Tämä lyhyt ottelu oli merkkinä toisille pedoille hyökätä ihmisten kimppuun ja kerran veren makuun päästyään ne panivat lyhyessä ajassa toimeen verilöylyn, jota mikään kynä ei voi kuvailla. Pikemmin kuin katselijoiden uteliaisuus olisi sallinut, makasivat kaikki kristityt kuolleina taikka kuolettavasti haavoitettuina. Ainoastaan yksi tyttö oli kuin ihmeen kautta säästynyt. Seisoessaan keskellä uskonheimolaisiaan oli hänen ympärilleen muodostunut kuolleitten ruumiista varustus, jonka keskellä hän seisoi hymyilevänä kuolemaa odotellen.
Mutta pedot, uupuneina taistelusta ja kylläisinä verestä ja lihasta, eivät osoittaneet minkäänlaista halua tuhota tätä viimeistä uhria.
Kansa tahtoi neidollekin kuolemaa. Ja erikoisesti juuri hänelle, sillä hän oli kaikista kaunein. Näytösten ohjaajan käskystä ajettiin kylläiset eläimet takaisin häkkiinsä, ruumiit laahattiin tuota pikaa ulosPorta ligitina'nkautta. Nyt laskettiin näyttämölle komea puhvelihärkä, joka raivoisasti ilmaa nuuskien laukkasi arenalle niin että hiekka pilvenä pölysi. Kolme kertaa se kiersi kilparadan ympäri, sitten äkkäsi se vihdoin neidon. Joku heitti tytön jalkoihin punaisen liinan. Koko katsomosta ei kuulunut hiiskahdustakaan. Vihaisesti häntäänsä piesten läheni härkä tyttöä, pysähtyi ja painoi niskansa hyökkäysasentoon.
Silloin kajahti äkkiä epätoivoinen huudahdus katsomosta:
"Julia — luovu uskostasi!"
Tämän äänen kuullessaan vavahti tyttö. Kuten heränneenä unesta kääntyi hän siihen suuntaan, mistä ääni tuli. Hänen katseensa kohtasi kaksi kuumeen tapaisesti palavaa silmää, jotka kiihkeästi häntä tarkastelivat. Tuskallinen hymy väreili tytön huulilla. Päätään hiljaa ravistaen kääntyi hän härkään päin, joka raivostuneena erään orjan keihään pistosta ryntäsi kohti. Pari sekuntia vielä, ja viimeinen uhreista oli seuraava tovereitaan.
Silloin tapahtui odottamatonta. Arenaa ympäröivän suojelusmuurin yli heittäytyi nuori mies. Teko oli uskalias, sillä aitaus oli korkea. Eheänä suoriutui mies kuitenkin hypystä ja kiisi nyt härkää kohti. Tämä pysähtyi keskellä vauhtiaan nähdessään eteensä ilmestyvän vastustajan. Silmänräpäyksen seisoivat molemmat vastakkain. Nyt voivat katsojat tarkastella miehen suoraa, notkeata vartaloa. Hän kuului nähtävästi sotilassäätyyn, mutta oli jättänyt pois panssarinsa ja säärisuojustimensa. Vasemman käden ympärille hän oli kietaissut punaisen vaippansa, oikea nyrkki puristi miekan kahvaa.
Tyttö päästi huudahtuksen tuntiessaan miehen. "Antonius!" tuli hänen huuliltaan puolittain rukoilevasti puolittain riemuitsevasti.
"Kuka hän on?" kulki riviltä riville. Ei kukaan tiennyt. Ei keisarikaan. Sillä ikäänkuin suojanaan piti nuorukainen kättään alinomaan kasvojensa edessä, ja Antonius-nimisiä miehiä oli paljon Roomassa.
Näytelmä ei antanut katsojille aikaa kauemmin huolehtia tuntemattoman nimestä. Härän hölmistyminen oli ohitse. Antonius, kääntääkseen eläimen huomion Juliasta, juoksi nyt sen ympäri pitäen yhä edessään punaista vaippaansa, joka raivostutti härkää entistä enemmän. Rohkea taistelija houkutteli tällä tavoin elukan arenan toiseen päähän. Siellä pysähtyi hän. Sonni ryntäsi häntä kohti. Sillä hetkellä, jolloin sen sarvet näyttivät lävistävän miehen ruumiin, ponnahti tämä notkeasti sivulle ja salamana välähtäen upposi hänen miekkansa ohi syöksyvän eläimen kylkeen. Härkä kääntyi takaisin. Veristävin silmin tavoitti se uudestaan vastustajaansa. Sama näytelmä uudistui jälleen. Kun härkä taas kääntyi, ei Antonius ehtinytkään temmata miekkaansa sen kyljestä irti. Se jäi törröttämään siihen ja raivoisana ryntäsi eläin uudelleen kohti. Kansa taputti myrskyisästä käsiään. Mitä tekee mies nyt? kysyivät joukot.
Antonius tempasi tikarin manttelinsa sisästä, jonne hän sen oli varalta kätkenyt ja kun härkä taas teki hyökkäyksensä, asetti hän, juuri kun sen sarvet hänen edessään kyntivät maahan, jalkansa elukan leveälle päälaelle ja lensi härän voimakkaan niskan singahuttamana seisoalleen kaaressa läpi ilman. Ennenkuin härkä ehti kääntyä, oli Antonius valmiina ottamaan vastaan uutta hyökkäystä. Uskomaton oli taistelijan rohkeus ja notkeus. Kansa unohti ihmetyksestä suosionosotuksensa. Henkeään pidättäen seurasivat kaikki härän liikkeitä. Jälleen lensi Antonius ilmaan. Mutta tällä kertaa ei härkä syöksynytkään edelleen, vaan pysähtyi kuin maahan juurtuneena vastaanottamaan putoavaa. Mutta taitavasti tuli tämä sen selkään, kumartui silmänräpäyksessä alas ja pitäen vasemmalla kädellään kiinni tiheästä harjasta painoi hän tikarinsa kerta toisensa perään sen kurkkuun. Härkä laukkasi hurjasti uhkarohkean ratsastajansa kera arenan ympäri, pysähtyi ja kaatui nytkähdellen maahan; Antonius hyppäsi kuolevan eläimen selästä ja kumarsi yleisölle. Hän oli hukannut manttelinsa, mutta varjosti kasvojaan kädellään. Kansan suosio oli rajaton. Kukkasia ja seppeleitä sateli hänen päälleen, peittäen arenan hänen ympäriltään.
Mutta ääneti astui nuorukainen tytön luo, joka rukoillen oli polvistunut, kietoi käsivartensa hänen ympärilleen ja huusi kansaan kääntyen: "Armoa!"
Myrskynä kaikui huuto kautta sirkuksen:
"Armoa! Armoa!"
Nero nyökäytti päätään. Poppea heitti ruusun hiuksistaan arenalle jaSanaviria, elävien portti, avautui päästääkseen voittajan ja voittonsa palkinnon vapauteen.
Kuten unesta nousi Julia. Hänen silmänsä kiittivät pelastajaa paremmin kuin sanat olisivat voineet sen tehdä, ja sitten astui hän uljaana kuin kuningatar Antoniuksen rinnalla kukkaissateessa arenalta.
Mutta äkkiä pysähtyi Antonius, painoi käden sydämelleen, horjui ja vaipui maahan. Orjat kiirehtivät paikalle ja kantoivat tiedottoman miehen pois.
Ennen kuin Julia ehti tointua oli Antonius kadonnut hänen silmistään. Hän tuskin huomasi kuinka joku tarttui hänen käteensä, veti hänet pimeään holvikäytävään ja kuiskasi.
"Kristuksen nimessä — joutuin, ennen kuin he ehtivät katua armahdustaan!"
Pohjois-Britannian vuoristossa jylhien kukkuloiden välissä oli laakso, jossa näytti asustavan ainoastaan metsän riistaa. Eräänä sumuisena talviaamuna astui laakson rinteelle, huolimattomasti kokoonkyhätystä pirttirakennuksesta, nuori nainen päästäen lyhyen, kimakan vihellyksen.
Kohta juoksi paikalle kesytetty, naaras saksanhirvi, joka vastustelematta seurasi naista hökkeliin, mistä kuului herttaista lapsen naurua. Heti senjälkeen ilmaantui ovelle parhaissa voimissa oleva mies, jousi olalla ja joukko alkuperäisiä nuolia eläimen nahasta tehdyssä viinessä. Hän varjosti kädellään silmiään, tarkastellen vuoren huippuja, joiden takaa aurinko juuri nousi taistellen voitokkaasti pilvien kanssa.
"Tulee kaunis päivä, Prasuta", virkkoi hän sisään. "Minä lähden metsälle tänään."
"Se onkin tarpeellista", vastasi vaimo, "sillä lihavarastomme alkaa loppua."
Mies vihelti ja erään kallion takaa hyppäsi haukkuen ja häntäänsä heiluttaen jättiläiskokoinen koira, iloisesti laskien eturuumiinsa maahan ja katsellen isäntänsä silmiin. Mutta vielä vitkasteli metsämies. Hänen huolestuneesta katseestaan voi päättää, että hän pelkäsi jonkun vaaran uhkaavan. Huolellisesti tarkastelivat hänen silmänsä läheisiä kukkuloita.
"Eikö sinua pelota, Prasuta?" kysyi hän, hyväillen lasta, joka oli juossut hänen luokseen. Vaimo astui nyt taas ulos. Hän oli kookas, muutaman tuuman pitempi kuin mies, ja kaunismuotoinen vartalo näytti notkeudessa ja voimassa jättävän miehen kauas jälkeensä. Pitkä, punertava tukka, joka verhosi vaipan tavoin yläruumista, suuret silmät ja puhe ilmaisivat hänen olevan friisittären. Mies puhui murteellista gallian kieltä käyttäen runsaasti roomalaisia sanoja.
"Mitä minun pitäisi pelätä, ystäväni?" virkkoi hymyillen Prasuta.
"Roomalaisia", vastasi mies synkästi.
Prasuta ravisti päätään.
"Ne eivät tänne tule, Markus. Mistä tämä äkkinäinen huoli? Olemmehan täällä asuneet rauhassa jo vuosikausia. Rankaisematta sitäpaitsi ei kukaan tule minua hätyyttämään."
Miehen katse tarkasteli hyväillen vaimon vartalon voimakkaita muotoja.
"Tiedänhän, että olet uljas ja vahva", virkkoi hän, "mutta ylivoima voisi sinutkin lannistaa. Mutta ainakin tahdon sinun kanssasi kuolla, jos Jupiter tämän kohtalon sinulle olisi valmistanut."
Hän oli hetken aikaa vaiti ja jatkoi sitten:
"Minä näin kummallista unta viime yönä. Olin näkevinäni jättiläiskokoisen korppikotkan lennosta syöksyvän majaani kohti, ja ennenkuin ehdin mitään tehdä, oli se tarttunut sinuun ja lapseemme, vieden molemmat etelää kohti. Olin niin pelästynyt, etten edes nuoltani saanut ammutuksi sen perään. Vasta kun lintu oli teidän kanssanne hävinnyt kaukaisuuden utuun, lähdin minä takaa ajamaan."
Vaimo ei vastannut heti.
"Sinä näet aina sellaisia unia, Markus. Ne aiheutuvat kovin kiihottuneesta mielikuvituksesta. Pitääkö minun haukkua sinua pelkuriksi, unen näkijä?"
Vastauksen asemasta syleili Markus kumppaniaan ja lähti vuorille.Prasuta katseli hänen jälkeensä niin kauvan kuin hän oli näkyvissä.Kun mies ja koira olivat häipyneet hänen silmistään, meni hän tupaantakaisin, lapsen jäädessä ulos leikkimään.
Mies oli Markus, entinen roomalainen seuramies, sittemmin Britannian käskynhaltija; nainen oli Prasuta, onnettoman kuningatar Boudiccan tytär. Kun Markus astui virkaansa Britannian käskynhaltijana, hallitsi hänen ajatuksiaan yksi voima: hän tahtoi kostaa Nerolle. Hän sai huomata heti vaaranalaisen asemansa tuossa maassa, joka alinomaan antoi Rooman legioonille tekemistä, ja kiirettä vastaamaan britannilaisten vapauden rakkauteen ja heidän lakkaamattomaan, peitettyyn vastarintaansa sortavin mielivalloin. Tällöin sattui hän kerran, ollessaan icenien kuningattaren Boudiccan vieraana, huomaamaan tämän tyttären. Tytön alkuperäinen, kuvailematon kauneus sytytti roomalaisessa intohimon, joka syrjäytti kaiken muun, ja pitkän vastustuksen jälkeen leimusi vastalempi Prasutan sydämessä yhtä valtavana. Mutta Prasuta osasi, epäillen roomalaista, pysytteleidä etäällä. Jo hautoi Markus päässään ryöstösuunnitelmaa, aikoen antaa sotilaittensa väkivallalla tuoda tytön luoksensa, kun syttyi tuo hirveä kapina, joka maksoi lähes sadantuhannen roomalaisen hengen. Boudiccalla oli kostettavana miehensä, ruhtinas Prasutaguksen kuolema ja oma nöyryytyksensä roomalaisille, jotka Markuksen edeltäjien samoinkuin hän itsensä käskynhaltijana ollessa, olivat pöyristyttävällä raakuudella menetelleet maan asukkaita kohtaan, polkien sorretun kansan lakeja ja oikeuksia. Druidien pyhissä metsissä pitivät maan asukkaiden päämiehet kokouksen ja kohta senjälkeen veivät he Boudiccan kiihottamina heimonsa roomalaisia vastaan. Markus oleskeli Commuladonumissa, kun kapinallisten sotajoukot, käsittäen noin 120,000 miestä, hyökkäsivät hänen kimppuunsa. Kaikki roomalaiset menettivät henkensä, lukuunottamatta Markusta, jonka Prasuta pelasti. Intohimoisen rakkautensa valtaamana, muistaen vihaansa Roomaa kohtaan, joka Caesarin persoonassa oli hänelle tuottanut niin suuria kärsimyksiä, sekä kunnianhimonsa sokaisemana, toivossa päästä Britannian kuninkaaksi, oli hän ruvennut kapinoitsijain puolelle ja ottanut vastaan heidän sotajoukkojensa ylijohdon. Mutta pian läheni pikamarsseissa, Commuladonumia kohti rientävä urhoollinen Luetonius Paullinus valiojoukon kera, johon kuuluivat XIII ja XX legiona. Kaupungin porttien edustalla syntyi ratkaiseva tappelu. Markus joutui tappiolle. Hänen sotajoukkonsa hajaantui eri tahoille, kuningatar Boudicca surmasi myrkyllä itsensä, hän itse Prasutan kera painautui sisämaan vuoriston helmaan, missä eleli sitten vuosikausia, hautoen voimatonta vihaa Roomaa kohtaan. Entisestä irstaasta roomalaisesta oli tullut vapaa luonnonihminen, joka oli täydelleen mukautunut kelttien elintapoihin. Usein tapasi hän etelän miehiä. Näiltä sai hän kuulla, että Nero oli asettanut korkean palkinnon hänen päästään; keisari täydellä syyllä oletti että Markuksen johdolla saattoi tuossa levottomassa maassa millä hetkellä hyvänsä syntyä uusi kapina. Mutta Markus oli varoillaan, eikä kukaan ilmaissut hänen olinpaikkaansa roomalaisille, sillä häntä kunnioitettiin kuninkaana avioliittonsa tähden kuningassuvun viimeisen prinsessan kanssa.
Tuona päivänä, jolloin Markus oli lähtenyt metsälle, ei Prasutakaan voinut vapautua painostavasta mielialasta. Hän hengähti keveämmin, nähdessään erään kelttiläisen lähestyvän kukkulalta majaa.
"Mikä tuo sinut tänne, Devanus?" kysyi Prasuta asetettuaan vieraan eteen maitoa ja juustoa. "Sinulla näyttää olevan minulle asiaa."
"Niin onkin, ruhtinatar", vastasi Devanus, "laakson heimot lähettävät minut varoittamaan sinua."
"Varoittamaan? Uhkaako meitä sitten vaara?"
"Roomalaiset ovat jäljillänne, ja ellen erehdy, ovat he muutaman päivän kuluttua täällä."
"Niinpä täytyy meidän jättää tämäkin paikka", valitti Prasuta, "noitten kirottujen isänmaamme sortajien haltuun. Koska viimeinkin vapautemme hetki koittaa? — Milloin luulet kohortin olevan täällä, Devanus?"
"Minulle sanottiin: kun aurinko kolme kertaa on laskenut."
"Mieheni lähti muutamia hetkiä takaperin vuorille", virkkoi Prasuta. "Kahteen päivään hän ei palaa. Tahtoisitko mennä häntä etsimään? Hänen pitäisi palata viipymättä, jotta ehtisimme koota omaisuutemme ja vetäytyä pois, ennenkuin vainolaiset ovat paikalla."
"Minä lähden heti häntä etsimään", vastasi paimen. "Jos Freya suosii minua, luulen hänet löytäväni ennen päivän maille menoa. Tunnen suunnilleen tiet, joita hän käyttää."
Mies nousi ja pian hävisi hänkin vuorille.
Päivä kului; jo alkoi hämärtää. Oli tullut aika, jolloin Prasuta lapsen kera tavallisesti ojentautui Markuksen huolehtivan käden valmistamalle vuoteelle. Hän heitti vielä tutkivan silmäyksen kukkuloille, ennenkuin kävi levolle. Hän ei ollut ehtinyt vielä päästä uneen, kun hän hätkähtäen hypähti istualleen. Tuntui, kuin olisi hän kuullut tutun äänen, ja jännittämällä kuuloaan, eroitti hän kesyn hirvilehmän huohotuksen, joka kuului aivan majan edestä.
Kummastuneena jätti Prasuta vuoteen ja meni ulos. Siellä seisoi uskollinen eläin kurottaen vavisten päätään emäntäänsä päin. Kun hän hyväillen ja tyynnyttäen siveli sen selkää, huomasi hän että se oli ylt'yltään veressä ja selässä törrötti nuoli.
Tuhoa aavistaen hän riensi takaisin huoneeseen; temmaten lapsen syliinsä ja suuren taistelukirveen käteensä syöksyi hän pimeään yöhön. Mutta koko vuoren rinne tuntui elävän. Kuun valossa, joka nyt kuin ilmaistakseen hänet, pilkisti esiin pilvien raosta, näki hän roomalaisia sotilaita, jotka laskeutuen vuoren rinnettä alas sulkivat häneltä pakotien.
Prasuta kiirehti takaisin ja salpautui huoneeseen. Ensin päästi hän kuitenkin kolme kertaa vihlovan huudon, joka satakertaisen kaiun kulettamana vieri kautta vuoriston, vieden viestin hänelle, joka yksin enään vaan voi avun tuoda. Roomalaisten kirveet jyrisivät oven lankkuja vasten. Mutta tammiovi oli vahva ja kesti murtumatta iskut. Prasuta oli siepannut käteensä jousen ja singahutti nuolen toisensa jälkeen pienestä tähystysluukusta, kaataen joka kerta jonkun roomalaisista, jotka pimeässä eivät keksineet minkäänlaista maalia heittokeihäälleen. Raivostuneina iskivät he kaksinkertaisin voimin; vihdoin se petti ja rymisten avasi tien hyökkääjille.
Hurjasti huutaen syöksyivät sotamiehet huoneeseen. Mutta pian sulkeutui etumaisten suu, kun Prasutan leveä tappara vinhasti heilahteli ilmassa halkoen etumaisten hyökkääjien kallot. Mutta ylivoima oli liian suuri. Muutaman silmänräpäyksen kuluttua makasi Prasuta maassa köytettynä omilla hiuksillaan niin tiukkaan, ettei voinut liikahtaakaan. Lapsi myös köytettiin, jonka jälkeen sotilaat tutkivat huoneen. Huomattuaan, että Markus todella oli poissa, pakoittivat he kepin iskuin Prasutan seuraamaan heitä. Majan pistivät he ennen lähtöä tuleen ja ennen pitkää valaisivat kirkkaat loimottavat liekit laaksoa, jossa taas vallitsi syvä hiljaisuus.
Kun Markus palasi hurjalla kiireellä Devanuksen kera kotilaaksoonsa, tapasi hän tupansa hehkuvana hiilikasana. Lähellä makasi kuollut elättihirvi ja kaatuneitten roomalaisten keskeltä hän löysi vaimonsa verisen tapparan.
Miehet eivät tuhlanneet aikaa sanoihin. He katsahtivat merkitsevästi toisiinsa ja syöksyivät sitten nopeammin kuin olivat tulleet poistuneitten jälkeen.
Poppea ei ollut voinut unohtaa tuota uljasta taistelijaa, joka niin uskomattoman voitokkaasti oli otellut härän kanssa arenalla. Alituisesti näki hän miekkailijan kuvan silmiensä edessä. Hän oli kiivennyt kaikki asteet, jotka hänen kunnianhimonsa oli hänen eteensä asettanut. Hän oli keisarinna; vieläpä enemmänkin: hän vallitsi caesaria ja Roomaa. Hänen viittaustaan totteli maailma. Saavuttuaan näin pitkälle hänen rauhaton sielunsa etsi uusia päämääriä. Hänen aistillisuutensa, tähän asti alistettuna kunnianhimon palvelukseen, etsi uusilla aloilla tyydytystä, ja kun Nero ei enään voinut häntä hyödyttää, kävi tämä hänelle ikävystyttäväksi, alkoipa hän vähitellen vihata keisarillista puolisoaan. Ja äkkiä nousi hänessä ajatus: Mitä — jos Neroa ei olisi olemassa? Tosin Nero oli caesar — mutta Poppea oli keisarinna. Neron läsnäolo asetti hänen elämälleen epämieluisia rajoituksia, jotka ajanoloon tuntuivat sietämättömiltä sellaisesta ihmisestä kuin hän.
Mitä — jos hän liittoutuisi jonkun miehen kanssa, yhtä rohkean, yhtä kunnianhimoisen kuin hän itsekin, tämän vaarallisen suunnitelman toteuttamiseksi? Sopivan miehen hän luuli tavanneensa rohkeassa härkätaistelijassa, jonka pelottomuus oli osottautunut yli kaiken epäilyksen. Eikö tuolla miehellä ollut povessaan jotakin vihaa roomalaista yhteiskuntaa vastaan, kun hän rohkeni astua kristityn puolesta arenalle, missä joukkojen ratoksi taistelevat kuolemaan vihityt orjat? Eikö hän voisi sopivalla tavalla tuota vihaa käyttää hyväkseen?
Jospa onnistuisi saada tuo mies pauloihinsa, jospa hänen onnistuisi tuon miehen kanssa kulkea ruumiin yli, joka yksin nyt seisoi hänen tiellään? — Poppea ei ollut niitä, jotka antavat suunnitelmien vanhettua. Eräänä aamuna kun Nero oli Neapelissa, kutsutti hän luokseen Anicetuksen.
Tämä tuli ja kyseli kunnioittavin sävy kasvoillaan keisarinnan asiaa.
Poppea puhui kaikenlaisista valtioasioista ja keisarillisesta taloudesta, kunnes hän vähitellen näitä sivuteitä tuli viimeisiin sirkusnäytännöihin.
"Se oli mieltäkiinnittävin taistelu, mitä koskaan olen katsellut", huomautti hän ohimennen.
"Olet oikeassa, keisarinna", vastasi amiraali, "harvoin olen nähnyt sellaista rohkeutta ja kylmäverisyyttä, kuin mitä tuo upseeri osoitti suojellessaan kristittyä orjatarta puhvelilta."
Poppea kävi tarkkaavammaksi.
"Upseeri, sanoit. Oliko tuo mies upseeri?"
"Oli, valtiatar. Haavoittuneena oli hän pakoitettu ilmaisemaan itsensä. Härän sarvi oli raapaissut hänen vasempaan kylkeensä haavan, joka muutoin, mikäli tiedän, nyt on paranemassa. Hänen nimensä on Antonius; arvoltaan on hän kaartin upseeri."
Poppean silmät leimahtivat. Siis pretoriani! Mikä onnellinen sattuma!Eivätkö sattumatkin tulleet hänelle avuksi?
"Huomasitteko, keisarinna", jatkoi Anicetus keskustelua, "kuinka ihmeellisen kaunis oli tuo orjatar, jonka rakastettunsa rohkeus pelasti?"
Poppea katsoi puhujaa läpitunkevasta
"Mitä tuo upseeriko olisi hänen rakastettunsa?"
"Sen saattoi helposti huomata."
Poppea hämmästyi silminnähtävästi. Siis nainen jo hänen aikeittensa tiellä. Joutavia! Vaan orjatar…
"Mahdollisesti erehdyt, Anicetus."
"Tuskinpa. Tyttö on nykyään häntä hoitamassa."
"Ah — eikä ollut ketään muuta, joka hänen haavaansa olisi kyennyt hoitamaan?"
"Kenellepä olisi se toimi enemmän kuulunut, kuin hänelle, jonka tähden mies oli pannut henkensä alttiiksi?"
"Ja mistä sinä tämän tiedät, Anicetus?"
"Olen käynyt hänen luonaan."
"Oletko hänen ystävänsä?"
"En mitään vähemmän kuin sitä."
"Hänen vihollisensa?"
"Niin."
"Miksi?"
"Hän kuuluu Oktavian puolueeseen."
Poppea rypisti kulmiaan. Mutta hetkeksi vaan. Sitten näki hän tässä esteessä sattuman, joka kentiesi paremminkin voisi olla hänelle hyödyksi.
Hän kuului siis tyytymättömiin. Eikö hän voisi taitavasti käyttää hyväkseen hänen vihaansa caesaria kohtaan? Mutta nainen oli syrjäytettävä — hän katui tällä hetkellä tahtoneensa hänen armahtamistaan.
"Ei ole olemassa enään Oktaviaa", sanoi hän, "ei siis puoluettakaan."
"Sinä erehdyt", väitti Anicetus, "vielä on elossa Silanus, toistaiseksi ei häntä kaikista ponnistuksista huolimatta ole saatu kiinni."
"Hän on vaaraton maankulkija, jolla ei ole rahaa eikä virkaa."
"Rooman valtakunnassa on paljon tyytymättömiä; Gallian sanotaan kiehuvan arveluttavasti."
"Onko hän Galliassa?"
"On."
"Antonius on hänen ystävänsä, mitä?"
"Hän on aina se ollut."
"Ja sen vuoksi sinä vihaat häntä?"
"En siksikään. Tuo orjatar…"
Hän katkaisi lauseensa.
Poppea nauroi.
"Orjatar on sinua loukannut kaiketi?"
"Niin. Oktaviaa vastaan nostetussa oikeusjutussa hän oli tämän innokkain puolustaja."
"Antonius suojelee häntä?"
"Niin on."
Anicetus ei ymmärtänyt Poppean kaukaisuuteen suunnattua voitonriemuista katsetta. Keisarinnan silmät tuijottivat akkunasta yli ikuisen Rooman ja hänen ajatuksensa näyttivät kiiruhtavan tapahtumain edellä, joiden mahdollisuutta turmeltunut Anicetuskaan ei voinut aavistaa.
"Minä autan sinua tuon naisen rankaisemisessa", sanoi hän, "sillä minä pidän arvossa uskollisuuttasi ja vihaan kristityitä, jotka aina suunnittelevat vaan jumaliemme perikatoa."
Anicetus taivutti kiittäen päätään.
"Sinä olet oikeassa valtiatar", huomautti hän, "heidät täytyy hävittää sukupuuttoon. Mutta he eivät ole tuhottavissa. Yksin kuollessaankin näyttävät he voittavan uusia kannattajia."
"Minä annan vangita tuon orjattaren", arveli Poppea hetken mietittyään, "sinun on sitten helppo nostaa kanne häntä vastaan ja —"
Siihen loppui keskustelu ja Anicetus vetäytyi takaisin, ihmetellen, mistä keisarinnan mieltymys tuohon upseeriin johtui. Sillä syyt tähän avunlupaukseen hän aavisti, vaikkakaan ei voinut päästä selville niiden hienoimmista johtolangoista. Joka tapauksessa päätti hän olla varuillaan. Mahdollisesti voi hän keksiä jonkun salaisen teon keisarinnan puolelta, jota hän voisi käyttää hyväkseen.
Tällävälin tiedusteli keisarinna pretoriaani Antoniuksen olinpaikkaa ja sai kuulla hänen asuvan neljännessä kaupunginosassa.
* * * * *
Antonius oli herännyt hourailevasta unestaan ja näki edessään tytön, jonka kuva oli seurannut häntä viimeiset vaiherikkaat vuodet.
Hänen avatessa silmänsä oli Julia polvillaan vuoteen vieressä, ristiinnaulitun kuva käsissään ja silmät intohimoisen rukoilevasti ylöspäin suunnattuina. Hän oli niin vaipunut rukoukseensa, ettei lainkaan huomannut Antoniuksen heräämistä.
Viimein käänsi hän katseensa sairaaseen ja nähdessään hänet valveilla, antoi puisen ristiinnaulitunkuvan kiireesti solahtaa vaippansa liepeen alle ja laskien kätensä sairaan kädelle virkkoi mitä kiitollisimmin äänensävyin:
"Miten voin sinua kiittää Antonius, suuresta työstäsi, jolla pelastit hirveästä lopusta kuolemaan vihityn naisparan?"
Antonius kohoutui vuoteellaan ja tarttuen tytön käteen, vastasi:
"Älä puhu kiitollisuudestasi, Julia, silloin kun olen vaan täyttänyt velvollisuuden, joka minulle olisi aikoja ennen kuulunut."
"En käsitä sanojasi", vastasi Julia.
"Oma sokeuteni vaan, jatkoi Antonius, esti minut astumasta sinun rinnallesi, sinun puolustajaksesi. Se oli enemmänkin kuin sokeutta, se oli pelkuruutta."
"Kuinka niin?"
"Mikä esti minua astumasta arenalle siinä joukossa kuin sinäkin?"
"Uskosi, joka ei ole sama kuin minun uskoni, ritari."
Mutta samalla kuin Julia sanoi tämän, oli hän huomaavinaan muutoksen tapahtuneen miehessä, jossa hän aina oli nähnyt jalosydämisen, mutta samalla raa'an ja armottoman soturin. Kummallinen hohde valaisi ritarin jaloja kasvonpiirteitä, ja Julia tuskin uskoi korviaan kuunnellessaan hänen sanojaan:
"Sinä erehdyt Julia. Minun uskoni on sama kuin sinunkin. Kuka on se ihminen, joka, nähtyään aikamme kurjuuden ja mädännäisyyden, voisi kylmänä, välinpitämättömänä katsella kristittyjen Rooman kansalle tarjoamaa näytelmää? Ei, Julia — mikään ei voinut minua enään pidättää vanhoissa jumalissamme. Minä näin selvästi, että meidän uskontomme ei voinut olla oikea. Mitä oli tullut jumalistamme? Jupiter, kaikkivaltias, oli kaiken nimellisten, inhimillisten intohimojen nöyrä palvelija. Jokainen roisto huutaa häntä avukseen ja uskoo varmasti saavansa hänen tukensa konnantöilleen uhrin kautta. Mikä oli Venus, hedelmällisyyden, kaikki ylläpitävän rakkauden jumalatar? Alhainen olento, jonka temppelissä harjoitetut siivottomat irstailut eivät olleet kylliksi siivottomia häntä tyydyttämään. — Mars, uljas, sotainen valloittaja? Naisellinen itämaalainen, joka itseään hoiti voiteilla ja hajuvesillä ja voimaansa koetteli Rooman kansan hyveen alentamisessa. — Entäs keisarius? Mitä olivat caesarit, jotka olivat saaneet kruununsa jumalilta, joiden suonissa virtasi olympolaisten verta? Onko maailma koskaan nähnyt inhoittavampaa eläintä, kuin Nero? Eivätkö luonnon puhtautta häpäise ne naiset, jotka kiistelevät Rooman valtaistuimesta ja purppurasta? — Ja mitä oli tullut Roomasta? Sen kansasta, jonka voimaa maailma totteli?
"Me olemme kuolemaan vihittyjä; se mitä gladiaattorit huutavat caesarille käydessään maineettomaan taisteluunsa, se sopii niin mainiosti koko Rooman kansaan, koko pakanalliseen maailmaan. Paheissaan luisuu se perikatoaan kohti, mutta vielä kuollessaan suitsuttaa valtaistuimelle ja huutaa: 'Ave caesar, morituri te salutant'." Hän pysähtyi vetääkseen henkeään. Hänen katseensa kiintyi ikkunaan, jonka ahtaitten kehyksien välistä näkyi kappale ikuista Roomaa. Kadulta kuului roomalaisten sotilaitten laulua; ne palasivat Galliasta palveluksestaan vapautettuina, veteraaneina, kuten heitä nimitettiin. Julia tarkkasi jokaista piirrettä Antoniuksen kasvoilla. Niiden ilme oli synkkä, puolittain vihainen, puolittain surumielinen ja Julialle selvisi nyt vasta, kuinka vaikea mahtoi olla ero menneisyydestä niille, joiden tunne-elämä, voima oli siihen juurtunut. Mutta äkkiä kirkasti joku uusi ajatus sairaan kasvoja.
"Kaiken tuon olen tunnustanut itselleni; olen monen muun kera ollut pakoitettu tunnustamaan, vaikkakin sydän on tehnyt kauan vastarintaa. Silloin tulitte te kristityt ja tarjositte uutta uskontoa, joka minusta tuntui niin tosioloihin sopimattomalta, että minä sille nauroin. Minä ajattelin: koko maailma on kapinassa, hyvä on kaikkialla tappiolla, sitä poljetaan; kaikkialla riehuu voitostaan ylpeänä väkivalta, pahuus; — kaikkien silmät tähyävät, odottavat käsivartta, voimaa, joka vastustamattomalla mahdilla, vihalla ja väkivallalla, leppymättömällä ankaruudella johtaa maailman taas vanhalle uralleen, kukistaa pahuuden valtaistuimet ja auttaa hyveen jälleen voittoon — ja te opetatte kärsivällisyyttä? Te opetatte alistuvaisuutta? Opetatte maksamaan pahan hyvällä? Väkivallan nöyryydellä? Te opetatte rakastamaan niitä, jotka meille pahaa tekevät?
"Aikovatko he, ajattelin minä, kukistaa pahuuden valtakunnan rakkaudella?
"Minä nauroin. Ei; minä tunsin vihaavani sellaisia, jotka tarjoavat ihmisille lohdutusta, joka tuo vaan epätoivoa.
"Silloin näin minä kristityiden kuolevan.
"Useasti olen katsonut kalmaa silmästä silmään. Olen nähnyt paljon kuolevia ihmisiä, urhoollisia ja pelkureita, viattomia ja rikoksellisia — mutta kenenkään en ole nähnyt kuolevan kuten kristityt, miehet, naiset ja lapset. Koskaan en ole nähnyt ihmisten sellaisella maltilla, hymy huulilla odottavan hirvittävää loppuaan. Ja kun minä näin puhvelin laukkaavan verestä punottavalla arenalla, silloin valtasi minut voima, jota en enään voinut vastustaa, silloin tunnustin minä oppinne oikeuden, silloin seestyi minulle tulevaisuus. Minä näin kristinuskon voittamattomuuden, minä ymmärsin kärsimyksen voiman. Minä tunsin rakkauden olevan mahtavamman vihaa, sillä viha vaan hävittää, tuhoaa, mutta rakkaus viittaa toivoon.
"Silloin, kun näin kaikki kuolleina, eläimellisen väkivallan raatelemana, repimänä, silloin syöksyi veri sydämeeni ja minusta tuntui kuin olisi minun pitänyt huutaa tuolle barbaarijoukolle: 'Ottakaa minutkin, uhratkaa minutkin raakuuden alttarilla, sillä katsokaa, minäkin olen kristitty!'
"Silloin näin sinut. Silmäni kohtasivat enkelimäisen olentosi ja oli kuin joku olisi kuiskannut korvaani: 'Jos tunnustat, et voi häntä pelastaa.' Niinpä tahdon ainakin hänen kanssaan kuolla, ajattelin minä ja tuolla hetkellä lähetti Antonius, pakana, palavimman rukouksensa kristittyjen Jumalalle. Minä pyysin häneltä rohkeutta, voimaa ja anteeksiantoa ja sitten heittäydyin arenalle, saaden sinut Jumalan avulla pelastetuksi, Jumalan, joka tuolla hetkellä oli minut ottanut armollisesti omakseen."
Julia, liikutuksen valtaamana, jonka tämä tunnustus oli aiheuttanut, ei kyennyt heti vastaamaan.
"Suuri on Jumalan voima", kuiskasi hän vihdoin. "Minä tunsin, että hän sinut kerran kutsuisi."
Antonius kumartui, polvistuvan neidon yli ja lisäsi yhä vienosti:
"Hän on voittanut rakkaudella."
He katsoivat toisiaan silmiin; vuosikausia hillitty kuluttava, hehkuva lempi löysi vihdoin tiensä sydämestä sydämeen ja huulet yhtyivät pitkään, huumaavaan suuteloon.
"Keisarin nimessä!"
Eräs upseeri useiden soturien seuraamana astui huoneeseen, tehden sotilaallisesti kunniaa esimiehelleen, eversti Antoniukselle.
"Mitä tämä tarkoittaa?" kiljasi tämä.
"Keisarin nimessä", toisti upseeri, ikäänkuin anteeksi pyytäen, ja kääntyen Juliaan kysyi hän: "Oletko Julia kristitty?"
"Se olen."
"Minä vangitsen sinut."
Julia kääntyi avuttomana Antoniukseen päin. Suuttumuksen puna peitti tämän kasvot ja raivosta vapisevin äänin kysyi eversti upseerilta:
"Mistä syytetään Juliaa?"
Upseeri kohautti olkapäitään. Hän näytti vangitsemismääräystä, jonka alla riippui Poppean sinetti. "Ah!" nauroi Antonius katkerasti. "Hänen kätensä siis on pelissä. Silloin ei todellakaan tarvita syitä."
"Hän on orjatar, eversti", huomautti upseeri, joka ei voinut käsittää, mikä sai Antoniuksen asemassa olevan miehen ryhtymään kristityn orjattaren puolustajaksi.
"Hän on prinsessa, päämies!" jyrisi Antonius.
"Anteeksi", vastasi upseeri, "siitä hetkestä asti kuin hän on kristitty, on hän orjatar. Minua surettaa, mutta olen pakoitettu heti panemaan täytäntöön keisarinnan määräyksen."
"Minä vastustan sitä määräystä", huusi Antonius ja huolimatta tuskin parantuneesta haavastaan hyppäsi hän vuoteestaan, temmaten miekan naulasta.
Upseeri seisoi epäröiden, tietämättä mitä tehdä kiusallisessa asemassaan, jota varten hän ei ollut valmistautunut. Silloin astui väliin Julia ja tarttuen Antoniuksen käteen hän kuiskasi:
"Niinkö pian sinä unohdat sen opin, jolle elämäsi olet pyhittänyt. Jos hän meitä koettelee, onko meillä oikeus asettua vastustamaan? Anna minun seurata sotilaita, jotka hekin täyttävät korkeimman käskyjä. Jumalan tiet ovat ihmeelliset; tämäkin on vievä tarkoitettuun päämäärään."
Mutta Antonius ei alistunut niin heti tällaiseen katsontatapaan. Liian paljon piili hänessä barbarimaista, hävittävää voimaa, voidakseen täydelleen hillitä itseään. Hän antoi kyllä nostetun miekan empien laskeutua, mutta ei osottanut minkäänlaista halua suostua Julian ehdotukseen. Silloin astui huoneeseen musta orja, joka kumartaen syvään Antoniuksen edessä, juhlallisesti ilmoitti:
"Keisarinna käskee ilmoittamaan ritari Antoniukselle, että hän kohta on saapuva hänen vieraakseen."
Antonius tuijotti älyttömänä orjaan, ja niin hämmästynyt oli hän tämän uutisen johdosta, ettei huomannut, kuinka upseeri, joka käytti tilaisuutta hyväkseen, vei Julian mukanaan.
Kunniavartija astui taloon, miehitti rappukäytävän, muodostaen kujan, jota myöden kulki nainen, ihanampi kuin Venuksen kuvapatsaat; hänen aaltoilevilla välkkyvillä kiharoillaan upeili kruunu ja purppuravaippa viilsi maata hänen takanaan.
Niin seisoi hän pian Antoniuksen edessä, kiinnitti lumoavan katseensa hämmästyneenä miehen kalpeisiin kasvoihin ja teki kysyvän eleen nähdessään paljaan miekan ritarin kädessä.
"Sinä olet aina taisteluvalmis, minä näen", huomautti hän sointuvalla äänellään, viitaten Antoniusta käymään vuoteeseensa, samalla kuin hän itse istuutui lepotuoliin.
Nyt vasta tointui Antonius.
"Minulta on juuri väkivaltaisesti viety morsian, keisarinna", sanoi hän kumartaen. "Samalla kuin olen hämmästynyt odottamattomasta kunniasta nähdä sinut luonani, olen myöskin iloinen, voidessani pyytää sinua korjaamaan tapahtuneen erehdyksen."
Keisarinna kohotti kulmakarvojaan.
"Antonius puhukoon, hän ei ole turhaan pyytävä."
Hän tarkasteli näennäisesti välinpitämättömänä edessään seisovaa ritaria, hänen voimakasta vartaloaan, jaloa otsaansa ja tulisia silmiään.
Tämä mies näytti hänestä sopivalta kulkemaan hänen suunnitelmiensa tietä, murhan kautta valtaistuimelle.
"Kuten sanottu on morsiameni äsken vangittuna viety täältä."
"Sinä olet siis kihloissa, Antonius?"
"Niin olen, valtiatar."
"Minä en luullut, että sankarit sellaiset kuin sinä, niin kiireesti rientäisivät antautumaan orjiksi."
"En pidä itseäni orjana."
"Se riippuu valinnastasi, ritari. Annapas kuulua."
"Morsiameni on Julia, kristitty."
"En tunne."
"Tyttö, jonka armahdit sirkuksessa."
"Ah, minä muistan."
"Hän oli aikoinaan keisarinna Oktavian hovineito."
Nämä sanat sattuivat Poppeaan kuin miekan iskut. Hänen silmänsä säkenöivät, mutta hän hillitsi itsensä ja vastasi tyynesti:
"Tämän Julian minä tunnen. Hän on epäluulonalainen osanotosta vehkeilyyn keisarin jumalallista henkeä vastaan."
"Se joka hänet on asettanut epäluulonalaiseksi, on konna."
Keisarinna nousi.
"Minä olen sen tehnyt. Minä olen myös hänen syyllisyydestään varma."
Antonius vaikeni.
"Puhelkaamme asiasta ritari, jonka vuoksi minä olen tänne tullut", jatkoi Poppea.
Antonius taivutti päätään.
Poppea katsoi ritaria hymyillen kasvoihin ja näytti olevan tyytyväinen, kun Antonius kävi hämilleen. "Sinä olet sankari", sanoi hän painostaen jokaista sanaa.
"En tiedä", vastasi Antonius punastuen, "milloin minulla on ollut onni osoittaa sellaisia ominaisuuksia keisarinnalle, jotka aiheuttaisivat tämän kunnioittavan arvostelun?"
"Sinä olet vaatimaton, kuten kaikki todella suuret miehet. Taistelusi sirkuksessa oli sankarillinen."
"Mistä tiedät, että juuri minä sirkuksessa taistelin?"
"Keisarinna tietää kaikki, — kaikki, Antonius."
Hänen katseensa vaipui Antoniuksen katseeseen.
"Sinä ymmärrät, että minä pidän sellaisista miehistä kuin sinä olet.Enemmänkin. Minä rakastan semmoisia miehiä."
Antonius taivutti päätään ja katsoi lattiaan. Poppea, joka ei voinut lukea sanojensa vaikutusta hänen kasvoistaan, jatkoi:
"Rakkaus, Antonius, jonka sinä olet minussa herättänyt, tuo minut tänne."
Ritari pudisti päätään, mutta Poppea, antamatta keskeyttää, jatkoi puhettaan:
"Sinä olet muinaisroomalaista sukua, joka johtaa alkunsa Scaevolasta. Olet yhtä rohkea kuin rehellinen. Kuule minua! Rooma on ilolla alistuva, jos tuo käsi sille hankkii sen vanhan voiman. Sinä olet mies, jonka askelista on keisaripalatsi vapiseva. Purppura sopii sinulle paremmin kuin ritarin toga; ja purppuran alla olet sinä kantava panssaria. Sinä olet uljas ja kaunis kuin Jumala; suurin caesareista. Sinä olet naisen arvoinen, joka on ojentava sinulle käsivartensa, ettet kompastu ruumiiseen, jonka yli käy tiesi valta-istuimelle."
Hän oli lausunut nämä sanat verkkaan, juhlallisesti, kuten lausutaan edeltäkäsin tarkoin valmistettua puhetta.
Kun Antonius edelleen pysyi ääneti, sanoi hän:
"Mitä miettii Antonius? Mitä aikoo hän tehdä?"
Antonius ojentautui sotilaalliseen asentoon ja tyynesti keisarinnaa silmiin katsoen, hän vastasi:
"Velvollisuuteni aion tehdä, keisarinna. Olen kaartin upseerina varoittava caesaria häntä uhkaavasta vaarasta ja sitten eroava toimesta, joka minulle kristittynä ei sovi."
Poppea hätkähti kuin käärme, jonka päälle on astuttu. Hetken tuijotti hän kuin poissa suunniltaan mieheen. Ensimäisen kerran elämässään oli hän laskenut väärin. Sitten suoristi hän vartaloaan ja luoden Antoniukseen katseen, jossa kuvastui rajaton raivo ja ilkeä iva, hän virkkoi:
"Olen tekevä voitavani tämän aikeen ehkäisemiseksi."
Antonius kumarsi; Poppea poistui huoneesta kietoen lujemmin purppuraviittaa ympärilleen, aivan kuin häntä olisi viluttanut.
Antonius näki hänen alhaalla nousevan kantotuoliin. Joukko pretorianeja ympäröi kantotuolin: toinen osa piti Antoniuksen palatsin miehitettynä. Eräs eversti astui huoneeseen:
"Toveri — keisarin nimessä."
Tyynesti jätti Antonius miekkansa upseerille, joka arvoltaan oli hänen vertaisensa, ja seurasi sotilaita vankilaan.
Poppea ei palannut keisarilliseen palatsiin. Kerran ryhdyttyään tavottelemaan uutta päämääräänsä, ei hän lannistunut yhdestä pettymyksestä. Kantajat kulettivat hänet Tirin takaiseen kaupunginosaan, siihen taloon, jossa asui kuuluisa myrkynsekoittaja Locuste.
Samalla hetkellä ratsasti keisarillinen pikalähetti Roomasta Neapeliin mukanaan seuraavansisältöinen kirje:
"Amiraali Anicetus jumalalliselle Nerolle.
Keisarinna vietti hetken salaisessa keskustelussa Antoniuksen, kaartineverstin kanssa. Ritarin palatsista meni hän Locusten luo. Tehköön Nero tästä ilmoituksesta johtopäätöksen, jota minä en tohdi papyrukselle uskoa.
Anicetus."
Samaan aikaan kun Nero sai amiraali Anicetuksen kirjeen, tuotiin hänelle sanoma Gallian legaatilta. Siinä ilmoitettiin kelttien nousevan kapinaan. Legaatti kiinnitti tiedonannossaan caesarin huomiota samalla erääseen vaikuttavaan mieheen, entiseen senaattori, sittemmin eversti Silanukseen, joka, vaikka virasta eroitettuna, pohjoisen Espanjan käskynhaltijan suojeluksen alaisena oli ottanut huostaansa sikäläisten joukkojen päällikkyyden ja nyt samosi Roomaa kohti.
Nämä kaksi viestiä saivat keisarin mahdollisimman huonolle tuulelle, vaikkakaan hän ei kumpaankaan pannut kovin suurta huomiota. Hän oli liian varma Poppean uskollisuudesta, uskoakseen salajuonien olevan mahdollisia hänen puoleltaan; hän rakasti liian paljon tuota naista, tahtoakseen uskoa semmoista hänestä. Kelttien kapina ei myöskään häntä huolestuttanut. Kuitenkin päätti hän matkustaa Roomaan ottaakseen varmuuden asiain tilasta. Matkalla mietiskeli hän amiraalinsa kummallista viestiä. Ollen epäluuloinen ja valmis otaksumaan lähimmistä uskotuistaankin pahinta, hän alkoi vainuta petosta Anicetuksen puolelta ja päätti päästä hänen kavalluksensa perille tavalla tahi toisella. Seurueensa hän palautti takaisin Neapeliin ja lähetti Roomaan edeltään sanan aikovansa viipyä vielä lyhyemmän ajan Caprisaarella, mutta jatkoi itse muulinajajaksi pukeutuneena matkaansa pääkaupunkiin. Mukaansa otti hän ainoastaan Tigellinuksen, johon hän sillä hetkellä rajattomasti luotti.
Oli ilta kun caesar tuntemattomana saapui Roomaan. Hän suuntasi kulkunsa suoraan Locusten asunnolle, hänelle ennestään hyvin tuttuun paikkaan. Yö oli jo käsissä, kun valepukuiset miehet kolkuttivat ovelle, jonka takana asui kaikkien aikojen inhoittavimman maineen saavuttanut myrkynsekoittaja. Seurana hänellä oli käärmeitä, villikissoja ja muita samantapaisia miellyttäviä olijoita.
"Kuka siellä?" kuului tyly ääni sisältä.
"Avaa!" vastasi Tigellinus.
"Kuka se on?" kuului epävarmemmin.
"Keisarinnan palvelija", virkkoi Nero, seuraten hetkellistä mielijohdetta.
Kohta avautui ovi ja himmeän öljylampun valossa tarkasteli eukko vieraita, tuntematta heitä kuitenkaan oivallisissa valepuvuissaan.
"Tulkaa", sanoi hän lyhyesti, astuen edellä synkän pihan poikki seuraavalle ovelle. Tuskin oli eukko sen avannut, kun sisältä tulvehti huikaiseva, fosforimainen valo tulijoita vastaan. Aavemaisia olentoja suikahteli huoneessa, jonka asujamisto ei ollut kaikista rauhoittavinta laatua. Paksu, muodoton käärme kiemurteli ruumistaan lattialla. Huoneen yhdessä nurkassa oli sen pää pystyssä, haarainen kieli suusta ulkona ja silmät palaen kuin tulipunaiset rubiinit. Yökköjä rapisteli vieraitten pään päällitse ja jaloissa kyyristeleiksi sähiseviä villikissoja. Seinillä riippui harvinaisen muotoisia pulloja, joissa oli eri värisiä nesteitä. Hiljaa räiskähtelevällä tulella oli pieni kattila, jossa porisi epämiellyttävää tuoksua levittävä puuromainen seos. Takalla, kuparisessa vadissa oli erilaisia, osaksi tuoreita, osaksi kuivattuja yrttejä.
Tigellinus, joka ensimäistä kertaa astui jalkansa tämän kummallisen, keisarinnaa lähinnä Rooman rikkaimman naisen asuntoon, tarkasteli huonosti peitetyllä kauhulla ympäristöään. Myrkyn sekoittaja viskasi sillävälin uusia yrttejä kattilaan mumisten samalla loitsujaan.
"Keisarinna lähetti teidät?" kysyi hän päätään kääntämättä.
"Niin. Hän ei voi itse tulla hakemaan juomaa", vastasi caesar, jatkaen näyttelemistään. "Sinun on annettava se meille."
"Onko teillä maksu?" kuului vastaus.
"Tässä." Keisari tyhjensi kukkaronsa ja ojensi kullan eukolle.
"Toinen puoli?" kysyi myrkynsekoittaja.
Yhä vaikeampi oli Neron hillitä ääntään.
"Toisen puolen saat sitten, kun myrkky on meillä."
"Hyvä on", vastasi Locuste, täyttäen pienen kristallisen pullon nesteellä, jota syntyi tulella porisevan seoksen kuohusta.
"Vaikuttaako se?" kysyi Nero.
Locuste nauroi.
"Kahdenkymmenen neljän tunnin sisällä."
Sitten virkkoi hän silmäillen epäluuloisesti vieraitaan:
"Te olette Poppean uskotuita?"
"Olemme hänen liittolaisiaan."
"Hm. Sanokaa keisarinnalle, että sekoittaa tämän hänen yöjuomaansa. Jos hän liian aikaisin saa kuumetta, on hänelle annettava maitoa. Vaikutus hidastuu siten."
Hän ei huomannut pulloineen askaroidessa muutosta, joka oli tapahtunut toisessa miehessä. Tämä näytti perin lannistuneelta, polvet vapisivat ja hartiat nytkähtelivät kuin itkiessä.
"Keisari on vahva", huomautti Tigellinus saattaakseen todistuksen täydelliseksi.
"Tämä aine lannistaa häränkin, ja sitäpaitsi on Nerosta tullut mässääjä. Hän ei näe enään aamua, joka seuraa yötä, milloin hän on nauttinut annoksen."
Ulko-ovelta kuului kaksi koputusta, ensimäinen kovempi, toinen hiljaisempi.
"Se on Poppean merkki", arveli Locuste päätään pudistaen.
"Hän on varmaan lähettänyt vielä yhden uskottunsa, kun olet vitkastellut näin kauvan myrkyn valmistamisessa", sanoi Tigellinus nopeasti.
Locuste jätti öljylamppuineen huoneen. Ulkoa kuului kuiskailuja.
"Mitä palvelijoita?" vastasi juuri Poppean ääni. "En ole mitään palvelijoita lähettänyt."
"Ketäs sitten ovat ne liittolaiset, joiden piti hakea myrkky minulta?" kysyi Locuste.
Naiset olivat juuri ilmestyneet oven puitteisiin, kun Nero raivoisasti karjaisten repäsi naamarin kasvoiltaan ja avasi lyhyen togansa, jonka alta kiilsi Caesarin hyvintunnettu kultainen panssari.
"Nero!" kirkasi Poppea, mutta ennenkuin hän oli ehtinyt kääntyä pakoon, sai hän Caesarilta potkun niin valtavan, että hän vääntelehtien kaatui lattialle ja heitti muutaman sekunnin kuluttua henkensä.
Tigellinus oli tarttunut Locusten käsivarteen ja jätti hänet nytCaesarille.
Tämä katseli kirkuvaa naista kasvoihin. Hetkisen hän harkitsi.
"Anna olla", sanoi hän sitten. "Hän harjoittaa vaan ammattiaan, — ja minä tarvitsen häntä vielä."
Ähkyen pakeni Locuste huoneen kaukaisimpaan nurkkaan, heittäen aika-ajoin arkoja silmäyksiä Caesariin. Tämä seisoi vaimonsa ruumiin vieressä ajatuksiinsa vaipuneena.
"Kuka on murhannut Poppean?" kysyi hän äkkiä.
Tottuneena tällaisiin kysymyksiin, vastasi Tigellinus heti:
"Kristityt, caesar."
Keisarin elottomat silmät saivat omituisen, vilkkaamman loisteen.
"Olet oikeassa, Tigellinus: kristityt."
"Kostaakseen viimeisen vainon", lisäsi Tigellinus.
"Ihan niin, niin se on", myönsi Nero. "Mutta kuka heistä?"
Kadulta kuului yksitoikkoista laulua, jota kristityt tavallisesti hymisivät viedessään ruumista hautaan. Salaman nopeudella pujahti Tigellinus ulos, heittäytyi ohikulkevaan joukkoon, tarttui käsivarteen erästä, joka sattui olemaan nuori tyttö. Ennenkuin kristityt olivat ehtineet tointua hämmästyksestään, oli Tigellinus raastanut tytön pihalle.
"Caesarin nimessä", jyrisi hän perään yrittäville kristityille, jotka empien pysähtyivät. Poliisikohortti läheni empien paikkaa. Miehet hajaantuivat nopeasti, tietäen olevansa kykenemättömiä ilman aseita pelastamaan onnetonta, joka päästi yhä surkeampia avunhuutoja.
Tigellinus vei saaliinsa sisälle. Hämmästyneenä astahti Nero taaksepäin nähdessään tytön. Vavisten seisoi hän Caesarin edessä, satumaisen ihanana, kykenemättä tajuamaan näytelmää, johonka hänet oli vedetty mukaan.
Tyttö oli Lucrezia, Livian ja Narsissuksen tytär.
"Kristuksen nimessä", rukoili lapsi, "olkaa armollisia! Mitä olen minä tehnyt? Mitä aiotte minulle?"
Nero hymyili.
"Katso tuota ruumista", sanoi hän Poppeaa osoittaen ja silmäillen samalla kiinteästi tyttöä. Tämä huomasi vasta nyt ruumiin ja kirkasi kauhusta.
"Tuo kuollut on keisarinna Poppea", sanoi Nero. "Sinä olet hänet murhannut."
"Minä? Kristuksen kuoleman kautta — minä vannon olevani syytön tähän rikokseen."
"Et kuitenkaan, kristitty", vastasi Nero, "sinä vannot väärin." Sitten kääntyi hän Locusteen, joka enenevällä uteliaisuudella seurasi näytelmää.
"Tämän tytön", sanoi hän tiukasti, mutta niin hiljaa, että vaan Locuste sen kuuli, "täytyy tulla mielipuoleksi."
"Mutta…" yritti Locuste väittää; Nero kuitenkin painoi hänet takaisin istuimelleen.
"Joko sinä kuolet tunnissa mestauslavalla, taikka hankit puolessa minulle myrkyn."
Eukko nyökäytti innokkaasti päätään. "Jättäkää minut kahden kesken hänen kanssaan", virkkoi hän hiukan mietittyään.
"Hyvä", vastasi caesar, "sinä vastaat päälläsi tuloksesta. Mutta vaan mielipuoleksi, kuuletko?" lisäsi hän, "vaan mielipuoleksi, sillä —" hänen silmänsä tarkastelivat tytön jaloa vartaloa — "hän on liian kaunis kuollakseen niin pian."
Sitten jätti caesar Tigellinuksen kera tuon kauhistuttavan pesän, jossa nyt esitettiin näytelmä edellistä inhoittavampi. Locuste äänsi pari sihahtavaa sanaa ja heti permannolla alallaan maannut suunnaton käärme alkoi liikkua, kietoutuen vähitellen turvattoman tyttöraukan ympärille. Sillä välin valmisti Locuste juoman kaikellaisista yrteistä ja nesteistä. Tätä juomaa tipahutti hän muutamia pisaroita tiedottoman, käärmeen syleilyssä liikkumattomana seisovan Lucrezian huulille…
Hetkistä myöhemmin veivät sotilaat juhlallisessa saatossa Poppean ruumiin Caesarin palatsiin. Kantotuolin edessä ajettiin nuorta tyttöä, joka mielettömine katseineen ja hajalle revittyine hiuksineen tarjosi ohikulkijoille surkean kuvan. Tyttö huusi alituisesti nauraen: "Minä olen murhannut Poppean, keisarinnan, purppuraan pukeutuneen hyenan, kansamme, kristittyjen vihollisen."
Vielä samana yönä tunkeutuivat raivoisat kansajoukot kristittyjen asuntoihin, ja ketä pyövelin viha ei saavuttanut, sen vangitsivat keisarilliset sotilaat ja laahasivat kärsimään rangaistusta ilkityöstä, joka pantiin heidän syykseen.
Merelle asti oli Markus seurannut roomalaisia sotilaita. Mutta hän tuli liian myöhään; moniaita tunteja ennen kuin hän saapui rannikolle, oli Prasuta kuljetettu Galliaan, sieltä Roomaan vietäväksi. Silloin leikkautti Markus partansa ja pukeutui jälleen roomalaiseen togaan. Kauppiaan puvussa purjehti hän Galliaan lujasti päättäen riistää vaimonsa ja lapsensa roomalaisilta, vaikkapa sen täytyisi tapahtua keskellä Roomaa. Silloin pidättivät häntä sisä-Gallian tapahtumat.
Gallialaisten kapina oli kehittynyt asteelle, joka sai ajattelemattomimmankin pelkäämään.
Gajus Serilius Vindex, Aqvitanian hallitsijoiden jälkeläinen, oli kasvatettu Roomassa ja osoittanut siellä suurella kyvyllään olevansa omiaan hoitamaan vastuunalaisia tehtäviä. Nero olikin hänet keisarillisena legaattina asettanut Gallia Lugdunensiksen esimieheksi. Mutta Vindex urhoollisena ja rohkeana germaanina, hautoi päässään aivan toisenlaisia tehtäviä, kuin Nero hänelle oli asettanut. Hän kuului suureen, mahtavaan kansaan, joka kerran Rooman porteilla oli huutanut rohkeasti:Vae victis!Gallialaisruhtinas oli katsonut nyt ajan tulleen, jolloin miekan oli ratkaistava Rooman valtakunnan kohtalosta. Mitä oli Roomalla, oikeammin Caesarilla, heitettävänä vaakaan hänen miekkansa vastapainoksi? Kultaako, kuten kerran ennenkin? Gallialaiset olisivat nauraneet sellaiselle vastustajalle. Sotilaitako? Sotilaat vihasivat caesariaan; ainakin ne legioonat, jotka useamman vuoden olivat majailleet Reinin ja Tonavan rannoilla. Ei, — Neron, vaikkapa hän vielä olikin maailman valtijas, Rooman caesari, legioonien imperatori, olivat sotilaat aikoja sitten hyljänneet heikkoutensa ja etenkin paheittensa vuoksi, jotka olivat kaikkien tiedossa. Tarvittiin ainoastaan muodollinen syy tyytymättömyyden ilmipuhkeamiseen.
Vuonna 68 kehotti Vindex maamiehiään, sitten naapurimaita, vieläpä roomalaisia legioonejakin kieltämään uskollisuutensa Nerolta ja vannomaan kuuliaisuutta Rooman senaatille, Rooman kansalle. Yhtenä miehenä nousi Gallia ja lyhyessä ajassa oli maa Pyreneiltä Pohjanmereen ilmikapinassa, valmiina asevoimin tekemään lopun tilasta, jossa oikeus oli vaan irvikuvaa ja yhteiskuntajärjestys mielivaltaa. Mutta tämä vallankumous olisi jäänyt hajanaiseksi ja tarkoituksettomaksi, elleivät siihen olisi liittyneet Rooman suuret legaatit. Silloin saivat kapinalliset mahtavan liittolaisen vanhasta Servius Sulpicius Galbasta, joka oli mitä läheisimmissä sukulaisuussuhteissa keisarilliseen huoneeseen. Tämän vaikuttavan sotapäällikön liittymisen kapinaan aiheutti toinen yhtä mahtava mies, Lusitanian käskynhaltija Salvius Otho, jonka kanssa Galba oli solminnut sydämellisen ystävyyden liiton. Tämä mies oli eräänä yönä vannonut kostoa Nerolle ja katsoi nyt ajan tulleen tehdä tiliä kruunatun vihollisensa kanssa.
Jo oli kapina levinnyt Afrikaan asti, kun Vindex kärsi perinpohjaisen tappion Vesontion luona. Kölnin legaatin, Verginius Rufuksen sotilaat olivat väärinymmärryksen kautta vastoin päällikkönsä tahtoa hyökänneet kelttiläisen armeijan kimppuun ja tuottaneet sille tuhon. Vindex lävisti rintansa, Galba, pitäen itseään petettynä, sulkeutui pääkaupunkiinsa Cluniaan; yritys näytti olevan hukassa, jumalat näyttivät vielä kerran ojentaneen suojelevan kätensä Caesarin turvaksi, tämän itsensä ollessa toimetonna.
Näihin aikoihin oli Silanus tullut Galliaan. Hän kävi puhuttelemassa Othoa ja kiirehti sitten Kölniin tuon Rufuksen luo, joka oli kukistanut Vindexin. Hänen onnistui saada Rufus liittymään Neron kukistamiseksi alettuun liikkeeseen. Niin oli Silanus, tuo leppymätön, väsymätön Neron vihollinen, joka vuodet läpeensä oli valmistellut näitä tilin hetkiä, kerännyt vallankumouksen johdon omiin käsiinsä. Hän oli ensimäinen, joka huusi Galban keisariksi; esimerkki, jota seurasi heti koko Gallia, Germania, Afrika, sanalla sanoen koko länsi-Rooma.
Roomasta Lusitaniaan saapuvat viestit osoittivat, että Nero ei suinkaan pitänyt asemaansa menetettynä; päinvastoin — hän arveli liikettä vaan tavalliseksi sotilaskapinaksi, joka helposti ase kädessä voitiin lannistaa.
* * * * *
Sinä päivänä, jolloin Silanus Othon pääkaupungissa varustautui lähtemään retkelle Roomaan, astui häntä vastaan mies, joka ilmoitti olevansa Markus, Pallaan poika.
"Rooman vihollinen", lisäsi Markus selitykseensä.
Silanus puristi ääneti hänen kättään ja vei hänet Othon luo. Nämä kolme miestä tunsivat hyvin toisensa noilta huolettomilta ajoilta, jolloin he olivat eläneet yhdessä Roomassa, kunnes Neron despotinen käsi oli turmellut heidän onnensa ja karkoittanut heidät eri ilmansuunnille.
Nero oli julistanut Galban menettäneeksi virkansa ja samaan aikaan saapuivat viestit, jotka asettivat Othon valtiopannaan. Niinpä ei näillä kolmella roomalaisella, jotka nyt tapasivat toisensa, ollut muuta tietä edessään, kuin väkivallan.
Sinä yönä laati tämä koston triumviraatti rohkean suunnitelman, jonka uhri oli oleva Nero. Kun aamu sarasti, ratsastivat Markus ja Silanus Roomaa kohti; edellistä kannusti nopeaan matkan tekoon tieto vaimon ja lapsen vaarasta, jälkimäisen silmissä väikkyi verinen pää, joka oli viskattu hänen jalkoihinsa yöllä Campanian maahuvilassa.
Anicetus ei ollut ehtinyt edes riemuita Antoniuksen vangitsemisesta, sillä tapahtumat, jotka Rooman ulkopuolella toistensa kilvalla seurasivat toisiaan, eivät jättäneet Rooman kohtaloihin kietoutuneille henkilöille aikaa ajatella lähimmäisiänsä. Toisin oli Tigellinuksen laita, jolle kaartin ylipäällikkönä heti oli ilmoitettu everstin pidättämisestä. Kun Poppea oli kuollut, eikä minkäänlaista syytä ollut everstin vangittuna pitämiseen, järjesti hän viipymättä hänen vapauttamisensa. Mutta erikoisesti tämän aiheutti eräs seikka. Kaartin komentaja oli jännityksellä seurannut lännen tapahtumia, eikä voinut olla huomaamatta, että Neron valtaistuin horjui arveluttavasti. Hänen mieleensäkään ei juolahtanut asettua ehdottomasti suojelemaan Caesaria, hän punnitsi vaan, miten voisi saada suurimman hyödyn asemasta. Hän oli joka hetki valmis luopumaan Nerosta, voittaakseen siten vastustajain armon ja suosion. Voidakseen tämän tuuman vaaratta toteuttaa, tarvitsi Tigellinus kaikkien Neroon tyytymättömien upseerien apua, sillä suurin osa pretorianeista oli Caesarille ehdottomasti uskollinen. Antonius oli yksi niistä, niin toivoi Tigellinus, jotka eivät empisi noitaa miekkaansa niinpian kuin oli kysymys vihatun hallitsijan kukistamisesta.
Nero itse ei aavistanut mitään. Hän oli pitänyt Poppealle hautajaiset, jommoisia Rooma ei ollut ennen nähnyt. Mutta tuskin oli kuollut keisarinna päässyt leposijaansa, kun Nero puuhasi jo toisia juhlia.
Eräänä iltana pystytettiin Neron kultaista taloa ympäröiviin puistoihin paaluja, niin että ne määrätyn matkan päässä toisistaan reunustivat teitä ja ympäröivät suuria kukka- ja nurmikenttiä. Toisin paikoin pystytettiin yhteen kohti kokonainen metsä, toisiin paikkoihin, missä maisemat olivat erikoisemman kauniit, asetettiin vaan yksi paalu.
Yön saapuessa kuletettiin suuri joukko kristittyjä sotilaiden ja pyövelien seuraamina kukoistaviin puistoihin, joitten ilma väreili leppeätä ruusujen ja kukkasten tuoksua. Heidät oli kaikki verhottu raskaisiin, kallisarvoisiin pukineisiin, ehkä senvuoksi, että he enemmän muistuttaisivat uhrieläimiä, jotka alttarille viedessä koristetaan nauhoilla ja leluilla.
Vastusta tekemättömät kristityt sidottiin paaluihin. Heitä oli lukematon joukko; täyskasvuisia miehiä, voimattomia ukkoja, pieniä, viattomia lapsia. Mutta enimmäkseen olivat nämät kahleilla paaluihin kytketyt uhrit nuoruuden ensimäisessä kukoistuksessa olevia neitoja. Kun kaikki vihdoin oli valmista, kun ihmisruumiit teiden varsilla seisoivat riveissä kuin kuolinkynttilät, siellä täällä muodostaen taiteellisia ryhmiä palmujen, sypressien, ruusujen ja narsissuskukkien joukossa, ja kun ilmassa leijailivat aloen ja suitsusavujen tuoksut, silloin tulivat pyöveli, valoivat öljyä onnettomien vaatteisiin ja sytyttivät ne palamaan. Ajatuksen nopeudella leimahtivat vaatteet tuleen ja silmänräpäyksessä heitti tuhannen elävää soihtua purppuraista valoaan puutarhaan. Yön hiljaisuutta häiritsivät tuskan huudot ja kristittyjen surullinen kuolinvirsi.
Tätä näytelmää katselemaan oli kansakin laskettu puutarhaan ja joukot aaltoilivat nyt kuin meri soihtujen, savun ja höyryjen keskellä huutaen, ivaten ja ihmetellen caesarin nerokkuutta, joka julmuudessa voitti Tiberiuksenkin älyn.
Rajua liikettä syntyi äkkiä pretorianien järjestyksessä pitämässä kansajoukossa. Puiston ympäri oli rakennettu kilparata. Huuto: "keisari tulee!" keräsi joukot sen äärelle.
Kullatuissa sotavaunuissa, joita veti neljä lumivalkeata arabialaista oritta, ajoi Nero myrskyisten riemunosoitusten seuraamana areenaa pitkin. Öljypuunlehvä koristi hänen päätään, komea purppura verhosi hänen paisunutta ruumistaan. Ylpeänä ohjasi hän hevosiaan, vasemmassa kädessään piiska, jonka siima oli varustettu teräsokailla.
Hänen silmänsä tähysivät soihtuihin; jokaisen tuskanhuudon tunkeutuessa läpi ilman vetäytyi hänen suunsa hekumalliseen hymyyn. Lopulta hänellä ei ollut aikaa lainkaan sulkea kuihtuneita huuliaan.
Caesar pysähtyi odottamaan jotakin.
Kahden pretoriaanin välissä astui esiin nainen. Hänen jättiläisvartalonsa oli paljoa pitempi kuin saattajainsa. Kullan värinen tukka liehui valtoimenaan tuulessa. Kirkkaat, siniset silmät katselivat puolittain epätoivoisesti, puolittain uhmailevasti ihmismerta, pysähtyäkseen kauhun kivettäminä kammottaviin soihtuihin. Hän talutti kädestä poikaa, joka oli nähtävästi vasta muutaman vuoden vanha, mutta yhtä rohkearakenteinen kuin äitikin. Sotilaat sitoivat naisen tukastaan vaunujen takaosaan ja nostivat lapsen hänen syliinsä. Mutta kun hän tahallaan sen pudotti, sitoivat he sen hänen rinnoilleen, köyttäen hänen kätensä samalla selän taakse.
Nero katseli hymyillen toimitusta. Nyt nykäisi hän hevosia ohjaksista. Kansa riemuitsi. Verkkaan kiersivät vaunut rataa. Friisitär seurasi. Hevoset alkoivat kiihdyttää vauhtiaan, kunnes ne nelistivät parhaansa mukaan areenaa pitkin. Perässä juoksi Prasuta, Markuksen vaimo ähkyen, verinen vaahto huulillaan. Hänen kaulassaan riippui lapsi. Henkeään pidätellen katseli kansa naista, joka osottautui melkein kestävämmäksi kuin uljaat arabialaishevoset. Äkkiä alkoi nainen horjua ja kaatui. Kuolemassaankin hän kuitenkin varoi lastaan, heittäytyen ympäri ja jääden seljälleen laahaamaan maata, lapsen saamatta minkäänlaista vammaa. Tällävälin nelistivät hevoset piikkiruoskan kiihoittamina raivoisasti eteenpäin.
Kukaan ei tämän näytelmän aikana joutanut huolimaan puutarhan keskellä palavista soihduista. Vahditkin olivat lähentyneet areenaa, nauttimaan näytelmästä. Samalla hetkellä kuin Nero, oli Antoniuskin saapunut puutarhaan. Päästyään vankilasta, oli hän kuullut kammottavasta juhlasta, jolla Nero nyt huvitti roomalaisia, ja aavistaen Julian olevan mukana onnettomien joukossa, oli hän tunkeutunut puistoon. Jo paloivat soihdut, jo kuuluivat tuskanhuudot, kun Antonius, tuskin enään järjillään tätä inhoittavaa teurastusta nähdessään, kiisi rivien välitse etsien, huudellen aina samaa nimeä, kunnes eräältä pieneltä kummulta tuli heikko vastaus.
Siellä oli Julia.
Hän oli liekkien ympäröimänä; mutta pyövelit eivät olleet enään häntä sytyttäissään olleet kovin virkaintoisia. Niinpä eivät liekit olleet vielä tarttuneet hänen ruumiiseensa Antoniuksen saapuessa. Tämä ei tiennyt muuta keinoa tulen sammuttamiseksi, kuin heittäytyä itse liekkeihin, tukahuttaen ne omalla ruumiillaan. Vinhasti iski sitten hänen miekkansa vitjoja, joilla Julia oli kytketty paaluun. Ne antoivat perään ja Antonius tempasi tiedottoman tytön syliinsä, syöksyen pitkin harppauksin puiston lävitse.
Nero kiisi juuri viimeistä kertaa areenan ympäri, kun huuto, niin raivoisa, niin järisyttävä kajahti puutarhassa, että kansa joutui pakokauhun valtaan.
Markus harppasi vaimonsa ruumiin vierelle. Kukaan ei häntä tuntenut. Hän kantoi gallialaisen tavan mukaan hiustöyhtöä ja oli muutoinkin gallialaisessa puvussa. Hänen rinnallaan seisoi Silanus, niinikään gallialaisessa asussa. Kaikki tuijottivat mieheen, joka piti käsivarsiaan taivasta kohti ojennettuina ja näytti joka silmänräpäys voivan sortua yliluonnollisen tuskan painosta. Silloin kuiskasi hänen kumppaninsa jotakin hänen korvaansa. Hänen käsivartensa laskeutuivat, hänen vartalonsa näytti kasvavan. Hän astui caesarin luo, kumartui syvään ja virkkoi niin hiljaa, että vaan keisarillinen vaununohjaaja sen saattoi kuulla:
"Galba ante portas."
Ohjakset putosivat Neron kädestä. Hänen koko ruumiinsa vapisi.
"Seuratkaa minua", hän kuiskasi gallialaisille, viittasi luokseen erään upseerin ja antoi tuoda itselleen ratsun. Kuin raivotarten ruoskimana hän sitten nelisti palatsiaan kohti.
Sanaa sanomatta otti gallialainen lapsen kuolleen äitinsä rinnalta. Kukaan ei yrittänyt sitä estää. Kansajoukko lainehti. Tuhansia kysymyksiä sateli ilmassa.
Soihdut sammuivat. Kylmä yötuuli kuletteli hiiltyneitä ihmisruumiin jätteitä sinne tänne. Silloin lensi joukon läpi uutinen. Kansa kävi yhä kiihkeämmäksi ja meluisammaksi.
"Mitä on tapahtunut? Mitä on tekeillä?"
"Gallian kapina —"
"No?"
"Galba marssii Roomaa vastaan."
"Mitä me siitä huolimme? Meillä on sotilaita."
"Kyllä. Mutta ei leipää."
"Nero lupasi sitä meille."
"Niin teki. Mutta laivoissa ei olekaan viljaa!"
"Ei ole viljaa?"
"Ei. Nero on pettänyt meitä. Niissä on Niilin hiekkaa hänen gladiaattoreitaan varten."
"Mitä? Hiekkaako viljan asemasta? Ja Galba marssii Roomaan? On ehkä jo porteilla? Olemme hukassa! Me kuolemme nälkään! Alas petturi! Alas Nero! Kuolema Nerolle! Eläköön Galba! Eläköön senaatti!"