Syvällä maanpinnan alapuolella sijaitsevassa vankilanholvissa, jossa päivän ja yön vaihteesta ei mitään tiennyt, istui Julia kiveen kahlittuna.
Hänen kasvoistaan henki rauha ja osaansa alistuminen. Viikkomääriä oli hän jo täällä istunut kohtaloansa odotellen. Mutta kukaan ei hänestä huolinut. Ystävät näyttivät hänet unhoittaneen samoin kuin vihollisetkin.
Yksinäisyys ja kylmä värisyttivät aika ajoin hänen ruumistaan. Mutta hän ei pelännyt mitään. Ajatus, että hän oli onnistunut pelastamaan viattoman miehen, joka jo näytti olevan auttamattomasti kiedottu hiipivän rikollisuuden pauloihin, antoi hänelle rohkeutta ja luottamusta kestämään kaiken, mitä Jumala oli hänen kärsittäväkseen asettava.
Raskas portti vapisi. Oven yli kulkeva rautasalpa siirrettiin syrjään.Julia kuunteli. Portaitten yläpäästä näkyi valoa.
Hitaasti, varovasti tunnustellen läheni sieltä valkea olento. Ovi oli hänen jälkeensä taas sulkeutunut.
Julia nousi pystyyn. Kahleet kalisivat.
"Kuka olet sinä, mikä voima tuopi sinut tänne?" huudahti hän puolittain iloisesti, puolittain peloissaan.
Henkilö tuli lähemmä; nyt seisoi hän aivan Julian edessä, joka pelästyneenä peräytyi.
Vieras viskasi hunnun syrjään ja Julia näki edessään kalpeat surulliset kasvot.
"Oktavia — rakas Oktavia!" huudahti Julia, kykenemättä hillitsemään liikutustaan, syleillen keisarinnan jalkoja.
Tämä nosti hänet ylös painoi hellästi häntä rintaansa vasten.
"Julia!"
Hänen suunnaton rakkautensa ja saalinsa ilmeni tässä ainoassa sanassa.
Kauvan seisoivat he siinä liikkumattomina, sanaa sanomatta.
"Miten pääsit sinä tänne?" kysyi Julia, keisarinnan istuuduttua kivellä ja vaivoin hengittäessä ummehtunutta ilmaa, johon Julia oli jo tottunut.
"Olen etsinyt sinua päivät ja yöt", vastasi keisarinna. "Maksoi paljon vaivaa, kärsivällisyyttä ja toivoa, ennenkuin sinut löysin. Keisarin äiti on ovela. Mutta viimeinkin sain kullalla voiton hänen kavaluudestaan. Hänen valtansa on murrettu — hän on nyt enään ainoastaan yksinäinen nainen, joka uneksii vaalentuneesta loistostaan."
Julia kuulosti tarkkaavammin.
"Mitä sanot? Onko Roomassa tapahtunut jotain?"
"Ja sinä kysyt? Roomassa tapahtuu joka päivä jotakin. Nero on kostanut sukumme puolesta. Pallas on kuollut."
"Pallas kuollut?"
"Murhattu."
"Jumala armahtakoon häntä! Hän on syntisenä ja rikosten painamana täältä eronnut. Hänessä on kukistunut Agrippinan vallan mahtavin edustaja. — Miten otti Britannicus vastaan tiedon tästä tapahtumasta?"
Oktavia ei vastannut.
Julia ymmärsi kaiken. Naiset lukevat tapahtumat jo silmäyksistä. Hän katsoi Oktaviaan kauhistuneena. Sitten kääntyi hän poispäin, kätki kasvonsa hiljaa nyyhkien togaansa.
Oktavia istui hiljaa, liikkumattomana, katsellen polttavin silmin tyhjään pimeyteen.
Hän oli unohtanut itkemisen taidon, onnettomuuden viimeisen lieventäjän.
Hetkisen kuluttua sanoi keisarinna:
"Sinun pitää paeta, Julia."
Tyttö katseli ihmetellen häneen.
"Paeta? — Miksi?"
"Miksikö? Siksi, että sinut muutoin surmataan." Julia hymyili. "Se on hyvä."
Oktavia vaikeni hetken; sitten sanoi hän lempeästi:
"Sinä kuolisit mielelläsi?"
"Kyllä, Oktavia."
"Kuolema on vapahdus kaikesta pahasta."
Keisarinna lausui tuon hartaasti kuin rukoillessa.
Julian silmät loistivat.
"Mutta sinä et saa kuolla", jatkoi Oktavia, "sillä sinun sydämessäsi orastaa toivo paremmasta, onnellisemmasta elämästä. Kuolemasi olisi hyödytöntä, se olisi rikos."
"Rikos? Jos Jumala itse lähettää minulle pyövelit?"
"Jumala? — Jos sinun Jumalasi on niin viisas, oikeudenmukainen ja kaikkivaltias, kuin sinä olet häntä kuvaillut, ei hän voi tahtoa sitä, että koko elämän sisältö on vaan kärsimystä."
"Mutta, Oktavia, tätä elämää seuraavan elämän sisältö on onnellisuus."
Oktavia katsoi Juliaa silmiin ja sanoi lujasti:
"Kuule, Julia. Kadun päässä kävelee vaippaan verhoutunut mies kuin petoeläin rauhatonna. Hänen silmänsä palavat. Irtonaisena riippuu miekka hänen vaippansa alla. Hänen katseensa vartioivat lakkaamatta tätä vankilaa, jonka hän tietää holviensa suojassa kätkevän ainoan kalleuden, joka tekee hänelle elämän elämisen arvoiseksi.
"Tällä miehellä on lapsen sielu. Mutta hän rakastaa. Sinä päivänä, jolloin hän kuulee Julian kuolleen, on Nero alttarin ääressä, palatsissaan, ajoretkellä, sama se missä, vaipuva verissään maahan."
Julia oli kuunnellut tuskallisesti, loistavin silmin.
"Tämä mies on…"
"Antonius", vastasi keisarinna.
"Antonius", toisti Julia, ja hänen huulillaan väreili hymy, joka kertoi rajattomasta rakkaudesta.
"Tämä mies pitää sinun pelastaa tulemasta murhaajaksi ja murhatuksi."
Tuon miehen nimi oli sytyttänyt Julian sydämen. Hänen silmänsä loistivat ja onnen ja ilon kajastus valaisi hänen kuihtuneita kasvojaan.
"Mutta miten minä pakenisin", sanoi hän vitkastellen. "Nämä seinät ovat paksut ja lujat. Portit ovat kaikki teljetyt ja holveissa kulkevat vartijat."
"Voit paeta ottamalla minun vaippani ja verhoni. Sinä poistut keisarinnana vankilasta, minä jään tänne Juliana."
"Ei koskaan se tapahdu, Oktavia!"
"Miksikä ei?"
"Minäkö vapauttaisin itseni nähdäkseni sinun kuolevan?"
"Kuka koskisi keisarinnaan? Agrippinan raivo olisi rajaton."
"Minä en sitä pelkää."
"Nero tappaisi sinut."
"Hän ei uskalla sitä, eikä hän sitäpaitsi välitä minusta."
Kauvan esteli Julia. Mutta Oktavia osasi kumota kaikki hänen vastaväitteensä. Viimein hän suostui toivoen jo samana päivänä saavansa nähdä keisarinnan terveenä hovissaan. Kahleet irroitti Oktavia hankkimillaan avaimilla, ja vangittu neito jätti keisarinnan vaippaan verhoutuneena, harso kasvoille vedettynä vankilan. Vartijat tervehtivät ja kenenkään estämättä kulki hän holvien läpi. Kun hän astui kadulle, häikäisi auringon valo hänen silmiänsä niin, ettei hän nähnyt mitään. Veri pakeni hänen kasvoiltaan ja tiedotonna olisi hän vaipunut maahan, ellei samassa voimakas käsivarsi olisi kiertynyt hänen vyötäisilleen ja keveästi kuin lapsen nostanut odottavaan kantotuoliin. Tuulen nopeudella lennättivät orjat kantotuolin paikalta. —
Oktavia istui kivellä, pää rinnalle kumartuneena, pitäen kahleita ikäänkuin olisi ollut niihin kytkettynä.
"Ne tappavat minut", kuiskasi hän itsekseen, "ja muuta en hartaammin toivokaan." — — —
* * * * *
Muutamia tunteja edellä kerrottujen tapahtumien jälkeen avautui vankilan ovi jälleen.
Oktavia näki jonkun naisen laskeutuvan hitaasti portaita alas. Soihtua kantava mies seurasi häntä.
Alas tultua vetäytyi mies syrjään.
Se oli Callistus.
Nainen astui Oktavian luo.
Se oli Agrippina.
Leskikeisarinna katseli kauvan vangittua.
Viha ja vahingonilo kuvastuivat hänen kasvoiltaan.
"Sinä olet Julia?"
Oktavia nyökäytti päätään.
"Tunnetko rikoksesi?"
Vanki nyökkäsi jälleen.
"Minä vihaan sinua petollisen hyveesi vuoksi. Ymmärrätkö minua? Sinun täytyy kuolla. Valmistaudu! Onko sinulla vielä toivomuksia?"
Oktavia ravisti päätään.
Agrippina tarttui vasemmalla kädellään hänen tukkaansa ja kohotti tikaria.
"Millä oikeudella asetuit sinä silloin minun tahtoni ja oikeuden väliin? Kuka olet sinä, että uskalsit ryöstää minulta uhrikseni määrätyn miehen? Onko hyve mahtavampi voimaa? Voittaako totuus, viattomuus paheen rohkeuden? Ei, kyyhkyseni, minä näytän, että yhä edelleenkin olen Agrippina ja kaikesta huolimatta siksi jään."
Hän oli tempaissut Oktavian pään pystyyn kumaraisesta asennostaan, niin että naisten katseet yhtyivät.
Tikari putosi helähtäen lattialle…
Agrippina kannettiin tiedotonna vankikomerosta. Toistamiseen jätti keisarinna vankilan. Vartijat eivät voineet tätä ihmettä käsittää.
Eräissä pidoissa oli Nero tutustunut ensikerran suosikkinsa Othon lemmittyyn, Sabina Poppeaan. Vastustamaton intohimo ihanaa naista kohtaan oli herännyt Nerossa ja Poppea koetti jokaisessa tilaisuudessa sitä kiihoittaa.
Eräänä myrskyistä yötä seuranneena synkkänä aamuna kutsutti Nero ystävänsä luokseen.
Otho ilmestyi kohta, kauniina kuin nuori jumala, hajuvesillä ja öljyillä voideltuna, kallisarvoisissa pukineissa. Tällä kertaa ei keisari ottanut häntä vastaan tuttavallisesti kuten ennen. Hän otti caesarin asennon ja viittasi Othon, joka yritti kiiruhtaa hänen luokseen, ylpeällä kädenliikkeellä takaisin.
"Sinulla on, Otho", alkoi nuori keisari, "talossasi nainen, joka on kyllin arvokas koristamaan valtaistuinta."
Otho kauhistui. Veri karkasi hänen kasvoiltaan. Sillä niin kevytmielinen kuin nuori Dandy olikin, niin vähän kuin hän koettikin viettää siveellistä elämää, rakasti hän kuitenkin Sabinaa intohimoisesti.
"Sinä tarkoitat kaiketi Sabina Poppeaa?" vastasi nuori aatelismies pitkän vaitiolon jälkeen, ponnistellen näyttääkseen mahdollisimman välinpitämättömältä.
"Juuri niin", vastasi Nero lyhyesti.
"Hän oli ennen Rufiuksen puoliso."
"Jonka sinä murhasit."
"Ei toki — se oli rehellinen kaksintaistelu."
"Vaikkapa. Sinä olit vietellyt vaimon."
"Jos sitä niin tahdot nimittää, Nero —"
Keisari suoristi itseään.
"Kutsu minua imperatoriksi."
"Jumalat antakoot minulle anteeksi — en tiennyt, ett'et sinä enään välitä minun ystävyydestäni."
"En. Me emme enään voi olla ystäviä."
"Ja miksi emme caesar?"
"Siksi että minä rakastan Sabinaa."
Otho astui kauhistuneena askelen taaksepäin.
"Hän on minun rakastettuni", sanoi hän terävästi.
"Hänestä tulee minun orjattareni", vastasi caesar raa'asti.
Othon silmät säkenöivät. Hänen huulensa vapisivat.
"Sinä et tule häntä minulta riistämään", sanoi hän uhkaavasti, kiivaasti hengittäen.
"Sen minä teen, Otho. Ja minä neuvon sinua vanhan ystävyytemme nimessä välttämään tällä kertaa kaksintaistelua. Hän on minun, ymmärrätkö?"
Viimeiset sanat kuuluivat kovina. Neron kasvoilla kuvastui koko hänen rajaton aistillisuutensa ja julmuutensa.
Golgatalta Roomaan
"Ensi yönä sinä jätät Rooman."
Otho löi otsaansa.
"Kuinka caesar, sinä ajat minut maapakoon?"
"En. Sinä olet nyt Lusitanian käskynhaltija."
"Minä en lähde Lusitaniaan", vastasi Otho kiihkoissaan. "Pidä maasi, tyranni. En vaihda ihaninta naista, joka koskaan on Rooman tannerta polkenut, maakuntiisi."
"Hyvä."
Nero nousi. Ensimäisen kerran huomasi Otho keisarin suunnattoman paksun niskan ja hänen kasvojensa aistilliset piirteet.
Nero vetäsi esiripun syrjään. Viereisessä huoneessa seisoi mies tulipunaisessa viitassa, järkähtämättömän rauhallisena. Hänen käsivartensa oli paljas, joten muodottoman vahvat lihakset näkyivät. Hänen suonikkaassa nyrkissään oli suuri miekka.
"Pyöveli!"
Otho peräytyi päästäen raivoisan huudahtuksen.
"Sinä aiot minut murhauttaa? Sinä et kammo alhaisinta, halveksittavinta salamurhaa päästäksesi naisen omistajaksi?"
Nero ravisti hymyillen päätään. Hän antoi merkin ja härkämäinen pyöveli astui huoneeseen, laskien raskaan nyrkkinsä Othon olalle, niin että tämä värisi kuin ruoho.
Auringon säteet leikkivät jättiläisen miekan terällä.
"Hän on sinun!" huusi Otho kauhun valtaamana.
Viittaus — pyöveli hävisi. Esirippu sulkeutui. Kello helähti. Orja otti Nerolta kirjoituksen. Caesar teki liikkeen kädellään, Lusitanian käskynhaltia sai mennä.
Tultuansa alas heittäytyi Otho vaunuihinsa.
"Aja", huusi hän kuskille, ja keveät ajoneuvot lensivät nuolen nopeudella Rooman katuja pitkin. Ritarit, jotka tulivat vastaan, ihmettelivät hirveätä vauhtia, jolla nuori, päänsä togaan verhonnut ylimys kiisi eteenpäin. Usea arvasi syynkin ja hymyili ilkkuen.
Saavuttuaan kotiinsa, kiiruhti Otho suoraa päätä rakastettunsa huoneisiin. Tämä oli juuri noussut kylvystä ja ehtinyt kiireesti kietaista silkkisen kylpyliinan ympärilleen, kun Otho hengästyneenä törmäsi sisään. Raskas, tuoksuva ilma ja ihana puolialaston nainen kiihottivat häntä entistä enemmän. Hän heittäytyi lemmittynsä jalkoihin ja syleillen hänen polviaan kuiskasi rukoilevasti:
"Älä jätä minua, Poppea — jää luokseni, muutoin kuolen."
Poppea, joka ei ollut ymmärtävinään Othon kiihtymyksen syytä, kumartui alas niin että hänen tuoksuvat hiuksensa peittivät polvistuneen miehen pään ja nosti hänet hellästi ylös.
"Mikä sinun on, ystäväni?" kysyi hän hymyillen, Othon katsellessa häntä tuskallisesti.
"Oh sitä koiraa! Konnaa!" huusi Otho äkillisessä raivonpuuskauksessa."Se hyena tahtoo yhä enemmän ruumiita. Voi häntä!"
"Ketä sinä tarkoitat?" kysyi Poppea.
"Ketä muuta kuin tuota kruunattua hirviötä, valapattoa, salamurhaajaa, rosvoa ja varasta!"
"Oo, mitä valtiopetoksellisia sanoja sinun suusi puhuu, rakas Salvius", vastasi Poppea, ja hyväntahtoinen hymy hänen huulillaan näytti muuttuvan ivaksi. "Tuntuuko hän sinusta todellakin niin hirveältä?"
"Mitä —" karjasi Otho. "Miellyttääkö hän sinua?"
Poppea nyökäytti päätään.
"Tietysti hän minua miellyttää."
"Sitten, kautta Styxin, täyttyvät kummankin teidän toiveet. Oi kirottu luuska!"
Poppea ojentausi ylpeästi ja katsoen rakastajaansa lujasti silmiin, vastasi hän:
"Hän on yhdessä suhteessa sinusta edellä, Salvius."
"Ah — onko hän kauniimpi minua?"
"Ei."
"Vahvempi?"
"Tuskin."
"Hän ei voi tarjota sinulle mitään enemmän kuin minä — paitsi häpeää, pahetta."
"Mistä aikain on Othosta tullut Caton oppien suosija?"
Otho katsoi hämmästyneenä eteensä.
"Sinä rakastat häntä?"
"Ehkä. Nero on mies, jota naiset voivat rakastaa."
"Ja sinä luet itsesi niihin, joita paha viehättää?"
"En. Minua viehättää kruunu."
Otho katsoi ällistyneenä naista.
Kuinka ihana hän oli!
"Sinä tahdot päästä keisarinnaksi?"
"Minä tahdon kantaa kruunua. Eikö sinustakin se paremmin somistaisi minun päätäni kuin tuon jäykän Oktavian?"
Otho ei vastannut.
Poppea heittäytyi nojatuoliin, veti Othon pään syliinsä ja kuiskasi hänen korvaansa:
"Tarjoa minulle kruunu, Salvius, ja minä olen ikuisesti sinun omasi."
"Kruunu? Onko minulla kruunuja tarjottavana?"
"Ota."
"Sinä tarkoitat?"
"Minkä kohtalo sinulta kielsi, sen voi jumalien suosio suoda. Jumalat ovat rohkeiden puolella. Kuinka ihana sinä olisit — caesarina!"
Otho päästi huudahtuksen ja hypähti pystyyn. Hänen silmänsä hehkuivat, huulet vapisivat. Käsi puristi sivulla riippuvaa lyhyttä miekkaa.
Hänen edessään istui Poppea kauniimpana, viettelevämpänä kuin koskaan.
"Surmaa hänet", sanoi hän kiehtovasti hymyillen.
Esiriput lensivät syrjään.
"Caesar", ilmoitti orja.
Poppea otti silkkivaipan lattialta ja heitti sen välinpitämättömästi hartioilleen. Hänen silmänsä suuntautuivat säihkyen Othoon, jonka otsalla pisaroivat hikihelmet.
Nero astui sisään. Oven edessä seisoi vartija. Mutta hän itse oli aseeton. Hänen synkkä katseensa kiintyi Othoon.
Sitten kääntyi hän Poppeaan päin ja suudellen hänen vaippansa lievettä kuiskasi hän:
"Tahdotko, että maailman valtijas olisi sinun ensimäinen orjasi?"
Poppea kumartui ja kietoen äkkiä kätensä Neron pään ympäri, niin että tämän selkä oli Othoa kohti, sanoi hän lujasti:
"Kyllä, minä tahdon —" ja hänen katseensa suuntausi säihkyvänä Othoon. Aatelismiehen säilä välähti ilmassa ja — putosi helähtäen marmoriseen pesuammeeseen.
Poppea nauroi. Nero oli salaman nopeudella käännähtänyt. Otho seisoi poiskääntyneenä, kasvot togaan verhottuina — — —
* * * * *
Oli yö, unten, hyväilyjen ja lemmen hetki. Otho seisoi makuuhuoneessaan. Poppean vuode oli tyhjä. Kuihtuneet ruusut kiertelivät patjojen välissä. Himmeä kattolamppu heitti epätasaista valoa nuoren ritarin kasvoille.
Surusta ei näkynyt enään jälkeäkään hänen kasvoillaan. Suu oli lujasti, kuten uhmaten kiinni puristettu. Raju lieska paloi punertuneissa silmissä.
Otho oli matkavalmis. — Kauvan seisoi hän liikkumattomana, ajatuksiinsa vaipuneena. Sitten painoi hän huulensa vuodetta vasten, jossa Poppea vielä aamulla oli levännyt ja jätti kiireisin askelin huoneen. Rautapuku helisi hänen rajusti astuessaan ja ääni kaikui kolkkona tyhjissä käytävissä. Otho heittäytyi odottavan ratsun selkään ja nelisti asestetun palvelijajoukon seuraamana pois onnensa paikalta, onnen, jonka hän rikoksen kautta oli saavuttanut ja rikoksen kautta menettänyt.
Kun keisarilinna sukelsi kuutamossa näkyviin, pidätti Otho hevostansa. Ihmeissään katselivat palvelijat herraansa, jonka kasvot vääntyivät raivoisaan irveen. Mutta sanaakaan ei hän puhunut. Silmät tuijottivat vaan linnaa kohti ja huulet liikkuivat.
Sitten nelisti ratsujoukko tiehensä.
* * * * *
Linnassa oli harvinaisen hiljaista.
Poppea odotti keisarin makuuhuoneessa kalleisiin, tuoksuviin vaatteisiin puettuna. Hän lepäsi vuoteella, jota ympäröivät tuoksuvat ruusunlehtikasat. Hänen silmänsä tarkastelivat peitettä, johon oli jäljennetty erään kreikkalaisen maalarin mestariteos: Leda ja joutsen.
Mutta vaikka Poppea oli erittäin hienoaistinen taiteentuntija, ei kuva voinut hänen mieltään kiinnittää. Rauhattomasti lennähti hänen katseensa milloin minnekin, ja sekavat ajatukset näyttivät kiusaavan häntä. Hän nousi ylös ja siirsi verhon syrjään ikkunan edestä.
Alhaalla lepäsi Rooma. Hän antoi katseensa lentää valaistun kaupungin yli. Silloin huomasi hän äkkiä joukon ratsumiehiä sukeltavan esiin pimeästä. Etumainen niistä pysähdytti hevosensa, ja katseli kuin kivipatsaaksi muuttuneena linnaa. Poppea vetäytyi verhon suojaan, aivan kuin olisi hän pelännyt ritarin, jonka hän hyvin tunsi, huomaavan hänet. Hetkisen kuluttua oli joukko taas hävinnyt. Syvä huokaus tunkeusi Poppean rinnasta; vaikka hän ei sitä tahtonut itselleenkään tunnustaa, tunsi hän, kuinka paljon hän Salvius Othoa oli rakastanut ja vieläkin rakasti. Kunnianhimo vaan oli ollut sydäntä vahvempi. Poppea kääntyi pois akkunasta.
Huoneen toisessa päässä seisoi orjatar valmiina hänen käskyjään täyttämään. Poppeaa hämmästytti tytön tavaton kauneus. Suurista, loistavista silmistä puhui syvä surumielisyys.
"Astu lähemmä", sanoi Poppea. "Kuka olet?"
Orjatar oli vaiti.
"Etkö voi vastata, koira? Kuka olet, minä kysyn!"
Tytön posket punertuivat ja silmät täyttyivät kyynelin.
"Nimeni on Akte", vastasi hän hiljaa, aivan kuin olisi hän pelännyt mainita tuota nimeä.
"Akte", toisti Poppea miettien. "Oletko sinä kreikkalainen?"
"Olen, valtijatar."
"Kauvanko olet ollut jo Roomassa?"
"Muutamia vuosia, valtijatar."
"Kuka toi sinut tänne?"
"Caesar."
Poppean silmät venähtivät levälleen säikähdyksestä.
"Oletko sinä se Akte, jota sanotaan Neron vaikutusvaltaisimmaksi lemmityksi?"
Tyttö heittäytyi rukoillen maahan.
"Älä vihastu minuun, valtijatar — minun rikokseni oli rajaton rakkauteni häneen."
Poppea nosti vapisevan tytön pystyyn.
"Sinä rakastat häntä vieläkin?"
"Rakastan, valtijatar."
Vavisten kääntyi Poppea poispäin ja hänen ajatuksensa vertailivat salaman nopeudella tuon tytön kohtaloa hänen omaan tulevaisuuteensa.
"Minä pelkään sitä miestä", kuiskasi hän.
Oviverhot vedettiin syrjään ja komea nainen astui majesteetillisesti huoneeseen, diademi tummassa tukassa.
Akte pakeni pimeään nurkkaan.
Poppea risti käsivartensa rinnoilleen ja katseli puolittain ihmetellen, puolittain peloissaan vierasta, jonka hän heti tunsi Agrippinaksi, caesarin äidiksi.
Tämä tarkasteli ääneti keisarin uutta lemmittyä.
Tervehtimättä virkkoi hän vihdoin:
"Kuinka tulet sinä näihin huoneisiin?"
Poppea ei vastannut.
"Oletko joku uusi orjatar?"
Poppean silmät paloivat raivosta ja suuttumuksesta.
"Olen keisarinna", sanoi hän ylpeästi.
Agrippina nauroi ivallisesti.
"Kuuleppas sitä — mistä saakka on Roomalla kunnia totella kahta keisarinnaa? Minä tunnen ainoastaan yhden keisarinnan; se on Oktavia."
Poppea, joka ei voinut hillitä kiukkuaan, vastasi kiivaasti:
"Oktavia oli keisarinna siihen asti kun Poppea tuli."
"Mitä, orja", huusi keisarin äiti vihaisesti, "sinä uskallat kantaa häpeäsi valtaistuimen eteen saakka. Sinä uskallat kohottaa silmäsi kruunuun, jonka jumalat ovat suoneet koskemattomana omaisuutena Germanicuksen tyttärelle?"
"Koskemattomana?" nauroi Poppea, "katso minua, enkö ole kaunis?"
"Ehkä."
"Kauniimpi kuin Oktavia?"
"Älä häpäise. Kuinka voit sinä hänen hyveitään verrata omiin paheisiisi?"
"Paheille, Agrippina, kuuluu Rooman kruunu."
Agrippina kohotti valkoisen käsivartensa. Tikarin kärki välkkyi lampun valossa.
"Uskallappas", kirkasi Poppea.
"Mitä täällä tehdään?" kajahti äkkiä vihainen, syvä ääni.
Nero seisoi naisten välillä.
Kuten lyöty kissa vetäytyi Agrippina takaisin.
"Hän häpäisi minua", sanoi hän Poppeaa osoittaen.
"Hän sanoi minua orjaksi", vastasi Poppea kiireesti.
Nero heitti äitiinsä ilkeän katseen.
"Poistu", sanoi hän lyhyesti.
Agrippina vitkasteli.
"Poistu", karjahti Nero uudestaan äänellä, jonka kaiku kiiri kauvan palatsin holveissa.
Pää kumarassa luikki Agrippina huoneesta.
"Käy vartioimaan", komensi Nero vapisevalle Aktelle, ja tottelevaisena hiipi tyttö esirippujen väliin, johon hän kuuli jokaisen caesarin Poppealle lausuman hyväilysanan.
Nero oli vetänyt Poppean rintaansa vasten, mutta tämä painoi käsivartensa väliin ja rajusti palavin silmin kuiskasi hän:
"Sinun täytyy hänet tappaa, jos tahdot että minä sinua rakastaisin."
Nero vastasi juopuneen tavoin.
"Kenet? Akteko?"
"Ei. Agrippina!"
Nero tuskin kuuli.
"Hänen täytyy kuolla", vastasi hän tietämättä mitä sanoi. Hänet oli vallannut raju huumaus, jonka intohimo Poppeaan oli synnyttänyt.
Julia oli jo samana päivänä, jolloin hän pelastui vankilasta, jättänyt Antoniuksen. Hän asui nyt Kampanian tasangolla, Pietariksi itseään kutsuvan vanhuksen, kristittyjen päämiehen mökissä.
Julia oli liian harras kristitty, voidakseen ajatellakaan rupeamista pakanallisia jumalia tunnustavan miehen vaimoksi. Sentähden täytyi hänen erota Antoniuksesta. Antonius jätti hänet synkkänä, epäillen hänen rakkauttaan, kun taas Julia oli näkevinään Antoniuksen yksinäisestä käytöksestä ja siitä, että tämä jokaisessa tilaisuudessa pilkkasi hänen uskontoaan, ett'ei hänen lempensä ollut syvempää laatua.
* * * * *
Pitkin Via Appiaa yön pimeydessä, kulki kaksi henkilöä. Toinen oli vuosien köyristämä ukko, toinen nuori tyttö, joka tarjosi matkatoverilleen olkapäänsä tueksi. Aika ajoin seisahtui vanhus katsellakseen varovasti ympärilleen ja jatkoi sitten taas matkaansa. Eräässä paikassa, missä hautapatsaat olivat vähemmän komeita, oli kallioryhmä, jonka keskeltä alkoi ahdas holvikäytävä. Kulkijat astuivat sitä kohti. Ukko tarttui tytön käsivarteen, sillä tämä näytti epäröivän seurata häntä käytävään. Varovasti tunnustellen kulkivat he pilkkopimeässä holvissa eteenpäin, kunnes äkkiä heidän edestään kaikui hiljainen, mutta luja ääni:
"Kuka siellä?"
"Hyvä ystävä", vastasi ukko.
Sen jälkeen virkkoi toinen vielä:
"Kiitetty olkoon Jesus Kristus."
"Ijankaikkisesti. Amen." Kuului vastaus.
Samassa sytytettiin soihtu, joka heitti kirkasta valoaan tulijoihin. Tuskin oli vartioiva nuori mies nähnyt valkopartaisen ukon, kun hän kunnioittavasti kumartui suutelemaan tämän vaipan lievettä.
"Terve sinulle, pyhä isä", virkkoi nuorukainen, "kaikki odottavat sinua."
Sitten kulki hän edeltä, pitäen korkealla soihtua, jonka liehuva valo heitti vaappuvia viiruja seinille ja loihti esiin kiviin piirretyt kummalliset kuvat. Pylväitä ja mahtavia kivihakkauksia tuli näkyviin ja hävisi jälleen läpitunkemattomaan pimeyteen. Holvikatto kaareutui korkealla, käytävä, joka ensin oli ollut niin kapea, että kaksi henkeä tuskin siinä sopi rinnakkain astumaan, laajeni laajenemistaan.
Nyt laskeutui opastava nuorukainen alaspäin viepiä portaita. Pelonsekaisin tuntein seurasi Julia vanhusta ja opasta. Ainakin sata askelmaa laskeutuivat he alaspäin. Silloin avautui luola äkkiä avaraksi pylväiköksi, jossa joka puolella näkyi tilavia komeroita. Julian katse kiersi puoliksi pelokkaana, puoliksi uteliaana pitkin sivuseiniä. Kuten talot kaupungissa, kohosivat kiviset alttarintapaiset korokkeet, joiden päällä sijaitsivat ruumisarkut suurten, kuolleitten nimillä varustettujen kivitaulujen takana.
Äkkiä pysähtyi Julia ja pidätti kuunnellen seuraajaansa. Tämä nyökäytti hymyillen.
Kaukaa leijui ihana, kirkas sävel holvien läpi. Tuntui kuin olisivat tuhannet enkelit laulaneet siellä Jumalalle kiitosta. Puhtaina kuin kristalli ja kuitenkin hartautta ja sydämen liikutusta ilmaisevina tunkeutuivat sävelet nuoren tytön sydämeen, saaden sen kiivaampaan sykintään. Nyt kulkivat he kiireesti vielä yhden kapean käytävän läpi ja olivat kohta Rooman ensimäisen kristityn seurakunnan kirkossa. Valkeilla ruusuilla ympäröidyn alttarin edessä seisoi pappi, lukien messua. Valkopukuiset naiset, jotka näyttivät taivaasta tulleilta enkeleiltä, muodostivat puoliympyrän; sen sisällä rukoilivat kristityt polvistuneina.
Äänet vaikenivat. Pappi alttarin edessä kumarsi ensin Vapahtajan kuvaa, sitten tämän sijaista maan päällä, kalastaja Jonaan poikaa, Pietaria, kristittyjen päämiestä. Kuoripoikia juoksi samassa esiin, pukemaan Pietarin papilliseen pukuun ja kristittyjen hallelujaa laulaessa astui tämä alttarin luo. Julia jäi väkijoukkoon.
Ritareita, orjia, naisia senaattorien piiristä ja köyhiä työläisiä polvistui sekaisin täällä rakkauden ja uskon huoneessa. Täällä ei tullut kysymykseen muu eroitus kuin puhtaus ja synti. Mutta enimmäkseen olivat ne köyhiä ja ahdistettuja, jotka täällä toiveensa kantoivat uuden ajan, uuden evankeliumin turviin. Julia katseli ympärilleen ja hänen silmänsä näyttivät turhaan etsivän jotakin.
"Missä on Felix, orja?" kysyi hän vieressään polvistuvalta naiselta, joka oli erään Neron orjan vaimo.
"Hänet tavattiin Tulliuksen vankilasta hirtettynä."
"Kuinka", kuiskasi Julia kauhistuneena, "hän oli kyllin heikko valmistaakseen itse itselleen kuoleman?"
"Ei, sisar. Hänet on murhattu, hänestä on tullut marttyyri."
Valtava liike kävi kautta kokoontuneitten joukon. Kirkon käytävään oli ilmestynyt mies, jonka olento jo riitti synnyttämään kunnioitusta ja tottelevaisuutta. Hänen kasvonsa olivat kovat, kuten marmoriin hakatut ja ainoastaan säteilevät silmät ja ylevä otsa lievensivät kasvonpiirteitten ankaruutta.
"Apostoli Paavali", huusivat sadat äänet yht'aikaa.
Paavali astui Pietarin luo, suuteli hänen vaippansa lievettä ja meni sitten kansliahuoneena käytettyyn komeroon, Pietarin jatkaessa messua.
Messun päätyttyä puhui Paavali.
Hän kertoi entisestä elämästään ja ihmeellisestä kääntymyksestään. Puhui Vapahtajasta, joka ansiollaan on kaikki syntiset vapahtanut; ihmisluonnon heikkoudesta ja Jumalan valtakunnasta. Sanat tulivat hänen huuliltaan katkeamattomana virtana, tulisina, sydämiin sattuvina.
Henkeään pidättäen seurasivat kuulijat jokaista hänen sanaansa. Kun hän viimein lopetti, alkoi kuoro taas laulaa, ja pyhä vavistus valtasi kaikki sydämet.
Äkkiä häiriytyi jumalanpalvelus. Vartija juoksi hengästyneenä esiin.
"Sotilaat tulevat!"
Silmänräpäyksessä vaikeni laulu. Ei minkäänmoista hämminkiä, pakokauhua, ei edes erityistä kiirettä ollut huomattavissa kokoontuneitten valmistautuessa pakoon. Soihdut sammutettiin. Salaiset käytävät avattiin ja kuten aavejoukko hävisivät kristityt äänettöminä kiviseiniin, aivan kuin olisivat kalliot avanneet heille lymypaikkansa.
Pian tunkeutui käytävästä soihtujen valoa nyt tyhjään kirkkoon ja sotilaskohortin etunenässä syöksyi samassa sisään muuan upseeri. Suitsusavu ja myrhamin tuoksu löi tulijoita vastaan. Muutoin oli kaikki hiljaa ja autiota. Kiroillen hajaantuivat sotilaat käytäviin.
Muutamalla kivialttarilla istui valkoinen olento ikäänkuin ajatuksiinsa vaipuneena. Ensin luuli upseeri sitä kuvapatsaaksi, joka oli hakattu hautakivelle. Mutta lähestyessään olentoa, huomasi hän, että se oli yksinäinen tyttö, joka oli jäänyt tähän kaameaan holviin istumaan.
Synkin katsein häntä tarkastellen, astui upseeri lähemmä, sotilaitten asettautuessa puoliympyrään hänen taakseen.
"Oletko kristitty?" kysyi upseeri.
Mutta vastausta ei kuulunut. Liikkumatonna, jäisen rauhallisena istui tyttö siinä, pää kumarassa.
"Kuka olet?" kysyi jälleen upseeri.
Ei vastausta.
"Olet vaiti! Seuraa meitä, tyttö!"
Mutta hän ei liikahtanut.
Silloin astui upseeri vihaisena lähemmä ja tempasi valkoisen verhon tytön silmiltä.
Kauhistuneena ponnahti hän takaisin.
"Marcia! — Marcia!" huudahti hän toistamiseen, "ystäväni Silanuksen sisar! Kuinka olet sinä täällä, tyttö?"
Silloin huomasi hän, että tytön kasvot olivat vaaleat kuin norsunluu.Silmät olivat sulkeutuneet ja huulilla kuvasteli onnellinen hymy.
Marcian sydämen oli murtanut Britannicuksen kuolema. Hän oli tänään hymyillen nukahtanut kristittyjen joukossa, olematta itse kristitty. Hän oli etsinyt lohtua tästä rakkauden paikasta ja Jumala, joka hyljättyjä holhoo, oli sen hänelle antanut.
Kalpeana kääntyi upseeri sotilaittensa puoleen, jotka näyttivät olevan aikeissa käydä kuolleeseen käsiksi.
"Poistukaa täältä", sanoi hän tuimasti.
Kun sotilaat olivat jättäneet kirkon ja ainoastaan seinään pistetty soihtu heitti valoaan hautakivelle, jolla kuollut istui, heittäytyi Antonius polvilleen ja kätki päänsä tytön kylmiin käsiin; niin monta kaunista hetkeä oli hän viettänyt tuon surun murtaman, enkelimäisen olennon seurassa.
Sitten nousi hän ja palasi raskain askelin sotilaittensa luo, ja kohta sen jälkeen kuului kohortti marssivan käytävää pitkin ulospäin.
Kun askelten ääni oli lakannut kaikumasta holveissa, avautuivat seinät, ja kristityt ottivat jälleen kirkon haltuunsa. Jumalanpalvelus muuttui nyt hautajaisjuhlaksi.
Nero oli palannut Poppean kanssa Kreikasta, jossa hän oli viettänyt triumfeja vaununohjaajana ja laulajana. Poppean rauhallisessa makuuhuoneessa istui Nero. Hän oli täydelleen tuon naisen vallassa, joka oli yhtä kaunis kuin Akte, mutta yhtä turmeltunut kuin Agrippina.
Akte muuten ei näyttänyt Poppeasta lainkaan vaaralliselta; siksi oli hän kovin hiljainen ja hyvä. Mutta sitä enemmän oli sitä Agrippina, joka teki kaikkensa voittaakseen jälleen vaikutusvaltansa Neroon. Neron horjuva mieli voi millä hetkellä hyvänsä kääntyä äidilleen suopeaksi ja mitä siitä olisi seurauksena, sen tiesi Poppea liiankin hyvin.
Poppea lepäsi kultakoristeisella vuoteella purppuraisen katoksen alla. Nero oli polvillaan leposohvan edessä, antaen päänsä nojata hänen syliinsä.
Akte istui toisessa päässä huonetta, mattopeitteisellä lattialla, ja lauloi.
Nero kuunteli tarkkaavasti, Poppean katsellessa miettiväisenä lattiaan.
"Mikä laulu tuo oli, orjatar?" kysyi Nero kääntämättä päätään.
"Olen kuullut sen Kreikassa", vastasi Akte.
"Minusta tuntuu, että olen kuullut sen joskus Roomassa", jatkoi Nero, nojaten miettien päätään käteensä.
"Minä lauloin kerran sen sinulle, caesar", sanoi Akte.
"Koska se oli?" kysyi Nero haaveksivasti.
Poppea kohoutui paikaltaan säkenöivin silmin.
"Silloin, kuin —" Akte pysähtyi.
"Orjatar!" huusi Poppea käskevästi.
Akte riensi valtijattarensa luo.
"Näytä kielesi!"
Tottelevaisena avasi tyttö suunsa.
"Sinä puhut liian paljon", sanoi Poppea hymyillen, samalla kuin hän veti pitkän, terävän neulan hiuksistaan, "opettele olemaan vaiti."
Näin sanoen työnsi hän neulan kielen ja toisen huulen lävitse, niin että punainen verijuova värjäsi tytön rinnan.
Akte ei päästänyt pienintäkään tuskan huudahdusta.
"Mene!" huusi Poppea, "minä en voi nähdä verta."
Akte kiiruhti pois. Nero oli vaiti.
Caesarin käsivarsi kietoutui tuon synnillisen naisen notkean vartalon ympärille.
Mutta tämä kiemursi itsensä irti syleilystä.
Nero havahtui unelmistaan ja katseli kiiluvin silmin Poppeaa.
"Jätä minut", sanoi tämä rauhallisesti.
Suonet caesarin otsalla paisuivat.
"Kautta Styxin — onko järkesi sekaisin, nainen? Minä olen caesar!"
"Ja minä", vastasi Poppea tyynesti, "minä olen caesarin lemmitty. Siis mahtavampi kuin hän."
Nero nauroi, mutta hänen huulensa puristuivat uudelleen yhteen, kunPoppea jälleen sysäsi hänen kätensä luotaan.
"Mene."
"Mitä se merkitsee?"
"Minä en pidä pelkureista."
Nero nauroi käheästi.
"Pääsi kaiketi on liian lujassa paikoillaan, Poppea?"
Tämä katsoi häntä pilkallisesti.
"Älä uskalla toista kertaa tulla uhkaamaan minua, Nero. Minä en pidä pelkureista."
Nero oli neuvotonna.
"Minä en ole mikään pelkuri", sanoi hän lapsellisesti.
"Kumminkin — kykenemätön purppuraa kantamaan."
Caesar ponnahti pystyyn. Mutta Poppean katse lamautti hänet.
"Miksi?" sähisi hän hampaittensa välistä.
"Siksi että olet pelkuri."
"Pelkuri?" Hän mylvi kuin härkä.
"Pelkuri", toisti Poppea. "Pelkuri ja heikko."
"Kuinka niin, nainen?"
"Koska pelkäät pitää lupauksiasi." Nero mietti hetkisen, mutta ei voinut muistaa antaneensa lupausta, jonka täyttämistä hän olisi pelännyt.
Golgatalta Roomaan.
"Minä pidän lupaukseni."
"Näytä se todellisuudessa."
"Tietysti. Koska vaan tahdot."
"Minä tahdon sitä nyt."
"Hyvä."
"Vanno."
"Kautta Jupiterin — minä olen pitävä lupaukseni, jonka olen sinulle antanut."
Poppea kohoutui ja upotti katseensa Neron silmiin.
"Surmaa äitisi."
Nero kalpeni. Veri pakeni kasvoilta; tuijottaen naista suurin silmin, vaikeni hän.
Poppea heittäytyi takaisin vuoteeseen ja nauroi ääneen.
"Pelkuri."
Kun ei tuo sana näyttänyt tepsivän, painautui hän lähemmä caesaria.
"Sinä mieletön. Etkö ole koskaan nähnyt niitä silmäyksiä, joita hän sinuun heittää, kun hän luulee, ettei kukaan sitä näe? Etkö ole huomannut hänen merkitseviä silmäyksiä vaihtavan kaartinupseerien kanssa? Kuinka hän jakaa rahaa sotilaille? Kuinka hän liehakoi Senecaa? Seneca on tyytymätön sinuun. Samoin Burrus. Pidä varasi — vaalea jättiläinen — sinä olet ainoastaan rengas niiden suunnitelmien ketjussa, joita tuo noita aikoo lähimmässä tulevaisuudessa toteuttaa. Suojele itseäsi, ole vahva, taikka minun täytyy pelätä saavani maksaa sinun kanssasi elämälläni epäröimisesi."
Nero ei vastannut. Hänen ajatuksiinsa oli satoja kertoja sukeltanut aie toimittaa Agrippina tieltä pois. Mutta tämäkin turmeltunut ja huono caesar, joka ei kaihtinut mitään enemmän kuin hyveellisyyttä, oli kuitenkin kammoksunut tuota luonnotonta ajatusta. Kun Poppea herätti tuon ajatuksen, vapisi hän. Mutta Poppean samoinajatteleminen lähenti häntäkin suunnitelmaan, ja naisen viimeiset, osittain todenmukaiset, osittain valheelliset, hyvin harkitut sanat, kypsyttivät hänet kiipeämään lähimmälle portaalle rikostensa asteikolla, valmistivat hänestä äidinmurhaajan.
Kauvan neuvotteli hän hiljaa Poppean kanssa, joka ei enään sysännyt takaisin hänen kättään.
* * * * *
Neapelin yläpuolella loisti kuu. Hopeinen valo leikki Vesuviuksen huipulla ja lahti näytti tummansiniseltä, väikkyvillä helmillä koristetulta matolta. Oenarian, Brocidan ja Bajaen satamissa lepäsivät hiljaa purjealukset. Ei mistään näkynyt valoa, lukuunottamatta Kap Micenumin majakkaa. Kuin hengästyneen jättiläisen rinnasta nousi Vesuviuksen povesta höyrypilvi taivasta kohden.
Vastapäätä Hortensiuksen puistoja sijaitsi Caesarille kuuluva Baulin upea palatsi, suhisevain puitten ympäröimänä. Äänekkäitä, iloisia huutoja kuului puistokäytäviltä ja soihdut risteilivät lakkaamatta sinne tänne. Nyt kävivät huudot kovemmiksi. Musiikki kaikui. Puiston sisästä ilmestyi joukko upseereja, jotka kiireisin askelin riensivät läheiseen satamaan, missä laineitten harjalla keinui uljas, kukilla koristettu purjealus. Joukon johtaja oli komeavartaloinen mies, mutta hänen kasvonsa olivat vastenmieliset, osittain kavaluutta, osittain kovuutta ja julmuutta ilmaisevat.
Mies oli Anicetus, Micenumissa majailevan laivaston päällikkö. Tänään hänellä oli kunnia kulettaa leskikeisarinna lahden toiselle puolen. Laivasta laskettiin juuri silta, jota myöten upseerit kävivät paikoilleen aluksessa, kun caesar astui puistosta, taluttaen käsivarresta äitiään, jonka sanoja hän näytti kunnioittavasti kuuntelevan.
Agrippina tunsi itsensä onnelliseksi ja iloiseksi, tehtyään sovinnon poikansa kanssa, varsinkin kun Nero itse oli tätä sovintoa ensin ehdottanut. Agrippina saattoi toivoa pääsevänsä jälleen poikansa kautta hallitsemaan Roomaa.
Anicetus seisoi komentosillalla, kun leskikeisarinna astui laivaan. Keisari seisoi seurueensa kanssa rannalla ja viittasi iloisesti hänelle hyvästiksi.
Purjeet pullistuivat, ankkuri nostettiin ja uljaan joutsenen lailla liukui laiva merelle.
Agrippina lähti laivan sisäsuojiin, jossa kaikki oli häntä varten laitettu mukavaan kuntoon. Hän heittäytyi eräälle leposohvalle hautoakseen rauhassa valoisia ajatuksiaan, kunnes laiva saapuisi määräpaikkaansa.
Tällä välin seisoi Anicetus etukannella, kuunnellen laivalla matruusina palvelevan orjansa selontekoa.
"Oletko pitänyt huolen käskyjeni täyttämisestä?" kysyi amiraali otsaansa rypistäen etiopialaiselta.
Tämä teki myöntävän eleen.
"Laivan pohjaan tehty reikä on jalan levyinen. Tarpeen tullessa on vesi syöksyvä suoraan kuolemaan tuomitun hyttiin."
Anicetus laski tyytyväisenä orjan luotaan. Laiva kulki täysin purjein, lentäen yötuulessa kuin lokki eteenpäin. Agrippina avasi luukun, josta hän voi katsella ulos ja tähysteli, eikö jo Lukrinin ranta, missä hänen huvilansa palmumetsän helmassa sijaitsi, alkanut näkyä. Pelästyneenä koetti hän pimeässä tuntea seutuja. Mitä tämä merkitsi? Miksi eivät tulet Micenumin valotornista enään näkyneet? Hänen arvelunsa mukaan piti laivan lähetä Puzzeolia, mutta niin paljon kuin Agrippina ponnistikin näköelimiään, ei hän erottanut muuta kuin vettä. Tähdetkin olivat peittyneet mustien pilvien taakse.
Vihaisena paiskasi leskikeisarinna akkunan kiinni ja nousi kannelle.Komentosillalla seisoi Anicetus, katse rauhallisesti merelle tähystäen.
"Kapteeni!" huusi Agrippina käskevästi, "minne me purjehdimme?"
Neron suosikki käänsi leveän päänsä purppuraa kantavaa naista kohti ja huulet alamaisessa hymyssä vastasi hän:
"Me purjehdimme päämääräämme kohti."
"Mitä se merkitsee?" kivahti keisarinna vihaisesti. "Mitä päämäärää kohti?"
"Sitä päämäärää, jonka keisari on minulle antanut."
"Onneton! Se on — —?"
"Puzzeoli", sanoi Anicetus, katsoen leskikeisarinnaan niin ihmettelevästi, että tämä tuli rauhallisemmaksi.
"Mutta miksi ei ranta vielä näy?"
"Nyt on liian pimeä. Tunnin kuluttua olemme perillä."
Agrippina palasi kajuttaan takaisin.
Kun hän avasi oviverhot, näki hän huoneessa sorean, miellyttävän näköisen nuoren miehen, joka tehden vaitioloa pyytävän liikkeen, heittäytyi polvilleen hänen eteensä.
"Sulje ovi, valtijatar! Minulla on sinulle jotakin uskottavaa."
Leskikeisarinna vetäsi esiriput yhteen ja katsellen kaunista nuorukaista, jonka hän tunsi yhdeksi laivan miehistön jäseneksi, sanoi hän:
"Mikä on nimesi?"
"Agrippa, ruhtinatar."
"Ja asiasi?"
"Tahdon sinut pelastaa."
"Pelastaa? Uhkaako minua vaara?"
"Kuolema sinua uhkaa ihan silmäisi edessä."
Agrippina kauhistui. Huolimatta Anicetuksen rauhoittavasta vakuutuksesta ei hän voinut tukahduttaa salaista pelkoaan, sitä enemmän, kun hän oli hyvin huomannut salatun kunnioituksen puutteen Anicetuksen käytöksessä.
Niinpä saivat nämä muutamat orjan sanat hänet vapisemaan. Viitaten orjaa nousemaan, vaati hän kärsimättömästi tätä jatkamaan.
"Nyt ei ole aikaa hukata pitkiin selityksiin, valtijatar. Laiva voi upota millä hetkellä hyvänsä."
Päästäen tukahdutetun tuskan huudahtuksen, astahti keisarinna taaksepäin.
"Upota — laiva — miksi, orja?"
Nuorukainen kohautti olkapäitään.
"Kenen toimesta."
"Anicetuksen."
"Neron", mutisi Agrippina itsekseen.
Koko hänen epätoivonsa ja voimaton raivonsa kuvastui tuossa ainoassa, kaksitavuisessa sanassa.
Sitten kysyi hän äkkiä epäilevästi:
"Miksi ilmoitat sinä minulle tästä?"
Orja oli vaiti.
"Voi sinua, koira, jos valehtelet!"
"Minä puhun totta."
Äänen sävy poisti epäilyksen orjan vilpittömyydestä.
"Miksi petät esimiehiäsi, pelastaaksesi naisen?"
Jälleen vaikeni orja.
Agrippina laski käsivartensa kauniin orjan olkapäälle ja vieden huulensa aivan lähelle hänen korvaansa, kuiskasi:
"Sinä tahdot pelastaa minut?"
"Niin, valtijatar, niin — ja meillä ei ole aikaa tuhlata."
"Koska — sinä minua — rakastat."
Orja katsahti rajattomasti ihmeissään tuota naista, jossa vieläpä kuoleman vaaran uhatessa synti oli voimakkaampi pelon tunnetta. Siinä silmänräpäyksessä näki hän tässä naisessa kuvan pakanallisesta maailmasta.
"Ei, vaan siksi, että olen kristitty", vastasi hän hitaasti.
Agrippina hymyili, katsoen häntä silmiin. Mutta hänen hymynsä jähmettyi suunnattoman kauhun ilmeeksi.
Kuului peloittavaa ryminää. Palkit heidän päittensä päällä taipuivat ja taittuivat kuin lastut, seinät huojuivat, voihkivat, surina ja loiskina heidän allaan paisui korvia huumaavaksi pauhuksi.
"Olemme hukassa!" huusi Agrippina, tarrautuen kauhun valtaamana kiinni Agrippaan, joka nopeasti silmäsi hävitystä ympärillä. Jo tunkeutui vesi alhaalta huoneeseen. Silloin osui orjan katse akkunaluukkuun. Ottaen puoleksi tiedottoman naisen syliinsä, riisui hän tältä nopeaan hänen hankalan purppuraviittansa ja keisarilliset arvonmerkit ja syöksi hänet vastustamattomalla voimalla luukusta ammottavaan syvyyteen. Itse hyppäsi hän jälkeen.
Agrippinan hätähuudon tukahdutti hänen päänsä yli syöksyvä tumma aalto. Pian pääsi hän kuitenkin pinnalle ja ollen mainio uimari, halkoivat hänen valkeat käsivartensa voimakkaasti aaltoja. Hän silmäsi taakseen. Kieppuvaan pyörteeseen upposi komea laiva ja miehistö souti valmiina pidetyillä venheellä takaisin Baulia kohti. Hänen vierestään sukeltautui orjan pää näkyviin. Puhumatta sanaakaan, ui mies edellä, katsahtaen aika-ajoin taaksensa, tokko keisarinna häntä seuraisi. Tämä jännitti voimiaan, kokien pysytellä pelastajansa perässä.
"Minne me uimme?" ähkyi keisarinna, tuntiessaan voimainsa yhä lannistuvan.
"Lukrinin järven rannalle", vastasi orja.
"Minä en jaksa enään", sanoi hetken kuluttua Agrippina.
Agrippa odotti, että hän pääsi rinnalle, ja tukien uupunutta naista vasemmalla käsivarrellaan ja koettaen häntä rohkaista, ponnisteli hän eteenpäin vyöryvien aaltojen lävitse.
Niin uivat he eteenpäin joka silmänräpäys kuoleman kanssa taistellen, Neron äiti, Rooman valtijatar, maailman kadehdituin nainen ja kurja orja, kaksinverroin halveksittu asemansa ja uskontonsa vuoksi. Agrippina menetti tajuntansa, kun hädän suurimmillaan ollessa ilmestyi kalastajavene. He olivat saapuneet lähelle rantaa ja Agrippa voi jo nähdä kiihoittuneen kansanjoukon, joka palavien soihtujen valossa meluten tarkasteli rannikkoa. Onnettomuus nähtävästi oli siellä jo tunnettu ja odotettiin vaan keisarinnan ruumiin ajautumista rantahiekalle.
Agrippa huusi kalastajille ja tuokion kuluttua purjehti pieni alus, johon Agrippa ja pyörryksistään jälleen toipunut ruhtinatar olivat pelastuneet, huomiota herättämättä satamaan.
Kapeaa sivutietä kulkien saapuivat haaksirikkoiset pian keisarilliseen huvilaan, ja tuskin olivat hovimestari ja orjat tunteneet valtiattarensa, kun he heittäytyivät polvilleen hänen ympärilleen, suudellen hänen vettä valuvia vaatteitaan.
Agrippina käski nuorukaista seuraamaan itseään. He kulkivat ylellisesti sisustettujen huoneustojen läpi, kunnes saapuivat keisarinnan makuuhuoneeseen.
"Odota", sanoi keisarinna ja hävisi viereiseen huoneeseen vievän oven verhojen taa. Lyhyen hetken kuluttua palasi hän tukka ruususeppelin koristettuna ja vartalo ohkaseen silkkivaippaan tuskin verhottuna. Hän astui nuorukaisen luo ja suuteli häntä otsalle.
"Minkä palkinnon vaadit minulta?" kysyi hän. "Kuten näet, poikani toivoo minun perikatoani; minä en ole enään kyllin mahtava sinulle kunniaa, enkä kyllin rikas sinulle kultaa luvatakseni."
"Minä en halua kiitoksia enkä palkinnoita", vastasi Agrippa, kumartaen kunnioittavasti, ja Agrippina ihaili hänen ryhtiään ja käytöstään, jotka olivat täydellisesti sopusoinnussa hänen jaloluontoisten kasvojensa kanssa.
"Kuka sinä olet?" kysyi keisarinna ihmetellen, laskeutuen lepovuoteelleen.
"Orja", vastasi rauhallisesti Agrippa.
"Sinä et ole aina ollut siinä asemassa?"
"En."
"Mikä olit ennen."
"Ritari."
"Ah — minä en ole koskaan sinua nähnyt."
"Palvelin useita vuosia espanjalaisissa legiooneissa."
"Siellä sinusta tuli kristitty?"
"Niin."
"Ja sitten orja?"
"Niin on, keisarinna."
"Mutta miksi tahdoit sinä välttämättä pelastaa sen miehen äidin, joka on sinulle niin paljon pahaa tehnyt."
"Siksi, että olen Julian ystävä; hänkin on kristitty."
"Tuonko Julian, jota minä olen pitänyt vankilassa ja jota minä olen loukannut?"
"Niin."
Agrippina katsoi läpitunkevasti orjaa.
"Sinä et kosta hänen puolestaan?"
"Sen olen juuri tehnyt."
"Kuinka?"
"Enkö ole sinua pelastanut?"
Löytämättä sanoja vastatakseen, tuijotti Agrippina mieheen, jonka omituinen johdonmukaisuus sai hänet sanattomaksi kummastuksesta. Mutta ennenkuin hän ehti mitään virkkaa, sanoi Agrippa:
"Eikö pelastuksestasi olisi ilmoitettava Caesarille, ruhtinatar?"
"Luulen olevan parasta —"
Agrippina keskeytti kuulostaen.
Kansajoukon meluaminen oli lakannut. Ulkona oli jälleen hiljaista ja yksinäistä. Ainoastaan rantakiviä vasten vyöryväin aaltojen pauhina rikkoi hiljaisuutta.
* * * * *
Nero oli juuri saanut tiedon äitinsä pelastumisesta ja oli jo ryhtynyt toimenpiteisiin konnantyönsä päätökseen viemiseksi.
"Etkö kuule mitään?" kysyi Agrippina tuskallisesti.
Aseitten kalinaa tuntui kuuluvan kaukaa.
Hetken kuluttua jyskytettiin miekan kahvalla huvilan ulko-ovelle.
"Aukaiskaa — keisarin nimessä."
Ovi vingahti. Agrippina hyppäsi akkunaan. Soihtujen valossa näki hän Anicetuksen sotilasjoukon etunenässä astuvan huvilaan. Hovimestari avasi kumartaen rakennukseen johtavat ovet.
Silmät selkoseljällään kuten kangistustaudissa, huulet valkoisina, vavisten heittäytyi Agrippina orjan eteen maahan ja halaillen hänen polviaan huusi: "Pelasta minut — pelasta minut, orja — ja sinä saat vallita minua — pelasta minut Jupiterin nimessä, Venuksen nimessä, oman Jumalasi nimessä —"
Orja hymyili. Mikä omituinen, surumielinen hymy!
Hänen kädessään säteili miekka. Hän syöksyi muutamien huoneitten läpi, kunnes törmäsi sotilaitten seuraamaa Anicetusta vastaan.
"Missä on leskikeisarinna?" huusi Anicetus.
"Jumalan nimessä", vastasi nuorukainen, "minä vaadin teitä poistumaan tästä talosta."
"Mitä tahdot sinä?" nauroi Anicetus. "Astu syrjemmälle, orja, muutoin…"
"Mitä teillä on asiaa hänelle?"
"Etkö sinä sitä ymmärrä?"
"Mikä konnantyö!"
"Loruja! Tunnetko sinä tuon naisen elämän? Hänen syntinsä? Hänen paheellisuutensa? Hänen rikoksensa?"
"Jumalan tehtävä on rankaiseminen, ei teidän?"
"Houkkio!" kiljasi Anicetus. "Pois edestä taikka…" Hän tavoitti miekallaan orjaa. Mutta Agrippa väisti taitavasti. Hänen miekkansa kalskahti murhamiehen kypärää vastaan. Tusina sotilaita kävi kimppuun. Säilät risteilivät. Useitten terärautojen lävistämänä vaipui Agrippa verissään lattialle, vielä kuollessaankin sulkien murhaajilta tien tuon naisen luo, joka niin paljon oli pahaa aikaan saanut.
Agrippina oli kuullut melun, Agrippan puolustautumisen ja kaatumisen, murhaajien askeleet, jotka nyt hänen huonettaan lähenivät. Hetkellä, jolloin hän näki kuoleman silmiensä edessä, eikä missään pelastusta, heräsi hänessä jälleen ajatus, että hänen suonissaan virtasi Rooman caesarien veri, ja heittäen vaipan ympärilleen, astui hän rauhallisesti sisääntunkeutuvia vastaan.
Anicetus peräytyi, kun hän äkkiä seisoi vastapäätä tuota naista, joka ennen oli caesariakin mahtavampi, joka tällä silmänräpäyksellä esiintyi ihanampana kuin konsanaan.
"Mitä te tahdotte?" kysyi Agrippina ylvän ylenkatseellisin silmäyksin mitellen päällysmiestä. Tämän kädessä oli miekka; sen lappeella punersi Agrippan veri. Silloin avasi Agrippina vaippansa ja katsoen lattiamattoon, virkkoi hän kolkolla äänellä:
"Minä kiroan kohdun, joka on synnyttänyt Rooman suurimman murhamiehen, kiroan hänet itsensä, purppuran, Rooman ja Rooman valtakunnan. Vereni hänen päällensä…" Anicetuksen miekka tunkeutui hänen rintaansa. Verissään kaatui hän maahan, vääntelehtien kuoleman tuskissa. Sotilaat nostivat maton, jolle hän oli vaipunut ja asettivat sen keisarilliselle lepovuoteelle.
Anicetus läksi osastonsa kanssa huvilasta, mennäkseen ilmoittamaan keisarille hänen äitinsä kuolemasta.