Agrippinan kuolema riisti Nerolta rauhan. Omantunnon tuskat kalvoivat häntä, kamalat harhanäöt karkoittivat hänet öisin vuoteestaan ja liian myöhään sai katua tekoaan, jolla oli ryöstänyt itseltään kaikista välikohtauksista huolimatta uskollisimman ystävättären. Paetakseen kiusallisia ajatuksiaan, lähti Nero Akaiaan, ilmoittautuakseen isthmiläisiin leikkeihin osanottajaksi.
Poppea seurasi mukana, samoin lukuisa joukko kaartin upseereja, joiden joukossa oli myös Antonius.
Korintissa astui caesar seurueineen maihin, sekottautuakseen heti samana päivänä kilpailijain joukkoon.
Korintti nukkui vuosisataista unta menneisyyden unelmissaan. Helleneistä oli tullut orjia Roomalaisten esiinnyttyä käskijöinä, ja Kreikan kukoistava kulttuuri oli joko rappeutunut tai siirtynyt Roomaan. Julius Caesarin annettua rakentaa uudelleen Korintin muurit, oli siitä ulkonaisessa suhteessa taas muodostunut pääkaupunki. Niihin aikoihin, kun valmistuksia leikkejä varten lopetettiin, näytti kaupunki kiistelevän Rooman kanssa maailman valtiudesta — ei aseellisen voiman suhteen, vaan taiteitten rikkauteen nähden, ja todellakin Korintti oli siihen aikaan maailman valtijatar. Viikkoja aikaisemmin oli vieraita kaikilta tunnetun maailman ääriltä virrannut Kreikkaan; siinä oli voimailijoita, vaununohjaajia ja laulajia ja heidän mukanaan tuhansia uteliaita, jotka eivät tahtoneet jättää näkemättä suurinta näytöstä, minkä maailma voi tarjota; sitäkin enemmän, kun huhu tiesi kertoa, että Nero, Rooman caesar, itse oli ottava mieskohtaisesta osaa kisoihin. Korintti muistutti sotilasleiriä, taikka paremmin maailman kaupan keskusmarkkinapaikkaa. Sirot laivat keinuivat satamassa, kaduilla tunkeili juhlapukuista yleisöä; korkeita virkamiehiä ajoi kallisarvoisissa ajoneuvoissa, uljaat ritarit korskuttelivat jaloja ratsujaan toreilla.
Eräs satamassa ankkuroiva kaleeri herätti yleistä huomiota. Se oli kuusisoutuinen alus. Kultainen emäpuu heijasteli auringon säteitä; purppuran väriset purjeet liehuivat tuulessa. Sirosti keikahteli se aaltojen harjalla. Jokainen kyseli sen omistajaa, kukaan ei kyennyt vastausta antamaan. Muutamia erikoisemman uteliaita oli pistäytynyt tiedustamassa asiaa prokonsuliltakin, mutta saanut siellä vastaukseksi vaan salamyhkäisen haltijain nykäyksen.
Suuri päivä valkeni. Gymnasiumissa lainehti ihmisjoukko kuin myrskyn myllertämä meri. Itse gymnasio tarjosi mitä loistavimman ja taiteellisimman näyn.
Prokonsuli antoi merkin ja kisat alkoivat. Ensimäisenä parina astui areenalle korinttilainen ja roomalainen. Korinttilainen oli rakenteeltaan herkulesmainen, suorastaan vastakohta maanmiehillensä. Paksu häränniska kannatti pyöreätä, kookasta päätä ja auringon valossa voi hyvin tarkastella ruumiin voimakkaasti kehittyneitä lihaksia. Roomalainen, hänen vastustajansa, ei näyttänyt hänkään heikolta. Kuitenkin olivat hänen ruumiinsa muodot pehmeämmät, kasvot enemmän naiselliset kuin miesmäiset, tukka vastoin tapaa, verrattain pitkä. Halveksivin silmäyksin katseli korinttilainen painija vastustajaansa. Roomalaisen katse sitävastoin lensi ihmismeren yli, pysähtyen prokonsulia varten tehdylle korokkeelle, jolla istui muiden muassa ihmeen ihana, tuntematon nainen.
Nainen hymyili.
Roomalaisen katse upposi hänen silmiinsä. Hän viskasi nopealla jalanliikkeellä purppuravaipan syrjään maasta, johon sen oli orja unohtanut, sillä jo kohottivat palkintotuomarit sauvojansa antaakseen alkamismerkin.
Lihakset jännitettyinä, niska köyryssä hiipii kreikkalainen roomalaista kohti. Tämä seisoo liikkumatonna katse vastustajaan naulittuna. Kyynärpäät kylkiin painettuna karkaa korinttilainen äkkiä kiinni. Mutta roomalainen tekee notkean pantterihypyn ja väistää otteen. Nopeammin kuin ajatus on hän pyörähtänyt ympäri ja tarttunut tyhjää tapaavaa korinttilaista takaa kiinni. Seuraavassa silmänräpäyksessä ei voi painijoista eroittaa muuta kuin vierivän, tomupilveen kääriytyneen muodottoman möhkäleen. Äkkiä irtautuvat he, ponnahtavat pystyyn ja käyvät uudestaan toistensa kimppuun. Otsat iskevät vastakkain kuin rautaiset muurit. Roomalaisen käsivarret kietoutuvat käärmeen tavoin vastustajan ympäri ja ennen kuin painija ehtii aavistaa vastustajansa aikomusta, puristaa hän sellaisella voimalla korinttilaisen ruumista, että tämä ehdottomasti nousee ilmaan samalla kun veri purskahtaa hänen sieramistaan ja suustaan. Nyt paiskaa roomalainen vihamiehensä tantereeseen ja asettaen oikean jalkansa nytkähtelevän ruumiin päälle, tervehtii hän hämmästyksen valtaamana yleisöä.
Raivoisat suosionosoitukset tärisyttävät ilmaa. Roomalainen oli voittanut.
Hänen katseensa lensi prokonsulin korokkeella istuvaan kauniiseen naiseen.
Tämä hymyili.
Seitsemän paria otteli kunniapalkinnosta ja voittajan kanssa paini vielä korinttilaisen lannistanut roomalainen.
Nytkin suoriutui hän voittajana ja hämmästyneet juhlavieraat katselivat uteliaina naista, jota voimakas roomalainen aina tervehti.
Seuraavana päivänä kilpailtiin vaunun ohjaamisessa. Useita vaunuja oli ilmottautunut kilpailuun. Korinttilaisia, teebalaisia, aasialaisia ja roomalaisia ajajia seisoi muinaishelleeniläisissä sotavaunuissaan, ohjakset ja pitkät piiskat käsissä, katseet hevosten selkiin suunnattuina.
Paineissa eilen voittajana suoriutunut roomalainenkin oli mukana. Hänellä oli päällään sininen, kallisarvoisesta kankaasta tehty tunika, jonka helmoja jalokivet koristivat. Kun aurinko valoi kirkasta valoaan niille, välkehtivät ne kuin tuhannet tähdet taivaan laella. Hän katsoi järkähtämättä, näennäisesti välinpitämättömänä hevosiensa selkiin. Ne olivat jaloja arapialaisrotuisia oriita, kolme uljasta eläintä, niin valkoista, kuin omenapuun kukat Boiotian vuorien rinteillä. Katselijoitten joukko vaikeni henkeään pidätellen. Torven törähdys kajahti areenan toisesta päästä. Nyt laukesi joukkojen jännitys villiksi, tuhansista kurkuista kaikuvaksi huudoksi. Tomupilveen peittyneinä syöksähtivät vaunut radalle, joka niiden oli kierrettävä seitsemään kertaan. Toisessa päässä oli merkkipylväs, jonka ympäri jokaisen oli ajettava. Se oli vaarallinen este, vaarallisempi, kuin hevosten hullaantuminen ja ajajan maltittomuus. Melkein rinnakkain, lähelle toisiaan sulloutuneina riensivät vaunut eteenpäin. Kukaan ei näyttänyt tahtovan ajaa edelle toisista, jokainen ohjaaja näytti koettelevan hevosiensa notkeutta ja juoksukuntoa. Nyt hajosi ryhmä. Akaialainen ajoi edelle. Loistavasti sivuutti hän merkkipylvään, katse kiinnitettynä pylvään päässä olevaan pieneen alttariin. Toiset seurasivat jälestä pitkin kapeaa rataa. Kansa riemuitsi. Hevoset kävivät entistään raisummiksi, ajajien silmät säkenöivät. Tuli toinen kierros. Kuumeinen kiihko näytti vallanneen ohjaajat. Johdossa oleva akaialainen antoi hevostensa mennä neliä. Tessalialainen hänen jälessään teki samoin. Kaikki vaunut sivuuttivat roomalaisen, joka lakkaamatta kiristi ohjaksia, hiljentäen vauhtia. Kansa alkoi hänelle nauraa. Huudettiin, ett'ei hänen sovi nukkua kilpa-ajoissa. Mutta hän ei vilkahuttanut silmääkään. Kierros toisensa perään suoritettiin. Tessalialainen innostuksissaan ei ollut kyllin varovainen ja murskautui vaunuineen pylvästä vasten. Akaialainen otti nyt johdon. Onnellisesti kiersi hän viimeisen kerran pelottavan pylvään. Hänen perässään tuleva korinttilainen joutui saman kohtalon uhriksi kuin tessalialainen. Nyt olivat kaikki sivuuttaneet pylvään. Piiskat läiskyvät juoksijain korvissa. Hevosten vatsat näyttävät koskettavan maata. Vaunut lentävät hiekkatannerta eteenpäin. Nyt nostaa yhä jälkimäisenä ajava roomalainen päätään. Hänen katseensa mittaa välimatkaa päätepisteeseen. Hän huutaa muutamia käsittämättömiä sanoja. Silloin syöksähtävät valkeat elukat tuulispäänä eteenpäin. Vaunut tuskin koskettavat maata. Samassa saavuttaa hän lähimmät kilpa-ajajat. Piiska läiskähtää arapialaisten hevosten korvissa. Vauhti paranee. Ja kuten taitavan käden ampuma nuoli kiitävät vaunut suoraan eteenpäin, sivuuttaen kaikki kilpailevat vaunut. Ensimäisinä sivuuttavat roomalaisen höyryävät, pärskyvät hevoset päätemerkin.
Yleisö suorastaan raivosi riemusta.
Seuraavana päivänä kokoontui kansa seppelöimään laulajien parasta. Viimeisenä astui areenalle nuori roomalainen. Jaloimmat sävelet olivat kaikuneet, kukaan ei enään uskonut edellisen taiteilijan veroista voivan ilmestyä. Laulajan sormet koskettivat keveästi harpun kieliä. Joukko vavahti. Ei hengähdystäkään kuulunut yleisöstä, kun nuorukainen esitti laulunsa. Hän lauloi ihmeellisen laulun rakkaudesta, jota jokainen aavisti, mutta kukaan ei käsittänyt, onnesta, joka on tuskallisempi kuin kaikki sydämen kaihot; hän lauloi laulun synkistä hetkistä, jotka saivat jokaisen sydämen vapisemaan.
Kun hän oli lopettanut, näytti kansajoukko joutuneen tykkänään järjiltään. Miehet huusivat, naiset viskelivät kukkia laulajan päälle. Hän seisoi tuoksuvan kukkaismeren keskellä ja katseli taas tuota ihanaa naista prokonsulin parvella. Äkkiä suuntautuivat kaikkien katseet naiseen, joka oli voittanut mainion miehen suosion ja jyrisevät suosionosoitukset kaikuivat hänen kunniakseen.
Mutta hän näytti synkältä ja katseli areenalle.
* * * * *
Antonius oli vartiossa oven edessä, jonka takana Nero ja Poppea nukkuivat. Hän seisoi kuun hopeisessa valossa ajatuksiinsa vaipuneena. Selvempänä kuin koskaan näki hän edessään tuon kristityn kuvan, jolle hän oli suuressa kiitollisuuden velassa, ja joka oli häneltä paennut.
Hetkeäkään ei hän voinut olla ajattelematta tuota tyttöä sen jälkeen kun hän oli hänet oikeusistunnossa pelastanut. Ajatus, ettei hän koskaan voisi saada neitoa omakseen ei lakannut häntä kiusaamasta.
Leppoisa yö-ilma, satamasta kuuluva vieno soitto, ja yön rauhallisuus alkoivat vähitellen saada hänet uniseksi. Hän istuutui marmooriportaalle, nojasi päätään käteensä ja nukahti. Unissaan hän näki Julian valkeassa puvussa, yhtä kauniina kuin viime kerran erotessa. Hänen hienoja kutrejaan koristi lumivalkeista ruusuista punottu seppele. Tytön tummat silmät kiintyivät kaihoa ilmaisevina, lempeän hymyilevinä ja kuitenkin sanomattoman surullisina häneen ja hänen kätensä nousi verkkaan ylös tähtiä kohti.
Äkkiä huomasi hän suuren, punaisen pilkun neidon vaatteella. Pelästyneenä ponnahti hän pystyyn. Miekka lensi tupesta. Vasta silloin huomasi hän uneksineensa. Alhaalta kuului sotilaan tahdikkaat askeleet. Tähdet tuikkivat taivaalla. Caesarin makuuhuoneesta tunkeutui kuiskailevia ääniä.
Antonius istuutui jälleen ja hänen tahtomattaan varastautui Neron ja Poppean keskustelu hänen korviinsa. Ensin ei Antonius siitä välittänyt, sitten kuunteli hän jännitettynä. Hänen kasvonsa vääntyivät vihasta, silmät alkoivat hehkua kekäleinä ja miekka kourassa, käsi oviverholla seisoi hän valmiina syöksymään seuraavassa silmänräpäyksessä huoneeseen. —
Mutta hän malttoi…
* * * * *
"Etkö ole onnellinen, Poppea?" kysyi caesar.
Sabinan nyyhkytys vaan kuului kuuntelijan korvaan.
"Kuinka voisin minä olla onnellinen?" vastasi hän viimein kyynelten tukahduttamalla äänellä, "olenhan Rooman viimeinen nainen."
"En ymmärrä sinua. Sinä hallitset minua ja minun kauttani maailmaa. Kansat ovat sinun toiveittesi alamaisia. Kenelle kuuluu voittajani kunnia? Sinulle!"
"Joka olen jalkavaimosi."
"Sano rakastettuni."
"Mikä kunnia! Roskaväki nauroi minulle vasten silmiä. Sille ei juolahtanut mieleenkään sinun arvoisesi kunnioituksen osoittaminen."
"Kansa ei tuntenut minua. Jospa se tietäisi että minä olin caesar?Huomenna kertoisi siitä koko Korintti, muutaman viikon kuluttua Rooma."
"Ja mitä sitten? Saanko minä ottaa osaa kunniaasi? Onko minulla oikeutta ottaa vastaan tämän kansan kunnioitusta. Ei."
"Miksi ei, Poppea?"
"Siksi että Roomassa on nainen, jolle tämä kunnia kuuluu, nainen, jonka olemassaolo tekee minut tarpeettomaksi ja naurettavaksi."
"Ohoh! Kukahan tuo mahtaa olla?"
"Kysytkö sinä? Oktavia!"
"Oh — Oktavia."
Kauvan aikaa oli hiljaista. Ainoastaan Neron kiivas hengitys kuului terrassille.
"Mitä huolit tuosta onnettomasta", sanoi viimein caesar. "Hän on vaaraton sinulle."
"Hän olisi sitä, jos minä olisin keisarinna."
"Minä teen sinusta keisarinnan niinpian kuin Oktavia on kuollut."
"Ah? Mikä lohdutus! Sinä osaat olla ivallinen, Nero. Vai tahdot sinä kohottaa minut valtaistuimelle hänen kuoltuaan? Kiitän tuosta ihanuudesta. Mutta minä tahdon hallita niin kauvan kuin olen vielä elossa. Siksi — tapa hänet."
"En koskaan", huusi Nero vihasta vapisevin äänin. "Täytyykö minun vereen tukehtua? Mistä minä häntä syyttäisin? Korkeintaan hänen viattomuudestaan ja halveksumisestaan, jota hän minulle osoittaa."
Poppea nauroi käheästi.
"Katsopas! Noinko inhimillisesti ajattelee Nero? Sinä et ole maineesi arvoinen, valtijaani. Ja sitäpaitsi, sinä olet, minun nähdäkseni, vielä lyhytnäköinen ja heikko. No kuulepas sitten — Oktavia tahraa huoneesi kunniaa, hän pettää sinua."
Kuului, miten Nero hyppäsi pystyyn.
"Sinä valehtelet!"
"Oh, sinä syytät minua sensijaan, että olisit kiitollinen. Todistajia voi olla muitakin, kuin minä."
"Ketä?"
"Mainitsen vaan Tigellinuksen, Rooman palovartion päällikön."
"Tigellinus! Minä tunnen. Hän on mässääjä. Huomenna annan minä pudottaa häneltä pään jalkoihin."
"Eihän toki! Palkitse mieluimmin häntä, koska hän on suonut sinulle tilaisuuden hävittää talostasi käärmeen, jota jo kyllin kauvan olet povellasi vaalinut. Jos sinä häntä rankaiset, ryöstät itseltäsi parhaimman todistajan."
Huoneessa taas vallitsi hiljaisuus. Uskoiko Nero tuota satua? Siitä ei voinut saada selkoa. Antonius ei kuullut enään mitään, sillä Neron kuiskaukset hukkuivat Poppean suudelmiin. —
* * * * *
Seuraavana aamuna pyysi Antonius lomaa, matkustaakseen Roomaan. Hän syytti sairautta, ja kuluneen yön mielenliikutus oli jättänyt niin selvät jäljet hänen kasvoilleen, että Nero empimättä suostui pyyntöön.
Keisarillisena upseerina matkustus kävi nopeaan. Keveäkulkuisin purjejahti vei Antoniuksen meren poikki, paras ratsu lennätti hänet pääkaupunkiin.
* * * * *
Siinä osassa keisarilinnaa, jossa Oktavia, Neron puoliso asui, vallitsi kuolon hiljaisuus. Ainoastaan yksinäisyys näytti keisarinnalle tuottavan jonkinmoista lohtua. Siten oli hän tuossa upeassa palatsissa, erillään maailmasta, Vestan papittaren tavoin. Näihin aikoihin mietiskeli hän paljon elämän merkitystä ja rakkautta. Hänen ajatuksiensa päätepisteenä oli kuolema, jonka sylissä hän toivoi mahdollisimman pian saavuttavansa sen rauhan, mikä häneltä elämässä puuttui.
Kun hän erään kerran polvillaan kotialttarinsa ääressä palavasti rukoili Jupiteria, ilmoitettiin hänelle, että muuan orjatar tahtoi välttämättä päästä hänen puheilleen.
"Tuokaa hänet sisään", sanoi Oktavia, käyden istumaan.
Orja riensi ulos ja palasi kohta uusimman kuosin mukaan puetun tytön kera, jonka kasvoja peitti tiheä verho. Kaikesta päättäen kuului hän caesarin jalkavaimon palvelusväkeen.
Hän kumarsi kunnioittavasti Oktavialle. Kun orjan askeleet olivat lakanneet kuulumasta, kysyi Oktavia osittain kummastunein, osittain pelonsekaisin tuntein tyttöä silmäillen:
"Mikä toi sinut tänne, lapsukaiseni? Etkö tahdo nostaa huntua, jotta sinut tuntisin?" Orjatar pudisti päätään.
"Älä suutu, valtijatar, jos pyydän sinua olemaan tiedustamatta nimeäni. Siitä ei olisi sinulle hyötyä eikä huvia. Mutta minulle olisi vaarallista jos tunnettaisiin, kuka olen."
"Niinpä kerro, mikä mieltäsi painaa."
"Olen orjatar ja kuulun seurueeseen, joka…" Hän pysähtyi ja Oktavia saattoi huomata, kuinka hän huntunsa takana punastui.
"Sano rauhallisesti vaan nimi", virkkoi keisarinna. "Ken on kärsinyt, kuten minä, häntä ei enään säikähdytä mikään muisto, mikään nimi. Sinä olet Poppean orjatar?"
"Niin olen. Sellaisena matkustin valtijattaren mukana Akaiaan."
"Ah — isthmiläisiin kisoihin?"
"Niin, valtijatar."
"No?"
"En tiedä onko se sinulle tunnettua, että caesar…"
"On nykyään Akaiassa. Kuinka en sitä tietäisi. Tiedän vielä, että hän on tuon Poppean seurassa Ostiasta purjehtinut sinne."
"No hyvä", jatkoi tyttö huoahtaen helpotuksesta, "minä olin yövartiona Poppean huoneessa yöllä kolmannen voittopäivän jälkeen. Nero luuli, että hän oli kahden Poppean kanssa, mutta erehtyi. Lattialla karhunnahkojen välissä oli kolmas henkilö, nainen, joka on vuosikausia seurannut Neroa, häntä vartioinut, häntä suojellut ja —"
"Ja häntä rakastanut", täydensi tyynesti keisarinna.
Tyttö oli vaiti. Hän näytti itkevän, sillä Oktavia huomasi hänen huntunsa alla salaa pyyhkäisevän silmiään. Silmänräpäyksessä selvisi hänelle, että tyttö tuossa ei ollut kukaan muu kuin onneton Akte.
Mutta hän ei puhunut mitään, vaan nojautui kauvemmaksi lepotuolillaan, niin että hänen kasvonsa joutuivat varjoon.
"Suo anteeksi, valtijatar", jatkoi Akte, "jos olen ilmaissut liikaa.Tarkoitus, joka minut tänne tuo, puolustaa minua."
"Jatka!"
"Henkesi on vaarassa, keisarinna."
Oktavia tuli vaaleaksi kuin vahakuva, mutta huulilla väreili kummallinen hymy.
"Eikö muuta, tyttö?"
Akte vaikeni hämmästyneenä.
"Elämäni", puhui Oktavia, "on minulle surujen ja kärsimysten ehtymätön lähde. Jos kuolemani tuottaa jollekin hyötyä, miksi valittaisin vaihtaa tuskani unhotukseen?"
"Minä en tietänyt, että Roomassa voitaisiin ajatella sillä tavoin", vastasi epäröiden Akte, "ja katsoin velvollisuudekseni antaa sinulle tiedon häpeällisestä suunnitelmasta."
"Minä kiitän sinua, tyttö ja jos sinusta on jonkun arvoista tietää se, niin ole varma, että rakastan sinua uskollisuutesi takia."
"Oi, ei toki — älä puhu niin!" huudahti Akte, heittäytyen kyynelten vallassa keisarinnan jalkoihin, "älä puhu uskollisuudesta! Kutsu sitä velvollisuudeksi. Sillä uskollisuuteni vuoksi ei kiitollisuus saa täyttää sydäntäsi. Sinä et tunne vaikuttimia, jotka minut johtavat pettämään sitä, jota rakastan. Mutta minä vihaan sitä toista. Minä vihaan tuota häpeällistä naista kuin syntiä. Minä voisin hänet tappaa — mutta olen pakoitettu vaikenemaan, kärsimään, hymyilemään; sillä minulta puuttuu voimaa tekemään kuten tahtoisin. Mutta kärsiä, että tuo nainen voitonriemuisena raastaisi puhtaan, jalon nimesi lokaan, että yksinpä sinun hyveesi leimattaisiin paheeksi — se meni yli voimieni."
Oktavia oli noussut verkkaan istuimeltaan. Hänen silmänsä säihkyivät.
"Mitä, tyttö, kuulinko minä väärin? Häväistäänkö minun nimeäni?"
"Sinua syytetään aviorikoksesta."
Tuskan huuto tunkeutui keisarinnan rinnasta.
"Aviorikoksesta? Minua? Eikö sitten ole keisarillisen puolisoni verenjano vielä tyydytetty? Eikö ole kylliksi, että minä antaisin pääni, elämäni vapaaehtoisesti? Eikö Germanicuksen tyttären kunnia ole koskematon? Eikö tuo nainen kunnioita kärsimyksienkään pyhyyttä?"
Hän vaipui uupuneena lepotuoliin. Akten valtasi syvä sääli ja halu pelastaa onneton keisarinna, auttaa häntä; mutta mitään keinoa ei hän siihen keksinyt.
"Kuka keksi suunnitelman?" kysyi Oktavia hetkisen perästä.
"Sinä kysyt? — Poppea."
"Nero hyväksyi sen?"
"Hetken epäröityään. Hän horjui vihan välillä sinua ja epäilyksenPoppeaa kohtaan."
"Ja — mitä sanoi se nainen?"
"Että sinä olisit langennut Tigellinuksen kanssa."
"Tigellinus? Kuka — hän on?"
"Palovartion päämies."
Oktavia nauroi epätoivoisesti.
"Olen hänestä kuullut. Mies, jonka maine on sangen epäilyttävä, mutta tavat vieläkin epäilyttävämmät. Oi, mikä häpeä minulle on valmistettu! Eikö Roomassa ole enään hituistakaan kunniantuntoa ja jumalien pelkoa? Häväistys ja valheko yksin valtikkaa pitävät? Oi Jupiter, mitä on minun tehtävä tämän solvauksen torjumiseksi!"
"Samana päivänä, kun minä jätin Kreikan, pisti kokkansa merelle toinenkin alus. Sillä purjehti Italiaan eräs pretorianiupseeri. Tunnen hänet hyvin. Ilman syytä ei hän jättänyt sellaisella kiireellä Akaiaa, missä hänen paikkansa oli caesarin seurueessa. Sinä yönä, jolloin Poppea caesarin kietoi valheillaan, piti hän vahtia keisarillisten makuuhuoneen ovella."
"Voitko sanoa hänen nimensä?"
"Antonius."
Oktavian kasvot saivat valoisamman ilmeen.
"Sinä et tiedä minne hän on Roomasta lähtenyt? Täällä ei kai hän enään ole?"
"Tänne saavuttuani kuulin, että hän neljä päivää sitten oli lähtenytSyriaan."
Oktavia pani kätensä ristiin.
"Jupiterille kiitos! Hän viepi sanan Silanukselle. He eivät anna tuon kauhean teon tapahtua. Olen kärsinyt kaikkea vaieten. Mutta häpeän tahraamana, kunniattomana ja kuitenkin syyttömänä astua ijankaikkisuuteen, se olisi arvotonta heikkoutta. Germanicuksen tytär eroaa elämästä, kuten hän on sitä viettänytkin, puhtaana, tahratonna, todellisena roomattarena ja keisarinnana."
Hän vaipui mietteisiin ja hänen kasvojensa ilmeistä näki Akte, että paljon kärsineen roomattaren ajatus viipyi tällä hetkellä sen miehen luona, jota hän oli rakastanut, mutta joka häneltä oli riistetty.
Orjatar jätti ääneti huoneen rientääkseen jo samana päivänä Ostiaan, missä keisaria odotettiin joka hetki saapuvaksi.
Vielä istui Oktavia pää käden varassa, kuten Vestan patsas, kun eräs toinen nainen astui kynnyksen yli ja asettui sille paikalle, jonka Akte äsken oli jättänyt. Kuullessaan vaatteiden kahinaa, katsahti keisarinna ylös ja näki edessään Julian.
Julia näki mielenliikutuksen jäljet keisarinnan kasvoilla ja aavistaen jälleen onnettomuutta, syleili hän ystävätärtään ja kysyi tuskallisesti:
"Mikä sinua vaivaa, ystäväni? Onko tapahtunut joku onnettomuus? Onko sinua loukattu? Vai uhkaako sinua joku vaara?"
Oktavia teki myöntävän eleen.
"Jokaiseen kysymykseesi on minulla myöntävä vastaus." Hän kertoi ystävättärelleen, mitä juuri oli Aktelta kuullut.
Kun hän mainitsi Antoniuksen matkasta, painoi Julia käsin jyskyttävää rintaansa.
"Älä pelkää! Hän tuopi pelastajan. Kun Silanus on täällä, olen huoletta. Jos vaan…"
Hän ei sanonut lausetta loppuun. Oktavia tarttui hänen käsivarteensa.
"Jos vaan? Mikä sinua arveluttaa? Puhu!"
"Jos vaan hän ehtii ajoissa tänne."
Keisarinna luhistui leposohvaansa.
"Jos hän ehtii ajoissa. — Sinä olet oikeassa. Neron suunnitelmat kypsyvät nopeasti."
Ystävättäret laskivat matkan ja ajan, joka oli kuluva, ennenkuin Silanus oli pääsevä Roomaan turvattoman naisen kunniaa puolustamaan. Oktavia rauhoittui, ja uutta toivoa virisi hänen mieleensä, kun Julia johtui laskelmissaan siihen tulokseen, että ennenkuin senaatti ehtisi langettaa tuhoisan tuomionsa, olisi Silanus Roomassa.
"Minun on tuotava sinulle eräs surullinen uutinen", jatkoi Julia sitten keskustelua. "Jälleen on seurastamme poistunut henkilö, jota olemme rakastaneet, yksi meidän onnettomuustoverimme."
"Ah —" keisarinna mietti.
"Sinä voit tarkoittaa ainoastaan Marciaa."
Julian katse myönsi hänen arvanneen oikein.
Keisarinna katsoi suojelusjumalattarensa kuvaan. Ei ainoatakaan tuskaa ilmaisevaa sanaa tullut hänen huuliltaan. Hänen sielunsa oli kuin varjoisain kuusten välissä välkkyvä tumma lammen pinta. Ei liikahda se suurimpienkaan myrskyjen raivotessa. Yhtä kirkkaana pysyy aina sen peilikirkas pinta.
"Miten kuoli hän? Mihin?" kysyi Oktavia pitkän hiljaisuuden perästä. "Britannicus on hänen sieluaan odottanut. Hän ei kuulunut enään tähän maailmaan", lisäsi hän sitten vienosti.
"Minkä vuoksi kuoli hän? Oktavia raukka! Minkä vuoksi kuolevat ihmiset, joiden onni on raastettu siitä maaperästä, johon se on juurtunut? Minkä vuoksi kuolevat ihmiset, joilta koti on ryöstetty? Joiden sielu on myrkytetty? Joiden sydäntä syöpi kaipaus, epätoivo?
"Miksi kuolevat sellaiset ihmiset? Kuka sen voisi sanoa. — On helppoa sanoa — sydän särkyi; siitä kuolema. Oletko nähnyt kukkasen, jonka julma ihmiskäsi on poiminut maasta ja asettanut kultaiseen maljakkoon? Verkkaan haipuu sen tuoksuva sielu, jok'ikisen ijäisyyden mereen vierivän hetken kera kuihtuu sen kauneus, ja pian aurinko näkee sen kuolleena, käpristyneenä. Se ei voinut elää, jouduttuaan pois maaperästä, johon sen juuret olivat imeytyneet.
"Niin Marciakin. Hän oli liian paljon kärsinyt enään toipuakseen. Kun hänelle ilmoitettiin Britannicuksen kuolema, ei hän itkenyt. Minä itse hänelle kerroin tuon kamalan uutisen, kun kukaan muu ei sitä uskaltanut. Minä koetin häntä lohduttaa, ja kuitenkin minusta näytti aluksi, kuin hän olisi sitä kaivannut vähemmän, kuin olisi odottanut. Mutta hänen välinpitämättömyytensä oli vaan näennäistä. Kuten ihminen, jonka ruumiiseen kuolettava rauta tunkeutuu, voi hetken puhua ja nauraa, värin vaihtumatta hänen kasvoillaan, sitten äkkiä hervahtaakseen kuoliaana maahan, niin kävi Marciankin. Tieto koski häneen kuin tikarinisku. Sydän oli saanut haavan, joka ei voinut parantua. Mutta hän oli tyyni, sillä haavaa ei ensi silmänräpäyksessä kirveltänyt.
"Kun minä olin poistunut, oli hän lyhistynyt kokoon. Lähinnä seuraavan ajan pidin häntä silmällä. Sanattoman epätoivon ajamana harhaili hän ympäri. Venuksen temppelistä hän kerran syöksyi Neron puistoihin, kourassaan tikari, jonka minä kuitenkin vaivatta häneltä ryöstin. Silloin hän heittäytyi rinnoilleni itkien ja tuskistaan kertoen, mutta samassa silmänräpäyksessä hän taas tylysti sysäsi minut luotaan, pakeni pois paikalta, heittäytyäkseen Tiberin kosteaan helmaan. Laivamiehet pelastivat hänet vedestä.
"Sitten tuli muutos. Hän kävi rauhalliseksi ja hymyilikin väliin. Mutta samalla hän kuihtui kuin kukkanen. Minä koetin parhaani mukaan lieventää niitä hetkiä, jotka hänellä vielä oli elettävänään. Otin hänet viimein mukaani jumalanpalvelukseemmekin. Siellä istuutui hän eräälle kivijalustalle, kuunteli ja hymyili. Tämä hymy huulillaan nukkui hän, ehtimättä kääntyä uskoomme, joka oli hänelle suonut viimeisen lohdun elämässä."
"Niinpä oli hän onnellisempi kuolossa kuin elämässä", virkkoi Oktavia, katse miettiväisenä kaukaisuuteen tähdättynä. "Sinun uskosi, Julia, on varmaan kaunis ja suuri; sillä ainoastaan ennen kuulumaton jumalallisuus voi tässä maailmassa, joka riehuu ikuisen järjettömyyden partaalla, luoda jotain hyvää."
"Olet oikeassa, Oktavia. Minun uskoni on suuri ja kaunis. Kätke huolesi sen helmaan ja hymyillen olet kantava sitä taakkaa, joka nyt uhkaa sinut murtaa. Sinä olet jälleen toivova, sen sijaan kun nyt epätoivo vaan kalvaa sydäntäsi. Sillä siinä on uskomme suuri, lohdullinen totuus, että Jumalan valtakunta ei ole tässä maailmassa. Vaikka meiltä kaikki tässä maailmassa ryöstettäisiin, Jumalan valtakuntaa ei kukaan meiltä voi viedä. Mitä ihmiset täällä toisiltaan raastavat, sen Jumala korvaa haudan tuolla puolen. Sillä kaikki, jotka ovat puhtaat ja oikeutta rakastavaiset, ovat hänen lapsiaan, ja yksinpä vihassaankin Jumala on heille vaan hyvää tarkoittava isä. Hän ei ole meidän yläpuolellamme, vaan meidän keskellämme, ja jotta me ihmisinä häntä ymmärtäisimme, niinkuin hän meitä Jumalana ymmärtää, lähetti hän oman poikansa, joka tuli ihmiseksi, heitä opettamaan, heidän puolestaan kärsimään ja heidät Isänsä kanssa sovittamaan."
"Eikö uskosi olekaan vaan uusi juutalainen uskonto?" kysyi Oktavia.
"Yhtä hyvin kuin se on uusi roomalainenkin uskonto. Se on koko ihmiskunnan uusi uskonto. Sillä meidän Jumalamme on kaikkien ihmisten Jumala. Hän ei asu missään temppelissä, ei mikään Olympo ole hänen olinpaikkansa. Koko maa on hänen asuinsijansa, sillä hän on luonut maailman ja sitä hallitsee. Hänessä me elämme, sillä hänen kauttansa me olemme tänne tulleet. Kun me kärsimme, tapahtuu se hänelle ja hänen kauttansa. Hänen olemme me kuolemassakin, sillä hän on ylösnousemus maallisista kärsimyksistä taivaalliseen autuuteen."
Oktavia ei vastannut. Hän jätti Vestan kappelin Julian seuraamana. Hänen silmänsä olivat lattiaan luodut, hänen ajatuksensa kohoutuivat maasta, harhailivat tuntemattomissa maailmoissa.
Hän kääntyi ja virkkoi hiljaa:
"En voi seurata sinua, Julia, vaikkakin sinua ymmärrän. Olen liian paljon roomalainen, liian paljon menneisyyden lapsi, voidakseen enään uudelleen uskoa. Mutta minä luulen, että sinun Jumalasi on voimakkaampi meidän menneisyyttämme, hän on hallitseva Roomaa kun meidän jälkemme ovat haipuneet. Mutta tokko hänen sanansa on tuova ihmiselle onnea sen enemmän kuin Jupiter? — Kuin Vesta taikka Venus? Kuka sen tietää, Julia? Katso, minun uskoni on: ihmisen onni on hänessä itsessään, ei hänen ulkopuolellaan, ja ihmiset eivät tule ajankaan mukana muuttumaan. Sinun uskontosi tietää suurta, ihmeellistä onnea — mutta se onni ei ole tästä maailmasta, ei tätä maailmaa varten, niinkauvan kun löytyy ihmisiä, joiden intohimot juurtuvat maahan."
Hän jätti Julian, joka mitä erilaisimpien ajatusten valtaamana lähti keisarillisesta linnasta.
* * * * *
Samana iltana, kun Antonius oli saapunut Roomaan, kokoontui hänen kutsustaan joukko miehiä, joiden tasavaltaiset mielipiteet takasivat heidän uskollisuudestaan. Heille kertoi hän Poppean suunnitelmista; ja miehet vannoivat pyhästi pelastavansa keisarinnan hinnalla millä hyvänsä. Filosoofi Seneca päätettiin kutsua liittoon. Burrus oli kuollut hiljattain ja Seneca oli vetäytynyt yksityiselämään, tyytymättömänä keisarin politiikkaan.
Nyt oli hän taas jalon puolisonsa Paulinan vaikutuspiirissä, eivätkä liittoutuneet lainkaan epäilleet, ett'ei hän olisi valmis yhtymään heihin; olihan kysymyksessä rikoksen estäminen, joka kataluudessa ei tiennyt vertaa.
Samana yönä matkusti Antonius Aasiaan, mukanaan liittoutuneitten kirjelmä. Hän meni etsimään sitä miestä, joka tällä hetkellä oli itseoikeutettu heitä johtamaan, hän meni etsimään Corbulon johdolla Aasiassa mainehikkaasti taistelevaa Silanusta.
Kadriassa, Eufratin varrella sijaitsevassa kaupungissa hän vihdoin tapasi everstin. Corbulo teki juuri pitkällisten ja vaihtelevain taisteluiden perästä Syyrian kuninkaan Tiridateksen kanssa rauhaa.
Kun Antonius saapui suureen leiriin, tarjoutui hänen katseltavakseen huomattava näytelmä. Legioonat oli asetettu aukealle kentälle puoliympyrään, josta kultaiset voitonmerkit kohoutuivat. Keskellä seisoi ylipäällikkö upseeriensa ympäröimänä. Hänen edessään oli luonnollisen kokoinen, sotasaaliiksi saadusta kullasta valettu Neron kuvapatsas. Antonius astui upseerien parveen, tuntien heti ystävänsä, joka kuitenkaan ei häntä huomannut. Silanus näytti vanhettuneelta. Hopean värisiä hapsia näkyi tukassa ja parrassa, ahavoittuneilla kasvoilla oli väsynyt ilme.
Mutta Antoniuksen huomio kiintyi toisaalle. Puoliympyrään astui Corbulon kunnioittavasti tervehtäissä, Syrian kuningas Tiridates, kruunu päässään, purppura harteilla, loistava seurue mukana. Synkän näköisenä läheni kuningas Rooman keisarin kuvaa. Sen eteen tultuaan hän näytti epäröivän. Roomalainen ylipäällikkö kohotti kulmakarvojaan. Aasialaisen katse lensi voitonmerkkien ohi, yli roomalaisten legioonien. — Sitten taivutti hän toista polveaan, otti kruunun päästään ja laski sen nöyrästi kuvapatsaan juurelle.
Myrskyävät riemuhuudot seurasivat tätä tekoa. Ympyrä sulkeutui.Sotapäällikkö asetti kruunun jälleen nöyryytetyn kuninkaan päähän…
Silanus kääntyi ympäri ja näki edessään Antoniuksen, vanhan ystävän, jota hän ei ollut niin pitkiin aikoihin tavannut.
Hänen silmänsä levisivät ihmetyksestä, mutta sitten sulki hän riemusta huudahtaen ystävän syliinsä. Sitten vasta näytti hän huomaavan, että tässä odottamattomassa jälleennäkemisessä oli omituista ja laskien molemmat käsivartensa upseerin olalle, virkkoi hän syvin, liikutuksesta vapisevin äänin:
"Keisarinna on lähettänyt sinut?"
Antonius ravisti päätään.
"Hän ei tiedä mitään. Hänen tähtensä minä kuitenkin olen täällä."
"Häntä uhkaa vaara?"
"Hän tarvitsee sinun suojelustasi, Silanus." Karaistuneen soturin kasvoille levisi kummallinen hymy.
"Tule", sanoi hän viitaten telttariveihin, "minulla on vielä aikaa kuunnella kuluneiden vuosien tapahtumia. Mielelläni olen hengelläni maksava tämän murhenäytelmän."
Muutaman tunnin kuluttua ratsastivat molemmat miehet Roomaa kohti.
Nero oli taas Roomassa. Siellä vallitsi suunnaton mieltenkuohu. Keisari oli eronnut puolisostaan Oktaviasta, koska tämä ei ollut hänelle lahjottanut ainoatakaan lasta; syy, joka täysin kuvasi Caesarin tarkoitusten kunniattomuutta ja verukkeellisuutta. Keisarinna karkoitettiin Kampanialle.
Hiljaisena, kyynelehtimättä oli hän antanut koota tavaransa ja vetäytynyt uskollisimpien palvelijattariensa kera kampanialaiseen maataloon, missä hän vihdoin luuli saavuttavansa kauvan toivomansa rauhan. Mutta ilman uutta häväistystä ei hän Roomasta päässyt. Tigellinus, halpamainen nousukas, oli Poppean lahjomana syyttänyt häntä aviorikoksesta. Mutta niin puhdas oli hänen maineensa, niin tahraton hänen elämänsä, että keisarihovin turmeltuneet mässääjät eivät kyenneet langettamaan syyllisyyden varjoakaan hänen päälleen.
Jupiter Capitolinuksen temppelissä vietettiin tällävälin harvinaista juhlaa. Kansajoukot vyöryivätVia Sacraapitkin Scipion kunniaportin alitse ja samosivat meluten Konkordian temppelin ohitse Kapitolia kohti. Siellä leimusivat uhrivalkeat taivaille, ja savu kohosi pystyyn Jupiterin valtaistuinta kohti. Ylijumalan kuvapatsaan juurella istui valkoiseen harsoon verhottu nainen, kasvot peitettyinä, liikkumatonna kuin patsas. Hänen edessään, kansan ylhäisimpien läsnä ollessa, uhrasi ylimäinen pappi. Hänen rinnallaan caesarien arvomerkit yllään seisoi Nero.
Nainen oli Poppea Sabina, joka nyt oli kiivennyt suunnitelmiensa korkeimmalle astuimelle. Hän oli nyt keisarinna. Juuri astui Nero esiin, kietoi purppuraviitan puolisonsa olkapäille ja asetti kruunun hänen päähänsä, kun ulkoa kajahti raivoisia huutoja. Nero astui Poppean kanssa, jaloimpain ritareitten seuraamana temppelin portaille. Siellä avautui hänen silmiensä eteen odottamaton näytelmä.
Alhaalla kadulla kulki suunnaton kansajoukko, jonka etunenässä kuljetettiin kantotuolissa Oktavian kuvaa. Äänekkäitä solvaus- ja pilkkasanoja Poppeasta kuului, kun keisarilliset astuivat näkyviin. Huudot paisuivat yhdeksi ainoaksi rajattomaksi, riehuvaksi mylvinäksi, josta vaivoin erottautuivat keisarinnalle tähdätyt, syvintä inhoa osoittavat sadattelut.
Pretorianit muodostivat elävän muurin keisarillisten ympärille ja siten saapui Nero uuden puolisonsa kera Palatinille keisarilliseen linnaansa, kaartin avatessa paljain miekoin seurueelle tietä raivoavan kansajoukon keskitse.
Tuskin olivat Poppea ja Nero päässeet kahden kesken, kun Poppea sormuksilla koristetulla kädellään viittasi kadulle, missä taistelu kansajoukon ja kiireesti kokoontuneitten legioonien välillä vielä raivosi.
Nero ei puhunut mitään, nyökäytti vaan päätään.
He ymmärsivät toistensa tarkoitukset ilman sanojakin.
* * * * *
Kapina, jonka Silanus oli Paetuksen, Soranuksen, Pison, sekä useiden muiden ritarien kanssa nostanut, ei onnistunut. Sitkeän taistelun perästä olivat sotilaat päässeet voitolle. Satoja kuolleita virui pitkin katuja. Thrasaea Paetus, Borea Soranus ja Piso muiden muassa olivat joutuneet vangeiksi; Silanus oli töintuskin välttänyt saman kohtalon.
Oli leppoisa yö, kun yksinäinen ratsastaja täyttä neliä ajoi Kampanian tasangon halki, pelottaen nukkuvat linnut yösijoiltaan. Vaikka ratsu oli ylt'yltään hien ja veren peitossa, pakotti mies sitä yhä tuimempaan vauhtiin; aina uudelleen hautautuvat hänen kannuksensa kuolemaan vihityn elukan kylkiin. Viimeinkin näkyi tulta pimeän läpi. Tasanko muodosti siinä paikassa matalia aaltomaisia kumpuja; eräälle kummulle rakennetusta huvilasta näkyi valo. Tähän huvilaan pyrki Silanus. Portin lähelle pysähdytti hän rautaisella väkivallalla hevosen, joka kohta lysähti hervotonna maahan, ratsastajan notkeasti ponnahtaessa selästä ja lähetessä porttia.
Mutta tuskin oli Silanus ehtinyt ottaa pari askelta, kun pimeästä kuului käskevä "seis!" Siitä välittämättä riensi ritari eteenpäin. Silloin sukelsi pensasaidakon takaa sotilaitten kypäriä ja yöllisen kulkijan luo astui purppurapukuinen mies, liktorin sauva kädessään.
Miesten katseet leimahtivat vastakkain. Silloin kuului karjahdus, raivoisa kuin kuolevan jalopeuran. Silanus oli tuntenut Callistuksen.
Ennenkuin yksikään sotilaista oli ehtinyt päästä selville asemasta, olivat everstin sormet kiertyneet kurkkuun; kolme, neljä kertaa upposi hänen säilänsä ahnaasti miehen ruumiiseen, niin että kärki tunki selästä esille. Voihkaen hervahti Callistus tanterelle, missä hän kuolemantuskissa jäi vääntelehtimään, sillävälin kun sotilaat kävivät rohkean murhaajan kimppuun.
Mutta taistelut Aasiassa olivat tehneet Silanuksesta miehen, joka kykeni tarpeen tullessa näyttämään miekkailutaitoaan useammallekin vastustajalle. Kaksi kaatui hänen iskuistaan, toiset väistivät ja jo oli tie selvä porttikäytävän läpi, kun sotilaskohortin komentaja ilmestyi huvilasta uusia voimia mukanaan.
Se oli Anicetus.
"Mitä tämä on?" kysyi hän astuen Silanusta kohti.
"Oktavia", huusi tämä, niin kovaa kuin jaksoi, "Oktavia", huusi hän uudelleen iskien miekallaan ympärilleen niin rajusti, että Anicetus miehineen hölmistyneenä peräytyi. Silloin kajahti talosta kimeä huuto, niin hirvittävä, että vartijatkin, jotka sitä olivat odottaneet, kammosta hätkähtivät; huuto, jossa samalla kertaa oli kauhua, epätoivoa, raivoa ja — vastaus liian myöhään saapuneen ystävän huutoon. Hervotonna laskeutui taistelevan miehen käsivarsi. Kukaan ei häntä enään ahdistanut. Tulet rakennuksessa sammuivat. Eräästä akkunasta lensi ulos pää; kalpea naisen pää pitkine kiharoineen ja seljälleen jääneine silmineen putosi suoraan ritarin jalkoihin, tahraten hänen säärystimiään verellä.
Se oli Oktavian pää.
Silloin nauroi upseeri naurua, joka karmi kuulijoita, kamalammin kuin hirmuisin vala. Sitten riensi hän paikalta ja hävisi öiselle Kampanialle.
Sotilaat käärivät pään purppuraiseen peitteeseen ja veivät sen Roomaan häälahjaksi uudelle keisarinnalle.
Nero oli lähettänyt entiselle puolisolleen määräyksen surmata itsensä. Mutta kun kiusautunut vaimoparka ei ollut rohjennut sitä tehdä, oli hän lähettänyt muutamia taitavimpia salamurhaajia, jotka olivat väkivallalla avanneet hänen suonensa ja tukehduttaneet hänet kuumiin höyryihin. Vielä oli hän ollut hengissä, kun muinaisen rakastetun ääni ulkoa kuului; vielä oli hän toivonut pelastusta, mutta silloin olivat murhaajat eroittaneet häneltä pään ruumiista. Sellainen oli jalon Oktavian loppu.
Yön varjot kävivät entistä synkemmiksi. Eräässä puutarhassa Kampanian tasangolla loi kaksi henkilöä hautaa.
Julia ja Silanus.
Ääneti tekivät he työtään, tyttö lapiolla, mies verisellä miekalla.Aamu hämärsi, kun he vihdoin peittivät Oktavian ruumiin maan poveen.Silanus tallasi maan haudan päällä lujaksi, ojensi sitten kiittäenkätensä surmatun ystävälle ja aikoi poistua.
Julia pidätti häntä.
"Minne aiot nyt, Silanus?" kysyi hän tarkastellen miestä levottomana.
Ritarin kasvot olivat jäisen rauhalliset.
"Sinne, missä harjoitetaan verioikeutta."
Tyttö ei häntä ymmärtänyt ja antoi hänen lähteä.
* * * * *
Mielettömyyden raivo oli noussut korkeimmilleen. — Rooma rypi paheissa, mutta vielä ei ollut tapahtunut se hirveä rikos, joka oli oleva Roomalaisen pakanuuden tuho.
Nero oli yksin. Hänen elämänsä vieri nopeasti sitä päämäärää kohti, jonka kohtalo oli hänelle varannut. Yhtään entisistä uskotuista ei ollut enään elossa hillitsemässä hänen rajattomia intohimojaan, ja Poppea, kerran purppuran saatuaan, unohti kaikki rajat, jotka luonto on asettanut naiselle ja ihmiselle. Viimeisen salaliiton jäsenet oli sikäli kuin niitä oli kiinni saatu, mestattu. Senecakin oli ollut pakotettu avaamaan suonensa.
Niin riehui Nero entisten uskottujensa ruumiiden ylitse, säästämättä ystävää yhtä vähän kuin vihollista; kruunattu villipeto, joka tukahdutti rikoksensa häpeään, katumuksensa vereen; ja hänen alinomaisena kiihoittajanaan oli Poppea, jonka nautinnon himoa ei mikään näyttänyt tyydyttävän.
Mitä mietti tämä nainen nyt levätessään mukavasti silkkipatjoilla palatsinsa katolla ja antaessaan katseensa liidellä yli Rooman, tuon mahtavan Rooman, joka oli alistanut valtikkansa alle koko maailman, mutta jolta puuttui rohkeutta temmata purppura Poppeanlaisen henkilön harteilta…
Kun Nero astui hänen luokseen, kuiskasi hän jotakin hiljaa tämän korvaan. Imperatori näytti ensin hämmästyvän, mutta sitten välähtivät hänen väsähtäneet silmänsä kummallisesti. Hän paukutti käsiään, ojensi sitten ne Rooman yli ja nauroi hillittömästi. Poppean katse riippui kiinteästi hänessä, ja aivan kuin ymmärtäen hänen salaisimmat ajatuksensa, lähetti Nero kohta orjan kutsumaan Anicetusta. Caesarin uskottu on pian paikalla; Nero esitti hänelle suunnitelman, joka sai yksin Agrippinan ja Oktavian murhaajankin vapisemaan. Mutta hyvin tietäen vastustelemisesta seuraavan epäsuosion, hymyili hän vaan ja oli samaa mieltä käskijänsä kanssa. Muutamia tunteja myöhemmin kerääntyi keisaria lähinnä vaikuttavimman miehen taloon suuria joukkoja huonointa väkeä mitä Roomasta löytyi. Siellä tehtiin tavallista harvinaisempi salaliitto, suunniteltiin rikos kansaa vastaan sellainen, jonka vertaista ei historia toista tunne.
* * * * *
Rooma lepäsi unessa. Korkeat talot heittivät kuutamossa ahtaille kaduille tummia varjoja. Rooman rakennukset olivat enimmäkseen yläosaltaan puisia ja tulen vaaraa silmällä pitämättä laadittuja. Kaupungissa olivatkin tulipalot sentähden hyvin tavallisia ja oivallisesti järjestettyä palokuntaa saatiin kiittää, ettei valkea ollut päässyt vielä koskaan ylivoimaisesti riehumaan.
Tänä yönä olivat muutamat myöhästyneet jalkamiehet kulkiessaan Circus Maximuksen ohi huomaavinaan palon käryä. Säikähtyneinä riensivät he Palatinin ja Callian kukkuloitten välillä olevalle markkinapaikalle, missä kauppiaat puisissa rakennuksissaan säilyttivät erilaisia öljyjä ja muita tulenarkoja tavaroita. Lähelle tullessaan näkivät he paksun savupilven kierivän mustan, suunnattoman käärmeen tavoin tyyneen yö-ilmaan. Liekit loimusivat rajusti taivasta kohti ja hetken kuluttua seurasi räjähdys, joka pani koko kaupungin tärisemään. Kauhistuksissaan pakenivat uteliaat, kulettaen huudon "Tulipalo" kautta unestaan herätetyn Rooman. Ajatuksen nopeudella levisi punertava loimu koko sirkuksen puoleiselle taivaalle, ja liekit äkkiä nousseen tuulen kannattamina valloittivat yhä uusia taloja. Suuret merkkitorvet alkoivat mylviä, liekkien valaisemassa kaupungissa olivat pian kaikki jalkeilla. Pelästyneitä, typertyneitä naamoja pisti kaikkialta ovista ja ikkunoista esille.
Nyt karahutti keisarillinen sammutuskunta palopaikalle. Roomassa majaileva toinen legioona marssi niinikään joukkueissa, joita kutakin komensi upseeri, yhdettätoista kaupunginosaa kohti. Mutta ennenkuin se sinne oli ehtinyt, paloi kahdestoistakin kaupungin osa, jossa olivat lukuisat hyyryhuoneustot.
Kauhu oli vallannut ihmiset. Tuhansia tunkeili pakoon pyrkien ahtailla kaduilla. Pakenevien kirkunaan sekaantuivat upseerien komentohuudot.
Nyt suihkusivat ensimäiset vesisateet liekkeihin. Mutta ne hukkuivat kohisevaan tulimereen. Tuuli oli kiihtynyt ja lennätti liekkejä talosta toiseen sellaisella nopeudella, että ihmiset eivät enään kaikkialla ehtineet paeta asunnoistaan; nyt ojentelivat lieskat ahnaasti kieliään jo Palatininkin yli. Kauhun valtaamina katselivat ihmisjoukot luonnonvoimain raivoa. Kaikki näyttivät kadottaneen arvostelukykynsä, orjat, ritarit, aateliset, porvarit; ainoastaan sotilaat säilyttivät kylmäverisyytensä. Tuli lensi kuin siivillä kaupunginosasta toiseen. Palatini oli yhtenä ainoana leiskuvana merenä, siellä täällä leimahtivat liekit taivaalle jo Veliassa ja Esqvilinissa. Pohjoisessa olivat Mascenan puutarhat viidennessä kaupunginosassa vaaran uhkaamia. Mutta siellä oli vastassa pääosa keisarillista palovartiostoa, jonka onnistui yliluonnollisin ponnistuksin pysähdyttää liekit vanhalle Serviuksen muurille. Lännen ja lounaan puolella paloi kaikki: Velabrum, eläintori ja Aventini Kapitolinus-vuoreen, Tiberiin ja kaupunginmuuriin saakka.
Seitsemän päivää ja seitsemän yötä kesti tulipalo, ja luultiin sen olevan jo ohitse, kun liekit jälleen leimahtivat Marskentän lähistöllä, nielivät rakennukset Aemiliuksen puistoissa, tuhosivat seitsemännen ja yhdeksännen kaupunginosan melkein perinpohjin ja raivosivat lähes kolme vuorokautta vielä Kapitolin ja Onirinaliksen luoteisrinteillä, säästäen ainoastaan kookkaista hakkokivilohkareista tehdyt yleiset rakennukset.
Rooma oli porona. Kukkuloiden välisissä laaksoissa näkyi epätoivon valtaamia ihmisiä, jotka penkoivat kotiensa raunioita; epäilyttäviä kuljeksijoita, jotka yleistä sekasortoa käyttivät varastaakseen ja ryöstääkseen, liikkui hiiltyneitten ruumiitten ja haavoittuneitten seassa. Neljästätoista kaupunginosasta oli jäänyt neljä jäljelle. Caesarien linna oli raunioina; Apollon temppelistä oli tullut tuhkakasa ja sen mukana olivat hävinneet Rooman historian jaloimmat muistomerkit.
Hirvittävää onnettomuutta oli seurannut jonkinlainen huumaustila. Satatuhatta ihmistä majaili Marskentällä ja huusi leipää. Paksu, tukahduttava ja käryävä savupilvi riippui tuhoa ennustavana kaupungin yllä, ja joka sopukassa kyti vielä valkea.
* * * * *
Nero ajoi seurassaan Poppea ja koko hovi, hävitettyjä katuja pitkin. Hänen vaunujaan veti kuusi komeata kimoa, hänen pukunsa oli kullalla ja jalokivillä koristettu, ja Poppea hänen rinnallaan näytti paremmin marmoriin veistetyltä juuri temppelistä ryöstetyltä Venukselta, kuin naiselta, niin kaunis oli hän loistavassa asussaan.
Hymyillen kuin verta tarpeekseen saanut tiikeri, silmäili Nero rikoksensa hedelmiä. Poppean silmät säikkyivät hävityksen perinpohjaisuutta tarkastellessaan. Keisari ei häikäillyt laskea leikkiä tapahtuneesta onnettomuudesta vaunujen rinnalla ratsastavien uskottujen kera.
Kansa oli vaiti.
Tänään se ei ottanut caesariaan vastaan myrskyävin riemuin, kuten ennen. Ei kukaan tervehtinyt.
Kansan mykkä mielenosoitus näytti kiihottavan Neron ylimielisyyttä.Hän huuteli kompasanojaan äänekkäästi, saaden vastaukseksi sadatuksia.Mitä kauvemmaksi hän tuli, sitä sankemmaksi kävi kansajoukko, sitäuhkaavammaksi sen käytös.
Anicetus ja Tigellinus, jotka ratsastivat vaunujen rinnalla, neuvoivat palaamaan. Tuskin olivat vaunut kääntyneet, kun joku takana huusi: "Murhapolttaja!"
Keisari kalpeni ja etsi silmillään huutajaa. Mutta nyt huusi kymmenen, kaksikymmentä ääntä yhtäaikaa:
"Murhapolttaja! Petturi! Murhamies!"
Ajaja koetti kiirehtiä hevosia, mutta joukot sulkivat tien. Seurue pääsi vaan verkalleen etenemään. Pilkallisesti hymyillen silmäili Poppea kiihoittuneita ihmisiä. Tigellinus pakotti hevosensa lähemmä keisaria ja paljasti miekkansa.
Nyt kävivät joukot entistä levottomammiksi.
"Ensin hän varastaa meidät putipuhtaaksi, sitten aikoo vielä tappaa", kirkui ääni joukosta.
Caesaria kohti tunkeutui vanha mies ja ojentaen vapisevaa kättään tarttuakseen purppuravaippaan, kuiskasi hän:
"Kuka sytytti Rooman, Caesar?" Anicetuksen miekka eroitti ukon käden muusta ruumiista. Vanhus retkahti verissään maahan.
Raivoisa karjunta kulki joukkojen läpi. Kiviä sinkoili vaunuja vastaan. Rohkeimmat tarttuivat hevosten kuolaimiin ja pakottivat ne seisomaan. Tikarin haava rinnassaan putosi ajaja kuolleena maahan. Jo kurottivat kymmenet kädet vaunuja kohti; Tigellinus ja Anicetus muitten ritarien kera tungettiin pois Caesarin rinnalta. Silloin ojensi Nero vartaloaan, heitti huolettomasti hymyillen purppuran liepeen rintansa yli ja käski kädenliikkeellä joukkoja vaikenemaan.
Silmänräpäyksessä oli kaikki hiljaista.
"Mitä te tahdotte?" kysyi keisari.
"Leipää!" huusivat lukemattomat äänet.
"Ja sirkusnäytöksiä", lisäsivät jotkut.
"Te saatte leipää ja sirkusnäytöksiä", vastasi Nero rauhallisesti.
Joukot väistyivät epäröiden vaunuilta.
"Kuka sytytti Rooman?" kuului silloin taas ääni.
Nero harkitsi silmänräpäyksen.
"Kysyttekö te sitä?" vastasi hän sitten kylmin, selvin äänin. Ja vähän vaiettuaan jatkoi hän:
"Kristityt!"
Hetkisen vallitsi kuolonhiljaisuus. Sitten alkoi tuo suunnaton ihmismeri lainehtia ja raivota. "Kristityt! Kristityt!" kuului sekaisin. Huuto kasvoi, paisui suunnattomaksi raivon myrskyksi, joka vyöryi ryhmästä toiseen, levisi nopeammin, kuin liekit äsken onnettomassa kaupungissa.
Kaikkialta etsittiin kristittyjä; heitä rääkättiin ja surmattiin mitä raaimmalla tavalla. Tuhansiin nouseva kansajoukko samosi sokeassa raivossaan katakombeja kohti, mistä se toivoi tapaavansa onnettomia vihansa esineitä suuremman joukon.
Mutta Nero palasi jälleen palatsiinsa. Kansa riisui hevoset hänen vaunujensa edestä ja kuletti riemusaatossa hänet sinne.
Livia, Narsissuksen leski, oli kuollut Rooman palon aikana. Kristityt olivat kokoontuneet hautaamaan kuollutta Via Appian katakombeihin. Sillä Livia oli tyttärineen, josta oli varttunut ihana neitonen, kääntynyt kristinuskoon.
Tulelta säästyneen talonsa atriumissa makasi Livia, saavutettuaan vihdoin kauvan kaipaamansa rauhan, Lucrezia ja Julia olivat sulkeneet hänen silmänsä. Kun yö läheni, saapui surujoukko taloon. Neljä kristittyä nosti paarit, joille Julia levitti kalliin tyrolilaisen purppurapeitteen. Itse Pietari siunasi ruumiin; sitten lähti seurue liikkeelle. Edellä kulkivat talon orjat valaisten tulisoihduilla tietä. Sitten seurasi Pietari pappeineen. Heidän perässään kannettiin paareja, joitten jälessä kulkivat Lucrezia ja Julia, sekä joukko surevia kristittyjä. Niin kulki seurue Coelimontimnin rinnettä alas ja poistui kaupungista Appian portin kautta. Nyt sammuttivat orjat soihtunsa, sillä pelättiin keisarillisia vakoilijoita, jota paitsi huolestusta herättivät siellä täällä seisoskelevat kiihoittuneet kansaryhmät. Pitkin Appian tietä komeiden hautapatsaiden välitse liikkui surusaatto verkkaan eteenpäin, kunnes pysähdyttiin kahden jättiläissypressin juurelle, mistä huolellisesti kätketyt porraskäytävät johtivat maanalaisiin hautakäytäviin. Koska käytävä oli ahdas, nostettiin ruumis paareilta ja kannettiin varovasti aukosta sisään. Vihdoin saavuttiin sille komerolle, joka oli varattu Livialle. Käytävä laajeni tässä muhkeaksi, avaraksi holviksi, jonne kristitty seurakunta oli kokoontunut. Myös Paavali varttoi täällä muiden muassa surusaattoa, sillä hänen oli määrä pitää ruumispuhe.
Papit lauloivat juhlallisen virren; seurakunta yhtyi kertauspaikoissa lauluun. Kuollut asetettiin suitsutussavuun ja hyviin hajuihin verhottuna komeroonsa.
Haudalle kirjoitti Julia marmorilevylle:Vale in pace, lepää rauhassa!
Lucrezia kirjoitti sen alapuolelle:Vives des, elä Jumalan luona — —
Juhlallinen laulu vaikeni. Kuului aseiden kalinaa käytävästä?
Seurakunta painautui ahtaammalle. Kaikki ryhmittyivät Pietarin jaPaavalin ympärille, katseet jännitettyinä suunnattuina rappukäytävään.Kaikkien kasvoista loisti luottavaisuus ja antautuminen siihen, mitäJumala oli heidän osakseen määrännyt.
Muutamien silmänräpäyksien perästä tunkeutuivat roomalaiset sotilaat raivoavan kansan seuraamina kristittyjen kirkkoon.
Pietari meni heitä vastaan.
"Mitä te täältä etsitte ja ketä olette?" kysyi Kristuksen apostoli sotilailta.
Vastauksen asemasta heittäytyivät nämät paljastetuin miekoin kristittyjen kimppuun, pannen toimeen kauhistavan verilöylyn. Petomaisen murhaamisen raivostuttamina asettuivat kristityt miehet ja nuorukaiset, jotka olivat sattumalta asestettuja, vastarintaan. Syntyi vimmattu kamppailu, jossa suurin osa kristittyjä sai surmansa, ja toiset, niiden joukossa olivat Pietari ja Paavali, Julia, Lucrezia, sekä joukko muita naisia ja miehiä, joutuivat vangeiksi.
Pian oli katakombeissa taas hiljaista. Ei liikkunut enään ainoatakaan elävää sielua synkissä käytävissä. Surmattujen veri imeytyi vähitellen maahan.
* * * * *
Oli tapahtumista rikas päivä. Aurinko loisti häikäisevän kirkkaasti varhaisesta aamusta alkaen. Albanian vuorelta puhalteli raikas, elvyttävä tuulen henki. Hopean valkeitten pikkuisten pilvenhattaroitten välitse lähetti päivä kuumia säteitään juhla-asuiseen Roomaan. Virran tavoin kulkevain kansajoukkojen keskellä näkyi upseerien kultahelaisia varustuksia, ylhäisten virkamiesten purppuravaippoja ja sotilaitten välkehtiviä aseita.
Sirkuksen ympärillä oli tungos suuri. Caesar oli luvannut kansalle näytelmän, jommoista Roomassa ei äsken oltu nähty. Sirkuksen sisällä oli surinaa kuin mehiläispesässä. Hiljalleen täyttyivät siellä kaikki paikat. Vihdoin ilmestyi Nerokin kansan myrskyisästi tervehtimänä, ja. asettui paikalleen häntä varten tehdylle korokkeelle; senaattorit, Vestan neitsyet ja muut keisarillisen seurueen jäsenet ryhmittyivät hänen ympärilleen.
Puolittain ylpeä, puolittain halveksiva oli silmäys, jonka Nero heitti ympärilleen. Kuka lähemmältä häntä katseli, joutui ehdottomasti ihmettelyn valtaan, nähdessään muutoksen, mikä hänessä oli tapahtunut. Kauniista nuorukaisesta oli tullut ruumiikas mies, jonka kasvot liiankin selvään ilmaisivat hänen elämäntapansa. Kun hän siinä istui, sormuskoristeiset kädet veltosti valtaistuimen nojasimella, ruumis hervottomasti taakse heitettynä, huulet kavalassa hymyssä, odottaen nautintoa, joka oli oleva suurin, mitä hän koskaan oli maistanut, oli tämä valtijas ruumiillistutettu kuva roomalaisesta caesariudesta, pakanallisesta despotismista, joka ei kunnioittanut mitään, ei välittänyt mistään; joka oman ihmisarvonsa julisti jumaluudeksi, sitä samalla kuitenkin mitä riettaimmin ryvettäen.
Sirkuksen kaksikymmentätuhatta istumapaikkaa oli täynnä, jotapaitsi käytävillä ja seinänvierillä tunkeili seisojia. Kaikki tahtoivat päästä osallisiksi edessä olevasta nautinnosta.
Juhla alkoi vihkitoimituksella, jolla papit pyhittivät sirkuksen tarkoitukseensa. Kultaisten tankojen päässä kannettiin keisarin ja hänen puolisonsa kuvaa arenan ympäri. Kansa riemuitsi äänekkäästi nähdessään caesarinsa kuvan; torvet ja huilut jotka seurasivat juhlakulkuetta, lisäsivät melua. Mutta kun toimitus alkoi kestää kovin kauvan, kävi kansa kärsimättömäksi. Huudettiin, että tämä juhlallisuus oli ikävämpi kuin joku typerä proloogi. Poppeakin, joka istui keisarin rinnalla, kääntyi kehoittavasti puolisoonsa päin. Tämä antoi hermostuneen merkin.
* * * * *
Juhlallisuus loppui vihdoinkin. Tyytymätöntä melua seurasi täydellinen hiljaisuus. Kaikki silmät tähtäsivät Neroon, odottaen häneltä alkamismerkkiä.
Sotilaitten vartioimina odottivat kristityt kohtaloaan areenan vieressä olevassa huoneessa. Muutamalla kivellä istuvan Paavalin ympärille oli pieni seurakunta ryhmittynyt. Turhaan etsi silmä joukosta Pietaria. Hän oli jo kärsinyt marttyyrikuolemansa. Hän oli kuollut saman kuoleman kuin Herransakin. Kristittyjen päämiehenä oli hänelle määrätty suurin rangaistus: hänet oli naulittu ristiin. Seurakunnan päämiehen kohtalo oli ollut kova isku kristityille. Mutta heitä lohdutti tietoisuus siitä, että Herran opetuslapsi oli ennen heitä päässyt valtakuntaan, josta heitä eroitti ainoastaan elämä. Ilolla tahtoivat he luopua tästä elämästä, vaihtaakseen sen toiseen, ikuiseen.
Eivät sotilaatkaan voineet vastustaa sitä liikuttavaa vaikutusta, jonka nämä kuolemaanvihityt heihin tekivät. He ihailivat miesten tyyneyttä ja naisten uskomatonta mielenvoimaa. Tuossa istui äiti pidellen viimeistä kertaa sylissään lastaan. Tuolla morsian sydämensä valitun rinnalla, jonka veri pian oli areenalla sekaantuva hänen vereensä. Isä kehoitti poikaansa, veli rohkaisi sisartaan, ystävät syleilivät viimeistä kertaa toisiaan.
Neitosten joukossa veti huomiota puoleensa enkelimäisen ihana tyttö, Lapsi hän ei enään ollut, mutta hän näytti elävän taas lapsuutensa varhaisimpia aikoja. Hänen suurista silmistään säteili karitsan viattomuus. Hänen huulensa hymyilivät, ja ken hänet näki, olisi voinut luulla häntä onnelliseksi morsiameksi, joka oli valmistautunut ottamaan vastaan ylkäänsä.
Hän oli asettanut ristissä olevat kätensä apostoli Paavalin syliin ja istuutunut hänen jalkoihinsa.
"Eikö se ole surullista, isä", sanoi hän ukolle, joka häntä kirkkailla silmillään tarkasteli, "että niin paljon nuoruutta ja onnea tuhlataan, jotta nuo, joitten mitta on reunoja myöten jo täysi, saisivat iloita siitä?"
Lähellä seisova nuorukainen kuuli sanat.
"Todellakin, sinä olet oikeassa, neito", virkkoi hän tulisesti. "Kun näkee tämän kansan rikokset, on vaikeata hillitä kuohuvaa mieltään ja rauhallisena antaa kulettaa itsensä teurastuspenkille, tuon kruunatun paholaisen saadessa edelleenkin jatkaa jumalatonta menoaan."
Paavali kohotti nuhtelevasti kättään.
"Minkälaisia sanoja, Narsissus! Jätä Jumalalle rangaistus ja kosto. Maailman tapahtumat rakentuvat yksilöiden kohtaloista. Meidän kuolemamme vahvistaa uutta elämää, josta mestarimme on ilmoittanut. Hän joi kalkin pohjaan. Miksi me epäröisimme tehdä samoin, me, jotka olemme kutsutut hänestä todistamaan, näyttämään että henki elää, vaikka ruumis tapettaisiinkin?"
"Ja miten luulette antautuvaisuudellanne sovittavanne rikoksenne; olettehan polttanut Rooman", sekaantui eräs sotilas keskusteluun.
"Kristityt eivät ole Roomaa polttaneet, poikani", vastasi Paavali."Joka sillä tavalla sanoo, panettelee meitä."
"Keisari sen sanoi", vastasi sotilas.
"Niinpä panettelee sitten keisari meitä", virkkoi Paavali. "Ehkä tietämättään, sillä hän ei tunne meitä."
"Ohoh, hän tuntee teidät", vastasi sotilas halveksivasti. "Te olette isänmaan vihollisia; siksi olette sytyttäneet kaupungin ja kieltäneet kuuliaisuuden jumalalliselta Nerolta."
"Me kunnioitamme keisaria, poikani, niin suuresti kuin se meille on sallittua ja hänelle hyödyllistä", vastasi Paavali. "Me uhraamme keisarin onneksi mutta uhrimme on pyhitetty Jumalalle; ei keisarille, vaan hänen puolestaan. Me emme maksa pahaa pahalla, sillä meidän uskontomme on kärsimistä."
Sotilas kääntyi vaieten pois. Muuan centurio antoi merkin. Torven törähdys kuului.
Kilpa-ajot, joilla näytännöt oli aloitettu, olivat lopussa. Kahdet vaunut olivat pirstoina areenalla, kahden ajajan ja kolmen hevosen ruumiit viruivat pirstojen joukossa.
Malttamattomuus katsomossa oli noussut korkeimmilleen. "Pois hevoset!" mylvivät joukot. "Missä ovat kristityt? Missä eläimet, joitten kanssa he saavat otella?"
Ristikko-ovet vastaukseksi avautuivat ja arenalle kulkivat pelottomin askelin päivän uhrit. Etunenässä astui Paavali. Viime päivien mielenjännitys oli uuvuttanut vanhuksen voimia, hän kulki vaivaloisesti eteenpäin, nojaten vasemmalla kädellään Julian olkapäähän ja oikealla vahvaan ryhmysauvaansa. Tämä pari, kunnianarvoisa vanhus, kukoistavan nuoruuden rinnalla kiinnitti joukkojen huomion itseensä. Jotkut huutelivat ivasanoja heille. Useimmat pysyivät vaiti, seuraten silmin kunnianarvoisaa apostolia ja nuorta neitosta heidän astellessa pitkin kilparataa, verkalleen, osoittamatta pienintäkään pelon merkkiä. Heitä seurasivat toiset kristityt. Äidit painoivat rinnalleen lapsiaan, jotka tiedottomina vaarasta puolittain uteliaina, puolittain peloissaan silmäilivät suunnattomia, syyttömiin verta janoovia väkijoukkoja. Pitkiin valkoisiin pukuihin puettuina kulkivat papittaret laulaen ylistystä sille, jonka nimen tähden he olivat itsensä kuolemaan vihkineet. Nero oli ollut kyllin armollinen luvatakseen vapauden kaikille kristityille, jotka luopuisivat uskostaan. Mutta ainoatakaan petturia ei ollut löytynyt. Naisten joukkoon hajaantuneina astelivat miehet. Yleisön nautinnon vuoksi oli heille annettu aseita henkensä puolustukseksi. Oikeassa kädessä terävä miekka, vasemmassa pieni, pyöreä kilpi, asetti Nero heidät petoja vastaan, hyvin tietäen, että aseet voivat hiukan pidentää heidän elämäänsä, mutta ei sitä pelastaa.
Nyt seisoivat uhrit tiheässä ryhmässä, sillä he eivät tahtoneet viimeisessä silmänräpäyksessä erota toisistaan vaan yhdessä, jos mahdollista, yhtäaikaa, ottaa vastaan kuoleman. Mutta kaikkien voimat eivät enää kestäneet. Siellä täällä vaipui neitonen tiedotonna arenan hiekalle; toiset peittivät kasvonsa ja kyyristyneinä maahan odottivat hirveätä hetkeä, jolloin heidän oli kestettävä viimeinen koettelemus. Äidit kostuttivat epätoivon kyynelin lapsiaan ja raaka kansa tällaisiin näytöksiin tottuneena, vaan pilkkasi onnettomien heikkoutta. Sitä enemmän mieltymystä herätti Julia, joka ojennetuin vartaloin, silmät taivasta kohti tähdättyinä, seisoi uskolaistensa keskellä. Miehet olivat muodostaneet piirin naisten ja lasten ympärille, valmiina hyökkäämään petoja vastaan ja laskemaan ne vasta ruumiittensa yli turvattomien omaistensa kimppuun.
Jännitys nousi äärimmilleen kun eräs toinen ristikko-ovi äänettömästi kohosi ylös. Pimeästä astui ensimäisenä esiin mahtava leijona. Valon sokaisemana jäi se hetkeksi epäröiden seisomaan, heittäen hännällään ilmaan komean kaaren. Sitten astui se eteenpäin, avasi suunnattoman kitansa, niin että suuret valkeat hampaat välkkyivät auringon valossa ja päästi maatajärisyttävän kiljunnan. Näennäisesti kristittyjen joukkoa huomaamatta astuskeli se majesteetillisesti arenalle antaen aika-ajoin äänensä kajahdella. Vähän ajan kuluttua ilmestyi arenalle tiikeri, täplikäs, notkea kuin kissa, vielä nuori, ylimielisempi kuin leijona, mutta myöskin pelottavamman näköinen suunnatessaan heti keltaiset silmänsä kristittyihin. Nyt hyppäsi komein, kaarevin harppauksin kolmas, neljäs noita kellertäviä punajuovikkaita kissoja häkistään, jonka ovi viimeisen jälkeen ääneti pudotettiin alas.
Vielä kuljeskeli leijona välinpitämätönnä muurin kuvetta; mutta tiikerit, verenhimoisempina kuin aavikkojen kuningas, olivat kiinnittäneet huomionsa ihmisryhmään, jonka juhlallinen kiitoshymni kaikui juhlallisena, petojen kiljunnan silloin tällöin siihen sekaantuessa.
Katsojat himoiten veren näkyä, koettivat huudoillaan ärsyttää petoja. Pieniä, teräväkärkisiä nuolia suhahteli eläimiä kohti, kirjavia lappusia lenteli arenalle. Yhä ahtaammaksi kävi kehä, jota yksi pedoista kiersi kristittyjen ympäri; nyt kyyristyi se, harppaus — myrskyävät riemuhuudot täyttivät ilman. Kaksi nuorukaista, jotka olivat seisoneet lähinnä petoa, olivat heittäytyneet sitä vastaan. Pitäen silmällä tiikerin liikkeitä, olivat he sen hypätessä asettuneet niin, että eläin lensi juuri heidän ojennetuille kilvilleen. Mutta samassa silmänräpäyksessä kuin raskas ruumis putosi maahan, tempasi se mukanaan myöskin taistelijat. Nämä upottivat miekkansa tiikerin rintaan. Kiljuen tuskasta löi peto hurjasti ympärilleen, haudaten nuorukaiset allensa, raadellen heitä hampain ja kynsin. Hetken kuluttua makasivat kaikki kolme liikkumattomina verilammikon heidän ympärillään yhä laajetessa.