Polos. Olivat ne.
Sokrates. Ja eikös ne ole tosiksi näytetty?
Polos. Niin näkyy.
XXXVI. Sokrates. Olkoon siis niin! Jos nyt tämä kaikki on totta, Polos, missä on sitte tuo puhetaiteesta lähtevä suuri hyöty?[72] Sillä sen johdosta, mitä nyt on myönnetty, täytyy itsekunkin mitä tarkimmasti varoa, ettei tee vääryyttä, koska siitä saa kyllikseen kurjuutta kokea. Eikös niin!
Polos. Kaiketi.
Sokrates. Ja jos hän hairahtuu vääryyteen, hän itse tai joku niistä, joista hän pitää huolta, tulee hänen itse altansa mennä rangaistavaksi sinne, jossa se heti voi tapahtua, tuomarin, ikäänkuin jonkun lääkärin luo, ja mennä viipymättä, ettei vääryyden tauti vanhene ja muutu parantumattomaksi mätähaavaksi, joka salaa syö sielua. Vai mitä on meidän tästä sanominen, jos kerran ennen myöntämämme asiat pitävät paikkansa? Eikös tämä päätelmä välttämättä näin soinnu yhteen edellisen perustelun kanssa, mutta ei mitenkään muuten?
Polos. Niin, mitäs meidän siihen on muuta sanottavaa, Sokrates?
Sokrates. Ei puhetaiteesta siis ole meille mitään hyötyä, Polos, jos sillä mielimme puolustaa omaa tai vanhempien tai ystäväin tai lastemme tai isänmaan tekemää vääryyttä. Pikemmin otaksuisi sitä sopivaksi päinvastaiseen tarkoitukseen: sen avulla pitäisi syyttää etupäässä itseään, sitten myös sukulaisiaan ja ystäviään, kuka vain vääryyteen turvaa, eikä saisi salata mitään, vaan pitäisi vetää rikos ilmi valoon, jotta syyllinen kärsisi rankaisunsa ja tulisi terveeksi. Eikä siinä saisi sallia itsensä eikä muiden arkana vältellä, vaan pitäisi pakottaida umpisilmin ja uljaasti astumaan esiin, ikäänkuin lääkärin leikattavaksi ja poltettavaksi, koska hyvän ja kauniin perille pyrkiessä ei kivun poltosta saa väliä pitää. Jos rikos olisi vitsojen veroinen, pitäisi tarjoutua piestäväksi, jos kahleitten, sidottavaksi; jos rikos olisi sakoilla sovitettava, pitäisi ne maksaa, jos maanpaolla, olisi maanpakoon mentävä, jos kuolemalla, olisi kuoltava; ensin pitäisi olla sekä oma syyttäjänsä että muiden omaisien ja käyttää siihen puhetaidetta, että rikosten tultua täydelleen ilmi, niiden tekijät pääsisivät vapaiksi suurimmasta pahasta, vääryydestä. Sanommeko näin olevan vai emmekö sano, Polos?
Polos. Minusta nuo kyllä näyttävät mahdottomilta, Sokrates, mutta ehkä ne sopeutuvat edellisiin.
Sokrates. Joko täytyy siis peruuttaa nuo edellisetkin päätelmämme, tai täytyy tämän viimeisenkin päätöksen välttämättömästi niistä johtua. — Eikö niin?
Polos. Niin se kyllä todella on.
Sokrates. Otaksutaan taas päinvastoin — kierähtäin toisappäin,[73] — että on tehtävä pahaa jollekkin, viholliselle tai kelle tahansa, — kun ei vain itse koe vääryyttä viholliselta, sillä sitä on kartettava. Mutta jos vihollinen vääryyttää jotakuta muuta, niin pitää kaikin mokomin töillä ja puheilla toimittaa niin, ettei hän joudu siitä rangaistavaksi eikä tule tuomarin eteen; mutta jos hän sinne tulee, on niin keinoteltava, että vihollinen pääsee pujahtamaan pois ja jää rankaisematta. Jos hän on ryöstänyt paljo rahaa, pitää toimia niin, ettei hänen tarvitse maksaa sitä takasin, vaan saa sen pitää ja kuluttaa omaksi ja omaistensa hyväksi väärällä ja jumalattomalla tavalla; jos hän taas on rikoksellaan kuoleman ansainnut, toimittakoon niin ettei hänen tarvitse, mieluimmin koskaan, kuolla, vaan pysyy pahuudessaan kuolematonna, tai, ellei se käy päinsä, että hän eläisi niin kauan kuin mahdollista tuommoisena. Tämmöisiin tehtäviin näyttää minusta, Polos, puhetaide olevan omansa käytettäväksi; mutta semmoiselle, joka ei aio vääryyttä tehdä, ei siitä minusta näytä suurtakaan hyötyä olevan, jos siitä yleensä onkaan mitään hyötyä, sillä tähän asti esittämissämme asioissa sitä ei missään tullut näkyviin.
XXXVII. Kallikles. Kuules, Khairephon, puhuukohan Sokrates tämän tosissaan vai laskeeko hän piloja?
Khairephon. Minun ymmärtääkseni hän puhuu ihmeesti tosissaan. Paras kuitenkin kysyä häneltä itseltä.
Kallikles. Sitäpä, totta jumaliste, haluankin! Sano minulle, Sokrates, tuleeko meidän pitää puheitas pilana vai totena? Sillä jos sinä puhut tosissasi ja jos todella kaikki mitä olet sanonut on totta, eiköhän meidän, ihmisten, elämä silloin olisi aivan nurinpäin nurjahtanut ja emmekö nähtävästi kaikissa tee aivan päinvastoin kuin pitäisi?
Sokrates. Oi Kallikles, ellei eri ihmisten sieluntiloissa aina olisi jotakin yhteistä, mitä milloinkin, vaan kukin meistä kokisi omaa, muille outoa tilaansa, eipä olisi helppo tehdä omaa sieluntilaansa toiselle ymmärrettäväksi. Tämän sanon minä ajatellessani, että sinä ja minä nyt sattumalta olemme samassa mielentilassa, me kun molemmin rakastamme[74] kahta esinettä: minä Kleiniaan poikaa Alkibiadesta ja filosofiaa, sinä Athenan rahvasta ja Pyrilampeen poikaa. Nyt olen yhä huomannut, että sanokoon lemmikkisi vaikka mitä ja asian olevan kunneppäin tahansa, sinä, vaikka oletkin aimo puhuja, et taida häntä vastustaa, vaan heilut sinne ja tänne. Niinpä jos sinä puhut jotakin kansankokouksessa ja Athenan rahvas siihen väittää, ettei asia ole niin, muutat sinä heti mielesi ja puhut tuon mieliksi, ja suhteessasi Pyrilampeen kauniiseen poikaan olet joutunut samaan tilaan. Sillä lemmikkisi mielihaluja ja sanoja on sinun mahdoton vastustaa, niin että jos joku kummaksuisi niitä outoja asioita, mitä milloinkin noiden mieliksi pakiset, vastaisit kenties hänelle, jos tahtoisit totuuden sanoa, että jollei joku ensin lakkauta lemmikiltäsi semmoisia puheita, et sinäkään lakkaa niitä lausumasta. Älä siis moiti, jos sinä saat kuulla minulta samanlaisen vastauksen, äläkä kummeksi että minä tämmöisiä haastelen, vaan kiellä minun lemmikkiäni, filosofiaa, näin puhumasta. Sillä hänpä aina, hyvä ystäväni, puhuu niitä mitä minulta nyt kuulet ja on paljon vähemmin huikentelevainen kuin toinen lemmikkini. Sillä tuo Kleiniaan poika juttelee milloin niin, milloin näin, mutta filosofia puhuu aina samaan suuntaan. Hänpä puhuu noita, joita sinä nyt niin oudoksut: olithan itse saapuvilla niistä keskusteltaissa. Tee siis jompikumpi: osota perättömäksi lemmikkini puheet, jotka äsken esitin, ja todista että vääryyden teko ja vääryydestään rankaisematta jääminen ei ole äärimmäinen onnettomuus, tai, jos jätät sen kumoomatta, niin kautta koiran, tuon Egyptiläisten jumalan,[75] ei Kallikles ole yhtä mieltä sinun kanssasi, oi Kallikles, vaan jää kaiken elinikänsä epäsointuun sinun kanssasi. Ja kuitenkin olisi luullakseni parempi minulle, että kanteleni soisi soraääniä tai että koori jota johtaisin sekaantuisi soinnusta tai että useimmat ihmiset olisivat erimieltä minun kanssani ja vastustaisivat minua, kuin että minä, vaikka olen yksi, olisin epäsopusoinnussa itseni kanssa, ja puhuisin ristiriitaisia.
XXXVIII. Kallikles. Oi Sokrates, sinä näytät mielestäni puheissasi poikamaisesti röyhkeilevän ja viisastelevan[76] ihan juuri kuin ilmetty rahvaanpuhuja: ja näin nyt näitä esität rahvaanpuhujain tapaan saatettuasi Poloksen samaan pulaan, johon hän itse valitti Gorgiaan sinua vastustaessaan joutuneen. Hän sanoi nimittäin Gorgiaan, sinun kysyttyäsi, opettaisiko hän puhetaidetta semmoiselle, joka tulisi hänen luokseen sitä oppimaan tietämättä oikeata ja väärää, kainostelleen ja vastanneen kyllä sitä opettavansakkin ihmisten tavan takia, koska he muuten paheksuisivat, jos ei siihen suostuttaisi; mutta tämän myöntymyksen johdosta oli hän pakostakin tullut puhuneeksi ristiin ja itseänsä vastaan, vaan sinä olit siitä iloinnut. Ja siitä Polos pilkkasi sinua ja minun ymmärtääkseni aivan syystä. Mutta nytpä hän itse on joutunut samaan pulaan; ja siitä minä en voi hyväksyä Polosta, että hän myönsi sinulle olevan rumempi tehdä kuin kärsiä vääryyttä. Sillä tämän myöntymyksen johdosta sait sinä hänet sanoihinsa solmituksi ja häneltä suun suljetuksi[77] kun hän ei enää juljennut lausua mitä todella ajatteli. Sinä kehut totuutta etsiväsi, Sokrates, mutta todellisesti sinä vain tavottelet tämmöisiä törkeitä kujeita, jotka ovat omiaan rahvasta miellyttämään, puhuen semmoista joka ei ole luonnon, vaan ainoastaan lain mukaan kaunista;[78] sillä enimmäkseen nuo kaksi, luonto ja laki, ovat toisiansa vastaan. Jos nyt joku ujostelee eikä uskalla lausua, mitä ajattelee, pakotetaan hän puhumaan ristiriitaisia asioita. Tuon salakujeen olet sinä nyt keksinyt ja juonittelet sillä puheissasi, niin että jos joku esittää asiat lain kannalta, sinä salaa livahdat kysäisemään luonnon mukaan, ja jos asiat esitetään luonnon mukaan, käsittelet sinä niitä lain kannalta.[I] Niinpä heti tuossa vääryyden teon ja sen kärsimisen kysymyksessä, kun Polos puhui siitä mikä lain mukaan on rumempaa, johtelit sinä tuon lainmukaisuuden luonnon tolaa perille. Sillä luonnon mukaan kaikki mikä on pahempaa on rumempaa, siis myös vääryyden kärsintä, mutta lain mukaan vääryyden teko. Sillä eipä moinen tila, vääryyden kärsintä, sovi miehelle, vaan orjalle,[79] jonka on parempi kuolla kuin elää, koskei hän, sorron ja häväisyn häntä kohdatessa, kykene suojelemaan itseänsä eikä ketään muuta, jota hän rakastaa. Mutta minun luullakseni heikot ihmiset ja suuret joukot ne ovat, jotka lakeja laativat. Itseään varten ja oman etunsa mukaan he vain niitä laativat, etuansa silmällä pitäen he määräävät mikä on kiitettävää, mikä moitittavaa. Pelottaakseen nyt väkevämpiänsä ja niitä, jotka muuten kykenevät etuansa katsomaan, jotteivät hyötyisi heidän edellään, saarnaavat he alati kuinka rumaa ja vääryydellistä on oman hyödyn pyynti, ja että se on vääryyden tekoa, kuu pyrkii saamaan enemmän kuin muut. Itse he kyllä tyytynevät, arvelen ma, jos he, vaikka huonompinakin, saavat kaikki edut tasan.
XXXIX. Tästä syystä siis väitellään lain kannalta vääräksi ja rumaksi, jos joku pyrkii saamaan enemmän etuja kuin muilla on, ja sitä huudetaan vääryydeksi. Mutta luontopa, luullakseni, todistaakin päinvastoin oikeaksi, että[80] paremman ja väkevämmän pitää saaman enempi etuja kuin huonomman ja vähäväkisen. Ja ilmeisestihän asian laita näin yleensä onkin. Niin muiden eläinten kuin ihmistenkin kesken, kokonaisissa valtioissa ja kansakunnissa kaikkialla näet on katsottu oikeaksi, että väkevämpi hallitsee heikompatansa ja omistaa enemmän kuin hän. Sillä minkähän muun oikeuden nojassa Xerxeskään[81] ryhtyi sotaan Helleenejä ja hänen isänsä Skythalaisia vastaan tai — vaan voisihan sellaisia esimerkkejä mainita vaikka tuhansia. Nämät ne mielestäni toimivat luonnon ja, Zeus avita! luonnon lain mukaan, vaikka ehkeivät sen lain mukaan, jonka me sepustamme.[82] Pienistä pitäen otamme näet oman sukumme paraat ja väkevimmät ja orjuutamme heitä loitsuilla ja lumouksilla, niinkuin jalopeurain pentuja kesytellään, väittäin että muka tulee noudattaa yhdenvertaisuutta ja että siinä on kauneus ja oikeus. Mutta jospa vain kerran oikein aimoluontoinen mies ilmestyy keskellämme, kyllä hän, luulen ma, pian ravistaa yltään kaikki nuo kahleet, murtaa aidat ja pääsee vapaaksi; hän tallaa tomuun kaikki meidän kaavat, loitsut ja taikakeinot, kaikki luontoa vastaan sotivat lait, ja nousten kapinaan kohoo hän herraksemme, tuo entinen orjamme — ja siinä luonnon oikeus ilmenee loistossaan. Näkyypä Pindaroskin[83] viittaavan siihen mitä sanon, tuossa laulussa jossa hän lausuu:
Laki kuningas on kaikkienNiin jumalain kuin ihmisten;
Tämä laki — sanoo hän —
Väkivallan työnkin oikeuttaa,Sit' eistää käsin voimakkain,Herakleen töistä päättäin: ostamatta hän — —
jotenkin tuohon tapaan hän puhuu, sillä en muista laulua ulkoa: hän kertoo miten Herakles ajoi pois Geryonin härät, niitä häneltä lahjaksi saamatta tai ostamatta, koska luonnon oikeuden mukaista on, että härät ja kaikki muukin huonompien ja vähäväkisten tavara kuuluu uljaammalle ja väkevämmälle.
XL. Tämä on totuus, ja sen älyät itsekkin, jos heität menemään filosofiasi ja ryhdyt tärkeämpiin asioihin. Filosofia on kyllä, Sokrates, hauskaa, jos sitä nuoruuden aikana maltillisesti harjoitellaan. Mutta jos sen harrastusta jatketaan kohtuullista kauemmin, sukeuu siitä turmio ihmisille. Sillä olkoonpa joku vaikka kuinka hyvälahjainen, jos hän harjoittaa filosofiaa vanhemmaksikin tultuaan, täytyy hänen jäädä taitamattomaksi kaikissa niissä asioissa, joihin tarvitsee perehtyä, jos aikoo tulla jaloksi kunnon mieheksi ja saavuttaa mainetta ja vaikutusvaltaa. Nuo "filosoofit" jäävät tietämättömiksi valtion asetuksista[84] ja siitä puhetavasta, jota on käyttäminen, kun on tekemisissä ihmisten kanssa sekä yksityisissä että julkisissa oikeus-asioissa; heillä ei ole ollenkaan tietoa ihmisten mielihaluista ja intohimoista, sanalla sanoen ei heidän mielenluonteestaan.[85] Kun he sitten ryhtyvät käsittelemään jotakin yksityistä tai julkista asiaa, joutuvat he perin naurettaviksi, samoin kuin luultavasti valtiomiehetkin, jos he vuorostaan rupeisivat osallisiksi teidän keskusteluihinne ja jutelmiinne. Sillä tähän sopii tuo Euripideen[86] lauselma: kukin loistaa sillä alalla
"ja suuntaa sinne rientojaan ja siihen käyttää parhaan osan päivästään, miss' oivimmaks on taidoltaan hän varttunut."
Vaan sitä alaa missä joku on huono, sitä hän karttaa ja herjaa, samalla kuin hän kiittelee toista alaa, suosien siinä omaa itseänsä, koska luulee siitä itselleenkin kiitosta valuvan. Vaan oikeinta on, luullakseni, käydä keskutietä ja olla osallisena molemmista: filosofiasta sen verran kuin sivistyksen takia on edullista sitä omistaa; eikä nuoren miehen olekkaan sopimatonta harjoitella filosofiaa. Mutta jos mies vielä vanhempanakin filosofoitsee, niin asia käy naurettavaksi, Sokrates. Minusta tuntuu suhteeni filosofian harjoittajiin olevan hyvin samanlainen kuin soperteleviin ja leikitteleviin. Jos näen lapsen, jonka iälle se vielä soveltuu, sopertavan ja leikkivän, katson tuota mielikseni ja se on minusta hauskaa, vapaanomaista ja lapsen iän mukaista; mutta jos kuulen pienen lapsukaisen jo selvästi ja säntilleen puhuvan, on se minusta vastenmielinen ilmiö, joka loukkaa korviani ja tuntuu orjamaiselta. Jos taas kuulee aika miehen sopertavan tai näkee hänen leikkivän, näyttää se naurettavalta ja epämiehuulliselta ja löylytettävältä.[87] Samalta kannalta täytyy minun katsoa myös niitä jotka filosofoivat. Nähdessäni nuorukaisen harrastavan filosofiaa, olen mielissäni, se tuntuu minusta olevan hyvin paikallaan ja minä pidän häntä jalosukuisena miehen alkuna, niinkuin toisaalta se nuorukainen, joka ei ollenkaan filosofiaa harrasta, minun silmissäni on halpasukuinen eikä milloinkaan voi innostua jotain jaloa ja kaunista toimittamaan. Mutta kun näen vanhan miehen vielä filosofiaa ahkeroivan, hennomatta siitä luopua, silloin se jo, Sokrates, on liikaa, ja tuommoista miestä saisi mielestäni jo vitsoilla vinguttaa. Sillä niinkuin jo sanoin, semmoisen miehen, olkoonpa jos kuinkakin lahjakas, täytyy lopuksi menettää kaikki miehuutensa, kun hän karttelee julkisia paikkoja ja kansankokouksia, joissa runoilija[88] sanoo "miesten tulevan mainioiksi", ja nuhjailee nurkassaan kaiken ikänsä, supatellen piilossaan tiesi mitä, kolmen neljän nuorukaisen kanssa: mitään vapaata, suurta ja nuorekasta ei semmoinen koskaan tuo kuuluviin.
XLI. Sinua kohtaan, Sokrates, on mieleni varsin ystävällinen.[89] Tuntuupa miltei minun käyvän sinun suhteesi samoin kuin Zethoksen Amphionin suhteen Euripideen näytelmässä, jonka sanoja äsken mainitsin. Minun tekee mieleni lausua sinulle jotakin samantapaista kuin edellinen virkkoi veljellensä: Sinä "laiminlyöt" Sokrates, "mitä sinun tulisi ahkeroida" ja "jalon henkesi luonteen sinä pilaat matkimalla poikasien eleitä ja vehkeitä, et osanne säälleen asetella sanojas oikeuden neuvoissa, et lausua sattuvaa ja vaikuttavaa sanaa etkä muiden edestä antaa reipasta neuvoa." Ja kuitenkin, kelpo Sokrates — ethän paheksu, kun puhun suopeudesta sinua kohtaan — eikö sinua sentään hieman hävetä olla tuossa tilassa, jossa luulen sinun sekä muiden olevan, jotka yhtenään pyrkivät eteenpäin filosofiassa? Jos nyt joku ottaisi kiinni sinut tai kenen hyvänsä muun sinun kaltaisesi, syyttäen sinua rikoksesta jota et ole tehnyt, ja raahaisi sinut vankityrmään,[90] niin etpä varmaankaan tietäisi apua tai neuvoa: sinun huimaisi päätäsi, seisoisit siinä suu ammollaan osaamatta mitään sanoa, ja tultuasi oikeuden eteen, vaikka varsin halpa ja kurja mies rupeisikin syyttäjäksesi, täytyisi sinun kuolla, jos hän julkeisi ehdottaa sulle kuolemantuomiota. Ja kuitenkin, Sokrates, liekö tuo järkevää,
"Jos miehen lahjakkaanTavattuansa taide tuiki tuhmentaa",
niin ettei hän osaa auttaa itseään, ei pelastaa itseään eikä ketään muuta suurimmista vaaroista, vaan vihamiehensä ryöstävät hänet puille paljaille ja hänen täytyy suorastaan oikeudettomana elää yhteiskunnassa? Tuommoista saapi — suotakoon mun käyttää vähän karkeaa lausetapaa — sivaltaa korvalle kenenkään kostamatta. Ei, "totellos sa neuvoain ja lakkaa" veikkonen, "todisteluista", tosi tointen "runosoitelmaa sa viljele", — niin, viljele sitä mistä "viisaan maineen saat, ja heitä toisillen tuo rikkiviisas", en tiedä sanonko hassutus vai lörpötys,[91] "jost' asuntoos ei kartu leivän kannikkaa." Älä jäljittele miehiä, jotka mokomia turhia todistelevat, joutavia jaarittelevat, vaan niitä joilla on eloa ja mainetta ja paljo muuta hyvää.
XLII. Sokrates. Jos sieluni olisi kullasta, Kallikles, etkö luule että ihastuisin, jos löytäisin jonkun noista kivistä, joilla kullan puhtautta tutkitaan, jopa parhaan, semmoisen että kun sen rinnalle panisin sieluni, voisin, jos se todistaisi mun hyvin hoitaneen sieluani, tietää, että se koetinkivi riittää enkä tarvitsisi sen enempää tutkimista?[92]
Kallikles. Mitä varten semmoista kyselet, Sokrates?
Sokrates. Sen sanon sinulle: nyt uskon, sinut tavattuani, tehneeni tämmöisen onnellisen löydön.
Kallikles. Miten niin?
Sokrates. Tiedän hyvin, että jos sinä tunnustat oikeiksi ne aatteet, jotka asuvat sielussani, ne jo semmoisenaan ovat todet. Arvelen näet, että ken aikoo pätevästi tutkia sielua, elääkö se oikein vai eikö, hänellä tulee olla yhtaikaa kolme ominaisuutta jotka kaikki löytyvät sinulla, nim. älyä, suopeutta ja rohkeapuheisuutta. Tapaan usein ihmisiä, jotka eivät kykene minua tutkimaan syystä etteivät ole älykkäitä niinkuin sinä. Toiset ovat kyllä älykkäitä, mutta eivät tahdo sanoa minulle totuutta, sentähden etteivät pidä väliä minusta niinkuin sinä. Nämä kaksi vierasta taas, Gorgias ja Polos, ovat kyllä älykkäitä ja minun ystäviäni, mutta heiltä puuttuu rohkeutta ja he kainostelevat enemmän kuin kohtuullista on. Vai eikö niin? Meneehän heidän ujoutensa niin pitkälle, että he pelkästä ujoudesta menevät puhumaan kumpikin vastoin omaa itseänsä monen ihmisen kuullen, jopa tärkeimmistä asioista juteltaissa. Mutta sinulla on kaikki nuo avut, joita ei muilla ole. Sinä olet kyllin sivistynyt, kuten monet Athenalaiset voivat todistaa, ja minua kohtaan olet suopea. Mistä sen päätän? Sen sanon sinulle. Minä tiedän teitä olleen neljä opin osakasta ja tiedon toveria: sinä, Tisandros Aphidnaista, Andron Androtionin poika ja Nausikydes Kholargosta.[93] Kuulin teidän kerran tuumivan, mihin määrään asti sopisi viisautta viljellä, ja muistan sen mielipiteen päässeen voitolle teidän keskenänne, ettei saisi innostua harjoittamaan filosofiaa tuiki tarkasti, vaan te kehoititte toisianne olemaan varoillanne, ettette tulisi ylenmäärin viisaiksi, niin että itse huomaamattanne siitä pilaantuisitte. Koska nyt kuulen sinun antavan minulle saman neuvon, jonka annoit paraille ystävillesi, on tässä minulle riittävä todistus, että todella olet suopeamielinen minulle. Ja ettei sua vaivaa liika ujous, vaan uskallat puhua suusi puhtaaksi, sen sanot itse ja sen todistaa myös puhe jonka vastikään minulle pidit. Siis olemme nyt tästä asiasta selvillä: jos sinä keskustellessamme myönnät jonkun mielipiteeni oikeaksi, on tämä kyllin pätevästi tutkittu sekä minun että sinun puolelta eikä sitä tarvitse panna uuden koetteen alaiseksi. Sillä etpä milloinkaan olisi mielipiteeseeni myöntynyt älyn puutteesta etkä liiallisesta ujoudesta, etkä taas myöntyne siihen pettääksesi minua, sillä olethan ystäväni, niinkuin itsekkin sanot. Missä siis mielipiteemme käyvät yhteen, siinä on todella jo totuuden perille saavuttu. Mutta kaikkein tärkeintä on kai, Kallikles, tutkia sitä asiaa, jonka johdosta sinä moitit minua, nim. millaisen miehen tulee olla, mitä hänen tulee harrastaa ja mihin määrään asti, niin vanhempana kuin nuorempana. Sillä jos minun elämäni jossakin kohden ei käy oikeaan suuntaan, niin tiedä se, etten ehdon tahdon hairahda, vaan paremman tiedon puutteesta. Niinkuin siis olet alkanut minua oikeaan opastaa, niin älä lakkaa siitä, vaan selitä minulle täydellisesti, mikä se on tuo minun harrastettavani asia ja millä tavoin voin sen saavuttaa. Ja jos huomaat minun nyt kyllä olevan samaa mieltä kuin sinä, mutta myöhemmin menettelevän toisin kuin olen oikeaksi myöntänyt, niin pidä minua aika hölmönä äläkä milloinkaan enää ohjaa minua oikeaan, koskapa olen ihka arvoton. Toistappa nyt minulle alusta asti, missä sinä ja Pindaros sanoitte oikean olevan, nimittäin luonnon mukaan. Siinäkö, että väkevämpi vie heikommalta tavaran, että parempi hallitsee huonompia ja että aimompi omistaa enemmän kuin halvemmat? Ethän väitä tuon oikean olevan jotakin muuta, vai muistanko oikein?
XLIII. Kallikles. Juuri niin sanoin tuonain ja sanon vieläkin.
Sokrates. Mutta sanotko sinä samaksi parempaa ja väkevämpää?[94] Sillä en äskenkään saanut oikein tajutuksi, miten tarkoitit. Kutsutko väkevämpiä paremmiksi ja tuleeko heikompien totella väkevämpiä? Näytithän silloinkin mielestäni viittaavan siihen että suuret valtiot luontaisen oikeuden nojassa hyökkäävät pieniä vastaan, koska ovat näitä väkevämmät ja mahtavammat, niin että väkevämmyys, mahtavammuus ja paremmuus ovat merkitykseltään samaa. Vai voiko samalla olla parempi ja kuitenkin heikompi ja vähäväkisempi, tai väkevämpi ja kuitenkin pahempi? Vai onko paremman ja väkevämmän merkitys sama? Määrittele minulle nyt täsmälleen tämä: merkitseekö väkevämpi, parempi ja mahtavampi samaa vai onko niillä eri merkitys kullakin?
Kallikles. No sanon sen sinulle selvään: ne ovat samaa.
Sokrates. Eikös monien joukko luonnon mukaan ole väkevämpi yhtä? Ja nuo monet nehän lakia laativat tuota yhtäkin varten, kuten äsken sanoitkin?
Kallikles. Niinpä kyllä.
Sokrates. Noiden monien säädökset ovat siis väkevämpien säätämät?
Kallikles. Aivan niin.
Sokrates. Siispä myös parempien, sillä väkevämmäthän sinun puheesi mukaan ovat paremmat?
Kallikles. Niin.
Sokrates. Eikös heidän säädelmänsä ole luonnon mukaan kauniita, koskapa ovat väkevämpien tekemiä?
Kallikles. Ovat.
Sokrates. Mutta nuo monet nehän oikeaksi säätävät, kuten sinä äsken sanoit, että kaikilla pitää olla samat edut ja että häpeällisempi on tehdä vääryyttä kuin kärsiä sitä? Onko niin vai eikö? Älä nyt huoli ujoudesta hämmentyä, vaan sano pois: päättävätkö nuo monet oikeaksi vai eikö, että kaikilla pitää olla samat edut eikä toisilla enemmän ja että on rumempi tehdä kuin kärsiä vääryyttä? Älä ole suomatta minulle tätä vastausta,[95] Kallikles, jotta, jos myönnät mielipiteeni oikeaksi, saisin sille vahvaa tukea semmoisen miehen myönnöstä, joka kykenee asiat oikein älyämään.
Kallikles. No niin, nuo monet päättävät ja säätävät niin.
Sokrates. Siis ei ainoastaan lain vaan luonnonkin mukaan on rumempi tehdä kuin kärsiä vääryyttä, ja on oikein että kaikilla on samat edut. Eipä siis tainnut olla aivan totta mitä ylempänä lausuit, että laki ja luonto ovat vastakkain, etkä myös tainnut olla aivan oikeassa kun syytit minua, että vastoin parempaa tietoani käytän puheissa semmoisia kujeita, että kun toinen puhuu luonnon kannalta, minä johtelen päätelmät lain kannalle ja päinvastoin.
XLIV. Kallikles. Tuo mies ei vain lakkaa lavertamasta! Sano minulle, Sokrates, etkö sinä tuon ikäisenä häpee sanoja saivartamasta ja väijymästä? Jos toinen varomatta tulee sopimatonta sanaa käyttäneeksi, sieppaat sinä sen heti, muka kuin hyvänkin saaliin löydettyäsi! Luuletko minun väkevämmistä puhuessani tarkoittaneeni muita kuin parempia?[96] Enkö jo kauan ole sanonut, että parempi ja väkevämpi minusta merkitsee samaa? Vai luuletko minun sitä tarkoittavan, että kokoontuu roskaläjä orjia ja muuta mitätöntä väkeä, joilla ehkä vain on enempi ruumiillista voimaa, ja nuo sitten sanovat että juuri tuo sama on lakia?
Sokrates. No niin, sa viisahin Kallikles! Niinkö tarkoitat?
Kallikles. Juuri niin.
Sokrates. Jonkun aikaa minä tosiaan jo arvelin sinun jotakin semmoista tarkoittavan tuolla "väkevämmälläsi", ja kyselin sentähden sitä toistamiseen, koska haluan varmasti tietää mitä sinä sillä ymmärrät. Sillä ethän sinä[97] kumminkaan ole sitä mieltä että kaksi on paremmat yhtä taikka että orjasi ovat sinua paremmat, sentähden että ovat ruumiiltaan sinua vahvemmat. Sanoppa siis minulle alusta alkain, keitä tarkoitat noilla "paremmilla", koska et ruumiiltaan väkevämpiä tarkoita? Ja kuules, sinä ihmeteltävä mies! opastele minua hieman lempeämmin oppiisi, jotten karkaisi koulustasi!
Kallikles. Sinä ivaat, Sokrates.
Sokrates. En, kautta Zethoksen,[98] ivaakkaan, Kallikles, tuon, jota äsken käytit ivataksesi minua niin paljon! Ei, vaan sano nyt: keitä tarkoitatkaan noilla "paremmilla"?
Kallikles. Oivallisempia tarkoitan.
Sokrates. Näetköhän, että itse latelet pelkkiä sanoja, mutta et ilmaise itse asiaa! Etkö voi lausua minulle selvään, tarkoitatko noilla paremmilla ja väkevämmillä järkevämpiä vai joitakin muita?
Kallikles. Niin, totta Zeuksen, juuri niitä varsinaisesti tarkoitankin.
Sokrates. Sinun väitteesi mukaan on siis usein yksi ymmärtäväinen tuhansia tuhmia väkevämpi, ja tämän tulee hallita vaan heidän totella, ja hallitsijalla pitää olla enemmän hyvää kuin hallituilla sillä tätähän sinä ymmärtääkseni tahdot sanoa, enkä minä sinun sanojasi vaani — jos tuo yksi on noita tuhansia väkevämpi.
Kallikles. Niin sitä minä juuri tarkoitankin; sillä se on mielestäni luontaista oikeutta, että jalompi ja järkevämpi hallitsee huonompiaan ja omistaa enemmän kuin he.
XLV. Sokrates. Pysähdy nyt tähän! Mitäs sanot taas siihen? Otaksu, että meitä olisi monta henkeä yhdessä, kuten nyt, ja meillä olisi paljo ruokia ja juomia yhteisesti tarjonamme; mutta olisimme monenlaista väkeä, toiset vahvoja, toiset heikkoja, vaan yksi meistä olisi näissä asioissa muita ymmärtäväisempi, nim. lääkäri, jos kohta hän luonnollisesti olisikin ruumiin voimiltaan toisia väkevämpi, toisia heikompi, eiköhän hänen, kun syömisiin nähden olisi meitä muita ymmärtäväisempi, täytyisi tässä kohden myös olla parempi ja väkevämpi?
Kallikles. Epäilemättä.
Sokrates. Tuleeko hänen siis, koska hän on parempi, saada näistä ruuista enempi kuin meidän, vai pitääkö hänen hallitusvaltansa johdosta tosin jakaa ne kaikki, mutta niitä nauttiessaan ja omaa ruumistaan varten kuluttaessaan ei saada enempää kuin muutkaan, ellei hän tahdo siitä vahinkoa kärsiä, vaan hänen tulee saada toisiin verraten enemmän, toisiin vähemmän? Mutta jos hän sattuu olemaan kaikista heikoin, tulee hänen, tuon paraimman, saada kaikkein vähimmin, Kallikles — eikö niin, veliseni?
Kallikles. Tiesi, mitä jutteletkaan syötävistä ja juotavista ja lääkäreistä ja jonnin joutavista! En minä niistä!
Sokrates. Sanotko ymmärtäväisempää paremmaksi? Myönnä tai kiellä!
Kallikles. Sanon.
Sokrates. Mutta eikö paremman pidä saaman enemmän?
Kallikles. Niin, mutta ei ruokia eikä juomia.
Sokrates. Ymmärrän; mutta ehkä enemmän vaatteita — ja kutomataitoisimman tulee saada suurin vaate ja kävellä, väljin ja komein puku yllään.
Kallikles. Mitä vietävän vaatteita?
Sokrates. Mutta kenkiä täytyy toki ilmeisesti sen saada enemmän, joka niihin nähden on ymmärtäväisin ja paras. Suutarin tulee siis kaiketi saada isoimmat kengät ja tallustella suurimmat kengät jalassaan.
Kallikles. Mene kenkines! Ettäs yhtenään lavertelet!
Sokrates. No jollet semmoisia tarkoita, niin kenties tämmöistä: esimerkiksi maamiehen, joka ymmärtää maanviljelystä ja on siinä etevä, hänen tulee kaiketi saada runsaimmat siemenjyvät ja kylvää peltoonsa enemmän siementä kuin muut.
Kallikles. Ainapa vain puhut tuota samaa, Sokrates.
Sokrates. Enkä ainoastaan samaa, Kallikles, vaan myös samoista.
Kallikles. Niin, jumaliste, puhutkin tosiaan aina vain suutareista, vanuttajista, keittäjistä ja lääkäreistä, ikäänkuin keskustelumme ollenkaan koskisi semmoisia.
Sokrates. Etkö siis jo sanone, missä kohden tuo parempi ja ymmärtäväisempi on oikeutettu enemmän saamaan kuin muut? Vai etkö siedä, että minä sen ilmaisen etkä itsekkään huoli sanoa?
Kallikles. Olenhan sen jo aikoja sanonut. Ensiksikin paremmista puhuttaissa, keitä ne ovat, en niillä tarkoita suutareita enkä keittureita, vaan niitä jotka, valtion asioissa järkevinä, älyävät millä tavoin sitä paraiten on hallittava, eikä ainoastaan järkeviä, vaan myös urheita, semmoisia jotka pystyvät tuumansa toteuttamaan eivätkä uuvu sielun velttouteen.
XLVI. Sokrates. Näetkö, paras Kallikles, ettemme syytä toisiamme samasta, sinä minua ja minä sinua? Sinä väität minun aina samaa hokevan ja moitit minua siitä; minä sinua päinvastoin, ettet koskaan puhu samoin samoista asioista, vaan määrittelet noita parempia ja väkevämpiä milloin ruumiillisesti vankemmiksi, milloin järkevämmiksi, ja nyt tulet taas toisen määritelmän kanssa: jonkinlaisia urhollisempia sinä nyt tarkoitat noilla väkevämmillä ja paremmilla. No, sano nyt kerta kaikkiaan, keitä nimität sinä paremmiksi ja väkevämmiksi ja missä kohden?
Kallikles. Mutta olenhan sen jo sanonut: valtiotoimia ymmärtäväiset ja urheat. Sillä tämmöisten sopii valtiota hallita ja oikein on, että he saavat enemmän etuja kuin muut, hallitsijat enemmän kuin hallittavat.
Sokrates. Entäs itseäänkin, ystäväni?[99]
Kallikles. Mitä tarkoitat?
Sokrates. Että kukin hallitsee omaa itseään. Vai eikö olekkaan tarpeen hallita itseänsä, vaan ainoastaan muita?
Kallikles. Mitä tarkoitat tuolla "joka hallitsee itseänsä"?
Sokrates. En mitään sen kummempaa, vaan tarkoitan samaa mitä ihmiset yleensä, nimittäin siveää ja itsensä-hillitseväistä, joka hallitsee itsessään asuvia haluja ja himoja.
Kallikles. Kuinka herttaisen lapsellinen oletkaan! Sinä tarkoitat siis noita yksinkertaisia hölmöjä, noita siivoja?
Sokrates. Vaikkapa niinkin! Tietäneehän jokainen, että niitä tarkoitan.
Kallikles. Aivan niitä, Sokrates.[100] Sillä kuinka ihminen voisi onnen saavuttaa kenenkään toisen vallan alaisena? Ei, toista on hyvä ja oikea luonnon mukaan, ja senpä esitän nyt sinulle suoraan ja ujoilematta. Ken tahtoo oikein elää, hän laskekoon halunsa ja himonsa valloilleen elköönkä niitä kuritelko, ja olkootpa jos kuinka suuret, pitää hänen osata tarmollaan ja älyllään niitä palvella ja tyydytellä, mikäli himo hänessä mihinkin syttyy. Mutta sepä ei olekkaan, luulen ma, useimpien ihmisten vallassa, ja sentähden he häpeissään soimaavat noita toisia, siten salatakseen omaa saamattomuuttaan, ja herjaavat hillimättömyyttä rumaksi, tahtoen, kuten jo edellä sanoin, taivuttaa paremmankin luontoisia ihmisiä orjan-ikeen alle; ja kun eivät itse osaa hankkia himoilleen tyydytystä, veisaavat he raukkamaisuudessaan siveyden ja oikeamielisyyden ylistystä. Niinpä tosiaan; sillä keitten osaksi alkuaan tuli onni olla kuninkaan poikia tai luontaisella kyvyllään hankkia itselleen joku arvo-asema tai yksinvalta tai herruus, mikähän tosiaan olisi tämmöisille rumempaa ja pahempaa kuin itsensähillintö? Nekö joilla on tilaisuus nauttia kaikkea hyvää, kenenkään panematta esteitä heidän eteensä, nekö itse korottaisivat herraksensa tyhmän joukon lakisäännöt, lorut ja porut?[101] Vai eikö tuo oikeuden ja itsehillinnön ihanuus saattaisi heitä sangen surkeaan tilaan, kun eivät kykenisi jakelemaan ystävilleen runsaampaa osaa kuin vihamiehilleen, jopa vaikka hallitsevatkin yhteiskunnassaan? Ei, Sokrates, — totuuden mukaan, jota sanot harrastavasi, on asian laita näin: hekumassa, hillimättömyydessä ja vapaudessa, jos niistä vain on auttajiksi nautintoon, niissä se vasta onkin miehenkunto ja onnellisuus. Mutta kaikki muut, nuo korukalut, nuo luonnottomat ihmisten keksimät sopimukset ovat tyhjää lorua ja arvotonta rojua.
XLVII. Sokrates. Uljaasti ainakin sinä, Kallikles, ryntäät mielipidettäni vastaan ja puhut ujostelematta. Sillä lausuthan nyt selvään sen, mitä muut tosin ajattelevat, mutta eivät tahdo lausua. Pyydän siis sinua ettet millään muotoa tee takaperoa, jotta todellakin kävisi selville, miten on oikein eläminen. Sanoppa siis minulle: väitätkö että himoja ei saa hillitä, jos tahtoo olla semmoinen kuin tulee olla, vaan ne pitää päästää valloilleen ja antaa niille tyydytystä jos jostakin päin ja että siinä on miehenkunto?
Kallikles. Kyllä niin vain väitänkin.
Sokrates. Ei siis olla oikeassa, kun onnellisiksi kiitellään niitä, jotka eivät mitään kaipaa?[102]
Kallikles. Sitten kivetkin ja kuolleet haudassa olisivat onnellisimmat.
Sokrates. Mutta kyllä elämä sellainenkin kuin sinä suosit on vaikea.[103] Enpä tosiaan kummeksisi, jos Euripides puhuu totta noissa säkeissään:
"Ken tiesi, eikö elo tääll' oo kuolemaa ja kuolo elämää?"
ja emmekö oikeastaan olekkin kuolleita. Ja olenpa kuullutkin erään viisaan miehen sanoneen, että me nyt täällä olemme kuolleet ja että ruumiimme on hautamme[104] ja se sielumme osa, jossa himot asuvat, on sitä laatua että se herkästi suostuu ja häilyy ylös ja alas. Siitäpä joku sukkela mies, liekö tuo ollut Sikelialainen vai Italialainen, on keksinyt vertauskuvan, vääntäen hiukan sanaa toiseen mieleen, ja sanonut, että tuo mainittu sielun osa, ollen noin hetas uskomaan ja aistillinen,[105] on kuin säkin hetale tai aistiastia. Samoin hän myös sanoi että ohjattomat himon orjat ovat pohjattomat tyhmät kurjat[106] ja sitä sielun osaa heissä, jossa himot sijaitsevat, se kun on aivan hillimätön ja kyltymätön, vertasi hän sen täyttymättömyyden takia reikäpohjaiseen astiaan. Päinvastoin kuin sinä, Kallikles, hän osottaa että Tuonelassa — jolla hän tarkoittaa näkymätöntä mailmaa yleensä[107] — nuo samat pohjattomat ovat surkeimmassa tilassa ja kantavat pohjattomaan astiaansa vettä toisella samoin reikäpohjaisella astialla, seulalla. Mutta seulalla hän, kuten kertojani minulle selitti, tarkoittaa sielua. Seulaan vertasi hän taasen himollisten sielua sentähden, että se on ikäänkuin reikiä täynnä, niin ettei siinä pysy mitään sen löyhän uskon ja unheellisuuden tähden. Nuo ovat nyt kyllä hieman outoja asioita, mutta ne selvittävät kuitenkin mitä tahdon sinulle esittää saadakseni sinua, jos vain suinkin siihen pystyn, muuttamaan mieltäsi, niin että tuon himojaan hillitsemättömän ja kylläänsä saamattoman elämän edestä suosisit säädyllistä elämää ja semmoista joka tyytyy hyvään, mitä milloinkin on saatavissa. Mutta taivutankohan sinua muuttamaan mielesi, niin että uskot säädyllisten olevan irstaita onnellisemmat, vai etkö sinä, vaikka sepittäisinkin jos kuinka monta mointa tarua, siltä sen enempää muuta mieltäsi?
Kallikles. Tuo jälkimäinen arvelusi, Sokrates, oli todenmukaisempi.
XLVIII. Sokrates. Kuules, kun kerron sinulle vielä toisenkin kuvatarun, joka on kotoisin samasta oppipajasta[108] kuin edellinen. Katso, eikö kummankin, kohtuullisen ja hillimättömän ihmisen elämä, sen mukaan kuin sinä sen esität, ole samanlaista kuin jos kahdella miehellä olisi kummallakin paljon astioita:[109] toisen astiat ovat eheät ja täynnä mikä viiniä, mikä mettä, mikä maitoa tai muita senkaltaisia nesteitä, mutta näitä noruu niihin kuhunkin niukoista lähteistä, monen vaivan takaa ja vaikeasti. Saatuaan nyt astiansa täyteen tämä toinen mies ei enää juoksuta niihin lisää, eikä huolehdi mistään, vaan on sen asian puolesta tyynellä mielin. Toisen miehen on tosin, kuten edellisenkin, mahdollinen noruttaa lähteistä nesteitä, vaikka vaivalloisestikkin; mutta koska hänen astiansa ovat rauskat ja reikiä täynnä, täytyy hänen yöt päivät yhtenään ammennella niihin, tai kiusaantua kovissa tuskissa. Jos nyt näiden kahden elintapa on tämänlaatuinen, kehunetkohan vieläkin hillimättömän elämää onnellisemmaksi kuin siveän? Taivutanko sanoillani sinua myöntämään että säädyllinen elämä on säädytöntä parempi, vai enkö taivuta?
Kallikles. Et taivutakkaan, Sokrates. Sillä eihän tuolla, jonka astiat aina ovat täynnä, enää ole mitään sulotunnetta, ja se onkin oikein tuota kiven tapaista elämää, josta äsken puhuin: saatuaan astiansa täyteen hän ei enää tunne iloa eikä surua. Mutta siinä se elämän hauskuus onkin, että aina vahvalti valuu sisään.[110]
Sokrates. Mutta missä paljon valuu sisään, siinä täytyy kai myös paljon vuotaa ulos ja isoista lävistä sitä juoksee pois — eikö niin?
Kallikles. Varsin niin.
Sokrates. Mutta jotain nälkäkurjen[111] elämäähän siinä taas esitätkin, etkä kuolleen tai kiven! Sanoppa minulle: tarkoitatko semmoista tilaa, että isoo ja syö isotessaan?
Kallikles. Kyllä.
Sokrates. Ja että janoo ja juo janotessaan?
Kallikles. Niin, ja väitänpä vielä, että kellä on kaikki himot ja voi ne tyydyttää, hän iloitsee ja elää onnellisena.
XLIX. Sokrates. Hyvä juttu, ystäväiseni! Jatka siitä alusta eteenpäin ja älä kainostele! Eikä minunkaan, kuten näyttää, tarvitse kainostella.[112] Sano siis ensinnä: jos joku on rohtumissa ja niitä syhyy ja hän saa mielin määrin kihnata ihoaan ja jatkaa kihnaamista kaiken ikänsä — elääkö hän onnellista elämää?
Kallikles. Kuinka sopimaton oletkaan, Sokrates! Ihan ilmeisesti rahvaanpuhuja!
Sokrates. Siksipä, Kallikles, sainkin Poloksen ja Gorgiaan hämille, niin että he nolostuivat. Mutta ethän sinä toki, joka olet niin urhollinen, hämmästy etkä nolostu? Vastaa nyt vain!
Kallikles. No — voipi vaikka tuokin, joka kihnaa syhelmäänsä, elää ikänsä suloisasti.
Sokrates. Jos suloisasti, eikö siis myös onnellisesti?
Kallikles. Miksei!
Sokrates. Entäs jos hän ainoastaan kihnaa päätänsä vai — kysynenkö sulta vielä jotakin? Katso nyt, Kallikles, mitä siihen vastaat, jos joku kysyisi sinulta kaikki muutkin tästä seuraavat seikat järjestään, jopa sitäkin mikä näissä tämmöisissä on pääasia: eikö lastenraiskaajien elämä ole rietas, katala ja kurja? Vai uskallatko väittää mokomainkin olevan onnellisia, jos heillä on yltäkyllin saatavana, mitä himonsa halajaa?
Kallikles. Etkö häpee, Sokrates, johtaa puhetta semmoisiin asioihin!
Sokrates. Minäkö sen sinne johdan, oiva veli, vai hänkö, joka häikäilemättä väittää ilossa eläjien, miten hyvänsä iloinnevatkin, olevan onnellisia, eikä tee vähääkään erotusta ilojen välillä, mitkä ovat hyviä, mitkä huonoja? Mutta virka nyt vieläkin minulle: väitätkö sulotunteisen ja hyvän olevan samaa, vai onko jotain sellaistakin sulotunteista joka ei ole hyvää?
Kallikles. Ettei puheeni tulisi ristiriitaista, jos sanoisin olevan jotain toisenlaistakin sulotunteista, väitän niiden olevan yhtä.[113]
Sokrates. Sinä pilaat edelliset puheemme, Kallikles, etkä enää voi minun kanssani kunnollisesti tutkia totuutta, jos puhut toisin kuin ajattelet.
Kallikles. Samoin sinäkin, Sokrates.
Sokrates. Jos niin teen, en suinkaan menettele oikein, yhtä vähän kuin sinäkään. Mutta tarkasta nyt kuitenkin asiaa, sinä miekkoinen! Eihän hyvä ole siinä, että kaikin keinoin nautitaan iloa? Sillä jos niin olisi, seuraisi siitä ilmeisesti kaikki nuo ilkeät asiat, jotka äsken annoin arvattavaksi ja paljo muutakin vielä.
Kallikles. Niin ainakin sinun arvelusi mukaan, Sokrates.
Sokrates. Pysytkö todella jäykästi mielipiteessäsi, Kallikles?
Kallikles. Pysyn kuin pysynkin.
L. Sokrates. Saammeko siis käydä käsiksi väitelmääsi siinä mielessä, että sinä puhut tosissasi?
Kallikles. Vallan varmasti.
Sokrates. No niin! Koska siis olet sitä mieltä, niin selvitä minulle tämä seikka: myönnätkö minkään tieteen olevan?
Kallikles. Myönnän vainkin.
Sokrates. Ja etkö jo ennen sanonut jonkun urheudenkin olevan olemassa tieteen ohessa?
Kallikles. Sanoin niin.
Sokrates. Kaiketi siis ajattelit urheuden olevan jotakin muuta kuin tieteen, niiden olevan kaksi eri asiaa?
Kallikles. Kaiketi niin!
Sokrates. Entäs ovatko sulotunne ja tiede samaa vai eikö?
Kallikles. Eri asioita ne kai ovat, sinä ilmetty viisaus.[114]
Sokrates. Onko urheuskin toista kuin sulotunne?
Kallikles. Totta kai.
Sokrates. No muistakaamme nyt se: Kallikles Akharnaista[115] väittää että suloisa ja hyvä ovat samaa, mutta että tiede ja urheus eroavat keskenään sekä myös hyvästä.[116]
Kallikles. Ja Sokrates Alopekaista ei myönnä sitä — vai myöntääkö hän?
Sokrates. Ei myönnä, eikä luulteni Kallikleskaan, jos hän vain oikein tarkastaa omaa itseään. Tai sanoppa minulle: etkö luule niiden, joiden käy hyvin, kokevan päinvastaista tunnetta kuin niiden, joiden käy huonosti?
Kallikles. Luulen.
Sokrates. Jos siis nämä kaksi asiaa ovat toistensa vastakohdat, eikö niiden suhde keskenään välttämättä ole sama kuin terveyden ja sairauden? Sillä eihän ihminen yht'aikaa ole terve ja sairas eikä hänestä samalla kertaa lähde terveys ja tauti?
Kallikles. Mitä sillä tarkoitat?
Sokrates. Sitä mitä näet, jos erikseen tarkastelet mitä ruumiin osaa tahansa. Sairastaahan ihminen toisinaan silmätautia, jota sanotaan hätäräsilmäisyydeksi?
Kallikles. Tietäähän sen.
Sokrates. Eihän samat silmät silloin ole terveet?
Kallikles. Ei suinkaan.
Sokrates. No entä sitten? Kun hän pääsee silmätaudista, meneekö häneltä siinä myös silmien terveys, niin että häneltä lopuksi katoo kumpikin?
Kallikles. Ei nyt kumminkaan.
Sokrates. Sehän olisikin kummallista ja järjetöntä, vai miten?
Kallikles. Peräti.
Sokrates. Vaan vuoronsa kutakin hän, arvaan ma, saa ja menettää.
Kallikles. Myönnetään.
Sokrates. Eikö voiman ja heikkouden ole laita sama?
Kallikles. On kyllä.
Sokrates. Ja nopeuden ja hitauden?
Kallikles. Aivan.
Sokrates. Entäs hyvät olot ja onnellisuus ja toisaalta näiden vastakohdat huonot olot ja kurjuus, eivätkö nekin ole samassa suhteessa keskenään: vuorotellen ne saadaan ja niistä erotaan?
Kallikles. Varmaan.
Sokrates. Jos siis huomaamme joitakin asioita, joista ihminen samalla eroaa kuin hän ne omaa, on selvä, etteivät ne ainakaan ole hyvä ja paha. Olemmeko siinä yhtä mieltä? Tuumi tarkoin, ennenkuin vastaat!
Kallikles. Ihmeesti mielelläni minä sen myönnän.
LI. Sokrates. No, palataanpa nyt niihin, mitkä edellä sovittiin tosiksi! Sanoitko isoamisen tuntuvan suloisalta vai tukalalta? Tarkoitan itse nälän näkemistä.[116 b]
Kallikles. Tukalalta toki ainakin minusta; mutta syöminen nälkäiseen vatsaan on suloisaa.
Sokrates. Niin minustakin, sen ymmärrän. Mutta isoaminen itsessään on kuitenkin tukalaa — eikö niin?
Kallikles. Kyllä.
Sokrates. Ja eikö myös janoaminen?
Kallikles. Onpa kovinkin.
Sokrates. Tarvitseeko minun enempiä kysellä, vai joko myönnät jokaisen kaipion ja himon olevan tukalaa?
Kallikles. Myönnän. Älä enempiä kysele?
Sokrates. Hyvä! Mutta janoissaan juomisen sanoit sinä olevan suloista, eikö niin?
Kallikles. Sanoin.
Sokrates. Eikö siinä mitä sanoit tuo "janoissaan" osota kivuntunnetta?
Kallikles. Kyllä.
Sokrates. Mutta juominen on kaipion tyydytystä ja tuntuu siis suloisalta?
Kallikles. Niin.
Sokrates. Sanot siis ihmisen juodessaan iloa nauttivan?
Kallikles. Varmaan.
Sokrates. Janotessaan siis?
Kallikles. Niin.
Sokrates. Kipua tuntiessaan?
Kallikles. Niin.
Sokrates. Tajuatko nyt, mitä sanoistasi johtuu? Kun sanot jonkun janotessaan juovan, sanot hänen samalla tuntevan kipua ja mielisuloa. Vai eikö tuo tapahdu yhdellä kertaa, samaan aikaan ja samassa paikassa, sielussa tai ruumiissa, kummassa vain tahdot? Sillä eipä luullakseni sillä ole väliä tässä. Onko niin vai eikö?
Kallikles. Niin on.
Sokrates. Vaan sanoithan, että kenen hyvin käy, hänen on mahdoton samalla käydä huonosti?
Kallikles. Niin sanoinkin.
Sokrates. Mutta myönsit mahdolliseksi kipuakin tuntiessaan nauttia sulotunnetta.
Kallikles. Siltä näyttään.
Sokrates. Ei siis sulotunteen nautinto ole onnellisna-oloa eikä tukalan tunteminen ole onnetonnaoloa. Näin on siis sulotunteinen jotakin toista kuin hyvä?
Kallikles. En tiedä, mitä viisastelullas tavoitat, Sokrates.
Sokrates. Tiedät vainkin, vaikka tahallasi tenäät vastaan ja tekeydyt tuhmaksi, Kallikles. Ja pitkitä nyt vain eteenpäin!
Kallikles. Mitäs yhtenään lörpötät?
Sokrates. Jottas huomaisit, mimmoisena viisaana sinä minua neuvot oikeaan. Emmekö me jokainen juotuamme samalla lakkaa janoamasta ja suloa tuntemasta?
Kallikles. En minä tiedä, mitä sinä puhut.
Gorgias. Älä suinkaan suutu, Kallikles, vaan vastaa meidänkin takia, jotta päästäisiin puheiden perille.
Kallikles. Niin, kun tuo Sokrates aina on tuommoinen, Gorgias! Pieniä, tyhjänpäiväisiä juttuja hän jauhaa, kyselee ja kumoilee.
Gorgias. Mitäs sinä siitä väliä pidät? Eihän sinun ole siitä tili tehtävä. Antau nyt vain Sokrateen kumoiltavaksi, miten hän vain tahtoo!
Kallikles. Kysele sitte edelleen vähäpätöisiä, joutavia juttujasi, koska Gorgias niin mielii.
LII. Sokrates. Oletpa onnellinen, Kallikles, ettäs olet varemmin päässyt perehtymään suuriin kuin pieniin salaisuuksiin.[117] Minä en luullut sitä sallituksi. Mutta jatkappas nyt siitä, mihin jäit, ja vastaa, lakkaammeko jokainen samalla janoamasta ja sulotunnetta nauttimasta?
Kallikles. Lakkaamme.
Sokrates. Eikö ole samoin laita nälän ja muiden himojen: kivun lakattua lakkaa myös nautinnon tunne?
Kallikles. Niin on.
Sokrates. Siis lakataan samalla tuntemasta kipu- ja sulotunteita?
Kallikles. Niin.
Sokrates. Mutta eihän hyvät ja pahat asiat lakkaa yhdessä, sillä senhän jo myönsit. Etkö nyt enää myönnäkkään?
Kallikles. Myönnän. Mitä sitte?
Sokrates. Sitä ystäväni, että hyvä ei ole samaa kuin sulotunteinen eikä paha samaa kuin tukala. Sillä nämä lakkaavat yhdessä, mutta nuo toiset eivät lakkaa. Kuinka siis sulotunteet olisivat samaa kuin hyvä tai tukalan tunteet samaa kuin paha? Jos tahdot, niin katsele asiaa tältäkin kannalta — vaikka en luule sinun sittenkään myöntyvän. Mutta luo nyt kumminkin silmäsi siihen —: Etkö kutsu hyviä hyviksi sentähden että heissä on olemassa hyviä ominaisuuksia, samoin kuin kutsut kauneiksi niitä joissa on kauneutta?
Kallikles. Kyllä.
Sokrates. Sanotko siis hyviksi miehiksi älyttömiä ja pelkureita? Et ainakaan äsken, vaan urheita ja järkeviä sinä niiksi sanoit. Vai etkö semmoisia sano hyviksi?
Kallikles. Kaikin puolin.
Sokrates. No, näitkö milloinkaan ymmärtämättömän lapsen ilottelevan?
Kallikles. Näin monenkin.
Sokrates. Mutta älyttömän miehen et kai vielä nähnyt iloitsevan?
Kallikles. Luulen kyllä sitä nähneeni. Mutta mitä sillä tiedolla teet?
Sokrates. En mitään. Mutta vastaa sinä vain.
Kallikles. No, näin.
Sokrates. No, näitkö järkevän miehen surevan ja iloitsevan?
Kallikles. Kyllä.
Sokrates. Kummatkohan enemmän iloinnevat ja surrevat järkevätkö vai älyttömät?
Kallikles. En luule sillä juuri väliä olevan.
Sokrates. No liepä jo siinäkin kylliksi. Näitkö koskaan pelkurin miehen sodassa?
Kallikles. Kuinka en niitä olisi nähnyt!
Sokrates. Entä vihollisten lähtiessä pois, kummat näyttivät sinusta siitä enemmän iloitsevan pelkuritko vai urheat?
Kallikles. Kumpaisetkin enemmän, tai jollei niin, niin ainakin yhtä paljon.[118]
Sokrates. Ei sillä väliä! Iloitsevatko siis pelkuritkin?
Kallikles. Kovasti.
Sokrates. Ja älyttömätkin, kuten näyttää?
Kallikles. Niin.
Sokrates. Pelkuritko yksin surevat vihollisten lähestyessä, vai surevatko urheatkin?
Kallikles. Kummatkin.
Sokrates. Yhtäläisestikkö?
Kallikles. Ehkä pelkurit pahemmin.
Sokrates. Eivätkö he niiden lähtiessä myös enemmin iloitse?
Kallikles. Luultavasti.
Sokrates. Siis, sinun puheesi mukaan, surevat ja iloitsevat niin älyttömät kuin järkevätkin, niin pelkurit kuin urheatkin yhtäläisesti, pelkurit kuitenkin enemmin kuin urheat.
Kallikles. Niin.
Sokrates. Mutta järkevät ja urheat ovat hyviä, vaan pelkurit ja älyttömät huonoja.
Kallikles. Niin.
Sokrates. Yhtäläisestikkö siis hyvät ja huonot iloitsevat ja surevat?
Kallikles. Yhtäläisesti.
Sokrates. Yhtäläisestikkö siis hyvät ja huonot ovat hyviä ja huonoja, vai ovatko huonot vielä enemmin hyviä ja huonoja?
LIII. Kallikles. En totta jumaliste tiedä, mitä sinä tarkoitat![119]
Sokrates. Etkö tiedä itse sanoneesi, että hyvät ovat hyviä sentähden että heillä on läsnä hyvää, mutta huonot huonoja koska heillä on läsnä huonoutta, mutta sulotunteet ovat tuota hyvää, tukalan tunteet pahaa?
Kallikles. Niin sanoinkin.
Sokrates. Eikö siis iloitsevilla, jos todella iloitsevat, ole tuota hyvää, sulotunteita?
Kallikles. Kuinkas ei?
Sokrates. Eivätkö siis iloitsijat ole hyviä heidän hyvyytensä ollessa heillä läsnä?
Kallikles. Ovat.
Sokrates. Entäs tuskan kärsijät? Eikö heillä ole saapuvilla paha, kivuntunteita?
Kallikles. On.
Sokrates. Sanothan huonojen olevan huonoja huonouden läsnäolon tähden?Vai etkö?
Kallikles. Sanon niin.
Sokrates. Hyviä ovat siis ne jotka iloa nauttivat, huonoja ne jotka tuskaa kärsivät?
Kallikles. Ihan niin.
Sokrates. Ne jotka tätä enemmän tekevät ovat sellaisia enemmän,[120] jotka vähemmin ovat vähemmin, jotka yhtä paljon ovat yhtäläisesti.
Kallikles. Niin.
Sokrates. Etkö sanonut järkevien ja älytönten, pelkurien ja urheiden yhtäläisesti iloitsevan ja surevan, tai pelkurien jopa enemmänkin?
Kallikles. Sanoin.
Sokrates. Johdappa nyt yhdessä minun kanssani näistä myöntymistä päätelmä: sillä sanotaanhan olevan oivaa kahdesti jopa kolmastikkin haastella ja harkita oivia asioita.[121] Sanommehan järkevää ja urheaa miestä hyväksi, vai kuinka?
Kallikles. Kyllä.
Sokrates. Mutta älytöntä ja pelkuria huonoksi?
Kallikles. Aivan.
Sokrates. Vaan iloa nauttivaa taas hyväksi?
Kallikles. Niin.
Sokrates. Ja tuskaa kärsivää huonoksi?
Kallikles. Välttämättä.
Sokrates. Mutta hyvän ja huonon sanoimme tuntevan tuskaa ja iloa yhtäläisesti, ehkäpä huonon enemmänkin?
Kallikles. Niin.
Sokrates. Niinmuodoin huono on yhtä huono ja hyvä kuin hyvä tai ehkä vielä parempi. Eikös tämä ja nuo edempänä sanotut seikat jää johtopäätelmiksi, jos kerran väitellään että suloisalta tuntuva ja hyvä ovat samaa? Eikö se ole siitä välttämätön seuraus, Kallikles?
LIV. Kallikles. Jo kauvan aikaa minä vain kuuntelen sinua, Sokrates, ja myönnän vastustelematta, ajatellen että, jos vaikka piloillaankin on sinulle jossain myöten antavinaan, sinä oitis sieppaat siihen ilomielin niin kuin pienet poikaset.[122] Ethän toki arvele, etten minä kuten kuka muukin ihminen tahansa tiedä, että on parempia ja huonompia nautintoja.
Sokrates. Hoh hoh! Kallikles, kuinka pahankurinen oletkin! Sinä kohtelet minua kuin lasta ja pettelet minua sanoen asian olevan milloin näin, milloin toisin. Enpä kuitenkaan alussa olisi luullut, että ehdon tahdon aioit minua petellä, kun olet ystäväni. Mutta nyt olenkin pettynyt ja minun täytyy nähtävästi, vanhan sananparren mukaan, olla niinkuin oletetaan,[123] ja ottaa vastaan mitä minulle tarjootkin. Tällä kertaa sanot siis, kuten näyttää, että muutamat nautinnot ovat hyviä, toiset huonoja. Niinkö?
Kallikles. Niin.
Sokrates. Ehkä hyödylliset ovat hyviä, vahingolliset huonoja?
Kallikles. Kaiketi.
Sokrates. Hyödylliset ovat ne jotka tuottavat jotakin hyvää, huonot jotka pahaa?
Kallikles. Niin.
Sokrates. Tarkoitat kai semmoisia nautintoja, joita saa tuntea ruumiissa esim. syödessään ja juodessaan, jommoisista meillä juuri on ollut puhe? Jos näistä siis toiset tuottavat ruumiille terveyttä, voimaa tai jotakin muuta ruumiin oivallisuutta, niin ne kai ovat hyviä nautintoja, vaan jotka tuottavat näiden vastakohtia ovat huonoja?
Kallikles. Aivan niin.
Sokrates. Eivätkö tuskatkin samoin ole toiset hyödyllisiä, toiset vahingollisia?
Kallikles. Kuinkas ei.
Sokrates. Eiköhän siis ole valittava ja hankittava itselleen hyödyllisiä sekä nautintoja että tuskia?
Kallikles. Kyllä niin.
Sokrates. Mutta ei vahingollisia?
Kallikles. Se on selvä.
Sokrates. Sillä sitähän mieltä olimme Polos ja minä, jos muistat, että kaikki on tehtävä hyvän saavuttamiseksi. Kaiketi olet sinäkin samaa mieltä, että kaikkein tekojemme tulee tähdätä hyvää ja että meidän on hyvän vuoksi kaikki muut asiat tehtävä eikä päinvastoin hyvää noiden muiden vuoksi? Yhdytkö sinä kolmantena äänelläsi meidän puolellemme?
Kallikles. Kyllä puolestani!
Sokrates. Hyvän vuoksi tulee siis tehdä niin muut asiat kuin suloisatkin eikä hyvää suloisain vuoksi?
Kallikles. Niin aivan.
Sokrates. Onkohan joka miehen vallassa valita ja erottaa suloisain asiain seasta hyvät ja pahat, vai asiantuntijaako tarvittanee kutakin valintaa varten?[124]
Kallikles. Asiantuntijaa.
LV. Sokrates. Muistuttakaamme mieleemme vieläkin mitä minä tuossa tulin sanoneeksi Polokselle ja Gorgiaalle.[125] Sanoin, jos muistat, että on olemassa keinoja, joista toiset tähtäävät sulotunnetta ja tuottavat paljaastaan sitä, mutta eivät tiedä mikä on parempaa, mikä huonompaa; toiset taas tajuavat hyvän ja pahan. Sulotunteiden keinoista määrittelin minä keittotaidon harjaantumiseksi, enkä miksikään taiteeksi; vaan hyvää tarkoittavista esitin lääkärintoimen taiteeksi. Ja nyt rukoilen sinua, Kallikles, ystävyyden jumalan Zeuksen tähden: älä ajattele asiasi vaativan pitämään minua pilanasi, älä vastaa mitä milloinkin sattuu vastoin vakaumustasi äläkä ymmärrä minun sanojani niinkuin pilaa laskisin! Sillä näethän että meillä nyt on puheina asia semmoinen, jota jokaisen ihmisen, kellä on vähänkin mieltä, pitäisi ylinnä harrastaa, nimittäin millä tavoin on elettävä. Onko elettävä sillä tavalla, kuin sinä kehotat elämään, että toimitetaan noita "miehen tehtäviä", pidetään puheita kansalle, harjoitellaan kaunopuheisuutta ja puuhataan valtiotoimissa sillä tavoin kuin te niitä nykyään puuhailette, vai onko elettävä filosofian mukaista elämää, ja missä kohden nämä kaksi elintapaa eroavat toisistaan siitä on kysymys. Meidän on kaiketi paras, kuten äsken jo aloin tehdä, erottaa asiat ja sen tehtyämme sekä keskenämme sovittuamme, sitten, jos on olemassa nämä kaksi eri elintapaa, tutkia missä kohden toinen on toistaan parempi ja kumpaa tulee noudattaa. Ehk'et vielä tiedä, mitä tarkoitan?
Kallikles. En tosiaan.
Sokrates. Lausunpa siis asian selvemmin. Koska olemme sinä ja minä siitä sopineet, että on olemassa joku hyvä ja joku sulotunteinen, ja että sulotunteinen on jotakin toista kuin hyvä, mutta että kumpaakin tähtää joku pyrintö, joku saavuttamisen keino, tässä sulotunteisen, tuossa hyvän tavoittelu, niin — kai sinä kumminkin myönnät minulle näin olevan? Myönnätkö vai etkö?
Kallikles. Myönnän.
LVI. Sokrates. No niin! Myönnäppä siis nyt oikeaksi sekin, minkä minä puhuin heille, jos vain mielestäsi puhuin totta silloin. Sanoin kai että ruoanlaittajan toimi minusta ei näytä olevan mikään taide, vaan harjaantumista; mutta lääkärin toimi näytti mielestäni sitä olevan, koska se, kuten sanoin, tutkii hoidettavainsa luonnonlaadun sekä omain toimenpidettensä perusteet ja osaa tehdä tiliä siitä mitä se milloinkin tekee. Mutta tuo toinen, sulotunnetta tarkoittava, jota se kokonaan palvelee,[126] käy siihen käsiksi ihan umpimähkään, se kun yhtä vähän on tutkinut sulotunteen luontoa kuin sen syitä, ja järkiperusteita vailla ja sanalla sanoen aivan laskuja tekemättä, ainoastaan harjaantumiseen ja kokemukseen turvaten säilyttää muistissaan sen mitä tavallisesti tapahtuu, ja tällä sitten toimittelee sulotunteita. Katso nyt ensin, onko tämä asia mielestäsi riittävästi selvitetty ja onko ehkä tämänkaltaisia pyrintöjä sielunelämänkin alalla, toiset tieteisperusteisia, jotka pitävät edeltäpäin jotakin huolta että sielu saa mitä sille on parasta, toiset siitä väliä pitämättömiä, mutta jotka taas pitävät silmällä, kuten äsken ruumiin, niin nyt yksin sielun sulotunnetta, millä tapaa sitä sille syntyisi, mutta eivät ota tutkiakseen mikä nautinto on parempi mikä huonompi, ne kun eivät muuta mieli kuin hankkia huvia sielulle, olkoon se huonompaa tai parempaa. Minä puolestani luulen sellaisia pyrintöjä olevan, Kallikles, ja väitän sellaisen olevan mielistelyä, niin ruumiin kuin sielun ja kaiken muunkin mielistelyä, missä vain sulotunnetta havitellaan, tähystelemättä mikä siinä lienee parempaa, mikä huonompaa. Kannatatko sinä nyt mielipidettäni tästä vai vastustatko sitä?
Kallikles. En mitenkään, vaan suostun kaikkeen, jotta kerrankin pääsisit puheesi perille ja tehdäkseni myös Gorgiaan mieliksi.
Sokrates. Onkohan asian laita nyt noin ainoastaan yhden sielun suhteen, mutta ei kahden tai useamman?[127]
Kallikles. Ei, kyllä sama on laita kahdenkin ja useamman.
Sokrates. Onko siis mahdollista mielistellä koko joukkoa sieluja yht'aikaa, katsomatta sitä mikä on parasta?
Kallikles. Luulen sen mahdolliseksi.
LVII. Sokrates. Osaatko nyt sanoa, mitkä harrastukset semmoista tekevät? tai pikemmin, jos niin tahdot, vastaa minulle vain kysellessäni, mikä niistä näkyy mielestäsi niin tekevän, mikä ei. Katselkaamme ensiksi esim. huilunsoittoa.[128] Eikö se mielestäsi, Kallikles, näytä olevan sellainen, paljaastaan tavoittelevan nautintoamme eikä ajattelevan mitään muuta?
Kallikles. Niin se näyttää minusta.
Sokrates. Ja eikö kaikki muutkin tuollaiset, semmoiset kuin kitaran soittelu kilpajuhlissa?[129]
Kallikles. Kyllä.
Sokrates. Entä sitte kuorojen harjoitus tehtäviinsä ja dithyrambien sepittely?[130] eivätkö nekin sinusta ole samaa laatua? Vai luuletko Kinesiaan Meleksen pojan pitävän väliä siitä että sanoisi semmoista, josta kuulijat tulisivat paremmiksi, tai luuletko hänen miettivän vain millä keinoin hän osaisi olla yleisölle mieliksi?
Kallikles. Se on ilmi totta ainakin Kinesiaaseen nähden, Sokrates.
Sokrates. No entä hänen isänsä Meles, tähtäsikö hän sitte mielestäsi parasta, kitaraa soitellessaan? Tosin hän ei tähystellyt edes suloisintakaan, sillä hän ikävystytti kuulijoita soitollaan. Mutta tarkkaa nyt tätä: eikö kitaransoitto yleensä ja dithyrambien laulelu sinusta näy keksityn vain sulotunteen takia?
Kallikles. Kyllä minusta.
Sokrates. Entäs tuo murhenäytelmän kunnianarvoisa ja ihmeteltävä runous, mitähän se harrastaa?[131] Eikö sen koko puuha ja harrastus sinusta näy tarkoittavan katselijain miellyttämistä? Vai pyrkiikö se mielestäsi jättämään sanomatta sellaista, joka kyllä on kuulijoille suloisaa ja hauskaa, mutta sen ohessa myös turmiollista? Tai jos jotakin on heille ikävää kuulla, mutta sisältää terveellistä totuutta, lausuu ja laulaako se heille semmoista, olkoot siitä mielissään tai pahoillaan? Kumpaan suuntaan näyttää sinusta traagillinen runous käyvän?
Kallikles. Selväähän on, Sokrates, että se paremmin pyrkii sulotunteen puolelle ja yleisöä miellyttämään..
Sokrates. Emmekö sanoneet, Kallikles, että tuommoinen on mielistelyä?
Kallikles. Kyllä niin.
Sokrates. Kuules nyt: jos runoudelta riisutaan pois sävel, poljento ja runomitta, tokko jää jälelle muuta kuin sanat?
Kallikles. Ei muuta.
Sokrates. Eikö näitä sanoja lausuta suurelle kansan joukolle ja rahvaalle?
Kallikles. Kyllä.
Sokrates. Runous on siis jonkinlaista puhetta kansalle?
Kallikles. Nähtävästi.
Sokrates. Siis on puhetaidekin (retoriikka) puhetta kansalle; vai eivätkö mielestäsi runoilijat harjoittele puhetaidetta katsojain edessä?
Kallikles. Kyllä.
Sokrates. Olemme siis nyt tässä keksineet eräänlaisen puhetaiteen yleisöä varten, jossa on sekaisin lapsia, naisia,[132] miehiä, orjia ja vapaita, toimen jota emme suuresti ihaile. Sillä sanomme sen olevan mielistelyä.
Kallikles. Niin kyllä.
LVIII. Sokrates. No niin. Mitähän on sitte se puhetaide, jota esitetään Athenan kansalle sekä muiden kaupunkien kansalle, noitten vapaiden miesten joukoille?[133] Näyttävätköhän nuo puhujat mielestäsi puheissaan aina pitävän silmällä parasta, sitä että heidän kansalaisensa tulisivat heidän puheistaan mitä paraimmiksi? Vai pyrkivätkö hekin vain miellyttämään kansalaisiaan, ja haastelevatko he, laiminlyöden oman etunsa vuoksi yhteisen hyvän, kukin kansalleen ikäänkuin lapsille koettaen puhua vain sen mieliksi, huolimatta ollenkaan siitä tulevatko ne tuosta paremmiksi vai huonommiksi?
Kallikles. Et enää kysy yhtä vaan kahta asiaa. Kyllä on niitä, jotka, mitä puhuvatkin, puheissaan pitävät huolta kansalaistensa paraasta, jos on toisaalta semmoisiakin puhujia kuin mainitsit.
Sokrates. Riittää jo. Sillä jos tässä onkin kahta lajia, lie kai toinen laji tuota mielistelyä ja häpeällistä puhetta rahvaalle; toinen taas hyvää,[134] nim. pyrkimys kasvattamaan kansalaisten sieluja mitä paraimmiksi ja puhumalla viemään voitolle paraat asiat, olkootpa sitte kuulijoille suloisempia tai sulottomampia. Mutta tämmöistäpä puhetaidetta et vielä koskaan ole nähnyt. Tai jos tiedät mainita jonkun semmoisen puhujan, miks'et ilmoittanut minullekkin ken se on?
Kallikles. En, Zeus paratkoon, nykyisistä puhujista tosin tiedä mainita ketään.