuota loistavaa Sidonieta, jonka ääni riemuisasti kaikua liverteli puutarhassa pyökkien alla.
Sillä välin kuin koko hovi muodostui nuoren vaimon oikkujen mukaan, eli ukko Gardinois ikävystyneen joutilaan ja kykenemättömän rikkaan supistettua elämää. Paraimpana huvituksenaan oli vielä hänellä vakoileminen. Palvelijain työt ja toimet, haastetut hänestä keittohuoneessa, vasut kasvoksineen ja hedelmineen, jotka tuotiin joka aamu kasvimaasta ruoka-aittaan, ne ne olivat hänen alituisten tutkistelemuksiensa esineenä. Hänellä ei ollut suurempaa huvia kuin tavata joku rikoksesta. Se oli hänen toimensa, se oli hänestä tärkeää, ja aterioidessa, vieraiden kuunnellessa, kertoi hän laajalti ilkityön ja juonet, joita hän oli käyttänyt sitä ilmisaadakseen, sekä rikollisen nä'ön, pelästyksen ja rukoukset.
Tuota palkollistensa ikuista silmällä pitoa varten oli ukkonahjus omistanut itselleen maan peittämän kivipenkin, kauhean ison paulownian takana. Lukematta tai ajattelematta istui hän siellä päiväkaudet tähystellen, sisään- ja ulos-käviöitä. Yöksi oli hän keksinyt toisen keinon. Sisään käytävän suuren etusuojan alle, johon kukilla varustetut portaat veivät, oli hän laitattanut aukon, joka oli yhteydessä hänen yläkerroksessa olevan huoneensa kanssa. Täydellinen kuulotorvi johdatti hänelle ylös kaikki äänet maakerroksesta, jopa palvelijain puheetkin, kun he portailla olivat iltaisin ilmaa nauttimassa.
Kovaksi onneksi enensi tuo liian täydellinen kone kaikki äänet, hämmensi ja venytti ne. Suuren seinäkellon alituinen tik-tak, papukaijan huuto, joka kuului alaalta orrelta, jonkun kadonnutta jyväänsä etsivän kanan kotkotus, siinä kaikki, mitä herra Gardinois kuuli, pannessaan putken korvaansa. Äänet, ne tulivat vaan sekavana hurinana ja huminana, josta oli mahdotoin erottaa mitäkään. Siihen olivat hänen laitoskustannuksensa menneet, ja siitä pitäen kätki hän akustillisen ihmeensä vuoteensa uutimen poimuun.
Eräänä yönä oli ukko vast'ikään nukkunut, ja heräten kavahti ylös oven narinasta. Siihen aikaan oli tämä jotakin tavatointa. Kaikki talossa makasivat. Ei kuulunut muuta kuin vahtikoirien käpälien tassutus hiekalla, tai niiden pysähtyminen puun juurelle, jonka latvasta huhkaja huutaa liuhutteli. Hyvä tilaisuus käyttää akustillista torvea. Pannen sen korvaansa vakuuttihe herra Gardinois, ett'ei hän ollut erehtynyt. Kopinaa kuuluu edelleen. Aukeni ovi, aukeni toinen. Porrasoven loira soljahti auki ponnistuksesta. Mutta ei Pyramis, eikä Thisbe, eikä edes Muiskukaan, julma New-foundlantilainen, ollut hievahtanut. Hän nousi hiljakseen nähdäkseen, ketkä nuo omituiset rosvot saattoivat olla, jotka menivät ulos sen sijaan, että sisään tulisivat, ja varjostimen säleiden läpi näki hän:
Hoikka, solakka mies, ryhdiltään Georges'in näköinen, tarjosi käsivartensa kaapuun puetulle naiselle. He seisattuivat ensin paulownian luo, jonka oksat olivat täydessä kukassa.
Oli ihmeen kaunis, lumivalkoinen yö. Kuu, puiden latvoja hipaisten, kokoeli loistavia hahtuvia tiheiden lehvien välistä. Säteiden valkaisemat penkereet, joilla kiherä-turkkiset New-foundlantilaiset edes takaisin kuljeskelivat yöperhoisia väjyen ja siintävä rasvatyyni vedenkalvo, kaikki hohti äänettömässä, levollisessa loistossa, ikäänkuin hopeakuvastimesta heijastuen. Siellä täällä nurmikon reunalla tuikahtelivat kiiltomadot.
Paulownian siimeksessä, kadonneina synkkään pimentoon, jota kirkas kuutamo sen ympäri muodosti, istuivat molemmat kävelijät tuokion ääneti. Äkkiä ilmestyivät he täyteen valoon, ja yhteen kiedottuna, raukeana ryhmänä kulkivat he portaiden sivu, ja katosivat pyökistöön.
— Min'olen varma siitä, sanoi itsekseen ukko Gardinois, joka tunsi heidät. Mitäpä muutoin tarvitsi heitä tunteakaan? Vai eikö koirien levollisuus, nukkuvan talon näkö ilmaissut hänelle paremmin, kuin kaikki muu, minkälainen julkea rikos, rankaisematta, tietämättä, majaeli yöllä hänen puistonsa käytävillä? Yhden tekevä, vanha maamies oli ihastunut keksintöönsä. Valkeata ottamatta palasi hän makaamaan, hymyillen itsekseen, ja pienessä suojassa, joka oli täynnä metsästysaseita ja josta hän oli heitä vakoellut, luullen alussa itsellään olevan tekemistä rosvojen kanssa, ei kuun säteet kohta enää valaisseet muuta, kuin seinälle järjestettyjä pyssyjä ja kaiken kokoisia kuti-koteloja.
He uudistivat rakkautensa entisen lehti kujansa nurkassa. Kulunut vuosi, täynnä epäilystä, hämärää taistelua ja vastustuksia, näytti olleen vaan valmistus heidän kohtaamiseensa. Ja, sanokaahan, että kerran rikoksen tehtyään, he ihmettelivät ainoastaan, kuinka niin kauan olivat myöhästyneet… Etenkin Georges Fromont oli hurjan intohimon vallassa. Hän petti vaimonsa, parahimman ystävänsä; hän petti Rislerin, osakkaansa, tuon aina uskollisen toverin.
Hänen rikoksensa suunnattomuudesta kiihtyi hänen rakkautensa ylenpalttisuuteen ja alituisesti karttuviin omantunnon vaivoihin. Sidonie oli hänen pysyväisenä ajatuksenaan, ja hän huomasi, ett'ei hän ollut siihen asti elänytkään. Mitä Sidonieen tulee, niin lähti hänen rakkautensa turhamielisyydestä ja vihasta. Yli kaikkea nautti hän sitä, että hän, näet, oli nöyryyttänyt Clairen. Oi! jospa hän olisi voinut hänelle sanoa: "Miehesi rakastaa minua… hän pettää sinut minun tähteni"… niin silloin olisi hänen mielihyvänsä ollut vieläkin suurempi. Risler taas oli hänen mielestään hyvin ansainnut sen, mitä hänelle tapahtui. Vanhalla oppilas murteellaan, jolla hän ajatteli, ehk'ei hän sitä enää lausunut, oli mies parka vaan "ukko", jonka hän oli ottanut päästäkseen varallisuuteen. Ja petettäväksihän "ukot" ovatkin luodut.
Päivällä oli Savigny Clairen ja lapsen hallussa, joka kasvoi, juoksenteli hiekalla, ja nauroi linnuille ja pilville. Äitiä ja lasta varten oli valo, ja päiväntäyttämät käytävät. Mutta siniset yöt olivat avionrikosta vasten, tuota vapaasti perehtynyttä rikosta varten, joka haasteli hiljaa, kävi melutta suljettujen varjostimien alatse ja jolle uneen taintunut talo tekeytyi mykäksi ja sokeaksi, ja näytti kallion kovaa järkähtämättömyyttä, ikäänkuin sitä olisi hävettänyt nähdä ja kuulla.
Sigismund Planus vapisee kassansa tähden.
— Vaunut, ystävä Chorche?… Vaunut, minulle?… Ja mitä varten?…
— Minä vakuutan, kallis Risler, että ne ovat teille välttämättömät. Joka päivä yhteytemme ja asiamme laajenevat; yhdet vaunut eivät meille riitä. Eikä muutoin ole sopivaakaan aina nähdä toisen osakkaan ajavan, toisen kävelevän. Uskokaa, se on välttämätöin meno, ja se luetaan, tietysti, asiamme yhteisiin kulunkeihin. No, antautukaahan toki.
Se olikin oikea antautuminen.
Mielestään Risler ikäänkuin varasti jotakin ostaessaan nuo ylelliset vaunut; Georgesin karttamisesta hän sentään vihdoin myöntyi, ajatellen itsekseen:
— Sidoniepa on oleva tyytyväinen!
Miesparka ei aavistanut, että Sidonie itse kuukausi takaperin oli valinnut Binderin luonta vaunut, joita Georges Fromont tarjosi ja jotka muka pantiin yhteisille kulungille, siks' ett'ei mies siitä huolestuisi.
Hän oli semmoinen koko ikänsä, petetyksi määrätty olento, tuo kelpo Risler. Hänen synnynnäinen rehellisyytensä ja luottamuksensa ihmisiin ja asioihin, mikä oli pohjana hänen perin suorassa luonnossaan, olivat jo jonkun aikaa sitte kasvaneet kaksinkertaisiksi levottomuuksista, joita hänellä oli tuostaRislerin painimenhankkeesta, joka oli määrätty kumoomaan koko seinäpaperi-teollisuuden ja joka, hänen silmissään esitti hänen osuusmaksuaan yhtiössä. Jätettyään kaavapiirroksensa ja pienen työhuoneensa, oli hän aina ajatuksiin vaipuneen näköinen, niinkuin ne, joilla on elämänsä toisella ja huolensa toisella haaralla. Mikä onni myöskin hänelle nähdä, palatessaan, rauhaisan kotonsa, vaimonsa hyvällä tuulella, aina koreana ja hymyilevänä. Voimatta selittää muutoksen syytä, näki hän todeksi, että jonkun aikaa jo "pikkuisensa" ei ollut sama häntä kohtaan, kuin ennen. Nyt salli hän Rislerin ottaa vanhat tapansa: piipun jälkiru'an aikana, pienen ruokalevon päivällisen jälkeen, yhtymykset olutmyymälässä herra Chèben ja Delobellen kanssa. Heidän kotonsakin oli muuttunut ja kaunistunut. Päivä päivältä mukavuus teki sijaa loistoisuudelle. Huokeista kukkapöytäin keksinnöistään ja tulipunaisesta salistaan muutti Sidonie hienoihin kuoseihin, antiikki huonekalujen sekä harvinaisten fajansien käyttämiseen. Hänen huoneensa oli verhottu heleänsiniseen silkkiin ja sisustettu kuni hohtokivi-lipas ikään. Flyygeli, kuuluisaa tekoa, seisoi salissa vanhan paikalla, eikä enää kahdesti viikossa, vaan joka päivä nähtiin laulun-opettajattaren Dobson'in tulevan, romansi-kääre käsissä.
Hän oli jotenkin omituinen tyyppi tuo nuori vaimo ameriikkalaista syntyperää, jonka, ikäänkuin sitroonin soseen väriset, happamen vaaleat hiukset valuivat vimmastuneelle otsalle ja metallin sinerville silmille. Koska hänen miehensä oli estänyt hänet astumasta näyttämölle, niin hän antoi laulu opetusta ja lauloi itse muutamissa porvariperheissä. Elämällä tuossa sävelmien te'ennäisessä mailmassa, oli hän joutunut jonkinmoiseen senttimenttaaliseen toivottomuuteen.
Hän oli romanssi itsekin. Hänen suussaan näkyi "lempi"- ja "into-himo"-sanoilla olevan senkin seitsemänkymmentä tavuuta, sillä semmoisella osoitteella lausui hän ne. Oi! osoite. Sitäpä juuri mistress Dobson piti kaikkea muuta ylempänä, ja sitä hän koki turhaan jaella oppilaalleen.
Silloin oli tuon "Ay Chiquita'n" kaunis aika, jolla Parisi kokonaiset vuoden ajat kulkkuansa huuhtoi: Sidonie opetteli sitä tunnollisesti, ja koko aamun kuultiin hänen laulavan:
Minulle kerrottiin sun naivan;Siis mua vartos kuolema…
— Kuolemaaaaa! keskeytti osoitteellinen rouva Dobson, voipuvasti painaen pianon mustaa kosketinta; ja hän kuolehtui todellakin, loi vaaleat silmänsä kattoon ja heitti päänsä huimasti taaksepäin. Niin pitkälle ei Sidonie koskaan tullut. Hänen ilkkuisat silmänsä ja elämää uhkuvat huulensa eivät olleet luodut eolilaisen harpun hellätuntoisuuksia varten. Offenbach'in tahi Hervè'n soinnut, äkkiarvaamattomien säveleiden maustamina, joissa autetaan liikkeelle päännyökkäyksellä tahi lanteen heilauksella, olisivat sopineet hänelle paljoa paremmin; mutta hän ei tohtinut sitä tunnustaa raukeamieliselle opettajattarelleen. Ja, vaikka häntä olikin paljon laulatettu neiti Le Mire'n luona, oli hänen äänensä vielä nuori ja jotenkin sievä.
Ollen seuraa vailla, sai Sidonie vähitellen ystävän itselleen laulun-opettajattarestaan. Hän piti hänen aamiaisella, vei mukanaan ajamaan uusissa vaunuissa ja kaikenlaisille ostoksille. Rouva Dobson'in senttimenttaalinen ja säälivä ääni taivutti hänen salaisuuksien uskomiseen. Hänen alituiset valituksensa näkyivät tahtovan vetää puoleensa muitakin. Sidonie puheli hänelle Georges'ista, heidän lemmestään, lievittäen vikaansa vanhempiensa julmuudella, jotka muka väkisen olivat naittaneet hänen rikkaan ja häntä paljoa vanhemman miehen kanssa. Rouva Dobson oli heti altis heitä auttamaan; ei sillä, että hän olisi ollut luusittava, mutta tuolla pikku vaimolla oli intohimo intohimoon ja taipumus romantillisiin juoniin. Ollen onnetoin perheessään ja naitu hammaslääkärin kanssa, joka häntä löi, oli hänestä kaikki miehet hirviöitä, ja olletikin Risler parka näytti hänestä hirmuiselta itsevaltiaalta, jota hänen vaimollaan oli oikeus vihata ja pettää.
Tämäpä oli toimellinen ja sangen hyödyllinen tuttava. Pari kolme kertaa viikossa toi hän looshin Oopperaan tahi muihin pieniin hyvin menestyviin teaattereihin, jotka yhden vuoden ajan kuluessa panevat koko Parisin liikkeelle. Rislerin silmissä tulivat paikat rouva Dobsonilta; niitä oli hänellä vaikka kuinka paljo kaikissa lauluteaattereissa. Poloinen ei aavistanut, että pienin looshi "ensimmäiseen näytäntöön" oli usein maksanut kymmenen tai viisitoista louis'ia hänen osakkaalleen. Todellakin liian helppoa pettää moista miestä. Hänen tyhjentymätöin herkkäuskoisuutensa otti levollisesti vastaan kaikki valheet, ja sitte ei hän tietänyt mitään tuosta, tekomailmasta, jossa hänen vaimonsa alkoi käydä tunnetuksi. Risler ei häntä seurannut koskaan. Harvoina kertoina, heidän avionsa alussa, jolloin hän oli mukana teaatterissa, oli hän häpeällisesti nukkunut, liian yksinkertainen kun oli huoliakseen yleisöstä ja liian hidasajatuksinen viehättyäkseen näytelmästä. Myöskin oli hän äärettömän kiitollinen rouva Dobsonille, että hän täytti hänen sijansa, Sidonien vieressä. Rouva Dobsonpa teki sen niin mielellään.
Iltaisin, kun vaimonsa lähti, aina muhkeasti puettuna, katseli Risler häntä ihmetellen aavistamatta hintaa, mitä hänen vaatteensa maksoivat, saatikka kuka ne maksoi, ja niitäkään epäilemättä, odotti hän häntä, kotinurkassaan, piirustellen ja onnellisena voidakseen sanoa: "Kyllä maar' hänellä on hauska!"
Alakerroksessa Fromont'in talossa näyteltiin samallaista komediaa, mutta muutetuin roolein. Siellä taas nuori vaimo istui kotoa vartioimassa. Joka ilta, puolen tuntia Sidonien lähdettyä, aukeni suuri portti Fromont'in vaunuille, jotka kiidättivät häntä klubiin. Kauppa vaatii omansa. Korttipöydän ääressä pannaan suuret asiat kynällensä, ja sinne on mentävä ell'ei tahdota kauppahuonetta vähentää. Claire uskoi sen suoraan. Miehensä lähdettyä oli hän hetken suruissaan. Hän olisi niin mielellään pitänyt hänen luonaan tahi lähtenyt ulos käsitysten hänen kanssaan yhdessä huvittelemaan. Mutta nähdessään lapsensa, joka jokelteli lieden ääressä ja telmi pikkuisilla punaisilla jalkasillaan, riisuttuansa, rauhoittui äiti piakkoin. Ja sitte "asiat," tuo kauppiasten valtionperuste auttoi häntä aina altistumaan.
Georges ja Sidonie tapasivat toisensa teaatterissa. Yhdessä ollessaan tunsivat he alussa turhamielisyyden tyytymystä. Heitä katseltiin kovin. Sidonie oli nyt todenperään sievä ja hänen näppärät kasvonsa, jotka tarvitsivat kaikkia kuosin eriskummallisuuksia tehdäkseen todellisen vaikutuksensa, soveltuivat niihin niin hyvin, että ne näkyivät varten vasten hänelle keksityiltä. Hetken kuluttua, he menivät pois, ja rouva Dobson jäi yksin looshiinsa. He olivat vuokranneet pienen asunnon Gabrielin kadun varrella Champs-Elyséesin pyörön luona, — Le Miren työhuoneen tyttöjen haaveksima, — kaksi komeata ja rauhallista suojaa, jossa rikkaiden asuntojen hiljaisuus, ainoastaan vierivien vaunujen häiritsemänä, suloisesti heidän lempeänsä verhosi. Vähitellen rikokseensa totuttuaan, ilmestyi Sidonieen rohkeita mielihaluja. Siitä asti kuin hän oli ollut työssä, oli hänen muistissaan säilynyt tanssijaisten ja kuuluisien ravintoloiden nimet, joihin hänen nyt teki mieli mennä, samoin kuin hän tyytyväisenä näki itselleen auvaistavan selko selälleen suurien ompelijattarien ovet, joista hän i'ässään ennen ei ollut tuntenut muuta kuin kilvet. Tätähän hän etenkin etsi rakkaudessaan nuoruutensa murheiden ja nöyryytyksien korvaukseksi. Ei mikään häntä huvittanut niin paljon kuin, esimerkiksi, tultuaan teaatterista tai yömatkalta Bois'ista, illallinen Café Anglaisissa, ylellisen paheen pauhinassa. Noilla alituisilla matkustuksillaan oppi hän puhe- ja käytöstapansa, rohkeat lauselmansa ja vaatteidensa leikkaukset, jotka toivat vanhan kauppahuoneen porvarilliseen piiriin sen ajan Parisi-Cocotten tarkan ja hurjan kuvauksen.
Tehtaalla alettiin epäillä jotakin. Köyhimmätkin työnaiset tekevät tuota pikaa tiukan pu'usta… Kun rouva Risler lähti ulos kolmen aikaan, katseli häntä viisikymmentä paria karsasta ja kirkasta silmää lymyten kiillotushuoneen ikkunoiden takana, nähden hänen rikollisen omantuntonsa pohjaan komeiden pukineiden läpi.
Vaarin pitämättä siitä, lentää levisivät tuon pienen hurjan kaikki salaisuudet hänen ympärilleen, kuni nauhat, jotka häilyivät hänen paljaalla niskallaan; ja hänen kymmenellä napilla varustettuihin, kultajalkineihinsa hienosti kengitetyt jalkansa kertoelivat hänen käydessään kaikenlaisista salaisista juoksuista, lattiapeitoilla verhotuista portaista, joita ne astui yöllä illalliselle, ja lämpimistä turkiksista, joihin hän kääriytyi vaunujen kiertäessä järveä lyhtyjen pilkoittamassa pimennossa.
Työmiehet nauraa virnuttelivat, keskenään kuiskutellen: "Katsokaapas tuota veikelettä!… Sepä kummallisesti on puettu ulos mennäkseen… Ei hän ainakaan kirkkoon lähteäkseen ole noin itseään koristellut… Ja ajatelkaa sitte, että hän kolme vuotta takaperin kulki joka aamu oppiin sadevaipassaan ja kahden sousin kastanjat taskussa hyppysiään lämmittääkseen… Nyt sitä vaan vaunuissa ajellaan…" Ja talkki-kiven pölyssä, talvet ja kesät yhä punaisten uunien tohinassa, moni köyhä tyttö ajatteli salliman oikkuja, jotka yht'äkkiä muuttavat naisen elämän, ja kävi uneksimaan kaunista hämärää tulevaisuutta, joka ehkä häntäkin odotti, vaikk'ei hän sitä aavistanut.
Kaikki pitivät Rislerin petettynä miehenä.
Kaksi tehtaan työmiestä — uskollista Folies-Dramatiques'issa kävijää — vakuutti nähneensä rouva Rislerin useita kertoja teaattereissa muutaman kansalaisen seurassa, joka kätkeytyi looshin perälle. Akilles ukkokin kertoi ihmeellisiä juttuja… että Sidoniella oli lemmitty, oli useampiakin lemmittyjä, sitä ei kukaan epäillyt. Vaan ei kukaan ollut vielä ajatellut Fromont nuorempaa.
Yhtä kaikki Sidonie ei ollut varovainen suhteissaan häneen. Päin vastoin näytti hän sillä koreilevan ja juuri se ehkä pelasti heidät. Monta kertaa seisotti hän hänen julkeasti portailla sopiakseen yhtymyksestä iltasella. Monta kertaa pani hän hänen vaseti vapisemaan puhumalla hänelle vasten silmiä kaikkien nähden. Ensimmäisen hämmästyksen ohi mentyä, oli Georges hänelle kiitollinenkin hänen rohkeudestaan, pitäen sen ylellisenä rakkauden intona. Siinä hän erehtyi.
Erittäinkin olisi Sidonie tahtonut, mielessään toki oikein sitä hyväksymättä, että Claire heidät huomaisi, kohottaisi ikkunan uudinta ja saisi epäluulon siitä mitä oli tekeillä. Häneltä puuttui vaan, ollakseen täydellisesti onnellinen, kilpailijattarensa mustasukkaisuus. Mutta turhaan tavoitteli hän sitä; Claire Fromont ei huomannut mitään, hän eli kuin Risler, järkähtämättömässä suruttomuudessa.
Vanha rahaston hoitaja Sigismund, hän vaan oli todellisesti levotoin. Eikä hän vielä ajatellut Sidonieta, kun hän, kynä korvan takana, seisattui hetkeksi tilissään, tuijottaen ristikkonsa läpi pienen puutarhan märkään maahan. Hän ajatteli vaan isäntäänsä, herra Chorchea, joka nyt otti paljo rahaa kassasta juoksevia menojaan varten ja hämmensi kaikki hänen kirjansa. Joka kerta oli uusi veruke. Hän tuli luukulle kysyen huolettomasti:
"Onko teillä pikkuisen rahaa, hyvä Planus?… Minut taas nylkivät eilen illalla kortin lyönnissä, enkä tahtoisi lähettää pankkiin niin vähää varten…"
Sigismund Planus aukasi, ikäänkuin vastenmielisesti kassansa, antaakseen vaaditun summan, ja kauhulla muisti hän sitä päivää, jolloin herra Georges, joka silloin oli kahdenkymmenen vanha, tunnusti sedälleen hävittäneensä pelissä muutamia tuhansia franceja.
Ukko kammoksui klubia ja halveksi kaikkia sen jäseniä. Kun siihen kuuluva rikas kauppias, kerran tuli tehtaalle, sanoi Sigismund häikäilemättä:
— Piru vieköön teidän klubinne… Kahdessa kuukaudessa on herraGeorges jättänyt sinne yli kolmekymmentä tuhatta francia.
Toinen purskahti nauruun:
— Mutta tehän erehdytte, ukkoseni… siitä on vähintäkin kolme kuukautta, kun emme ole nähneet isäntäänne.
Planus ei väittänyt vastaan; mutta hänen mielessään syntyi kauhea ajatus, jota hän hautoi koko päivän.
Kosk'ei Georges käynyt klubissa; missäs hän sitte vietti iltansa? minne hukkasi hän niin paljo rahaa?
Selvään piileili sen alla joku naisjuttu.
Siitä asti kuin tuo ajatus hänelle johtui mieleen, alkoi Sigismund Planus totisesti vavista kassansa tähden. Tuo vanha karhu Bern'in kantoonista, joka oli jäänyt naimattomaksi eläessään, pelkäsi hirmuisesti naisia ylipäätään ja Parisittaria erittäinkin.
Ennen kaikkia, rauhoittaakseen oman tuntonsa, piti hän velvollisuutenaan ilmoittaa siitä Rislerille. Alussa teki hän vaan viittauksia:
— Herra Chorche menettää paljon rahaa, sanoi hän eräänä päivänä.
Risler ei ollut siitä milläänkän:
— Minkä minä sille teen, Sigismund ukkoseni?… Hänellä on oikeutta siihen.
Kelpo mies ajatteli niinkuin hän puhuikin. Hänen silmissään oli Fromont nuorempi talon itsenäinen herra. Sepä koreata olisi, tosiaankin, jos hän, Risler, vanha piirustaja, rupeaisi muistutuksia tekemään. Rahaston hoitaja ei uskaltanut siitä enää hiiskuakaan, kunnes kerran eräästä suuresta shaalimakasiinista tarjottiin kuuden tuhannen francin tili.
Hän meni tapaamaan Georges'ia hänen työhuoneestaan;
— Onko tämä maksettava?
Georges Fromont oli hiukan hämmästyksissään. Sidonie oli unhottanut ilmoittaa hänelle tuosta uudesta ostoksesta; hän teki nyt mielin määrin mitä tahtoi.
— "Maksakaa, maksakaa, Planus hyvä…" sanoi hän hämillään, ja lisäsi: "Pankaa se Fromont nuoremman tilille… Se on minulle toimitettavaksi annettu asia…"
Sinä iltana näki ukko Sigismund, lamppua sytyttäessään, Rislerin kulkevan puutarhan poikki, ja koputti hänelle ikkunaan:
— Se on nainen, sanoi hän ihan hiljaa… Nyt minulla on todistuksia…
Lausuessaan tuon kauhean sanan "nainen", vapisi hänen äänensä pelosta, joka kuitenkin hälveni tehtaan jyrinässä. Työn pauhina kuului silloin katalalta tuosta onnettomasta rahaston hoitajasta. Hänestä näytti että kaikki nuo käynnissä olevat koneet, kauhea torvi, joka savua heittää tupsutteli ja eri toimissaan olevien työmiesten hälinä, että kaikki tuo pauhasi, liikkui ja uupui pienen, salaperäisen, samettiin puetun ja jalokivillä koristetun olennon vuoksi.
Risler pilkkasi häntä, eikä ottanut uskoakseen. Hän tunsi ammon ajoista maanmiestensä kiihkon nähdä kaikessa naisen turmiollista vaikutusta. Sentään johtuivat ukon sanat toisinaan hänen mieleensä, erittäin iltaisin, yksinäisyyden hetkinä, kun Sidonie, lähettyään rouva Dobsonin kanssa teaatteriin, kaiken pukemismetelin jälkeen, jätti huoneensa hyvin tyhjäksi niin kohta kuin hänen pitkä laahuksensa oli kulkenut kynnyksen yli. Kynttelit paloivat kuvastimen edessä; pienet toaletti kapineet, hajallaan ja mullin mallin huoneessa ilmaisivat hurjia oikkuja ja liikanaisia menoja. Risler ei huomannut mitään, ainoastaan silloin, kun hän kuuli Georges'in vaunujen ajavan pihalla, oli hänen paha olla ajatellessaan, että alakerrassa rouva Fromont vietti iltansa yksin. Poloinen! Jos sentään oli totta, mitä Planus sanoi… Olikohan Georges'illa talous kaupungissa… Oi! se olisi hirmuista.
Silloin ei hän mennyt työhön, vaan sen sijaan alas kysymään, oliko rouva tavattavana, ja katsoi velvollisuudekseen pitää hänelle seuraa.
Tytti oli jo levolla; mutta pieni myssy ja siniset jalkineet vetelehtivät vielä valkean ääressä lelujen joukossa. Claire luki tai teki työtä, ja hänen vieressään istui hiljaa hänen äitinsä, yhä hieroen, innokkaasti tomuttaen, ja puhaltaen kellokoteloon, ja kymmenen kertaa peräkkäin tuolla itsepäisellä kiihkolla ottaen ja pannen saman esineen paikalleen tuskallisella liikkeellä. Ei hänkään, kelpo Risler, ollut liian iloinen seuran pitäjä; mutta se ei estänyt nuorta vaimoa kohtelemasta häntä ystävällisesti. Hän tiesi kaikki mitä Sidoniesta puhuttiin tehtaalla; ja vaikk'ei hän uskonut puoliakaan, niin ahdisti hänen sydäntään nähdä tuon mies raukan niin usein vaimonsa jättämänä. Molemmin puolinen sääli oli noiden rauhallisten suhteiden pohjana, eikä ollut liikuttavampaa niitäkään kuin nähdä noiden molempien hyljättyjen surkuttelevan ja koettelevan huvitella toisiaan.
Istuessaan keskellä salia pienen valaistun pöydän ääressä, tunsi Risler itsessään vähitellen kodon lämpöä ja ympäröivien esineiden sopusointua. Siellä näki hän kaluston, jonka hän tunsi kaksikymmentä vuotta aikaa ja vanhan isäntänsä kuvan, ja rakas rouva "Chorche," joka istui kumartuneena hänen vieressään jonkun sievän ompelutyön ääressä, näytti hänestä vielä nuoremmalta ja herttaisemmalta noiden vanhojen muistojen keskellä. Ajoittain nousi hän ylös ja meni katsomaan makaavaa lasta, jonka kevyt huokuminen kuului viereisestä suojasta. Tietämättään miksi, mutta Rislerin oli täällä parempi, mieluisampi olla, kuin kotonaan; sillä välistä oli hänestä hänen kaunis asuntonsa, jonka ovet yhtä mittaa aukenivat ja sulkeutuivat Sidonien pikaisia kulkuja varten, aution, tuulien valtaan heitetyn kojun näköinen. Hänen kotonaan elettiin nuotio elämää, täällä asuttiin. Huolellinen käsi hoiti järjestystä ja somuutta. Piiriin asetetut tuolit ikäänkuin juttelivat hiljaa keskenään, ihanasti palaa räiskieli valkea takassa ja tytin pikku myssy sinisine nauhoineen muistutti lapsen suloista hymyä ja katsetta.
Silloin, Clairen ajatellessa, että tuommoinen oiva mies olisi ansainnut toisellaisen elämän kumppanin, arveli Risler, nähdessään nuo tyynet ja kauniit kasvot puoleensa käännettyinä sekä nuo lempeät, älykkäät silmät, minkähän ruojan tähden Georges Fromont oli hyljännyt noin ihanan vaimon.
Tili.
Talo, jossa ukko Planus asui Montrougessa, oli sen talon, vieressä, jossa Chèbeläiset jonkun aikaa olivat elelleet. Siinä oli yhtäläinen kolme ikkunainen kerros maakerroksen päällä ja samallainen pieni puutarha säleaitoineen ja viheriöine puksipuineen. Vanha rahastonhoitaja asui siellä sisarineen. Aamulla lähti hän kotoa ensimmäisellä omnibuksella, tuli takaisin päivälliseksi, ja pyhänä pysyi hän kotonaan hoitaen kukkiaan ja kanojaan. Vanha piika, hänen sisarensa, piti huolen taloudesta ja talon tarpeista. Onnellisempaa paria ei ole koskaan ollut.
Molemmat olivat naimattomia ja vihasivat yhtä paljo avioa. Sisar kammoi kaikkia miehiä, veli epäili kaikkia naisia, niin ollen kunnioittivat he sentään toisiaan, pitäen kumpikin toinen toisensa poikkeuksena sukupuolensa yleisestä turmiosta.
Puhutellessaan veljeään, sanoi sisar aina: "Herra Planus, veljeni!" ja keskellä puhettaan mätti veli aina samalla juhlallisuudella: "Neiti Planus, sisareni!" Huolimatta siitä, että nuo arat ja suoraluontoiset olennot joka päivä kulkivat Parisin ristiin rastiin, eivätkä he sitä laisinkaan tunteneet, vaan pitivät sen kahden laatuisten hirviöiden tyyssijana, jotka kokivat tehdä toisilleen pahaa, minkä suinkin voivat, ja kun joku perhenäytelmä, tahi juoruja jostakin talosta, tuli heidän korviinsa, niin kumpikin, ajatustaan seuraten, syytti eri rikoksellista.
— Se on miehen syy, sanoi "neiti Planus sisareni."
— Se on vaimon syy, vastasi "herra Planus veljeni."
— Voi niitä miehiä…
— Voi, niitä vaimoja…
Ja siinä oli heidän ikuinen väittely aineensa, niinä harvoina joutohetkinä, joita Sigismund ukko pidätti itselleen päivästään, joka oli yhtä hyvin täytetty ja järjestetty, kuin hänen kassakirjansakin. Jonkun aikaa jo olivat veljen ja sisaren ottelut olleet tavattoman vilkkaat. Mitä tehtaalla tapahtui oli heidän alituisena huolenaan. Sisar surkutteli rouva Fromont nuorempaa ja piti hänen miehensä käytöstä kokonaan kunnottomana; mitä Sigismundiin tulee, ei hänellä ollut kyllin katkeria sanoja tuntematointa dattaa vastaan, joka pani kassan maksamaan kuuden tuhannen franc'in shaalin. Hänestä koski asia tuon vanhan kauppahuoneen kunniaa ja mainetta, jota hän nuoruudestaan oli palvellut.
— Mihin me tässä joudumme?… sanoi hän tuon tuostakin… Voi, niitä vaimoja…
Kerran neuloi neiti Planus lieden ääressä, veljeään odotellen.
Pöytä oli jo ollut katettu puolen tuntia, ja vanha piika alkoi huolestua noin odottamasta viipymyksestä. Samassa tuli Sigismund sisään, masentunein kasvoin, ja sanaakaan lausumatta, mikä oli aivan vastoin hänen tapojaan.
Hän odotti siksi kuin ovi oli ihan kiinni; sitte, vastaukseksi sisarensa kysyvälle ja levottomalle katseelle.
— Mull'on uutisia, sanoi hän matalalla äänellä. Tiedän naisen, joka on meitä perikatoon saattamaisillaan.
Luotuaan tarkastavan katseen pienen ruokasalinsa mykkään kalustoon, lausui hän vielä hiljemmin, niin kummallisen, niin odottamattoman nimen, että neiti Planus vaati hänen kertomaan sen uudestaan.
— Onko se mahdollista?
— Kyllä se on niinikään!…
Ja huolimatta murheestaan, oli hän melkein riemuitsevan näköinen.
Vanha piika ei voinut sitä uskoa… Niin hyvin kasvatettu, niin kohtelias ihminen, joka niin sydämellisesti oli häntä ottanut vastaan!… Kuinka sitä voi olettaakaan?
Sigismund Planus sanoi: "Minulla on todistuksia…"
Siitä hän sitte kertomaan, että Akilles ukko oli eräänä iltana yhdentoista aikaan nähnyt Georges'in ja Sidonien juuri silloin, kuin he menivät pieneen maataloon Montmartren kaupungin osassa. Ja se mies ei valehtele. Hänet tunnettiin jo kauan aikaa. Sitä paitsi oli muutkin heitä nähneet. Tehtaalla ei muusta puhuttukaan, kun siitä. Risler vaan ei aavistanut mitään.
— Mutta velvollisuutenne on ilmoittaa hänelle, selitti neiti Planus.
Ukko kävi vakaisen näköiseksi.
— Se on kovin arka asia… Mikä sen ensin tietää, uskooko hän minua? Löytyyhän semmoisia umpisokeita… Ja sitte, joutuessani molempien osakkaiden väliin, on paikkani vaarassa… Voi, niitä naisia… niitä naisia… Entä Risler, kun olisi voinut olla niin onnellinen. Kun minä hänen tuotin kotimaaltaan veljineen, eikä hänellä ollut penniäkään; ja nyt on hän Parisin yhden ensimmäisten kauppahuoneiden etunenässä… Hänkö vai pysysi alallaan!… No, ja vielä mitä… Naida sen piti… Niinkuin hän muka olis tarvinnut naida… Ja sitte vielä ottaa Parisitar, pörröpää, joka tuo turmion rehelliselle huoneelle, kun kyllä käsillä löytyi melkein hänen ikäisensä kelpo tyttö, oman maan lapsia, joka on tottunut työtä tekemään ja, totta maarin, salvoksista pitää!…
Neiti Planus-sisarellani, jonka ruumiinrakennukseen hän viittasi, olisi ollut hyvä tilaisuus huudahtaa: "Voi, niitä miehiä… niitä miehiä…" mutta iän oli vaiti. Se oli liian arka kysymys, ja ehkä, todellakin, jos Risler ennen muinoin olisi tahtonut, niin olisi hän ollut ainoa…
Ukko Sigismund jatkoi:
— Kas nyt, missä sitä ollaan… Kolme kuukautta jo on Parisin ensimmäinen seinäpaperitehdas riippunut tuon joutavan rievun helmoissa. Nähdä pitää vaan kuinka rahat juoksee. Joka päivä on herra Georges ensimmäisenä luukullani. Minuun hän aina kääntyy, sillä pankissa tuota liian huomattaisi, kun taas kassassa raha aina liikkuu, tulee ja menee… Mutta annapas tilin tulla!… Siinä sitä vuoden lopussa kauniita laskuja saadaan!… Hulluinta kaikista on se, ett'ei Risler vanhempi pane sitä mieleensäkään. Minä olen monesti sanonut: "Varo vaan, herra Georges tekee hulluuksia tuon naisen tähden…" Joko hän menee pois hartioitaan kohottaen, tahi vastaa, ett'ei se häneen kuulu ja että Fromont nuorempi on isäntä… Tosiaankin mulla ei ole luottamusta… mulla ei ole luottamusta…
Rahaston hoitaja ei lopettanut lausettaan; mutta hänen vaikenemisensa oli runsas salaisista ajatuksista.
Vanha piika oli kummissaan; mutta niinkuin useimmat naiset samallaisissa tapauksissa, niin hänkin, etsiäkseen keinoa pahetta vastaan, sen sijaan eksyi monenlaisiin surkutuksiin… Kova onni, ett'ei hän sitä tietänyt ennen, kun Chèbeläiset vielä olivat heidän naapureina. Rouva Chèbe oli niin arvokas ihminen. Olisi voinut sopia hänen kanssa, että hän olisi katsonut Sidonien perään ja puhunut vakavasti hänen kanssaan.
— Todellakin, se on kelpo ajatus, keskeytti Sigismund. Teidän olisi mentävä Mailkadun varrelle ilmoittamaan vanhemmille. Minä arvelin ensin kirjoittaa Franssille… Hän on aina vaikuttanut veljeensä, ja hän on ainoa maailmassa, joka voisi sanoa hänelle joitakuita asioita… Mutta Franssi on niin kaukana… Ja sitte olisi hirveätä tulla sieltä asti… Risler parka, minun käy häntä sentään sääliksi… Mut ei! parasta on vielä ilmoittaa Chèbelle… Otattehan sen toimeksenne, siskoni?…
Asia oli arveluttava. Neiti Planus esteli hiukan; mutta hän ei ollut koskaan osannut vastustaa veljensä tahtoa, ja halu ollakseen hyödyksi vanhalle Risler ystävälleen sai hänet tekemään päätöksen.
Vävynsä hyvyyden tähden, oli herra Chèbe'n onnistunut toteuttaa uusi haaveensa. Kolme kuukautta oli hän jo asunut kuuluisassa makasiinissaan Mail-kadun varrella, ja tuo makasiini ilman tavaroita, jonka ikkunaluukut au'aistiin joka aamu ja joka ilta suljettiin, kuni suurissa kauppahuoneissa, ihmetytti koko kaupungin osaa. Hyllyjä oli laitettu ylt'ympäri, uusi kauppapöytä, salalukkoinen kirstu ja suuri vaaka. Sanalla sanoen, herra Chèbe'lla oli valmiina tarpeet mihin kauppaan hyvänsä, mutta hän ei tietänyt vielä varmaan, minkä hän valitsisi.
Hän ajatteli sitä joka päivä kävellessään ristin rastin makasiinissaan, joka oli täyteen läjitetty useita makuuhuoneen kaluja, jotka eivät olleet sopineet takasuojaan; sitä hän ajatteli myöskin, seisoessaan ovensa kynnyksellä ja, kynä korvan takana, suloisissa mietteissään kiintyessään parisilaisen kauppa elämän touhuun. Ohikulkevat kauppapalveliat, näytekirjat kainalossa, kuljetuslaitosten vankkurit, omnibukset, kantomiehet puriluineen, käsipyörät, tavarain purkaus naapurein ovilla, kangasmytyt ja nauhat, jotka laahasivat katu-ojan lo'assa ennen kuin alustaan pääsivät, noihin rikkauksilla sullottuihin loukkoihin, jossa kauppahuoneiden varallisuus orastaa, kaikki tuo viehätti herra Chèbeä…
Huvikseen koetteli hän arvata kääryjen sisällystä, oli ensimmäisenä rähinässä, kun joku taakka putosi kulkijan jaloille, tahi kun ajurien virmat hevoset pillastuivat ja käänsivät pitkät ajokalut kadun poikki siten estäen kaiken liikkeen. Sitä paitsi oli tuhansia huvituksia, niin kuin pikku kaupustelijalla, jolla ei ole ostajia, esim. rankkasateet, onnettomuudet, varkaudet ja torat…
Päivän kuluttua, huumautuneena, masentuneena ja runneltuna muiden työstä, loikoi herra Chèbe nojatuolissaan, ja sanoi vaimolleen, otsaansa pyyhkiessään:
— Kas semmoista elämää oli minun tarvis! — toimellista elämää…
Rouva Chèbe nauroi hiljaa, mitäkään vastaamatta. Uupuneena miehensä alinomaisista oikuista, oli hän sijoittunut, parhaimman mukaan, takasuojaan, joka antoi mustalle kartanolle päin, lohdutti itseään ajattelemalla vanhempainsa hyvää oloa ennen muinoin ja tyttärensä varain vaurautta, ja, ollen aina siististi puettu, oli hän jo ennättänyt saavuttaa muonan hankkijainsa ja naapuriensa kunnioituksen.
Enempää hän ei vaatinutkaan, kun ei häntä vaan sekotettu työmiesten vaimojen kanssa, jotka usein olivat häntä varakkaimpiakin, ja kun hän vaan sai pitää, muusta huolimatta, pienen porvarillisen arvo-asteensa. Se oli hänen pysyvä huolensa; sekä myös tuo pieni suoja perällä, jossa hän asui ja jossa oli pimeä jo kolmen aikaan, loisti aina järjestettynä ja hyvässä kunnossa. Päivällä pantiin vuode kokoon sohvaksi, vanha shaali oli pöytäliinana, uunin päällys toimitti ruokahuoneen virkaa varjostimen takana, ja hiilosastian kokoisella liedellä kiehui siististi ruoka. Rauha se se oli tuon vaimo raukan unelma, jota tukalan kumppanin ainainen juonittelu häiritsi.
Sinne muutettuaan, kirjoitti herra Chèbe suurilla jalan korkuisilla kirjaimilla vastamaalatulle oven päällyställe:
Mitään erityistä ei mainittu. Hänen naapurinsa möivät tylliä, verkaa tai palttina kankaita; hän oli valmis vaikka mihin, tietämättä oikeastaan, mitä yrittäisi. Siinä sitä toimitettiin rouva Chèbe'lle iltasin maata pannessa!
— Min'en oikein hyvin tunne palttina kankaita; mutta verasta minä kyllä vastaan. Vaan jos verkakauppaa harjoittaisi, niin täytyy mulla olla matkustaja; sillä Sedanista ja Elbeuf'ista tulee paraimmat lajit. Painetuista kankaista, ei puhettakaan; niillä on vaan kesällä menekkiä. Tylli taas ei käy päinsä, kun sen aika jo on kauas ehtinyt.
Useimmiten lopetti hän epävarmuutensa sanoilla:
— Aamu on iltaa viisaampi… pannaan maata.
Ja sen hän tekikin suureksi lohdutukseksi vaimolleen.
Kolmen neljän kuukauden perästä kyllästytti tämäkin elämä herra Chèbeä. Päänkivistykset ja pyörrytykset palasivat vähitellen. Asunto, näet, oli rauhatoin ja epäterveellinen. Muutoin eivät asiatkaan käyneet. Ei mikään kulkenut, ei verka, ei kankaat, ei mikään.
Juuri tuon uuden taitteen aikaan tuli neiti Planus sisareni vieraisiin Sidonien jutun tähden.
Vanha piika ajatteli tiellä: "Käydään varovasti käsiksi…" Mutta, niinkuin kaikki ujot ihmiset, höllitti hän kuormansa heti ensi työkseen sisään tultuaan.
Se oli oikein teaatteri kohtaus. Kuullessaan, että hänen tytärtään syytettiin, kiepsahti rouva Chèbe ylös harmissaan. Saattaako hän uskoa moisia asioita koskaan. Hänen Sidonie parkansa oli joutunut katalan herjauksen uhriksi.
Herra Chèbe, hän taas katseli asiaa korkealta, tavanmukaisine puheenparsine ja katsantoineen, tarkoittaen kaikkea itseensä. Kuinka voisi olettaa, että hänen oma lapsensa, neiti Chèbe, kymmeniä vuosia tunnetun kunniallisen kauppiaan tytär, saattaisit… Olkaa joutavia!…
Neiti Planus väitti edelleen. Hänellepä maksoi se, että hänet pidettiin kielittelijänä, juorunaisena. Mutta löytyypä varmoja todistuksia. Asia ei ollut enää keltäkään salassa.
— Ja jospa vielä niin olisikin, karjasi herra Chèbe, raivossa tuosta itsepintaisuudesta… Vai meidänkö siitä on huolta pitäminen? Tyttömme on naimisissa… Se on hänen miehensä asia, joka on häntä paljoa vanhempi, neuvoa ja johdattaa häntä… Onko hän sitä ajatellutkaan?
Tuosta pikku mies sulmimaan vävyään, tuota Schveitsiläistä pölkkyä, joka ikänsä kökötti huoneessaan etsimällä koneita, eikä seurannut nuorta vaimoaan maailmaan, vaan ennen pysyi kaikissa noissa vanhan pojan tavoissaan, piipussaan ja olutmyymälässä.
Olisittepa nähneet, miten halveksivasti ja aristokraatillisesti herra Chèbe mainitsi "olutmyymälän"… Ja kumminkin hän melkein joka ilta kävi siellä Risleriä tapaamassa, ja purki hänelle soimauksia, jos hän kerrankin oli tulematta.
Kaiken tuon tuulen pieksemisen pohjalla oli Mailkadun kauppiaalla selvä ajatus. Hän tahtoi heittää makasiininsa, vetäytyä pois asioista, ja jonkun ajan oli hän jo aikonut mennä Sidonien luo suostuttaakseen hänen uusiin mietteihinsä. Tietty se, ett'ei silloin ollut aika matkaan saattaa ikäviä kohtauksia ja puhua isän oikeudesta ja perheen maineesta. Mitä rouva Chèbeen tulee, niin hän, ollen jo hiukan vähemmin vakuutettuna, kuin vast'ikään, tyttärensä erehtymättömyydestä, ei hiiskunut pikkuistakaan. Vaimo raukka olisi tahtonut olla kuuro ja sokea, ja koskaan tuntemattakaan neiti Planusta.
Niinkuin kaikki, jotka ovat olleet hyvin onnettomat niin hänkin tahtoi elää näennäisessä levossa, ja näkyi pitävän tietämättömyyttä kaikkea parempana. Eikös elämä sitten muutenkin ollut kyllin ikävä, Jumala paratkoon! Ja olihan Sidonie sitä paitsi aina ollut kunnon tyttö, miks'ei hän olisi myöskin kunnon vaimo? Tuli hämärä.
Mahtavasti nousi herra Chèbe ylös sulkeakseen ikkunaluukut ja sytytti kaasun, joka valaisi alastomat seinät, tyhjyydellään loistavat hyllyt ja kaiken tuon omituisen sisustan, joka muistutti vararikkoa seuraavaa päivää. Vaitiolonsa ja yhteen puristetut huulensa näkyivät sanovan vanhalle piialle: "Päivä on lopussa… aika on mennä kotiaan…" Samaan aikaan kuului rouva Chèbe nyyhkyttelevän takasuojassa, illallista puuhatessaan.
Sen neiti Planus oli saanut vieraisistaan.
— No? kysyi ukko Sigismund, joka odotti häntä kärsimättömänä.
— He eivät uskoneet minua, ja koreasti ajoivat ovesta ulos.
Hänellä oli kyyneleet silmissä tuosta halvennuksesta.
Ukko kävi ihan punaiseksi ja tarttui kunnioituksella hänen käteensä:
— Neiti Planus sisareni, sanoi hän arvollisesti; pyydän anteeksi, että matkaansaatoin tuon toimen; mutta asia koski Fromontin kauppahuoneen mainetta.
Siitä hetkestä lähtien kävi Sigismund yhä murheellisemmaksi. Hänen kassansa ei näyttänyt hänestä enää varmalta eikä vakaalta. Vieläpä kun Fromont nuorempi ei pyytänytkään rahaa, pelkäsi hän ja yhdisti kaiken pelkonsa neljään sanaan, jotka yht'mittaa johtuivat hänen mieleensä, puhellessaan sisarensa kanssa.
— Minulla ei ole luottamusta!… sanoi hän omituisella raskaalla murteellaan.
Aina kassastaan huolissaan, uneksi hän siitä toisinaan yölläkin, että se oli kaikki alta mennyt rikki ja oli auki, vaikka hän kyllä useimpia kertoja oli kiertänyt avainta tahi myös kova tuuliaispää hajotti paperit, piletit ja tshekit, ja että hän juoksi niiden perästä pitkin tehdasta, menehtyen väsymyksestä koettaessaan koota niitä.
Päivällä, istuessaan ristikon takana rauhallisessa huoneessaan, näytti hänestä, kuin pieni, valkea hiiri olisi pujahtanut arkun pohjalle ja aika kyytiä syödä nakerteli ja hävitti kaikkia, käyden sitä lihavammaksi ja kauniimmaksi, mitä enemmän vaurio lisääntyi.
Myöskin kun Sidonie jälkeen puolen päivän ilmestyi portaille kauniissa kokottihöyhenissään, niin ukko Sigismund vapisi raivosta. Hänestä tuo oli talon häviö, suureen pukuun puettu häviö, onnellisen virnakan levollisine katsantoineen, jota sen pienet vaunut pihalla odottivat.
Rouva Risler ei arvannut, että maakerroksen ikkunasta vihollinen joka hetki väjyi hänen pienimpiäkin tekojaan, elämänsä pikkuisiakin erityskohtia, opettajattaren käyntiä, ompelijattaren tuloa, kaikkia arkkuja, joita tuotiin, "Louvre'n" palvelijan kalunalakkia jonka suuret vaunut seisattuivat ovelle kulkusien helinällä, ikäänkuin vahvojen hevosten vetämä dilishanssi, joka aika vauhtia kiidättää Fromont'in huonetta vararikkoon.
Sigismund luki kääryt, punnitsi ne silmällään ohimennen, ja katseensa tunki uteliaasti auaistujen ikkunoiden kautta Rislerin kotoon. Lattiapeitot, joita kovalla paukkinalla pudistettiin, ulostuodut kukkaispöydät, täynnä nääntyviä kalliita ja harvinaisia kukkia huikaisevat seinäverhot, ei mitään jäänyt häneltä huomaamatta.
Uudet ostot, jotka sattuivat yhteen kovien rahavaatimusten kanssa, pistivät hänen silmiinsä.
Mutta yli kaikkia tarkasteli hän Rislerin kasvoja.
Sigismundista oli tuo vaimo tekemäisillään hänen paraimmasta ystävästään, rehellisimmästä miehestä kunnottomimman lurjuksen. Siitä ei ollut vähääkään epäillystä. Risler tunsi häpeänsä, hän hyväksyi sen. Hänelle maksettiin vaiti-olosta.
Tietysti oli moinen oletus hirveä. Mutta omituista on puhtaille luonteille, jotka kuulevat paheen, ollen sitä itse koskaan tuntematta, että he menevät oitis liian kauas, yli rajain. Tultuaan kerran vakuutetuksi Sidonien ja Georges'in petoksesta, näytti Rislerin kelvottomuus rahaston hoitajasta vähemmin anteeksi annettavalta. Ja mitenkä muutoin selittää tuo huolettomuus osakkaansa tuhlauksista?
Kelpo Sigismund niukkoine ja piintyneine käsitteineen kunniasta ei voinut käsittää Rislerin hienotunteisuutta. Hänen metoodilliset tapansa kirjan pitäjänä ja selvätajuisuutensa kauppa-asioissa olivat kaukana tuosta hajamielisestä, huumautuneesta puoleksi taiteilijan puoleksi keksijän luonteesta. Hän arvosteli kaiken sen itsensä mukaan, arvaamatta minkälainen ihminen on, joka, keksimisen taudissa, on kokonaan aatteensa vallassa. Nuo ihmiset ovat, kuni unessa kävijät, jotka katsovat näkemättä, silmät sisään päin käännettyinä.
Sigismundin mielestä Risler kyllä näki.
Tuo ajatus teki vanhan rahastonhoitajan onnettomaksi. Joka kerta kun ystävänsä tuli rahastoon, katsoi hän häntä terävästi silmiin; mutta vihdoin tuon puutuneen välinpitämättömyyden lannistamana, jonka hän luuli olevan ehdollisen ja tahallisen, ikäänkuin naamiona hänen kasvoillaan, kääntyi hän hänestä pois, kaivellen papereitaan välttääkseen hänen valhe katseitaan, eikä enää puhutellut Risleriä muuten, kuin silmät kiinnitettyinä puutarhan käytäviin tai ristikkoon. Sanansakin olivat aivan toisilla teillä ja yhtä karsaat kuin katseensakin. Oikeastaan ei tietty ketä hän puhutteli.
Ei ollut enään ystävällistä hymyilyä, eikä muistoja, yhdessä tehtaan kassakirjoja selaillessa.
"Kas tuona vuonna tulit virkaasi… Ensimmäinen palkankorotuksesi…Muistatko sen? Silloin oltiin yhdessä päivällisellä Douix'in luona…Sitte iltasella 'Sokeiden' kahvilassa… hä? Sielläpä mässättiin!"
Ajan pitkään huomasi Risler omituisen jäähtymisen Sigismundin ja hänen välillään. Hän puhui siitä vaimolleen.
Jonkun aikaa jo oli tämä huomannut vastatuntoisuutta ympärillään. Toisinaan, kulkiessaan pihan poikki, ikäänkuin rasittivat häntä nuo pahansuovat katseet, jotka ehdottomasti käännättivät hänen vanhan rahaston hoitajan lutoa kohti. Molempien ystävien eripuraisuus pelotti häntä, ja hyvin sukkelaan ryhtyi hän asettamaan miestään varolle Planuksen pahoja aikeita vastaan.
— Ettekö näe, että hän on mustasukkainen teidän ja teidän asemanne tähden… Hän ei voi sulattaa sitä, että te, joka ennen olitte hänen vertaisensa, nyt olette ylempänä häntä… Mutta kylläpä käskisi huolia kaikesta häijyydestä… Jopahan!… Minäkin olen sen ympäröimänä täällä.
Kelpo Risler siiristi suuret silmänsä: —
— Sinä?
— Niinpä niin, se on selvä… kaikki minua vihaavat, siitä, että pikku Chèbe nyt on rouva Risler vanhempi… Jumala ties, mitä ilkeyttä minun tililleni pannaan… Ja kyllä rahaston hoitajannekin osaa kieltään pieksää, sen minä takaan… Mikä häijy mies!
Noilla sanoilla oli vaikutuksensa. Risler suutuksissaan ja liian ylpeä valittamaan, maksoi samalla mitalla. Nuo kunnon miehet, täynnä epäluottamusta toisiinsa, eivät voineet nähdä toistansa ilman tuskallista mielenliikutusta, niin että vihdoin jonkun ajan kuluttua Risler vanhempi lakkasi käymästä rahastossa. Muutoin se oli helppokin, sillä Fromont nuoremmalla oli toimena kaikki raha-asiat. Hänen kuukausi maksunsa tuotiin hänelle kotia. Siten oli Georges'ille ja Sidonielle mukavampi elää, ja helpompi matkaan saattaa kaikenlaisia katalia rettelöitä.
Sidonie jatkoi edelleen komean elämänsä programmin täydentämistä. Häneltä puuttui huvila. Sydämessään vihasi hän puita, maata, ja maanteitä, jotka pölyä suitsuttivat: — "Kaikkein ikävintä maailmassa," sanoi hän. Vaan Claire Fromont vietti kesän Savignyssa. Kun ensimmäiset kauniit päivät tulivat, täytettiin remetit alakerroksessa, uutimet otettiin ikkunoista ja suuret muuttovaunut, joiden päällä ylimpänä tytin kätkyt kiikkui, kuin sininen ruuhi ikään, lähtivät menemään isoisän hovia kohti. Sitte lähtivät eräänä aamuna äiti, isoäiti, lapsi ja imettäjä, ajaen vaunuissa täyttä juoksua päivänpaisteisia nurmikenttiä ja pyökkien suloisia siimentoja kohti.
Silloin oli Parisi ruma ja väestä köyhä; ja vaikka Sidonie siitä piti kesä-aikaankin, joka sitä lämmittää, kuin kiu'as, vaivasi häntä kovin ajatus, että kaikki parisilaiset komeudet ja rikkaudet kävelevät heleiden päivänvarjostimiensa suojassa meren rannikkoa pitkin, ja matkoistaan saavat tekosyitä tuhansiin uusiin keksintöihin, omituisiin, rohkeisin kuoseihin, joissa on sallittu näyttää somaa säärtä ja pitkiä kiharia, kastanjan värisiä hiuksia, ihan omia.
Merikylvyt? niitä ei ollut ajattelemistakaan, sillä Rislerin ei käynyt poistuminen kotoa.
Ostaa huvila? siihen ei ollut vielä varoja.
Rakastaja kyllä löytyi, joka ei olisi parempaa pyytänyt, kuin saada tyydyttää tuo uusi oikku; mutta huvilaa ei käynyt salaaminen, niinkuin rannerengasta tahi kashmirishaalia. Se oli miehen hyväksyttävä. Helppo sitä ei ollut tehdä, vaan saattoihan Risleriä koettaa.
Valmistaakseen tietä, puheli Sidonie lakkaamatta pikkuisesta, huokeasta huvilasta likellä Parisia. Risler kuunteli häntä hymyillen. Hän ajatteli korkeata heinikkoa, kauniita hedelmäpuistoja ja häntä alkoi jo kiusata tuo saamisen halu, joka seuraa aina varallisuutta; mutta varova, kun hän oli, sanoi hän:
— Sittepä nähdään… Odotetaanhan vuoden loppua.
Vuoden loppua, se on tiliä.
Tili!
Se se taikasana on. Koko vuoden mennä hyöritään asioissa. Raha tulee, menee, kiertää, tuottaa lisää ja hajoaa; ja huoneen rikkaus on ikäänkuin kiiltävä, liukas kyykärme, joka lakkaamatta on liikkeessä, venyy, vetäytyy kokoon, supistuu tai kasvaa, ja mahdotointa on tehdä selkoa sen tilasta ennenkuin lyhyen levon jälkeen. Tilissä vasta tiedetään, miten laita on, ja onko vuosi, joka näyttää hyvältä, semmoinen todellakin.
Tavallisesti tapahtuu tili joulukuun lopulla, lähellä joulua ja uutta vuotta. Koska se vaatii lisätunteja, niin sitä tehdessä valvotaan pitkälle yöhön. Koko huone on jaloilla. Lamput, jotka palavat konttoreissa kauan aikaa sen jälkeen, kun ne ovat suljetut, ikäänkuin ottavat osaa juhlanäköön, joka elähyttää vuoden viimeistä viikkoa, jolloin monet monituiset ikkunat valaistaan perheiden iltamissa. Jokainen, vähinkin virkamies huoneessa on utelias tietämään tilin loppua. Palkan korotukset ja uuden vuoden palkinto-rahat riippuvat tuosta onnellisesta numerosta. Ja sillä välin kuin rikkaan tehtaan asiat ottelevat, niin monessa viidennessä kerroksessa tahi pienessä asunnossa kaupungin laidalla puhelevat virkamiesten vaimot, lapset ja vanhat vanhemmat tilistä, jonka loppupäätös on tuntuva joko säästäväisyyden lisäämisessä tahi kauan aikaa lykätyssä ostoksessa, jonka palkinto-rahat vihdoin tekevät mahdolliseksi.
Fromont nuoremman ja Risler vanhemman kauppahuoneessa on Sigismund Planus silloin oikea jumala ja hänen pieni aituuksensa on pysäkkö, jossa kaikki kauppa-palvelijat valvovat. Nukkuvan tehtaan hiljaisuudessa kahisevat suurien kirjojen raskaat lehdet niitä kääntäessä; kovaan mainitut niinet etsitään muista luetteloista. Kynät ne ratisevat. Vanha rahaston hoitaja, apulaistensa ympäröimänä on hirveän kiireissään. Ajoittain, ennen vaunuihin astuttuaan, tulee Fromont nuorempi, sikari hampaissa, hansikkaat käsissä, ihan valmiina. Hän astuu hiljaa, varpaisillaan ja kumartuu aituutta kohti:
— No!… luistaako?…
Sigismund jupisee jotakin, ja huoneen nuori isäntä menee tiehensä, tohtimatta kysellä enempää. Hän arvaa hyvin rahaston hoitajan kasvoista, että uutiset ovat huonot.
Todenperään ei vallan kumouksesta saakka, jolloin tapeltiin tehtaan pihalla, oltu koskaan niin kurjaa tiliä nähty Fromontin kauppa huoneessa. Menot ja tulot olivat tasapainossa. Yhteiset kustannukset olivat nielleet kaikki ja, sitä paitse, jäi Fromont nuorempi kassalle melkoisia summia velkaa. Olisittepa nähneet ukko Planuksen ällistyneen näön, kun hän joulukuun 31 päivänä vei Georgesille tilin teoistaan.
Tämäpä katseli asiaa hyvin iloiselta kannalta. Kaikki, näet, sujuu vast'edes paremmin. Ja saadakseen rahaston hoitajan taas hyvälle päälle, antoi hän hänelle tuhannen francin palkinnon sen sijaan, kun hänen setänsä oli antanut viisi sataa. Kaikkia koski sellainen jalomielinen anteliaisuus, ja yleinen tyytymyys saattoi kohta noiden surkuteltavien laskujen loppupäätöksen unhotuksin. Mitä Risleriin tulee, niin Georges tahtoi ottaa toimekseen ilmoittaa hänelle asian laidan.
Tultuaan osakkaansa pieneen työhuoneesen, johon päivä pystysuoraan ylähältä lankesi, valaisten keksijän mietteitä, epäröi Fromont nuorempi hetkisen, häpeissään ja oman tunnon vaivaamana siitä, mitä aikoi tehdä.
Kuultuaan oven narinan, kääntyi Risler iloisesti:
— Chorche, Chorche ystäväni… Tässä se nyt on meidänpainimemme… Puuttuu vaan vielä muutamia pikku seikkoja… Niistä vähät! asiastani nyt olen varma… Saatte nähdä… Saatte nähdä… Antaapa Prochassonilaisten vaan ponnistella… Kyllä Rislerinpainin, kaikki kilpailijat kukistaa…
— Bravo, kumppanini, vastasi Fromont nuorempi… Kas siinä on tulevaisuutta varten, mutta ettekö nykyaikaa ajattelekkaan… Ja tiliä!…
— Kah! niin vainkin. Minä sitä en muistanutkaan… Se kai ei ole loistava, vai?
Sen sanoi hän Georgesin hämmästyneiden ja levottomien kasvojen edessä.
Tämäpä virkkoi: "Onpa niinkin, päinvastoin sangen loistava. Saamme olla tyytyväiset ensimmäiseksi vuodeksemme… Meillä on kummallakin voittoa neljä kymmentä tuhatta francia, ja koska arvelen, että tarvitsette rahaa uuden vuoden lahjoiksi vaimollenne niin…"
Uskaltamatta katsoa rehellistä miestä silmiin jota hän parasta kättä oli pettämäisillään, pani Fromont nuorempi pöydälle kimpun tshekkejä ja pilettejä.
Risler vanhempi oli hetken liikutettu. Min paljo rahaa kerrallaan ja hänelle yksistään! Hän ajatteli heti Fromontilaisten jalomielisyyttä, jotka olivat hänestä tehneet sen, mikä hän oli, sitte pikku Sidonien ja hänen niin usein lausumia toiveitaan, joita hän nyt voi tyydyttää.
Kyyneleet silmissä ja sydämellinen hymy huulilla, ojensi hän molemmat kätensä osakkaalleen:
— Minä olen tyytyväinen… minä olen tyytyväinen…
Nämä olivat hänen sanansa suurissa tilaisuuksissa. Sitte, osottaen noita hänen eteensä levitettyjä arvopilettejä, jotka näyttivät olevan valmiit tuossa paikassa joutavina paperi palasina pois lentämäin:
— Tiedättekö mitä tämä on? sanoi hän Georgesille riemuitsevan näköisenä… Se on Sidonien huvila, se.
Peijakas!
Kirje
Hra Frans Rislerille, Ranskalaisen yhtiön insinöörille.
Ismailia (Egypti).
Frans, poikaseni, vanha Sigismund kirjoittaa sinulle. Jos minä osaisin paremmin panna ajatukseni paperille, niin minulla olisi sinulle hyvin paljon kertomista. Mutta tuo kirottu Ranskan kieli on liian vaikeaa, ja ulkopuolella numeroitaan, ei Sigismund Planuksesta ole mihinkään. Siis, sanon sinulle pian, mistä kysymys on.
Veljesi talossa tapahtuu asioita, jotka eivät ole hyviä. Vaimopettää hänen sekä osakkaan. Hän on tehnyt miehensä naurettavaksi,ja jos tätä vielä kestää, pidetään hän kohta konnana. Kuulehanhyvä Frans, sinun pitää tulla oitis. Sinä yksin voit puhuaRislerille ja au'aista hänen silmänsä Sidonieta kohtaan.Meikäläisiä ei hän usko. Ota virkavapaus ja tule.
Minä tiedän, että sinä siellä ansaitset leipäsi ja toivot tulevaisuutta; mutta kunnon miehen tulee ennen kaikkea katsoa vanhempainsa antamaa nimeä. Niin muodoin! ell'et, sanon minä, tule heti paikalla, niin käy siten, että Rislerin nimi joutuu sellaisen häväistyksen alaiseksi, ett'et sinä uskalla sitä enää pitääkään.
Sigismund Planus. Rahaston hoitaja.