Oikeusjuttu Antoniusta vastaan, hänen omituinen vangitsemisensa ja odottamaton välikohtaus, joka oli aiheuttanut hänen vapauttamisensa ja prinsessa Julian vangitsemisen, olivat luonnollisesti ainoana puheenaiheena Roomassa. Että Antoniuksen täytyi olla syytön, sen käsitti jokainen. Että Julia oli heitetty tunnustuksensa vuoksi vankilaan, herätti yleistä tyytymättömyyttä. Sillä hänen rikoksensa oli ainoastaan hänen rakkautensa — ja eikö pyhä tunne, joka tuo sellaisen uhrautuvan jalomielisyyden, olisi mieluummin ansainnut anteeksiannon kuin syytöksen.
Livia, salaperäisesti hengiltä toimitetun ministerin puoliso yksin aavisti, kuka oli todellinen syyllinen hänen miehensä surmaan. Hän oli saanut muutamia päiviä ennen nyt surmatun ministerin Roomaan tuloa, tältä kirjeen, jossa hän kertoi, että hän kaikellaisten toimien vuoksi ei ollut ennen päässyt Aasiasta, mutta tahtoi nyt kaikella tarmolla Roomaan palattuaan ryhtyä ajamaan prinssi Britannicuksen asiaa. Hän ei vielä silloin tietänyt, että hänet jo aikoja sitten oli eroitettu virastaan, että hän oli nyt henkilö, jolle laajasta Rooman valtakunnasta ei löytynyt turvallista paikkaa.
Livia oli kuitenkin toivonut armahdusta. Olihan hän Pallaan pojanMarkuksen kautta päässyt kauhean rikoksen perille, jonka uhriksiClaudius oli joutunut ja jota Nero kiitti valtaistuimestaan.Eikö keisarillisella hovilla ollut täysi syy koettaa ostaa hänenvaikenemistaan?
Livia ei tuntenut Aprippinaa. Caesarien hovissa ei ostettu mitään. Otettiin — väkivallalla. Kun Livia näki verentahrimaa miestään kannettavan kotiin, ei hän itkenyt. Tällä hetkellä hän paremminkin ihmetteli, kuinka hän ei ollut tullut lainkaan ajatelleeksi tällaista loppua. Itse vartioi hän ruumista ja saattoi miestä, jolle hänen elämänsä ja rakkautensa olivat kuuluneet, tämän viimeiseen lepopaikkaan. Narsissus haudattiin, kenenkään sitä estämättä, juhlallisesti sukuhautaan, jossa jalon roomalaisen esi-isät lepäsivät. Puolet Roomaa otti surujuhlallisuuksiin osaa. Ja kuolleen kaunis vaimo herätti mykässä surussaan yleistä myötätuntoa. Samoin hänen tummakutrinen tyttärensä, joka tuskallisin katsein silmäili äidin kyynelten vuoksi äkkiä synkistynyttä maailmaa.
Oli myöhäinen iltapäivä, kun Livia lapsineen ilmestyi keisarilliseen linnaan Palatinilla ja vaati pääsyä keisarinna Oktavian puheille.
Sotilaat tekivät kunnioittavasti tietä leskelle. Eteissaleissa astui häntä vastaan lakeijat, jotka ottivat vastaan hänen määräyksensä. Hänen täytyi odottaa, kunnes hänen vierailustaan oli ilmoitettu ylihovimestarille. Väsyneenä istahti hän muutamaan mahonkituoliin. Hänen silmänsä tarkastelivat välinpitämättömästi marmooriveistoksia ja kiintyivät sitten lattiaan, joka oli taiteellista mosaiikkisommittelua.
Lapsi nojasi hänen helmaansa.
"Täällä on niin yksinäistä, äiti", kuiskasi pienokainen. "Emmekö palaa taas kotiin? Minun on kylmä."
Livia kohotti päätään.
"Me emme enään palaa kotia, Lukrezia. Meillä ei ole kotia."
"Mennään isän luo, äiti."
"Isä on kuollut."
"Mitä se on? Onko hän kipeä?"
"Me emme enään koskaan näe häntä, lapseni."
"Sinä sanoit niin eilen ja nyt taas. Mutta minä en sitä ymmärrä. Minun täytyy hänet taas nähdä. Voisimmeko milloinkaan nauraa, äiti, jos emme isää enään näkisi? Emmehän voisi?"
"Me emme enään koskaan naura, lapseni. Emme koskaan. Kurjat ihmiset ovat tappaneet isäsi, ja äitiäsi uhkaa joka hetki sama kohtalo."
Lukrezia oli vaiti ja mietti, mitä äiti mahtoi puheellaan tarkoittaa. Lapsi ei käsittänyt mitään. Mitä tiesi hän kuolemasta? Ei muuta, kuin että ihmiset sitä pelkäsivät.
Mutta hän pelkäsi kaikkea siitä saakka, kun hänen äitinsä oli käynyt heikoksi ja surulliseksi. Hänen ylväs äitinsä, joka aina oli puhellut hänelle niin vapaasti ja luottavasti. Mikä mahtoi se voima olla, joka hänen rohkean äitinsä oli niin äkkiä masentanut?
Verkkaan kyyneltyivät lapsen kirkkaat silmät, ja kun hän ne kohotti äitiinsä, kuvastui tämän pohjaton suru lapsen viattomissa silmissä.
Rajulla liikkeellä tempasi Livia lapsen kiivaasti aaltoilevalle rinnalleen ja äidin kyyneleet sekaantuivat tyttären kyyneleihin.
Orja ilmoitti keisarinnan tahtovan ottaa tavattomasta ajasta huolimatta Narsissuksen lesken puheilleen. Livia kulki ylellisesti koristeltujen huoneitten läpi, joitten seinillä riippui etevien kreikkalaisten taiteilijain maalauksia. Milloin kuljetti orja häntä peilikirkkaita marmooriportaita, milloin käveltiin mattoja pitkin, jotka olivat niin pehmeitä ja joustavia, että askeleen ääni tykkänään niihin kuoli. Täällä kuiskaili joukko hoviväkeä, tuolla asteli tahdikkaasti pretoniani. Viimein saavuttiin etuhuoneeseen, jossa Liviaa odotti keisarinnan palvelijatar.
Livia ei ollut vielä kulkenut orjien pitelemien purppuraisten oviverhojen ohi, kun keisarinna tuli häntä vastaan. Livia polvistui suutelemaan hänen vaippansa lievettä; mutta keisarinna nosti hänet nopealla liikkeellä ylös.
Molemmat naiset seisoivat vastakkain. Keisarinnan kasvojen piirteet kertoivat murheesta ja yksinäisyydestä — ja Livia, joka tunsi tuon puhtaan, kärsivän sielun tarinan, unhotti hetkeksi oman surunsa; kuinka syvästi hän säälikään maailman hallitsijan puolisoa!
"Istu Livia", sanoi keisarinna, laskien hyväillen kätensä lapsen kiharoille.
"Sinä tulet miehesi vuoksi", jatkoi Oktavia, Livian istuuduttua. "Sinä olet kaiketi kuullut Antoniuksen aiheettomasta vangitsemisesta ja sitten ystävättäreni Julian vangitsemisesta?"
Livia nyökkäsi ääneti.
"Minun ei tarvitse vakuuttaa, Livia, että minua syvimmästi surettaa niin ansiokkaan miehen, isäraukkani uskollisimman auttajan traagillinen kuolema. Mikäli minun voimani riittävät, olen tekevä parastani, että todellinen syyllinen saataisiin ilmi ja ansaittuun rangaistukseen."
Nyt nosti Livia nopeasti päätään ja suuntasi keisarinnaan niin terävän katseen, että tämä kalpeni.
"Etkö sinä tiedä todellisia syyllisiä, keisarinna?" kysyi Narsissuksen leski, "etkö sinä tunne niitä kurjia salamurhaajia, jotka väijyvät jokaista, joka ei heidän tekojaan, heidän järjestelmäänsä hyväksy? Sinä et tunne niitä, jotka Antoniuksen raahasivat syytettyjen penkille, jaloimman ja kunniallisimman upseerin, mitä keisarillisessa armeijassa on? Mutta ne syyt, ne intohimot, jotka saivat leskikeisarinnan heittämään syyttömän tytön vankikoppiin, ne kai sinä tunnet?"
Seurasi pitkä vaitiolo.
Oktavia oli heittäytynyt ruusukoristeiselle vuoteelle ja peittänyt päänsä.
"Minä tunnen ne", vastasi vihdoin Neron puoliso — "minä tiedän kaikki, Livia, arvaan kaikki — — miksikä teeskentelisi kärsivä kärsivän edessä? Niin, vaimo parka — yhtä voimaton ja onneton olen minä kuin sinäkin, niin voimaton, etten voi edes ystävätärtäni Juliaa pelastaa."
"Miten hänen käypi?"
"En sitä tiedä — ehkä armahtavat viholliset häntä nuoruutensa tähden."
Livia hymyili ivallisesti.
"Hänen nuoruutensa voisi korkeintaan tehdä hänen vihollisensa leppymättömiksi. — Minä näen, valtijatar, ett'et voi mitään puolestani tehdä. Mutta minulla on sinulle vielä eräs tieto tuotava; iloinen ei ole sekään —."
Oktavia huoahti.
"Eikö kärsimyksieni mitta ole vielä täysi?"
"En tiedä, keisarinna, onko sinulle nimi Marcia tuttu?"
Keisarinna säpsähti.
"Marcia", sanoi hän tuskallisesti. "Minä tunnen tämän nimisen ylimysnaisen — mutta hän ei ole kai sama, jota sinä tarkoitat."
"Pelkään, valtijatar, että se on sama. Hän on eversti Silanuksen sisar."
Oktavia nojasi päätään käsiinsä ja tuijotti puhujaan.
"Silanus", kuiskasi hän, ja hetkiseksi näyttivät hänen ajatuksensa hellin muistoin kiihtyneen tuohon nimeen.
"Niin", sanoi hän sitten nopeasti, "minä tunnen hänet — hän on Silanuksen sisar — lupautunut Vestan neitsyeksi — mutta sano, mitä hänelle on tapahtunut?"
"Hän on muutama päivä takaperin kadonnut."
"Kadonnut?"
"Ryöstetty."
"Kuka olisi…"
Livia nauroi katkerasti.
"Kuka, kysyt sinä, keisarinna? Oi Jupiter, aina sama voima, sama rikoksellisuus, sama pahe. Nosta silmäsi Germanicuksen tytär, ja sinä näet syyllisen lähimmässä ympäristössäsi."
"Sinä epäilet jotakin."
"Niin. Olen vakuutettu, että Marcia on joutunut Callistuksen uhriksi."
"Callistuksen? Oo — aina hän, missä konnantöitä suoritetaan. Mutta mihin perustat syytöksesi?"
"Hän vainosi tyttöä jo aikaisemmin. Mutta niinkauvan kun Silanus häntä suojeli, ei konna uskaltanut häntä lähestyä. Nyt on tuo ilkityö voinut tapahtua. Mutta ehkä pelastus ei vielä ole myöhäistä."
Keisarinna ei vastannut, hänen kätensä painoi kelloa, ja heti astui orjatar esiin.
"Prinssi Britannicus saapukoon luokseni."
"Minä pyydän keisarinna, että minut nyt lasket menemään. Olen sinulle kertonut, mitä tiedän. Velvollisuuteni on täytetty. Jupiter olkoon suojanasi."
Keisarinna ojensi kätensä Narsissuksen leskelle.
"Hyvästi, Livia. Jumalat suojelkoot sinua. Jos on mahdollista tehdä tyhjiksi Callistuksen suunnitelmat, on se tapahtuva. Minä panen henkeni takuuseen siitä, ja Britannicus tekee samoin."
Livia suuteli kunnioittavasti Oktavian kylmää kättä. Kun hän astui huoneesta ulos, näki hän Britannicuksen juuri saapuvan keisarinnan luo.
"Jupiter siunatkoon sinua, nuorukainen", kuiskasi Livia, puristaen lastaan rintaansa vasten. "Ehkä ovat jumalat armollisia, ja uusi aika hänen toimestaan koittaa vielä Roomalle."
Sitten astui hän marmooriportaita alas. Orjat kumarsivat syvään hänen kulkiessa ohitse.
Keskellä Tiberiä on pieni, kukoistava saari, jossa on Aeskulapin temppeli. Vuonna 292 e.Kr., jolloin mustasurma oli vienyt Rooman lähemmäksi perikatoa kuin gallialaisten sotaretki, oli saari pyhitetty tuolle pyhälle käärmeelle, joka oli laivalla tuotu Epidamasta hätääntyneeseen kaupunkiin.
Yö oli saapunut. Rooma nukkui.
Ainoastaan erinäisiä seikkailijajoukkueita kuljeksi siellä täällä kaduilla, häiriten kaupunkilaisten rauhaa. Tällaiset yölliset retkeilijät olivat muuttuneet maanvaivaksi Roomassa. Poliisi ja yksityiset eivät uskaltaneet niitä ahdistaa, sillä nuoren keisarin mieluisimpia huveja oli kuljeskella kumppaneineen öiseen aikaan valepukuisena kaupungin vaarallisimmissa osissa, eikä ollut viisasta silloin joutua hänen kanssaan riitaan. Keisari ja hänen toverinsa olivat vahvanyrkkisiä miehiä, eivätkä säästäneet iskuja. Jos he taas joutuivat häviölle, saattoi se voittajille käydä jälestäpäin kalliiksi.
Yö oli pimeä. Kuuta peittivät paksut pilvet. Palatinin rinnettä alas asteli muulinajajan asuun pukeutunut mies, kulki yhdennentoista kaupunginosan läpi ja suuntasi sitten matkansa Tiberin rantaa ylöspäin, saapuen pian paikalle, johon oli rantaan kiinnitetty pieni venhe. Katsottuaan ensin varovasti ympärilleen, hyppäsi muulinajaja purteen, tarttui airoon ja alkoi voimakkaasti meloa venettä virran poikki. Virta tempasi venheen mukaansa ja muutaman minuutin kuluttua nousi kulkija tuolle pienelle Tiberin saarelle sen pohjoisimpaan päähän. Mies sitoi venheen kiinni rantaan ja jatkoi matkaansa saaren sisäosaan. Suunnilleen saaren pohjoisimman kolkan ja Fabriciussillan keskivälillä kohoutui komea, rehevien puistojen ympäröimä huvila. Se oli yksi tuommoisia marmorikoristeisia maataloja, jommoisia Rooman aatelismiehet ja rikkaat kauppiaat itselleen laittoivat. Portin yläpuolelle oli suurin kultaisin kirjaimin kirjoitettu:Salve. Kaikkialla kasvoi tiheitä pensaita ja ruusuja. Sisäpuutarhaan vievän portin päällä oli mustalle pohjalle sirosti kaiverrettu sanat:Cave canem.
"Varo koiraa", mutisi muulinajaja. "Sinä olet sukkela, Callistus!"
Suuren verikoiran haukunta todisti matkamiehelle, että varoitus ei ollut turhanaikainen.
Hän seisoi hetken epäröiden. Villainen tunika avautui hiukan ja paljasti alla olevan vahvan panssarin ja vyöllä riippuvan miekan.
Viimein näytti yöllinen kulkija tehneen jonkinmoisen päätöksen. Hän kietasi vaipan tiukemmin ympärilleen ja kiipesi melua herättämättä portin yli. Samassa silmänräpäyksessä, kun hän ponnahutti itsensä rautaisten piikkilaitteiden yli, kuuli hän ilmaa nuuskivan koiran lähestyvän. Mutta ennenkuin tämä ehti häntä huomata pudottautui mies puutarhaan. Koira, pelästyneenä putouksesta, hyppäsi taaksepäin, mutta palasi kohta taas huomatessaan ruumiin makaavan pitkänään ruohossa ja nuuski henkeään pidättävää miestä. Se aikoi juuri ruveta uudestaan haukkumaan, kun miehen käsi salaman nopeudella tarttui sen kurkkuun ja miekka upposi altapäin eläimen rintaan. Ääntä päästämättä vaipui koira maahan tahraten verellään miehen vaipan.
Valepukuinen muulinajaja nousi varovasti. Kuten varjo pujotteli hän kukkapensaiden välitse, kunnes saavutti palatsin oven.
Tutkien liukuivat hänen silmänsä ikkunasta toiseen; viimein pysähtyivät hänen katseensa muutamaan ensimäisen kerroksen ikkunaan. Se oli varustettu ristikolla, jotavastoin toisten akkunain edessä oli vaan tavalliset verhot.
Kuu ilmestyi pilvien raosta näkyviin ja mies painautui varjoon likemmä rakennuksen seinää.
Sitten veti hän esiin omituisen esineen, ja heti sen jälkeen leikkasi hiljaisuutta tuskin kuuluva raapiva ääni.
Sitä kesti määrättömän pitkän aikaa. Mutta viimein aukeni ovi aivan kuin taikavoiman vaikutuksesta ja mies hävisi pimeään käytävään sulkematta ovea jälkeensä.
* * * * *
Marcia oli viettänyt vankilassaan muutamia viikkoja Callistuksen häiritsemättä. Hän näytti jättäneen huvilan, sillä mikään ei osoittanut hänen läsnäoloaan.
Orjatar palveli Marciaa, toi hänelle ruokaa ja juomaa, Senecan ja Lucanuksen kirjoja, peilin ja ylipäätään kaikkea, mitä jalosukuinen roomatar voi tarvita. Marcialta ei puuttunut siis muuta kuin vapaus. Hän oli koettanut päästä orjattaren kanssa puheisiin, mutta pian huomannut, että tyttö parka oli kuuromykkä. Vangille ei siis jäänyt muuta neuvoksi kuin tyytyä kohtaloonsa. Kauhulla odotti hän sitä päivää, jolloin Callistus taas uudistaisi katalan yrityksensä. Joka aamu tutki hän huolellisesti tikarinsa kärkeä; öisin piilotti hän sitä päänalusensa alla.
Kun hän eräänä aamuna herättyään etsi tätä uskollisinta suojelijaansa, huomasi hän sen kadonneen.
Turhaan vannotti hän orjatarta merkkien kautta tunnustamaan varkautensa. Aasialainen joko ei ymmärtänyt lainkaan häntä, taikka hän teeskenteli.
Hirveässä tuskassa vietti Marcia päivänsä. Ruo'at, joita hänelle tuotiin, saatiin koskemattomina korjata pois. Mitä enemmän yö läheni, sitä enemmän kasvoi hänen tuskansa.
Kauvan orjattaren poistuttua istui Marcia vuoteellaan, punehtuneet silmät tuijottaen ympäröivään pimeyteen. Hetki hetken perään kului. Silloin tällöin pilkisti kuu kalpeita säteitään akkunasta. Marcia taisteli uljaasti unta vastaan, eikä hänen aavistuksensa pettänytkään. Hän oli väsymyksen valtaamana juuri hiukan uinahtanut, kun hän pelästyen hypähti pystyyn, kuullessaan varovaisesti ovea suljettavan.
Hänen edessään seisoi Callistus, käsivarret ristissä, huulillaan hänelle ominainen alhainen hymy.
"Oletko vihdoinkin tullut järkiisi, valkea kyyhkyni?" keskeytti hän tuskallista äänettömyyttä.
Marcia hengitti kiivaasti. Hänen kätensä puristuivat nyrkkiin.
Hän ei kuitenkaan vastannut mitään.
Callistus näytti nauttivan uhrinsa kauhusta.
Hän astui yhä lähemmäksi tyttöä.
Tämä koetti sysätä häntä luotaan, mutta pelko lamautti hänen voimansa.
Samassa tunsi hän Callistuksen käsivarsien kietoutuvan ympärilleen ja painavan häntä vuoteeseen.
Vaaran hetkellä palasivat hänen voimansa. Hän iski kaikin voimin ahdistajaansa kolme, neljä kertaa kasvoihin, mutta tämän kädet pusertuivat kuten rautaiset renkaat hänen kalvosiensa ympäri ja samassa alkoi huoneessa tuntua omituista, huumaavaa hajua.
Callistus tahtoi huumata hänet. Tämä hirveä tietoisuus sai hänet taas ponnistamaan voimiaan ja hänen onnistui lyödä maahan sieni, jota hirviö piteli hänen suunsa edessä.
Mutta jo lamautui hänen vastustuskykynsä. Huudahtaen vaipui hän vuoteeseen.
Silloin kuullosti Callistus. Hänen käsivartensa jättivät vapisevan olennon — —.
* * * * *
Muulinajaja oli hiipinyt pienintäkään melua herättämättä matoilla peitettyjä portaita ylös. Hengitystään pidättäen odotti hän pimeässä käytävässä, eikö kuuluisi mitään ääntä, joka osoittaisi hänelle tien.
Silloin leikkasi epätoivoinen huuto yön hiljaisuutta.
Se kuului huoneesta, jota ainoastaan ovi eroitti käytävästä.
Tällä hetkellä näytti mies, joka tähän saakka ei ollut jättänyt mitään varovaisuustoimenpidettä huomioonottamatta, menettäneen kokonaan kylmäverisyytensä ja itsensähillitsemiskyvyn. Äännähtäen raivokkaasti kuin äärimmäisyyteen saakka ärsytetty petoeläin, heittäytyi hän kaikin voimin ovea vastaan — kerran, kahdesti, kolmasti.
Muurit näyttivät vapisevan liitoksissaan — rymähdys, puisen oven pirstoutuminen ja mies suorastaan lensi huoneeseen.
Callistus oli vetäytynyt takaisin. Ensi peljästyksessään ei hän löytänyt salaovea. Silloin sai hän miekaniskun, joka oikaisi hänet kuin kaadetun puun lattialle. Marcia heittäytyi pelastajansa syliin ja tuskin oli hän nähnyt tämän kasvot, kun hän riemusta huudahtaen kietoi käsivartensa miehen kaulaan. "Britannicus — minun Britannicukseni!" Callistus kuuli vielä tämän. Sitten menetti hän tajuntansa.
Talon orjat syöksyivät pimeään porraskäytävään. Kiireessä ja pelästyksissään kävivät he toistensa kimppuun. Kun he sitten huomasivat erehdyksensä, hyökkäsivät rohkeimmat heistä Callistuksen salakammioihin.
Prinssi — sillä hän oli tuo valepukuinen muulinajaja — tempasi puoliksi tiedottoman tytön syliinsä ja miekka oikeassa kädessä hakkasi hän oikeaan ja vasempaan, raivaten tiensä tyhmistyneitten orjien välitse portaita alas.
Marcia tointui pian ja kiisi keveästi prinssin rinnalla. Alhaalla asettui kaksi orjaa heitä vastaan, koettaen sulkea oven. Salaman nopeudella hyppäsi Marcia oven väliin, estäen aikeen. Britannicuksen miekka kaatoi toisen orjista, samalla kun hänen vasen kätensä tarttui toista kurkkuun ja murskasi hänen päänsä seinää vasten. Sanaa virkkaamatta kiiruhtivat pakolaiset puutarhan lävitse.
"Osaatko kiivetä, Marcia?" kuiskasi Britannicus juoksussa.
"Minä koetan."
"Nopeaan sitten! Ylös porttia myöden. Pidä kiinni rautatangoista!"
Hätä opetti Marciaa voimistelemaan. Kissan tavoin kiipesi hän ristikkoa ylös. Kun hän oli päässyt portin päälle, seurasi prinssi häntä ja molemmat hyppäsivät toiselle puolen maahan.
"Nyt joutuin! Seuraa minua!" huusi prinssi pudottaen verisen vaippansa, joka haittasi juoksua.
Molemmat riensivät eteenpäin niin paljon kuin jalat kannattivat. Nyt olivat he Fabriciuksen sillalla.
Heidän jäljessään melusivat takaa-ajajat. Jo olivat he jättäneet sillan taakseen ja kiiruhtivat suuren avonaisen paikan yli, josta hePorta Flumentanankautta voivat päästä Kapitolille.
Silloin sulki heiltä tien joukko ylhäisiä roomalaisia.
"Häh — mihin sellaisella kiireellä?" huusi joukon johtaja.
"Poistukaa tieltä", huusi Britannicus vastaan.
"Ohoh — katsoppas! Kautta Jupiterin, olet siepannut itsellesi korean naikkosen! Hihasi on veressä, ystäväni!"
Britannicus, joka kuuli Callistuksen orjain lähestyvän, eikä tahtonut ilmaista nimeään, tarttui miekkaan.
"Päästäkää minut eteenpäin, taikka —"
Silloin lensivät viinin huumaaman joukonkin miekat huotristaan. Sillä, joka oli puhunut, oli yllään roomalaisen ritarin puku. Hänen somia kasvojaan ympäröi tiheä parta; hän näytti Britannicuksesta ihmeellisen tutulta.
"Luovuta nainen meille", sanoi mies jälleen, painaen seppeltä alemmaksi otsalleen.
Britannicus kietoi käsivartensa vapisevan tytön vyötäisille, ja asettuen miekkailuasentoon, virkkoi hän raivokkaasti:
"Hyvä, pojat. Jos teille eivät ole rakkaus ja kunnia kalliita, niin oppikaa kunnioittamaan voimaa."
Naurunrähäkkä seurasi näitä sanoja. Hengästyneinä juoksi joukko orjia aukean paikan poikki.
"Pidättäkää ne!" huusi etumainen. "Varas — murhaaja", mylvivät toiset.Juopuneen ritarin miekka kalskahti Britannicuksen kalpaa vasten.Mutta tuskin oli miekkailu alkanut, kun nuorukainen pudotti säilänsä.Britannicus oli haavoittanut häntä käsivarteen.
Hurjapäisten nuorukaisten nauru tyrehtyi, kun he näkivät johtajansa kauhistuneena hoipertelevan taaksepäin. Hänen lähinnä seisova ystävänsä aikoi heittäytyä Britannicuksen kimppuun, mutta haavoittunut pidätti häntä.
"Sinä olet Britannicus!"
Prinssi tempasi valetukan päästään.
"No niin, hurjapää; minä olen prinssi Britannicus. Laskekaa minut menemään jos teille henki on kallis."
Orjat olivat saapuneet paikalle ja aikoivat miekoin ja väkipuukoin heittäytyä pakolaisia ahdistamaan. Mutta silloin irroitti nuori ritari valepartansa ja suunnaten suuret siniset silmänsä käskevästi hyökkääjiin, karjasi hän komentavasti: "Takaisin — nämä henkilöt ovat minun suojelukseni alaisia!"
Puhujan kasvojen näkeminen vaikutti kuin salaman isku Callistuksen orjiin.
Silmänräpäyksessä ryömivät kaikki polvillaan nuoren ritarin edessä ja suutelivat hänen vaippansa lievettä. Ritari oli Nero, keisari.
Mutta Britannicus oli aikaa tuhlaamatta kiiruhtanut Marcian kanssa eteenpäin. Molemmat hävisivät juuri Capitolinon juurella näkyvistä.
Callistuksen orjat luikkivat kotiinsa kertomaan haavoittuneelle herralleen tästä odottamattomasta välikohtauksesta.
"Me eroamme tässä", sanoi Nero kääntyen seurueensa päin ja kuuliaisella"Salve imperator!"hävisivät nuoret aatelismiehet paikalta, palaten kaupungin sisäosiin. Ainoastaan yksi jäi edelleenkin keisarin läheisyyteen.
Se oli Otho, keisarin uskottu.
Nero seisoi kauvan liikkumatta, ajatuksiinsa vaipuneena.
"Oletko huomannut Otho", sanoi hän viimein, kohottaen vaivoin haavoittunutta kättään, "kuinka Britannicus osaa miekkailla?"
Otho nyökäytti.
"Sidonko käsivartesi, Nero?"
Tämä teki kärsimättömän liikkeen.
"Anna olla! Se kyllä ehditään tehdä — —
"Minusta näyttää", mutisi hän, "että on aika jo ryhtyä varokeinoihin, suojellakseni itseni tuolta miekkailutaidolta."
Tiberin takana oli ylväs palatsi, joka hiljattain oli Neron toimesta rakennettu. Sypressejä kasvoi korkean portin kahden puolen.
Puutarhassa kukoistivat rehevät palmut ja ulkomaalaiset kukat. Vartija seisoi yöt päivät portilla pitääkseen jokaisen kutsumattoman vieraan loitolla talosta.
Yöllä, jolloin keisari niin odottamatta oli törmännyt yhteen velipuolensa kanssa, oli hän pian eronnut ystävästään Othosta lähteäkseen tuohon taloon, joka hänet usein näki ainoana vieraanaan.
Vartija tervehti kunnioittavasti kuultuaan tunnussanan, laski peitsensä ja sytytti tulisoihdun, joka samassa heitti häikäisevää valoaan portin sisäpuolelle, näyttäen tulijalle tietä. Tämä oli tuskin tarpeen. Varmoin askelin kulki Nero ovista, jotka näkymätön käsi avasi. Kuten taikaiskusta syttyivät tulet hiljaisessa palatsissa. Tuhat värillistä kynttilää leimahti tuleen, valaisten marmooriportaita sinervällä valollaan. Suurissa marmoorimaljakoissa värjyivät monet ruusut. Palmut näyttivät havahtuvan unestaan ja laskevan tervehtien suuret lehtensä levälleen. Mirhamin ja malobathrumin tuoksu täytti käytävät.
Nero nousi ripein askelin portaita ylös. Kaksikymmentä orjatarta kaikenrotuisia, mustakiharaisesta nubialaisesta kalpeaan circassilaiseen, nuoruuden ensimäisessä kukoistuksessa olevia neitosia, heittäytyi molemmin puolin Caesarin kulkemaa tietä. Keinotekoisen puutarhan läpi saapui hän loistavista matoista tehdyillä verhoilla suljetulle ovelle. Kaksi orjatarta, kauniita kuin Kaukasian kukkaset, avasi verhot. Ovenvartijoitten takana piilossa istui nuoria tyttöjä, jotka hiljaa helkyttivät harppujaan. Hopeanheleät äänet kiirivät vienoina ympäri palatsia.
Akte oli noussut vuoteeltaan, kun kellonsoitto ilmoitti caesarin tulon. Hämmästyksissään iloaan peittelemättä riensi kaunis kreikatar miestä vastaan, joka milloin muulinajajana, milloin caesarina, milloin jumalana ilmestyi hänen luokseen, mutta jota hän vaan ihmisenä rakasti.
Tämä painoi hänet rajusti rintaansa vasten ja peitti tytön punehtuvat kasvot tulisin suudelmin.
"Viimein taas tulet", virkkoi kreikatar hymyillen, ja vei hänet vuoteelle. Orjattaret toivat kallisarvoisissa maljakoissa viiniä, joka caesarin silmien edessä sekoitettiin.
"Minä luulin jo…"
Tyttö katsoi häntä surullisin silmin.
"Sinä luulit, valkea lotus, että olisin sinulle uskottomaksi tullut, niinkö?"
"En tiedä, mitä ajattelin. Kun sinä olet poissa luotani, olen onneton — sanomattoman onneton. Siinä kaikki mitä voin muistaa ajatuksistani, kun sinä taas luokseni tulet."
"Vaiti. Päivä on tuleva, jolloin sinä aina olet oleva minun läheisyydessäni, joka hetki."
"Ja miksi ei nyt heti Domitius? Tänään? En tahdo muuta kuin olla orjattaresi, joka on onnellinen kun hän näkee sinun hymyilysi."
Nuori caesari tuijotti synkästi eteensä.
"Se olisi ihanaa — liian ihanaa kauvan kestääkseen. Ja sitten — minä pelkään sinua."
Tyttö katsoi häntä kummastelevin, syyttävin silmin.
"Sinä — pelkäät minua? Minä luulin ettei Nero pelkää mitään."
Nero teki myöntävän liikkeen.
"Ei mitään, Akte. Ei jumaliakaan."
"Oi rakkaani — miksi pukeutuvat ajatuksesi taas synnilliseen muotoon? He ovat sinua mahtavampia. Sillä sinä olet kaikesta huolimatta ainoastaan ihminen."
"Sinä erehdyt, Akte. Jumalat ovat — harhakuvia. Minä olen maailman valtijas."
"Ja sinä, jumalallinen, pelkäät Aktea, joka ei omaa muuta kuin sinun rakkautesi, joka sinua on seurannut Atenan aurinkoisista laaksoista ruvetakseen vapaasta lapsesta vapaudettomaksi vaimoksi, jonka elämä on hirveätä yksinäisyyttä ja sinun omistamisesi onnea?"
Nero kaatoi timanteilla koristetusta maljasta Methymni-viiniä kurkkuunsa, katsoi tyttöä puoleksi arastellen puoleksi ihastellen ja vastasi:
"Niin, Akte, minä sinua pelkään. Kotka pelkää kyyhkystä — eikä kyyhkynen sitä ymmärrä."
"Ei — minä en sinua ymmärrä. Enkö ole hyvä? Eikö sydämeni ole silmiesi katseltavana kuin läpinäkyvä kristalli?"
"Kyllä, Akte — sinä olet hyvä. Sielusi on puhdas kuin Aasian kulta. Minä en ole pettynyt sinun suhteesi. Jos sinä olisit huono ja kavala — Kapitoli sortuisi semmoisen valheellisuuden päälle. Sinä et ole toisten minua ympäröivien ihmisten kaltainen. Oletko ajatellut koskaan, mitä käsite caesar oikeastaan sisältää?"
"Olen, Domitius. Onneni olisi täydellinen, jos sinä todella olisit se, jona sinä niin usein luokseni tulet — yksinäinen, tavallinen ihminen."
"Usein", jatkoi Nero haaveksivasti, "tuntuu minusta, että olisin onnellinen, jos luopuisin tästä purppurasta, joka kuten lyijystä valettuna painaa olkapäitäni: Mutta se ei ole mahdollista. Kuka kerran on voittoriemuin kulkenut kumartuneitten harteitten yli, kuka kerran on sanallaan taivuttanut tuhanten tahdon, kuka kerran on hallinnut, hän ei voi koskaan kieltäytyä. Purppura on samallainen kuin kulta. Se herättää rauhattomuutta ja kuumetta, onnea, joka on lähempänä tuskaa kuin tyytyväisyyttä. Mutta yksi voima siinä piilee, valta. Se synnyttää taistelua ja hävityksen hekumaa."
Akte peitti kasvonsa ja ojensi torjuvasti hennon kätensä rakastettua kohden.
"Oi lakkaa! Älä saata minua ajattelemaan, että sinä olisit se, joksi ne sinua siellä ulkona kuvailevat. Oi, jos sinä tietäisit kuinka monet sinua häpäisevät."
"Anna niiden häväistä."
"Monet sinua vihaavat."
"Anna vihata — kunhan he vaan pelkäävät".
Tyttö nosti kauhistuneena päätään.
"Kuinka, Domitius? Mitä sinä tarkoitat?"
"Että minä sammutan vihan verellä."
"Oi älä puhu enään."
"Miksikä en. — Ja tämä se on juuri se, jonka vuoksi caesar sinua pelkää. Täällä en minä ole keisari, en Nero. Irtautuneena Rooman lukemattomista intohimoista tulen minä luoksesi täydellisenä luonnonlapsena. Mutta kun aamu sarastaa ja minä taas ratsastan keisarilinnaa kohden, silloin jännittyvät lihakset, sydän käypi kovaksi, elottomaksi ja ainoastaan kajastus sinun viattomuudestasi luopi valoa tielleni. Vartija, joka kunnioittaen tervehtii, piilottelee ehkä panssarinsa alla jo tikaria, joka on raivaava jollekin toiselle tien valtaistuimelle. Kaartini päällikkö on minun ystäväni. Silmäys, sana on saattanut häntä loukata, ja jo hiipivät veriset suunnitelmat hänen aivoissaan. Filosoofi, joka on elämän viisauden sydämeeni istuttanut, mairittelee minua. Hän rakastaa kultaa. Vieras käsi ehkä on hänelle tarjonnut aarteita, joiden vuoksi hän on myynyt itsensä pettääkseen minut. Ja äitini aivot miettivät samalla kertaa, kun hän tarjoaa minulle kätensä suudeltavaksi, myrkkyä, joka parhaiten minut tuhoaisi."
Akte likistäytyi herransa rintaa vasten.
"Oi, ei niin, valtijaani. Aivosi ovat kiihtyneet, kuumeiset kuvat vaivaavat sinua. Oi, minkälaisia sanoja sinä puhut! He rakastavat sinua, joiden luulet pettävän. Oi, ihan varmaan — kenenkä vuoksi he sinut uhraisivatkaan?"
"Miehen, joka myös miettii kostoa."
"Kuka olisi se mies?"
"Britannicus."
"Hän on jalo ja hyvä."
"Oktavian veli."
"Hän Oktavia ei sinulle koskaan ole mitään pahaa tekevä."
"Hänen rikoksensa on se, että hän on minun puolisoni."
"Sinä vihaat häntä?"
"Niin. Koska en voi häntä halveksia."
"Ja mitä suunnitelmia sinä haudot nyt?"
"Minä aion turvata itseni. Tahdon ehtiä niiden edelle, joiden mielestä olen liian kauvan elänyt."
Oi caesar — mitä hurjia aikeita liikkuu mielessäsi? Paina sydämesi rinnalleni, opi minun rakkaudestani käsittämään, että on olemassa ihmisiä, jotka voivat olla hyviä.
"Sitä en ole koskaan epäillyt. Sinun rakkautesi on aina ollut hyvien ajatusteni ja päätösteni lähde. Sinun rakkautesi tekee minut vahvaksi itseäni vastaan, mutta — heikoksi muita kohtaan. Ja caesar hymyilee ihmisen heikkoudelle — hänen on pelättävä ihmisten hyvettä. Sinun vaikutuksesi loppuu kun olen jättänyt sinut; caesar on taas entisellään. Hänen täytyy surmata voittaakseen. Hänen täytyy uhrata muita, jotta eivät muut uhraisi häntä. Minun voimani murtuisivat sinun puhdasta sydäntäsi vastaan, jota rikoksen täytyy kaihtia."
"Niinpä älä laske minua luotasi silmänräpäykseksikään, jotta minun voimani siirtyisi sinuun."
"Juuri sen minä estän. Minä pelkään sinun voimaasi — sinä ymmärrät minua."
"Minä ymmärrän, caesar, ja surkuttelen sinua."
"Olkoon niin. Parempi kuin että vihaisit, parempi minulle ja — sinulle."
Tyttö katsoi häntä silmiin ja vavahti.
Mutta hän ei pelännyt tuota miestä.
Valot sammuivat ja leppoisa ilmavirta kantoi kukkien tuoksua leyhytellen rakastavien ympärillä.
Harpun säveleet vaikenivat. Akte otti luutun käteensä. Keisari kyyristyi hänen jalkoihinsa ja laski päänsä hänen helmaansa. Siinä asennossa hän tavallisesti kuunteli lemmittynsä ihania lauluja rakkaudestaan ja kauniista kotimaastaan.
Leposohvassaan istui Agrippina, leskikeisarinna. Hän oli antanut päänsä vaipua käden varaan ja tuijotti miettien eteensä.
Eksyneitä auringon säteitä tunkeutui arastellen eriväristen lasiruutujen läpi huoneeseen, tehden upean pantterin nahan Agrippinan jaloissa kukkaispengermän kaltaiseksi, johon leskikeisarinnan siro kenkä vajosi.
Hetkisen kuluttua astui mieshenkilö hiljaa huoneeseen.
Se oli Pallas.
"Sinä tahdoit puhutella minua, Agrippina?"
"Onko se ihmeellistä?"
Pallas istuutui.
"Tuskinpa. Sinun suunnitelmasi ovat jo kauvan olleet minunkin."
"Lapsi käy meille vaaralliseksi."
"Se tahtoo näytellä caesaria."
"Hän ylenkatsoo äitiään unohtaen, että hän se juuri hänelle purppuran hankki. Oi kiittämättömyyttä. Enkö ole öitä valvonut, enkö satoja vaaroja torjunut ja kätenikin verin tahrinut? Ja kaikki tehdäkseni hänestä keisarin."
Pallas hymyili.
"Tullaksesi hänen kauttaan keisarinnaksi sanan laajemmassa merkityksessä."
"No niin. En sitä tahdo salata."
"Senecan ja Burruksen vaikutus oli alusta alkain meille vaarallinen."
"He koettavat riistää Neron hänen äitinsä sydämeltä, saadakseen itse hänen kauttaan hallita."
"Mielettömät", virkkoi Pallas painostaen sanojaan. "Jos tuo poika joskus alkaisi omin jaloin kulkea, olisivat he ensimäiset, joiden ruumiitten ylitse hän yksinvaltiuteensa kulkisi."
Agrippina oli hetken aikaa vaiti. Sitten kiinnitti hän säihkyvät silmänsä kaikkivaltiaaseen ministeriin, ja ääntään hilliten sanoi hän: "Etkö ole koskaan tullut ajatelleeksi, että Nero saisi päähänsä jonakin päivänä vapautua sinusta."
Kanslerin otsalle kaivautui syvä vako.
"En. Hän epäröisi ja joutuisi itse tuhon omaksi."
"Ehkä arvostelet hänet huonommaksi kuin hän on", jatkoi keisarinna, "ja jätät huomioonottamatta, että hän on minulle jo valmistanut häpeän, joka on sinunkin asemaasi huonontanut. Oletko unohtanut päivän, jolloin täällä olivat parttialaisten lähettiläät? minä istuuduin valtaistuimelle Neron rinnalle. Mutta hän vei minut alas valtaistuimelta kansan ja lähetystön nähden. Se kepponen oli Senecan ja Burruksen valmistama."
Pallas sulki silmänsä.
"Mitä suunnitelmia sinä olet valmistanut, Agrippina?"
"Seneca ja Burrus ovat toimitettavat tieltä pois."
"Se on hyvin vaikeata, rakkaani."
"Ah — minkä tähden? Käänny Locustan, myrkyn sekoittajattaren puoleen.Hän valmistaa juoman, joka vaikuttaa vasta kuukausien perästä."
"Locustan puoleen? Hän on Neron palveluksessa."
Agrippina ponnahti istuimeltaan. Hänen miellyttävät kasvonsa vääristyivät, ja silmissä leimusi kamala lieska.
"Locusta", kähisi hän hampaittensa raosta, "Locusta, kaikkien aikojen suurin myrkyn sekoittaja on Neron palveluksessa?"
Pallas nyökäytti.
"Hän on pian oppinut käsittämään ja seuraamaan edeltäjiensä menettelyä."
"Mutta mihin tarvitsee Nero myrkkyä, Pallas?"
"En tiedä."
"Ei siis ole mahdollisuutta syrjäyttää Neron uskottuja?"
"On — yksi."
"Sano se."
"Tahdotko sitä käyttää?"
"Älä kysy vaan käske!"
"Epäonnistumisen vaara on siinä lähempänä kuin koskaan."
"Olen nainen ja tulen menettelemään varovasti."
"Hyvä. Surmaa caesar!"
Tukahdutettu huudahdus tunki Agrippinan suusta. Aikansa suurin rikoksentekijä vapisi ajatellessaan toisen ehdottamaa konnantyötä.
"Mitä vaadit?" huudahti hän valittaen. "Pallas, onneton, mihin vievät tiemme?"
Ja puhjeten kyyneliin jatkoi hän:
"Täytyykö minun murhata oma lapseni? Rakas lapseni? Poikani, joka on minun ylpeyteni? Jota minä vieläkin rakastan enemmän kuin mitään muuta?"
Pallas nousi.
"Enemmän kuin mitään muuta? Enemmän kuin kunnianhimoa? Enemmän kuin elämääsi?"
Keisarinna katsoi häntä tuskissaan.
"Mitä tarkoitat?"
"Että hän sinut tappaa vielä."
"Minut? Äitinsä? Houraatko sinä, Pallas?"
"Ensin minut — sitten sinut", jatkoi kansleri järkähtämättömän levollisena. "Minun ruumiini ylitse kulkee salamurhaajan tikarin tie sinun sydämeesi."
Syntyi pitkä äänettömyys.
Kaukaa kuului vartion yksitoikkoista marssintaa.
"Mutta — ainoastaan otaksuen, otaksuen, että me — caesarin — kuinka sinä sanoit, Pallas?"
"Syrjäyttäisimme."
"Niin — syrjäyttäisimme — eihän olisi tarvis häntä tappaa, Pallas, eikö totta? Otaksuen, että me hänet syrjäyttäisimme — mitä tekisimme sitten. Asema voisi kehittyä toisenlaiseksi kuin tahdomme. Kansa ei ole tyytyväinen hallitsijan kukistumiseen, ellei häntä seuraa toinen."
"Sinä tarkoitat — me tarvitsemme hallitsijaehdokkaan?"
"Niin."
"Meillä on se jo."
"Kuka?"
"Britannicus."
"Ah — sinä olet oikeassa. Hän olisi meidän käsissämme. Me asettaisimme hänet valtaistuimelle ja tekisimme hänestä tahdottoman aseen itsellemme."
"Se ei ole niin yksinkertaisesti tehty. Britannicus on vaarallisempi kuin Nero."
"Ja miksi?"
"Siksi, että hän on hyveellinen."
"Sitten en sinun valintaasi ymmärrä."
"Minä tiedän taikakeinon, joka hänestä tekee taipuisan."
"Mikä se on?"
"Marcia."
Keisarinna mietti.
"Eikö se ole sama tyttö, joka on suututtanut Callistuksen?"
"Sama."
"Sinä aiot hänen kauttaan hallita Britannicusta?"
"Se on suunnitelmani."
"Hyvä on, Pallas. Minä en vastusta sinua. Tee valmistukset. Tarvitsetko rahaa?"
Pallas hymyili omituista hymyään.
"Sitä saan minä valtion kassasta. Joukot on lahjottava."
"Minä ymmärrän. Kun hetki on lähellä, jolloin tarvitset minua, niin luota minuun."
Pallas kumarsi ja kääntyi lähteäkseen. Hän veti oviverhon syrjään, mutta jäi kuin kivettyneenä seisomaan.
Hänen edessään seisoi caesar. Pallas koetti päästä hänen ohitseen. Mutta vaikkakin kansleri oli suuri ja vahva mies, oli Nero häntä paljoa voimakkaampi.
Nero antoi Rooman valtakunnan pelätylle kanslerille, Agrippinan uskotulle, sellaisen sysäyksen, että hän horjahti takaisin huoneeseen.
Kirkaisten oli Agrippina hypähtänyt istuviltaan. Mutta tämän naisen synnillinen voima oli suurempi kuin hetken hämmästys. Kuka takasi, että Nero oli kuullut heidän keskustelunsa? Ehkä oli häneltä pääasia jäänyt kuulematta — ehkä hän aavisti vaan, mitä ei voinut todistaa…
Hänen kasvojensa piirteet tasaantuivat ja kätensä keisarille suudeltavaksi ojentaen sanoi hän tyynesti: "Jupiter kanssasi, poikani. Olen iloinen nähdessäni sinut taas kerran luonani."
Nero ei suotta ollut jo vuoden ajan kantanut purppuraa. Sirolla liikkeellä kumartui hän suutelemaan äitinsä kättä.
"Sormesi ovat kylmät kuin jää", sanoi hän tarkastellen Agrippinaa. Hänen huulillaan leikki hymy, joka olisi saanut pelottomimmankin vapisemaan. Mutta ennenkuin leskikeisarinna ehti löytää sanaa vastatakseen, kääntyi Nero Pallaksen puoleen.
Tämä seisoi suorana hänen edessään, käsivarret rinnalla ristissä, silmät synkästi lattiaan suunnattuina.
Nero istuutui lähellä olevaan nojatuoliin ja sanoi hetkisen kuluttua äänellä, joka ei ilmaissut pienintäkään liikutusta:
"Sinä tahdot syrjäyttää minut, Pallas?"
Tuskin huomattava värähdys puistatti miehen vartaloa, joka ei koskaan ollut vapissut.
Mutta Agrippina, joka huomasi Neron kuulleen kaiken, heittäytyi nyyhkien poikansa jalkoihin.
"Armoa, poikani, armoa — kaikkien jumalien nimessä, minä vannon sinulle, että sydämeni on puhdas kaikesta petoksesta."
"Nouse äiti", sanoi Nero jäisen kylmästi. "Rikoksestasi olen sinulle kiitollisuuden velassa. Jos sinä aina tällä tavalla ilmaiset minulle todelliset vihamieheni, en koskaan unohda, että olet minun paras liittolaiseni."
Kauhistuneena nousi Agrippina. Häntä värisytti. Hän kietoi vaipan tiukemmin ympärilleen.
Yhä poltti Neron katse Pallasta.
"Sinä aioit minut syrjäyttää, kansleri?" kysyi hän toisen kerran.
Pallas oli roomalainen, eikä hän pettänyt syntyperäänsä silloinkaan, kun hän näki kuoleman silmäinsä edessä. Hän nosti päätään, katsoi lujasti Neroa silmiin ja virkkoi:
"Minä tahdoin syrjäyttää caesarin, joka ylenkatsoo ystäviänsä ja palkitsee vihollisiansa."
"Sinä olisit purppuran arvoinen, jota tahraa veristen rikosten häpeä, Pallas. Ehkä olisit sinä suurempi kuin minä — ehkä. Sillä minä voin todistaa, etten minä tälle purppuralle häpeää tuota."
"Sinulla on voima", vastasi Pallas rauhallisesti. "Tee kuten parhaaksi katsot."
"Minä näen", vastasi caesari, "että sinä olet arvoiseni vastustaja.Minä kunnioitan sinua siksi. Ojenna minulle kätesi, Pallas."
Rautatahtoinen kansleri astui Caesarin luo ja ojensi hänelle kätensä. Tämä piteli sitä lujasti omassaan, katsoen kansleria verenjanoisen tiikerin tavoin.
"Miksi tämä, keisari?"
"Hyvästiksi, Pallas."
Pallas kalpeni. Tämä kamala leikkiminen elämällä ja kuolemalla uhkasi häneltä viedä mielenmaltin.
"Miksi sinä otat minulta jäähyväiset caesar?"
"Koska sinä kuolet. Onko se sinusta ihmeellistä?"
"Ei."
"Sinä olit äitini uskollinen palvelija. Olet siistinyt minulle tien valtaistuimelle, ja olet — minun täytyy se tunnustaa — taitavasti hoitanut valtakunnan varoja. Kuolleen ansioita on kunnioitettava. Sen vuoksi saat sinä komeat hautajaiset. Minä itse tahdon osoittaa sinulle viimeistä kunnioitusta. Agrippina, keisarillinen äitini on sinua itkevä. Rooma pystyttää sinulle muistopatsaan ja historia on tekevä nimesi kuolemattomaksi."
Nero pudisti ministerin kättä. Sitten veti hän taskustaan pienen pullon ja ojensi sen Pallakselle.
"Juo — ja kiitä minua kunniasta kuolla tällä tavalla."
Pallas vitkasteli. Kalman kalpeus levisi hänen kasvoilleen, mutta lihaskaan ei niillä värähtänyt.
"Minä toivon, että tämä tapa on sinulle mieluisampi kuin pyövelin kirves. Minä odotan, Pallas, sillä minulla on vielä enemmän aikaa jälellä kuin sinulla."
Pallas huoahti syvään. Hänen katseensa suuntautui ensin Agrippinaan, sitten hänen ohitseen akkunasta ulos, yli ikuisen Rooman, joka kylpi auringon valossa.
Sitten tyhjensi hän pullon yhdellä siemauksella.
Vielä ei ollut viimeinen pisara kulkenut kurkusta, kun hän raskaasti sortui lattialle, kuin elinvoimainsa kukoistuksessa kaadettu tammi.
Hänen kasvonsa muuttuivat tumman vihreiksi, ja vastenmielinen haju levisi huoneeseen.
"Se oli samaa myrkkyä, johon Claudius kuoli", sanoi Nero rauhallisesti, "ainoastaan huomattavasti suurempi annos."
Sitten nosti hän Agrippinan hervottoman käden huulilleen.
"Jumalat suojanasi, äiti. Toivon tänään saavani aterioida kanssasi."
Esiriput sulkeutuivat aaltoillen keisarin takana, joka säännöllisin askelin kulki palatsin läpi.
Mutta Pallaan ruumiin vieressä makasi Agrippina epätoivoisesti käsiään väännellen. Hänen kyyneleensä kostuttivat kuolleen jäykistyneitä kasvoja.
Nero istui työhuoneessaan ja antoi käskyjä sanansaattajille, joiden piti viedä ne rajoilla oleville sotapäälliköille. Kun tämä toimi oli lopussa ilmestyi huoneeseen Claudius Etruskus, uusi raha-asiain ministeri, joka oli kutsuttu Pallaan tilalle sisä-asiain johtoon. Nero antoi hänelle muutamia määräyksiä ja lähetti hänet sitten Senecan, uskottunsa luokse lähemmin asioistaan neuvottelemaan. Claudius Etruskuksen lähdettyä soitti Nero.
"Markus tuotakoon tänne", sanoi hän sisään astuvalle hovimestarille.
Heti sen jälkeen ilmestyi huoneeseen kaksi kookasta pretoriania ja heidän välillään Markus, kuolleen Pallaan poika.
Merkin saatuaan poistuivat sotilaat. Nero rypisti kulmiaan ja tarkasteli nuorta, kalpeata miestä, jonka ulkonainen esiintyminen ihmeellisesti muistutti häntä itseään.
"Sinä olet Markus, Pallaan poika?" kysyi Nero, katsoen häntä lujasti silmiin.
"Minä olin se, caesar, nyt olen minä vaan Markus", vastasi hymyillen nuori mies, punastumatta näin kieltäissään oman isänsä.
"En ymmärrä sinua", sanoi Nero urkkien. "Sinä olet kuitenkin Pallaan poika?"
"En enään caesar, kun siitä olisi minulle häpeätä."
"Ei ole häpeä saada nimittää isäkseen sellaista miestä kuin Pallas."
"Mutta vaarallista, ehkä."
"Olet oikeassa, Markus. Sitä se voi olla. Tunnetko isäsi rikoksen?"
"Kyllä. Koko Rooma puhuu siitä."
Nero kävi tarkkaavammaksi.
"Mitä puhuu Rooma?"
"Että minun onneton isäni hoitaissaan valtakunnan kassaa mieskohtaisen tuhlaavaisuutensa ja petostensa kautta oli saattanut valtion perikadon partaalle."
Caesar nyökäytti tyydytettynä.
"Muuta ei Rooma puhu?"
"Ei muuta, keisari."
"Mutta tiedetään, että Pallas on kuollut."
"Ei kukaan ihmettele, että hän surmasi itsensä."
Nero katsoi miettiväisenä lattiaan.
"Onko isäsi jättänyt sinulle tehtäviä, Markus?"
"Ei, caesar. Hän kuoli odottamatta."
"Tahtoisitko, että saisit kutsua isäksesi suurinta ihmisten joukossa?"
"En ymmärrä sinua, caesar."
"Jos minä astuisin sinulle isän sijaan — tulisitko osoittautumaan kyllin arvokkaaksi pojaksi?"
Markuksen kasvoilla välähti omituinen hymy. Ilosta huudahtaen heittäytyi hän caesarin jalkoihin.
"Oo, miten voisin sinua kyllin kiittää armostasi ja rakkaudestasi!" huudahti nuorukainen syleillen keisarin polvia. "Tahdon olla sinun tahtosi kuuliaisin orja, sinun henkesi uskollisin suojelija."
Nero nyökäytti päätään.
"Hyvä. Minä olen sinulle katsonut loistavan uran. Sillä minä kunnioitan rohkeuttasi ja ihailen viekkauttasi. Nimitän sinut Britannian käskynhaltijaksi. Sinä matkustat jo tänään sinne."
Markus asettui sotilaalliseen asentoon, sillä Nero oli jälleen soittanut. Orja ilmestyi huoneeseen.
"Senaatti vahvistakoon Markuksen nimityksen Britannian käskynhaltijaksi."
Orja kumarsi, otti caesarin kädestä käskykirjelmän ja meni.
"Toivon näkeväni sinut muutaman tunnin perästä matkavalmiina", sanoi Nero tästä kummallisesta kiireestä ällistyneelle Markukselle ja poistui tehden armollisen kädenliikkeen.
Kun esiriput olivat sulkeutuneet Neron ja murhatun kanslerin pojan välillä, muuttuivat kummankin kasvojen ilmeet. Nero kohensi ryhtiään ja mutisi, tyytyväisen näköisenä itseään hopeaisesta peilistä tarkastaen: "Tämä vaara on vältetty. Britanniassa ei tuo poika voi minulle olla vaarallinen."
Mutta Markus malttoi tuskin rauhallisesti kulkea vartijain ohi, ennenkuin hän kääntyi ympäri, ja heittäen vihasta hehkuvan katseen keisarin huoneisiin päin, sähisi hampaittensa välistä.
"Me teemme vielä tiliä, kruunattu roisto. Sinä olet kuulevaBritanniasta viestejä minusta!"
Rooman verhosi yö.
Keisari oli pannut toimeen Britannian uuden käskynhaltijan kunniaksi loistavat pidot. Upean salin keskelle oli sijoitettu pitkä marmoripäällyksinen pöytä. Itämaiset viiniköynnökset kiertelivät korkeitten, jonialaisten pylväitten ympäri. Puoliympyrän muotoon rakennettua seinää koristivat mosaikkikuvat, ja nurkissa seisoi taiteellisia kuvapatsaita lukuisten värillisten lamppujen valossa.
Pöydän ympäriltä oli setripuisia, arabeskeilla ja norsunluukoristeilla varustettuja lepotuoleja hyllyvine patjoineen. Tuolien jalat olivat kullasta ja raskaat, silkkikudoksiset peitteet verhosivat puoliksi leposijat.
Pöydän toisessa päässä oli Neron muita upeampi leposija.
Vähitellen täyttyi sali vieraista. Siinä olivat Corbulo, vasta nimitetty sotajoukkojen ylipäällikkö, jonka oli määrä vihdoinkin lopettaa sota aasialaisia vastaan; Markus, Britannian käskynhaltija; Otho, keisarin uskottu juomatoveri; Petronius, roomalaisen ylhäisön hienoin, nerokkain seuramies; Burrus, kaartinprefekti; Seneca, vanhanajan suurin filosofi; Tigellinus, caesarin salasihteeri; Luccanus, Senecan sukulainen ja etevä runoilija; Pomponius Mela ja paljon muita valtiomiehiä ja taiteilijoita sekaisin.
Myös ulkomaalaisia valtijoita, vieraita Aasiasta ja Pohjolasta liikkui saleissa. Näistä veti erikoisempaa huomiota puoleensa armenialainen kruununtavottelija Tiridates. Hänelle osoitettiin mitä suurinta huomaavaisuutta caesarin pidoissa, jott'ei hän niin helposti huomaisi Rooman valtakunnan ystävien ja liittolaisten olevan vaan kultaisilla kahleilla kytkettyjä orjia.
Torventörähdykset ilmoittivat keisarin saapumisen. Heti senjälkeen astui caesar saliin, kävi paikalleen ystäviensä tervehdyshuutojen kaikuessa. Pidot alkoivat. Neron katse lensi pikaisesti pöydän ympäri ja pysähtyi hetkeksi muutaman tyhjän paikan kohdalle. Hänen otsansa vetäytyi ryppyyn.
Mutta pian kirkastuivat hänen kasvonsa jälleen. Ruokasalin edustalla olevaan pylväskäytävään ilmestyi prinssi Britannicus, astui nopeasti pöydän luo ja tervehti kunnioittavasti Caesaria.
"Suo anteeksi epätäsmällisyyteni, caesar", sanoi hän, "olen keskustellut keisarinnan kanssa ja toivon etten sillä ole herättänyt epäsuosiotasi."
Nero laski hymyillen sormuksilla koristetun kätensä prinssin olalle.
"Jätä anteeksipyytelysi, rakas Britannicus. Olen sinulle kiitollisuuden velassa, että olet huomaavainen keisarinnalle. Yksinäisyys, jolla hän itsensä ympäröi, vaikuttaa painostavasti häneen."
Britannicus kumarsi ja astui paikalleen.
Aterian alkuosa kului verrattain rauhallisesti. Keskusteltiin poliittisesta asemasta ja haasteltiin arkipäiväisistä aiheista. Mutta jo aterian keskivaiheilla unohtuivat sirot tavat, joiden vertauskuviksi oli ripustettu ruusuja pöydän yläpuolelle. Huudettiin, meluttiin ja naurettiin kilvan, välittämättä lainkaan keisarista. Tämänkin kasvot alkoivat runsaasta viinin nauttimisesta punottaa. Juomanlaskija juoksi ahkeraan edestakaisin sekoittaen vettä viiniin etuhuoneessa, jonne tynnörit olivat asetetut. Seppelkiehkuraiset poikaset puikkelehtivat vieraitten välillä täyttäen heidän maljansa aina uudelleen. Juhlivien ympärille levisi hajuvesien viehättävä tuoksu. Vieraat olivat painaneet laakeri- ja viininlehtiseppeleet päähänsä, orjat voitelivat herrojensa käsivarret hyvänhajuisilla öljyillä.
Juomingit olivat parhaillaan. Neron viittauksesta lehahti saliin joukko kevytjalkaisia tanssijattaria puoleksi verhoutuneina babylonialaisiin kultakoristeisiin harsokankaisiin, jotka tuskin peittivät neitosten moitteettomia muotoja. Heitä seurasi laulajia, jotka lauluillaan ylistivät keisaria, huilunsoittajia ja ilveilijöitä mitä vaihtelevin joukko.
Nyt nosti Nero raskaan kultaisen maljansa, teki käskevän kädenliikkeen, ja kaikki vaikenivat.
"Minä juon käskynhaltija Markuksen kunniaksi. Onni hänen matkalleen ja jumalat hänen suojakseen! Britannian ja minun uskollisen prefektini onneksi!"
Kaikki yhtyivät maljaan. Onnentoivotusten myrsky vyöryi ympäri pöytää nuoren aatelismiehen kunniaksi, jonka kasvot ilmaisivat kaikkea muuta kuin surua isän kuoleman johdosta.
Nyt heilutti Markus itse maljaansa: "Jupiter suojanasi, armollinen keisari. Sinä olet suurin kaikista jumalallisista caesareista, jotka ovat hallinneet Roomaa. Mitä oli Augustus sinun rinnallasi? Varjo. Sotiasi ovat jumalat suosineet. Valtakunta kukoistaa hyvinvointia ja varallisuutta. Sinä olet viisas ja urhoollinen, tarmokas ja lempeä, oikeudenmukainen ja ankara, missä valtakunnan etu on kysymyksessä. Onnellinen olet, ikuinen Rooma! Kuolemattomat ovat lähettäneet parhaimman joukostaan maailmaa hallitsemaan!"
Myrskyisät suosionosoitukset seurasivat näitä sanoja. Huilujen sävelet hukkuivat vieraitten äänekkääseen puheluun ja nauruun.
Caesar antoi merkin jollekin etuhuoneessa olevalle henkilölle.
Vanha, inhottavan näköinen rampa vaimo, kummallisesti puettu, antoi juomanlaskijalle pienen hopeaisen pullon. Silmänräpäykseksi yhtyivät juomanlaskijan ja Neron katseet.
Tämä nyökäytti, ja tekoparran alla vetäytyi juomanlaskijan suu ilkeään hymyyn.
Juomanlaskija oli Anicetus, nykyään Neron uskottu. Ei kukaan nähnyt, kuinka hän verkkaan ja huolellisesti laskien valutti pullosta kymmenen pisaraa muutamaan maljaan; ei kukaan nähnyt miten hän vaihtoi tämän maljan erään toisen kanssa ja sitten toi sen pöydälle.
Juopuneena, kasvot vääntyneinä ja silmät hehkuvina heilutti caesar maljaansa.
"Britannicuksen terveydeksi, Rooman jalon prinssin, urhoollisimman sotilaan ja uskollisimman ritarin kunniaksi!"
Britannicus hymyili.
"Caesarin onneksi, joka on, lahjoittaakseen Roomalle rauhan, uhrannut oman leponsa."
Hän vei maljan huulilleen. Caesarin katseet tarkastelivat häntä kuten pedon silmät.
"Eläköön Britannicus", kaikui huoneessa. Silloin — mitä merkitsee tämä? Prinssi, puristaen suonenvedontapaisesti maljaa oikeassa kädessään, hyppää paikaltaan, horjahtaa, tarttuu pöydän reunaan pysyäkseen pystyssä ja puhuu kolkolla äänellä luonnottoman suuriksi levinneet silmät jäykästi Caesariin suunnattuina: "Kolminkertainen murhamies — jälkeeni verioikeus!"
Viimeisin voimin singahutti hän maljan caesaria kohti. Se lensi keisarin ohi, mutta jäännökset sen sisällöstä tahrasivat hänen kallisarvoisen, turkisreunusteisen purppuransa, jättäen siihen suuria täpliä.
Britannicus oli luhistunut maahan eikä enään liikahtanut. Nero seisoi vapisten valtaistuinkorokkeen viimeisellä portaalla. Osa vieraista oli paennut, rajaton hämminki vallitsi seurassa.
Nero nosti kättään.
Hänen kasvonpiirteensä tasaantuivat.
"Prinssi — voipi pahoin. Viekää hänet ulos —."
Juhla jatkui edelleen.