The Project Gutenberg eBook ofGiovannaThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: GiovannaTarina kauniiden tornien kaupungistaAuthor: Sophus MichaëlisTranslator: Marjo HeikelRelease date: November 17, 2023 [eBook #72152]Language: FinnishOriginal publication: Helsinki: Otava, 1923Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK GIOVANNA ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: GiovannaTarina kauniiden tornien kaupungistaAuthor: Sophus MichaëlisTranslator: Marjo HeikelRelease date: November 17, 2023 [eBook #72152]Language: FinnishOriginal publication: Helsinki: Otava, 1923Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Title: Giovanna
Tarina kauniiden tornien kaupungista
Author: Sophus MichaëlisTranslator: Marjo Heikel
Author: Sophus Michaëlis
Translator: Marjo Heikel
Release date: November 17, 2023 [eBook #72152]
Language: Finnish
Original publication: Helsinki: Otava, 1923
Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK GIOVANNA ***
Tarina kauniiden tornien kaupungista
Kirj.
Suomentanut
Marjo Heikel
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava 1923.
Maakunta on kuin keinuva kehto pienen kaupungin ympärillä. Matkustaja tulee sinne yli aaltoilevien kukkuloitten, joita oliivimetsät verhoavat, ikäänkuin ne olisi kiedottu harmaanvihreään silkkiin. Kun tie kohoaa mäelle, on kaupunki vajonnut aallonpohjaan ja viittoilee sieltä torneineen. Se on kuin muurikruunu, joka on painettu erään kukkulan päälaelle. Tie kääntyy, ja kaupunki katoaa. Ratsastaja ajaa aallon harjalle ja toisen pohjaan, ja katse etsii kaupunkia kuin merimerkkiä. Läheltä katsoen näyttää siltä, kuin olisi taivaasta kova nyrkki iskenyt tähän muuripilarimetsään. On kuin rajuilma olisi pirstonut ja katkonut tornit. Niinkuin tuuli olisi vienyt hatut. Vain muutamalla harvalla on vielä jäljellä kattokypäränsä, joka heiluu neljän pilarin varassa; sen kuvun alla riippuu kello. Nyt sen malmikieli on ääneti. Nuora laskeutuu luotisuorana alas torniin.
Siitä hetkestä, jolloin kaupungin muuri pysäyttää ratsastajan ja portti hyväntahtoisesti avaa mustan kitansa ja nielaisee hänet kaupungin suolenahtaille kaduille, kopsahtelevat hänen hevosensa kaviot katukivityksellä. Muurit vastaavat, ja keskiaika lehahtaa jäisenä häntä vastaan. Kylmyyttä ja ummehtunutta ilmaa virtaa tylppäkulmaisista ikkunanieluista. Ovet huokuvat pimeyttä, kuin veisivät hakattuihin hautakammioihin. Ei kukaan voi niskaansa taivuttamatta astua kynnyksen ylitse. Katukivet ovat kuin suomupeite muinaisaikaisen hirviön vatsalla. Varjo lojuu laiskana ja henkii kylmyyttä joka soppeen niinkuin lohikäärme, joka on vetäytynyt piiloon auringolta. Vain ylhäällä korkeissa torneissa hallitsee aurinko, lähettäen kullan välkkyviä tähystäjänkatseitansa läpi ikkunareikäin ja muuriaukkojen voimatta tunkeutua kaupungin pohjimmaisen jääkylmän pimeyden syvyyteen.
Mitä merkitsevät kaikki nämä tornit, jotka kohoavat taivaalle kuin kivettyneen käden vannovat sormet? Tai kuin korkealle kohoavat tuntosarvet, jotka ojentuvat aurinkoon kurkottaaksensa katsomaan yli kauniin seudun?
Ne ovat pieniä hoikkia Baabelintorneja, ei taivasta tavoittavia, vaan rakennetut nähdäkseen toinen toisensa olan ylitse. Pieniä turhuudentorneja, niinkuin ne, joita jolta päivä kohoilee ihmisten rinnoissa.
Tuli päivä, jolloin eräs tämän pienen kaupungin mahtavista perheenisistä huomasi asuvansa liian matalalla. Hän istui palatsissaan kuin kotka sälehäkissään. Alimman kerroksen isot ikkunat olivat kankiverkolla suljetut. Niiden takana istui hän katsellen keltaisin, kadekiiluvin silmin, kuinka hänen naapurinsa kulki tuomiokirkkoon loistaen laahustimessaan niinkuin pöyheäpyrstöinen riikinkukko koristettuna käädyillä ja jalokivillä, kuin hän olisi pyhä ehtoollisastia eikä koronkiskonnalla täytetty rahakirstu. Kun hänen vaimonsa ja tyttärensä astuivat hänen vieressään, heilahteli heidän kirjo-ompeluksin koristeltu hameensa kankeana kuin tynnyri heidän ympärillään, niin että he hyvin olisivat voineet nostaa jalkansa maasta silti kaatumatta. Ja sama itsetyytyväinen narri kulki joka päivä kirkossa, josta hän oli ostanut kappelin ja jonne hän antoi erään sienalaisen maalata alttaritaulun suunnattomista summista.
Mutta sälehäkissä asuva kotka heitti hautansa kuoleman ja pirun huomaan. Hän eli vain kerran tätä elämää ja piti huonona lohdutuksena pöyhkeillä hakkauttamalla päänsä kuvan hautakiveensä. Hän kuului Salvuccien mahtavaan ja ylhäiseen sukuun, johon keisari aina oli voinut luottaa taistelussaan vallanhimoista paavia vastaan. Hän tahtoi elävässä elämässä nostaa päänsä tämän pienen kerskailevan ja kateellisen kaupungin yli ja hankkia itselleen laajemman näköalan kuin ne narrit, jotka kulkivat lakaisten katujen likaa prameilla silkkiviitoillaan.
Niin kohosi hänen torninsa ilmaan. Se kasvoi kuin palmunrunko, ja kotkan pesä muutti sen mukana korkeuteen. Vähän ajan kuluttua hänen ei enää tarvinnut istua ristikkojen takana ja katsoa silmiänsä kipeiksi naapurinsa kullattuun kirkkokomeuteen. Hän istui kyllin korkealla nähdäkseen naapurinsa palatsin katon yli, voidakseen vakoilla kaikkia hänen toimiaan ulkopihalla, ja jos häntä halutti, voi hän sylkeä hänen baretilleen, joka loisti kuin turkkilainen kupoli.
Mutta Ardinghellot kulkivat alhaalla ja katsoivat pilkaten ja virnistellen, kuinka torni kasvoi, ja ajattelivat itsekseen: kunhan se vain ei sorru, kunhan se vain kestää hänen painonsa, ettei hän jonakin päivänä muksahda sieltä alas kuin lentoon kykenemätön haikaranpoika. Mutta he tuijottivat niin kauan ylöspäin, että niskaa pakotti, ja heidän alkoi tehdä mieli lentää ylös katsomaan, mitä kilpailija tähyili korkealta loggialtaan. Ja uteliaisuuden sijaan tuli harmi, kun he tulivat portin ulkopuolelle ja näkivät Salvuccien lipun tornin huipulla silloinkin, kun pormestari ei liputtanut. Vielä ei sentään kaupunki ollut Salvuccion, vaikka hän istuikin ja pöyhkeili korkeudessaan ja rintasuojuksen yli riippui upeita kudoksia; siellä ne istuivat ylhäällä ja kaatoivat öljytulppia viinipulloistaan, niin että kaupungin rehelliset porvarit saivat roiskeita päähänsä.
Ei kannattanut valittaa esivallalle. Ja kun Ardinghello-suvun päämies pyysi puhutella rauhanrikkojaa, osoittivat palvelijat hänet virnistellen taivasta tavoittavia portaita ylös. Huonosti soveltui hänen arvolleen kiivetä ilmaan toisen miehen portaita pitkin. Kun hän ei keksinyt muuta keinoa, alkoi hän itse rakentaa.
Niinpä kohosi Ardinghellienkin torni korkeuteen. Kun ei rakennettaessa varsin tarkoin luotilinjaa käytetty, kallistuivat tornit hiukan toisiansa kohden yli kadun niinkuin kaksi pässiä, jotka ovat puskusilla. Mutta Salvuccio seisoi torninsa huipussa ja katseli pilkallisesti alas kilpailijaansa kuin halveksittua kerjäläistä, joka haukkoo ilmaa päästäkseen ylös saakka.
Vihamieliset perheet eivät olleet vuosikausiin vaihtaneet sanaakaan, ennenkuin Ardinghello eräänä päivänä seisoi tornissaan, joka juuri oli kohonnut vastustajan tornin tasalle. Muurauslasta oli poissa ja teline yhdeltä sivulta purettu. Ardinghello arveli sen hetken tulleen, jota varten hän oli tornin rakentanut. Mutta vihollinen odotutti kauan. Vasta auringon laskiessa ilmestyi Salvuccion pää luukkuun. Ardinghello ei voinut hillitä itseään, kunnes toinen olisi kokonaan ylhäällä.
"Salvuccio, kiellän teitä heittämästä roskaa maalleni."
"Ja minä, Ardinghello, kiellän teitä puhuttelemasta minua maallani."
"Näettehän, että seison omallani."
"Tuskinpa vain. Minun mielestäni teidän torninne on vähän liiaksi kallistunut minun puolelleni. Teidän pitäisi oikaista vinoa kaulaanne."
"Varokaa itseänne, etten oikaise teidän kaulaanne."
”Saituri!”
”Pöyhkö!”
"Koronkiskuri!"
"Isänmaanpetturi!"
Tämän sanasodan ryöpyt pärskähtelivät kadulle saakka. Uteliaisuus tarttui yhä useampaan. Mitä varten rakennettiin noita torneja? Maakartanoihinsako ne tähystelivät tuolta ylhäältä? Vai vaihtoivatko ne salaisia merkkejä ulkopuolella olevan vihollisen kanssa? Nyt ne elämöivät toistensa korvat umpeen. Ne puhalluttivat torviin, ikäänkuin olisivat tahtoneet särkeä toisiltansa rumpukaivot.
Vähitellen kiipeilivät kaikki kaupungin huomattavimmat suvut ilmaan. Ne kilpailivat tornien rakentamisessa. Näyttämö, jossa vaihdettiin kohteliaisuuksia ja hävyttömyyksiä, siirtyi ylempiin ilmapiireihin. Muutamat ottivat yötkin avuksi, jotta naapurit seuraavana päivänä huomaisivat joutuneensa alakynteen. Koko kaupunki oli pelkkää kiistaa tornien välillä, jotka huitoivat käsillään ja usuttelivat koreita viirikukkoja toistensa kimppuun. Raivo meni niin pitkälle, että neuvosto pormestarin kehoituksesta pani sille rajan. Jotta ei kenenkään yksityishenkilön torni ulkoapäin katsottuna näyttäisi riistäneen itselleen valta-asemaa kaupungissa, säädettiin, ettei yksikään saisi kohota kellotornia korkeammaksi. Ja vielä korkeammalle sitä kohosi kaupungin neuvostotalon torni, päätä pitempänä kaikkea kansaa.
Nämä monet tornit olivat niinkuin joukko latvasta katkenneita puita. Mutta kauna kahden perheen välillä ei laimentunut. Yksi heillä oli pakosta yhteinen: kaivo. Mutta välttääkseen yhteensattumista sen reunalla rakensi kumpikin pyörälaitteen, jossa oli pitkä köysi, niin että he saattoivat hinata veden ylös, tosin samassa sangossa, sillä kaivossa oli tilaa vain yhdelle. Toisinaan seisoi kumpikin köytensä ääressä kiistellen, kummalla oli etuoikeus juoda ensiksi.
Kerran johtui kahden nuoren mieleen nostaa muutakin kuin vettä kaivosta. He vaihtoivat suloisia lemmensanoja tyhjän sangon pohjalla. He sulkivat kokonaisen meren rakkautta pieneen kirjeeseen. Mutta eräänä päivänä tytön isä sai käsiinsä vihattuun sukuun kuuluvan nuoren miehen kirjeen. Hän kielsi talonväkeään enää milloinkaan nostamasta vettä yhteisestä kaivosta, Sensijaan hän naulasi kirjeen kiinni sangon pohjaan, ensin siveltyään sitä vihan myrkyllisin sormin, ja naapuriperheessä tuli moni sairaaksi ja kuoli sen johdosta, että se kirje oli joutunut vääriin käsiin.
Toista sataa vuotta oli kulunut siitä, kun tornien korkeus määrättiin, ja niistä päivistä, jolloin sanko kuljetti myrkkyä molempien talojen välillä. Kumpikin vihollisperhe oli aikoja sitten kaivanut oman kaivonsa, mutta yhteisesti käyttivät he vanhaa kaivoa sukuvihan viemärikuoppana. Se oli rappeutunut ja sen marmorireuna syöpynyt. Vesi oli painumistaan painunut syvemmälle. Jos katsoi kaivoon, ei nähnyt sinitaivaan heijastavan kuvaansa, vaan hirvittävän, vihreäpilkullisen pohjan, jossa kaikenlaiset valjut sammalet ja valonarat kiertokasvit kasvoivat. Siellä alhaalla rehoitti myrkyllinen suo sankkana metsänä. Kirotusta kaivosta nousi hapan haju.
Joka kerta kun kondottieeri Leone de' Salvucci palasi kotiin palatsiinsa, sylki hän vaistomaisesti hevosen selästä tuohon kaameaan kuiluun. Hän tuskin huomasi sitä tekevänsä. Hän oli tehnyt niin pienestä pitäen, koska hän oli nähnyt isän niin tekevän. Mutta koskaan hän ei ollut kysynyt, miksi oikeastaan niin tehtiin. Hän piti sitä yhtä luonnollisena asiana kuin kastaa sormensa vihkiveteen kirkonovesta sisään astuessa.
Kauniiden tornien kaupunki oli vajonnut rappiotilaan. Se johtui vihasta noiden kahden suvun välillä, jotka kerran olivat nostaneet sen kukoistukseen. Tornit olivat aikoja sitten kutistuneet kokoon. Muutamat niistä olivat enää vain korkeita kiviröykkiöitä, joita saattoi käyttää vanhojen rakennusten korjaamiseen. Ruohoa kasvoi kaupungin rappeutuneessa linnoituksessa. Kukistuneilla etuvarustuksilla oli vanhoja ampumakoneita, jotka lahosivat kuin muumio. Kukaan ei enää sinne lippua nostanut. Jos se joskus kohosi, nostivat sen vieraat kädet, ja firenzeläisten punainen lilja ja Medicien keltaiset pallot hulmuttivat vieraan vallan ylistystä yli nöyryytetyn kaupungin.
Leone de' Salvucci oli poissa kaupungista pitkiä aikoja. Hän oli oppinut sotilasammatin Milanossa Sforzain luona ja palkasta uhrannut miehuusikänsä vieraitten valtioitten palveluksessa, aina valiten enimmän tarjoavan dukaatit siinä vakaumuksessa, että niissä oli eniten oikean asian tuoksua. Oikea asia vaihteli ja muuttui. Se leijaili kuten armon pyhä kyyhkynen eri valtioitten kiireellä, ja Leone taisteli aina sen alla. Hän osasi ylläpitää kuria niiden kokoonhaalittujen palkkasoturien keskuudessa, joiden sielun hän osti kilistämällä rumpunahalla kultiansa. Hän voitti heidän kiintymyksensä harvinaisella kylmäverisyydellään, joka sai hänet ratkaisemaan kaikki vaikeat asiat kaikkein ankarimmilla ja perusteellisimmilla keinoilla. Ei mikään ollut niin luotettava kuin kuolema. Kuolema uppiniskaisuudesta, tottelemattomuudesta, vähimmästäkin kapinallisen kielen liikahduksesta. Kuoleman huomasi Leone varmimmaksi auttajaksi, suurimmaksi ja voittamattomimmaksi kaikista ihmiskunnan hyväntekijöistä. Sen jäljissä kasvoi pelkkää hyvää, onnea ja hyvinvointia siinä, mihin se iski. Ei missään ollut parempi palvella kuin siellä, missä yhdellä iskulla oli oikein puhdasta tehty, ei missään raittiimpaa ilmaa kuin siellä, missä kuolema rankkana sateena oli maan huuhdellut. Leone huomasi kuoleman uskollisimmaksi aseveljekseen. Kunhan vain hän jaksoi odottaa, ei se pettänyt. Se oli murtanut hänen kovimmatkin vastustajansa, ja jos hän eläisi tarpeeksi kauan, voisi hän laskea sovittavia iäisyyskukkia katkerimmankin vihamiehensä haudalle. Anna ajan kulua! Leonen hartaus ei milloinkaan ollut suurempi kuin hänen polvistuessaan vihollisen marmoripaadelle ja lukiessaan kostein silmin kuvakirjoituksen hiljaista ääntä: "Rukoile hänen sielunsa puolesta!" Hän rukoili sanomattomassa hurskaudessa.
Joka kerta kun Leone oli palannut synnyinkaupunkiinsa ja sylkenyt kaivoon, hän kysyi ensimmäiseksi kuolemantapauksia. Harvoin hän tiedusti turhaan. Aina oli asutus vähän harventunut, ja Leone otti kaikki uutiset vastaan samalla avomielisellä vastauksella: "Hyvä on, hyvä on!" Camposantoa koristettiin, kirkot saivat kauniita hautakirjoituksia, kynttilöitä meni sielumessuihin suuret määrät, kellot soivat juhlallisesti, maatiloja oli myytävänä, virkoja vapaina, epämiellyttäviä kasvoja katosi: kaikki oli todellakin hyvin!
Mutta ajan pitkään ei kaikki ollut hyvin; tuli huono aika rivakalle ja uupumattomalle työntekijälle. Rauha levisi yli valtioiden. Kaikki sota kaupungin ulkopuolella lakkasi. Tarpeellisen sodan toimittivat porvarit itse ilman vierasta apua. Kunnollinen palkkasoturi voi tuskin enää ansaita leipäänsä. Halpa roskaväki repi katukiveyksen ja tappeli leipäveitsillä ja naskaleilla. Ei tarvittu ammattimiehiä. Kaikki tuhrivat siinä toimessa. Leone sai matkustaa valtiosta valtioon turhaan hakien työtä. Neuvostot pyysivät häntä menemään helvettiin. He olivat pyyhkineet kondottieeri-tilin kirjoistaan.
Vanhana ja harmaantuneena, mutta yhä yhtä innostuneena ammattiinsa Leone liikkui alituisesti ratsain maantiellä. Hän tyytyi siihen, mitä sattui saamaan. Palkkautui viikoksi, kun oli kysymyksessä vihatun rosvojoukon säännöllinen piiritys, rajanvartiointi, laajennettu poliisipalvelus, tavarankuljetuksen suojeleminen.
Kauniiden tornien kaupungissa ei koskaan ollut soldoakaan ansaittavana. Siellä hän oli vain siksi, että se oli hänen synnyinpaikkansa ja koska siellä asui hänen ainoa jälkeläisensä, tytär, joka oli kasvanut kuolleessa vanhassa palatsissa kuten hento ja värisevä mimosa kasvaa aikojen kuluessa muurille kertyneellä ohuella maakerroksella. Siellä hän itse asui vuoden kuolleina aikoina. Kesän hän vietti maakartanossaan lähellä Poggibonsia.
Eräänä päivänä hän tuli ratsain Pisasta. Hän oli palvellut kaupunkia taistelussa salakuljettajia vastaan ja samalla käyttänyt tilaisuutta salakuljettaakseen erinäisiä kalleuksia, kuten flaamilaista brokadia ja Levantin jalokiviä tyttärelleen.
Kotimatkalla pälkähti hänen päähänsä käydä katsomassa, olivatko viinirypäleet Poggibonsissa valmiit korjattaviksi. Hän rakasti näitä kierteleviä teitä, jotka alituiseen tarjosivat uusia yllätyksiä. Huvilanmuureja ja torninhuippuja sukelsi esiin kukkuloitten takaa, ja tummat sypressit seisoivat ikäänkuin juhlallisina kunniavartioina niiden edessä. Luostarit upeilivat houkutellen loggioineen ja kellotorneineen mitä kauneimmilla paikoilla. Siellä täällä etäisyydessä seisoi solakka lehtipuu ja värisi yksinäisenä puhdasta, kultaista iltapäivätaivasta vastaan.
Ruskeana kuin maurilainen istui hän raskaasti satulassaan, ja pitkät kannukset riippuivat kantapäistä. Punaisen lakkinsa hän oli työntänyt niskaan; sen alta näkyi ohut valkea tukka. Otsassa ja suupielissä oli juovia, jyrkkiä kuin puuhun leikattuja. Kuten syvälle syövytetty käsky oli poimu pienten siniharmaitten silmien välissä, jotka tuijottivat kauas eteenpäin. Piirteet suun ympärillä olivat kuin kivettyneitä haukkumasanoja ja uhkauksia. Kaula oli jänteistä paksu, kuin se olisi ollut köysistä punottu.
Hänen kaksi aseenkantajaansa ratsasti kumpikin kuormahevosellaan, joiden selkään oli lastattu lippaita ja ryöstettyjä aseita. Kypäröitä riippui satulankaaresta, rautakeihäitä oli miesten olkapäillä. Huvilan luona hän käski heidän ratsastaa edeltä. He eivät olleet ansainneet lepoa eivätkä viinikulausta.
Yksinään kulki hän viinitarhassaan ja koetteli kypsiä rypäleitä. Köynnökset riippuivat kuten veltot rinnat, jotka jälkeläiselleen ovat antaneet kaiken mehunsa. Mutta rypäletertut painoivat jalavasta jalavaan kulkevia riukuja, ikäänkuin pitkän, matalan köynnöskäytävän katto olisi ollut putoamaisillaan.
Korkean muurin juurelta kuului rasahdus. Leone kääntyi ja näki miehen olevan heittäytymässä muurin yli. Hän heitti veitsensä, jonka hän kiskaisi vyöltään, pitkiä keltaisia housuja kohti. Leveä terä kimmahti kilisten kivestä.
"Pysähdy, pirun ruoka!"
Housut eivät pysähtyneet. Nyt ne ratsastivat muurilla.
"Pelkuri, varas!" huusi Leone.
Housut hypähtivät takaisin, ja mies astui häntä vastaan. Leone tunsi heti Ardinghelli-suvun nuorimman vesan, kaksikymmenvuotiaan nuorukaisen, jonka sinisessä, valkeilla sydämillä kirjaillussa puserossa oli lehtikielekkeiset puuhkat lantioitten ja kyynärpäitten ympärillä. Tukka riippui silmien yli, ja nenä osoitti taivasta kohden kuin jokin vanhoista torneista.
"Nyt saattetevastataminulle, messer Leone!" sanoi hän ja päristi nenäänsä.
"Minä voitelen vastauksen selkääsi niillä viiniköynnöksillä, joiden rypäleitä tahdoit maistaa."
"Te valehtelette, Leone. Tiedätte, etten aikonut varastaa."
"Mitä varten sitten kiipeilet muurini yli keltaisine kananpojansäärinesi?"
"Odotin saavani nähdä tyttärenne enkä teidän kirottua viirunaamaanne, Leone. Niin kauan kuin kaupungissa pidätte häntä lukkojen ja ristikkojen takana, täytyy minun koettaa saada nähdä häntä maalla."
"Nytpä minä väännän kaulasi poikki, linturäpelö, kun olet ansaani joutunut", sanoi Leone aivan luonnollisesti.
"Älkää nyt turhia suurennelko, Leone."
"Hirtän sinut kuin varkaan."
"Minä en ole varastanut."
"Olet murtautunut sisään."
"Vain nähdäkseni sen, jota rakastan."
"Et koskaan saa häntä nähdä, sen vannon kautta San Roccon."
"Vaikkapa minun täytyisi murtautua palatsiinne, tahdon päästä hänen puheilleen. Sen vannon tyttärenne kunnian kautta."
Kondottieeri vastasi iskemällä hänet polvilleen kämmenellään. Toisella kädellään hän piti hänen kumpaakin kättään kuin ruuvipihdissä, kunnes oli sitonut ne yhteen hihapuuhkalla, jonka tempasi hänen puvustaan.
Hän sitoi hänet hevoseen ja ratsasti huvilastaan. Hänen vankinsa nieli harmin ja tuskan ja seurasi valittamatta rivakkaa ravia tien pölyssä. Ennen pitkää hän hengästyi ja kävi tummanpunaiseksi kasvoiltaan.
Kaksi nuorta miestä seisoi naapuritalon portin edessä. He astuivat esiin ja asettuivat hevosen eteen.
"Mitä tämä mies on rikkonut?" kysyi toinen.
"Ei enempää kuin te itsekään!" vastasi kondottieeri ja kannusti hevosta ratsastaakseen hänet kumoon. "Sanalla sanoen, hän on minun vankini."
"Mutta hän ei ole teidän hevosenne." Tikarillaan mies viilsi siteen poikki, sill'aikaa kuin hänen toverinsa piti hevosta suitsista. Ennenkuin Leone hämmästyksessään oli ehtinyt saada käteensä mitään asetta tai huutaa aseenkantajiaan, jotka ratsastivat kaukana edessäpäin, olivat he livahtaneet porttiaukkoon, jonka ovia he pitivät valmiina suljettaviksi.
Kondottieeri kannusti hevosta porttia kohden.
"Sitä ei teidän pitäisi tehdä, jollette tahdo vapaaehtoisesti päästä satimeen. Me suljemme teidät sisään, niin pian kuin olette tullut portin sisäpuolelle."
"Maantierosvoja! Luovuttakaa heti paikalla vankini!"
"Maantierosvoja emme ole, vaan kunnon firenzeläisiä. Jos tahdotte nostaa kanteen meitä vastaan, saatte tehdä sen herrainneuvoston edessä kaupungissamme. Mutta vähän kunniaa saatte siitä, että aioitte ajaa jalosukuisen herran kuoliaaksi kuten eläimen."
He sulkivat portin välittämättä hänen uhkauksistaan. Hän huusi ja melusi kauan ulkopuolella, potki lankkuja ja kalisteli aseitansa. Mutta tukien vierastaan menivät he kartanolle. Toinen pyysi häntä istumaan kivipenkille, toinen meni hakemaan viiniä.
Nuori Rinaldo degli Ardinghelli ei vielä ollut virkkanut sanaakaan. Hän ähkyi ja läähätti hengityksensä rauhalliseksi. Veri laski taas pian sydämeen. Hän maisteli viiniä, jota toinen herroista kaatoi hänelle.
Sitten hän nousi ja kumarsi syvään ja kohteliaasti kummallekin heistä.
"Hyvät ja jalot herrat, minulla ei vielä ole ilmaa keuhkoissani tarpeeksi kiittääkseni teitä rintani täydeltä."
"Hyvä herra", vastasi se, joka oli viiltänyt nauhan poikki, "olette jo kiittänyt tarpeeksi. Kysymättä teiltä kotipaikkaa tai nimeä lausun teidät tervetulleeksi tänne maakartanooni, jonka hiljakkoin olen perinyt ja jossa itse olen ensimmäistä kertaa. Pyydän teitä olemaan vieraanani kuten tämä mainio ja jalo nuori taiteilija Firenzestä, Domenico Bigordi, joka on matkalla San Gimignanoon koristaakseen kaupungin kirkkoja ihanalla kyvyllään. Minä, kuten hän, olen syntyisin firenzeläinen ja nimeni on Gentile Cavalcanti."
He syleilivät toisiaan. Rinaldo puristi isäntänsä molempia käsiä niin kovasti, että painoi sormiinsa merkin eräästä sormuksesta, joka toisella oli sormessaan. Hän tarttui hänen käteensä ja ihaili sitä. Gentile vastasi vetämällä ääneti sen sormestaan ja hymyillen laskemalla sen uuden ystävänsä käteen. Rinaldo välkytti ihastuneena isoa jalokiveä päivänpaisteessa. Sitten hän ryhtyi katselemaan firenzeläistä taiteilijaa, kuin tämä olisi ollut harvinainen eläin.
Domenico oli ylhäisen hillitty kaikissa liikkeissään, yksinkertainen hienossa, värikylläisessä puvussaan. Lyhyt, poimutettu päällysviitta valui kauniissa laskoksissa rinnalle ja selkään vyön alapuolelle. Pieni baretti samaa kangasta peitti paksua, pikimustaa tukkaa, joka pehmeästi aaltoili leveillä, sinertävillä poskilla. Kun hän katsoi, oli leuka aina kohotettuna ja katse tuli puolittain syrjästä. Mutta hän ei katsonut kuten muut, ei vanginnut silmää silmällä, vaan antoi katseensa kiertää ikuisesti rauhatonna.
Rinaldo katseli suu avoinna. Vielä enemmän häikäisi hänen nuori isäntänsä häntä. Gentile Cavalcanti taivutti päätään ja kaulaansa, ikäänkuin jokainen liike olisi kohteliaan rakastettavuuden ilmaus. Hän avasi kaunispiirteisen suunsa, ikäänkuin sanojen sulosointu olisi tehnyt sen voitokkaaksi. Hän ei hymyillyt. Mutta silmien vaaleanruskeista, läpikuultavista teristä loisti avoin lempeys valaisten kasvojen koko kauneuden. Itse katse oli kuin hyväily, kuin auringonsäde, ei suinkaan mielistelevä, vaan luottamusta herättävä, puhdas ja lämmittävä. Otsan hieno kaari näkyi paksun, kastanjanruskean tukan alta, joka kähertyi ohimoitten alapuolelle. Itse baretti näytti vain täydentävän tuon kauniin, puhtaan pään muotoa, ja värit hänen yksinkertaisessa puserossaan, joka ulottui korkealle kaulaan, pieni hieno pellavareunus koristeenaan, ja hänen kapeissa housuissaan olivat vain tukan oman värin vivahduksia.
Tähän hienoon firenzeläiskulttuuriin verrattuna Rinaldo tunsi olevansa melkein barbaari. Hänen otsatukkansa oli takkuinen, ja hänen kiivaat päänliikkeensä saivat sen heilahtelemaan. Hänen käsi- ja käsivarsiliikkeensä, jotka kävivät sysäyksittäin, olivat aivan toisenlaisia kuin heidän pyöreät, pehmeät kaarensa. Mutta hänen silmänsä syöksivät tulta, kun hän kertoi mitä hän kondottieerin huvilasta tahtoi.
"Kautta Pyhän Finan", sanoi maalari, käyttäen täkäläistä voimasanaa, — "hän mahtaa olla kaunis. Voitteko kuvailla häntä meille?"
"Kuvailla häntä? — Mahdotonta!"
"Miksi niin?"
"En ole koskaan nähnyt häntä."
"Miten sitten tiedätte, että hän on kaunis?"
"Kautta Giovannan kauneuden, juuri siksi että hänen saita isänsä ei suo maailman nähdä häntä."
Leone de' Salvucci ratsasti kaupunkiin raivoisan vihan vallassa. Hän ei voinut, kuten tapansa oli, ottaa oikeuttaan heti paikalla. Hänen kahden aseenkantajansahan piti huolehtia kuormahevosista ja tavaroista, joita ne kantoivat. Hän ratsasti niin, että pöly ryöppysi hänen ympärillään. Hän kuuli hevosen pureksivan kuolaimia, kuin se olisi syönyt rautasilppua. Ja ennenkuin hän arvasikaan, pysähtyi hän kaupungin portin edustalle ja kirosi vartijan hitautta sen avaamisessa.
Oli jo hämärä ahtailla kaduilla. Hevosen kaviot kumahtelivat kovasti kiviin. Pimeissä oviaukoissa istuivat asukkaat ja toivottivat hyvää iltaa. Hän ei vastannut. Hevonen vei häntä, se osasi kulkea itsestään. Ja pian hän istui hiljaa satulassa oman kaksitornisen palatsinsa edustalla.
Joka kerta kun hän tuli kotiin, alkoi hänen sydämensä sykkiä näiden korkeitten, harmaitten muurien edustalla, joissa oli vain yksi ainoa pitkä, kapea oviaukko, minkä kautta sekä ihmiset että ratsut kulkivat sisään, ja harvoja, yksinäisiä ikkunoita, jotka vaanivat kuin sisäänpainuneet silmät.
Joka kerta kun hän pysäytti hevosensa näiden muurien ulkopuolelle, tuntui hänestä, että ruumis odotti häntä siellä sisällä. Viikon oli hän uhrannut hääonnelleen, sitten oli ammatti kutsunut häntä. Kun hän seuraavan kerran tuli kotiin, löysi hän nuoren, terveen vaimonsa kuukauden vanhana ruumiina, ja pienen lapsen itku tervehti häntä. Joka kerta kun hän senjälkeen pysähtyi palatsinsa eteen, huokuivat nuo syvät ikkunat kuolonkylmyyttä, ja hän oli kuulevinansa itkua noiden paksujen muurien takaa.
Leone sylkäisi kaivoon ja antoi katseensa liukua muureja ylös aina tornin huippuihin saakka, joihin vielä kätkeytyi auringonlaskun kultaa. Nyt hän hymyili katsellessaan tätä harmaata, halkeillutta muuria. Hän näki pienen valkean naisenkäden hyväilevän tuota vanhaa vankilaa. Jokaiselle ulkonemalle se oli istuttanut kukkia ja asettanut yrttiruukkuja. Siellä oli kokonainen pieni parveke täynnä vihreitä köynnöskasveja. Muutamat hennot valkeat liljat pysyttelivät huimaavan korkealla erään ikkunan alla, nyökytellen syvyyden yllä. Rautaristikon läpi alakerrassa työnsi kierteinen nerium valonjanoisia versojaan. Yläkerroksessa riippui kirjavia itämaisia mattoja ikkunoista. Kaiken tuon hän näki sen pienen käden tekevän. Se olikin ainoa, mitä kaupunki näki hänen tyttärestään, joka ikkunan korkeasta, syvästä piilosta heitti ujoja ja kaukaisia silmäyksiä kaupungin hiljaiseen maailmaan, itse jääden näkymättömäksi.
Vähitellen oli kalman haju paennut vanhasta kivitalosta kaikkien näiden kukkien hiljaisen, elontäyden hengen tieltä. Kuolonvarjo oli väistynyt sitä kirkkautta, jota tämä pieni tyttö levitti ympärilleen. Kondottieeri tiesi, että hänen hämyisessä palatsissaan asui valoisan ja hienon puhdas ja viaton olento, jonka hennot sormet saivat nuo vanhat kovat muurit kukkimaan ja joka kietoi nuoret käsivartensa ruusukahleiksi hänen auringonpaahtaman ja paatuneen niskansa ympärille.
Ei kukaan olisi tuntenut Leone de' Salvuccia näiden muurien sisäpuolella. Pedonkynnet olivat vedetyt sisään, kaikki juovat siloitetut. Jalopeurasta oli mieluisaa antaa pienten, hienojen sormien vetää itseään kuonokarvoista. Sotilaan peloittava muoto oli poissa. Hän puhui puoliääneen. Oven ulkopuolella hän otatti kannuksensa pois. Sisällä olivat kaikki teräaseet pannaan julistetut. Hän hiipi varpaillaan huoneeseensa peseytyäkseen, ennenkuin tyttö olisi kuullut hänen tulleen. Hän hioi parkkiintuneita sotilaankouriaan hohkakivellä saadakseen ne puhtaiksi.
Mutta Giovanna oli tuntenut hänen hevosensa kavionkopseen kadulla ja tuli juosten häntä vastaan syleilläkseen häntä.
"Älä koske minuun", kuiskasi hän surkealla äänellä. "Olen likainen kuin sika. Varo käsiäsi ja vaatteitasi."
Mutta Giovanna suuteli hänen lämpimiä ja likaisia kasvojaan.
* * * * *
Giovanna oli tuskin nähnyt muita ihmisiä kuin isänsä ja imettäjänsä. Kuitenkin kehittyi hänessä synnynnäinen arvokkuus, itsetiedoton kuin kukan umpussaan luonnon pakosta kehittämä tuoksu ja värihienous, kun se ajan täyttyessä puhkeaa.
Hänen käyntinsä liukkailla kivipermannoilla oli pehmeää kuin nuoren kissan. Yhtä vähän kuului hänen näkymättömien kenkiensä kapsetta, ja hänellä oli sama joustava jalannousu kuin nuorella kissalla. Päätään hän kantoi korkealla kuin kukkaa varressaan, paljaitten olkapäitten ja rintaan asti paljastetun kaulan yllä. Tukka oli kiiltävänä ja sileänä valkean jakauksen molemmin puolin, ohimoilla paksuna kuin tiukat kimput ruskeata silkkiä, mutta korville se valui hajallaan ja kiharaisena, monina kiehkuroina, joiden väri oli kuin auringonpaiste. Kulmakarvat olivat korkealla otsalla hienoina kaarina, jotka vain tehostivat suurten ruskeiden silmien avointa katsetta. Nenä oli säilyttänyt lapsekkaan pehmeän muotonsa eikä ollut vielä saanut varmoja piirteitänsä; se värähteli ja jännitteli tuoksunjanoisia sieraimiaan. Suulla oli sama hento muoto, huulet sulautuivat pehmeästi ympäristöönsä, ja ne erotti vain kalpeasta ja kosteasta ruusunväristään. Kaulaketju isoista korallihelmistä sai verentäydellä väririkkaudellaan tämän suun ja tuon hienon ihon näyttämään vieläkin neitseellisemmältä. Muuten hänellä ei ollut koruja paitsi yhtä, joka riippui hienossa ketjussa, soluen piiloon hentojen rintojen väliin. Ne saattoi huomata vain valkean tiukan puvun vähäisestä kohoutumisesta, joka pingoitti ruusunväristen hihojen reunanauhoja ja pani ne aivan hiljaa kahisemaan.
* * * * *
Sellaisena näkivät nuo kolme nuorta miestä hänet, kun hän pari päivää myöhemmin ratsasti isänsä kanssa Poggibonsin huvilaan aloittamaan viininkorjuuta. He piiloutuivat Gentilen huvilamuurin taakse. Veri läikehti heidän poskillaan, kun he kurottuivat katsomaan ohikulkevan joukon jälkeen. Iso keltainen olkihattu oli tytöllä niskassa, ja se loisti kuin pyhimyskehä.
"Hänen olisin tahtonut nähdä punastuvan", sanoi Domenico ja hyppäsi muurinharjalle kuin satulaan.
"Hän ei voi punastua", sanoi Gentile. "Ainoastaan häpeämättömät ajatukset saattavat punastumaan."
"Silloin minä saan hänet punastumaan", sanoi Rinaldo, "vaikkapa minun täytyisi keskiyöllä murtautua hänen huoneeseensa".
"Ne ovat sanoja, joista teidän itse pitäisi punastua", sanoi Gentile."Naiskauneutta ei saa häväistä, vaan sitä on palvottava."
"Mutta sitä on nautittava kuin viiniä, jota miehentappaja-naapurimme nyt ryhtyy korjaamaan."
Joka suunnalta virtasi korjuuväkeä kondottieerin viinitarhaan. He veivät mukanaan portaita ja isoja vasuja. He levisivät tarhaan kuin linnut lehvikköön. Miehiä ja naisia kiipesi notkuvien salkojen alle ja leikkeli terttuja. He täyttivät vasut kastekosteilla marjoilla, joissa mehu värisi valmiina puhkeamaan esiin ohuen, kiiltävän kalvon takaa.
Leone kulki ja osoitti paikkoja. Hän johti poimimista, kuten sotapäällikkö tarkastaa taistelun kulkua. Hän valvoi, että saalis vietiin oikeihin ammeisiin. Tyttöjä ja vaimoja tuli avojalkaisina täydet vasut päänsä päällä, ja he tyhjensivät ne. Leonen silmät näkivät tarkkaan ja etsivät jokaisen sairaan tai kypsymättömän tertun, joka tuli runsauden mukana. Hän heitti huonot marjat heille vasten silmiä, niin että mehu roiskahteli. Hän torui ja hylkäsi. Ja hänen vieressään kulki Giovanna pienine valkeine käsineen ja tasoitteli ja perkasi salavihkaa, ennenkuin isä ehti näkemään.
Viininlehvät alkoivat liikkua kevenneissä köynnöksissä. Pieniä valkeita pilvenhattaroita purjehti tummansinisellä taivaalla, joka puhalsi voimakkaan henkäyksensä hikoilevan korjuuväen yli. Aurinko oli jo matalalla; se loisti vasuihin korkealle kasattujen rypäleitten läpi kuin puoliksi läpikuultaviin jalokiviterttuihin. Vettä nostettiin pumpuilla kaivosta, ja miehet alkoivat pestä pölyä auringon paahtamista sääristään.
Nyt läheni puserruksen aika. Leonella oli yksi ainoa marmoriamme, joka oli kulkenut perintönä lukemattomissa miespolvissa. Se oli täynnä suurimpia ja kauneimpia rypäleterttuja, joiden tumma veri loisti kuin hiotuissa kivissä.
"Giovanna, tyttöseni", sanoi Leone ja nosti hänet käsivarsilleen. — "Nyt sinä saat vihkiä minun satoni ja pusertaa viinini yhtä puhtaaksi ja hyväksi kuin itse olet."
Pienestä kaksivuotiaasta tytöstä oli Giovanna tottunut tähän tapaan. Mutta tänä vuonna oli hänellä ensi kertaa täysikasvaneen neidon pitkät hameet, ja palvelustyttöjen täytyi sitoa ylös hänen pukunsa. He paljastivat hänen säärensä polviin asti, ja isä nosti hänet marmoriammeen reunan yli ja laski hänet käsistään. Ja hänen hienot, täysin kehittyneet säärensä upposivat ja katosivat kokonaan mustansinisiin rypäleihin. Ja nostaen vaatteitaan, silmät luotuina punaiseen rypälevereen, joka tihkui esiin hänen jalkojensa alta, hän alkoi polkea. Hän liikkui hitaassa rytmissä, pari tanssiaskelta eteen ja pari taakse. Ja kaikki korjuutytöt seisoivat ympärillä ja lauloivat vanhaa korjuulaulua.
Mutta ammeessa oli paljon rypäleitä, enemmän kuin minään edellisenä vuonna, ja Giovanna oli innokas ja uuttera, ja hän polki, kunnes veri kohosi hänen poskiinsa ja hän punastui sulasta ahkeruudesta.
Kondottieeri katseli ihastunein, voimakkain silmin. Enemmän kuin satoja kaatuneita vihollisia hän rakasti tätä nuorta, puhdasta tyttöä, joka polki hänelle ensimmäisen pikarin viiniä. Hän ajatteli firenzeläisiä despoottihovien keikareita ja niitä alhaisia leikkejä, joita he, sen mukaan kuin huhu kertoi, huviloissaan pitivät, kun he kokosivat ilotyttönsä ja riisuivat heidät alasti ja heittivät heidät kunkin puserrusammeeseensa, missä he kierittelivät kuin villit nymfit ja pusersivat rakastajilleen viiniä, joka sai nimen heidän mukaansa: Vino di Giletta, Vino di Nonna, Vino di Simonetta. Oli Bacchuksen puhtaitten lähteitten saastuttamista antaa porton jäsenten kylpeä viinissä. Ei, tässä seisoi viattomuus itse pusertamassa rypäleen neitseellistä mehua ja punastui ihastuneena saadessaan vihkiä isänsä runsaan sadon.
Leone nosti hänet ammeesta ja laski hänet tyttöjen käsivarsille. He kantoivat hänet riemukulussa hartioillaan, kuin hän olisi ollut nuori Bacchus itse, ja suutelivat rypäleverta, joka juoksi virtoina hänen kauniilla valkeilla säärillään.
Leone upotti hopeapikarinsa ammeen pohjaan ja täytti sen väkevällä ja valoa hehkuvalla mehulla.
Sitten alkoivat voimakkaat ruskeajäseniset miehet polkea toisissa ammeissa. Rypäleet murskaantuivat ja mehu valui. Ja kaikista kurkuista raikui laulu räiskyvin rytmein.
* * * * *
Naapurihuvilassa istuivat nuo kolme nuorta miestä korkeimmalla kiviparvekkeella ja tuijottivat laulun suuntaan. He tiesivät, että ihana Giovanna oli siellä, ja vaikka välimatka oli liian suuri, jotta he olisivat voineet erottaa hänet kirjavan korjuuväen joukosta, ajattelivat he ainoastaan häntä, hänen nuorten huuliensa viiniä, joka oli neitseellisempää kuin se, jota nyt puserrettiin, hänen joustavaa astuntaansa, hänen ojennettuja käsivarsiaan, jotka poimivat terttuja, niitä ylen kypsiä marjoja, jotka solahtivat hänen tyttömäisen povensa kätköön.
Gentile Cavalcantin maatila oli hoidon puutteessa. Siellä ei ollut hyvin vaalittua viiniä korjattavana. Siellä viini näytti villiintyneeltä ja riippui puolikypsänä ja liian vapaasti kasvavien jalavain puoliksi tukahduttamana. Tuona lempeänä iltana he leiriytyivät viinitarhan raskaaseen ja tiheään lehtimajaan, sytyttivät nuotion ja makasivat kääriytyneinä viittoihinsa tulen ympärillä ja virkistivät itseään happamilla rypäleillä, jotka riippuivat heidän päänsä yläpuolella.
He puhelivat rakkaudesta.
Rinaldo oli hiljattain tullut kotiin Veneziasta, missä hän oli oppinut tuntemaan rakkauden hurjimmat mysteeriot. Hän kertoi gondolamatkoista kapeissa kanavissa, silmistä, jotka salamoivat felzin varjosta, naisista, jotka istuivat espanjanruokokaarten alle kuin loistavat paratiisilinnut avoimissa häkeissä, ja kahden gondolan liukuvasta kosketuksesta, ikäänkuin kaksi kättä hiljaa sivelisi toisiaan sivumennen. Tulisia katseita mustista naamareista. Vilahduksia parvekkeilta, joilta sataa ruusuja soutajien päälle. Aallonloisketta, pehmyttä kuin suutelo. Solakoita, kamelikurjen sulilla koristettuja maureja, jotka ohjaavat gondolaa purppuranvärisellä airolla. Rakkautta etsivien kuuma virta Rialtosillalla. Öitten seikkailurikkaita serenaadeja tummien palatsien varjossa. Kuu, ikäänkuin mykkä vakooja, joka oikealla hetkellä sulkee silmänsä hopeanvalkeilla pilvillä. Nuoraportaat loiskahtavat veteen. Keinuva nousu parvekkeelle. Rinaldo ei ollut jättänyt ainoatakaan ruusua makaamaan, ei yhtään katsetta vastaamatta.
Domenico hymyili hänen kiihkeydelleen.
"Sinä puhut ikäänkuin olisit kiimainen petoeläin, Rinaldo. Elämällä on muita tarkoitusperiä kuin naisten valloittaminen. Jokainen valloitus, minkä teet, ryöstää osan elinvoimastasi. Kun meidän ihanat rouvamme ja neitomme ovat joutilaina samaan aikaan kuin me miehet teemme työtä, kokoavat he aina suuremman rakkaudentarpeen kuin mitä meillä on aikaa tyydyttää. Kohtuutta, Rinaldo! On pahempi joutua naisten valtaan kuin viinin. Älä juo enempää kuin mistä yhden yön unella voit selviytyä. Äläkä koskaan anna naisten ottaa sinulta muuta kuin sen ajan, mikä ei ole luotu työnteolle."
Gentile makasi eteenpäin kumartuneena nojaten päätään molempiin käsiinsä. Hän tuijotti melkein suljetuin silmin tuleen, joka välkkyi hänen silkinhienoissa, pitkissä silmäripsissään. Hän pyyhkäisi pois otsalle valahtaneen tukan pitkillä, valkeilla käsillään, ojentautui ja tarttui rypäleterttuun. Hän antoi sen kimallella nuotion edessä, niin että rypäleitten kivet häämöttivät purppuranhohteisesta mehusta. Sitten hän sanoi hiljaa:
"Miksi puhutte aina rakkaudesta kuin tavarasta, jota kaupitellaan torilla? Minulle se ei ole rakkautta, mihin tartutaan sattumoisin kuin ruusuun, joka putoaa parvekkeelta, ei myöskään ole rakkaus kuin pullo erinomaista viiniä, jonka ääressä sulkeudumme kammioomme yölliseen ilonpitoon. Rakkaus ei ole niitä hyväilyjä, joita kuka tahansa löytää kadulta. Rakkaus ei ole sitä, mikä on tarjolla kenelle tahansa, minkä voi voittaa kauniilla vaatteilla, muutamilla koreilla sanoilla, taskun täydellä dukaatteja, mandoliinin näppäyksillä tai imartelulaululla keimailevan naisen korvaan kuten tuulen hivelevällä henkäyksellä simpukan sisään. Älkää luulko, että Amor on roskajoukon jumala, joka sirottelee lahjojaan jokaisen saataville. Älkää luulko, että mikään siitä on rakkautta, joka kutkuttaa teidän aistejanne ja yllyttää turhamaisuuttanne. Älkää luulko, että se on rakkautta, mitä koette vain kerskaillaksenne siitä seuraavana aamuna. Älkää luulko, että se on rakkautta, mikä saa teidät komeilemaan toreilla kauniissa vaatteissa kuten riikinkukot kyynäränpituisine laahustimineen. Älkää luulko, että rakkaus synnyttää ylpeyttä ja prameilua, kilpataistelua ja valloituksia, ylimielisyyttä ja voitonriemua. Kaikki mitä miehet mielellään salaisuutena kertovat miehille, naiset naisille, ei ole oikealta nimeltään rakkautta. Kuka käyttää rakkauden pyhää nimeä yhtyvistä eläimistä, tammasta, joka hirnuu oriille, koirasta, joka nuuskii koiraa? Kuinka uskallatte sanoa rakkaudeksi sitä, että toinen toisenne perästä nautitte saman naisen suosiota? Katsokaa näitä rypäleitä — kuka teistä voi syödä niitä nautinnolla, jos olette nähneet toisen nuolevan kasteen niiden poskilta? Kuka ottaa suuhunsa ne kivet, jotka toinen juuri on sylkenyt suustaan? Kaikki ne rakkauden hedelmät, joita te nautitte, ovat madonsyömiä tai vierain hampain purtuja. Te pidätte Venuksen valtakuntaa yleisinä porttomarkkinoina, joilla kaikki vuoron perään kulkee teidän suussanne ja syleilyssänne. Rakkaus on väärinkäytetty nimi kaikelle sille roskaväen tunteelle, joka kärsii porttojen ikuista nälkää. Mihin todellinen Amor on jalallansa astunut, siihen ei ruoho enää milloinkaan kasva. Mutta kaikille teille, joiden aistit ovat rakkauden peittämät kuin rikkaruohojen peittämä maa, ei vielä koskaan ole pudonnut siemenjyvää hänen siivistään. Sillä se olisi tukahduttanut kaiken muun kasvun."
Gentile oli kokonaan sulkenut silmänsä. Hän poimi verkalleen rypäleen toisensa jälkeen varresta ja heitti ne tuleen. Ne sihisivät ja halkesivat paukahtaen.
Domenico katsoi häntä syrjästä levollisella, tutkivalla katseellaan.
"Luulisi, Gentile, että olette vaeltanut taivaallisella niityllä, missä jumalainen Dante näki Beatricen kulkevan ja poimivan kukkia. Te luulette siis, että todellinen rakkaus elää ainoastaan unelmissa?"
"Luulen, että sellaisissa unelmissa on enemmän todellista rakkautta kuin kaikissa niissä voitoissa, jotka Rinaldo on saavuttanut Veneziassa ja Firenzessä."
"Puhdas Gentile!" nauroi Rinaldo ja alkoi sieppoa rypäleitä tertusta ahnailla valkeilla hampaillaan. "Älkää suuttuko, mutta sanon: teidän ei pidä kuvitella mitään. Miksi sylkisimme toistemme viiniin? Miksi tahdotte esiintyä riutuvana marttyyrina pienen Amor-jumalan kidutuskammiossa? Tahdotteko kieltää, että tunteenne ihanaa Giovannaa kohtaan, joka tänään on polkenut isänsä viiniä hohtavilla jaloillaan, eivät olisi samat kuin meidän? Tänään se viini on vielä kuin sokerivettä, joka ei minua houkuttele. Mutta jonkun ajan kuluttua se käy, ja se paranee siirtyessään uusiin astioihin. Rakkauden laita on samoin kuin hyvän viinin. Älä juo sitä liian aikaisin!"
"En ole koskaan rakastanut", sanoi Gentile ja katsoi silmät suurina nuotioon. "En myöskään rakasta Giovanna de' Salvuccia."
Hän heitti lopun rypäletertustaan tuleen.
"Hyvä, että sanotte sen!" sanoi Domenico. "Oman oppinne mukaan rakastatte häntä juuri, koska sen kiellätte."
Kun viininkorjuu ja ensimmäinen käyminen olivat loppuneet, ratsasti kondottieeri tyttärensä kanssa takaisin San Gimignanoon.
Kaste oli pölyisellä tiellä suurina loistavina vesikarpaloina, jotka murskaantuivat hevosten kavioihin, kun ne korskuen kulkivat kirpeässä aamuilmassa.
Kolme miestä astui hevosia vastaan kädessään isoja rypäleterttuja, ja käsivarsiin ja lakkeihin oli kiedottu viininlehviä.
Leone tunsi Rinaldon ja ratsasti häntä kohden tarttuakseen häneen. Hän kääntyi katsomaan palvelijoitaan, mutta näki samalla, että Giovanna oli pysähdyttänyt hevosensa, ja teki tahtomattaan samoin, katsoakseen hänen levollisia, auringonvalaisemia kasvojaan.
Nuo kolme miestä kumarsivat syvään neidon edessä, ja toisten jäädessä kumaraan kohotti Domenico viisaat silmänsä ja katsoi häntä:
"Älkää närkästykö, madonna, siitä, että kolme nuorta miestä tällä tavoin palvoo kauneutta keskellä valtatietä. Vika ei ole meidän, vaan erinomaisen isänne, joka kaksi kertaa on lähettänyt meidät pois huvilaltaan ja kieltäytynyt vastaanottamasta meidän kunnioittavaa tervehdystämme."
"Herra jumala, joko röyhkeys kulkee pitkin valtateitä näinä päivinä!" sanoi Leone ja ratsasti eteenpäin. "Murtovaras tovereineen uskaltaa vielä kerran tulla silmieni eteen. Mutta nyt saatte kautta San Roccon kaikki kolme vastata minulle."
"Messer Leone", sanoi Domenico ja taputti levollisesti hänen hevostaan kaulalle, "me vastaamme teille nyt juuri. Tässä saa teidän ihana tyttärenne nähdä, millaisia ne murtovarkaat ovat, joiden vuoksi pidätte häntä lukkojen ja muurien takana."
Leone aikoi vastata. Hänen otsalleen kohosi suoni paksuna sinisenä käärmeenä. Mutta Giovanna tarttui hänen ojennettuun nyrkkiinsä ja keskeytti hänet.
"Jos haluatte, että pidän teitä jaloina herroina, jotka tietävät, mikä sopii ja mikä ei, niin ei teidän pidä puhua valheita suuresti rakastetusta isästäni. Hän on yhtä vähän ovenvartijani kuin tyrannini. Omasta vapaasta tahdostani minä kieltäydyn seurustelemasta sukuni vihollisten kanssa."
"Eläköön ylväs ja ihana Giovanna!" huusi Rinaldo ja kiinnitti rypäleensä hänen hevosensa leveään, kullalla kirjailtuun rinnustimeen, Giovannan kannustaessa hevostaan. Domenico heitti köynnöksensä sen harjalle; mutta Gentile, joka nyt vasta kohotti kasvonsa, pudotti rypäleensä sen jalkoihin. Giovanna ei tervehtinyt ketään heistä. Kondottieerin ratsujoukko ajoi kiivasta juoksua tiehensä.
Kun Leone saapui palatsinsa edustalle, unohti hän ensimmäisen kerran sylkeä kaivoon. Hän nosti tyttärensä satulasta, antoi hänelle avainkimppunsa ovessa ja sanoi:
"Tästä lähin, Giovanna, sinä kuljet omasta vapaasta tahdostasi ulos ja sisälle. Sinä olet puhtaampi ja hienompi kuin minä, mutta ylpeydessä olet isäsi tytär."
* * * * *
Koko kaupunki tuli Giovannan omaksi. Hän löysi aivan toisia polkuja ja kiertoteitä Collegiatan tuomiokirkkoon kuin tavallisesti käytetyn tien. Isä opasti hänet kaikille kaupungin porteille. Pian hän kulki huolettomana ja tunnettuna niiden läpi, yksinkin ollessaan. Hän kulki hengittäen kultaista syysaurinkoa rauhallisilla rinteillä kaupunginmuurin juurella. Auterena värähteli aurinko ruohikosta, jossa vielä muutamat pienet keltaiset kukat kukkivat — Pyhän Finan orvokeiksi lapset niitä nimittivät. Kun hän istui ruohikossa, tuli joka suunnalta puolialastomia ja puolivillejä lapsia juosten ja ryömien. Kiireiset sormet etsivät kukkia ruohikosta ja panivat ne hänen syliinsä, vain saadakseen koskettaa hänen brokadihamettaan, jonka viininpunainen pohja oli koristettu kultaisilla palmunlehvillä, ikäänkuin itse Jumalan-äiti olisi astunut alas tuomiokirkon alttarilta. He kierittelivät rinnettä pitkin kuin villit vohlat tai irtipäästetyt varsat. Oliivipuut heiluivat kiipeilevien tyttösten painosta, joiden paljaita jäseniä ei peittänyt muu kuin hameriepu. He hyppäsivät muurille etsimään kivirikkoja halkeamista ja sisiliskoja, jotka livistivät pystysuoraan ylöspäin.
Täällä ulkona Giovanna muisteli Finaa, pientä pyhimysraukkaa. Hän ei ollut voinut kulkea vallilla kultaisessa puvussa ja poimia omia pieniä keltaisia kukkiaan. Hän oli maannut koleassa kaupungissa köyhässä, pimeässä huoneessa, halvattuna ja vaivaisena kovalla vuoteellaan, kuolemansairaana, mutta parantaen toisia vain koskettamalla heitä surkastuneilla käsiraukoillaan.
Kun Giovanna taas palasi kaupunkiin ja tunsi sen kovan kiveyksen jalkainsa alla, lehahti häntä vastaan pyhän Finan sairaskammion ilma. Kaduille huokui pimeyttä ja kylmyyttä ovista ja ikkunoista kuin sairaista kurkuista. Aurinko kruunasi palatsit ja tornit kultaisilla kruunuilla, mutta syvällä harmaassa kivien varjossa, jonne aurinko ei päässyt, väijyi sairaus ja kurjuus valonarkana ja ilman toivoa. Kaikkialla kosteissa sopissa oli yllin kyllin vaivaisia. Giovanna kuuli yskän kaikuvan terävästi monista kiviseinistä; hän näki punaisten, tulehtuneiden silmien tuijottavan vetisinä pimeyteen; hän näki syövän vaivaamien ja puoleksi nääntyneiden raukkojen piirittävän kirkonovia, niin että hänen melkein piti astua heidän surkastuneille jäsenilleen päästäkseen sisään. Kaikki pyhän Finan sairaudet kukoistivat kaupungissa, mutta tuota pientä kalpeata pyhimystä ei siellä enää ollut tekemässä ihmetekoja; hän makasi tuomiokirkossa marmoriarkussaan, ja vain harvat olivat ne uskovaiset, jotka hakivat lohdutusta hänen kappelistaan, ja vielä harvemmat ne, joilla oli kyllin vahva usko tullakseen terveiksi.
Giovanna oli polvillaan niin kauan kivipaasilla Finan alttaripöydän edessä, kunnes hänen jalkansa tuntuivat niin kankeilta ja kylmiltä, että pieni pyhimys varmaankin oli sen huomannut. Hän rukoili niin kauan, kunnes oli koonnut kaikkivoittavan voiman kiihkeässä toivossaan tehdä hyvää kaikille kaupungin sairaille ja tuskan murtamille. Alasluoduin silmin, ikäänkuin siten tahtoen estää mitään voimastaan katoamasta, hän poistui kappelista ja meni kolkkoihin ja löyhkäisiin huoneisiin, pani kätensä kosteille otsille, kostutti kuihtuneita jäseniä, jotka tuntuivat rupisammakoilta, antoi kuumeisille huulille juomaa ja pyyhki valkeilla, hienoilla sormillaan tartunnanpisarat vuotavista silmistä. Kun hän siten koski sairasta jäsentä, saattoi hän sulkea silmänsä ja uneksia olevansa itse pyhä Fina tai hänen lähettiläänsä, uskon syvän lääkintävoiman tihkuessa hänen kuumista sormenpäistään.
Mutta hänen kätensä eivät tehneet mitään nopeita ihmeitä. Niiden puristus saattoi huojentaa, mutta ei parantaa. Giovanna ajatteli, että hänen uskonsa ei ollut tarpeeksi voimakas. Täytyi olla kärsivällinen. Tarvittiin monta käyntiä, ennenkuin sairas huomasi hänen hyvän tahtonsa. Sairaus ja rutto oli synnin kaltaista. Jollei joka päivä tehnyt vastarintaa, syöpyivät haavat syvemmälle. Giovanna oli nuori ja kokematon. Usein hän väsyi ja kyllästyi köyhyyden ryysyihin ja ilkeään hajuun. Kun hän poistui kirkosta, saattoi hän yht'äkkiä katsoa ylös ja nähdä kultalankojen kiiltävän puvussaan ja muistaa kuka hän oli. Silloin hän väistyi, peläten koskea noita kuolaisia kerjäläisiä, jotka syöpäläisten tavoin ryömivät hänen jaloissaan, ja heitti heille rahoja, ikäänkuin ne jo etukäteen olisivat niiden käsien tahraamat, jotka kurottuivat niitä ottamaan.
Kondottieeri pudisti päätään hänen hyväntekemis-innolleen. Hänen mielipiteensä oli, että tarttuvat taudit ja kurjuus, haju ja mätähaavat olivat pysyviä köyhän miehen talon asujia, eikä hän ymmärtänyt, kuinka kukaan vapaasta tahdostaan etsi tuota likaa. Sitä oli tarpeeksi jo ovien ulkopuolella. Oli hyvä istua satulassa omalle ovellensa saakka.
Kaupungin nuoret herrat loivat tyttöön niin kiihkeitä ja tulisia katseita, että hän kauan aikaa luuli jonkin pukunsa osan olevan hullusti ja korjasi tukkaansa tai tunnusteli kaulassaan olevaa helminauhaa. Monet tervehtivät häntä, mutta hän ei vastannut ainoaankaan tervehdykseen muuten kuin tuskin huomattavalla nyökkäyksellä. Rinaldolla ei näyttänyt olevan muuta tekemistä kuin kulkea hänen tiellään päivät päästään. Varsinkin hän kaarteli hänen ympärillään, kun hän istui vallinrinteellä ja leikki repaleisten lasten kanssa.
"Miksi kuljette aina perässäni, herra?" kysyi Giovanna eräänä päivänä, rohkeana lasten keskellä.
"Vihdoinkin", sanoi nuori mies, "vihdoinkin katse, jota olen niin kauan janonnut. Vihdoinkin sana nälkäiselle."
Giovanna nauroi, lyhyen, pehmeän, vapauttavan naurahduksen.
"Te nauratte, madonna?"
"Niin, nauran. Ensimmäisen kerran kuulen nämä kuolemattomat sanat janosta ja nälästä, joita imettäjäni on kertonut nuorten rakastajien käyttävän."
"Ovatko ne sitten niin naurettavia?"
"Niin, mitä siitä arvelette? Nuori herra, jolla on kultasormuksia joka sormessa ja silkkikoristeita rinnalla, puhuu nälästä ja janosta. Ja miksi minulle, herra? Enhän minä ole syötävää. Mutta tahdon antaa teille imettäjäni hyvän neuvon: ennenkuin toiste puhutte rakkauden nälästä, kaunis herra, koettakaa vain päivä tahi pari, miltä todellinen nälkä ja jano tuntuu, ennenkuin jälleen kuljette Amorin kerjuusauvan varassa."
"Teidän imettäjänne on jo maustanut kielenne pippuriviisaudellaan. Oi, ette vielä tiedä mitä rakkaus on."
"Mutta te sen tiedätte, kokenut herra. Sen näkee teidän hihoistanne ja säärystimistänne. Tunnette sen mahdin, joka on voimakkaissa väreissä, valkeaan puseroon kirjailluissa vihreissä apilankukissa, vaniljalle tuoksuvissa hiusvoiteissa, pitkissä keihäskynsissä. Oi, mutta valitkaa arvokkaampi päämäärä, herra."
"Olette minun aurinkoni, neitsyt", sanoi Rinaldo, luoden häneen läpitunkevimman katseensa.
"Ah, nyt aurinko laskee, ja minä menen kotiin — ilman saattoa — kuten aurinko", sanoi tyttö ja nousi.
"Mutta joka yö, neitsyt, joka yö liitelee rakkauteni parvekkeenne ympärillä, kun kuulette minun soittavan."
"Oi herra, älkää vihastuko, mutta käytän yöni nukkumiseen, ja parvekkeeni on liian pieni kantamaan teidän rakkauttanne. Siellä on tilaa vain yrttimaljakolle."
Pieni punainen liekki paloi madonnankuvan edessä Giovannan makuukammiossa. Se loisti vain niin kauas, että Jumalan-äidin pään kultainen tausta hehkui ja vihkivesi pienessä pronssimaljakossa kimmelsi.
Mutta Giovanna kulki esineeltä esineelle kuin päivänvalossa. Pienellä pöydällä, joka oli matala kuin lapsen pöytä, valkohepeneisine liinoineen, oli avattu rukouskirja loistavine kulta-alkukirjaimineen. Pieni tuntilasi seisoi ja punoi ajan lankaa juoksevasta hiekasta. Hän nosti sen korvalleen ja kuuli sen sihinän. Hän otti vesipullon pienen seinäkaapin yläpuolelta, jossa oli kolme, neljä hakakirjaa, meni ikkunan luo ja antoi kukilleen juomaa. Ristikon edessä seisoivat pulleissa maljakoissa kallisarvoinen neilikka, jonka hänen isänsä oli antanut hänelle ja joka loisti läpikuultavana kuin ryydintuoksuinen höyhen ikkunaa vastaan, ja kankea- ja tuuhealehtinen myrtti. Hän hypisteli sen lehtiä sormillaan ja ajatteli äitiään, jonka marmorihaudalta se oli tuotu pienenä oksana.
Sitten hän astui pienelle, ahtaalle parvekkeelleen. Satoi hienosti ja äänettömästi kuin seulasta. Hän nosti kukkansa ulos. Silloin ovea ei voinut sulkea. Mutta isot majolikaruukut rauhoittivat häntä. Nuo kaksi kukkaa olivat isä ja äiti, jotka vartioivat ovea. Hän hymyili pimeässä ja katsahti hämärään naapuritaloon. Välimatka oli liian pitkä, jotta kukaan voisi hypätä kadun yli. Ei muut kuin keveät pääskyset, jotka pesivät kivisessä ikkunanpielessä, päässeet tänne ylös.
Hän seisoi kauan sateessa kukkiensa luona. Hän oli avannut hiuksensa. Nekin paisuivat kuin kasvit ja imivät voimaa sateesta. Hän tunsi, että pimeässä kaikki kasvoi. Yö oli iäinen. Se yhdisti menneisyyden ja tulevaisuuden. Ja hän suuteli sateessa äitiään, jota ei koskaan ollut nähnyt.
Hän vetäytyi yön näkymättömästä ja rajattomasta avaruudesta omaan vahakynttilän rajoittamaan kammioonsa, riisuutui ja meni maata matalaan vuoteeseensa hoikkien pylväitten väliin, jotka kohosivat kuin liljanvarret ja kannattivat vuodekatoksen keveätä kielekeverhoa.
Hetkisen hän makasi ja näki kullan hehkuvan neitsyen mustan pään takana. Sitten hän nousi, otti vihkivesihuiskun ja pirskotti vettä vuoteelleen ja lattialle. Sitten hän sammutti kynttilän ja nukahti levollisena syvässä pimeydessä.
Vain kissat valvoivat. Ja kaksi silmää, jotka eivät olleet kissan. Kun Rinaldo näki himmeän valon sammuvan kadun toisella puolella, sai hänen mielikuvituksensa kuumempia värejä. Hän istui tuntikausia ja kuunteli sateen hiljaista rapinaa äänetön mandoliini sylissään. Silloin liukui kuu hillittömästi esiin ja heitti muurin kylkeen voimakkaan valkean valonsa, niin että kaikki ikkuna-aukot näyttivät kaksin verroin mustilta.
Kuu ikäänkuin sanoi Rinaldolle: Näinminävaltaan talon. Miks'ei sinulla ole rohkeutta niinkuin minulla?
Hän ei viipynyt kauempaa. Hän lähti. Hän seisoi kadulla kahden suljetun oven välillä. Kuu ylvästeli hänen päänsä päällä. Se hyppäsi kuilun yli kuin pitkin nostosiltaa. Se ei koskettanut kadun pohjaa. Valo johti valkeana siltana parvekkeelle. Kuu hiipi varkaan askelin Giovannan luokse ja painoi liljankalpeat suudelmansa hänen silmilleen. Se sai Rinaldon häpeämään: Etsi tie! Etsi tie! Kiipeä ylös vesitorvea pitkin, pitele kiinni räystäästä. Rohkealle rakastajalle on kaikki mahdollista!
Ja Rinaldolle oli kaikki mahdollista. Samassa hetkessä hän huomasi tien sinne ylös. Sen täytyi nousta kaivosta kapealle, muuratulle sillalle, joka yhdisti molemmat sivusta-ulkonemat. Sieltä oli helppo pääsy pienelle parvekkeelle.
Rinaldo tunnusteli vyölaukkuaan. Nuoraportaat olivat siellä kuten tavallisesti. Niiden avulla oli paluumatka mukava, vaikkapa rynnäkkö olisi ollut kuinkakin uhkarohkea.
Nyt oli kysymys siitä, voiko vanhaan kaivonketjuun vielä vuosisatain kuluttua luottaa. Rinaldo hyppäsi kirotun kaivon reunalle ja nykäisi johtoa. Ruosteinen metallinkitinä ylhäältä ilmaisi, että se ei ollut murtunut. Rohkeutta, vaikka pää menisi! Rinaldo alkoi hitaasti kiivetä ylös. Rosoinen rauta viilsi hänen käsiään. Rautaketju painui hänen alleen vaappuen ja rämisevinä kaarina. Hän pidätti hengitystään ikäänkuin tehdäkseen itsensä keveämmäksi, ja hän kiipesi niin varovasti, kuin olisi pelännyt vanhan ketjun heräävän ja huomaavan oman raihnaisuutensa. Mutta se kesti, se kesti! Rinaldo tarttui rintamukseen ja heittäytyi pienelle sillalle. Siinä hän ratsasti ilmassa kuin pöllö torninharjalla. Hän huuhtoi kätensä hajuvedellä, jota hänellä aina oli taskussaan, otti mandoliinin selästään ja alkoi soitella, mutta muisti samassa nuoraportaat ja sitoi ne kiinni. Pari kertaa hän avasi suunsa laulaakseen, mutta tunsi yön tekevän äänensä niin kumman käheäksi ja kuivaksi, että se oli kuin pakahtunut huuto, jotavastoin mandoliini visersi tyytyväisenä ja iloisena kuin päivän kirkkaudessa pienen kilpikonnanluisen näppäimensä alla.
Rinaldo istui varjossa ja näki kuunvalon menevän ohitseen ja imeytyvän parvekkeelle pari kyynärää hänestä syrjään. Se meni suljettujen ovien läpi, ajatteli hän, raoista, lasin läpi, meni minne sitä halutti. Ja Rinaldo sovitti hiljaisen kuunvalon soittoonsa ja värisytti ilmaan ohuet sävelet samalla voimalla kuin laulava hyönteinen, joka tunkee läpi hiljaisuuden terävästi kuin neula ja varmasti, kunnes se saavuttaa nukkuvan korvan. Kielien kultahelinä värisi ilmassa kuin mehiläisen siivet, kun se pysyttelee paikallaan ilmassa, ikäänkuin pistettynä näkymättömään neulaan. Hänen soittonsa sai kuunvalossa oudon tenhoavan värinän, se suli läpitunkeviin juoksutuksiin, jotka ikäänkuin sahasivat rikki hiljaisuuden.
Kun Rinaldo oli rakastunut, oli hänen tunteessaan, tahdossaan, halussaan vain yksi virtaus. Hänen katseellaan oli vain yksi suunta, hänen ajatuksillaan yksi tie, hänen elämällään vain yksi tarkoitusperä, hänen veressään yksi vietti. Jollei hänellä olisi ollut kiinteätä, painolain alaista ruumistaan, olisi hän lentänyt aineettomana säkenenä ilman halki, muurin ja puun läpi.
Koko hänen sielunsa virtasi kuunvalon keskeymättömän virran mukana parvekkeelle. Hän soitti, ikäänkuin kielet hehkuisivat. Hän soitti itsensä yhä lähemmäksi. Hänen silmänsä saivat voimaa nähdä. Hän näki höyhenneilikan lehtien värisevän katseensa alla. Hän näki pienen punaisen kukan syttyvän kuunvalossa, joka liukui esiin pilarin takaa. Hän kohottautui ja kumartui eteenpäin. Yht'äkkiä hän näki näkyjä — taikka — ei — ovenreuna pisti todellakin esiin kukkien takaa — ovi oli auki — ovi oli avattu — voitto! Hän oli voittanut — linnoituksen portit olivat selko selällään. Hän ei viipynyt enää. Sittenkuin hän pari kertaa turhaan oli heittänyt nuoraportaansa koukkuhaat, tarttuivat ne kiinni parvekkeeseen. Hän heittäytyi nuoraportailleen, riippui hetkisen heiluen ilmassa, kiipesi sitten ylös ja istui itse jumaloidun parvekkeella, jonka avonaiseen kammioon häneltä sulkivat pääsyn vain muutamat kukkamaljakot — todella sopiva varustus Venus-rouvalle.
Hän tuskin uskalsi hengittää. Mandoliini oli hänen selässään, mutta kielten helinä värähteli yhä ilmassa. Se värisi kuutamossa — hän hiljensi sen ja kumartui jännittyneenä eteenpäin neilikan höyhenlehvien yli, jotka kutkuttivat häntä kasvoihin.
Giovannan unessa oli kirkas päivänpaiste. Sitä ei Rinaldon mandoliininsoitto ollut luonut. Se kasvoi esiin hänen omasta itsetiedottomasta sielustaan kuin valkea oras pilkkopimeässä yössä. Hän istui auringonsäteitten sateessa puron reunalla Poggibonsissa syli täynnä kukkia ja piti kättään juoksevassa virrassa. Vesi virtasi vuolaina helmilankoina hänen sormiensa välitse.
Yht'äkkiä lakkasi virta juoksemasta. Giovanna veti käden puoleensa. Mutta vesi seurasi sitä pehmeinä suuteloina. Kuuma ilmavirta puhalsi hänen kasvojensa yli. Hän heräsi kuutamossa, näki tuuhean, mustan tukan kumartuneena ylitseen ja tunsi polttavia suudelmia kädellään, joka kuin suojaksi oli laskeutunut hänen sydämelleen.
Giovanna ei pyörtynyt. Hän ei huutanut. Hänen tajuntansa oli selvänä samassa silmänräpäyksessä. Hän muisti sateen ja avonaisen parvekkeenoven ja tunsi Rinaldon tukan. Yhdellä nykäisyllä hän veti käden puoleensa ja sanoi nostamatta päätään tyynyltä: "Mutta oletteko hullu, ihminen?"
Rinaldo kohottausi puoliksi ja pani kasvonsa aivan lähelle hänen kasvojaan: "Giovanna, armaani! Kiitos, että jätitte oven auki. Herätkää näkemään, kuka teillä on edessänne."
"Sen näen varsin hyvästi", sanoi Giovanna aivan ääneen. "Teidät varmaankin pitää herättää. Vain sana, ja te olette kuoleman oma."
"Elämä tai kuolema sylissäsi, Giovanna! En päästä sinua."
Hän kietoi kätensä tytön ympärille, mutta Giovanna tarttui hänen tukkaansa, ikäänkuin Judith, joka halusi ravistaa Holoferneen katkaistun pään hänen hartioiltaan. Yhdellä hyppäyksellä hän oli lattialla ja tempasi oven auki. Rinaldo oli jo kuulevinaan hänen huutonsa korvissaan. Mutta Giovanna kuiskasi vain kylmästi ovesta: "Beritola! Beritola! Nouse ja herätä silmänräpäyksessä messer Leone!"
Rinaldo kuuli jonkun liikkuvan siellä. Mutta hän heittäytyi Giovannan eteen ja tarttui hänen paljaisiin jalkoihinsa: "Giovanna, Giovanna, malta mielesi! Katso kuka sinun luonasi on!"
"Malttakaa itse mielenne, herra, ja hävitkää samaa tietä kuin tulittekin. Ennenkuin ehditte käännähtääkään, on se liian myöhäistä."
Oven raosta kuului melua ja huutoa. Pitkiä tulijuovia kiiti lattian poikki yhtyen kuunvaloon. Rinaldo kuuli raskasta töminää, kuin villipedon jalkojen astuntaa, ja erotti kondottieerin hirvittävät kiroukset. Kauhu tarttui häneen, kun ovi rämähti auki ja kondottieeri puolialastomana heilutti leveätä Malchus-säiläänsä kuin pyövelinkirvestä.
Hän päästi Giovannan ja hyökkäsi hurjaa vauhtia parveketta kohti, löi jalkansa kukkamaljakkoon, niin että vihlaisi polveen saakka, heittäytyi rintamuksen yli ja oli juuri saanut kiinni nuoraportaista toisella kädellään, kun kondottieeri oli hänen kintereillään ja terävä kaksiteräinen miekka suhahti hänen päänsä päällä. Hän sukelsi alas. Säilä iski pimeässä, leikkasi jotakin ja katkesi parvekkeen kivireunaa vasten. Leone ei tietänyt mihin oli osannut, mutta hän kuuli huudon. Tuliko se takaapäin vai edestä? Hän kääntyi nopeasti. Kun hän taas tuijotti syvyyteen, hän näki haamun raskaasti kiiveten häviävän. Se oli jo kaukana alhaalla. Molemmin käsin hän tarttui nuoraportaisiin, tempasi koukut irti ja heitti ne alas pimeyteen. Heikko jysähdys kuului maasta, ja kuin tuskanhuutona kaikui: "Käteni, käteni, käteni!"
Imettäjä piti soihtua Leonen ja hänen tyttärensä välillä, kun hän kääntyi. Kaikki veri oli paennut Giovannan kasvoilta. Ensimmäisen kerran hän näki silloin isänsä sellaisena kuin hän taistelun tuoksinassa mahtoi olla. Isän silmien hehku poltti hänen kasvojaan. Verisuonet kaartuivat paisuvina sinisinä käärmeinä isän päälaelle asti. Giovanna sulki silmänsä. Hän vapisi ja tunsi halua parkaista rinnastaan sen vihlovan huudon, jota hän oli pidätellyt tähän asti. Silloin hän huomasi taittuneet kukkansa. Myrtti oli tallattu, neilikka riippui kuolleena parvekkeen yli, ikäänkuin tuijottaen syvyyteen väkivallantekijän jälkeen. Hän astui askeleen ja kumartui sen puoleen. Hänen paljas jalkansa osui johonkin pehmeään ja lämpimään, joka ikäänkuin litistyi sen painon alla. Kun hän veti jalkansa takaisin, hän näki soihdunvalossa poikkilyödyn käden.
Silloin hän värähti, peitti kasvonsa käsiinsä, meni takaisin kammioonsa ja heittäytyi suulleen vuoteeseensa.
Mutta tuskanhuutojen vaimetessa kadun ahtaassa, pimeässä syvyydessä kondottieeri tarttui poikkilyötyyn käteen ja välkytteli sen monia sormuksia soihdunvalossa.