"Mitä aiot siis tehdä, prinssi?"
"Aion pyytää Nerolta sinulle anteeksiantoa. Olen useimmille ystävilleni saanut armon. Nero on sen sinullekin antava."
Upseerin silmät säkenöivät kiukusta.
"Sinä, jolle valtaistuin oikeastaan kuuluu, aiot upseerillesi elämän — kerjätä?"
"Sinä et ole minun upseerini, vaan caesarin. Jalo ihminen ei koskaan anna turhamaisten ajatusten johtaa itseään niiden turmioksi, jotka häntä rakastavat. Minun onneni ei ole pääasia, vaan Rooman kansan menestys.
"Ja minun täytyy myöntää, että Nero tähän saakka on ryhtynyt vaan sellaisiin alotteisiin, joitten vuoksi saamme onnitella Roomaa. Jos minä nyt sinulle hankin vapauden, niin en sitä tee sitä varten, että tuhmanrohkeudella vahingoittaisit asiaamme. Sillä vaikkakaan en tahdo pyrkiä caesarien valtaistuimelle, jota tuhannet kiroukset painavat, niin on minulla vielä työ tehtävänä, työ, jonka täyttämisessä minä tarvitsen kaikkien ystävieni apua — — —
"Minun on kostettava isäni!"
"Sinun — on — kostettava — isäsi? Se merkitsee — Claudius on — —"
"Toimitettu tieltä pois."
"Oo, niitä konnia, raukkamaisia roistoja!"
"Ei kuitenkaan Nero ole syyllinen. Tuo poika oli — ainakin sillä hetkellä vielä — liian vähäpätöinen, liian pieni ja ehkä liian hyväkin, suunnitellakseen tällaista konnantyötä. Työ on Agrippinan suorittama — ja tämän naisen kanssa minä tahdon vielä tehdä lopputilit, jos jumalat minua auttavat."
"Ne auttavat sinua, prinssi — ja minun käsivarttani tulevat he kostonsa hetkenä käyttämään."
Prinssi otti jäähyväiset.
"Toivon jo tänään voivani tuoda sinulle tiedon vapautuksestasi."
Kun Britannicus oli poistunut, kysyi Julia hiljaa:
"Luuletko todellakin Antonius, että jumalat antautuvat kostonne välikappaleiksi?"
"Meidänköjumalat? Sen he tekevät. He rakastavat voimaa — ja Jupiter ei anna mitään tapahtua kostamatta."
"Niin teidän jumalanne. Mutta ne ovat kuolleet."
"Mitä sanot, tyttö? Sinä häpäiset jumaliamme? Hm — minä unohdin. Sinä olet kristitty. No mutta mitä tekisi sinun jumalasi tällaisessa tapauksessa?"
"Hän käskisi antamaan anteeksi. Sillä rangaistus on hänen asiansa, eikä ihmisten."
Antonius nauroi raa'asti.
"Voimakas jumala, täytyy sanoa. Hänen ensimäinen käskynsä on siis heikkouden käsky. Jokainen vääryys pitää ihmisen maksaa anteeksiannolla, kuinka?"
"Niin. Jos joku lyö sinua poskelle, niin käännä hänelle toinen, sanooKristus, Jumalan poika."
Sotilaan huulet väreilivät ivallisesti.
"Vai semmoinen on teidän jumalanne? Sellaista ei meidän tosiaankaan tarvitse pelätä. Moisilla opeilla ette ikinä voita."
Julia hymyili, mutta vaikeni.
Oli myrskyinen yö, kun Marcia, ent. senaattori Silanuksen sisar, kiiruhti vanhan kaupungin katuja kotiaan kohti. Hän asui Palatinin kukkulan seutuvilla, jonne oli vielä hyvän matkaa. Kulkiessaan nopeasti eteenpäin viipyivät hänen ajatuksensa kaukana sotatoimissa olevan veljen luona. Hän oli saanut kirjeen, jossa veli kertoi ylenneensä everstiksi ja kuvaili asemaa Aasiassa. Hän voi siellä kaukana barbarien keskuudessa niin hyvin kuin sikäläisissä oloissa oli mahdollista. Halusi vaan kuulla Rooman oloista. Marcia mietti, mitä hän veljelleen kirjottaisi. Puhua lähemmin Nerosta oli vaarallista. Sillä Pallaan asettamat vakoojat tilaisuuden sattuessa häikäilemättä pidättivät sanansaattajat ja avasivat kirjeitä.
Ja mitä muutoin oli sanottavaa Nerosta? Hallitusasioita hoitivat ministerit Seneca ja Burrus Pallaan kanssa yhtä hyvin kuin niitä ennenkin oli hoidettu, vieläpä osittain, kuten vakuutettiin, paremminkin. Neron toivomuksesta oli pantu toimeen erinäisiä taloudellisia parannuksia. Agrippina, nuori leskikeisarinna, kävi nykyään katkeraa taistelua Neron ministereitä vastaan vaikutusvallasta keisariin.
Mitä kirjottaisi hän Oktaviasta? Tuo marttyyri vaikeni valtaistuimellaan ja kärsi. Hänellä ei ollut edes sitä onnea, että olisi voinut toisinaan hetkeksi unohtaa tuskansa, kuten Silanus sodan melskeessä. —
Marcian ajatukset häiriytyivät. Hän kulki juuri Tiberin takaisen korttelin läpi, jossa parhaasta päästä asui köyhää väkeä. Nuorelle tytölle oli vaarallista kulkea yksin tässä kaupunginosassa ja Marcia kiirehti juoksujalkaan pitkin tyhjiä katuja. Pienistä kapakkahuoneista kuului juopuneitten inhottavaa hoilotusta. Marciaa, joka oli käynyt erään sairaan luona, kadutti jo, että oli lainkaan näin myöhäisenä iltahetkenä lähtenyt kaupungille.
Äkkiä oli hän kuulevinaan jälestään säännöllisiä miehen askelia. Hän lisäsi vauhtiaan, mutta samassa sivuutti hänet muutamia epäilyttävän näköisiä olentoja, jotka jonkun matkan päässä jäivät odottamaan. Marcia aikoi kiertää miehet ja juoksi sen vuoksi jokea kohti.
Mutta miehet sulkivat tien sinnekin päin. Samassa huomasi Marcia takanaankin juoksevan vainoojia.
Voimiensa takaa huusi hän apua. Silloin heitettiin hänen päänsä ympäri liina, joka tukahutti hänen toisen huutonsa. Hänen kätensä sidottiin selän taakse; säkin tapaista liinaa vedettiin syvemmälle hänen päähänsä ja hänet heitettiin kantotuoliin. Mutta nyt alkoi kuulua ympäriltä elämää. Hätähuuto oli kutsunut läheisistä kapakoista miehiä ja juoksujalkaa läheni poliisikohorttikin paikkaa. Marcia tunsi kantotuolin kohoavan maasta. Kuului aseitten kalsketta ja raakoja huutoja. Mutta kantotuoli poistui nopeaan taistelupaikalta. Marcia meni tainnoksiin.
Kun hän jälleen tuli tuntoihinsa, huomasi hän kantotuolin pysähtyneen. Kaksi voimakasta mieskäsivartta nosti hänet tuolista ja kantoi loppumattoman pitkiä portaita ylös. Sitten kuuli Marcia raskaan oven paukahtavan lukkoon, säkki leikattiin hänen päästään auki ja kädet vapautettiin siteistään; mutta ennenkuin hänen silmänsä olivat ehtineet tottua valoon, olivat olennot, jotka häntä olivat kulettaneet, kadonneet.
Marcia huomasi olevansa komeassa huoneessa, jonka sisustus oli mitä ylellisin. Ensi silmäyksellä tiesi hän olevansa yhdessä noista epäilyttävistä huviloista, joita roomalaiset mässärit olivat itselleen rakennuttaneet ja jotka siihen aikaan olivat yhtä tunnetut kuin pelätytkin.
Marcian ensimäinen ajatus oli huutaa apua. Mutta mitä olisi siitä hyötyä? Hän kiiruhti useitten huoneitten läpi, kunnes saapui lujasti suljetulle rautaovelle. Hän mittasi silmillään korkeutta akkunoihin — ne olivat varmoilla ristikoilla varustetut. Epätoivoisesti huoahtaen kääntyi hän ympäri ja näki edessään ministeri Callistuksen, joka huomaamatta oli astunut salaisesta ovesta huoneeseen.
Muutamia silmänräpäyksiä mitteli hän avutonta tyttöä törkein silmäyksin. Hän näytti nauttivan tämän hämmästyksestä ja epätoivosta, kunnes Marcia punehtuen häpeästä ja kiukusta käänsi hänelle selkänsä. Callistus nauroi omituista, ilkeää nauruaan. "Mitäs pidät olostasi täällä, kyyhkyläiseni?" kysyi hän ivallisesti, heittäytyen lähellä olevaan nojatuoliin.
"Minä vaadin lain nimessä, että päästät minut heti vapaaksi", vastasi tyttö suunnaten vihasta säihkyvät silmänsä konnaan.
"Ah — minä en ole osannut aavistaakaan, että sinä voit olla noin vihainen", jatkoi ministeri järkähtämättömän tyynesti. "Paha kyllä, en voi tällä hetkellä noudattaa toivomustasi. Millä oikeudella sinä asetat noin epäjohdonmukaisen vaatimuksen minulle?
"Lain nimessäkö?
"Loruja — laki olen minä, lapsukaiseni."
"Mitä tahdot sinä minusta?" kysyi tyttö halveksivasti.
"Mitäkö tahdon? Katsos, sinä kysyt liian paljon samalla kertaa. Jos sinä tunnet minut, ei sinun liene vaikea arvata sitä."
"Sinä olet Callistus. Mikäli minä tiedän, suurin konna, mikä Rooman muurien sisällä asustaa."
"Kohteliaisuutesi tuottaa minulle kunniaa, neito. Mutta minä näen, että muistisi ei ole kärsinyt pelästyksestä! Virkistäpäs sitä vielä hiukkasen!
"Muistat kaiketi vielä erään pienen kohtauksen Ostiassa?"
"Tokko minä muistan? Sinä olit kyllin julkea tunkeutuaksesi veljeni maataloon."
"Rakkaus oli noussut päähäni. Älä nimitä sitä julkeudeksi. Sano: päihtymys. Mutta samapa se — minä tulin luoksesi vierailulle."
"Sinä luulit minun olevan yksin kotona. Mutta veljeni olikin saapuvilla ja antoi sinulle sellaisen selkäsaunan, että kiemurtelit kuin mato hänen kynsissään."
"Vaiti, nainen", sähähti Callistus ja hänen silmänsä säihkyivät vihertävinä, "älä muistuta minua siitä, jos henkesi on kallis."
"Miksikä en sinua muistuttaisi, raukka? Sinä vikisit kuin sammakko. Jos ei minua olisi ollut, olisi Silanus sinut tappanut. Minusta näyttää, että hän olisi tehnyt siinä hyvän työn."
Callistus siristi ilkeästi silmiään. "Sen jälkeen minä esitin Claudiukselle hienosti suunnitellun syytöksen veljeäsi vastaan. Seuraus oli, että häneltä kaapattiin lihava paisti, Oktavia, pois."
Marcia vastasi inhoavalla liikkeellä.
"Se oli ainoastaan kostoa."
"Hyvä, kun se nyt on sinulle onnistunut, laske minut vapaaksi."
"Enhän toki. Minä aion sinut voittaa."
"Siitä ei tule ikinä mitään, niin totta kuin jumalat elävät."
"Älä tee väärää valaa! Siitä tulee tosi, olet sen näkevä."
"Ei koskaan. Sinä olet kuoliaaksi poljettava matelija."
"Minun myrkkyni tekee vielä sinut taipuvaisemmaksi."
"Oh — kurja! Etkö sinä tiedä, että minä aion ottaa Vestan neitsyen hunnun?"
"Mitä se minuun kuuluu?"
"Minä tapan sinut!"
Pilkallinen hohotus oli vastaus. Callistus oli lähestynyt Marciaa, mutta hyppäsi samassa parkaisten takaisin. Silmänräpäyksessä oli Marcia vetänyt vaippansa liepeestä tikarin, jota hän aina piti mukanaan ja syössyt sen hirviön rintaan. Ainoastaan vaistomaisesti eteen nykäisty käsivarsi oli pelastanut Callistuksen varmasta kuolemasta. Tikari oli tunkeunut syvälle olkapäähän, josta juoksi tulvimalla verta lattiamatolle.
Horjuen vetäytyi Callistus takaisin ovelle.
"Ensi kerralla syöksen minä raudan omaan rintaani", huusi Marcia hänen jälkeensä. Hän seisoi suorana ristikkovarusteisen ikkunan alla. Hänen silmänsä salamoivat ja huulet olivat lujasti yhteen puristautuneet. Noista ihanoista kasvoista kuvastui järkähtämätön tahdonvoima. Valkoisessa togassaan seisoi tyttö siinä kuin ruumiillistutettu puhtaus. Mutta hänen voimansa olivat lopussa. Heittäen epätoivoisen silmäyksen taivasta kohden, vaipui hän lähimmälle vuoteelle, lähettäen tulisen rukouksen Jupiterille, kaikkivaltiaalle.
Oli kulunut muutamia päiviä edellä kuvatuista tapahtumista, kun Kolosseumin ja Lateranin välillä, suunnilleen Coelimontanumin kukkulan tienoilla sattui tapaus, jonka merkitys Roomalle pian oli osottautuva mitä suurimmaksi.
Lähellä sitä paikkaa, mihin myöhemmin Marius Maximus pystytti uljaan palatsinsa, sijaitsi ritari Rufius Crispinuksen asunto. Hän oli pääkaupungin ylhäisimpiä aatelismiehiä, suunnattoman rikas ja sen lisäksi urhoollinen, oikeutta rakastava ja jalomielinen. Maailma, siinä merkityksessä kuin sitä Roomassa käsitettiin, piti häntä onnellisena, sillä paitsi persoonallisia ominaisuuksiaan ja ulkonaista rikkauttaan sanottiin hänen omistavan myöskin Italian, se on, maailman kauneimman naisen.
Tämä nainen oli Poppea Sabina. Ken tämän naisen oli nähnyt, hänen täytyi tunnustaa, että hän oli vielä kauniimpi kuin maineensa.
Viisitoista vuotiaana oli Rufius tuonut hänet kotiinsa. Silloin oli hän ollut solakkakasvuinen olento, jolla oli neitseelliset piirteet ja tavattoman vaaleat kasvot, joista loisti pari suuria silmiä. Näissä silmissä palava lempeä tuli ilmaisi sopusointuista sielua, joka ei ollut minkäänlaisten intohimojen alainen.
Jouduttuaan naimisiin ja Crispinuksen loistavan suvun keskuuteen, osoitti hän heti harvinaisia luonnonlahjojaan. Ja jos oli ollut niitä, jotka väittivät Poppean äidin olevan tytärtään kauniimman, niin luopuivat he pian tuosta mielipiteestä.
Hänen vartalonsa alkoi muodostua yhä täydellisemmäksi. Kasvot saivat tyttömäisen ilmeensä sijalle kokeneen naisen itsetietoiset piirteet. Silmien loiste muuttui vaihtelevan intohimoiseksi. Niiden kajastus teki puhtaat kasvot viehättävän arvoituksen kaltaisiksi, jonka ratkaiseminen oli suotu vain yhdelle onnelliselle ihmiselle maailmassa.
Hänen otsallansa oli tavallista huomattavampien hengenlahjojen leima. Ja pian olikin Poppea Sabina Rooman huomattavin nainen. Hänen loistaville persoonallisille ominaisuuksilleen antoi hänen ylhäinen syntyperänsä ja miehensä aateluus sen taustan, jota tämä nainen tarvitsi.
Mutta hän itse ei tuohon taustaan ollut kuitenkaan tyytyväinen. Heräävän aistillisuuden rinnalla vallitsi tämän naisen rinnassa mitä rajattomin kunnianhimo. Hän hyvin tiesi olevansa kaunis ja nerokas, ja ken olisi nähnyt hänen sisimmät soppensa, hän olisi voinut vakuuttaa, että hän oli myöskin, eikä suinkaan vähäisimmässä määrässä, huono ja turmeltunut; ja sitä tarkoituksella ja harkinnasta.
Hänet voitiin laskea siihen lajiin Roomaan naisia, joka kilvan koetti pilkata muinaista, tasavallan aikuista siveellisyyttä rajattomalla siveettömyydellään. Rooman senaikuiseen tapainturmelukseen oli pääasiassa syynä voitettujen itämaalaisten vaikutus. Mutta myöskin kotimaastaan siirtyneet kreikkalaiset koettivat tehdä parastaan levittääkseen turmeltuneen Hellaan paheita voittajiensa pääkaupunkiin. Ylhäissäätyiset suorastaan kilpailivat porvarisnaisten kanssa koettaessaan elää yleisten naisten tavoin ja kaikenlaiset häväistysjutut olivat maailman pääkaupungin yleisön mieluisimmat puheenaiheet.
Poppea olisi pettänyt miestään ensimäisen tilaisuuden sattuessa. Tämä tilaisuus tarjoutuikin pian roomalaisen Dandy Salvius Othon muodossa. Otho oli Rooman rikkaimpia, jalosukuisimpia ja hienoimmin sivistyneimpiä, mutta myöskin turmeltuneimpia nuorukaisia. Ollen Rufiuksen ystävä, oli hän melkein joka päivä Sabinan läheisyydessä, joka kohta oli mieltynyt nuorukaiseen, sillä välin kuin tässä paloi mitä kiihkein intohimo ihanaa talon emäntää kohtaan. Mutta Rufius ei ollut ainoastaan uskollinen, vaan myöskin valpas ja mustasukkainen puoliso, eikä ollut niinkään yksinkertainen asia tehdä hänet vihollisekseen.
Eräänä päivänä oli Rufius matkustanut asioilleen Campanialle, ja Poppea päätti käyttää tilaisuutta hyväkseen, uhratakseen Isiksen temppelissä. Hänen puolisonsa oli ankarasti kieltänyt häntä menemästä Isiksen kunniaksi toimeenpantuihin jumalanpalveluksiin; syytä kylliksi, että Poppea oli hankkinut itselleen perinpohjaiset tiedot niistä.
Hän oli ottanut palvelukseensa erään vanhan syöjättären, nimeltä Hippolyte, koska tämä, kuten vakuutettiin, osasi mestarillisesti hoitaa hiuksia. Tämä laji naisia välitti ammattinsa turvissa kaikkia aikansa paheellisia toivomuksia. Myöskin Hippolyte osasi haltijattarelleen niin seikkaperäiset tiedot ja kuvata kaikki niin viekoittelevasti, että Poppea päätti niin pian kuin mahdollista käydä Isiksen temppelissä, missä pappien suojeluksen alla oli kaikki luvallista, jokainen synti jumalalle mieleen.
Tänään, jolloin hän oli Rufiuksen palatsin rajaton valtijatar, ei mikään käynyt hänen mielestään kyllin pian. Tuskin oli aamuaurinko alkanut heittää säteitään viheriän akkunan läpi, kun Poppea työnsi kultakirjaiset peitteet päältään ja laskeutui korkealta vuoteeltaan.
Tyndaris orjatar odotti jo valtijatartaan viedäkseen hänet kylpyhuoneeseen. Siellä pesi Poppea itsensä, ensin lämpöisellä, sitten kylmällä vedellä, ja hierotutti ihoonsa harvinaisimpia hajuvesiä ja öljyjä. Pukuhuoneeseen palattuaan antoi hän Tyndariksen ihomaalilla somistaa kasvojaan, Hippolyten valvoessa toimitusta. Ensin hieroi orjatar vielä kasvoja öljyllä, josta iho kävi notkeaksi, pani varovasti lyijymaalia pieniin ryppyihin ja veti päälle keveästi ihomaalia. Sitten siveli hän salvalla kulmakarvat ja silmäripset, veti tumman juovan silmien alapuolelle ja laittoi poskille, huulille ja korvanipukoille vienon rusoittavan punan.
Eräs orja toiActadiurnan, niinkutsutun valtakunnan lehden, joka oliRooman ainoa sanomalehti.
Poppea luki. Siinä kerrottiin viimeisistä nimityksistä, perhetapahtumista ja sodan kulusta. Henkilääkäriltä oli tiedonanto vaarallisesti sairastuneen keisarinna Oktavian terveydentilasta.
Poppea luki sen tarkkaavaisesti, pani sitten sanomalehden pois ja huoahti syvään.
"Jupiter —" virkkoi hän katsahtaen peiliin, "miten on tuo hyveellinenOktavia minua parempi?"
"Ei mitenkään, ei kerrassa mitenkään", ehätti Hippolyte sanomaan. "Hän on kuiva kuin taatelipalmu."
"Ja hänellä on koukkunenä", täydensi Tyndaris.
"Ja kuitenkin keisarinna", sanoi Poppea. "Keisarinna — käsitättekö, mitä se merkitsee?"
Hän polki vihaisesti jalkaansa.
"Maailman valtijatar. Hän on Jumalatar. Junolla, Jupiterin puolisolla ei ole ihanammat olot kuin hänellä."
"Kuka tietää", pisti väliin Hippolyte viekkaasti hymyillen, "kuka tietää… sinä olet kaunis…" Poppea nauroi.
"Imartele vaan, vanha noita. Mutta sinä olet oikeassa. Ehkä — jos minä vaan tahdon…"
Nyt muisti hän, että hän aikoi mennä ulos, ja huusi orjattaret järjestämään tukkaansa.
Tyndariksen tehtäviin kuului sekin. Hänen pienet, kapeat kätensä hävisivät valtijattaren uhkeaan tukkaan. Tehtyään sen salvalla ja öljyillä notkeaksi, kieritti hän suortuvat ruuvikierteen tapaisesti ylös, yhä korkeammalle ja korkeammalle, kunnes taiteellisesti järjestetty tukka kohosi kuin uljas rakennus hänen päänsä päällä. Sitten siroitti hän helmiäisen kuoresta kultajauhoa suortuville, niin että tukka kimmelsi kuin päivän kellervä valo.
"Miten tukkani on laitettu?" kysyi Poppea Hippolytelta, joka valvoi toimitusta.
"Chrysis, Saroniuksen lemmitty, on tarhapöllö sinun rinnallasi."
Poppea nyökäytti tyytyväisenä päätään. Tukkalaitteen huipulle kiinnittiTyndaris kultaisen pallon ja asetteli sinne tänne pieniä jalokiviä.
Kiiruusti lopetettiin pukeutuminen, jolloin Tyndaris, germaanilainen orjatar, sai pieniä erehdyksiä tuntuvasti sovittaa. Helmillä koristetut kengät kätkivät siromuotoisen jalan, ja avara, purppuran värinen stola, jossa oli valkeat juovat rinnan kohdalla, ympäröi komean roomattaren jaloa vartaloa.
Nyt toi Tyndaris norsunluisen koristelippaan ja otti sieltä esiin kaikellaisia rikkaan roomattaren koristeisiin kuuluvia kalleuksia. Tukkaan pisti hän kaksi kultaista nuolta, joitten sulat olivat helmistä. Kaulaa ympäröi kaksinkertainen helminauha, jonka helmien väliin oli sovitettu smaragdeja. Korvalehtiin kiinnitettiin suuret kultaiset päärynän muotoisiin palloihin päättyvät koristeet, etruskilaiset rannekoristeet ja sormukset, joiden kantoihin oli kiinnitetty ametystejä, koralleja ja jalokiviä, täydensivät pukua; nyt laskeutui Poppea hitaasti, majesteetillisesti, viettelevä hymy huulillaan puutarhaan, missä kantotuolin kuljettajat jo häntä odottivat.
Kantotuoli oli yli miehen korkuinen, suljettu huone, Oktophori-niminen. Sen seinät olivat lasista, nurkat koristettu kultaisilla, korkokuvilla varustetuilla pylväillä. Poppea istuutui huolettomasti hytkyviin patjoihin, ja samassa silmänräpäyksessä nousi kantotuoli maasta, alkaen tasaisesti liikkua eteenpäin neljän nubialaisen orjan notkein säännöllisin askelin sitä kulettaessa.
Poppea veti kallisarvoiset ikkunaverhot syrjään, nähdäkseen kadulle. Hän näytti odottavan jotakin, sillä hänen silmänsä tarkastelivat kärsimättömästi ihmisjoukkoja, kun kantajat kääntyivät Via Sacralle. Täällä oli vilkasta elämää. Hienoja naisia loistavissa kantotuoleissa kulki Poppean ohi tervehtien osaksi kunnioittavasti, osaksi tuttavallisesti jaloa roomatarta. Usein seurasi näitä naisia kääpiöitä, orjia, soittajia, kaikenmoista väkeä, jonka maine ei ollut juuri epäilyksen yläpuolella. Toiset niistä ratsastivat muuleilla, kun taas toiset ajoivat keveissä vaunuissa. Sen lisäksi kulki kadulla patriiseja, ritareita, senaattoreita ja nuoria tyhjäntoimittajia, jalkaisin, matkalla seikkailuja etsimään.
Eräs, jota jokainen tervehti, jonka kaikki tunsivat ja jota kaikki kadehtivat, keisarin läheinen ystävä, hänen seuralaisensa metsästysretkillä ja kumppaninsa juomingeissa, ritari ja aatelismies sanan senaikuisessa täydellisessä merkityksessä, sen lisäksi kaunis kuin Apollo, aistikkaasti ja kalleuksia säästämättä puettu, käveli juuri ryhdikkäin askelin katua alas, kun hän kaukaa huomasi Poppean kantotuolin.
Hän kiiruhti askeleitaan ja oli pian kantotuolin rinnalla.
Orjat pysähtyivät. Poppea piti sormuksilla koristetulla kädellään kiinni verhosta ja nyökäytti hiukan päätään ikkunasta.
Nuorukainen kumarsi.
"Terve, valtijatar! Jumalat suojelevat sinua!"
"Salve, Otho", vastasi Poppea. "En luullut tapaavani sinua näin aikaiseen kävelyllä."
Hän valehteli. Sillä juuri häntä oli hän etsinyt. Mutta hän oli siksi viekas, ettei koskaan ilmaissut omia ajatuksiaan.
"Sano — näin myöhään", nauroi Otho, asettaen käsivartensa ristiin rinnalleen. "Tulen juuri keisarin luota. Palatsissa oli suuret hovijuhlat."
"Sinä siis olet väsynyt ja kaipaat lepoa", sanoi Poppea, katsellen nuorukaista säteilevillä silmillään. "Puolisoni on matkustanut", lisäsi hän hiljaa. "Olen matkalla Isiksen puistoihin."
Viittaus — ikkunaverhot sulkeutuivat. Orjat nostivat kantotuolin jaPoppea hävisi.
Otho seisoi hieman hämmästyneenä ja katseli poiskiitävän kantotuolin jälkeen. Toisia naisia kulki hänen ohitsensa. Tuliset silmäykset kohtasivat häntä.
Mutta hän ei huomannut mitään. Komealla kädenliikkeellä kutsui hän vuokrakantotuolin.
"Isiksen puistoihin!" —
* * * * *
Oli yö.
Poliisikohortti oli tehnyt kierroksensa Quirinalissa. Rufiuksen palatsissa olivat kaikki levolla. Tuuli suhisi hiljaa korkeissa poppelipuissa ja taivutteli sypressejä. Puiston keskellä lirisi yksitoikkoisesti punaisten tulpaanien ympäröimä suihkukaivo. Hopeankirkas vesi välkkyi valkeassa marmorialtaassa, jota nauravat karyatidit olkapäillään kannattivat. Kauvempana taustalla näkyi kahden hampaisiin saakka asestetun orjan haamut. He pitelivät paria vahvaa muulia, jotka kantoivat välillään kantotuolia. Uljas berberiratsu kaapi kavioillaan maata läheisyydessä. Orjat odottivat jännitettyinä vihellystä, sovittua merkkiä, joka oli tarpeen tullessa kutsuva heidät herransa avuksi.
Mutta kaikki oli hiljaa.
Ainoastaan tuuli puiden latvoissa kohisi kovemmin. —
Palatsin ulkoseinällä huojui jättiläiskokoinen varjo sinne tänne. Milloin se suli kokoon, milloin laskeusi alemma, sitten taas ylemmäksi kohotakseen, kasvaen rajattomiin. Ei voinut päättää, mistä tämä kummallinen varjoleikki johtui. Äkkiä sytytettiin ensimäisessä kerroksessa lamppu. Akkunasta tulvahti valoa pimeyteen ja valon keskestä näkyi Poppean vartalo. Hänen yllään oli kallisarvoinen puku, jonka päälle oli heitetty musta, silkkinen vaippa. Hänen hiuksensa valuivat valtoiminaan olkapäille ja kipertyivät kultaisina kiehkuroina selkää alas. Hänen kalpeitten kasvojensa ilme oli tuskallisen jännittynyt. Kuunneltuaan hetkisen, otti hän käteensä öljylampun, joka ei levittänyt ympärilleen juuri enemmän valoa, kuin kiiltomato, ja piti sitä ikkunan ulkopuolella. Köydessä vähän alempana heilui mies, kuten kellon heiluri. Silmänräpäyksessä oli hän akkunan tasalla ja heilahutti itsensä huoneeseen sisään.
"Oletko valmis?" kysyi hän hiljaa.
Se oli Otho. Hänen pukunsa oli yksinkertainen, tavallisen maalaisen puku. Kasvot oli mustattu noella. Kainalossa hänellä oli paljastettu miekka.
Poppea ojensi hänelle aistikkaan lippaan.
"Koristeeni!"
Poppea kietoi käsivartensa Othon kaulaan ja viipyi siinä asennossa hetkisen.
"Kuinka minä sinua rakastan — nythän saan sen tunnustaa. Tiedätkö, mitä minä sinun tähtesi uskallan?"
"Minä tiedän — kysymyksessä on meidän molempien onni, kallis nainen.Meillä ei ole aikaa hukata. Eteenpäin!"
Hän nosti voimakkaalla käsivarrellaan Poppean siron ruumiin maasta ylös. Tämä kyyristyi vavisten hänen rintaansa vasten ja puristi käsivartensa lujemmin hänen kaulaansa. Yhdellä hyppäyksellä oli Otho ikkunalaudalla, tarttui oikealla kädellään köyteen ja alkoi verkkaan laskeutua alas.
Kun he riippuivat arviolta puolivälissä ikkunan ja maan välillä, ilmestyi ylös iljettävä, vanha pää, irvisti kavalasti, ja vanha raivotar Hippolyte huusi hiljaa laskeutuville.
"Sabina, korkea valtijattareni, minne riennät sinä näin tavattomaan aikaan?"
Pakolaiset eivät vastanneet. Otho liukui entistä nopeammin syvyyttä kohti. Mutta vanhus, joka näki menettävänsä paikkansa ja joka sitä paitsi pelkäsi Rufiuksen epäilevän häntä osalliseksi pakosuunnitelmaan, huusi nyt täyttä kurkkua:
"Valtijatar! Pysähtykää! Minnekkä näin myöhään? Ylös, orjat! Hälyyttäkää talo! Valtijatar ryöstetään! Varas on palatsissa! Laskekaa koirat irti!"
Silmänräpäyksessä oli talonväki liikkeessä. Juuri saavuttivat Otho ja Poppea maan, kun portit syöstiin auki ja ulos ryntäsi kaksi orjaa suoraan pakolaisia kohti. Otho jätti Poppean sylistään ja tempasi miekan vaippansa alta. Samalla päästi hän kimakan vihellyksen. Taitavalla iskulla teki hän toisen ahdistavan orjan taisteluun kykenemättömäksi. Mutta toinen suuntasi jo aseensa häntä kohti. Muita orjia kiirehti paikalle. Syntyi kauhea hälinä. Tuotiin tulisoihtuja. Paikalla rientävän poliisikohortin hätämerkit kaikuivat kolkkoina yössä —.
Silloin harppasi kaksi jättiläiskokoista miestä Rufiuksen orjien joukkoon. Salamannopeasti jakoivat he iskuja oikealle ja vasemmalle, niin että hyökkääjät hämmästyneinä ja pelästyneinä väistyivät. Nämä miehet olivat kaksi Othon orjaa, jotka kuten raivoisat tiikerit hyökkäsivät Rufiuksen palvelijoiden kimppuun. Syntyi yleinen hämminki. Tulisoihdut sammuivat. Silloin sieppasi Otho puoleksi tajuttoman Sabinan syliinsä ja katosi pitkin harppauksin yön peittoon.
Kun talon orjat olivat tointuneet ensimäisestä pelästyksestään, olivat Otho ja Poppea hävinneet. Syntyi raivoisa taistelu Othon orjien ja talon palvelijoiden välillä. Pian huomattiin, että edelliset olivat gladiaattoreita. Viisi heidän vastustajistaan kieri maassa. Toiset peräytyivät takaisin palatsia kohti. Silloin ilmestyi paikalle poliisikohortti. Mutta ennenkuin Rufiuksen orjat, jotka luulivat saaneensa uusia vihollisia, tunsivat sotilaat, olivat gladiaattorit pujahtaneet heidän näkyvistään ja hävinneet pimeään.
Sillä välin oli Otho Poppean kera, joka taas oli täydelleen tointunut, rientänyt kantotuolille. Sabina hyppäsi sisään. Otho heittäytyi ratsulleen — piiskan isku ja pieni karavaani kiisi pitkin ahtaita katuja kaupungin itäistä porttia kohti. Kaukaa kuului taistelun melu. He olivat jo jokseenkin loitolla vaaran paikasta, kun äkkiä tien sulki poikkikadulta syöksyvä ratsumies.
"He — minne matka?" huusi hän Otholle, joka tuskin sai pidätetyksi hevostaan, ettei töytännyt ratsastajaa vastaan, "minusta näyttää, ett'et sinä ole oikeilla asioilla! Seis, sanon minä!"
Otho, joka ensi silmäyksellä tunsi kotia palaavan Rufiuksen, koetti ajaa hänet kumoon. Mutta Rufius istui varmasti satulassa. Muulit säihkyivät. Miesten miekat kalskahtivat yhteen.
"Tie auki!" huusi Otho raivoissaan, "taikka olet kuoleman oma!"
Rufius, joka tunsi ystävänsä äänen, peräytti ällistyneenä ratsunsa.
"Otho — sinäkö?"
Tätä hetkeä käytti Otho hyväkseen, antaakseen muuleille raivoisan iskun, niin että ne täyttä ravia lensivät paikalta.
Jo kuului miesten korviin takaa-ajavien huudot:
"Sabina — ryöstö — murha", kaikui sekaisin melun keskeltä.
Rufius säpsähti. Hänen kätensä lensi vaistomaisesti otsalle — hän käsitti oitis asian laidan. Hänen jalot piirteensä vääristyivät. Otho painoi kannukset syvälle ratsunsa kylkiin. Mutta samassa pyörähytti Rufiuskin hevosensa ja nelisti pakenevain jälkeen. Miekat välkkyivät kuutamon valossa. Hetkisen riehuivat miehet milloin rinnakkain milloin jälekkäin ja kalvat risteilivät kalskahdellen kolkosti toisiaan vastaan.
Koko kaupungin osa havahtui yöunestaan. Silloin, kun Rufius taas oli jäänyt hiukan jälkeen, käänsi Otho äkkiä uskomattoman taitavasti ratsunsa ja samassa silmänräpäyksessä kun Rufius täyttä laukkaa syöksyi ohi, sysäsi hän takaa päin säilänsä kahvaa myöden vastustajansa niskaan.
Rufius päästi tuskan huudon ja putosi raskaasti hevosen selästä, joka pelästyneenä nelisti eräälle sivukadulle. Mutta Otho laski jälleen täyttä vauhtia muulien jälkeen.
Takaa-ajajat pysähdytti poikkipuolin kadulla makaava Rufius.
Äänekkäästi valittaen nostivat orjat herransa maasta, saattaakseen hänet kotiin. Mutta Rufius teki kädellään heikon, kieltävän liikkeen. Sitten viittasi hän siihen suuntaan, jonne murhaaja oli kadonnut.
"Kirous teille!" mutisivat värähtelevät, vaahdon peittämät huulet. "Onnettomuus sinulle, Otho, sinun suvullesi, koko Roomalle. Kuolema teille kaikille…"
Verta tulvahti hänen suustaan. Pää hervahtui erään orjan syliin.
Samassa silmänräpäyksessä sivuuttivat Otho ja Poppea portin, vartijan ollessa nukkuvinaan. Otho ei ollut suotta keisarin suosikki ja yhtä kaikkivoipa kuin hänkin.
Muutamia tunteja myöhemmin kätki eräs maatalo Campanjalla pakolaiset ja heidän rikoksellisen onnensa. Mutta Rufius makasi paareilla palatsissaan, jossa nyt oli autiota ja hiljaista.
"Voitto, Antonius! — Tässä on armahduskirjasi. Nero asettaa sinut jälleen pretorianikaartiin. Britannicus onnittelee sinua."
Julia oli kiireisin askelin rientänyt siihen huoneeseen, jonka hän oli luovuttanut Antoniukselle. Hän itse nukkui viereisessä salissa, jota erotti upseerin huoneesta ainoastaan raskas, purppurainen esirippu.
Antonius oli toipunut jo niin paljon, että voi vapaasti ja ilman käärettä päässä liikkua. Hän oli koko päivän kävellyt huoneessaan edestakaisin, odottaen tuomiotaan. Salaisesti hautoi hän päässään voimatonta kiukkuaan ja mietiskeli tulevaisuutta ja sen tuomia tehtäviä, sillä hän oli edelleenkin varma oikean asian voitosta.
Nyt oli hän siis vapaa!
Hänen edessään seisoi vienosti punehtuen tuo ihana naisolento, jota hän sai kiittää hengestään, ja katseli loistavin silmin häntä.
"Ilmottaudu mahdollisimman pian keisarin puheille", jatkoi neito, "ja pidä huoli siitä, että voit hänelle mainita jonkun piilopaikan, jossa olet ollut sairautesi ajan. Ei kukaan saa tietää sinun olleen minun luonani, sillä tällaista rikosta keisarillisen huoneen lakeja vastaan ei imperatori todellakaan antaisi anteeksi."
"Minä olen noudattava määräyksiäsi, Julia", vastasi Antonius, ottaen päälleen panssarinsa, joka niin monta viikkoa oli riippunut käyttämättä seinällä. Julia ojensi hänelle kypärän. "Sinä menet minun makuuhuoneeni läpi pieneen käytävään, joka johtaa palatsin kappeliin. Siellä odottaa minun orjattareni, jonka johdettavaksi sinun on antauduttava. Takaportin kautta pääset kenenkään huomaamatta täältä. Jumala olkoon sinulle armollinen, Antonius."
Nuorukaisen kalpeat kasvot synkistyivät. Kauvan katsoi hän tyttöä. Tämä piti silmänsä alasluotuina, aivan kun ei hän olisi uskaltanut katsoa silmiin miestä, jonka elämän hän oli ryöstänyt kohtalolta.
Antoniuksen oli vallannut syvä liikutus. Mikä ajoi hänen silmäänsä kyynelen — hänen joka ei koskaan ollut itkenyt? Mikä ahdisti hänen sydäntään tällä hetkellä ja ryösti puhetaidon? Kiitollisuuttako se oli?
Ainoastaanko vaan kiitollisuutta? Hän ei osannut itsekään selittää, mikä voima pakoitti hänet heittäytymään polvilleen Julian eteen ja kostuttamaan hänen käsiään kyynelillään.
Hetkisen he olivat molemmat hiljaa. Julia seisoi suorana ja katseli kaihoisasti edessään polvistuvaa nuorukaista. Vienolla liikkeellä irroitti hän oikean kätensä tämän kädestä ja laski sen ritarin kumartuneen pään päälle. Mutta hänen silmänsä suuntautuivat taivasta kohti ja kaikkivaltiaan luokse kohoutui tulinen rukous hänen puolestaan, joka oli tullut hänelle niin sanomattoman rakkaaksi.
Pyhä rakkauden side yhdisti nämä sydämet toisiinsa, vaikka he itse sitä tuskin tiesivät. Sillä kuinka olisi Antonius hetkeksikään voinut unohtaa itsensä niin, että olisi toivonut saavansa Julian, joka oli ylhäinen kuin prinsessa? Ja kuinka olisi Julia, kristitty, saattanut lahjoittaa sydämensä henkilölle, joka uuden Jumalan tunnustajia piti pahimpina vihollisinaan?
Niin erosivat he sydämessä kaiho, jota ei aika eikä mikään ollut kyennyt poistamaan.
Jo tarttui Antonius esirippuun, kun hänen vasen kätensä tunnustellen koetti sivua.
"Miekkani!"
Julia säpsähti.
"Minä unohdin", mutisi hän — "mutta etkö tahdo ottaa imperatorilta vastaan uuden? Tämä on vielä veressä."
Soturin kasvoihin ilmestyi julma piirre. "Juuri sitä tahdon minä kantaa, Julia. Miekkaa, jota vielä petturien veri tahraa. Anna se minulle." Huoahtaen otti Julia aseen seinältä, jossa se oli ollut piilossa muutamien eläinten taljojen välissä. Sinä päivänä, jona tiedoton soturi tuotiin hänen huoneisiinsa, oli hän ripustanut miekan sinne ja siellä se oli ollut unohduksissa.
Mutta Antonius tunsi vanhojen voimiensa palaavan, omistaessaan taas vanhan miekkansa. Voimakkaalla liikkeellä oli hän temmannut raudan huotrastaan ja katseli sitä nyt miltei liikutuksella. — Se oli ruostepilkkujen peitossa, mutta niiden välillä punoitti hyytynyttä verta. Unohdettu oli Julia, unohdettu menneisyys ja nykyisyys. Entinen rajuus valtasi sotilaan, katsellessaan murha-asetta.
Heittäen vielä silmäyksen hämmästyneeseen tyttöön, kiiruhti hän ulos, etsien neuvottua tietä, joka hänet oli viepä taas vapauteen.
Kauvan seisoi Julia paikallaan ja katseli esirippua, joka vielä liikkui.
Sitten lähti hän ajatuksiinsa vaipuneena siihen palatsin osaan, jota keisarinna vallitsi. —
* * * * *
Antonius oli saapunut kadulle kenenkään häiritsemättä. Raikas, leppeä, aurinkoinen ilma häikäisi häntä ja huumasi samalla kertaa.
Siinä lepäsi Rooma, vanha, ylväs Rooma! Kaikki neljätoista kaupunginosaa olivat entisellään. Keisarin komeat rakennukset eivät olleet luhistuneet. Tasavallan rakennuttamat temppelit huikaisivat silmää valkeudellaan. Ruusut tuoksuivat kuin ennenkin. Kapitoli yleni synkkänä, jylhänä. Ihmiset kulkivat, nauroivat ja juttelivat kuten ainakin. Aurinko paistoi ja Italian päällä kaareutui ikuinen, tummansininen taivaankansi.
Ja kuitenkin istui caesarin istuimella salamurhaaja!
Mietteissään kulki soturi eteenpäin, välittämättä suunnasta. Hän mietti, missä sanoisi olleensa ajan tuosta muistettavasta päivästä lähtien. Että tyranni sitä tiedusteleisi, oli epäilemätön asia, ja hänen täytyi välttää epäluulon kohdistumista Juliaan.
Kauvan harhaili hän hiljaisemmissa kaupungin osissa. Hän ei ollut huomannut, että oli tullut hämärä ja koettaessaan välttää seutuja, jossa voisi tavata tuttuja, oli hän joutunut Ostian portille ja jatkanut matkaansa pitkin Via Ostiaa.
Yö oli saapunut. Taivaalle oli noussut kuu ja sen valossa huomasi Antonius äkkiä edessään tiellä miehen ruumiin, jota ympäröi laaja verilammikko. Säikähtyneenä kumartui upseeri tarkastelemaan kuollutta. Hän näytti tulleen matkalta, sillä hänen pukunsa oli pölyssä ja hänen kasvonsa, joihin myös oli sattunut miekan isku, olivat sannoittuneet. Kaikki yksityisseikat todistivat, että mies oli ylhäissäätyinen; hänen vaippansa oli komea, aseet mitä kallisarvoisimmat ja kädet hennot. Ja kun Antonius tarkemmin katseli kuolleen kasvoja ja lähemmin tutki hänen kasvonpiirteitään, kouristi äkkiä sanomaton kauhu hänen sydäntään; raivosta huudahtaen peräytyi hän surmatun luota.
Tiellä makaava oli Narsissus, keisari Claudiuksen entinen ministeri.
Siis hänetkin olivat Agrippinan vehkeet vaatineet uhrikseen! Antonius polvistui ruumiin viereen ja tutki, eikö olisi ollut mitään merkkejä mahdollisesti huomattavissa, jotka johtaisivat hänet murhamiesten jäljille. Hän ei epäillyt silmänräpäystäkään, että murhan suunnittelija istui keisarillisessa linnassa. Mutta ne, jotka olivat panneet toimeen konnantyön, ne tahtoi Antonius saada selville ja saattaa edesvastaukseen.
Kuollut oli ollut ennen hänen ystävänsä. Oli ollut aika, jolloin Antonius oli ollut Liviassa, Narsissuksen puolisossa nähnyt maailman ihanimman, viehättävimmän naisen. Nuoruuden huumauksessa oli hän kerran ilmaissut Livialle intohimonsa. Mutta tämän hylkäys oli saanut hänet pian järkiinsä, ja siitä saakka ei Narsissuksen puoliso olisi mistään löytänyt uskollisempaa ja kunniallisempaa hyveensä puolustajaa. Narsissus ei kuitenkaan ollut koskaan voinut unhottaa tätä nuorekkaan upseerin tekoa, jonka merkitystä hän liioitteli. Niin oli syntynyt molempien miesten välille salainen vihollisuus josta ainoastaan Livialla oli aavistus. Tätä ajatteli Antonius, seisoessaan tuon kunnioittamansa miehen kylmenneen ruumiin ääressä. Hän päätti verisesti kostaa niille, jotka olivat palkinneet tämän miehen rajattoman uskollisuuden ja hänen monet ansiokkaat palveluksensa valtiolle noin konnamaisella tavalla.
Hän ajatteli Liviaa ja hänen suruaan. Se seikka, että Narsissus oli ollut matkalla Ostiaan, saattoi hänet otaksumaan, että Liviakin nyttemmin oleskeli siellä.
Lähenevien askelten kaiku herätti hänet ajatuksistaan, luullen, että murhaajat palaisivat vielä korjaamaan ruumista, taikkapa etsimään verenjanolleen uutta uhria, paljasti hän miekkansa ja syöksyi lähestyviä vastaan. Pian huomasi hän kuitenkin että luullut rikoksentekijät olivatkin poliiseja, ja ennen kuin hän osasi arvata mitä tämä merkitsi, olivat nämät hänet saartaneet.
Kohortin päällikkö kävi tarkastelemaan ruumista ja astui sitten sotilaitten kiinni pitelemän Antoniuksen luokse.
"Auttakaa minua rikoksentekijäin etsimisessä", huusi nuorukainen. "Mitä mielettömiä te olette! Pidätätte minua, sen sijaan, että ajaisitte takaa murhaajia."
"Se on tuskin tarpeellistakaan", vastasi komentava upseeri, "syyllisen olemme juuri saaneet käsiimme."
Antonius hätkähti.
"Mitä tarkoitat upseeri?"
"Miekkasi, päämies, jos saan pyytää."
Antonius kohotti miekkaa pitelevän käden, mutta sotilaat väänsivät häneltä aseen ja ojensivat sen johtajalleen. Tämä katsoi sitä tarkkaavasti.
"Terä on tahmainen. — Sinä näytät kauvan levänneen työsi jälkeen, päämies. Tässä on hyytynyttä verta."
Antonius koetti puhua, mutta ääni ei tehnyt tehtäväänsä. Häntäkö siis pidettiin murhaajana? Häntä!
Käheä nauru pääsi hänen kurkustaan.
"Viekää minut tuomarin eteen", sanoi hän lyhyesti.
"Se on tapahtuva, päämies", vastasi poliisiupseeri.
"Sotilaat, nostakaa kuollut."
Nyt kun hän tarkemmin silmäsi ruumista, astahti hän hämmästyneenä taapäin.
"Kautta Styxin — elleivät silmäni petä, on kuollut — Narsissus, rahaministeri."
"Jonka kruunatun rikoksentekijän kurjat kätyrit ovat toimittaneet tieltä pois", huusi Antonius.
Upseeri rypisti kulmiaan.
"Mitä tarkoitat?"
Mutta Antonius oli kyllin viisas jättääkseen lähemmin selittämättä varomattoman huomautuksensa, jonka häpeä ja raivo olivat puristaneet hänen suustaan.
"Minä kuljin tätä tietä", sanoi hän vastaukseksi, "ja tapasin aatelismiehen veressään virumassa. Hänen murhaamisestaan ei voinut olla kovin kauvan."
"Uskokoon sitä ken tahtoo", vastasi kohortin päällikkö naurahtaen. "Mitä on sinulla tekemistä öiseen aikaan täällä? Mitä varten raahaat sinä ruostunutta, veristä miekkaa mukanasi? Missä olit sinä silloin kuin aatelismies murhattiin, ellet täällä?"
Jo oli Antonius vastaamaisillaan: Silloin olin minä keisarillisessa linnassa — mutta ennen kuin ensimäinen sana pääsi huulilta, hillitsi hän itsensä ja vaikeni.
"Eteenpäin!" komensi kohortin johtaja — "vankilaan!"
Antonius vietiin Mamestinuksen vankilaan. Ahtaassa kopissa, jonka heikko öljylampun valo teki paremmin kolkommaksi kuin hauskemmaksi, istui hän homeisella puupenkillä ja koetti miettiä, mitä oli tapahtunut ja mitä hänellä oli odotettavissa.
Kuka oli murhannut Narsissuksen? Se oli kysymys, joka hänen eteensä tultaisiin asettamaan.
Hänen täytyi oikeuden edessä puolustaa itseään, se oli päivän selvää. Ja hän kykenisi myöskin todistamaan syyttömyytensä. Sillä päivällä, jolloin konnantyö oli tapahtunut, ei hän ollut murhapaikan läheisyydessäkään ollut. Sillä hetkellä, jolloin ministeri oli kaikesta päättäen surmattu, oli hän ollut vielä keisarillisessa palatsissa. Syyttömyytensä varmassa tunnossa ojentautui Antonius kovalle sijalleen, palaten taas ajatuksissaan sinne, jossa hän viimeiset viikot oli viettänyt. Hänen silmiensä eteen nousi tuon tytön kuva, joka hänen sydäntään hallitsi, säteilevän puhtaana, lupaava hymy huulillaan.
* * * * *
Keisari oli jättänyt jutun senaatin käsiteltäväksi. Vastoin tapaa vaati Agrippina oikeutta olla läsnä istunnossa, jossa juttu nuorta kaartinupseeria vastaan oli esillä; senaatti, joka ei ollut enään vapaa kansan edustuslaitos, vaan keisarin tahdoton palvelija, antoi suostumuksensa. Tosin oli senaatissa jäseniä, jotka uskollisesti pysyivät velvollisuuksissaan ja noudattivat Rooman lakeja vastoin keisarinkin tahtoa. Mutta mitä voivat he? He olivat kallioita, jotka kyllä horjumatta kestävät myrskyn möyrivien aaltojen hyökkäykset, mutta eivät kykene niitä hillitsemään.
Agrippinalle oli varattu kunniaistuin, jolla keisari istui silloin kuin hän itse johti jotakin tärkeätä senaatin istuntoa.
Hitaasti täyttyi korkea sali. Senaattorit kävivät paikoilleen. Viimein ilmestyi Agrippina, leskikeisarinna. Hänen olkapäillään riippui komea kultaompeluksin koristettu purppuraviitta aleksandrialaisesta silkistä. Senaattorien kunnioittavasti tervehtiessä istuutui hän valtaistuimelle. Hän näytti olevan vanhentumaton, näytti käyneen entistä kauniimmaksi sen jälkeen, kun hänestä oli tullut Rooman mahtavin henkilö. Sillä vielä oli hänen vaikutuksensa nuoreen hallitsijaan horjumaton. Pallaan rautakylkeä vastaan taittuivat kaikki leskikeisarinnaa vastaan suunnatut juonet.
Hän katseli ylpein silmäyksin komeata kokousta. Usea paikka oli uudelleen täytetty Neron hallitukseen astumisen jälkeen. Siinä lähinnä istui Callistus, joka esillä olevassa jutussa toimi syyttäjänä. Hän kantoi oikeaa kättänsä puolittain togan alle kätkeytyvässä siteessä. Leskikeisarinna oli itse hänet tähän tärkeään tehtävään valinnut, ja ystävällisellä silmäyksellä rohkaisi hän uskottuaan näyttelemään osaansa taitavasti ja — kauniisti. Callistus oli itse toimittanut Narsissuksen murhan; ei kukaan olisi siis paremmin kyennyt valvomaan hovin etuja tässä jutussa, kuin hän, hovin konnamaisin palvelija.
Synkin katsein mitteli hän miestä, joka oli rohjennut astua puolustamaan syytettyä. Tuo peloton oli Borea Soranus, mies yhtä urhoollinen kuin oikeamielinenkin, mies, jonka hänen persoonalliset hyveensä olivat tehneet yhtä suosituksi kansan keskuudessa, kuin epäiltäväksi hovissa.
Kokoontuneitten keskuudessa syntyi liikettä.
Antonius ilmestyi tuomariensa eteen.
Hän oli kalpea sairaudestaan sekä elämästä maanalaisessa kopissaan heikontunut. Kuitenkin oli hänen ryhtinsä ylpeä ja luottamuksensa horjumaton.
Mitä saattoi hänelle tapahtua?
Hän oli syytön ja ainoastaan onneton sattuma oli heittänyt häneen syyllisyyden varjon.
Callistus, syyttäjä, alkoi puheensa.
Antonius hätkähti, kun hänen silmänsä kohtasivat Agrippinan uskotun.
Hän tiesi mitä tältä taholta oli odotettavissa…
"Senaattorit", alkoi yleinen syyttäjä, "jos kukaan on ansainnut koetellun oikeudentunnon täyttä ankaruutta, niin on sen tehnyt Markus Antonius, keisarillisen kaartin upseeri, joka on murhannut meidän kaikkien kunnioittaman ja rakastaman miehen." Makealla hymyllä ja teeskennellyllä ihastuksella luetteli hän Narsissuksen ansiot, hänen palveluksensa kuolleelle, jumalalliselle Claudiukselle, hänen hyveensä, hänen oikeudenmukaisuutensa sekä ystävää että vihamiestä kohtaan.
"Isänmaa menetti hänessä parhaan kansalaisen — keisari uskollisimman palvelijan… eikö jokaisen isänmaan onnea ihannoivan silmiin nouse häpeän, epätoivon ja vihan kyyneleet ajatellessa, että tällainen kansalainen on saanut päättää päivänsä maantiellä, että ylhäinen virkamies on konnamaisen salamurhaajan uhrina verensä kuiviin vuodattanut?" Nyt ryhtyi Callistus lähemmin kuvailemaan Antoniuksen vangitsemistilaisuutta. "Kaikki tosiasiat viittaavat siihen, että kukaan muu kuin Markus Antonius ei voi olla syypää tuohon konnamaiseen tekoon. Mutta nämä suoranaiset todisteet eivät ole saaneet paatunutta rikoksen tekijää vielä tunnustamaan syyllisyyttään. Hän kieltää, ja hänen puolustukseksensa kärjistyy kysymykseen, jonka hän on tehnyt tutkintotuomareille:
"'Miksi olisin minä tuon työn tehnyt?'
"Todellakin, senaattorit, siinä olisi ratkaisematon arvoitus, ellei minulla olisi käytettävissäni todisteita, jotka osoittavat, että pretorianilla oli vieläpä erittäin painavat syyt murhata Narsissus.
"Me olemme kaikkivaltiaat valtakunnassamme, Antonius, eikä pieninkään synti jumalia tai keisaria vastaan jää meiltä huomaamatta.
"Ymmärrä minua oikein, Antonius, ja jumalien ja kunniasi nimessä vastaa totuuden mukaisesti:
"Rakastatko Liviaa, ministerin puolisoa?"
Antonius kalpeni, ei sen vuoksi, että hän olisi pelännyt kysymyksen takana piilevää vaarallista ansaa, vaan siksi, että hänen jaloa mieltään pahoitti tämän kunnioitettavan naisen nimen sekoittaminen tähän juttuun. Siitä huolimatta vastasi hän totuuden mukaisesti:
"Kyllä", vastasi hän, "oli aika, jolloin minä tätä jaloa naista rakastin. Mutta hänen hyveensä ohjasivat minut oikealle tolalle, tavottelemaan — ei hänen rakkauttaan — vaan hänen kunnioitustaan."
Syyttäjän kasvot vetäytyivät pirulliseen irvistykseen.
"Ei kukaan, Antonius, tahdo epäillä Livian hyveellisyyttä, mutta meidän on lupa tämän tunnustuksen jälkeen epäillä sinun sanojesi totuutta. Sillä aistillinen intohimo on kuin hehkuva hiilos, jonka myrskyt voivat uudelleen saada hehkumaan. Kieltäytymisen tuhan alla hehkuu salainen tuli, joka ensimäisen aiheen johdosta leimahtaa liekiksi. Se tuli kuluttaa kaiken — totuuden, kunnian ja hyveen. Ei ole enään epäilystäkään siitä, että Antonius ei olisi todellinen rikoksentekijä. Ja tietäen, että te, senaattorit, halveksitte murhamiestä yhtä paljon kuin minäkin, jätän turvallisesti teille tuomion langettamisen."
Jännitys, jolla kuulijat olivat seuranneet puhetta lankesi Callistuksen lopettaessa. Agrippinan huulilla väreili tyytyväinen hymy. Callistus heitti ilkkuvan silmäyksen Antoniukseen, mutta laski paikalla katseensa. Yliluonnollinen viha, joka leimusi upseerin silmissä sai hänet kauhistumaan.
Voi, jos Antonius joskus pääsisi kostamaan. Siitä sukeutuisi hirveä tilinteko.
Nyt astui Borea Soranus esiin ja mitellen Callistusta halveksivin silmäyksin alkoi hän selvällä, täyteläisellä äänellä:
"Senaattorit! Minun mielestäni Callistuksen puheessa ilmeni liian suuressa määrässä persoonallinen viha. Olisi hyvä, jos tätä asiaa ratkaistaessa ei kiinnitettäisi kovin paljon huomiota syyttäjään, vaan sitä enemmän tosiasioihin ja — eikä suinkaan vähimmässä määrässä — syytetyn persoonallisuuteen."
Sitten puhui senaattori olosuhteista, joissa Antonius vangittiin. Hän huomautti, kuinka oli aivan luonnotonta otaksua, että Antonius, jos hän todellakin olisi ollut murhaaja, olisi jäänyt paikalle niin pitkäksi aikaa ja sitten syöksynyt poliisikohortin lähestyessä sitä vastaan. Myöskin osoitti hän tyhjiksi ne johtopäätökset, jotka Callistus oli vetänyt Antoniuksen tunnustuksen johdosta suhteestaan Liviaan, Narsissuksen puolisoon.
"Callistus", lopetti Soranus puheensa, "nimitti rakkautta kaikki kuluttavaksi tuleksi, jonka synnilliseen hehkuun hyveet hukkuivat. Minun mielestäni se on huono selitys jalolle tunteelle, minkä valtaan Antoniuskin oli kerran joutunut. Ei pahaan, vaan päinvastoin hyvään täytyi häntä johtaa ihailunsa jaloa Liviaa kohtaan. Sillä rakkaus on kuin puhdas, valkoinen tähti, joka tuikkaa taivaan laella ja johtaa yksinäisen miehen askelia pimeässä. Onnellinen se, jolle rakkauden valossa elämän yö muuttuu päiväksi, jonka myrskyävä sydän saa odottaa sitä hetkeä, jolloin tuo tähti puhtaana ja kauniina astuu alas korkeudestaan, antautuaksensa rakastetun omaksi. Mutta onnellinen myöskin hän, joka kykeni kieltäytyen sulkemaan nuot kalpeat säteet sydämensä sopukoihin, joka kykeni varjelemaan hyveensä ja pitämään sielunsa puhtaana. — Sellainen, senaattorit, oli Antoniuksen rakkaus; ei ikinä voinut se johdattaa häntä surmaamaan miestä, joka oli jo kauvan ollut hänen persoonallinen ja valtiollinen ystävänsä —."
Puhe ei ollut tekemättä vaikutusta. Agrippina rypisti uhkaavasti kulmiaan, Callistus päästi käheän naurun.
Ryhdyttiin uudestaan kuulustelemaan syytettyä, joka jo vankilassa oli kertonut kaikki, mitä tiesi.
"Sinä et ollut Roomassa sinä päivänä, jolloin Narsissus murhattiin?" kysyi kuulusteleva senaattori.
"Päinvastoin. Minä olin Roomassa."
"Mutta et — niin väität — sillä kulmalla, jossa murha tapahtui."
"Aivan niin."
"Sinä tulit sattumalta Ostian tielle?"
"Ihan sattumalta."
"Sinä olit menossa Ostiaan?"
"En."
"Mitä oli sinulla sitten tekemistä Ostian tiellä?"
"Ajatukseni — onneton sattuma oli ohjannut askeleeni sinne."
"Sinulla täytyi olla kuitenkin joku tarkoitus, Antonius?"
"Ei, senaattori. Minä kuljin, kuten sanoin, ajatuksissani."
"Mistä sinä tulit?"
Antonius ei vastannut.
"Sinut otettiin tuona päivänä, jolloin sinut vangittiin, imperatorin armosta jälleen armeijaan. Sinä olit ollut kuolemaan tuomittujen joukossa siihen asti. Otaksuttavasti sinä tulit nyt piilopaikasta, jossa olit viettänyt ajan keisarin valtaistuimelle nousemispäivästä."
"Aivan niin."
"Missä sinä olit ollut?"
Antonius vaikeni.
"On selvää, Antonius, että jos sinä voit osoittaa olleesi mainittuna päivänä edes muutamia tunteja aikaisemmin, kun sinut tavattiin kuolleen luota, jossakin toisessa osassa Roomaa, niin sinun syyttömyytesi on todistettavissa. Mutta vaikenemisesi on sama kuin tunnustus. Siis puhu."
Yhä vaikeni Antonius. Hänen katseensa harhaili ympäri huonetta, pysähtyi Agrippinan kasvoihin ja suuntausi sitten lattiaan.
Agrippina kumartui eteenpäin. Hänen huulillaan leikkieli hymy.
Eikö tässä ollut olemassa joku salaisuus, jonka uhriksi Antonius nyt oli joutumassa?
"Missä olit tuona päivänä Antonius?" kysyi hän pehmein, viettelevin äänin. "Mikä katto varjosi sinua tuona onnettomana hetkenä? Eikö ole yhtään ystävää, joka voisi astua puolestasi todistamaan?"
Ja hetkisen odotettuaan, jatkoi hän:
"Selitä meille, Antonius, missä olit silloin kun murha tapahtui, ja minä annan keisarillisen sanani — sinä olet vapaa."
Antonius oli vaiti.
Keisarinna kalpeni.
Hän oli nähnyt valkoiseen pukuun puetun tytön kuninkaallisella kädenliikkeellä työntävän vartijan keihään syrjään ja astuvan saliin juuri kun hän lausui viimeiset sanansa.
Senaattorit nousivat seisoalleen langettaakseen tuomionsa.
Silloin astui tyttö etualalle, ja ojentaen kätensä rukoilevasti, hän huusi väräjävin äänin:
"Hän on syytön!"
Senaattorit seisoivat kuin kivettyneinä.
Keisarinna oli hypähtänyt istuimeltaan ja ojensi käskevästi kätensä tyttöä kohti — mutta ääni kielsi palveluksensa. Callistus puri huuliinsa — ainoastaan Soranus, senaattori, hymyili lempeästi.
Antonius oli astunut askeleen taaksepäin. Hän katseli osittain kauhistuneena, osittain ihaillen Juliaa, ja hänen voimakkaille piirteilleen levisi ihmeellinen loiste. Hetkeksi vaan lyhyeksi silmänräpäykseksi käänsi tyttö kalpeat, enkelimäiset kasvonsa nuorukaiseen päin ja hänen ihanat silmänsä säteilivät kauniimmin kuin koskaan.
Mutta Antonius oli silloin jo kääntynyt hänestä pois päin ja oikeaa kättään ojentaen sanoi hän varmasti:
"Minä en tunne tuota tyttöä."
Senaattorit olivat tointuneet ällistyksestä, jonka naisen ilmestyminen neuvossaliin oli synnyttänyt ja istuutuivat uudelleen.
Soranus käsitti, että tästä silmänräpäyksestä riippui kaikki. EnnenkuinCallistus oli ehtinyt tointua, kääntyi hän ankarana Antoniuksen.
"Kuinka, ritari", sanoi hän, "sinä et sano tuntevasi prinsessa Juliaa, keisarinnan ystävätärtä?"
Antonius, joka oli oitis käsittänyt, että Julia tahtoi uhrata itsensä, tahtoi tunnustaa totuuden, pelastaakseen hänet pyövelin käsistä, oli lujasti päättänyt torjua tuon jalomielisen uhrauksen.
Hänkö jättäisi tämän kauniin, puhtaan olennon keisarinnan kostolle, ostaakseen itselleen vapauden? Noitten kukoistavien kasvojenko pitäisi hänen tähtensä vaaleta? Loistavien silmien hänen tähtensä sammua?
Ei koskaan!
Hän pudisti päätään.
"Ei, senaattori, minä en tunne häntä."
"Kuinka", jatkoi Soranus, "sinä, joka niin usein olet ollut vahdissa keisarillisessa linnassa, et sano nähneesi keisarinnamme seuralaista?"
"En koskaan ole häntä nähnyt, senaattori."
Soranus uskalsi äärimäisyyteen.
"Kuinka, Antonius, sinä et muista enään, kuinka minä kerran näytin prinsessaa Appian kadulla, kuinka sinä ihmetellen hänen kauneuttaan ja suloaan pysähdyit tielle katselemaan?"
Antonius hymyili, ja heittäen ystäväänsä surumielisen, paljon puhuvan silmäyksen, pudisti hän ääneti päätään. Soranus ymmärsi ja vaikeni.
"Kuinka?" huudahti Julia, astuen askeleen Antoniusta kohti, "etkö sinä tunne minua?"
Heidän katseensa kohtasivat ja vajosivat toisiinsa.
Antonius kalpeni.
"Minä en tunne sinua."
"Ah — sinä et tahdo tunnustaa totuutta, säästääksesi minua, Antonius?Tahdot mieluummin kärsiä kunniattoman kuoleman, kuin nähdä minunkunniani epäilyksen alaisena? Kuinka tuhmaksi minun pitää sinua sanoa?Mitä olisi puhtaus, jos sen pitäisi olla toisten alhaisuuden kuvastin?Petollinen varjo, arvoton koristeeksi naiselle.
"Ei, senaattorit, älkää uskoko häntä. Hän valehtelee, senaattorit; ensi kerran puhuvat hänen huulensa sanoja, jotka eivät ole totta —.
"Hän tuntee minut yhtä hyvin kuin minä hänet, sillä silloin kunNarsissus surmattiin, oli Antonius minun luonani, minun huoneissani."
"Oh, neiti — te olette kadottanut järkenne!" vastasi Antonius.
"Päin vastoin, senaattorit — minä puhun totuuden nimessä."
"Jalomielisyytesi on johtanut sinut valheeseen, Julia!"
"Ei, Antonius — sinun eksynyt sydämesi ei tahdo ymmärtää todellista hyvettä. Hän on syytön, senaattorit — minä vannon, että sanani ovat totta!"
Ei kukaan vastannut enään.
Agrippina oli vaipunut takaisin istuimelleen. Hänen silmistään sinkoilivat salamat. Hänen huulensa vapisivat.
Hän antoi merkin Callistukselle, ja tämä astui Soranuksen luo.
Lyhyen sanan vaihdon jälkeen julistettiin Antonius syyttömäksi ja vapaaksi.
Agrippina nousi verkkaan ylös. Kohottaen päänsä korkealle, katsoi hän halveksumisesta ja säihkyvin silmin prinsessaa.
"Sinä olet vapaa, Antonius. Senaattorien tuomio ja minun keisarillinen sanani takaavat sen. Tunkeutumisestasi palatsin huoneisiin, on se vastuussa, joka unohtaen velvollisuuden ja kunnian vaatimukset, on rohjennut katujen loan tuoda keisarin linnaan.
"Vangitkaa prinsessa."
* * * * *
Oliko se unta?
Ilkkuivatko häntä ilkeät henget?
Kiusasivatko kuumeen hourekuvat?
Antonius istui senaattori Soranuksen huoneessa tuijottaen tajuttomin katsein lattiaan. Hänen sydämensä jyskytti, rinta kohoili kiivaasti. Hänen edessään seisoi senaattori ja katseli huolissaan ystäväänsä.
"Tapahtuu ihmeitä ja merkkejä, Antonius", virkkoi hän. "Mitä minä tänään olen kokenut, on uuden, sarastavan ajan merkkejä."
Antonius katsoi tylsästi häneen.
"Oi, minua kurjaa, minua onnetonta — minun tähteni täytyy hänen joutua turmioon. Miksi eivät jumalat suoneet mieluummin minun kuolla, kuin jäädä tämmöiseen tuskaan elämään?"
"Mitä hyödyttää voihke?" vastasi Soranus. "Tyranni rikastuttaa ansioitaan."
Antonius ponnahti ylös.
"Onko sinulla vielä toivoa, Soranus?"
Senaattori nyökäytti.
"On."
"Mikä?"
"Väkivalta."
"Ah — minä tahdon vapauttaa hänet. Soranus. Minä tahdon valmistaa kiduttajien ruumiista sillan, joka johtaa vankilasta ulos. Hänen jalkansa on astuva satojen ruumiitten yli, taikka — he saavat tappaa minut hänen kanssaan!"
"Mieluummin toteutukoon ensimäinen toivomuksesi, Antonius", virkkoi senaattori. "Minun miekkani on oleva sinunkin. Mutta nyt Britannicuksen luokse neuvottelemaan keinoista, miten vapautamme prinsessan."