Tuomari.
Ihmiset, jotka aina elävät kotona, ikkunaloukkoonsa työn tai kivulloisuuden sitomina, muodostavat itselleen näköalan likeisistä seinistä, katoista ja ikkunoista sekä ovat myöskin huvitetut ohi kulkevista ihmisistä.
Liikkumatta koskaan paikaltaan, he yhdistyvät katuelämään, ja kaikki kiirehtiväiset, jotka heille näyttäytyvät, toisinaan joka päivä samalla hetkellä, eivät aavista, että he ovat ajan määrääjänä muille ihmisille ja että heitä ystävälliset silmät katselevat, kaivaten heitä, jos joskus ottavat mennäkseen toista tietä.
Delobellen naisilla, jotka olivat kotiinsa suljettuina päivät pitkään, oli tällaisia mykkiä tarkastuksia. Koska ikkuna oli kapea, niin äiti, jonka silmät alkoivat kulua kovasta työstä, kävi lähemmäksi päivää, nostetun musliini uutimen vastaan. Hänen vieressään, mutta vähän kauempana, istui hänen tyttärensä, joka mainitsi hänelle heidän päivälliset ohikulkijansa. Se oli heidän huvinsa ja puheen aineensa; ja pitkät työ-tunnit tuntuivat paljoa lyhemmiltä noiden, myöskin sangen kiireisien ihmisten säännöllisen ilmestymisen väliytymisestä. Oli siinä kaksi nunnaa, muuan herra harmaassa palttoossa, lapsi, joka vietiin kouluun ja sieltä noudettiin, ja vanha puujalka virkamies, jonka askeleet katuvierustalla kapsoivat kamalasti.
Hän nähtiin tuskin, tämä mies, sillä hän kulki aina, kun jo oli pimeä, mutta hän kuultiin, ja joka kerta tuntui tuo kolina pikku ontuvasta hänen ikävimpien ajatustensa julmimpana kaikuna. Kaikki nuo katuystävät askarruttivat tietämättään molempia naisia. Kun satoi, sanottiin:
"Nyt he kastuvat… Ehtiiköhän lapsi ennen rankkasadetta sisään?" Ja vuoden-ajan muuttuessa, kun kevät-aurinko pani kadun vierustat tulvimaan tai kun joulukuun lumi peitti ne valkoisilla kokkareillaan ja mustilla levyillään, muistutti uuden vaatteuksen ilmestyminen jollakulla heidän ystävistään molemmalle kotona olijoille: "Nyt on kesä" tahi "jo tuli talvi."
Vaan tämäpä päivä oli ehtoopuoli toukokuulla, noita valoisia ja ihania iltoja, jolloin kotielämä levittäytyy ulos avatuista ikkunoista. Désirée ja hänen äitinsä liikuttelivat joutuisasti neulaa ja sormia, tarkkaan ammentaen laskevan päivän viimeisiä säteitä ennen lampun sytyttämistä. Kuului pihalla kisaavien lasten kirkunaa, kumeita pianon ääniä ja kulku-kauppiaan huutoa, joka kadulla veti puoleksi tyhjiä rattaitaan. Kaikkialla tuntui kevät-ilmaa, hyasinttien ja syreenien sekaista tuoksua.
Äiti Delobelle oli vast'ikään laskenut työnsä käsistään ja kuunteli, ennen ikkunan sulkemista, nojaten kyynärpäillään sen lautaan, hälinää suuressa työkaupungissa, joka päivänsä lopetettuaan, onnellisena kuljeskeli kaduilla.
— Kah! tuossahan kulkee herra Sigismund. Hänpä tänään lähtee aikaiseen tehtaalta… Pitenevät päivät ehkä sen tekevät, vaan minusta näyttää, ett'ei kello vielä seitsemän ole… Mut kenenkäs kanssa ukko on?… Sepä kummallista!… Eikö se ole… Totta toisen kerran… Ihan se on kuin herra Frans… Vaan eihän se tok' ole mahdollista… Kaukana täältä herra Frans on tällä hetkellä; ja sitte ei hänellä ollut partaa… Oli mikä oli! Mutta kovin yhteen näköön… Katsohan tuossa tok', tyttö.
Tyttö se vaan ei heitä tuoliaan, ei edes hievahdakaan. Tuijottavin silmin, neula ilmassa kivettyneenä somaan työnteon liikkeeseen, on hän lähtenyt sinimaahan, tuohon ihmeelliseen maahan, jonne pääsee vapaasti, huolimatta niistäkään heikkoudesta. Franssin nimi, jonka hänen äitinsä, sattuneesta yhtänäköisyydestä, koneentapaisesti mainitsi, oli hänestä koko mennyt aika, täynnä haaveksimia ja lämpimiä toiveita, yhtä haihtuvia, kuni puna, joka lehahti hänen poskilleen, kun Frans iltaisin astui sisään puhellakseen hetkisen hänen kanssaan. Kuinka tuo kaikki jo on kaukana! Silloin, näet, asui hän pienessä viereisessä huoneessa, silloin kuultiin hänen askeleensa portailla, ja hänen pöytänsä, jota hän veti lähemmäksi ikkunaa piirustaakseen. Kuinka tuskallista ja kuinka suloista oli kuulla hänen puhuvan Sidoniesta, istuessaan hänen jalkojensa luona matalalla tuolilla, sill'aikaa kun hän laitteli kärpäsiään ja lintusiaan.
Työtä tehdessäänkin Désirée lohdutteli ja rohkaisi häntä, sillä Sidonie oli matkaan saattanut Frans raukalle paljon pieniä huolia ennen tuota suurta. Hänen äänensä, puhuessaan tuosta toisesta, hänen silmäinsä loiste, häntä ajatellessaan hurmasivat Désiréen niin, että kun Frans epätoivossa oli lähtenyt pois, hän jätti jälkeensä vielä kovemman rakkauden, kuin se, jonka hän itse vei mukanaan, rakkauden, jonka aina samallainen huone, istuva, liikkumatoin elämä säilytti koskemattomana kaikkine katkeroine tuoksuineen, sillä välin kuin Franssin rakkaus oli katoava, haihtuva vähitellen pitkien matkojen aavoille ilmoille.
… Päivä sammuu kokonaan. Tyttö raukan valtaa kauhea suru illan suloisten varjojen laskeutuessa. Menneen ajan onnellinen valkeus heikkonee hänen silmissään, niinkuin päivänvalokin ikkunan loukossa, jossa hänen äitinsä nojaa kyynärpäihinsä.
Yht'äkkiä aukenee ovi… Joku tuli, jota ei voi nähdä… Kuka se on? Delobellen naisien luona ei käy koskaan vieraita. Äiti kääntyi ja luuli ensin, että makasiinista tultiin viikon työtä hakemaan.
— Mieheni meni vast'ikään teille… Meillä ei ole täällä enään mitään. Herra Delobelle vei kaikki pois.
Mies lähestyy vastaamatta, ja kuta likemmäksi ikkunaa hän tulee, sitä selvemmäksi käy hänen kuvansa. Se on iso, roteva, päivettynyt, tuuheapartainen vaaleaverinen mies; äänensä on vahva, puheensa hiukan kankea.
— Vai niin, äiti Delobelle, ettekö siis minua tunnekaan?
— Kyllä, herra Frans, minä tunsin teidät heti, sanoi Désirée hyvin tyynesti, kylmällä, vakavalla äänellä.
— Herranen aika! herra Frans. Joutuisaan juoksee äiti Delobelle lampun luo, sytyttää sen, ja sulkee ikkunan.
— Mitenkä! tekö, Frans ystäväni… Kuinka tyynesti hän sen lausua, tuo pikkuinen… minä tunsin teidät heti… Voi sitä, jäämurua. Aina hän on oleva sama.
Oikea pikku jäämuru todellakin. Hän on niin vaalea, niin vaalea; jaFranssin kädessä on hänen kätensä ihan valkea, ihan kylmä.
Franssista hän on kaunistunut, vieläkin enemmän hienontunut.
Hänestä taas Frans on muhkea, kuin ainakin, silmäin osoite hiukan väsyneen ja murheellisen näköinen, joka tekee hänen miehekkäämmäksi, kuin hän lähtiessä oli.
Hänen väsymyksensä tulee äkkiarvaamattomasta, Sigismundin kauhean kirjeen johdosta tehdystä matkasta. "Häväistys"-sanan kiihdyttämällä oli hän lähtenyt heti paikalla matkalle, odottamatta virkavapauttaan, tulevaisuutensa ja paikkansa uhalla; ja suoraa tietä niissäkään pysähtymättä tuli hän Parisiin. Syytä on olla väsynyt, olletikin kun kiirehtii perille ja koko ajan kärsimättömänä ja huolestuneena epäilyksen, pelon ja alituisen neuvottomuuden vaiheella on kulkenut matkan jo kymmeneen kertaan.
Surullisuutensa on aikaisemmilta ajoilta. Se alkoi silloin, kun se, jota hän rakasti, kielsi naimasta hänen, ja kuitenkin, puolen vuotta myöhemmin, meni hänen veljensä vaimoksi; kaksi kauheata iskua perätysten, ja toinen vielä hirveämpi ensimmäistä. Totta on, että Risler vanhempi, ennenkuin hän nai, oli kirjoittanut veljelleen ja pyytänyt saada lupaa tulla onnelliseksi, ja sen teki hän niin liikuttavilla, niin hellillä sanoilla, että saattamansa iskun julmuus oli siitä hiukan lieventynyt; lopuksi sitte olo vieraalla maalla, työ ja pitkät matkat pääsivät voitolle hänen huolestaan. Pohjalla oli jäljellä ainoastaan syvä alakuloisuus. Joll'ei vaan sentään ja viha tuota naista kohtaan, joka hänen veljeänsä häpäisee, olisi vielä jonkinlaista vanhaa rakkautta?!
Vielä mitä! Frans Risler tahtoo vaan kostaa Rislerien kunnian puolesta. Hän ei ole tullut rakastajana, mutta tuomarina; ja pitäköön Sidonie puoliaan.
Heti suoraan, rautatieltä, oli tuomari mennyt tehtaalle, aikeessa hämmästyttää ja siten odottamattomalla tulollaan saada silmän räpäyksessä kaikki ilmi.
Kovaksi onneksi ei hän tavannut ketäkään.
Ikkuna varjostimet pienessä kartanossa puutarhan perällä olivat olleet kiinni kaksi viikkoa.
Akilles ukko ilmoitti, että naiset asuivat asianomaisissa huviloissaan, jonne molemmat osakkaat matkustivat joka ilta.
Fromont nuorempi oli mennyt makasiineista hyvin varhain; Risler vanhempi oli vast'ikään lähtenyt.
Frans päätti puhutella vanhaa Sigismundia. Mutta oli lauantai, maksu-ilta, ja hänen oli odottaminen, siksi kuin pitkä jono työmiehiä, alkaen Akilleen kopista ja loppuen rahaston hoitajan aituukseen, oli vähitellen rahansa saanut.
Vaikka kärsimättömänä ja hyvin murheissaan, oli tuo kelpo mies, joka lapsuudesta saakka oli elänyt parisilaisten työmiesten joukossa, hyvillä mielin ollessaan noiden vilkkaiden, omituisten tapojen keskellä. Kaikista, sekä rehellisistä että paheellisista kasvoista loisti tyytymys viikon loppumisesta. Näkyi, että heidän pyhänsä alkoi lauantai-iltana kello seitsemän, rahaston hoitajan pikku lampun ääressä.
Joka on elänyt kauppiasten parissa, se vaan tuntee tuon lepopäivän viehätyksen ja juhlallisuuden. Monet köyhät ihmiset, kahlehdittuina epäterveellisiin töihinsä, odottavat tuota siunattua sunnuntaita, kuin raitista, heidän terveydelleen ja elämälleen välttämätöintä tuulahdusta. Sepä hurmoitusta ja pauhaavan ilon tarvetta! Viikon työn rasitus katoaa samalla kun koneiden höyry viheltäen ja tupruten haihtuu ilmoille.
Työmiehet poistuvat aituuksen luota lukien heidän mustissa kourissaan hohtavaa hopeata. Siinä nuristaan ja naristaan vääryydestä; poissa olleista tunneista ja edeltäkäsin saaduista rahoista; ja keskeltä rahan helinää kuuluu Sigismundin levollinen ja armotoin ääni, joka järkähtämättä puolustaa isäntänsä etuja.
Frans tunsi kaikki maksun näytelmät. Äänestä hän erotti valheen ja toden. Hän tiesi kuka anoi enempää perheelleen, maksaakseen leipurille, rohtolaan, tai koulumaksut, kuka juomiseen ja vielä pahempaan. Surulliset, kuihtuneet varjot kulkivat edestakaisin tehtaan portilla, luoden pitkiä katseita pihan perälle, hän tiesi, että kaikki siinä odottivat ja tähystelivät, kuka isää, kuka miestä, viedäkseen heidät pikemmin kotia, muistuttavalla ja kehoittavalla äänellä.
Oi! noita avojalkaisia, lapsukaisia, pikkaraisia, vanhoihin huiveihin kapaloittuja ja likaisia naisia, joiden kyynelten liottamat kasvot olivat yhtä vaaleat, kuin heidän valkoiset päähinensä.
Oi! tuota lymyävää pahetta, joka maleksii maksun ympärillä, hökkeliä, jotka valaistaan mustien katujen perällä ja juomaloiden himmeitä ikkunoita, joiden takana tuhannet viinimyrkyt levittävät valheellisia värejään.
Frans tunsi kaikki nuo kurjuudet; mutta ne eivät olleet koskaan näyttäneet hänestä niin surkeilta, niin sydäntä kouristavilta, kuin tänä iltana.
Maksu oli loppunut, ja Sigismund tuli ulos konttooristaan.
Molemmat ystävät tunsivat toisensa ja syleilivät; ja neljäksi kolmatta tunniksi seisahtuneen tehtaan tyhjien huoneusten hiljaisuudessa selitti rahaston hoitaja Franssille asian laidan. Hän kertoi Sidonien käytöksestä, hurjista tuhlauksista ja talon i'äksi menetetystä maineesta. Risleriläiset, näet, olivat ostaneet huvilan Asnieressa, erään näyttelijättären entisen talon, johon hyvin ylellisesti olivat asuttuneet. Heillä oli hevosia ja vaunuja, loistoisuutta ja elämää! Yli kaiken huoletti kelpo Sigismundia se, ett'ei Fromont nuorempi enää melkein ollenkaan ottanut rahaa kassasta, ja yhtä kaikki kulutti Sidonie enemmän kuin milloinkaan.
— Mulla ei ole luottamusta!… sanoi onnetoin rahaston hoitaja, ravistaen päätään… Mulla ei ole luottamusta.
Sitte jatkoi hän alentaen äänensä:
— Mutta veljesi, Frans kulta, veljesi?… Kukas sen selittää? Hän vaan käypi keskellä kaikkea tuota, silmät taivasta kohti, kädet lakkarissa ja aprikoipi kuuluisaa keksintöään, joka kovaksi onneksi ei suju sukkelaan… Hä! sanonkoma sulle?… Hän on joko lurjus tahi hölmö.
Niin puhellessaan kävelivät he puutarhassa, seisahtuivat ja lähtivät taas käymään. Frans luuli näkevänsä pahaa unta. Pikainen matka, paikan ja ilmanalan rutto muutos, Sigismundin loppumatoin sana tulva, uusi käsitys Risleristä ja Sidoniesta, Sidoniesta, jota hän kovasti oli rakastanut, kaikki nuo seikat huumasivat hänen, tekivät hänen mielettömäksi.
Oli myöhä. Sigismund pyysi hänen yöksi Montrougeen; hän kielsi, lykäten verukkeeksi väsymystä, ja jäätyään yksin Maraiseen, tuohon arveluttavaan ja ikävään aikaan päivästä, joka jo on loppunut, vaan jolloin kaasu ei vielä ole sytytetty, kävi hän koneentapaisesti vanhaa asuntoaan kohti Braquekadulle.
Sisään-käytävässä oli ilmoitettu:Poikamiehen huonevuokrattavana.
Se oli juuri sama huone, jossa hän oli kauan aikaa asunut veljensä kanssa. Hän tunsi maantieteen kartan, joka neljällä neulalla oli pistetty kiinni seinään, porras-ikkunan ja Delobelleläisten pienen levyn:Lintuja ja kärpäsiä kuosiksi. Heidän ovensa oli lengolla ja hän astui sisään.
Tietysti hänellä ei ollut koko Parisissa turvallisempaa suojaa, jossa häntä olisi siten kohdeltu ja jossa hän voi niin rauhoittaa levotointa sieluaan, kuin tuossa uuraassa, hiljaisessa kodossa. Hänen eksyneen elämänsä hyökynässä oli se ikäänkuin tyynenä, syvänä valkamana, valon ja rauhan satamana, jossa naiset tekevät työtä miehiään ja isiään odottaessaan, sillä välin kuin ulkona tuuli ulvoo ja meri kuohuu. Erittäinkin oli se, ilman että hän voi siitä itselleen tehdä tiliä, varmojen tunteiden yhteys ja se hellyyden suloinen ihme, joka saattaa rakkauden meitä kohtaan kalliiksi, vaikk'emme omaa vastarakkauttakaan.
Désirée, tuo armas pikku jäämuru, rakasti häntä kovin. Hänen silmänsä loistivat ihmeellisesti, joutavistakin asioista Franssille puhuessaan. Niinkuin fosforiin kastetut esineet helottavat kaikki yhtälailla, niin pieninkin sana, jonka Frans lausui, valaisi hänen sievät ilosta loistavat kasvonsa. Mikä mieluinen levähdys Franssille Sigismundin tuimuuksien perästä.
He haastelivat keskenään vilkkaasti, sillä aikaa kuin äiti Delobelle kattoi pöytää:
— Syöttehän meidän kanssa, eikö niin, herra Frans?… Isä meni viemään työtä; mutta hän tulee varmaan päivälliseksi.
Hän tulee varmaan päivälliseksi!
Oiva vaimo lausui tämä jonkinmoisella ylpeydellä.
Tosiaankin, siitä saakka kuin hänen teaatteri hankkeensa raukesi, ei kuuluisa Delobelle enää syönyt kaupungilla, ei edes niinä iltoinakaan kuin hän kävi rahoja noutamassa. Onnetoin tirehtööri oli syönyt niin monta kertaa velaksi ravintolassaan, ett'ei hän uskaltanut sinne enää palatakaan. Korvaukseksi siitä ei hän lauantaisin koskaan jättänyt tuomatta mukanaan paria, kolmea nälkäistä ja odottamatointa ruokavierasta, vanhoja tovereja, kova-onnisia. Niinikään tuli hän sinäkin iltana kotia, erään Metsin teaatterin traagikon ja Angersin teaatterin koomikon saattaessa, jotka molemmat olivat palvelukseen saatavina.
Koomikko, parta sileäksi ajettuna, ryppyinen ja lamppu partaan tulista näivettynyt, oli vanhan veitikan näköinen; traagikko kävi pieksut jalassa ilman vähääkään näkyvää liina vaatetta. Sisään astuessaan ilmoitti Delobelle mahtipontisesti heidän tulonsa, mutta Frans Rislerin näky keskeytti hänen esittelynsä.
— Frans!… Frans veliseni!… huudahti vanha ilveilijä melodramaatillisella äänellä viuhtoen suonenvedon tapaisesti käsillään, vasta pitkän ja juhlallisen tervehdyksen perästä, esitteli hän päivällisvieraansa toinen toisilleen.
— Herra Robricart, Metzin teaatterista.
— Herra Chandezon, Angers'in teaatterista. — Frans Risler, insinööri.
"Insinööri" sanan lausui Delobelle hyvin pontevasti.
Isänsä ystäväin sisään tultua, meni Désiréen suu nyrpälleen. Olisi ollut niin hauska olla tänään omiensa kesken. Mutta suuri mies huoli siitä viis! Hänellä oli kyllin työtä lakkariaan tyhjentäessään. Ensin veti hän esille mainion piirakkaan; "naisille", sanoi hän, unhottaen, että hän itse piti siitä. Sen jälkeen tuli meriäyriäinen, sitte oiva lihamakkara, sokeritettuja kastanjia ja kirsimarjoja, ensimmäisiä sinä vuonna.
Sill'aikaa kuin innostunut traagikko kohotteli näkymättömän paidan kaulusta ja koomikko teki "gnuff, gnuff" liikkeen, joka jo kymmenen vuotta oli ollut Parisissa unohduksissa, ajatteli Désirée kauhistuen, minkä kauhean rei'än tuo äkki-arvaamatoin ateria oli tekevä heidän niukoissa viikko rahoissaan, ja äiti Delobelle häärien mullisti koko kaapin löytääkseen tarvittavan määrän syömäneuvoja.
Ateria oli hyvin iloinen. Molemmat näyttelijät syödä ahmasivat, Delobellen suureksi iloksi, joka kaivoi esille vanhoja muistoja näyttelijä-elämästä. Ei toista kurjempaa! Ajatelkaa kannattimien pirstaleita, sammuneita lamppuja ja vanhaa varastoa, homehtuneita ja murskaksi hajoavia näyttämön tarvekaluja.
Puhellen ystävällisesti keskenään halpaa ja raakaa siansaksaa, ja sinutellen toisiaan, kertoivat he lukemattomista menestyksistään; sillä, heidän puheesta päättäen, oli yleisö ihastuneena taputellut jokaiselle ja koko kaupungit riemastuneina antaneet heille seppeleitä.
Puhellessaan söivät he, niin kuin näyttelijät syövät, istuen, kolmenneljättä osaa kasvoista yleisöön päin näennäisesti kiirehtien, kuin paperilaatikoista illastavat teaatteri vieraat, vuoroon puhuen, vuoroon syöden, kokien tehdä vaikutusta tavallaan, asetella lasia, lähentää tuolia, lausua tyytymyksensä, kummastuksensa, ilonsa, säikähdyksensä ja hämmästyksensä, taidokkaasti käsittelemällä veistä ja haarukasta. Äiti Delobelle kuunteli heitä hymyillen.
Eipä olla kolmekymmentä vuotta näyttelijän vaimona, hiukan tottumatta noihin omituisiin tapoihin.
Mutta pieni pöydän kolkka oli erotettu muista ruokavieraista ikäänkuin pilvellä, joka sieppasi raa'at sanat, naurun honotukset ja kerskaukset. Frans ja Désirée puhuivat hiljakseen kuulematta, niitäkään, mitä heidän ympärillä sanottiin. Heidän lapsuutensa tapaukset, naapurien tarinat, koko hämärä mennyt aika, jolla ei ollut muuta arvoa, kuin että se oli heidän yhteisenä heränneenä muistona, ikäänkuin yhtälailla molempien silmissä loistavana säkenenä, oli heidän suloisen puhelmansa aineena.
Yht'äkkiä pilvi repeytyi ja Delobelle'n kamala ääni keskeytti haastelun:
— Etkö ole nähnyt veljeäsi? kysyi hän Franssilta, ett'ei muka kokonaan jättäisi häntä syrjään… etkä hänen vaimoaan myöskään?… Kas! siinä sinä näet rouvan vasta. Pukineita, veli kulta, ja muhkeutta! Muuta en sanokaan. Heillä on oikea hovi Asnières'sa. Chèbeläiset ovat siellä myöskin… Niin! tuo kaikki, pyhä veli, se meidät pysyttää kaukana. Rikkaaksi kun tullaan, halveksitaan vanhat toverit… Ei puhuta sanaakaan, ei tulla koskaan vieraisin… Minä puolestani, näet sen, siitä vähät, mutta noita naisia kohtaanhan se tosiaan on loukkaavaa…
— Oi, isä, sanoi Désirée vilkkaasti, tiedättehän sen hyvin, että me rakastamme Sidonieta liika paljo voidaksemme olla hänelle vihoissaan.
Näyttelijä löi raivoisasti nyrkkinsä pöytään:
— He, sepä se juuri väärin on… Vihoissaan täytyy olla ihmisille, jotka vaan toista tahtovat loukata ja sortaa.
Hänellä oli vielä sydämellään teaatteri hankkeesensa kielletyt rahat, eikä hän muutoin koettanut salata vihaansa.
— Jospa tietäisit, sanoi hän Franssille, jospa tietäisit sitä rahan hukkaa. Oikein käy sääliksi… Ei siellä ole lainkaan vakavuutta, ei järkevyyttä… Minä itse juuri tässä pyysin veljeltäsi pienen summan tulevaisuuttani turvatakseni ja hänelle vakuutin melkoisen voiton. Kielsi kun kielsikin… Hitto vie! rouva on aivan liian vaativa. Hän ratsastaa, ajelee vaunuissa kilpa ajoihin ja antaa miehelleen saman kyydin kuin hevoselleenkin ajellessaan pikkuisissa ajoneuvoissaan… Meidän kesken, min'en luule että hän on onnellinen, tuo kelpo Risler. Kyllä hän tuon pikku vaimon kanssa on kaikkia kokea saanut…
Entinen näyttelijä lopetti tiraadinsa iskemällä silmää koomikolle ja traagikolle, ja hetken kuluessa kesti heidän kesken kaikenlaisten katseiden, hymyilemisten, "he, he!" ja "hum, hum'in!" vaihtelua, kaikenlaista salakäsitysten pantomiimia.
Frans oli kuin maahan kaivettu. Vasten hänen tahtoaankin kohtasi kauhea varmuus häntä joka haaralta. Sigismund oli puhunut tavallaan, Delobelle samoin. Loppupäätös oli sama.
Onneksi oli päivällinen syöty. Kolmet näyttelijät nousivat pöydästä ja menivät Blondelkadun olutmyymälään. Frans jäi molempien naisten kanssa.
Nähdessään hänet vieressään, lempeänä ja ystävällisenä, innostui Désirée yht'äkkiä kiitollisuudesta Sidonieta kohtaan. Hän arveli, että Sidonien jalomielisyydelle sittenkin hänen tuli olla kiitollinen tästä onnen haameesta, ja tämä ajatus rohkaisi häntä puolustaakseen vanhaa ystävätään:
— Näette, herra Frans, ei tarvitse uskoa kaikkia, mitä isäni kertoi kälystänne. Hän liioittelee aina vähäsen, tuo isä kulta. Minä sen tiedän hyvin, ett'ei Sidonie kykene tekemään kaikkea pahaa, josta häntä syytetään. Olen varma että hänen sydämensä on pysynyt samana ja että hän yhä rakastaa ystäviään, ehkä hän heitä laimin lyö hiukan… Elämä se on semmoista… Tahtomattansakin sitä eritään. Eikö se ole totta se, herra Frans?
Oi, kuinka hän näytti Franssista sievältä, noin puhellessaan. Ei koskaan ollut hän yhtä hyvin huomannut noita hienoja piirteitä ja tuota ylimyksellistä hipiää; ja, pois lähtiessään iltasella liikutettuna tuosta innosta ja tavasta, jolla Désirée puolusti Sidonieta, ajatteli Frans Risler, hyvillä mielin, että lapsukainen oli häntä rakastanut, että hän ehkä rakasti häntä vieläkin ja säilytti sydämensä pohjalla hänelle lämpimän, turvallisen paikan, jonne paetaan ikäänkuin suojaan elämän verisaunasta.
Maatessaan entisessä huoneessaan, matkan liikunnon, aaltojen ja kovan tuulen tuudittamana, jommoinen tunne aina seuraa pitkiä merimatkoja, uneksi hän kaiken yötä nuoruutensa ajasta, pikku Chèbestä, Désirée Delobellesta, heidän kisailuista ja töistä ja Centraalikoulusta, jonka suuret rakennukset, lähellä häntä, lepäsivät synkkinä Marais'in pimeiden katujen keskellä.
Kun sitte, aamun tultua, aurinko, ilman uutimia olevista ikkunoista paistoi häntä vasten silmiä muistuttaen hänelle velvollisuuden tunteen ja päivän huolet, uneksi hän, että oli aika mennä kouluun ja että hänen veljensä, tehtaalle mennessään, ra'oitti ovea, huutaen hänelle:
— Ylös! laiskuri, ylös!…
Tuo rakas ääni, liian vilkas, liian todellinen ollakseen unta, sai hänen aukaisemaan silmänsä kokonaan.
Risler seisoi hänen vuoteensa luona, vartoen hänen heräämistään ihmettelevällä, hiukan heltyneellä hymyllä; ja todistukseksi, että se varmaan oli Risler, oli se, että hän ilosta, nähtyään veljensä, ei tietänyt muuta sanoa kuin:
— Minä olen tyytyväinen… minä olen tyytyväinen.
Vaikka olikin pyhäpäivä, oli Risler, niinkuin tavallisesti, tullut tehtaalle saadakseen rauhassa ja levossa miettiä painintaan. Kohta kuin hän oli tullut, ilmoitti Akilles ukko hänelle hänen veljensä pysähtyneen Braque kadun varrelle, ja Risler lähti sinne heti iloissaan ja hämmästyneenä, mutta pahoillaan, ett'ei hän ollut saanut tietoja edeltäpäin, sekä erittäin, ett'ei hän saanut olla yhdessä Franssin kanssa jo ensimmäisenä iltana; tuo mielipaha keskeytti hänen puheensa tuon tuostakin ja kaikki, mitä hänellä oli sanottavana, jäi kesken tuhansien eri kysymysten, ilon ja tyytymyksen tähden. Frans syytteli väsymystä ja huvia, kun sai olla taas entisessä huoneessaan.
— Hyvä, hyvä, sanoi Risler; mutta nyt en sinua päästäkkään… ja sinä tulet Asnières'iin heti… Tänään olkoon minulla lupapäivä… Näet, nyt on mahdotointa enää tehdä työtä, kun sinä juuri olet tullut… Mutta Sidoniellapa on oleva siitä silmät suurena ja mieli hyvä… Me olemme hyvin usein puhuneet sinusta… Sepä onni! Sepä onni!
Ja miesparka loisti ilosta, hänkin kävi puheliaaksi, tuo hiljainen ihminen, ihaili Franssiaan, sanoi hänen kasvaneen. Olihan Centraalikoulun oppilas yhtä kaikki koko jykeä jo lähtiessäänkin; mutta hänen piirteensä olivat vakaantuneet, hartiansa olivat käynee leveämmiksi, ja paljon oli väliä tuosta poikakyörästä joka ryhdiltään koululaisena pari vuotta sitten oli lähtenyt Ismailiaan, tähän kauniisen, ruskettuneesen, vakavaan ja lempeään merirosvoon.
Rislerin häntä katsellessa, Frans puolestaan tarkasteli veljeään, ja, pitäen hänen aivan samana, yhtä suorana, yhtä lempeänä ja silloin tällöin yhtä hajamielisenä, kuin ennenkin, arveli hän:
— Ei! se on mahdotointa… hän on vieläkin kunnon mies.
Silloin, ajatellessaan kaikkea, mitä oli tohdittu olettaa, kääntyi koko hänen vihansa tuota ulkokullattua rietasta vaimoa kohtaan, joka niin hävyttömästi ja rankaisematta petti miehensä, että saattoi luulla hänen olevan osallisena rikoksessa. Kyllä siitä oli oleva kauhea selitys heidän kesken, ja ankarasti aikoi hän puhua hänelle. — Minä kiellän teitä, rouva, kuulettehan, minä kiellän teitä häpäisemästä veljeäni!…
Sitä hän ajatteli koko matkan, nähdessään vielä hoikkien puiden vilahtavan pitkin Saint-Germain'in rautatien vartta. Risler istui hänen vastassaan ja jutteli juttelemistaan. Hän puheli tehtaasta ja heidän asioistaan. Kukin oli edellisenä vuonna voittanut neljäkymmentä tuhatta francia; mutta toista siitä tulee kunpaininalkaa käydä… "Kiertävä painin, Franssiseni, kiertävä- ja kaksitoistakulmainen, joka yhdessä pyöräyksessä tekee kahdestatoista viiteentoista väriseen kuvaukseen tulipunasta ruusunpunaselle, tummanvihreätä heleänvihereälle, sekoittamatta tai imemättä värejä, vahingoittamatta lähivärejä tai turmelematta ja poistamatta muita… Ymmärrätkös sen, veikkoni?… Kone, joka työskentelee yhtä taidokkaasti kuin ihminen… Se on mullistus seinäpapereille."
— Mutta, kysyi Frans, hiukan levotoinna, oletko jo keksinyt painimesi vai etsitkö sitä vielä?
— Löytänyt… perin löytänyt!… Huomenna näytän sinulle kaavan. Samalla olen keksinyt myös automatisen koneen, joka ripustaa paperit kuivattimelle… Ensi viikolla menen ylös meidän ullakollemme ja te'etän läsnä ollessani itse, salassa ensimmäisen koneeni. Kolmen kuukauden perästä on minulla oleva patentti japaininkäymässä… Saat nähdä, veli Frans, että siinä on meidän kaikkien rikkautemme… ja arvaathan kuinka olen tyytyväinen voidessani palkita vähän Fromont'ilaisia siitä hyvästä, mitä minulle ovat tehneet… Niin, näet tosiaankin, Jumala on vuodattanut minulle yltäkyllin hyvää elämässäni.
Ja annahan kun hän siitä sitte lähti luettelemaan menestyksiään. Sidonie, näet, oli paras olento maailmassa, armahin pikku vaimo, joka tuotti hänelle paljon kunniaa. Heillä on viehättävä koto. Heillä käy vieraita, sangen hienoa seuraa. Vaimonsa laulaa kuin satakieli, josta kiitos rouva Dobson'in osoitteelliselle opetustavalle. Sekin oikein hyvä ihminen, tuo rouva Dobson… Yksi ainoa asia kiusasi Risler raukkaa, nimittäin käsittämätöin epäsopu Sigismund'in kanssa. Frans ehkä auttaa häntä selittämään salaisuuden.
— Kyllä! kyllä minä autan, vastasi Frans kiristäen hampaitaan; ja vihan puna kohosi hänen kasvoihinsa, ajatellessaan, että oli voitu epäillä tuota suoraa ja vilpitöintä, miestä. Onneksi oli hän tullut panemaan kaikki asiat kohdalleen.
Tultiin tuosta Asnières'iin. Frans huomasi jo sen kaukaa oikullisista, tornin tapaisista portaista, loistavine, uusine ja sinisine vuolukivikattoineen. Se näytti olevan vaseti tehty Sidonielle, oikeaksi häkiksi tuolle kirjava- ja heleä-höyheniselle linnulle.
Se oli kaksikerroksinen Schveitsiläisrakennus, jonka kirkkaat ikkunat puna-alustuksine uutimineen näkyi rautatielle, kuvastaen vehreän. nurmikon perältä, jolla koreili kauhean iso metalli pallo.
Joki juoksi aivan läheltä, muistuttaen Parisia puomineen, kylpyhuoneineen, suurine lossineen ja vähin laine keikutteli monia pieniä, keveitä valkamaan sidottuja venosia hiilipölyn peittämine vaateliaine, juuri ikään maalattuine nimineen. Ikkunoistaan voi Sidonie nähdä rannalla olevat ravintolat, jotka, olleti viikon kuluessa hiljaisia, pyhinä vilisivät kirjavaa hälisevää kansaa, joiden ilot sekaantuivat airojen raskaisiin mulahduksiin ja lähtivät molemmilta rannoilta yhtyäkseen joen yläpuolella tuohon melun ja huudon, naurujen ja laulujen virtaan, joka, juhlapäivinä nousee ja laskee lakkaamatta Seine'ltä kymmenen penikuorman matkalla.
Viikon aikana nähtiin siellä harhailevan renttuja, joutoväkeä ja kulkulaisia, miehiä, suuret, leveät ja suippopäiset olkihatut päässä, villa mekko yllä, ja naisia, jotka toimetoinna istuivat vieruilla, katsella töllistellen kuin lehmät laitumella. Kaikki kiertävät saksat, soittoniekat ja silmänkääntäjät seisattuivat siihen, kuin kaupungin läheisyyteen. Rannikko oli täynnä heitä ja samaten pienet kyysät joen partailla aina aukenivat heidän saapuessa; valkoiset, avonaiset liivit, pörröiset hiukset ja piippunysä näkyivät ikkunoista, vakoillen tuota kiertävää törkyä, joka muistutti Parisin läheisyyttä.
Se oli ikävää ja inhoittavaa. Tuskin orastunut ruoho kellersi tallattuna maassa. Pöly oli mustaa; ja kumminkin kulkivat joka torstai, ylhäiset kokotit sen kautta Casinoon kauhealla pauhinalla huonoissa vuokravaunuissaan. Kaikki tuo miellytti Parisilaista Sidonieta riivattua. Asnières'ista, oli pikku Chèbe, näet, lapsuudessaan kuullut kuuluisan Delobellen puhuvan, joka olisi tahtonut omata tuossa väylässä, kuin monet muutkin näyttelijät, pienen huvilan, maakaistaleen, jonne, teaatterista päästyä, mennään junalla kello puoli yksi yöllä.
Sidonie Risler toteutti kaikki pikku Chèben unelmat.
Molemmat veljet tulivat satamaportille, johon avain tavallisesti oli jätetty. He astuivat sisään ja kulkivat vielä nuorien pensaiden keskitse. Missä oli biljaardisali, missä puutarhurin huone, missä pieni lasinen ansari, jotka muistuttivat schveitsiläisten majojen eri osia, joita annetaan leluiksi lapsille: kaikki oli niin köykäistä, tuskin maahan kiinnitettyä ja valmiina pois lentämään vähimmästäkin vararikon tai oikun tuulen puuskasta. Oikea kokotti- tai peluri-huvila.
Frans katseli ympärilleen hiukan hämillään. Perällä, kukka-vassien ympäröimälle perrongille, aukenivat salin korkeat ikkunat. Amerikalainen nojatuoli, kokoon pantavia renkkuja ja pöytä, jolla kahvi oli tarjottuna, seisoivat oven luona. Sisältä kuului pianonakkordeja, ja epäselvää laulunhuminaa.
— Kyllä maar' Sidonie hämmästyy, sanoi kelpo Risler kävellessään hiljaa hiekalla; hän ei odota minua ennenkuin illalla… Nyt opettelee hän rouva Dobson'in kanssa.
Ja avaistuaan nopeasti oven, huusi hän kynnykseltä, sisään astumatta, suurella äänellä:
— Arvaa, kuka minulla on mukanani.
Rouva Dobson, joka istui yksin pianon ääressä, hypähti ylös, ja salin perältä, vierasmaisten kasvien takaa, jotka seisoivat kopeina kauniilla pöydällä, nousivat kiiruusti Georges ja Sidonie esiin.
— Kuinka minua pelästytitte… sanoi Sidonie astuessaan Risleriä kohti. Hänen valkoisen peignoir'insa poimukset, joita siniset nauhat risteilivät ikäänkuin pienet taivaan viirut pilvien välistä liehuivat lattialla, ja päästyään hämmeksistään, astui hän, miellyttävän näköisenä ja ikuinen pikku hymy huulillaan, miestään suutelemaan ja, tarjoten Franssille otsansa; sanoi:
— Hyvää päivää, veljeni.
Risler jätti heidät kahden kesken ja lähestyi Fromont nuorempaa, joka hänen kummakseen oli siellä:
— Kah, Chorche, sinä olet täällä… Minä luulin sinun olevanSavignyssä.
Niin kyllä, nähkäähän… Minä tulin… Minä ajattelin, että te sunnuntaisin olette Asnières'issa… Minun oli puhuttava eräästä asiasta…
Nopeasti, takertuen sanoihinsa, lähti hän puhelemaan hänelle jostakin tärkeästä tilauksesta. Vaihdettuaan muutamia yhden tekeviä sanoja Franssin kanssa, joka häntä välinpitämättömästi kuunteli, katosi Sidonie. Rouva Dobson jatkoi hiljaisia tremolojaan, jommoisilla teatterissa säestetään kriitillisiä kohtia.
Laita oli se että tämäkin oli jotenkin jännittävä. Rislerin hyvä mieli vaan karkoitti kaiken väkinäisyyden. Hän pyysi anteeksi osakkaaltaan, ett'ei ollut kotona ja tahtoi näyttää Franssille talonsa. Salista mentiin talliin, tallista aittoihin, vajoihin ja ansareihin. Kaikki oli uutta, loistavaa ja komeata, mutta liian pientä ja epämukavaa.
"Mutta, sanoi Risler hiukan ylpeillen, siihen on mennyt paljo rahaa!"
Hän halusi, että ihmeteltäisi Sidonien ostoja mitä tarkimmasti, näytti kaasu- ja vesijohdon joka kerroksessa, täysikuntoiset soittokellot, puutarhakaluston, englantilaisen biljaardin, kylpykoneet, ja kaikkea näyttäessään lausui hän kiitollisuutensa Fromont nuoremmalle, joka, hänen kauppahuoneensa osakkaana, nimen omaan oli antanut hänelle rikkauden.
Joka kerta kuin Risler vuodatti kiitollisuuttansa, väisti GeorgesFromont häveten ja rasitettuna Franssin omituista katsetta.
Aamiainen puuttui hilpeyttä.
Rouva Dobson puhui melkein yksin, onnellisena saada kellua keskellä romantillista juonta. Tuntien, tai pikemmin luullen tuntevansa perin pohjin ystävänsä histoorian, käsittäen Franssin salaisen vihan, vanhan kiihkeän rakastajan vihana, joka näkee toisen sijassaan, ja Georges'in levottomuuden kilpailijan tulon hellittämänä, rohkaisi hän. toista katseella, lohdutti toista hymyllä, ihmetteli Sidonien levollisuutta, ja lykkäsi kaiken ylenkatseensa tuolle inhottavalle Rislerille, röyhkeälle ja julmalle tyrannille. Hänen ponnistuksensa tarkoittivat erittäinkin, ett'ei pöytään pääsisi tuo kauhea hiljaisuus, jota haarukkaiden ja lautasten kalina naurettavasti ja tukalasti säestää.
Oitis aamiaisen loputtua, ilmoitti Fromont nuorempi palaavansa Savignyyn. Risler vanhempi ei uskaltanut pidättää häntä, ajatellessaan, että rakas rouva Chorche viettäisi ihan yksin pyhänsä kotona; ja voimatta sanoa sanaakaan lemmitylleen lähti rakastaja kovassa helteessä mennäkseen jälkeen puolisen junalla, asemalle asti hänen miehensä seuraamana, joka ei millään mokomin tahtonut jättää häntä saattamatta.
Rouva Dobson istui hetken Franssin ja Sidonien kanssa pienessä lehtimajassa, jonka niiniköynnös tahditti punaisilla kukkasilmikoillaan; sitte, nähden vaivaavansa heitä, meni hän saliin, ja, niinkuin vast'ikään Georges'in ollessa, kävi hän soittamaan ja laulamaan vienosti, tuntehikkaasti. Hiljaisessa puutarhassa oli tuo kuolehtuva soitanto, joka hiipi lehvien läpi, ikäänkuin linnun kuherrusta myrskyn tulossa.
Vihdoin he olivat yksin.
Toukokuun aurinko paahtoi kovasti vielä harvalehtiseen majaan. Sidonie varjosti kädellänsä silmiään, katsellessaan rannalla kulkijoita. Frans katseli myöskin ulospäin, mutta toiselle haaralle; ja molemmat, kokien näyttää ihan riippumattomilta toinen toisestaan, kääntyivät samalla kertaa toisiinsa yhtäläistä liikettä ja ajatusta noudattaen.
— Minulla on teille puhumista, sanoi Frans, juuri kuin Sidonie oli au'aista suunsa.
— Minulla kanssa, vastasi hän totisesti; mutta mennään tänne… täällä on parempi olla.
Ja he menivät yhdessä pienen puutarhan perälle rakennettuun paviljongiin.
Selitys.
Todellakin oli aika tuomarin tulla.
Parisin kurimuksessa pyöri pikku vaimo huimasti. Köykäisyytensä pysytteli hänen vielä ylähällä; mutta liiat menot, loistonsa, yhä kasvava soveliaisuuden halveksimisensa, kaikki ennusti hänen kohta kaatuvan kumoon, vetäen perässään miehensä kunnian ja ehkäpä hävittäen myöskin suuren kauppahuoneen rikkauden ja nimen hurjuudellaan.
Keskus, jossa hän eli, riennätti vieläkin hänen lankeemustaan. Parisissa, noissa pikkukauppiasten kaupungin osissa, jotka ovat oikeita maaseutukaupunkeja, kateellisuuteensa ja kielittelemisiinsä nähden, oli hän pakoitettu olemaan varovaisempi; mutta Asnières'issa, keskellä näyttelijäin huviloita, salaisia asumuksia ja kaikenlaisia virkaheittoja, ei häntä enää vaivannut mikään. Häntä ympäröi ilma-piiri, täynnä pahetta, joka hänelle sopi ja jota hän hengitti ilman vastenmielisyyttä. Tanssiaissoitto huvitti häntä iltasin, hänen kävellessä pienessä puutarhassaan.
Kerran, yöllä, naapuritalosta kuulunut pistoolin laukaus, joka koko tienoolla levitti huhun inhosta ja tyhmästä juonesta, saattoi hänen uneksimaan samallaisista seikkailuista. Hänkin olisi tahtonut olla osallisena "jutuissa." Hänellä ei ollut mitäkään rajaa enää puheessaan ja vaatteuksessaan; niinä päivinä, jolloin hän ei ollut kävelemässä Asnières'in rannikolla, lyhyt hame päällä ja keppi kädessä, niinkuin joku komea nainen Trouvillessa tai Houlgatessa, istui hän kotonaan puettuna peignoir'iinsa, aivan kuin naapurinsa ihan työttömänä, tuskin huolien talostaan, jossa häneltä varastettiin kuin kokotilta, hänen siitä mitäkään tietämättä. Aamut pitkään nähtiin hänen ratsastelevan ulkona, kotona taas hän puheli tuntikaudet neitsyensä kanssa kummallisista naapureistaan.
Vähitellen vaipui hän entiselle tasapinnalleen, jopa alemmaksikin. Rikkaasta, vakavasta porvaristosta, johon hänen naimisensa hänen oli kohottanut, langeta keikahti hän elättinaisten riviin. Matkustelemalla rautatiellä oudosti koristeltujen naisten parissa, joilla oli hiukset silmillä à la chien tai hajallaan selässä à la Geneviève de Brabant, muuttui hän vihdoin heidän kaltaiseksi. Kaksi kuukautta oli hän vaaleatukkaisena, Rislerin suureksi ihmeeksi ja hämmästykseksi nukkensa muutoksesta. Georgesia taas nuo hulluudet huvittivat, hän kun niissä luuli näkevänsä aina vaan uusia naisia. Hän se oli oikea mies, talon isäntä.
Sidonieta huvittaakseen oli hän hankkinut hänelle jotakin seuran tapaista, naimattomia veikkojaan, muutamia iloisia kauppamiehiä, vaan tuskin koskaan naisia; naisilla, näet, on liian hyvät silmät. Rouva Dobson vaan oli ainoa nais-ystävä.
Pantiin toimeen suuria päivällisiä, veneretkijä ja ilotulituksia. Päivästä päivään kävi Risler raukan asema yhä hullummaksi, yhä loukkaavammaksi. Kun hän iltasella tuli kotia väsyneenä ja huonoissa vaatteissa, oli hänen heti mentävä huoneesensa, hiukan toalettiansa tekemään.
— Meillä on vieraita päivälliseksi, sanoi hänen vaimonsa; joutukaa.
Ja viimeiseksi kävi hän ruo'alle, tervehdittyään ensin kaikkia vieraita pöydän ympärillä, noita Fromont nuoremman ystäviä, joiden nimet hän tuskin tunsi. Omituista, että tehtaan asiat käyteltiin usein tässä pöydässä, johon Georges toi tuttaviaan maksavan isännän levollisessa vakuudessa.
"Asioima-aamiaiset ja päivälliset!" Rislerin silmissä selittivät nuo sanat kaikki: osakkaan alituisen siellä olon, vieraiden valitsemisen ja Sidonien ihmeelliset vaatteukset, hän näet, teki itsensä kauniiksi ja veikisteleväksi kauppahuoneen asioissa. Tuo lemmittynsä virnaileminen saattoi nuoren Fromont'in epätoivoon. Joka hetki päivästä tuli hän odottamatta häntä katsomaan huolissaan, epäluuloisena ja peläten jättää kauan yksin tuon teeskennellyn ja nurjan luonteen.
— Mitäs sinun miehesi toimittaa?… kysyi ukko Gardinois pilkallisesti sisarensa tytöltä… Miks'ei hän käy useimmin minun luonani?
Claire antoi Georges'ille anteeksi, mutta tämä alituinen poissa olo alkoi huolettaa häntä. Nyt hän itki aina saadessaan pienet kirjeliput tai lennätinsanomat, jotka tulivat joka päivä ruoka-aikaan: "Älä odota minua tänä iltana, kultaseni. Minä en voi tulla Savign'yyn ennenkuin huomenna tahi ylihuomenna yöjunalla."
Hän söi ikävissään vastapäätä tyhjää paikkaa ja, tietämättä olevansa petetty, havaitsi miehensä vieroittuvan hänestä. Kun joku perhejuhla tahi muu tapaus pidätti Georges'in väkisin kotona, oli tämä aina hyvin hajamielinen, eikä sanonut, mikä häntä vaivasi. Koska Clairella ei ollut mitään lähemmin tekemistä Sidonien kanssa, ei hän tietänyt mitäkään, mitä Asnières'issa tapahtui, mutta, kun Georges jälleen lähti pois kiireissään ja hymysuin, kiusasi häntä, hänen yksinään ollessaan, outo epäily ja, niinkuin ne, jotka odottavat suurta murhetta, tunsi hän sydämessään suuren, aukon, paikan valmiin mullistuksia varten.
Hänen miehensä ei ollut vähääkään onnellisempi häntä. Sidonie julmaa näkyi huvittavan kiusata häntä. Hän antoi kaikkien suositella itseään. Siihen aikaan muudan Cazabon, kutsuttu Cazaboniksi, italialainen tenoorilaulaja Toulouse'sta, rouva Dobsonin esittämä, kävi joka päivä heillä laulamassa kiihdyttäviä duettejä. Georges, joka oli hyvin mustasukkainen, juoksi Asnières'sä joka jälkeen puolen päivä, laimin löi kaikki ja alkoi jo pitää Risleriä liian huolimattomana vaimostaan. Georges olisi tahtonut, että hän olisi ollut sokea ainoastaan häneen nähden.
Oi! jospa hän olisi ollut Sidonien mies, niin kyllä hän olisi pitänyt hänen alallaan. Mutta Georges'illa ei ollut mitäkään oikeutta Sidoniesen kuuli hän Sidonielta itseltä. Toisinaan saattoi tuo tyhmissäkin usein herännyt ajatus-oppi hänen ajattelemaan että hänkin, itse pettäessään, ansaitsisi olla petetty. Ikävä se oli ylipäänsä hänen elämänsä. Aikansa vietti hän juoksemalla jalokivikauppiasten ja vaatemyyjien luona löytääkseen Sidonielle lahjoja ja syrpriissiä. Hänen maar' Georges kyllä hyvin tunsi! Hän tiesi, että Sidonieta voi huvitella jalokivillä, vaan ei pidättää häntä ja että jos hän kerran alkaa ikävöidä…
Sidonie ei ikävöinyt vielä. Hänellä oli tarpeellinen elantonsa, kaikki hyvä, mitä hän voi saavuttaa. Hänen rakkautensa Georges'iin ei ollut mitäkään hehkuvaa, eikä romantillista. Sidoniesta hän oli hänen toinen miehensä, joka oli nuorempi ja rikkaampi entistä. Salatakseen aviorikostaan, tuotti Sidonie vanhempansa Asnières'iin ja majoitti heidät pieneen taloon ihan seudun perälle, ja tuosta turhanpäiväisestä, ehdollisesti sokeasta isästä, sekä hellästä, aina sokaistusta äidistä teki hän itselleen kunniakeskuuden, jota hän huomasi sitä enemmän tarvitsevansa, mitä enemmän arvossa väheni.
Kaikki oli hyvin sommiteltu tuossa häjyssä päässä, joka kylmäkiskoisesti arvosteli pahetta; ja hän luuli elämänsä jatkuvan aina yhtä rauhallisesti, kun yht'äkkiä saapui Frans Risler.
Nähtyään hänen vaan astuvan sisään, käsitti Sidonie oitis rauhansa olevan vaarassa ja jotakin hyvin tähdellistä tulevan tapahtumaan heidän kesken.
Silmänräpäyksessä oli hänen suunnitelmansa valmis. Se oli nyt vaan pantava toimeen.
Paviljooni, johon he menivät, suuri ympyrän muotoinen suoja, jonka neljät ikkunat antoivat eri näköaloille, oli sisustettu etsoneita varten kuumana kesäaikana, turvapaikaksi auringon säteistä ja hyönteisten hyrinästä. Hyvin matala leveä sohva kiersi pitkin suojaa. Pieni matala pöytä seisoi keskellä, täynnä hujan hajan olevia kuosi lehtiä.
Uudet seinäpaperit, jotka kuvasivat sinertävien ruokojen välissä lenteleviä lintuja, herättivät mieleen todellakin kesä-unelmia, synnyttivät köykäisiä kuvia liitelemään sulkeutuvien silmien eteen. Alas lasketut ikkuna varjostimet, permannolle levitetty peitto ja ulkopuolelta seiniä kiertelevä jasmiini ylläpitivät huoneessa erinomaista vilvakkuutta, jonka suloutta lisäsi läheisen joen humina lakkaamatta vyörivien aaltojen loiskinasta sen ahteita vastaan.
Kohta sisääntultuaan, kävi Sidonie istumaan, syrjästen jalallaan pitkiä valkoisia helmojaan, jotka lumisateena laskeutuivat sohvan vierustalle, ja kirkkain silmin, hymysuin, pikku päähyt hiukan kallellaan, jonka oikullista itsepäisyyttä nauhasolmu korvalla lisäsi, odotti hän.
Frans, hyvin vaaleana, jäi seisomaan ja katseli ympärilleen. Sitte, hetken kuluttua:
— Teen teille komplimenttini, sanoi hän; tepä hyvin ymmärrätte mukavuuden.
Ja oitis, ikäänkuin peläten liika kaukaa alkaneensa puhelun, lisäsi hän rutosti:
— Kenelle on kiitos tuleva kaikesta tästä komeudesta?…Miehellenne vai rakastajallenne?…
Hievahtamatta sohvalta, luottamatta edes silmiään häneen vastasiSidonie.
— Molemmille.
Frans joutui hiukan ymmälle tuosta pontevuudesta.
— Te siis tunnustatte tuon miehen olevan rakastajanne.
— Sepähän!… hitossa!…
Frans katseli häntä hetken, mitäkään sanomatta. Sidoniekin, huolimatta tyyneydestään, oli käynyt vaaleaksi, eikä ikuinen pikku hymy enää väreillyt hänen suupielessään.
Silloin sanoi Frans:
— Kuulkaahan, Sidonie. Veljeni nimi, jonka hän vaimolleen on antanut, on minun myös. Koska Risler on niin hullu, niin sokea, että hän antaa teidän pilata sitä, niin on minun asiani sitä puolustaa teidän solvauksianne vastaan… Siis, minä pyydän teitä ilmoittamaan herra Fromont'ille, että hänen on pian haettava toinen lemmitty, ja että hän menköön muualta perikatoa etsimään… Ell'ei…
— Ell'ei? kysyi Sidonie, joka, hänen puhuessaan, koko ajan oli nypistellyt sormuksiaan.
— Ell'ei, niin ilmoitan veljelleni, mitä täällä tapahtuu, ja oletteko hämmästyvä nähdessänne Rislerin yhtä ankarana, yhtä pelättävänä, kuin hän tavallisesti on leppeä. Ilmi-antoni hänen ehkä tappaa, vaan olkaa varma, että hän tappaa teidän ensin.
Sidonie kohotti hartioitaan:
— Kah! Tappakoon… Mitäs minä siitä?
Sen lausui hän niin pakahtuneen näköisenä ja niin kylmäkiskoisesti, että Franssin ehdottomasti tuli hieman surku tuota kaunista, nuorta, onnellista olentoa, joka puhui kuolemasta noin itsestään välinpitämättömänä.
— Rakastattehan siis häntä kovin? sanoi Frans hiukan jo leppeämmällä äänellä… Rakastattehan siis kovin tuota Fromont'ia, että ennemmin kuolette, kun jätätte hänet?
Ripeästi nousi hän seisoalleen:
— Minäkö? minäkö rakastaisin tuota hassua, tuota riepua, tuota akkahölmöä miehen vaatteissa?… Kylläpä käskis!… Minä otin hänen, niinkuin minkä muun hyvänsä olisin ottanut…
— Minkätähden?
— Sentähden että niin piti, sentähden että olin hullu, sentähden että sydämessäni oli, ja että siellä on vieläkin rikoksellinen rakkaus, jonka tahdon temmata pois maksoi, mitä maksoi.
Sidonie puhui hänelle silmistä silmiin, suu likellä hänen suutaan ja vavisten koko olennossaan.
Rikoksellinen rakkaus!… Ketäs hän sitte rakasti?
Frans pelkäsi udella.
Aavistamatta vielä mitään, käsitti hän hänen katseestaan ja huokumisestaan, että hän ilmoittaisi jotakin kauheata.
Mutta hänen tuomarin virkansa velvoitti hänen ottamaan selon kaikesta.
— Kukas se on, jota rakastatte?… kysyi hän.
Toinen vastasi kumealla äänellä:
Tiedättehän hyvin, että se olette te. Sidonie oli hänen veljensä vaimo. Kaksi vuotta oli Frans pitänyt hänen aina vaan kuin sisarenaan. Hänestä veljensä vaimo ei ollut enää mitenkään sama, kuin hänen entinen morsionsa, ja rikostahan olisi ollut hänen kasvojensa yhdestäkin piirteestä pitää häntä sinä, jolle hän muinoin niin usein oli sanonut: "Minä rakastan teitä."
Ja nyt hän, Sidonie, sanoi rakastavansa häntä. Onnetoin tuomari oli kuin maahan kaivettu, huumautunut, eikä osannut vastata sanaakaan. Sidonie, hänen vastassaan, odotti… Päivä oli noita kirkkaita, helteisiä kevätpäiviä, joihin menneet sadehuuhdot ovat jättäneet lienteyttä ja omituista alakuloisuutta. Ilma oli lämmin ja levitteli kovin ensi helteestä vasta puhjenneiden kukkain hajua. Puoli-avonaisista ikkunoista täyttyi huone, jossa he olivat, tuosta hurmaavasta tuoksusta. Ulkoa kuului sunnuntaisoittoa ja etäisiä huutoja rannalta, ja lähempää, puutarhassa, rouva Dobsonin voipuva ja rakkautta huokaava ääni:
Minulle kerrottiin sun naivan;Siis mua vartoo kuolemaaaa…
— Niin, Frans, minä olen teitä aina rakastanut, sanoi Sidonie. Rakkautta jonka kielsin ennen, koska olin nuori tyttö, ja nuoret tytöthän, näet, eivät aina tiedä mitä tekevät; sitä rakkautta ei mikään ole voinut poistaa minusta, ei mikään sitä vähentää. Kun kuulin, että Désirée, tuo onnetoin, tuo poloinen teitä myöskin rakasti, tahdoin jalomielisessä tarkoituksessa tehdä hänen elämänsä onnelliseksi uhraamalla oman elämäni ja oitis hylkäisin teidät, että menisitte hänen luo. Oi! silloin kun jo olitte kaukana, käsitin tuon uhrauksen olevan yli voimieni. Pikku Désirée raukka! Kovin olen häntä kironnut sydämeni pohjasta. Uskotteko? Siitä ajasta asti en ole tahtonut nähdä häntä, en kohdata häntä. Hänen näkönsä teki minulle liian paljo vaivaa.
— Mutta jos te rakastitte minua, kysyi Frans aivan hiljaa, jos te rakastitte minua, miksi naitte te sitte minun veljeni?
Sidonien katse ei muuttunut.
— Naida Risler, oli päästä lähemmäksi teitä, Minä ajattelin: "Minä en voinut olla hänen vaimonsa. Hyvä, minä rupean, hänen sisareksensa. Ainakin siten minun on sallittu häntä vielä rakastaa, emmekä vietä koko elämäämme vieraina toisillemme… Oi! ne on unelmia kahden kymmenen vuoden i'än ajoilta, ja niiden mitättömyyden kokemus meille kyllä pian näyttää". Minä en ole voinut rakastaa teitä niinkään, Frans; minä en ole voinut unhoittaa teitä myöskään, sen on naimiseni estänyt. Toisen miehen kanssa olisi se ehkä käynyt päinsä, mutta Rislerin kanssa se oli mahdotointa. Hän puhui mulle aina teistä, teidän menestyksestänne, tulevaisuudestanne… Frans sanoi niin, Frans teki näin… Poloinen, hän teitä rakastaa kovin Ja sitte, julminta minulle oli se, että veljenne on teidän näköön. Ryhdissänne, piirteissänne on ikäänkuin sukunäköä, ja olletikin äänessänne, sillä usein, hänen minua hyväillessään, suljin silmäni ajatellessani: "Se on hän… Se on Frans…" Nähtyäni että tuo rikoksellinen ajatus muuttui rasitukseksi, kiusaukseksi, rupesin sitä karkoittamaan mielestäni. Minä suostuin kuulemaan tuota Georges'ia, joka kauan aikaa minua oli vainonnut, ja muuttamaan elämääni tekemällä sen iloiseksi, pauhaavaksi. Mutta, sen vannon teille, Frans, ett'en tuossa huvin pyörteessä ole koskaan unhoittanut teitä, ja jos kellään oli oikeutta tulla tänne vaatimaan minua tilille käytöksestäni, niin toden totta sitä oli vähimmin teillä, joka tahtomattanne olette saattaneet minun siksi, mikä olen…
Hän vaikeni…
Frans ei tohtinut katsoa häneen. Hetken ajan piti hän hänen liika kauniina, liika himottavana. Hän oli hänen veljensä vaimo!
Eikä hän uskaltanut puhuakaan. Poloinen tunsi vanhan rakkauden itsevaltaisesti heräävän sydämessään ja tiesi, että nyt joka katse, joka sana, kaikki, mikä hänestä purskuisi esiin, osoittaisi pelkkää rakkautta.
Ja hän oli hänen veljensä vaimo.
— Voi, meitä onnettomia, onnettomia, kun olemme, sanoi tuomari parka vaipuen alas sohvalle hänen viereensä.
Nuo muutamat sanat jo olivat velttoutta, taipumisen alkua, ikäänkuin sallima, näyttäytyen julmalta, olisi ottanut häneltä voiman puolustaida. Sidonie oli pannut kätensä hänen kädelleen:
— Frans… Frans.
Ja he istuivat siinä vastatusten, ääneti ja hehkuvin mielin rouvaDobsonin laulun viihdyttäminä, joka puuskittain tunki lehvien läpi:
Sun lempes' on mun mielen' vaivan',Oi! siit' en voi parantuaaaa!
Äkkiä näkyi ovella Rislerin iso vartalo:
— Tänne, Chèbe, tänne. He ovat paviljongissa. Samassa astui kelpo mies sisään appensa ja anoppinsa seuraamana, joita hän oli käynyt hakemassa.
Hetki kului sydämellisiin tervehtimisiin. Olisittepa nähneet miten suojelevan näköisenä herra Chèbe tarkasteli isoa miestä, joka oli päätä ja hartioita häntä pitempi:
— Noh, poikaseni, käykö se mieltänne myöten tuo Suez'in kanava, vai?
Rouva Chèbe, joka piti Franssia yhä hiukan tulevana vävypoikanaan, halaili häntä molemmin käsin, sill'aikaa kuin Risler, kömpelönä, kuin tavallisesti, ilossaan ja riemastuksessaan, puheli useimpien juottovasikkojen teurastuksesta tuhlajapojan palauksen vuoksi, ja karjuvalla äänellä, joka kajahteli kaikissa lähipuutarhoissa, huusi laulun opettajattarelle:
— Rouva Dobson, rouva Dobson… pyydän nöyrästi, tuo laulunne on liian surullista… Hiiteen, tänään osoitteellisuus… Soittakaapa meille ennen jotakin hyvin iloista, jotakin tanssittavaa, että mä pistäisin pienen pyörähdyksen rouva Chèben kanssa…
— Risler, Risler, hulluko te olette? vävyni!…
— No, no, mammaseni… Pitää tok'… hei!… Raskaasti, pitkin käytävää, raahasi hän myötään, automaatilliseen kuusiaskeliseen, oikeaan Vaucansonilaiseen valssiin anoppimuorinsa, joka hengästyen seisattui tuon tuostakin korjatakseen hattunsa lauenneita leukanauhoja ja shaalinsa, Sidonien häitä varten hankitun shaalin kasikoita.
Hän oli ilosta juovuksissaan. Risler parka.
Franssista tämä oli pitkä, unhoittumatoin tuskan päivä. Ajomatka, veneretki, välipala nurmella Ravageus-saarella, ei mitäkään Asnières'in huvitusta säästetty; ja koko ajan sekä päivänpaisteessa maantiellä että aaltojen heijastuksessa, piti hänen nauraa, jutella, kertoa matkastaan, puhua Suezin taipaleesta ja työhankkeista, kuunnella herra Chèben vimmassaan valittavan lapsiaan ja veljensä selityksiäpainimesta. Kiertävä, Franssiseni, kiertävä ja kaksitoistakulmainen! Sidonie antoi herrojen jutella keskenään ja näkyi olevan syviin mietteisin vajonneena. Silloin tällöin lausui hän sanan tahi hymyili rouva Dobsonille, ja Frans uskaltamatta häntä katsella, seurasi hän sinialusimisen päivänvarjonsa liikkeitä ja hameensa häälymistä…
Kuinka hän oli muuttunut kahdessa vuodessa! Kuinka hän oli tullut kauniiksi…
Sitte seurasi kauheita ajatuksia. Sinä päivänä oli kilpa-ajot Longchampsissa. Vaunuja kulki ihan heidän sivuitse, naisten ohjaamina, joilla oli maalatut kasvot ja kaidat, ahtaat harsot. Liikkumattomina istuimellaan, pitivät he nuken tapaisesti suuren piiskansa hyvin suorana kädessään ja ikäänkuin elottomina tuijottivat heidän noetut silmänsä hevosen päähän Kaikki kääntyivät katselemaan heidän ryöppyävää ajoaan.
Sidonie oli heidän näköisensä. Hän olisi itse samaten voinut ajaaGeorgesin vaunuja; sillä Frans istui niissä. Frans oli juonutGeorges'in viiniä. Kaikki tuo ylellisyys, jota perheessä nautittiintuli Georges'ilta.
Se oli häpeällistä, innoittavaa. Hän olisi tahtonut siitä huutaa veljelleen. Se hänen olisi täytynyt tehdä, tultuaan vaseti sitä varten. Mutta hänellä ei ollut siihen enää uskallusta.
Oi, onnetointa tuomaria… Iltasella, päivällisen jälkeen, kun salin ovet olivat auki ammentaakseen joen viileätä ilmaa, pyysi Risler vaimoansa laulamaan, näyttääkseen Franssille hänen uusia taitojaan.
Nojaten pianoon, vastusteli Sidonie surullisen näköisenä, sillä välin kuin rouva Dobson soitteli alkusäveleitä, ravistellen pitkiä kiharoitaan.
— Enhän minä osaa mitään. Mitäs minä teille laulan?
Hän päätti vihdoin laulaa. Kalpeana vastenmielisenä, ihan toisia ajatellen, alkoi hän, kynttelin liehuvassa valossa ja puutarhan häkkien levittämässä tuoksussa, Louisianassa hyvin tavallisen kreoolilaisen laulan, jonka rouvan Dobson itse oli sovittanut laulua ja pianoa varten:
Pikku neiti Sisi rukkaa.Lempi, lempi, se se hänen mielen hukkaa.
Ja laulaessaan tuon onnettoman pikku Sisi rukan historiaa, jonka rakkaus oli tehnyt hulluksi, näytti Sidonie itsekin potevan rakkauden tautia. Millä sydäntä särkevällä tunteella millä haavoitetun kyyhkysen huudolla kertoi hän tuon surumielisen loppusäkeen, joka kuului niin ihanalta seudun lapsimaisella murteella.
Lempi, lempi, se se hänen mielen hukkaa.
Voihan siitä käydä hulluksi hänkin, tuo onnetoin tuomari.
Eipä vaan. Tenhotar oli huonosti valinnut laulunsa. Tuo neiti Sisin nimi yksin oli muuttanut Franssin yht'äkkiä pieneen huoneesen Maraisissa, hyvin kauas Sidoniesta, ja sääli hänen sydämessään loitsi esiin tuon pikku Désirée Delobellen kuvan, joka häntä kauan oli rakastanut. Yhteentoista vuoteen saakka ei hän ollut kutsuttu muuksi kuin Sirèeksi tai Sisiksi ja hän se oli tuo kreoolilaisen laulunpikku Sisi raukka, aina hylätty, aina uskollinen rakastajatar. Vaikka Sidonie nyt olisi mitä laulanut, ei Frans kuullut, eikä nähnyt mitään. Hän istui tuolla tuon suuren nojatuolin vieressä, pienellä matalalla jakkaralla, jolla hän usein oli valvonut odottaessaan isää. Niin, siellä oli hänen pelastuksensa, siellä, eikä muualla. Paettava oli tuon lapsukaisen lemmen turvaan, heittäydyttävä sinne umpisilmin sanoen: "Ota minut… pelasta minut…" Ja ken ties? Désirée rakasti kovin. Ehkä pelastaisi hän hänen, parantaisi hänen rikoksellisen intohimonsa.
— Minnekä menet?… kysyi Risler nähdessään veljensä äkkipikaa nousevan ylös, heti ensimmäisen laulun loputtua.
— Minä lähden pois… Jo on myöhä.
— Mitä? etkö sinä jää tänne yöksi? Huoneesi on valmis.
— Aivan valmis, liitti Sidonie omituisella katseella.
Frans empi kovasti. Hänen, näet, piti välttämättä olla Parisissa muutamien tärkeiden asioiden tähden, joita yhtiö oli antanut hänelle toimitettavaksi. Koetettiin vielä pidättää häntä, vaan hän oli jo etehisessä, kävi puutarhan läpi kuuvalossa, ja, Asnières'in kaikenlaisen hälinän keskitse riensi hän juoksuun asemalle.
Hänen mentyä, lähti Risler huoneesensa. Sidonie ja rouva Dobson viipyivät salin ikkunalla. Soitto läheisestä Casinosta kuului soutajien hoilotuksien sekä säännöllisen ja kumean tamburinin tapaisen tanssipauhun keskeltä.
— Sepä vasta ilonhäiritsijä!… sanoi rouva Dobson.
— Ei hätää! minä hänen masensin, vastasi Sidonie; minun täytyy vaan olla varoillani… Nyt minut pidetään tarkalla silmällä. Hän on mustasukkainen… Minä kirjoitan Cazabonille, ett'ei hän tulisi tänne vähään aikaan; ja sinä, huomeaamuna, menet sanomaan Georges'ille, että hän pysyisi kaksi viikkoa Savignyssa.