"Roomasta löytyy vielä sellaisia naisia?" kysyi hän hypistellen kultaista vyötäiskoristettaan.
"Kuten näette", vastasi Vitellius.
Agrippinan silmien eteen kuvastui Livian, Narsissuksen puolison muoto, ja äkkinäinen tuskan puuskaus sai hänet vapisemaan.
"Kysymyksesi tuntuu kummalliselta", pisti Callistus, imperatorin uskottu, väliin. "Sellaisia naisia on aina ollut Roomassa ja tulee olemaan eteenkinpäin, kunnes Jupiter on päättänyt maailman hävityksen."
"Juttuja!" hohotti Burrus, kaartin eversti. "Maailma ei häviä niinkauvan kuin Rooma on, ja Rooma on ijankaikkinen."
"Rooma ei ole tuhoutuva", arveli Seneca, "niinkauvan kuin hyve elää."
Filosofi oli sellaisissa asioissa auktoriteetti. Burruksen kera ohjasi hän prinssi Domitius Neron kasvatusta, ja jo siihen aikaan, kun keisarinna kutsui hänet maanpakolaisuudesta, oli hänen nimensä tunnettu ja hänen maineensa stoalaisen koulun kannattajana, ja samalla uudenaikaisen, vapaan filosofisen suunnan esitaistelijana, kuulu Roomassa ja kaikissa valtakunnan sivistyskaupungeissa.
Burrus myhäili Senecan sanoille, sillä tämän rakkausseikkailut, joilla oli sangen vähän tekemistä hyveen kanssa, kävivät Roomassa sananparresta.
"Mitä sinä tarkoitat tuolla komealla väitteellä?" kysyi Vitellius."Minun mielestänihyveei liene Rooman vallan lujimpia peruskiviä."
Seneca oivalsi heti Vitelliuksen tarkoituksen. Hänen lausuntonsa oli jonkimmoinen imarrus imperatorin mieliksi.
"Arriaan kuolema", jatkoi Vitellius, "on todistus siitä, että hyve eiRoomasta ole sukupuuttoon hävinnyt. Ja kuitenkin on Arriaan kuolemaRooman menestykselle merkityksetön; minä väitän enemmänkin, se onlevottomuutta herättävä, omiaan kiihoittamaan ärtyneitä mieliä."
"Jos tarkoitat tasavaltalaisia", vastasi Seneca varovaisesti, "lienet oikeassa. Mutta tässä tapauksessa ei Arriaan kuolemaa ole tarkastettava persoonallisena tekona, vaan yksilöllisenä Roomalaisen voiman ilmauksena. Minkälaisina seurauksina ja minkälaisessa muodossa tämän voiman ilmaus tapahtuu, on minusta sivuasia. Joka tapauksessa, niinkauvan kuin kestää tämä roomalainen, siveellinen voima, halveksien katsella kuolemaa, on Rooma ja sen vallan tasainen kehittyminen turvattu."
"Sinä et siis pidä yksinvaltiuden säilyttämistä Rooman menestyksen ensimäisenä ehtona?"
Tämän kysymyksen oli Callistus tehnyt; hän oli kateellinen Senecalle ja asetti usein aivan äkkinäisillä, odottamattomilla käänteillä tämän tielle ansoja, jotka Seneca kuitenkin aina taitavasti osasi väistää. Vieläpä hän usein teki aseettomaksi valtiollisen vastustajansa verrattoman rohkeutensa avulla. Levollisesti kysyi hän nytkin:
"Eikö Rooma ole pysynyt pystyssä tasavaltanakin?"
Keisarinnan luodessa häneen tutkivan katseen, kiiruhti hän kuitenkin lisäämään:
"Kuitenkin näyttää minusta edullisimmalta, että valtiolla onyksipää, sillä edellytyksellä tietysti, että tämä pää on hyveellinen, se on: edustaa hyvettä, josta äsken puhuin."
"Mielipide", pisti keisarinna väliin, "johon minä täydellisesti yhdyn.Mutta selitähän kuitenkin lähemmin!"
Seneca ei suotta ollut taitava hovimies, ja olot keisarihovissa olivat hänelle liian hyvin tunnetut, jotta häneltä olisi voinut jäädä huomaamatta, mihin keisarinnan pyyntö tähtäsi.
Hän tunsi kaikki suunnitelmat prinssi Domitiuksen suhteen, ja hänen, kuten Burruksenkin päätehtävänä oli ollut, niin hyvin kansan kuin ylimysten keskuudessa ylistää tätä ja halventaa Britannicusta. Niin näki hän tässäkin, näennäisesti välinpitämättömästi tehdyssä huomautuksessa kehoituksen vetää Nero keskustelun esineeksi. Hän oli aina siihen valmis, sillä hänellä ja näillä miehillä ei ollut juuri mitään odotettavissa enään Claudiukselta; sensijaan Nero oli heille mitä suurimmassa kiitollisuuden velassa.
"Imperatorin", alkoi siis Seneca, "täytyy koettaa olla maltillinen ja lempeä. Ankaruus olkoon hänen viimeinen hyveensä. Sillä korkeimman vallan täytyy vaikuttaa joukkoihin lempeydellä, kuten aurinko, jota ne jumaloivat. On paha, jos kansalaiset pakenevat ja pelkäävät keisariaan, kuten sotilaat leijonaa, joka odottamatta on tunkeutunut leiriin. Luonnollisesti on keisari kaikkienyläpuolella— mutta hänen täytyy olla myöskin kaikkiavarten. Ainoastaan siten täyttää hän jumalallisen virkansa, jonka kautta hän ohjaa tuhansien kohtaloita. Sillä hän on sen ruumiin sielu, jolla tarkoitamme Rooman valtakuntaa. Jos hän keksii sairaloisuutta tässä ruumiissa, niin tulee hänen sitä anteeksi antaen rangaista. Mutta kun hän surmaa, tapahtukoon se vasta viimeisestä pakosta, ei itsensä vuoksi, vaan yhteiskunnan vapauttamiseksi pahasta. Mutta milloin keisari rupeaa tyranniksi ja rikollisesti leikkii kuolemalla, silloin asettuu häntä vastaan vapaudellinen vastaliike kansassa, tuoden hänelle perikadon. Ja vaikkapa hän lakkaamatta antaisi kaikkia valtakuntansa portteja vartioida,yksikäytävä jää aina vapaudelle avoimeksi:kuolema."
Miehet seisoivat ällistyneinä puhujan kuulumattomasta rohkeudesta ja tarkoittelevaisuudesta. Mutta Agrippina, tämän miehen sanojen valtaamana, joka mitä loistavimmalla tavalla yhdisti itseensä hengen voiman ja jumalallisen puhetaidon, katseli hetkisen miettiväisenä eteensä.
Hän oli helposti huomannut vihjauksen Arriaan kuolemasta Senecan viimeisissä sanoissa, mutta puheen kärki, joka silminnähtävästi oli suunnattu Claudiukseen, teki Senecan puheen oivallisesti harkittuna, salaisena kiihoituksena Neron hyväksi, jota pidettiin spartalaisena tapojen puhtaudessa ja Soolonina oikeudenrakkaudessa, hyvin tervetulleeksi.
Ennen kuin hän ehti mitään filosofille vastata, astui sisään orjatar ja ilmoitti jonkun lähetin saapuneen; heti senjälkeen kiiruhtikin ministeri Pallaan uskottu palvelija sisään odottamatta lupaa, ja ojensi keisarinnalle kirjeen, tehden salaisen merkin.
Tämä säpsähti, sillä ainoastaan epämieluinen, ehkä vaarallinenkin tapaus saattoi panna kylmäverisen Pallaan lähettämään hänelle tällaisella hetkellä viestejä.
Hän otti kirjeen ja vetäytyi salia ympäröivien marmoripatsaiden luomaan varjoon.
Sitten avasi hän sykkivin sydämin kirjeen ja luki:
"Livia voittanut. Poikani, hänen kauneutensa hurmaamana, antanut houkutella itsensä ilmaisemaan suunnitelmamme. Livian sanansaattaja matkalla palauttamaan Narsissusta. En onnistunut häntä pidättämään. Livia paennut Ostiaan. Kahdeksan päivän kuluttua voi Narsissus olla täällä. Sitä ennen täytyy ratkaisun meidän hyväksemme tapahtua. Pidä huoli tehtävästäsi…"
Agrippina kalpeni vihasta Markusta, Pallaan poikaa kohtaan, joka niin huonosti oli tuota naista ymmärtänyt. Hän ei kyennyt käsittämään noita sankareita, jotka silloin, kun heidän pitäisi viisaudella taistella, ovat niin kykenemättömiä. —
Mutta mitä hyödyttäisivät perästäpäin tulevat vihan puuskaukset!
Asema oli muuttunut. Mikä oli tähän asti ollut vielä kaukaisuudessa, sen siirsi tämä tieto lähimpään tulevaisuuteen. Nykyisyys astui taustalle. —
Hänen täytyi toimia. Hetki oli tullut, jolloin hänen voimansa oli asetettava vaaralliseen koetukseen. Ainoa ehto voittoon oli nopeus, kaiken menestymisen avain. —
Hän seisoi yhäti, silmät miettiväisinä lattiaan kiinnitettyinä, kädessään tuo turmiollinen kirje. Miesten silmät tarkastelivat tutkivaisina hänen kasvojaan. He odottivat merkkiä saada poistua.
Mutta Agrippina palasi nopein askelin takaisin heidän luokseen.
"Seuratkaa minua!" käski hän, kulkien toiseen päähän salia, joka siellä muuttui avaraksi pylväskäytäväksi. Agrippina oli pistänyt vahataulun, joka sisälsi Pallaan tärkeän tiedonannon, togansa liepeeseen ja keräsi nyt miehet ympärilleen, koettaen itse näyttää hyvin hämmästyneeltä.
"Me olemme hukassa", olivat ensimäiset sanat, jotka kuiskaamalla pääsivät hänen huuliltaan, hänen tutkivasti silmäillessään salin jokaista nurkkaa.
Miehet kalpenivat, olematta selvillä oikeastaan minkä vuoksi he hukassa olisivat. Heidän ajatuksensa olivat kyllä valtiopetoksellisia, mutta heidän työnsä ja sanansa eivät koskaan voineet tarjota mitään kouraantuntuvaa heitä vastaan. — Mutta siitä huolimatta, kukapa voi olla tuona aikana turvassa matelevalta epäluulolta? Kun uskollisimmat valtion palvelijat kaatuivat valtion pettäjinä, kun siveellistä valtaa Roomassa pitivät vakoojat, kun Messalinan kaltainen henkilö, suurrikoksellinen ja tahrainen, mutta kuitenkin keisarinna ja — Messalina, kun sellainen vaimo, jonka kielenkärjestä keisarin tahto riippui, noin vain odottamatta voi menettää valtansa ja henkensä, niin —!
"Kuulkaa!" jatkoi Agrippina. "Minun ei ole tarvis tehdä lähemmin selvää häpeällisistä vehkeistä, joittenka verkoissa meidän luullaan auttamattomasti jo olevan. Britannicus, tuo nulikka, on muodostanut salaliiton poistaakseen minut ja minun kannattajani — on sangen imartelevaa minulle, että myöskin teidän nimenne ovat sillä listalla — keisarin läheisyydestä. Tie, jota tuo kavala hanke aiotaan toteuttaa, ei edes ole uusi.
"Meitä syytetään, taikka paremmin sanottuna, on syytetty; ja Claudiuksen salaisessa kansliassa tällä hetkellä neuvotellaan meidän tuhoamisestamme mitä innokkaimmin. Mistä meitä syytetään?
"Valtiopetoksesta. — Me olemme muka tehneet salaisen liiton keisarin surmaamiseksi ja prinssi Domitiuksen kohottamiseksi valtaistuimelle. Claudius, tuo ijäti horjuva, on järjestänyt tutkinnon, ja Pallas, tuo ijäti valpas, ilmoittaa tässä minulle, että meidän kaikkien vangitseminen on vaan yhden yön kysymys."
Keisarinna pysähtyi ja tarkasteli, minkä vaikutuksen tämä hyvin harkittu valhekudos oli miehiin tehnyt. Hänen odotuksensa eivät pettäneet. Kaikki seisoivat neuvottomina, kauhun valtaamina. Ei yksikään kyennyt heti vastaamaan. Kaikkien katseet suuntautuivat keisarinnaan, ikäänkuin häneltä, joka oli ilmoittanut kauhunsanoman, myöskin tarpeellisia neuvoja odottaen.
Seneca oli ainoa, joka, hämmästystään salaamatta, ei kadottanut mielenmalttiaan.
"Mutta sehän on järjettömyyttä", sanoi hän vihdoin. "Minä en ole mitään sellaista ajatellut."
Myöskin toiset vakuuttivat nyt samaa, vieläpä avonaisuudella, joka saattoi todistaa hyvää omaatuntoakin. Ehkä olisi Agrippinan suunnitelma viime hetkessä mennyt myttyyn, ellei hänelle olisi tullut avuksi epäluulo, joka näitten näennäisesti yhteisten asiain puolesta työskenteleväin miesten keskuudessa vallitsi. Kukin syytti tovereitaan kaikessa hiljaisuudessa salahankkeista ainakin prinssi Britannicusta vastaan ja tässä tapauksessa oli jokainen, joka salaliittolaisten kanssa oli ollut tekemisissä, epäilyttävä henkilö.
Mutta mikä miehiltä riisti viimeisenkin itseluottamuksen, se oliAgrippinan erinomaisesti teeskennelty neuvottomuus.
"Eikö se ole kirottua heikkoutta, joka jo lähenee rikosta," huusi hän säkenöivin silmin, "että keisari ilman muuta kallistaa korvansa todellisten petturien salaisille kuiskailuille, antamatta meille tilaisuutta puhdistaa itseämme? Eikö ole sellainen menettelytapa caesarille arvoton? Sillä kuka voisi tällaisten uutisten jälkeen rauhallisena katsella tulevaisuuteen? Eikö meidän täydy, vaikkapa vaara menisikin ohi, joka aamu pelätä ettemme iltaa enään näe? Eikö meiltä riistä yönkin rauhan ajatus, että millä hetkellä hyvänsä saattaa tyrannin pyöveli ottaa hengen meiltä?"
Ja sitten, itkuun purskahtaen ja kätensä taivasta kohti nostaen, jatkoi hän nyyhkyttävin äänin:
"Kuinka? Eikö keisarin tarvitsekaan täyttää kiitollisuuden velkaansa? Onko hänen silmissään uskollinen puoliso, uhrautuvainen orjatar ja oikeudenmukainen neuvonantaja sama kuin hänen kruununsa vihollinen, valtionpettäjä? Minun, joka olen lähinnä häntä koko Rooman valtakunnassa, täytyy pelätä hänen epäluuloaan, ja en ole koskaan varma hänen salakavalilta töiltään, jotka voivat kuinka pian hyvänsä kypsyä hänen aivoissaan! Ja te, joitten esi-isät ovat vertaan säästämättä taistelleet Rooman suuruuden puolesta, te joitten arvet todistavat kunniakkaasta isänmaan palvelemisesta, te, jotka luulitti keisarinnaa palvelemalla palvelevanne myöskin hänen puolisoaan, te saatte jakaa saman kohtalon vaan sentähden, että liian suuren uskollisuutenne takia olette epäiltäviä.
"Kuinka? Minä olen vaan heikko vaimo, joka ei ole tottunut aseitten käyttelyyn. Jo paljastettu miekka saa minut kauhistumaan. Mutta ettekö te ole miehiä, jotka kykenette käyttämään miekkaa ja peistä? Ettekö te ole ennenkin osoittaneet urhoollisuutta?
"Annatteko laahata itsenne teurastuspenkille, kuten lammas laahataan alttarille papin uhrattavaksi?
"Jos teillä ei olisi rohkeutta puolustaa omaa henkeänne, niin on teidän velvollisuutenne asettaa kätenne heikon vaimon turvaksi, joka sitäpaitsi kantaa Rooman kruunua!"
Tämä puhe, joka näytti tulvivan todellisesta sydämen tuskasta, naisen suusta, joka luonnollisen kauneutensa vuoksi herätti ehdotonta hurmausta ja sitäpaitsi keisarinnana nautti kunnioitusta, teki tarkoitetun, sytyttävän vaikutuksen.
Tämän naisen herättämän lumouksen mukaansa tempaamina ja siinä varmassa tietoisuudessa, että he ainoastaan keisarinnan johdolla kykenivät välttämään heitä vastaan suunnatun iskun, tempasivat Burrus, Callistus ja Vitellius säilänsä huotristaan ja välkkyvää terästä ojentaen vannoivat he keisarinnalle ehdotonta uskollisuutta ja kuuliaisuutta.
Kukaan heistä ei ollut enään epätietoinen siitä, mihin Agrippinan puhe tähtäsi, eikä kukaan enään pelännyt hänen tahdostaan astua äärimmäistäkin askelta.
Roomassa oli totuttu palatsivallankumouksiin ja sitäpaitsi nämä miehet eivät lainkaan halunneet antaa Claudiuksen ehtiä ennen ja ottaa heiltä hengen. Seneca yksin seisoi järkähtämättömän rauhallisena muutamaan pylvääseen nojaten, ja tarkasteli hienolla ivalla kuvaa, jonka keisarinna ja hänen ystävänsä tällä haavaa tarjosivat.
Heti Agrippinan ensimäisten sanojen jälkeen, joitten taustan hän heti terävällä älyllään arvasi, tiesi hän kaiken, ja hiljaisuudessa oli hän myöskin punninnut syyt ja seuraukset tästä kohtauksesta.
Mutta hänellä oli syytä kyllin vaieta, ja tottuneena hovimiehenä, joka ei koskaan tuhlaa ratkaisevaa silmänräpäystä, valitsi hän osan, jota katsoi edullisimmaksi näytellä nykyisessä asemassaan.
"Olemme vaihtaneet jo kylliksi sanoja!" huusi Vitellius. "Nyt käymme toimimaan."
"Minkä neuvon annat, ruhtinatar?" kysyi Callistus.
"Ennen kaikkea", ehdotti Burrus, taitavin ja nopeatoimisin Agrippinan kannattajista, "olisi valittava caesarin seuraaja epäjärjestyksen välttämiseksi."
"Nero!" kaikui kuin yhdestä suusta.
"Minä otan keisarinnana vastaan poikani vaalin", hymähti Agrippina. "Te osoitatte olevanne valtiollisesti tarkkaälyisiä miehiä. Nero ei ole unohtava kiitollisuuden hyvettä, kun hän kerran Caesariksi tulee."
"Mutta kuinka voidaan", kuiskasi Burrus, "imperatori — huomaamatta —"
Hän pysähtyi.
"Kautta Styxin", huudahti Vitellius, "sitä varovaisuutta! Kuinka voidaan hänet tappaa — aioit kai sanoa, eikö niin?"
Agrippinan katse suuntautui rauhallisimpaan ja — pelkurimaisimpaan miehistä.
"Callistus", sanoi hän, "on auttava minua."
Hän tahtoi saada sen, joka kullan tai pelon vuoksi helposti saattoi tulla petturiksi, persoonallisen silmälläpitonsa alaiseksi.
"Oletko sinä samaa mieltä, Callistus?"
"Luonnollisesti. Luota minuun!"
"Sitten", jatkoi Agrippina, "täytyy meidän saada Xenophon puolellemme."
"Henkilääkäri?"
"Niin."
"Ah — sinä aiot käyttää myrkkyä?"
"Se on varmin keino ja vaikuttaa ilman tarpeetonta melua. Mutta mies täytyy saada suostumaan puuhaan."
"Eikö se ole vaarallista?" arveli Burrus.
"Mitä vielä. Hän on kreikkalainen!"
"Hyvä sitten — kaartista menen minä takuuseen", vakuutti Burrus, pretorianieversti. "Jokaiselle sotamiehelle on vaan luvattava rahaa."
"Vielä yksi seikka. Prinssi Neron täytyy olla paikalla näyttäytyäkseen heti joukoille ja Britannicus on estettävä sekaantumasta asiain kulkuun."
"Minä otan sen huolekseni", huomautti Seneca.
"Ja minä toimitan asiat kuntoon senaatissa", lupasi Vitellius. "Muutoin onkin siellä mieliala prinssi Neroa kohtaan suopea, tarvitsee vaan sitä taitavasti käyttää hyväkseen."
"Se on luonnollista", huomautti Seneca, "Britannicuksen haaveksiva luonne ei juuri häntä suosittele roomalaisten silmissä. Tahdotaan nähdämiehiävaltaistuimella, sillä valtakunnassa on paljon sellaista, jonka karsimiseen tarvitaan rautaista nyrkkiä."
"No niin", virkkoi Agrippina katsoen hymyillen Senecaan, "siinä suhteessa minä menen takaukseen Neron puolesta."
Samassa silmänräpäyksessä astui tämä äitinsä orjattaren kutsumana saliin. Miehet tervehtivät kunnioittavasti ja hän vastasi hiukan epäluuloisesti. Hän aavisti, että täällä oli ollut kysymys jostain erikoisemmasta, ja äidin läsnäolo teki häneen epämieluisan vaikutuksen. Agrippina astui häntä vastaan ja virkkoi kätensä hänen olalleen laskien:
"Kahdeksan päivän kuluttua olet sinä imperatori!"
Nero kohotti kulmakarvojaan ja hänen silmänsä leimahtivat. Hänen ryhtinsä, äsken vielä huoleton ja veltto, kävi äkkiä varmaksi ja hänen katseensa lennähti kiitollisena miehestä toiseen, kiintyäkseen taas synkkänä äitiin.
Mitä mahtoi tuona hetkenä liikkua hänen sielussaan?
"Minä onnittelen sinua, prinssi", sanoi Seneca oppilaalleen. "Osoita olevasi uuden asemasi veroinen!"
"Ja osoita", täydensi Agrippina, "että olet Rooman jaloimpien ja mahtavimpien miesten luottamuksen arvoinen!"
Nero astui Burruksen luo, joka häntä oli ohjannut sotilaallisissa harjoituksissa.
"Miten tulet sinä toimimaan? Sinusta riippuu Rooman kohtalo."
"Uskollisuuteni ja isänmaanrakkauteni velvoituksen mukaan, prinssi."
"Sinä turvaat selkäpuoleni?"
"Luota minuun. Pretorianit tulevat ensimäisinä huutamaan sinulle:imperatori."
"Prinssi Nero pitää sotamiehistä", nauroi Vitellius. "Hän on hyvin tutkinut Rooman menneisyyttä. Kohteliaisuuteni, Seneca."
Neron ensimäiset ajatukset kohdistuivat hänen äitiinsä. Viimeinkin pääsisi hän vapaaksi hänen sietämättömästä esimiehyydestään. Hän ei ajatellut, että hänen tiensä valtaistuimelle tasoitettiin rikoksen kautta. Hän tunsi ainoastaan, että tällä hetkellä suuren, maailmaa mullistavan suunnitelman säikeet keskittyivät häneen ja hänet valtasi tyrannimainen itsetietoisuus, herättäen hänen sydämessään valtavan, verisen huumauksen. —
* * * * *
Oli aika lopettaa neuvottelut, jottei epäluuloa heräisi. Agrippina lupasi uskotuilleen audiensin seuraavana päivänä samaksi ajaksi, ja miehet poistuivat.
Nero liittyi heihin.
Vaan Callistus jäi huoneeseen keisarinnan viittauksesta. Agrippina katseli hetken aikaa tutkivasti ministeriä, millä välin tämä kainostelematta suuntasi kavalan katseensa keisarinnaan.
"Mitä käskyjä annat, ruhtinatar?" alkoi hän. "Minulla on tärkeitä tehtäviä."
"Sinä tiedät, mistä nyt on kysymys?"
"Meidän hengestämme — ainakin sinä niin sanoit."
"Suunnitelmamme on valmis — minä aion sen heti panna täytäntöön, mutta tarvitsen sinua — odottamattomien tapausten varalle."
"Jos myrkky ei tepsi, vai?"
"Aivan niin."
"Hm. Etkö pidä tehtävää vaarallisena?"
"En vaarallisempana kuin sitäkään, että vartoisimme, kunnes Claudius on tehnyt meidät vaarattomiksi."
"Se on totta. Mutta miksi pitää juuri minun sekaantua tähän onnettomaan tekoon?"
"Jokainen tekee osansa, Callistus. Muutoin olen minä taipuvainen myönnytyksiin."
"Ah — siitä sopii puhella."
"Paljoko sinä tahdot?"
"No olkoon nyt — kymmenentuhatta denaria."
Agrippinan suu vetäytyi halveksivaan hymyyn.
"Sinä saat sen. Kutsutan sinua, niinpian kuin tarvitsen."
"Vielä yksi asia, majesteetti. Minun toiveeni eivät ole tyydytetyt.Tahtoisin pyytää vielä joitakin vähäpätöisyyksiä."
"Sinä olet vaatimaton, ystäväni."
"En vaatimattomampi kuin keisarinnakaan. Claudius tarjoaisi minulle kaksikymmentätuhatta."
"Mistä niin?"
"Asiamme pettämisestä."
"Me tappaisimme sinut."
"Eihän toki — minä laskin ainoastaan leikkiä. Mutta — tuottavan viran kai ansaitsen lisäksi?"
"Viekkautesi takaa sen sinulle."
"Ja vielä täytyy minun pyytää apuasi eräässä yksityisessä asiassa."
"Puhu!"
"Minun olisi jäähdytettävä hiukan kuumaa vertani ja samalla suoritettava pieni kostotoimenpide."
"Ah? Ja siihen tarvitset sinä naisen apua?"
"Naisen? En. Mutta keisarinnan."
"Kysymys on kai jostakin naisesta?"
"Sinäpä sen sanoit. Eräästä tytöstä, joka on minua loukannut pitämällä hyvettään minun suosiotani korkeammalla."
"Sepä oli ymmärtämättömästi häneltä. Asia on mieltäkiinnittävä. — Mutta — minä en mitenkään estä sinua viilentämästä hänen kauttaan mieltäsi."
"Hän on prinssi Britannicuksen mieskohtaisessa suojeluksessa."
"Oo. — Neron valtaistuimelle nousun jälkeen on prinssi Britannicuksen suojelus epäilyttävä."
"Kaunista. Sinä olet minua ymmärtänyt. Sopivaan aikaan olen sinulle muistuttava asiasta."
"Kenestä on kysymys?"
"Entisen senaattori Silanuksen sisaresta."
"Samasta, joka aikoo Vestan neitsyeksi?"
"Niin."
"Mitä sinä aiot hänelle tehdä?"
"Hän on liian kylmä. Siksi joutukoon tuleen."
"Sinä tahdot 'polttaa' hänet?"
"Juuri niin."
"Vaarallisia hankkeita!"
"Keisarin murha ei ole sen helpompi."
"Hyvä sitten. Niin pitkälle kuin minun voimani riittävät, saat luottaa apuuni. Minä vihaan hänen laatuisiaan naisia."
"Niinpä olemme siis täydellisesti yhtä mieltä."
* * * * *
Siihen päättyi Rooman hovin suurimman konnan neuvottelu Italian huonoimman naisen kera.
Kunnioittavasti kumartaen poistui Callistus, Agrippinan toimittaessa orjatarta hakemaan keisarin henkilääkäriä.
Kului kotvan aikaa, ennenkuin tämä saapui. Agrippina oli vetäytynyt makuuhuoneeseensa ja heittäytynyt itämaalaiseen leposohvaan.
Orjatar kuletti lääkärin keisarinnan luo useampien huoneitten ja pylväikköjen läpi, missä pretorianiupseerit pitivät vahtia.
Tässä käynnissä ei ollut mitään tavatonta, sillä Agrippinaa vaivasi usein pahoinvointi, jonka vuoksi hän käytti lääkäriä useammin kuin Claudius.
Notkea kreikkalainen, keskikokoinen mies, jolla oli pienet, viekkaat silmät ja leveä nenä, mikä ilmaisi että hän ei polveutunut puhtaasti helleeneistä, kulki kuulumattomin askelin keisarinnan huoneeseen ja tarttui heti hänen käteensä koetellakseen suonta.
"Istu!" sanoi Agrippina ystävällisesti.
Kreikkalainen epäröi seurata tätä tavatonta kehoitusta. Hänen synnynnäinen orjanluontonsa saattoi hänen uskomaan kuulleensa väärin.
Siispä jäi hän seisomaan, tietämättä mitä tehdä, ja tuijotti keisarinnaan. Tälle oli vastenmielistä suoda tuolle miehelle hymyä. Mutta hänen silmäinsä edessä kajasti selvänä päämaali, joka hänen oli saavutettava, ja tällaisessa tapauksessa ei imperatorin puolisolle ollut mikään keino liian halpa.
"Istu!" huusi hän käskevästi, ja kun kreikkalainen katseli sopivaa paikkaa, osoitti hän tyhjää tilaa sohvallaan.
Lääkärin silmät välähtivät ja hän alkoi vavista.
Agrippinalta ei ollut jäänyt huomaamatta, että orja häntä rakasti, sillä tämän osittain ujot, osittain julkeat kokeet aikaisemmilta ajoilta eivät olleet jättäneet väärinymmärryksen varaa.
Mutta hän oli osannut pitää miehen tarpeellisen matkan päässä ja osoittaa hänelle oman paikkansa. Mitä hyötyä hänelle olisi ollut kreikkalaisesta? Mato oli hän Pallaan rinnalla, jonka askelista keisarilinna vapisi. Ja ainoastaantarkoitusoli Agrippinalle kylliksi riittävä syy, heittääkseen vaakaan naisarvonsa.
Nyt oli asema muuttunut. Kreikkalainen muodosti jäsenen hänen lähimmissä suunnitelmissaan ja siksi oli tili tehtävä hänen kanssaan. Hänet oli välttämättä voitettava noitten suunnitelmien puolelle, ja sentähden oli Agrippina valmis käyttämään niitä keinoja, jotka tiesi parhaiten perille vievän.
"Kuinka voipi Claudius?" kysyi keisarinna.
"Imperatoriko? Hänen pitäisi säästää itseään enemmän. Vähemmän työskennellä. Hänen terveytensä on heikontunut."
"Onko?" Hän oli hetkisen vaiti ja harkitsi.
"Eikö sinustakin hän ole vanhettunut?"
"Kyllä, valtioasiat kuluttavat häntä."
"Hän vanhettuu niin nopeasti, että minusta usein näyttää epäilyttävältä, tokko hän kauvemmin kykenee täyttämään paikkansa — minä arvelen, lepo ei kai tekisi hänelle pahaa."
"Tuskin siitä olisi apua. Hänen henkensä on liian lujasti kiintynyt huoliin ja työskentelyyn."
"Ehkä — jos hän vetäytyisi kokonaan syrjään, arveletko, että se olisi hänelle parasta?"
"Hänen terveydellensäkö?"
"Ja Roomalle."
Kreikkalainen hymyili.
"Hänen ruumiinsa, keisarinna, on vastustuskykyinen ja Rooma on tyytyväinen."
"Ensimäinen väitteesi lienee oikea. Se kuuluu sinun ammattisi alaan; sen sinä tietänet. Jälkimäinen väite on väärä."
Lääkäri oli kyllin perehtynyt hovijuoniin, voidakseen nähdä, mihin keskustelu suuntautui. Mutta hän ei antanut viisaudestaan mitään huomata, vaan kysyi viattoman näköisenä:
"Rooma, sanot, on tyytymätön keisariin?"
"Niin."
Kreikkalainen nojasi päänsä oikeaan käteensä ja vajotti pistävän katseensa keisarinnan silmiin.
"Etkö sinä ole Rooman kansan edustajatar? On sanottu, että sinä olet tyytymätön muutamiin keisarillisen herrani tekoihin."
"Jos niin olisi, eikö se ehkä olisi käsitettävissä, Xenophon?"
"Minulle on kaikki käsitettävissä caesarin hovissa."
"Tarkoitat —"
"Että minä en ihmettele mitään."
"Ah — etkö sinä epäilisi mitään, jos Claudius äkkiä kuolisi?"
"Ehkä. Mutta minä osaan vaieta."
"Nero on palkitseva sinua."
"Hänestä tulee kerran suuri caesar."
"Minä toivon niin. Sentähden olisi jo aika hänelle varmentaa valtaistuin."
"Kuinka tulee se tapahtumaan?"
"Myrkyn kautta."
"Sinä aiot antaa Claudiukselle myrkkyä?"
"Luonnollisesti."
"Jos minä nyt menisin ja tämän aikeen ilmoittaisin keisarille?"
"Sinua ei uskottaisi, orja, ja minä palkaksi heittäisin sinut koirien syötäväksi."
"Ja jos en minä annakkaan sinulle vaatimaasi myrkkyä?"
"Sinä annat, Xenophon."
"Sinä olet varma siitä?"
"Aivan varma."
"Myrkky on harvinaista. Sinä tiedät — harvinaiset myrkyt ovat kalliita."
"Minä ostan ne!"
Hän nousi ja seisoi kreikkalaisen edessä kaikessa kauneudessaan. Kevyt toga antoi vartalon sulavat muodot paremmin näkyä, kuin peitti niitä, ja hänen säkenöivät silmänsä suuntasivat tulisen katseen lääkäriin. Hänen oikea kätensä piteli raskasta purppuraista esirippua, jonka hän oli puolittain syrjään vetänyt.
Ovi johti keisarinnan makuuhuoneeseen.
Kreikkalainen seisoi nöyränä hänen edessään, kavalasti hymyillen ja vavisten koko ruumiiltaan.
"Tunnetko sinä minun myrkkyjeni hinnan?" kysyi hän kähisevällä äänellä.
"Tunnen", nauroi keisarinna, näennäisesti mitä parhaimmalla tuulella; ja hetkisen kuluttua lisäsi hän temmaten esiripun syrjään:
"Tule!"
Kahdeksan päivää oli kulunut viimeisistä tapahtumista.
Kirjoitettiin 13 päivä lokakuuta v. 54.
Se oli surullinen päivä.
Keisari Claudius makasi kuolemaisillaan. Edellisenä päivänä oli hän nauttinut sienistä valmistettua mieliruokaansa ja sairastunut muutamia tunteja myöhemmin. Xenophonin taudinmääritys kuului: sydänheikkoutta — eikä kellään ollut syytä epäillä hänen määritystään. Aikaisin lokakuun 13 päivän aamulla ilmoitti henkilääkäri, joka oli itse valvonut hänen luonaan yötä, keisarillisen perheen jäsenille, että imperatori voi nyt paremmin, ja kaikilla Rooman alttareilla leimusivat uhrivalkeat keisarin parantumisen hyväksi.
Oktavia kulki rauhatonna edestakaisin huoneissaan, jotka nyt kuuluivat Neron palatsiin. Hän oli käynyt entistään vaaleammaksi ja hiljaisemmaksi siitä pitäen kun hänestä oli tehty Agrippinan pojan puoliso. Nero kohteli häntä tietyllä huomaavaisuudella, joskaan ei riittävällä kunnioituksella.
Hänen olentonsa huokui alistuvaisuutta, hänen silmistään kimmelsi syvä surumielisyys. Hän oli yksi sellaisista naisolennoista, jotka, olematta yleisen käsitteen mukaan kaunottaria, muotonsa jaloudella, liikkeittensä sulolla ja kasvojensa sopusuhtaisuudella herättävät kauneuden tunnelman ja valavat rakkautta, minne vaan säde heidän silmistään osuu.
Oktavia ei ollut salannut Nerolta rakkauttaan Silanukseen, ja tämä oli ollut kyllin jalomielinen sen hänelle surkuttelevalla olkapään nykäyksellä anteeksi suodakseen. Surussaan ja yksinäisyydessään etsi Oktavia lohtua ystävättärensä Julian kera stoalaisesta filosofiasta.
Tämä ystävätär, polveutuen ylhäisestä roomalaisesta aatelisperheestä, oli kasvatettu Oktavian kanssa ja oli jokseenkin samanikäinen kuin hänkin. Hovielämän turmelevaisuus ei ollut jättänyt minkäänlaista vaikutusta hänen sieluunsa, ja hänen nuorteaan viehättäväisyyteensä liittyi todellisen puhtauden hento sulo.
Ystävättärien välillä oli salaisuus, joka oli alkanut kummallisesti muuttaa Juliaa. Ilmaisematta syytä oli Julia jo useamman kuukauden aikana usein öisin jättänyt palatsin ja Oktavia auttoi häntä salaamaan näitä retkiään, koettamatta päästä hänen salaisuutensa perille.
Erikoisesti pisti Oktavian silmään, että Julia aina kaikellaisilla tekosyillä pysytteli uhritoimituksista erossa, ja vaikkakaan ei Oktavia voinut arvata syytä siihen, niin tuntui se hänestä vaaralliselta kotitapojen rikkomiselta ja suojeli ystävätärtään kaikin neuvoin ilmijoutumiselta. —
Tänä surullisena päivänä, jona hetki hetkeltä varrottiin lääkärin tiedonantoja, oli Oktavia jälleen paennut ystävättärensä luokse lohtua etsimään.
Julia istui palatsin parvekkeella nojaten muutamaan pylvääseen ja katseli aatoksissaan Rooman kattojen yli, kun Oktavia astui hänen luokseen.
"Ah ystäväni!" huudahti Julia, rientäen häntä vastaan ja syleillen häntä, "miten kalpealta sinä näytät. Enkö minä ole sinulle sanonut, ettet saa niin paljon sureksia? Siitä ei mitään hyvää seuraa."
Oktavia pudisti surumielisesti päätään, koettaen hymyillä.
"Etkö sinä siis voi unohtaa menneisyyttä?" jatkoi Julia, istuutuen ystävättärensä vierelle. "Hillitse toki ajatuksiasi, tee niille väkivaltaa, sulje sielusi kaikilta pahoilta kuiskutuksilta, ja —"
"Ja? Mitä sitten?"
"Koetaolla onnellinen, sydänkäpyni. Lopuksikin onni on vaan rauhaa, tahtoa tulla rauhalliseksi."
"Miten voin minä löytää rauhan, kun sydämeni on rikki poljettu? Kun minulta on tahto ryöstetty. — Oi, jos sinä voisit tuntea, Julia, minkä tuskan kätkee itseensä kaipaus! Elämäni antaisin mielelläni, jos saisin sydämelleni rauhan. Mutta mitä hyödyttää hyvä tahto? Veri kuohuu suonissani. Ohimoissani jyskyttää, silmäni näkevät varjoja, olentoja maailmoista, joita ei ole. Minusta tuntuu kuin olisin itsekin varjo, avaruuteen viskattu ajatus. Muuta tehtävää ei minulla ole kuin kärsiä ja viimein riutua suruun, jonka jumalat ovat ihmisille lahjaksi antaneet."
Julia siveli lohduttaen Oktavian kiharoita.
"Kaikki on kerran muuttuva, rakkaani", kuiskasi hän, "ja aika on sinunkin sydämestäsi varjot karkoittava, nuo menneisyyden haamut, jotka peittävät kaiken, mikä elämässä on kaunista, jotka riistävät mieleltä rauhan."
Oktavia teki heikon torjuvan liikkeen.
"Minä kiitän sinua hyvyydestäsi, rakas Julia. Mutta älä koeta antaa minulle lohtua, joka tuottaa tuskaa. Minulle ei ole enään olemassa rauhaa eikä unohdusta. Minun täytyy raahata elämääni kuten parthialainen orja raahaa kahleitaan, siksi kun kuolema sammuttaa kerran kärsimykseni."
"Sitäkö varten olemme sinua kuten kukkaa hoivanneet, että niinpian meiltä kuihtuisit?"
"Jumalat tahtovat sen. Ylipäätään —" Oktavian ääni muuttui teräväksi, "voidaanko uskoa jumaliin aikana, jolloin pyhimmät tunteet poljetaan? Jolloin kamalin rikos jää rankaisematta, syyttömyys sorretaan?"
"Oi Julia, minkä rikoksen olen minä tehnyt, miten loukannut jumalia, että he kahlitsivat minut Neroon, tuohon poikaan, jonka rinnassa yhtyvät äitinsä sydämettömyys ja aikamme turmelus? Täytyykö minun sovittaa sitä, mitä onneton äitini on rikkonut? Eikö hänen julma kuolemansa sovittanut hänen erehdyksiään? Oliko hänen kohtunsa kirottu?"
Ja kun Julia pysyi ääneti, jatkoi ruhtinatar:
"Sano Julia, etkö ole koskaan tullut ajatelleeksi, että sukuani vallitseisi onneton kohtalo? Usein kun öisin herään ja hopeinen kuutamo lattian mosaikkiin kummallisia kuvia valaa, kun valjut hetket yksitoikkoisina, melkein näkyväisinä kulkevat laahaten ohitseni, ja sydäntäni tuska syö, silloin sukeltaa päähäni tuommoisia kummallisia ajatuksia. Tuntuu kuin kävisi valo verenpunaiseksi ja piirtäisi seinille kainaloita lukuja. Ja kummallisia olentoja sukeltaa uhkaavina minun silmieni eteen. On kuin hiipisi haamumaisia ihmisiä palatsin käytävissä ja pöyristyttävä salaperäinen kuiskutus seuraa varjoja."
"Henkesi on rauhaton", vastasi Julia osanottavasti, kiinnittäen uneksivan katseensa ystävättäreensä. "Sinun pitäisi kääntyä Xenophonin puoleen, taikka vielä mieluummin…"
Hän ei täydentänyt lausettaan.
"Kuolleet lepäävät, Oktavia, eivätkä enään nouse ylös", sanoi hän sitten.
"Uskotko niin, ystäväni? Minä epäilen sitä. Puhutaan ja kirjoitetaan paljon kuolleista. Mutta minä luulen, että ne jotka eivät saaneet levätä eläissään, eivät löydä rauhaa haudoissakaan.
"Niitä on loppumaton sarja", jatkoi prinsessa soinnuttomalla äänellä; "Augustus antoi tyttärensä Julian nääntyä autiolla saarella. Tiberius murhasi Germanicuksen perheineen, ja sanotaan, että Macro, joka Gajuksen aikana teloitettiin, oli hänet omin käsin kuristanut. Ja Gajus Caligula? Hänen ruumiinsa ylitse astui minun isä-raukkani valtaistuimelle, tosin viatonna hänen kuolemaansa. Eikö Caesarien veri tahraa hänen istuintaan? Eikö se turmele jokaista, joka tuota tahraista purppuraa kantaa? Messalina, minun eksynyt äitini —"
Julia keskeytti ystävättärensä puheen.
"Irtaudu kauheista ajatuksistasi! Tahdotko itse raadella sydämesi? Peloittava on jumalan rangaistus niille, jotka tekevät syntiä hänen pyhintä käskyään, rakkauden käskyä vastaan. Mutta hän on myöskin armollinen."
Oktavia havahtui.
"Mitä jumalaa tarkoitat, Julia? Jupiteriako?"
Julia katsoi hetkisen sanomattoman hellästi ystävätärtään silmiin.
"Tarkoitan kristityiden jumalaa, Oktavia. Yhtä, ainoaa Jumalaa, joka kaikkea elämää hallitsee."
Oktavia tiesi tuskin, mitä kristityt olivat. Jotkut keisarillisen huoneen jäsenet olivat joskus sattumalta maininneet noita "kapinannostajia." Osittain sanottiin heitä kiihoittuneiksi talonpojiksi, jotka olivat tyytymättömiä oloihinsa, osittain kiihkoilijoiksi, jotka olivat tulleet Judeasta ja jotka häpäisivät vanhoja jumalia.
"Mitä ihmisiä ovat sitten nuot kristityt?" kysyi Oktavia.
"Ne ovat jumalan lapsia", vastasi Julia. "Kuinka kertoisin minä sinulle heistä, joita ei kukaan voi kuvailla? Katsos", jatkoi hän puhuen kuin unessa, silmät ihastuneina ylöspäin luotuina, "minä kerron sinulle, kuinka minusta tuli kristitty. Silloin olet sinä ymmärtävä heitä. Olin menehtymäisilläni surusta äitini menettämisen takia. Minä olin siitä päivästä, kun hän lempeät silmänsä sulki, yksin maailmassa, ja kun hänet oli laskettu hautaan, makasin minä kalliolla sen päällä kauvan ja itkin katkerimmin. Ja kun minä jälkeenpäin harhailin Tiberin rannalla, valmiina millä hetkellä hyvänsä tekemään lopun omasta elämästäni, joka nyt oli käynyt minulle sietämättömäksi, astui minun luokseni tuntematon nainen ja puhutteli minua lempeästi:
"'Etkö sinä ole Julia, Macrobiuksen tytär?'
"'Olen', vastasin minä.
"'Minä olen eversti Gnaejuksen leski', virkkoi hän ja hänen silmänsä tulvahtivat kyyneleitä täyteen.
"Minä pelästyin.
"'Saman miehen, jonka isäni mestautti?'
"'Niin.'
"Minä en uskaltanut katsoa häneen. Ajatus, että hän oli etsinyt tämän tilaisuuden kostaakseen minulle työn, jota minä en olisi koskaan voinut estää, herätti minussa vastustushalua.
"'Sinun puolisosi oli isänmaan vihollinen', sanoin kalseasti.
"'Niin sanottiin', vastasi hän surullisesti. 'Mutta hän oli viaton.'
"'Minun isäni oli vakuutettu hänen syyllisyydestään', vastasin minä nopeasti.
"'Sinun isäsi oli ihminen', sanoi hän, 'ja kaikki ihmiset erehtyvät.Minä en vihaa häntä sen vuoksi.'
"Tämä kummallinen puhe sai minut ihmettelyn valtaan.
"'Sinä olet onneton', jatkoi nainen, 'minä olin paikalla, kun äitisi laskettiin hautaan ja pidin silmällä sinua. Sinua vaivaa synnillinen päätös.
"Seuraa minua, minä tahdon vuodattaa palsamia sinun haavoihisi.'
"En voi ymmärtää, mikä sai minut seuraamaan tuntematonta. Me jätimme Tiberin rannan, teimme useita kierroksia kaupungissa, kunnes Porta Flaminian kautta poistuimme kaupungista. Kuljimme pitkin maantietä, poikkesimme Malvian sillan luona oikealle ja saavuimme vihdon Pariolin kukkuloille. Vaimo tarttui käteeni, kun kompastelin pimeässä, ja veti minut perässään tuskin miehen korkuisesta kallioaukosta maan sisään.
"Me saavuimme pitkään, kolkkoon käytävään, jossa näin pienen lyhdyn valossa, jonka seuralaiseni oli sytyttänyt, hautapatsaita. Sitten tuntui, kuin olisimme nousseet muutamia kerroksia ylöspäin vuoren sisässä, kunnes astuimme soihduilla valaistulle paikalle.
"Siellä oli satoja miehiä ja naisia, kaiken säätyisiä, enimmäkseen juutalaisia ja talonpoikia; mutta ei puuttunut roomalaisia aatelismiehiä ja ylhäisiä naisiakaan.
"Keskellä väkijoukkoa seisoi komea, arvokkaan näköinen vanhus, jonka kasvot ilmaisivat sielun sopusointua ja silmät säteilivät kuin rubinit.
"He kutsuivat häntä Pietariksi, ja kunnioitus, jolla kuljettajani häntä lähestyi, ilmaisi minulle, että vanhus oli tänne kokoontuneen kansajoukon päämies.
"'Tämän lapsen äiti on tänään haudattu', sanoi Gnaejuksen leski, 'hän on sinun lohdutuksesi tarpeessa, kunnianarvoisa isä.'
"Ja Pietari, tänne katakombeihin kokoontuneitten kristittyjen ylipappi, tarttui käteeni, asetti minut seurakunnan eteen ja puheli minulle kauvan ja lempeästi elämästä, kuolemasta ja ylösnousemuksesta. Kun minä aamulla palasin kotiin katakombeista, olin minä kristitty. Pian senjälkeen sain minä kasteenkin."
Julia vaikeni, mutta Oktavia kysyi vilkkaasti:
"No mitä opettavat sitten kristityt? Mikä on heidän jumalansa, jota he palvelevat?"
"Jumala, joka kaikki ymmärtää, kaikki anteeksi antaa ja kaikki tietää. Hän on jumala, joka ankarasti rankaisee synnin ja käskee meitä nurisematta, nöyrin mielin kantamaan tämän maisen elämän kärsimykset. Hän käskee välttämään pahaa ja tekemään hyvää, vastaamaan loukkauksiin hyvyydellä, eikä mitään katsomaan niin pahaksi, ettei se anteeksiantoa ansaitseisi. Kristittyjen jumala on rakkauden jumala."
Oktavia katseli kauvan itämaalaisia mattokuvioita.
"Ja ne, jotka ijäti syntiä tekevät?"
"Niitä rankaisee hänen vihansa viimeiseen jäseneen saakka."
Tuskin oli Julia sanonut viimeiset sanansa, kun oviverho temmattiin syrjään ja sisään syöksyi orjatar.
"Imperatori on kuoleman kielissä. Prinsessaa etsitään."
Päästäen kauhun huudahduksen hypähti Oktavia istuimeltaan ja kiiruhti isänsä kuolinhuoneeseen, läpi käytävien, missä hoviväkeä seisoskeli pelästyneenä kuiskaillen.
Hän tuskin tunsi isäänsä, astuessaan tämän vuoteen ääreen. Keisarin ruumis oli turvonnut paksuksi, kasvot olivat viheriän väriset ja tukka käynyt lumivalkeaksi.
Vuoteen ääressä oli Agrippina polvillaan nyyhkyttäen rajusti. Hänen vierellään seisoi Nero välinpitämättömän, synkän näköisenä ja Oktavian silmään pisti, että hän oli asestettu. Muutamassa nurkassa näki Oktavia Britannicuksen nojautuneena itkien seinään. Vuoteen jalkapäässä seisoivat Xenophon, lääkäri, Pallas, valtakunnanrahaston hoitaja, Callistus, valtiosihteeri ja Burrus, kaartineversti.
Parahtaen oli Oktavia vaipunut isänsä vuoteen vierelle. Hän siveli hänen turvonneita käsiään ja lausui hellästi hänen nimeään.
"Isä, rakas isä! Mikä sinulla on? Etkö kuule? Lapsesi, Oktaviasi puhuu sinulle."
Imperatorin jäykistyneisiin silmiin näytti syttyvän jälleen eloa. Ne avautuivat levälleen ja harhailivat ympärillä seisovain piirissä, aivan kuin etsien jotakin. Sinertävät huulet vapisivat suonenvedon tapaisesti.
Lääkäri astui hänen sivulleen, mutta Claudius kohottautui vaivoin, tehden torjuvan liikkeen kädellään.
"Britannicus", tuli tuskin kuuluvasti hänen huuliltaan.
"Britannicus!" huusi Oktavia, "isä tahtoo sanoa sinulle jotakin. Tule lähemmä!"
Prinssi astui kuolevan imperatorin vuoteen ääreen.
Keisarin katse kiintyi häneen, tunki pojan silmiin, ja jälleen liikkuivat huulet, mutta mitään ääntä ei kuulunut. Ponnistaen viimeiset voimansa, kohotti Claudius kätensä, ja viitaten Britannicukseen, kuiskasi hän sanan, jonka Rooma hänelle itselleen oli niin usein riemuiten huutanut, joka sana hänet oli tehnyt maailman herraksi ja samalla vieraiden intohimojen leikkikappaleeksi. Hänen suustaan kuului viimeisen kerran sana:
"Imperatori!…"
Hän vaipui takaisin vuoteeseen; vielä kerran nytkähti ruumis ja sitten oli kaikki lopussa.
Ääneen itkien heittäytyi Agrippina ruumiin yli ja ummisti kuolleen puolisonsa silmät. Britannicus oli tarttunut sisarensa käteen ja polvistunut hänen viereensä.
Kului hetkinen — silloin syntyi palatsissa eloa jälleen. Oktavia nousi kuulostaen ylös, katse kysyväisenä Britannicukseen suunnattuna.
Alhaalta tunkeutui epämääräistä, sekavaa melua. Melun seasta kuului huutoja: "Nero", ja heikommin: "Britannicus!"
Prinssi hyppäsi pystyyn ja vasta nyt huomasivat Claudiuksen lapset, että huone oli tyhjä. He olivat yksin kuolleen kanssa. Sisarukset vaihtoivat nopeaan silmäyksen; he ymmärsivät kaiken. Britannicus kiirehti ovesta ulos ja käytävää pitkin portaille. Siellä seisoi yksi pretoriani, miekka kädessä.
Tämä unohti tervehtiä prinssiä. Salaman nopealla, voimakkaalla liikkeellä tempasi Britannicus miekan pretorianilta ja paljastettu säilä kädessään syöksyi hän marmoriportaita alas.
Hänen jäljessään kiiruhtaa Oktavia. Päätön sekamelska vallitsee kaikkialla. Tie heidän edessään on tukettu. Portaat ovat täynnä sotilaita. Upseerit ovat epätietoisia. Aatelisia ja kaiken karvaista hoviväkeä tunkeilee sekaisin.
Eräs ritari tuntee prinssin.
"Eläköön imperatori!" huutaa hän.
Myrskyäviä huutoja seuraa.
"Vivat [Eläköön] Britannicus, imperatori!"
Silloin jyrisee muutaman upseerin ääni.
"Pereat!" [Alas!]
"Alas Britannicus!" mylvivät joukot. "Eläköön Nero!"
"Terve caesar! Terve Nero! Nero imperatori!" Britannicus kalpenee. Eräs upseeri nauraa hänelle vasten kasvoja. Silloin halkeaa hänen kallonsa prinssin iskusta. Se vaikuttaa. Sotilaat väistyvät. Eräs senatori tunkeutuu Britannicusta kohti. Häntä seuraa toinen.
Ne ovat hänen ystäviään: Thrasaea Paetus ja Borea Soranus.
"Britannicus imperatori!" huutavat senatorit. "Vivat Britannicus!"
"Terve Britannicus!" huutavat muutamat sotilaat.
Thrasaea tempaa kruununprinssin mukaansa.
"Nopeaan — muutoin on kaikki mennyttä!" Joukko sotilaita liittyy heihin. Antonius, kaartinupseeri ja prinssin lapsuudenystävä, lentää astuimia ylös.
"Tervehtikää, koirat!" karjasee hän sotilaille. "Ettekö näe caesaria?Terve Britannicus!"
Ja samalla iskee hän vitkastelijoita säilänsä lappealla.
Pretorianit hölmistyvät. Osa kerääntyy Antoniuksen ympärille. Eräs toinen upseeri astuu tätä vastaan.
"Terve Nero!" huutaa hän. "Nero imperatori!"
Säilät kalskahtavat vastakkain.
Se on merkki yleiseen käsikähmään. Ainoastaan pieni osa sotilaita Antoniuksen kohortista on häntä seurannut, toiset kaikki ovat pettureita. Syntyy taistelu.
Melu alhaalla kadulla on muuttunut valtavaksi pauhinaksi. Kuuluu yksinäisiä huutoja: "Terve Britannicus!" Melkein kaikki mylvivät: "Nero!"
Oktavian erottavat taistelevat Britannicuksesta. Hän näkee Antoniuksen kaatuvan haavoitettuna.
Juuri astuu prinssi jalkansa ystäväinsä kanssa ulkorappusten ensimäiselle portaalle, josta voi nähdä kaikki.
Muutamat kansajoukosta ja sotilaista huomaavat hänet.
"Britannicus! Vivat imperatori!" huudetaan hänelle. Silloin tarttuu joku lujasti prinssin käsivarteen. Sotilaat heittäytyvät hänen ja hänen ystäväinsä väliin. Eversti Burruksen jättiläisvartalo sukeltaa esiin. Hänen kasvonsa ovat vaaleat. Hän astuu Britannicuksen eteen.
"Hiljaa prinssi. Sinä olet vangittu."
Tämä kohottaa kätensä iskeäkseen.
Kaksikymmentä kättä tarttuu hänen käsivarteensa.
"Vangittu?" huutaa Britannicus raivoissaan. "Kenen käskystä?"
"Imperatorin käskystä."
"Minä olen imperatori. Minä käsken sinua poistumaan tieltä!"
"Nero on keisari!" vastaa Burrus; sotilaat tunkevat hänet takaisin. "Pretorianit ovat valinneet keisarin. Juuri nyt vahvistaa senaatti heidän vaalinsa. Älä pakoita minua, prinssi, käyttämään asetta. Neron määräykset ovat ankarat."
Hitaasti nousee Britannicus veren tahraamia portaita ylös. Sotilaat väistyvät tieltä, mutta sulkeutuvat takana taas rautaiseksi muuriksi. — —
* * * * *
Claudiuksen kuolinhuoneessa makasi Oktavia polvillaan. Kuolleen kasvot olivat jäykistyneet, hänen kätensä kouristuneet.
"Se oli edeltäpäin valmistettu", nyyhkytti Oktavia. "Ne olivat tehneet salaliiton. Joukot oli lahjottu."
Britannicus nyökäytti ääneti päätään.
Hän astui kuolleen vuoteen luo ja avasi ruumiin lujasti kiinni puristuneen suun väkivallalla.
"Myrkytetty", sanoi hän kolkolla äänellä. "Minä aavistin sitä."
Oktavia katsoi veljeään jäykästi, ja vasta, vähitellen käsitti hän hirveän totuuden.
"Myrkytetty?" huusi hän. "Myrkytetty. — Oi Jupiter, mikä ryövärien luola tämä palatsi onkaan! Mikä kirous vainoaa sukuamme! Mitä hyenoita täällä hiipii!
"Onneton isä raukkani! Kunpa et ikinä olisi astunut hiljaisesta huomaamattomasta elämästäsi tähän punaiseen loistoon! Kunpa et koskaan olisi noussut tälle valtaistuimelle, jonka purppura on verestä kudottu! Oi, onnettomia meitä — — ja sinua, Britannicus! Mitä aiot sinä nyt?"
Britannicus oijensi vartaloaan.
"Minä olen uneksinut", vastasi hän synkästi, "ja olen hirveään todellisuuteen herännyt. Minä tahdon edelleen uneksia — kostosta — ja kautta Jupiterin — Styxin, kautta Marsin, kautta kaikkien jumalten — kun heräämisen hetki on jälleen tullut, minä tahdon toimia."
Sitten jätti hän huoneen.
Oktavia kiirehti ystävättärensä luokse. Mitä tämä ei vielä tietänyt, sen oli hän arvannut.
"Kaikki on hukassa!" nyyhkytti Oktavia kätkien kasvonsa käsiinsä.
Julia oli kalvennut, ja hänen silmistään huokui syvä suru, kun hän suuntasi ne ystävättäreensä.
"Jumala on vanhurskas", sanoi hän, "hän on myös meidän asiamme voittoon vievä."
Oktavia säpsähti äkkiä. Katsoen tuskallisesti ystävättäreen ja painaen kättään rajusti sykkivälle sydämelle, kuiskasi hän:
"Mitä sanoit sinä tänään? Hän rankaisee synnintekijät viimeiseen jäseneen saakka!"
Julia ei vastannut.
* * * * *
Rooma vapisi kansan riemuhuudoista, kun se tervehti uutta imperatoriaan.
Kun Antonius avasi silmänsä, herätti hänen huomiotaan syyrialaiset matot, joita oli ripustettu hänen makuuhuoneensa seinille ja joille heitti heikkoa kirjavanväristä valoa katossa riippuva, taiteellisesti valmistettu lamppu. Huone oli tavattoman pieni.
Hän aikoi nousta ylös, mutta vaipui takaisin vuoteeseen päästäen tuskanhuudahduksen. Hänen päätään poltti kuin tulessa. Vaistomaisesti tapasi hän kädellä otsaansa. Se oli paksuissa kääreissä.
Nyt palasi muistikin. Hän muisti metelin keisaripalatsissa, vallankumouksen, kuinka hän, suojellakseen korkeata ystäväänsä, oli rientänyt paikalle, kuinka kahakka oli syntynyt hänen kohorttinsa ja kapinallisten pretorianien välillä ja kuinka hän oli saanut miekaniskun päähänsä, jolloin kaikki oli mustennut hänen silmissään.
Milloinkahan tuo kaikki oli tapahtunut?
Hän ei voinut sitä laskea. Pitkää aikaa siitä ei saattanut olla. Ehkä oli se eilen tapahtunut — pari päivää takaperin — mutta pitempää aikaa ei siitä ollut.
Häntä alkoivat ahdistaa kaikenmoiset ajatukset. Miten oli käynytBritannicuksen? Oliko hän voittanut? Oliko Nero päässyt imperatoriksi?
Tuskalliset otaksumat kiusasivat häntä ja ähkien koki hän uudestaan kohoutua.
Mutta se oli mahdotonta.
Missä hän oli? Ystävienkö luona? Vaiko vihollisien? Oliko hän vanki?Häntä ihmetytti, miksi hänet oli sijoitettu näin ahtaaseen huoneeseen.Mattoseinät uhkasivat tukahduttaa hänet.
Hän kuulosti.
Olikohan ulkopuolella vartiosotilasta?
Hän ei kuullut mitään.
Eikö ylipäätään täällä ollut ainoatakaan elävää olentoa? Oliko hänet unohdettu?
Kauvan makasi hän liikahtamatta, tulehtuneet silmät lamppuun suunnattuina.
Äkkiä oli hän kuulevinaan keveitä askelia viereisestä huoneesta.
Hän kuunteli.
Silloin siirsi pieni, valkea käsi esiripun syrjään, ja sisään astui nuori tyttö, kaunis kuin Vestan naispappi.
Nähdessään nuorukaisen tointuneen, valahti heleä puna hänen hennoille kasvoilleen. Epäröivä ilme teki hänen silmänsä entistään ihanammiksi ja suloisemmiksi. Semmoisena seisoi hän sisäänkäytävässä hetken, epätietoisena, astuako eteenpäin, vai palatako takaisin.
Päättävästi ja nopeasti astui hän sitten sairaan vuodetta kohti, ja hänen pehmyt kätensä siveli tunnustellen sidettä otsalla.
Antonius tarttui vaistomaisesti käteen ja suuteli sitä tulisesti.
Tyttö veti kätensä takaisin.
"Onko sinulla tuskia?" kysyi hän.
Hänen äänensä soi kuin soitto.
Antonius pudisti päätään.
"Missä minä olen?" kysyi hän.
"Ystävien luona, Antonius."
"Ah — minä kiitän sinua. En uskalla kysyä, kuka olet. Ehkä on joku suopea jumala lähettänyt sinut luokseni. Ehkä on tämä unta vaan, haihtuva unikuva, liian kaunis, muuttuakseen todellisuudeksi."
Tyttö punastui uudelleen, ja herttainen hymy väreili hänen suupielessään.
"Sinä et uneksi, Antonius. Mutta sinä hourit, Nimeni on Julia."
"Julia… minä kiitän sinua… Julia."
Hän lausui tuon nimen kuten lausutaan jumalan nimeä, pyhällä kunnioituksella.
"Miten olen tänne joutunut?"
"Me nostimme sinut haavoittuneena, kuolettavasti kuten luulimme, ja kannoimme sinut tänne — minun luokseni."
"Sinun luoksesi?"
Julia punastui taas.
"Niin. Sinä olet nyt minun huoneissani. Sillä missään muualla et olisi ollut turvassa caesarin nuuskijoilta", lisäsi hän kiireesti.
"Siis", ähkyi nuorukainen, "Nero on caesar?"
"Niin on. Ja jo verrattain kauvan."
"Verrattain kauvan? Eikö eilisestä?"
"Eilisestä? Antonius parka. Kuukausia olet jo täällä maannut."
"Kuukausia!"
Hän vaikeni, katsellen miettiväisenä kattoon.
"Entäs Britannicus?"
"Hän voipi hyvin. Veljekset ovat sopineet."
"Miten on se ymmärrettävissä?"
"Nero on ehdottanut sovintoa ja Britannicus on alistunut kohtaloon, jota ei voinut muuttaa."
"Nero on ehdottanut sovintoa? Huono rauha. Miksi ei mieluummin heti avonainen sota? Voi, prinssi, tämä ei tiedä hyvää!"
Julia laski jälleen pehmoisen kätensä sairaan otsalle.
"Sinun täytyy rauhoittua, Antonius", sanoi hän vienon vaativasti. "Ei hyödytä mitään reuhtominen nykyisyyttä vastaan."
"Siis on Silanuksen entinen morsian nyt keisarinna?"
Julia nyökäytti päätään.
Antonius naurahti katkerasti.
"Oi että täytyy tällaista kokea! Miksi ei harhaile sieluni nyt Hadeksessa, tiedotonna siitä mitä on, tai on ollut olemassa? Helpompi olisi sen olla siellä!"
Julia katsoi surullisesti häntä.
"Älä tee syntiä, Antonius! Onko tämä syytös minulle?"
Vastauksen asemasta veti Antonius Julian käden huulilleen ja suuteli sitä intohimoisesti.
"Miten kantaa keisarinna Oktavia verin tahrattua purppuraa?" kysyi hän synkästi.
"Kuten karitsa suden puremaa."
"Ja miten on käynyt Silanuksen?"
"Hänestä ei tiedetä mitään. Hän on Aasiassa yhdennessätoista legionassa."
Sairas laski polttavan kätensä tytön kädelle.
"Etkö pelännyt korjatessasi minut vastoin tyrannin käskyä huoneeseesi?"
"Mitä olisi minun pitänyt pelätä?"
"Kuolemaa."
Julia hymyili.
"Viimeiseksi sitä pelkäisin."
Ihmetellen katsoi Antonius tyttöön.
"Mistä saat sinä moisen voiman? Oletko sinä yksi noita muinaisajan roomattaria, joita nykyään tunnemme vaan historiasta? Mikä henki elää sinussa, lapsi?"
"Kristuksen henki, Antonius."
Sotilaan käsi kimmahti takaisin.
"Sinä — olet — kristitty?"
"Minä olen kristitty."
Nuorukaisen kasvot synkistyivät.
"Halveksitko minua?" kysyi Julia.
"Kuinka voisin minä? Mutta — minä valitan, surkuttelen sinua, Julia."
"Ylistä onnelliseksi minua!"
"Senkö vuoksi, että kuulut noihin kiihoittajiin, jotka myyräin tavoin öiseen aikaan hiipivät maanalaisissa käytävissä ja Roomaa vastaan raivoavat? Ei tyttö. Jos minä vihaan Neroa isänmaan vihollisena, niin halveksin minä kristityitä Rooman valtakunnan pahimpina vastustajina. Nero loukkaa lakeja. Ne voidaan jälleen asettaa voimaan. Mutta kristityt nousevat meidän jumaliamme vastaan, ja Rooma sortuu niiden mukana."
Julia uudisti käärettä haavan ympärille.
"Kerran olet sinä ajatteleva toisin meistä, Antonius."
"En koskaan. Mitä olet minulle tehnyt, Julia, se todistaa sydämesi hyvyyttä, ei oppisi totuutta."
Julia ei vastannut. Eräs orjatar juoksi kuulumattomin askelin huoneeseen, veti esiripun syrjään Antoniuksen keinotekoisen sairashuoneen edestä ja kuiskasi jotakin Julian korvaan.
Tämä teki myönteisen merkin, ja tyttö poistui jälleen. Heti sen jälkeen kuului lujia askelia ulkoa. Samassa seisoi prinssi Britannicus esirippujen välissä.
"Oi, prinssini!"
"Hiljaa, ystäväni. Sinä olet paranemaan päin, kuten lääkärini on ilmoittanut. Ei mitään kiihkoa — ei mitään kiitoksiakaan, päämies. Eikö ole luonnollista, että minä ja ystäväni teemme voitavamme säilyttääksemme minulle puoluelaisen?"
"Voi onnettomuutta, prinssi", kuiskasi Antonius. "Minä häpeän, etten saa tervehtiä sinua imperatorina."
"Hiljaa siitä, Antonius. Aika on paras tuomari. Se on minun asiani kerran oikeudenmukaisemmin johtava, kuin sitä ihmisten viha voisi tehdä."
"Mitä voin puolestasi tehdä, prinssi, maksaakseni kiitollisuuden velkani?"
"Et mitään, päämies, et mitään. Minulle et ole kiitoksen velassa, vaan tuolle jalolle neidolle. Oman henkensä uhalla pelasti hän sinut Neron sotilaitten ryöstömurhalta."
Julia teki punastuen torjuvan liikkeen.
"Neito", sanoi Antonius, "minä loukkasin ehkä sinua äsken. Anna anteeksi se minulle: se oli minun karkean sotilassydämeni syy. Kieli puhuu usein enemmän kuin sydän voipi vastata. Suotko anteeksi minulle?"
"Miten voit sinä noin puhua, Antonius? Minulla ei ole sinulle mitään anteeksi annettavaa."
"Elämäni on tästälähin sinun käytettävänäsi, jalo neito", virkkoi nuorukainen haltioissaan.
Julia taivutti päätään.
"Se on oleva ihanin palkintoni, Antonius."
Britannicus ojensi ystävälleen kätensä.
"Viimeinen askel vapauttamiseksesi on minulla vielä tekemättä. Sillä mitä olisi ollut hyötyä siitä, että sinut ryöstimme kuolemalta, jos se millä hetkellä hyvänsä voi sinua uudelleen uhata?"