The Project Gutenberg eBook ofGolgatalta Roomaan: Historiallinen romaaniThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Golgatalta Roomaan: Historiallinen romaaniAuthor: Robert HeymannTranslator: I. PartalaRelease date: May 5, 2018 [eBook #57092]Language: FinnishCredits: Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK GOLGATALTA ROOMAAN: HISTORIALLINEN ROMAANI ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Golgatalta Roomaan: Historiallinen romaaniAuthor: Robert HeymannTranslator: I. PartalaRelease date: May 5, 2018 [eBook #57092]Language: FinnishCredits: Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Title: Golgatalta Roomaan: Historiallinen romaani
Author: Robert HeymannTranslator: I. Partala
Author: Robert Heymann
Translator: I. Partala
Release date: May 5, 2018 [eBook #57092]
Language: Finnish
Credits: Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK GOLGATALTA ROOMAAN: HISTORIALLINEN ROMAANI ***
Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Historiallinen romaani
Kirj.
Suomentanut
I. Partala
Arvi A. Karisto, Hämeenlinna 1908.
I. Jäähyväiset.II. Agrippinan suunnitelmat.III. Salajuoni.IV. Uusi caesar.V. Julia ja Antonius.VI. Silanuksen sisar.VII. Sabina Poppea.VIII. Kunnia vaiko rakkaus.IX. Kaksi kärsivää.X. Vapaa.XI. Akte.XII. Tuomio ja sen toimeenpano.XIII. Vierailu.XIV. Julia.XV. Askel askeleelta.XVI. Katakombeissa.XVII. Agrippinan loppu.XVIII. Akaiassa.XIX. Oktavian surma.XX. Rooman palo.XXI. Arenalla.XXII. Britannian metsissä.XXIII. Löydetty ja taas kadotettu.XXIV. Locuste.XXV. Lännen kapina.XXVI. Neron soihdut.XXVII. Nemesis.XXVIII. Taistelu purppurasta.XXIX. Jerusalem.
Erään komean hautapatsaan varjossa Via Appian varrella istui kivellä kaksi ihmistä jutellen keskenään kuiskaten, aivan kuin olisivat he pelänneet häiritsevänsä paikalla vallitsevaa kuolonhiljaisuutta. Tyttö oli vetänyt hunnun kasvoilleen, ja kypärä varjosti puolittain nuoren miehen piirteet.
Kuu valaisi kirkkaasti ja ainoastaan korkeat sypressit, attikalaiset pylväät ja leveät, korkokuvilla varustetut marmoripatsaat loivat juurelleen suojelevaa varjoa.
Mies, sen mukaan mitä kallisarvoisesta vaipasta voi päättää, ylhäissäätyinen, saattoi olla noin kolmenkymmenen vanha, kun taas neidon liikkeiden jalouteen liittyi ensi nuoruuden sulo.
Tytön silmät olivat kyynelissä; nuori mies leikki uhkamielisen ja synkän näköisenä miekallaan.
"Sinä pakoitat minut siis, Oktavia", jatkoi hän äsken keskeytynyttä puhettaan, "mykkänä todistajana katselemaan, kuinka kunniattomat poikanulikat minulta riistävät nimen, arvon, pyhimmän mitä sydämeni omaa? Minun pitää pysyä tyynenä, kun onneani jaloin tallataan, kuten pedot polkevat arenan hiekkaa?"
"Kuinka voisin minä sinua pakoittaa", vastasi tyttö itkun tukahduttamin äänin. "Suututko siitä minulle, että koetan pidättää sinua vastaamasta väkivaltaan väkivallalla? Tahdotko vetää tuhon hirveässä suuruudessaan päällesi?"
Ritari teki torjuvan liikkeen huulten vetäytyessä puoliksi ivalliseen, puoliksi uhmailevaan hymyyn.
"Oi, minä tiedän", jatkoi neito, "että sinä halveksit vaaraa. Arvaan, että mieluimmin syöksyisit paljain miekoin caesarin palatsiin kostaaksesi sukusi häpeän… mitä se auttaisi, rakkaani? Ehkä löytäisi joku säilä tiensä sydämeesi, ehkä… näytännöt ovat edessä! Juhla olisi se tuolle roomalaiselle verikoiralle, juhla tavallista suurempi, nähdä ritari Junius Silanuksen kuolevan arenalla eläinmiekkailijana."
Hän pysähtyi väsyneenä ja peitti käsin kasvonsa, kiivaan nyyhkytyksen pannessa koko ruumiin värisemään. Mies oli noussut seisoalleen ja käveli rauhattomasti hautakiven varjossa edestakaisin.
"Me elämme aikaa", virkkoi hän synkästi, "joka ei tunne kunnian ja maineen käsitteitä. Me elämme häpeän ja raukkamaisuuden aikaa. Miehelle, joka vielä ei ole myynyt arvoaan kurjasta armonosoituksesta tuolle voimattomalle keisarille ja… hänen puolisolleen, ei voi tuntua vaikealta kuolla. Jokainen kuolema on nykyään maineeton ja mainehikas samalla kertaa. Sillä kaadunko taistelukentällä — kenen, minkä vuoksi minä silloin taistelen? Purppuraa kantavan naisen, jolla ei ole hyvettä, ei siveyttä. Ja jos vereni sekaantuu gladiaattorien halpaan vereen — enkö silloin kuole kuten vapaa roomalainen ritari kunniani ja Rooman muinaisuuden puolesta? Ei, Oktavia, se tapa, jolla kuolen, ei minua pelota. Mitäpä varten eläisikään Silanus sen jälkeen, kun hän on menettänyt Oktavian?"
Tytön suuret silmät kääntyivät verkkaan miestä kohden.
"Mitä varten eläisit?"
Tuskaisa hymy värähti hänen huulillaan. Mutta kuten metsäkauris, joka on saanut kuolinhaavan, vielä kerran ponnahtaa ilmaan, ikäänkuin se esiin sukeltavan kuoleman kynsistä toivoisi tämän hypyn pelastavan, niin ponnahti tyttökin pystyyn, pelästyttäen läheisyyteen yöpuulle asettuneen linnun lentoon.
"Mitä varten eläisit, Silanus? —Minua varten!Minua, jonka ijäksi menetät, mutta jonka koko muistojen maailma on sinulle pyhitetty."
Hän nojautui miehen rintaa vasten ja kietoen kätensä hänen kaulansa ympäri, jatkoi hän nopeasti, melkein hätäisesti:
"Minun tähteni täytyy sinun elää, ainoa rakastettuni. Etkö muista enään sitä hetkeä, jolloin vannoit eläväsi ja kuolevasi minulle? Sinä et saa ruveta lupauksesi rikkojaksi. Minä vaadin, että sinä elät minun tähteni, minun, joka sinua rajattomasti rakastan, minun, jonka sielu siinä silmänräpäyksessä on kuollut, jolloin menetän onnen omistaa sinut. Pitääkö kaikkien lempemme lupausten pois haihtua? Tahdotko ihanien yhteisten hetkien muistot ja sulot sammuttaa, kuni Jupiter päivän yöksi muuttaa?"
Ja nojautuen lähemmäksi häntä vasten, niin että huulensa koskettivat melkein miehen huulia, jatkoi hän intohimoista puhettaan:
"Älä luule, etten kykene tuntemaan, armas, mitä sydämessäsi liikkuu! Emmekö ole rakastaneet toisiamme? Ja emmekö vieläkin toisiamme rakasta, pyhemmin kuin konsanaan ennen? Kaihojeni, unelmieni kukka, se minun sydämestäni raastetaan; sillä hän, jota olen niin paljon rakastanut, jossa ajatukseni ovat riippuneet auringon noustessa ja sen taas mailleen mennessä, ei saa minulle kuulua.
"Täytyykö minun nähdä, kuinka tämä kukka poljetaan? Tahdotko niihin kärsimyksiin, jotka ovat osakseni tulleet, liittää vielä tiedoista tuskallisimman: sinä et ole enään elävien mailla; olet astunut Hadeksen varjovaltakuntaan, josta ei koskaan palata?"
Hän näki selvään mielenliikutuksen, joka oli vallannut ritarin, ja tietäen, että tästä silmänräpäyksestä riippui hänelle rakkaimman henkilön tulevaisuus, elämä, jatkoi hän entistä kiihkeämmin:
"Toivoni on sammunut, sammunut ijäksi. Jumalat ovat niin päättäneet. Mutta muistoa eivät ne voi minulta evätä, onnea, jonka tuottaa tietoisuus, että sinä elät, hengität samaa ilmaa kuin minäkin ja saman isänmaan tannerta tallaat.
"Kun minä aamuisin herään, kyynel silmässä, eikö sitä saa kuivata aina sun luonasi viipyvä aatos? Eikö minulla pidä koko suuressa Roomaan valtakunnassa oleman ketään, joka olisi ystäväni, joka rakastaisi minua? Eikö ketään, Silanus?"
Heidän huulensa olivat yhtyneet viimeiseen, intohimoiseen suuteloon; ja tyttö tiesi voittaneensa.
"Sinä pysyt kaukana keisari Claudiuksesta, isästäni?"
"Minä lasken aseeni sinun suuren rakkautesi edessä, joka on niin ihana, että pelkään, ett'en koskaan tule sen arvoiseksi. Sitäpaitsi hän ei olekaan todellinen syyllinen. Tuo nainen…"
"Vaiti, Junius! Hän on minun toinen äitini. Pitäisikö minun häntä häpäisemällä nostaa jumalien kosto päälleni? Onko minulla ylipäätään oikeus sanoa pahaa kenestäkään naisesta, minulla, joka olen Messalinan tytär, tuon naisen, josta sanotaan…"
"Jätä tuo puheesi, rakas! Hän ei ole ensimäinen nainen sitä lajia valtaistuimella — eikä viimeinenkään. — Ja lopuksi, tehköön keisarin puoliso mitä hän tahtoo, minua se ei liikuta. Kuitenkin tämä nainen, joka on syypää niin paljoon onnettomuuteen, on raa'oin käsin turmellut elämäni onnen. Sinä sanot, Oktavia, että jumalat ovat niin päättäneet, jumalat — —"
Hän nauroi niin että tyttö kauhusta värähti.
"Näyttäytykööt viimeinkin jumalat! Missä on heidän voimansa? Missä on oikeus, joka vallitsee hyvän ja pahan maan päällä? — Ei, Oktavia. Jumalilla ei ole mitään syytä riistää meitä toisiltamme, vaan näillä ihmisillä. Tiedätkö, miksi meidän liittomme keisarin käskystä on purettu? Miksi sinut on kihlattu prinssi Domitius Nerolle?"
Ja kun tyttö vaikeni, jatkoi mies vihasta vapisevin äänin:
"Onneton, etkö aavista mikä odottaa veljeäsi Britannicusta?"
Oktavia kalpeni.
"Minä luulin, että perhesuhteet saivat isän määräämään minut Domitiukselle. Minä tunsin hiljakkoin selittämätöntä kauhua, kun sattumalta yllätin ministeri Narsissuksen, hänen puhellessaan pretorianiupseeri Antoniuksen kanssa. Kuulin ainoastaan sekavia sanoja, kun aioin avata esiripun atriumiin vievän oven edestä. Hän puhui naisesta, joka tahtoi keinotella itselleen kruunun — mutta minä kiiruhdin sieltä pois tuskan valtaamana, kuuntelematta enempää. Sinä arvelet —"
"Minä arvelen", täydensi upseeri synkästi, hilliten ääntään, "että keisarinna tahtoo kohottaa poikansa Domitiuksen kruunun perilliseksi ja Caesarin todellisen pojan Britannicuksen —"
"Ja hänet… puhu!"
"Oo… tottahan sinä tunnet sukusi vaiheet. Eikö sinulle ole uskottu perheesi salaisuuksia?"
Oktavia käsitti, mitä Silanus tarkoitti. Hän vaikeni. Syntyi pitkä äänettömyys. Molemmat hautoivat vaan omia ajatuksiaan, jotka olivat vielä katkerammat, kuin heidän sanansa.
Josko hän tunsi julius-claudilaisen keisarihuoneen vaiheet! Tiberiuksen, Augustuksen jälkeläisen, ajoista saakka oli olemassa salaisuuksia, joista hovissa puhuttiin vain kuiskaamalla, ja joiden arvosteleminen rangaistiin valtiopetoksena. Tiberiuksen hallitessa oli Germanicus, Rooman kansan ylpeys, sen uljas, voittoisa sotapäällikkö, selittämättömällä tavalla kuollut. Keisarin oma poika joutui suosikki Sejanuksen myrkyn uhriksi, kun ensin viimeksimainittu oli vietellyt kruununprinssin puolison. Germanicuksen leski ja molemmat pojat Drusus ja Nero tuomittiin nälkäkuolemaan. Vanha kaartinprefekti Macro oli Tiberiuksen kuoleman ainoa todistaja. —
Ja Caligula, hänen seuraajansa, Germanicuksen huoneen viimeinen vesa?Häntä syytettiin kolminkertaisesta sukurutsauksesta…
Tämän sisar oli keisarinna Agrippina, Oktavian äitipuoli, keisari Claudiuksen puoliso. Vuonna 40 j. Kr. oli hänet lähetetty Ponzas-saarelle maanpakolaisuuteen, koska hän oli muodostanut salaliiton oman veljensä henkeä vastaan. Siihen aikaan oli hänen puolisonansa ollut ritari Domitius Ahenobarbus, jolle hän v. 37 oli synnyttänyt pojan, nimeltä Domitius. Leskenä oli hän Caligulan murhan ja Tiberiuksen valtaistuimelle nousun jälkeen palannut Roomaan ja siellä mennyt naimisiin kuuluisan puhujan Crispus Passinuksen kanssa, joka myöskin pian oli kuollut. Ja nyt, kun keisarin ensimäinen puoliso Messalina, Oktavian ja Britannicuksen äiti, oli teloitettu, oli tämän saman Agrippinan onnistunut juoniensa, kiehtovan käytöksensä ja keisarin uskotun neuvonantajan vaikutuksen kautta kohota koko sivistyneen maailman hallitsijan puolisoksi…
Oktavia ajatteli kauhistuen ensimäistä kohtaustaan tämän naisen kanssa, jonka sekä menneisyys että koko esiintyminen todistivat hänen kykenevän minkälaisiin vehkeisiin hyvänsä. Heti alusta pitäen oli hän ponnistanut kaiken voitavansa, valmistaakseen pojalleen Domitiukselle yhtä korkean aseman Britannicuksen rinnalla. Hän kietoi heikon puolisonsa tykkänään juonineen ja vehkeineen ja nyt olivat hänen suunnitelmansa riistäneet Oktavialta hänen nuoren onnensa. Jo Messalinan eläissä oli keisari suostunut tyttärensä kihlaukseen ylhäisen ritarin, Junius Silanuksen kanssa. Agrippina oli saanut aikaan sen, että keisari nojautuen tekaistuun syytökseen, erotutti Silanuksen senaatista ja purki Oktavian ja hänen kihlauksensa. Sen jälkeen oli tyttö kihlattu prinssi Domitiukselle, kysymättä lainkaan hänen omaa mieltään.
Niin paljon oli prinsessalle selvää jo ennestään, mutta vasta nyt näki hän keisarinnan vehkeitä johtavat vaikutteet. Nyt ymmärsi Oktavia kaikki ja kauhulla katsoi hän tulevaisuutta, joka ei ollut turmeleva ainoastaan hänen elämäänsä, mutta oli käyvä vaaralliseksi myöskin hänen veljelleen Britannicukselle, ehkäpä hänen isälleenkin — —
* * * * *
Kaukana idässä alkoi heikko sarastus punata taivaan rantaa ja aamun verkkaan vaaletessa sammuivat tähdet.
Silanus nojasi pylvään jalustaa vasten ja katseli Oktaviaa, ikäänkuin olisi hän ikuisiksi ajoiksi tahtonut syövyttää tämän piirteet sieluunsa. Hänen otsansa oli kirkastunut ja kasvonsa osoittivat jaloa itsensähillitsemistä.
Oktavia ojensi ääneti hänelle kätensä. Hänellä ei ollut enään mitään sanomista. Yö vaaleni vaalenemistaan ja heleä purppuranpuna levisi taivaalle. Oli tullut hetki, jolloin eivät sanat, eivät kyyneleet enään voi sydäntä huojentaa, hetki, jolloin rautaisen täytymyksen alla vielä kerran kaikki tuska, kaikki epätoivo hurjalla voimalla sydänparkaa pusertaa. Itsensä hillitseminen, jonka tuo intohimoinen mies oli saavuttanut hänen vaikutuksestaan, lohtu, jota hän toiselle oli jakanut, puuttui häneltä itseltään, ja nyt kun eronhetki oli lyönyt, värisytti raju epätoivo Oktavian sielua. Mutta tuo jalo nainen hillitsi kaihonsa, koettaen silloinkin kun kipeimmin kärsi, lieventää rakastetun miehen surua raskaana hetkenä.
"Oktavia", virkkoi Silanus vaivoin koettaen saada äänelleen varmaa sointua, "meidän täytyy erota. Viimeinen toivomuksesi on minulle käsky, jonka edessä taivun. Minä kannan kuormaa, jommoinen elämä minulla tästä lähtien on, siinä tietoisuudessa, että siten palvelen sinua. Nyt alkavaa päivää seuraavana yönä olen jo matkalla Syyriaan, jossa liityn sikäläiseen armeijaan. Suojelkoot jumalat, joihin sinä uskot, minua pahimmalta. Sinusta tulee toisen vaimo ja jäät yksin, kuten minäkin. Mutta sielumme ovat ainiaaksi toisilleen vihityt ja ajatuksissani olen aina sinun luonasi.
"Suokoon Jupiter, etteivät kamalat aavistukseni toteennu. Mutta viimeinen jäähyväissanani, kallis ystävä, on: jos, ollessasi tuon sekasikiön vaimona, joskus tulee aika, jolloin sinua vaara uhkaa, jolloin jäykkä, miehekäs säilä ja taipumaton rohkeus ovat tarpeen, ja sinä turhaan etsit uskollisia miehiä tueksesi, silloin kutsu minua, ja nopeammin kuin keisarillinen pikaviesti olen minä Aasiasta rientävä tänne."
Viimeisen kerran sulki hän armaan tytön syliinsä, viimeisen kerran yhtyivät huulet lyhyeen jäähyväissuuteloon. Syvästi katsoi neito Silanuksen silmiin, aivan kuin olisi tahtonut hänen sieluunsa tunkea. Sitten riistäytyi hän irti ja kiirehti kuin pelästynyt metsäkauris pois, häviten pian hautapatsaiden varjoon.
Silanus katsoi hänen jälkeensä ja ensi kerran elämässään itki tämä mies. Verkkaan alkoi hän astella samaa tietä, jota Oktavia oli kiiruhtanut. Etäämpänä näyttäytyi vielä kerran neidon kantotuoli, jota uskolliset orjat kiidättivät eteenpäin. —
* * * * *
Tuskin oli ritari poistunut hautapatsaan luota, kun sen takaa kohottautui varovasti mies. Hän oli jo elähtänyt ja hänen kasvoilleen olivat paheet lyöneet leimansa; mutta puku oli ajan tavan mukaan erinomaisen loistelias. Mies oli Anicetus, prinssi Domitiuksen uskottu.
Hänen kasvonsa vääntyivät inhoittavaan irvistykseen, kun hän vaanien silmäili ympärilleen. Sitten järjesti hän pukuaan, joka maassa maatessa oli joutunut epäkuntoon, ja kulki jonkun matkaa tietä kaupunkiin päin, saapuen pian paikalle, missä orja odotti häntä hevosen kera.
Täyttä laukkaa ajoi Anicetus sitten Rooman tietä, jolla liike taas vähitellen elpyi.
Claudius, maailman hallitsija, istui työhuoneessaan ja kuunteli ministeriensä selontekoja. Nämä seisoivat kunnioittavan matkan päässä hänestä ja lukivat vahatauluista muistiinpanojaan. Siinä oli Pallas, valtakunnan raha-asian hoitaja, lukien laskelmiaan; Narsissus tuoden tietoja Ylä-Germaniaan lähetetyn Pomponius Sekunduksen toimista; Callistus, jonka oli tehtävä esitys saapuneista anomuskirjeistä, armahduspyynnöistä ja oikeusasioista. Viimemainittu oli juuri lopettanut, ja keisari ilmoitti ystävällisin päännyökkäyksin vastaanoton päättyneen. Silloin alkoi Pallas uudelleen puhua:
"Suo anteeksi, Caesar, että minun vielä silmänräpäykseksi täytyy pyytää sinua kuulemaan minua. Vakoojani ovat saaneet selville seikkoja, jotka mielestäni ansaitsevat tulla valtakunnallisten asioiden yhteydessä sinulle esitetyiksi."
Keisari, joka oli juuri noussut seisoalleen, istuutui uudelleen ja kiinnitti väsyneen katseensa ministeriin.
"Puhu", virkkoi hän lyhyesti.
"Asia koskee sinun perhettäsi", jatkoi Pallas, "ja toivon sinun suovan minulle anteeksi, että olen tässä suhteessa tehnyt huomioita, koska se on tapahtunut sinun onnesi hyväksi."
"Minun perhettäni?" kysyi keisari, käyden tarkkaavaisemmaksi. Hänen äänessään oli epävarma sointu ja vaikka hän ponnisti, näyttääkseen tyyneltä, esiintyi hänen kasvoillaan pelon tapainen ilme.
Ajatteliko hän Messalinaa?
"Molemmat tapaukset, joista sinulle tahdon ilmoittaa", jatkoi ministeri suunnaten kylmän katseensa keisariin, "ovat viimeyöllisiä ja näyttävät olevan jonkinmoisessa yhteydessä keskenään. Vakoojani ovat onnistuneet saamaan tiedon kohtauksesta entisen senaattori Junius Silanuksen, tasavaltalaismielisen, Thrasea Paetuksen, joka kuuluu vastustajiisi senaatissa, hänen ystävänsä Borea Soranuksen, pretoriaanien upseeri Antonius Sekunduksen ja prinssi Britannicuksen välillä."
"Britannicus?" toisti keisari miettiväisenä, lausuen nimen painolla, ikäänkuin olisi hänestä tuntunut mahdottomalta kuulla prinssiä mainittavan tässä yhteydessä. "Ja Silanus? — Vai niin. — Silanus. — Sehän on kyllä mahdollista. He olivat ystäviä. — Prinssin arvolle ei sovi kuitenkaan seurustella tuon erotetun senaattorin kanssa. — Hänellä lienee joku yksityisasia sen miehen kanssa. — Thrasea Paetus. — Mies on epäilyttävä. — Silanus — samoin epäilyttävä. — Mitä on pretorianiupseerilla tekemistä heidän seurassaan?"
Pallas kohautti olkapäitään.
"Mutta Britannicushan oli joukossa. Se seikka asettaa asian kaiken epäilyksen yläpuolelle. Eikö niin?"
"Olisi majesteettirikos toisin ajatella", vastasi ministeri vältellen, hyvin huomaten keisarin vaanivan katseen. Näytelköön vaan viekas Claudius välinpitämätöntä; hän, joka oli niin epäluuloinen, että oli hankkinut itselleen kaksinkertaisen henkivartioston. Pallas tiesi, että keisarin ajatukset eivät tulisi vähiin aikoihin rauhoittumaan.
Mitä oli kruununprinssillä tekemistä tyytymättömien ylimysten kanssa?
Että prinssin ja näiden yhtyminen oli ollut ainoastaan Syyriaan lähtevän Silanuksen jäähyväisjuhla, siitä ei Pallas puhunut mitään.
Vuosikausia oli Agrippinan puolue ponnistellut, saadakseen isänsä epäsuosioon varomattoman Britannicuksen, joka halveksi näiden juonien vastustamista samanlaisilla keinoilla.
Claudius oli nojannut päänsä käden varaan ja tarkasteli nyt itämaisen maton kuvioita, hypistellen kädessään olevaa kultaista rengasta.
"Sinä puhuit toisestakin tapauksesta", sanoi hän katsomatta ylös.
"Niin, caesar. Velvollisuuteni pakoittaa minut täydentämään ensimäistä tiedonantoani toisella. Prinsessa Oktavian kantotuoli nähtiin varhain aamulla Via Appialla. Hänen eunukkinsa tunnettiin varmasti."
Keisari katsoi synkästi ministeriin.
"Ja — eteenpäin? Mikä saattoi hänet uskaltamaan aamuhetkellä ViaAppialle?"
Jälleen Pallas kohautti vaan olkapäitään.
"Tämä on kummallista", mutisi keisari. "Ehkäpä arvoitukselle keksimme kuitenkin luonnollisen ratkaisun."
Sitten vaipui hän jälleen mietteisiinsä, mutta kohotti päätään äkkiä ikäänkuin vaistomaista päähän pistoa seuraten ja kysyi:
"Missä on Nero?"
Siten tapasi hän kutsua poikapuoltaan Domitiusta.
"Hän on juuri palanut uhraamasta sinun terveydeksesi", vastasi Pallas, näköjään välinpitämättömästi.
Keisari katsahti häntä hieman epäluuloisesti.
"Hän uhraa minun terveydekseni?"
"Niin. Minusta ei se kuitenkaan ole kylliksi merkillinen ja tärkeä asia kiinnittääkseen sinun huomiotasi."
"Mikä eroitus", virkahti Claudius äkkiä, kokonaan heittäen naamarinsa, "mikä eroitus Neron ja Britannicuksen välillä! Jälkimäinen kuljeksii yökaudet epäilyttävissä paikoissa ja asettaa minun älyni ratkaistavaksi vaarallisia ongelmia. Edellinen alkaa päivänsä huolehtimalla minun hyvinvoinnistani."
Sitten vaikeni hän jälleen ja seurasi katseillaan maton kuvioita.
Pallas heitti Callistukseen pikaisen silmäyksen, joka merkitsi suunnilleen: Se isku veti!
Callistus oli kavala luonne, jonka kasvojen ilmeet osoittivat aina sitä, mitä hän tahtoi. Keisarin edessä oli hän matelevan nöyrä, mutta alempia virkamiehiä kohtaan armottoman kopea. Keisari Cajus Caligulan murhanäytelmässä hän oli esittänyt epäiltävää osaa, ja osanottoaan tuohon palatsivallankumoukseen hän luultavasti saikin kiittää nykyisestä asemastaan.
Merkitsevä silmäys, jonka Pallas ja Callistus olivat vaihtaneet, ei jäänyt huomaamatta teräväkatseiselta Narsissukselta. Tämä, nuorempi molempia virkaveljiään ja miellyttävän näköinen, oli ehdottomasti uskollinen Claudiuksen kannattaja ja ainoa hovimies, joka koetti suojella prinssi Britannicusta ja käyttää vaikutusvaltaansa Caesariin tehdäkseen tyhjäksi hovin viekkaasti kudotut juonet. Hän oli kohta älynnyt, että Agrippinan vaikutuksen alaiset valtiomiehet koettivat kaikin tavoin valmistaa prinssi Domitiukselle paikan valtaistuimelle, siinä tapauksessa, että Claudius silmänsä sulkisi, ja hän tarvitsi koko loistavan puhujataitonsa, voidakseen estää ylivoimaista Agrippinan puoluetta pääsemästä voitolle. Luonnollisesti ei hän kyennyt estämään keisarinnan turmiollista vaikutusta. Mitäpä voivat valppaus ja hyvä tahto synnillisen naisen silmiä vastaan? — Hän silmäsi synkästi virkatovereitaan ja astui lähemmäksi keisaria.
"Sen mukaan, mitä minä tiedän", aloitti hän, "otti Silanus prinssi Britanicukselta jäähyväiset; sitäpaitsi koko prinssin tähänastinen elämä, samoin kuin hänen työnsäkin, jotka, kiitos vakoojiemme kyvykkäisyyden, kaikki ovat selvillä, tekevät tyhjiksi vaillinaisen ilmoituksen aiheuttamat epäluulot."
Keisari katsahti rohkeaan puhujaan ja hänen piirteensä kirkastuivat jonkun verran. Näyttipä melkein kuin olisi hän ollut kiitollinen ministerille tämän lohduttavista sanoista, jotka silmänräpäykseksi todellakin syrjäyttivät kaiken epäluulon hänen mielestään.
Mutta Callistus, jolta, yhtävähän kuin Pallakseltakaan, ei ollut jäänyt huomaamatta Caesarin mielen äkkinäinen, heidän suunnittelmiinsa tykkänään sopimaton muutos, väisti taitavasti poliittisen vastustajansa hyökkäyksen.
"Ei mikään ole kauvempana meistä", alkoi hän, "kuin prinssi Britannicuksen epäluulon alaiseksi saattaminen, enkä minä muista mitään sentapaista virkatoverini uskaltaneen lausuakaan. Me ilmoitimme ainoastaan tapauksen, joka, minun täytyy se myöntää, Caesarin turvallisuudesta levottoman Pallaan mielestä on näyttänyt tärkeämmältä kuin se itse asiassa ehkä onkaan. Ja vaikka prinsessa Oktavia palaakin päivänkoitossa palatsiinsa, niin ei siitä tarvitse päättää, että hän olisi ollut retkillä, joita hän ei olisi voinut tehdä päivän valossakin. Se on ollut ainoastaan oikku tai mikä muu hyvänsä, kaikissa tapauksissa merkityksetön. Minun mielestäni ei Caesarin kallista aikaa saa kuluttaa tuollaisilla mitättömyyksillä, joilla ei ole minkäänlaista valtiollista taustaa."
Tämä kavala, kauttaaltaan teeskentelevä, näennäisesti vaan mielistelevä, mutta todellisuudessa keisarin muuttelehtivan mielen mukaan asetettu puhe ei ollut vaikuttamatta. Hallitsija ei vastannut heti. Hänen katseensa luisui kysyväisenä Narsissukseen, odottaen, että tämä jälleen tekisi väitteen, joka kumoaisi Callistuksen taitavasti salatun syytöksen.
Mutta Narsissus oli voitettu, ei ainakaan kyennyt heti vastausta antamaan. Viekkaus, jolla Callistus veti keskusteluun Oktavian yöllisen retken, riisti kaiken vastaamismahdollisuuden. Hän ei voinut käsittää, mikä oli saanut prinsessan öiseen aikaan jättämään palatsin, ja hän saattoi ainoastaan ajatuksissaan sadatella moista varomatonta askelta. Mahdollisuus, että hän vielä ennen naimisiin menoansa Domitiuksen kanssa olisi ollut tapaamassa Silanusta, oli lähinnä; mutta Narsissus luonnollisesti vältti huolellisesti johtamasta Claudiuksen ajatuksia sille suunnalle.
Hallitsija nousi hitaasti, pään nyökkäyksellä laskien ministerit, Pallaan ja Callistuksen menemään. Kun Narsissus aikoi poistua heidän mukanaan, pidätti keisarin viittaus hänet. Silmänräpäyksen mitteli tämä häntä läpitunkevasti. Hän näytti tahtovan asettaa ministerille kysymyksen, hillitsi kuitenkin itsensä ja virkahti lyhyeen, rypistäen kulmiaan:
"Kutsu tänne prinssi Britannicus ja prinsessa Oktavia."
Narsissus kumarsi.
"Ajattele, caesar", alkoi hän, mutta keisari teki torjuvan liikkeen.
"Hyvä on. Minulla on liian paljon töitä, voidakseni kauvempaa antautua yksityiskeskusteluihin."
Narsissus meni. Hän ei salannut itseltään, että tämän lyhyen välikohtauksen kautta hänen asemansa hallitsijan luona oli kokojoukon huonontunut. Hän oli kadottanut Caesarin luottamuksen ja yksinomaan vaan suojattiensa tuhmanrohkean varomattomuuden vuoksi.
Domitius Nero astui äitinsä Agrippinan makuuhuoneeseen. Hän ei ollut nähnyt tarpeelliseksi edes puhdistautua tomusta. Ylipäätään hän oli hyvin huonolla tuulella, sillä hän oli kuluttanut koko menneen yön juomingeissa, jotka olivat satunnaisesti hiukan huonontaneet hänen terveyttään.
Agrippina istui puoleksi makaavassa asennossa itämaalaiseen malliin tehdyllä leposohvalla ja katseli ääneti hymyillen poikaansa, joka odotti äitinsä puhuttelua.
Kaikki tässä naisessa todisti ajatuksen, voiman ja syntyperän majesteetillisuutta. Vaikka hän luonteeltaan olikin perin toisenlainen kuin hänen suuri isänsä Germanicus, jonka nimi liittyy eroittamattomasti Rooman aseitten kunniakkaisiin voittoihin Saksassa, voi kuitenkin hänen piirteistään nähdä polveutumisen nuoremman Antonian pojasta; vartalo taas oli täydelleen vanhemman Agrippinan, hänen onnettoman äitinsä, jolta hän muutoin ei ollut mitään perinyt. Hänen huulensa olivat aistilliset, otsa matalahko ja kaareva, nenä säännöllinen ja vahvasti kehittynyt ja sen yläpuolella kaareentuivat sirosti muodostuneet kulmakarvat. Mutta silmissä hehkui intohimojen ja kunnianhimon synnillinen tuli.
Domitius Nerolla oli säännölliset, melkein naiselliset kasvot. Hän näytti muistuttavan enemmän isäänsä kuin äitiään, sillä hänen piirteensä ikäänkuin henkivät lempeyttä, hyvyyttä ja suvaitsevaisuutta. Mutta hänen silmänsä olivat samanlaiset kuin äidinkin. Puhuessa tapasi hän usein levittää ne mahdollisimman suuriksi. Silloin saattoi pelästyä sitä omituista tulta, vaihtelevaa kimmellystä, joka leimusi niistä, ja joka heitti heijastuksensa kasvojen ilmeeseen, tehden sen äkkiä julmaksi, hekumalliseksi.
"Hääsi Oktavian kanssa", sanoi keisarinna prinssille, "ovat mahdollisimman pian vietettävät. Nämä häät ovat nykyään polttavin kysymys niiden suunnitelmien sarjassa, joita minä mietin. Ole siis valmiina ja koeta edes esiintyä paremmassa valossa hänen silmissään, kuin tähän asti olet tehnyt."
Nero katseli äitiään synkästi, mutta samalla nöyrästi. Itse asiassa ei hän rakastanut tätä äitiä, joka vain koetti tehdä hänet tahdottomaksi, rajattoman kunnianhimonsa välikappaleeksi. Toiseltapuolen tunsi hän kuitenkin tuon naisen henkisen etevämmyyden liian hyvin, voidakseen olla osoittamatta hänelle ehdotonta kunnioitusta, johon kuitenkin liittyi salainen pelko.
"Sinä vaadit paljon minulta", sanoi hän vihdoin. "Olen suostunut menemään kihloihin Oktavian kanssa, olen luvannut mennä hänen kanssaan naimisiinkin. Suunnitelmasi, äiti, eivät kyllä ole minulle tuntemattomat. Mutta kuitenkin — minun täytyy tunnustaa, että en tunne juuri erikoista halua tyydyttää Oktavian tasavaltalaisia mielipiteitä kaikenlaisten hyveiden suhteen; ne sopivat hänelle erittäin mainiosti, mutta minua ne ikävystyttävät. Eikö ole kylliksi, kun olen suunnitelmiesi orja — täytyykö minun vielä teeskennellä ikäänkuin olisin osakas niissä? Sinä aiot tehdä minusta caesarin — jätä tuo hymysi, äiti, älyn puolesta en ole huonompi sinua — ja tahdot siitä huolimatta kasvattaa minusta ilveilijän?"
Keisarinna katseli poikansa ryhdikästä, komeaa vartaloa ylpeänä hymyillen ja sanoi sitten ivallisin äänenvärityksin:
"Suurisuinen houkka! Tietysti minä sitä tahdon. Ensin ilveilijä, sitten caesar ja lopuksi kumpikin. Semmoiseksi minä sinut tahdon, ja toivon sinun nyt käsittävän minun päämääräni, jotka ovat kaiketi samat kuin sinunkin. Mikä on keisari, ellei hän näyttelijä ole? Raukka. Ei ole ollut vielä ainoatakaan caesaria, joka sitä ei olisi ymmärtänyt. Kansalle on majesteetti sama kuin jumaluuskäsitekin; se pelkää, mutta ei ymmärrä sitä. Ilveilijää ymmärtää se, ja siten pääsee hallitsija hallittaviaan lähelle, välttämättömyys, joka sinulle myöhemmin on selviävä. Se siitä."
Prinssi, jälleen kytkettynä tuon naisen tahdon voiman hänelle valmistamiin kahleihin, kysyi ujosti:
"Entäs Akte?"
Keisarinna, jolle tämä nimi oli siihen määrään tuttu, että hän sitä vihasi, koska se ei sulautunut hänen aikeittensa puitteisiin, ei ollut täydelleen ymmärtävinään poikansa tarkoitusta.
"Akte? Akte?" toisti hän kärsimättömästi. "Mikä hän on laatuaan?Nainenko?"
"Neito."
"Mitä on neidon nimellä tekemistä sinun ja äitisi välissä?"
"Hän on…"
"Orjatar, prinssi. Minun taloni orjatar, jonka annan heti ruoskia ulos, kun luen kajastuksenkin hänen nimestään sinun silmistäsi."
Nero räpytteli silmiään keisarinnan läpitunkevan katseen edessä. Siten jäi tältä näkemättä raju leimu, joka syttyi prinssin silmissä ja joka muistutti vastenmielisesti kesyttäjänsä tahtoon taipuvan tiikerin katsetta.
"Akte on minun lemmittyni", virkkoi hän epäröiden.
"Ja mitä sitten? Puhutko sinä minun kanssani koirista? Taikka oletko koskaan tullut maininneeksi hevosistasi? Mistä se johtuu, että mainitset orjattaren nimen linnassa, keisarillisen äitisi edessä?"
"Akte ei ole mikään orjatar", sähähti Nero.
"Mikä sitten?"
Nero mietti hetkisen, kavahtaen Agrippinan väijyvää katsetta.
"Hän on lemmittyni", toisti hän punastellen.
"Niinpä juuri. Lemmitty on aina orjatar", vastasi kylmästi tuo nainen, joka purppuransa alle kätki tuhansia paheita.
Nero leimahti vihanvimmaan. Peto jota tänään piiskan iskuilla lakkaamatta oli ärsytetty, alkoi todenteolla vastustaa piinaajaansa.
"Akte onminunlemmittyni", karjahti Domitius. "Se nainen, jota prinssi Nero rakastaa, ei ole orjatar!"
Keisarinna puristi huuliaan yhteen ja pirullinen ilme leikki hänen kasvoillaan.
"Kohta saat sanoa, hän onollutsinun lemmittysi. Menneisyys on kuollut, nykyisyyttä vallitsenminä, ymmärrätkö, poika?"
Nero kalpeni.
"Sinä annat hänet surmata?"
"Tietysti. Kuten tapetaan hyttynen, joka on käynyt kiusalliseksi."
Agrippina huomasi menneensä liian pitkälle. Hän oli nähtävästi arvostellut "pojan" liian huonoksi, oli unohtanut, ettähänenverensä virtasi tämänkin suonissa ja se oli leijonan verta.
Muutos, joka nyt tapahtui muutoin niin kuuliaisessa pojassa, sai tuon kylmästi harkitsevan äidinkin pelästymään. Prinssin silmät olivat laajentuneet ja kipenöivät vihertävinä, hänen vartalonsa oli pidentynyt ja täyteläisten huulien raosta kimmaltivat terävät helmimäiset hampaat.
Mitä liikkui hänen sisimmässään? Oliko hän karkaava oman äitinsä kimppuun? Tämä, vaikkakin pelästyneenä, ei muuttanut ilmettäkään kasvoillaan. Hän oli varma vallastaan ja hallitsi katseillaan jokaista pojan liikettä. Prinssi kääntyi äkkiä:
"Hyvästi!"
"Domitius!" kajahti lyhyesti ja ankarasti keisarinnan suusta.
Kun prinssi ei tästä kääntynyt, painoi Agrippina salamannopeudella salaista soittokellon nappulaa. Melkein samassa silmänräpäyksessä seisoi kaksi pretoriania, kuin maasta kasvaneina, sisäänkäytävässä. Nero aikoi heistä välittämättä mennä ohi, mutta upseerit eivät väistynnet ovelta.
"Mitä tämä merkitsee?" huusi prinssi raivoissaan. "Ettekö tunne keisarillisen huoneen jäseniä?"
Pretorianien sijasta vastasi Agrippina.
"Sinä olet vankini, Nero. Minulla on vielä sinulle sanottavaa."
Prinssi kääntyi ympäri.
Hänen äitinsä kasvot olivat kovat kuin marmoriin hakatut. Äidin ja pojan katseet risteilivät hetkisen kuni miekkailijain kalvat.
Sitten kietasi Nero vaippaansa ja äännähti koleasti:
"Olen valmis."
"Mitä aikoo prinssi Domitius?"
"Pelastaa Akten."
"Hänen elämänsä on sinulle kallis?"
"Yhtä kallis kuin omani."
"Hm. Minä lahjoitan sen sinulle."
"Vannotko sen?"
"Jupiterin kautta." Hengessään ajatteli hän, mitä myrkkyä olisi paras käyttää orjattaren huomaamatta tieltä poistamiseksi.
Nero heittäytyi hänen jalkoihinsa.
"Kiitos, äiti. Sinä olet jalo. Määrää elämästäni."
Agrippina kumartui suutelemaan poikansa otsaa. Sitten työnsi hän kädellään kiharat hänen otsaltaan ja pakoitti hänet katsomaan ylös.
"Sinä näet, Domitius, kuinka pian opit ilveilijäksi."
Nuori mies, nähden itsensä paljastetuksi, ei uskaltanut sen pelottavan vaikutuksen vuoksi, joka tämän naisen kylmällä, kaikki vallitsevalla hengellä häneen oli, valheen kautta torjua ivallista syytöstä. Niinpä oli hänestä sangen mieleistä, kun keisarinnan suosikkiorjatar ilmoitti Pallaan odottavan puheillepääsyä ja Agrippina salli poikansa jälleen poistua, ensin velvoitettuaan hänet Senecan kanssa menemään puistoon filosofisia ajatuksia vaihtamaan.
Tuskin oli prinssi ehtinyt ottaa äidiltään jäähyväiset, kun Pallas astui huoneeseen, varman itsetietoisesi, ilman nöyryyttä, mutta myös ilman sitä kohteliaisuutta esiintymistavassa, joka Rooman ritareille oli ominaista. Ei mikään osoittanut sitä juopaa, joka eroitti entistä vapautettua keisarinnasta.
Agrippina oli ottanut uuden asennon; kasvot olivat myös muuttaneet ilmettä. Etevämmyyttä ilmaiseva, ankara piirre oli hävinnyt, ja sijalle tullut viettelevä hymy. Äsken niin varma jäykkä suu avautui hiukan, huulet värisivät tuskin huomattavasti, ja silmäluomet laskeutuivat puoleksi silmäterien päälle, mikä antoi hänen katseelleen jotain kissaa muistuttavaa.
Pallas oli noin 40 vuoden ikäinen mies, oikea voimaluonne ruumiillisessa ja henkisessä suhteessa. Hänen liikkeensä olivat rauhalliset ja varmat, hänen ryhtinsä sotilaallinen, hänen käyntinsä jäntevää ja voimakasta samalla. Rohkeapiirteiset kasvot vaativat itselleen kauniin nimen; silmät kätkivät läpitunkevan katseen, joka kaikki ymmärsi eikä mitään ilmaissut.
Hän seisoi ääneti sisäänkäytävässä, kunnes orjattaren askeleet lakkasivat kuulumasta. Sitten astui hän keisarinnan luo ja suuteli keveästi hänen otsaansa, vaikka Agrippina tarjosi huulensa hänelle.
Ruumiillistutettu miehinen raakuus ja naisellinen salakavaluus olivat kahden kesken.
Pallas veti togansa liepeistä vahataulun ja hymyili jäätävästi, keisarinnan katseen kärsimättömästi riippuessa hänen huulillaan.
"Ratkaisu on lähestynyt hyvän joukon", alkoi ministeri hajamielisesti."Meidän täytyy alkaa toimia."
"Ah", tuli keisarinnan huulilta. — "Sinä tunnet viime yön tapahtumat?"
"En. Mitä ne ovat?"
"Että Oktavia on ollut tapaamassa Silanusta."
"Sen kuulin omalta vakoojaltani."
Keisarinna nyökkäsi tyydytettynä.
"Sinä olet valpas. Se on hyvä. Me sanomme, että he ovat punoneet salaliiton."
"Ei."
"Mistä sen tiedät niin varmasti?"
"Asianhaaroista. Oktavia on liian avuton sellaiseen ja Silanus…"
"No? Hän on tuittupää!"
"Voipi olla. Mutta hän on rakastunut. Sellaiset narrit ovat vaarattomia."
"Sinä puhut kuin olisit kuunnellut heidän keskustelunsa."
"Minä olenantanutsen tehdä."
"Ah — kuka oli kyllin sukkela sen tekemään?"
"Kukas muu kuin Anicetus — tässä, lue ja tuomitse."
Hän ojensi keisarinnalle vahataulun, jolle Silanuksen ja Oktavian jäähyväiskohtaus oli jokseenkin uskollisesti jäljennetty.
"Edelleen olen minä", jatkoi Pallas, "tullut siihen päätökseen, että meidän täytyy poistaa Narsissus, ellemme jonakin kauniina hetkenä tahdo nähdä tiellemme nousevan ylipääsemättömiä esteitä."
"Sinä puhut minun ajatuksiani", vastasi Agrippina, "mutta oletko unohtanut, miten vaarallisiksi hankkeet häntä vastaan voivat käydä? Hän nauttii puolisoni rajattominta luottamusta; puolisoni on kylliksi heikkopäinen antaakseen tuon hyveen sankarin johtaa itseään."
Pallas nojasi teräväpiirteisen päänsä oikeaan nyrkkiinsä ja kalvoi hampaillaan huultaan.
"Ja sitten", jatkoi keisarinna kavalasti hymyillen, "on hänen vaimonsa meidän tiellämme; tuo nainen kuuluu olevan yhtä siveellinen kuin viekaskin."
Pallas hymyili. Tällä hetkellä tekivät hänen kasvonsa sanomattoman vastenmielisen vaikutuksen, sillä tämän miehen sisimmät ajatukset, hänen ihmishalveksumisensa, kaikkien ihanteitten ja ihmiskunnan uskon ivaaminen esiintyivät tällä silmänräpäyksellä huomattavan selvinä, vaikkakaan kukaan ei olisi kyennyt selittämään mitä hänen hymynsä oikeastaan tarkoitti. Siinä oli jotain kammottavaa; kun Pallas hymyili, silloin uhkasi vaara jotakin.
"Olen juuri keksinyt keinot", virkkoi hän hypistellen kultakirjaista leposohvan esirippua, "tuon vaimon eristämiseksi."
"Et kai aio häntä vangita? Silloin olisi kaikki edeltäkäsin hukkaan tuomittu!"
Pallas rypisti kulmiaan.
"Epäluulosi on loukkaavaa. Yleensä olet jättänyt minun huolekseni vaarallisimpien suunnitelmien toimeenpanemisen, joten en voi käsittää, mistä sinun äkkinäinen pelkosi johtuu."
"Sinä liioittelet, Pallas. Missä on kysymys miehistä, siellä on sinun paikkasi ennen muita; mutta josko sinä osaat naisia käsitellä —"
Pallas siristi silmiään ja katsoi keisarinnaan niin ivallisesti, että tämä punastuen käänsi päänsä toisaalle.
"Arvaa, minkä tuhon olen suunnitellut Narsissuksen uskolliselle puolisolle?"
"Sinä annat syyttää häntä —"
"Hm. En ymmärrä, mistä rikoksesta häntä voitaisiin syyttää ja toiselta puolen sellaisesta tavasta olisi vähän hyötyä. Paljon mieluummin tahdon vetää hänet voitettuna meidän puolellemme. Hänestä tulee meidän liittokumppanimme."
"Ah — sinä teet minut uteliaaksi!"
"Minä voitan hänet siellä, missä hän näyttää haavoittumattomalta."
"Alan ymmärtää."
"Poikani Markus on saanut tehtäväkseen tämän toistaiseksi vaikean työn.Hänen onnistuu kyllä vietellä Narsissuksen puoliso."
"Oivallista", huudahti Agrippina käsiään taputtaen.
"Sitten on helppo asia toimittaa tuolle palatsinukelle myrkytettyjä sieniä taikka muuta tepsivää, ja välttää epäluulot. On paras aika ratkaisevaan askeleeseen. Kukaan ei epäile meitä; osoittaahan hän silminnähtävästi suosiotaan Nerolle. Toimemme on onnistunut, kiitos siitä hänen heikkoutensa ja epäluuloisuutensa."
"Olen mahdollisuuden mukaan käyttänyt hyväksemme näiden ominaisuuksien tuottamia etuja", keskeytti Agrippina.
"Tietysti. Mutta tämän Claudiuksen heikkouden huomasi Narsissus yhtä hyvin kuin mekin. Sitten on hänellä erikoisia etuja puolellaan. Kansa seisoo edelleen hänen takanaan. Kaarti on tyytyväinen, ja hänellä on oikeus puolellaan. Hän aikoo tunkea poikasi takaisin ja säilyttää kruunun Britannicukselle.
"Mitä me olemme vuosikausien vaivaloisella, vaarallisella työllä saaneet aikaan, voi hän muutamassa päivässä tuhota, jos hänen onnistuu jollakin taitavalla käänteellä herättää Claudiuksessa luonnon ääni, joka näyttää nyt vaan uinuvan.
"Taktiikka, jota hän noudattaa, on oikea. Tähän saakka on minun onnistunut estää hänet pääsemästä prinssi Neron omituisten mielijohteitten perille. Sattuma voi hänelle ilmaista, että sinun poikasi puuhailee aivan toisia, mitä me Caesarille kerromme. Minä puolestani en voi hyväksyä prinssin elämäntapoja, kaikista vähimmin hänen juominkejaan!"
"Salli toki hänelle huvinsa", keskeytti nauraen keisarinna.
"Tietysti. Minulla ei ole minkäänlaista oikeutta sekaantua niihin.Minä voin ainoastaan antaa neuvoja. Mutta mitä tekee Britannicus?Hän käyttää aikansa filosofisiin tutkimuksiin ja sotilaallisiinharjoituksiin."
"Pah", nauroi keisarinna. "Hän on Claudiuksen poika. Hänen sotaleikkinsä ovat vaarattomia meille."
"Ei niinkään kuin luulet! — Älä unhota, että kansansuosio takaa hänelle joukkojen uskollisuuden. Häntä rakastetaan. — Prinssi Nero saisi alkaa hankkia itselleen myöskin kansansuosiota."
"Jätä se minun huolekseni, Pallas. Minä osaan orjia kohdella. Nero käy minun kouluani. Toimita Narsissus tieltä; se on sinun tehtäväsi!"
Keisarinnan kasvojen sävy oli jälleen muuttunut. Hymy oli sammunut. Suupielissä väreili ylimielistä ivaa, silmäterät olivat supistuneet ja niistä säkenöi kammottava tuli.
"Minun on vielä yksi asia lisättävä", jatkoi ministeri keskustelua. "Sinä tiedät, Agrippina, me olemme useamman kerran laskeneet väärin. Myös Polybius, muinoinen virkatoverini, oli Messalinan suhteen laskenut väärin. Hän oli valmistanut kaikki tuon naisen kukistamiseksi, mutta tämä oli arvannut hommat paheelle ominaisella vainulla ja ennättänyt ennen häntä. Mies mestattiin. Keisari oli antanut suostumuksensa ilman, että siitä kukaan hänen uskotuistaan olisi tietänyt. Hänen päätöksensä eivät ole koskaan laskettavissa, ja taistelussa häntä vastaan ei auta minkäänlainen matematinen johdonmukaisuus."
Agrippina venytti ihanaa vartaloaan, kuten naarastiikeri, aasialaisilla nahoilla vieritteleiden.
"Minä olen nyt Messalina, ystäväni", nauroi hän äänekkäästi ja ylimielisesti, "nyt sätkii Claudiusminunkynsissäni. — Ei sinun tarvitse päätäsi pelätä, Pallas", lisäsi hän julmin silmäniskuin, taivuttautuen häntä lähelle, niin että tämä tunsi hänen tulisen hengityksensä.
Pallas hymyili äänetöntä, jäätävää hymyään.
"Enhän minä olekaan Polybius", sanoi hän omituisella painolla. "Pahaan kaulaan ei pysty pyövelin kirves."
"Pallas, me elämme rajattomien mahdollisuuksien valtakunnassa, ja jumalat ovat käyneet oikullisiksi."
Tokko Pallas kuvitteli sellaista mahdollisuutta. Hänen kasvoissaan ei värähtänyt yksikään lihas.
"Varovainen sotapäällikkö", jatkoi hän, käymättä lähimpään puheenaiheeseen enään käsiksi, "turvaa ennen kaikkea selkänsä ratkaisevaan taisteluun ryhtyessään. Ehkäpä tuottaa peräytyminen vaarallisia yllätyksiä, jotka meidän täytyy nyt jo ottaa huomioon."
"Mitä sinä tarkoitat?"
"Ei voi kieltää mahdollisuutta, että Livia jäisi häntä vastaan suunnitellussa salahankkeessa voittajaksi."
"Pah —! Hän on nainen."
"Nainen kyllä. Mutta roomalainen!"
"Kuinka?" hohotti keisarinna, "enkö minäkin ole roomatar? Ja etkö ole nähnyt, että olen ollut paljon enemmän nainen kuin roomalainen, — sinua kohtaan?"
"Kyllä", vastasi uskottu pisteliäästi hymyillen. "Sinä et ole aina ollut roomalainen, mutta aina keisarinna. — Myöskin minua kohtaan?"
"Tahtoo sanoa?"
"Että nainen sinussa kantaa pantterin nahkaa."
Agrippina katsoi miestä kummissaan, enemmän yllätettynä kuin tyytyväisenä tämän teräväkatseisuudesta, joka tällä hetkellä teki hänelle epäilyttävän kohteliaisuuden.
"Eikö ole vaarallista antautua tekemisiin olennon kanssa, joka on nainen ja —"
Hän pysähtyi ja etsi sopivaa sanaa.
"Ja peto samalla kertaa, tahdoit sanoa", täydensi Pallas rauhallisesti.
"Sinä käyt karkeasanaiseksi ja häijyksi," kuohahti keisarinna.
"Miksikä en sinua pelkää, kysyt", jatkoi Pallas järkähtämättömän rauhallisesti. "Minä tahdon sinulle antaa vastauksen. Ensiksi, koska minulla on voimaa, toiseksi, koska — koska minä rakastan sinua."
Jos kaikki muu, mitä tämä kunnianhimoinen, mistään välittämätön mies sanoi, oli valhetta, niin puhui hän tällä kertaa totta.
Agrippina katseli häntä hetkisen tutkivin silmäyksin. Hän muistutti tällä hetkellä käärmettä, joka väijyen asettuu uhrinsa eteen, sitoen sen sydämen yhdellä ainoalla lumoavalla silmäyksellä ja ryöstäen sen tahdon, voiman, kyvyn, valmistautuu sitä tuhoamaan.
Agrippina ei epäillyt voivansa käyttää vaikutustaan kaikkiin miehiin nähden, tuota määrättömän syntisen voiman vastustamatonta vaikutusta. Sillä hän piti kaikkia miehiä heikkoina raukkoina, joiden tahdon täytyi loppuun hehkua rakkauden myrkyn vaikutuksesta, kuten hiili hehkuu tuhaksi tulessa.
Hän itse keskitti kaiken tahtonsa intohimoihinsa, sillä hän ei rakastanut ketään — ei mitään muuta kuin kultaista tulevaisuutta ja siinä poikaansa.
Tämän rakkauden alle alisti hän kaiken, yksinpä omat paheensakin.
"Me jouduimme syrjään puheenaiheestamme", alkoi hän uudelleen, tehden kiusallisesta asemasta, jonka tuo pieni välikohtaus oli aiheuttanut, taitavasti lopun. "Ehkäpä sinun pojassasi ei ole miestä suoriutumaan — roomattaresta?"
"Luulen, että on. Olen kasvattanut hänet valtiomieheksi."
"Ja hänet ensi paheeseen neuvonut?"
"Niin. Pahe on tärkein tekijä politiikassa."
"Mutta otaksutaan, että hän onkin huono valtiomies…"
"Silloin olisi tämä vedos katsottava epäonnistuneeksi. Täydellinen peräytyminen olisi vaarallista, eikä sopisi meidän ohjelmaamme. Jos meidän siis ei onnistu suoriutua Narsissuksesta tuota pikaa, niin — —"
Hän pysähtyi. Agrippina kohottautui puoleksi. Hän katsoi puhujaan jäykästi, sillä hän oli heti arvannut tämän ajatuksen kulun; vieläpä se, mitä mies ei uskaltanut tai tahtonut sanoa, oli hänen oma, kauvan harkittu suunnitelmansa, jonka hän itse tuhansina viittauksina, aina erilaisessa muodossa, aina kätkettynä oli pannut rakastajansa suuhun. Mitä mies piti omana päätöksenään, sen oli tämä nainen hänen ajatuksiinsa ajanut aikoja sitten, niin että ajatus oli juurtunut hänen aivoihinsa jo ennen kuin hän sitä todella oli ehtinyt harkita.
Mutta Agrippina tahtoi, että tämä hänen rikoksiensa välikappale tuon vaarallisen suunnitelman ensin ilmoille saattaisi; ei siksi, että hän olisi omasta puolestaan pelännyt — se heikkous oli hänelle vieras — vaan siten kiinnittääkseen miehen lujemmin rikoksiensa ketjuun.
Eikä Pallas kaihtanutkaan ratkaisevan sanan ilmoille lausumista.
"Voi sattua tapaus", virkkoi hän niin hiljaa, että Agrippina pikemmin arvasi kuin kuuli hänen sanansa, "että Claudiuksen hallitusaikaa täytyy lyhentää."
"Hallitusaikaa?" toisti keisarinna väijyen, sanaa venyttäen ja äänellään alleviivaten.
"Hänenelämäänsä", täydensi ministeri kylmästi. "Mutta se saa ollasinuntehtäväsi."
Hän nousi lähteäkseen virkatoimiinsa, odottamatta keisarinnan vastausta.
"Saan jo tänään tietoja pojaltani, miten pitkälle suunnitelmamme ovat edistyneet, taikka, taikka taantuneet", kuiskasi hän puristaen raskasta purppuraista verhoa. "Jumalat olkoot sinulle armolliset."
* * * * *
Kun Agrippina jälleen oli yksin, levisi ilkeä hymy hänen kasvoilleen. Hän nousi hitaasti ja astui kevein askelin suuren kyprolaisen peilin eteen. Hänen komea vartalonsa kuvastui hienoin, täyteläisin piirtein lasissa, ja hänen kalpeissa kasvoissaan hehkuivat suurten, mustien timanttien lailla salaperäiset silmät.
Hän hymyili tyytyväisenä, ja ripusti raskaan purppuraviitan olkapäilleen.
"Minä olen voittava", mutisi hän, "sillä minä olen kaunis ja minulla on voimaa."
Keisarinnan suuren vastaanottohuoneen eteisessä odottivat prefekti Vitellius ja filosofi Annaeus Seneca. Edellinen, tehdäkseen käyntinsä hänen luokseen, suoritettuaan virka-asiat Claudiuksen luona, jälkimäinen tehdäkseen selkoa prinssi Domitiuksen opinnoiden edistymisestä, keisarinnan nimenomaisen toivomuksen mukaan. Pian ilmestyi sinne myöskin Afranius Burrus, pretorianien päällikkö, joka Agrippinan käytäntöönottaman tavan mukaan, häneltä kävi saamassa joukoille päivän tunnussanan, sensijaan että olisi sen keisarilta ottanut. Sitten tuli Callistus, jonka oli, esittelyn jälkeen keisarille, luettava vielä keisarinnalle osoitetut anomuskirjeet ja odotettava hänen määräyksiään. Miehet keskustelivat politiikasta ja erittäinkin lähellä olevasta prinssi Domitiuksen naimisiin menosta prinsessa Oktavian kanssa; eikä heissä ollut ainoatakaan, joka ei olisi ihmetellyt keisarinnan älykkäisyyttä ja valtioviisautta. —
Agrippina oli mennyt puolisoaan tapaamaan hänen työhuoneeseensa ja tavannut hänet mitä huonoimmalla tuulella, mikä seikka kuitenkin oli vain hänen aikeilleen eduksi.
Oktavia ja Britannicus olivat juuri jättäneet isänsä.
Edellisellä oli ollut kylliksi rohkeutta tarjota hänelle otsansa suudeltavaksi ja rauhallisesti tunnustaa käyneensä jättämässä rakastetulleen jäähyväiset; jälkimäinen oli mennyt vielä pitemmälle, käynyt tekemään syytöksiä äitipuoltaan vastaan.
Kaikessa näki keisari itsetietoista vastarintaa, joka suuntautui häntä vastaan keisarinnan puolisona, ja ollen kykenemätön kaikessa, hän tunsi vihaa heitä kohtaan, jotka kuitenkin läheisen suhteensa vuoksi jo olivat oikeutetut ilmaisemaan ajatuksensa, mutta jotka, kiitos Agrippinan uutteruuden, olivat käyneet vieraiksi isälleen.
Niinpä lankesi keisarinnan neuvo kiirehtiä Neron ja Oktavian häitä, suopeaan maaperään, ja Claudius ei vastannut tällä kertaa, kuten sihteerinsä Narsissuksen epäilyksien vuoksi muulloin, ainoastaan päätään pudistamalla. Hän omisti päinvastoin mitä suurinta huomaavaisuutta keisarinnan sanoille.
Tämä Claudius oli aivan omituinen mies. Nuoruudestaan saakka jonkun verran sairaloisena, epäröivänä ja tahdotonna oli hänet temmattu kirjallisista ja tieteellisistä töistään ja asetettu Caesarien valtaistuimelle. Hänen luontainen hyväntahtoisuutensa, rehellisyytensä, mutta etenkin huono kasvatus olivat tehneet hänestä itseensä luottamattoman välikappaleen kaikellaisten vehkeilevien neuvonantajien käteen. Nämät neuvonantajansa hän valitsi ilman erikoista tarkkanäköisyyttä ja hänen ensimäisen puolisonsa Messalinan monivuotinen, häpeällinen vehkeily oli osoittanut, miten altis hän oli naisten vaikutuksille.
Agrippina oli sen lisäksi omiaan alistamaan vahvojakin luonteita. Miten helposti kykenikään hän siis vaikuttamaan Claudiukseen!
Agrippina tarkasteli nytkin hiljaisella ivalla puolisonsa ennenaikojaan vanhettuneita kasvoja, uurteista otsaa, synkkäilmeisiä silmiä, hentoa suuta ja harmaantunutta tukkaa. Ainoastaan voimakkaasti kehittynyt nenä ja vahva niska todistivat tahdon voimaa, joka kuitenkin, asetettuna vierasten juonien palvelukseen, oli huonontunut luonteettomuudeksi.
"Puhuessani sinulle Narsissuksesta", jatkoi Agrippina esitystään, jota keisari tarkkaavasti kuunteli, "tahtoisin kiinnittää huomiotasi hänen julkeaan tunkeilevaisuuteensa. Minulle ei ole tuntematonta, että hänen vaikutuksestaan tuli Messalina teloitetuksi, tuo arvoton nainen, joka oli kyllin häpeämätön sinua pettääkseen. Tämän siveetön elämä oli pääsisältönä hänen syytöksessään, ja sillä kertaa hän ajoi oikeuden ja totuuden asiaa. Mutta sitä suurempi syy olisi hänen valvoa että sinun toinen vaimosi asettaa huoneesi kunnian ankaralla elämällä entiseen puhtauteensa.
"Minun suuri rakkauteni sinuun, jumalallinen, olisi jo itsessään kylliksi, saattamaan minut katselemaan jokaista muuta miestä kuten arvotonta orjaa. Kuitenkaan ei minun elämäni vielä sillä ole kylliksi puhdas, ellei sen puolella ole myöskin hyvän, mallikelpoisen elämän varjo, jonka mukaan joukot tuomitsevat. Ja minun täytyy surkutella, kun olen pakoitettu tunnustamaan sinulle, että tämä Narsissus vaivaa minua katseilla, jotka voisivat antaa hoviväelle aihetta kaikenlaisiin otaksumisiin. — Ei niin, että tahtoisin häntä syyttää! Varjelkoot jumalat minua siitä, sillä minua surettaisi, jos tuottaisin niin etevälle miehelle vahinkoa, taikkapa vielä hänen kykynsä sinulta ryöstäisin. Mutta hän on mies, joka voi naiselle olla vaarallinen, olkoonpa sitten vaikka vaan hovin ja kansan juoruamisen takia. Olisi siis hyvä, jos sinä ryhtyisit toimenpiteisiin asian suhteen. Mitäs arvelet, rakkaani?"
Claudius oli käynyt kalpeaksi. Hänen povessaan kiehui viha Narsissusta, tuota renkiä kohtaan, joka oli uskaltanut kohottaa silmänsä Rooman ensimmäiseen naiseen. Vielä enemmänkin, kuin viha — —; Claudius, mailman herra, oli kuitenkin ensisijassa ihminen ja riippuvainen intohimoista, jotka tekevät ihmisestä luonnonvoimien taipuisan välikappaleen ja siten hänen kohtalonsa muovailevat.
Hehkuva lemmenkateus paloi hänen sydämessään, ja hallitsi häntä sitä täydellisemmin, kun hän persoonallisessa epävarmuudessaan ei kyennyt kohoamaan mitättömimmänkään epäluulon yläpuolelle.
Niin hidasluontoinen kuin hän muutoin olikin, hypähti hän nyt kiivaasti pystyyn.
"Minä mestautan sen roiston!" huusi hän niin, että etuhuoneesta lakkasivat vahdin askeleet kuulumasta, aivan kuin tämä olisi kuulostanut, oliko hänen apuuntulonsa jotakin vaaraa torjumaan tarpeen.
Agrippina ei voinut estää huuliaan vetäytymästä halveksivaan hymyyn, nähdessään kuinka tuo mies sokeana lensi jokaiseen ansaan, joka hänen tielleen asetettiin.
"Minä luulen, jumalallinen", vastasi hän, "että sellainen menettelytapa ei olisi viisas, ja tämä harha-askel, ollen kovin silmiinpistävä sinun viisasten ja varovaisten päätöstesi sarjassa, voisi herättää kansassa ikävää huomiota. Sinä olisit pakoitettu nostamaan oikeusjutun häntä vastaan, asettamaan hänet tuomioistuimen eteen, josta ehkä et olisi täysin varma. Syntyy kysymysten ja vastausten joukko, joka voi antaa aihetta juoruihin ja häväistysjuttuihin ja meille koituisi jutusta enemmän vahinkoa kuin Narsissuksen kuolemasta olisi hyötyä."
Keisari, tottuneena näkemään puolisonsa neuvoissa ja ehdotuksissa vaatimattomasti esitettyjä käskyjä, jotka hän sokeasti täytti, koska hän tunsi liiankin hyvin tämän henkisen etevämmyyden, katseli hetkisen miettiväisenä puolisoaan, aivankuin odottaen tämän tulevan hyvin neuvoin hänelle avuksi.
Mutta Agrippina vaikeni ja katseli odottavasti puolisoaan, sananmukaisesti siirtäen tahdonvoimallaan toiveensa tämän ajatuksiin.
"Jos sinä niin luulet parhaaksi", sanoi keisari vihdoin, "voin minä säästää hänen elämänsä. Minä poistan hänet ilman melua hovista."
Agrippina riemuitsi ajatuksissaan. Muuta hän ei ollut tahtonutkaan; tämä toimenpide saattoi enemmän häntä hyödyttää, kuin hätiköity kunnioitetun, kansan rakastaman ministerin surmaaminen.
"Tämä päätös", virkkoi hän siis, "tuottaa sinun viisaudellesi kaikkea kunniaa. Todellakin, sinä olet suurin caesar, joka koskaan on Roomaa ja maailmaa hallinnut. Eihän hänen rikoksensa, minun siveyteni ja varovaisuuteni tähden, olekaan kuoleman rangaistusta ansaitseva. Minä olen varma, että muutamien kuukausien maanpako on kylliksi viilentämään hänen liian tulista sydäntään."
Claudius nousi ja Agrippina riensi tarjoamaan hänelle huulensa, joita tämä intohimoisesti suuteli.
"Kuinka minä sinua rakastan, sinä suuri, ylevä, jumalallinen!" kuiskasi Agrippina nojaten päänsä hänen olkansa varaan. "Tokko sinun rakkautesi koskaan voi olla niin suuri?"
Ja heittäen puolisoonsa hymyilevän katseen poistui hän, jättäen Claudiuksen sydämessä raivoamaan rajun liikutuksen, jonka rakkauden tulisimmat intohimot ja mustasukkaisuus olivat synnyttäneet.
Claudius seisoi kauvan liikkumatonna etuhuoneeseen johtavan oven esiripun luona, ja tuijotti Tiberiuksen kuvapatsaaseen.
Hänen kasvonpiirteensä olivat tuskallisesti vääntyneet ja silmissä oli synkkä alakuloinen ilme.
Mitä aikoi hän tehdä?
Hän tahtoi poistaa läheisyydestään miehen, joka tähän saakka oli osottautunut uskollisimmaksi kaikista hänen neuvonantajistaan, joka sanoin ja töin aina valvoi vaan herransa parasta.
Oliko hän oikeutettu poistamaan tämän miehen antamatta hänelle tilaisuutta puolustaa itseään?
Mitä — jos Agrippina olisi erehtynyt? Jos jonkun ulkonaisen sattuman kautta hänen epäluulonsa olisi suuntautunut väärälle tolalle?
Mutta oliko se Agrippinan suhteen mahdollista? Tuon aina harkitsevan, varovaisen ja viisaan naisen suhteen, joka katsoi ihmisten läpi kuin lasin?
Ei.
Narsissus oli syyllinen, enemmän taikka vähemmän, se oli kaiken epäilyksen ulkopuolella — ja silmänräpäyksen, pienen, lyhyen hetken seisoi siinä maailman mahtavin mies, kädet silmillä, mutisten:
"Eikö siis ole enään ketään, johon luottaa saattaisin? Eikö yhtään, joka kestäisi koetuksen?
"Ympärilläni näen vaan valhetta, teeskentelyä ja salajuonia!" —
Kuinka? — Eikö todellakaan ollut ketään, joka hänen ja hänen huoneensa onnea vartioi? — Olihan hänellä Agrippina. — Hän ja hänen palvelijansa olivat hänen valtaistuimensa viimeiset tuet. —
Hän jätti vartijalle sinetöidyn kirjeen, ja muutamia tunteja myöhemmin oli Narsissus matkalla Vähään-Aasiaan salaiselle asialle.
Mutta caesar Claudius, tuo sokea houkkio, seisoi nyt ypöyksin vihamiestensä keskellä; hän oli itse riistänyt itseltään miekkansa — —.
* * * * *
Agrippina oli astunut uskottujensa luokse, joiden ilmoitukset hän vuoron jälkeen otti vastaan, toisia heistä pannen merkille, toisia sivuuttaen hymyillen, toisia kovin sanoin moittien, toisia pelästyttäen kulmakarvojen rypistyksellä.
Häntä huvitti viettää pieni hetki, vapauduttuaan asioistaan, jutellen uskottujensa kanssa, joiden seurassa hän käyttäytyi, kuin ei heidän ja keisarinnan välillä voisi olla mitään salaisuutta, niin että miehet yhtä merkittäviä luonteittensa ja kykyjensä puolesta, mutta sangen erilaisia siveellisten ominaisuuksiensa suhteen, vähitellen, antoivat naamarinsa pudota ja uskoivat keisarinnalle salaisimmatkin ajatuksensa, sillävälin kun tämä ainoastaan sen verran ilmaisi, kuin näytti tarpeelliselta ja hallitsi noita miehiä jättämättä heille mitään varmaa syytöksen aihetta omaa persoonaansa vastaan.
Tätä nykyä herättivät mielenkiintoa etupäässä valtiopetos- ja majesteettirikosjutut. Nämä oikeusjutut olivat Tiberiuksen hallitessa tulleet muotiin ja pysyneet Claudiuksen aikanakin päiväjärjestyksessä. Tällä kertaa oli kysymyksessä tasavaltalainen liike, jota hovissa olisi saatu kenties pelätä, ellei olisi ollut kylliksi rahoja legionien ja erittäinkin pretorianien tyydyttämiseksi, jotka muutoin saattoi helposti voittaa jonkun uuden caesarin puolelle, mutta ei koskaan tasavallan.
Niinpä oli tasavaltalaismielisen Arruntius Skribonianuksen yritys nostaa kapinaan illyrialaiset maakunnat, joiden prokonsuli hän oli, saanut huonon lopun. Skribonianus murhattiin pakomatkallaan eräällä pienellä Adrianmeren saarella, kun hän, pitkästä matkasta väsyneenä, oli laskenut päänsä rakastamansa naisen helmaan.
Luonnollisesti oli tätä tapausta seurannut lukuisia vangitsemisia. Useat ylhäiset Skribonianuksen ystävät saivat marssia vankikoppeihin, ja nousi suunnaton oikeusjupakka, jonka kestäessä useita Rooman kunnioitetuimmista kansalaisista tuomittiin surmaamaan itsensä.
Päivän suurkysymys oli juttu Caecina Paetusta vastaan, jonka jutun viimeisimmistä vaiheista ei keisarinnalla voinut vielä olla tietoa, kun asiapapereita ei ollut hänelle ehditty esittää.
"Hänet selitettiin syylliseksi ja tuomittiin kuolemaan", kertoi prefekti Vitellius.
"Viisas tuomio", arveli keisarinna. "Hänen puolisonsa", jatkoi Vitellius, "oli seurannut häntä vankilaan ja siellä odottanut oikeuden päätöstä. Tuomion langettamisen jälkeen lähetettiin miehelle tikari, jotta hän voisi kuolla roomalaisena."
"Entä sitten? Minä en tässä näe mitään eriskummallista! Hän pisti itseään taitamattomasti, vai?"
"Odota. Mieltäkiinnittävä osa kertomuksesta on jälellä. — Hän näyttää epäröineen kuolemantuomion täytäntöönpanossa, sillä vartijat näkivät kohtauksen, joka on Paetuksen puolisolle vakuuttava sijan Lukretian rinnalla."
"Ah?" keisarinna kävi tarkkaavaksi. "Eikö hänen vaimonsa nimi oleArria?"
"Kyllä, Arria on hänen nimensä. Hän syleili puolisoaan, otti tikarin hänen kädestään ja painoi sen rintaansa, hervahtaen Paetuksen käsivarrelle. 'Ei se pahalta tunnu, Paetus', olivat hänen viimeiset sanansa, eikä Paetus luonnollisesti nyt enään epäröinyt seurata häntä kuolemaan."
Tämä kertomus, jota läsnäolevat eivät uutuutena kuulleet, koska koko Roomassa ei tänään muusta puhuttu, teki kuitenkin syvän vaikutuksen jokaiseen heistä.
Keisarinna oli käynyt vaaleaksi kuin kipsikuva.