The Project Gutenberg eBook ofGranadan ruusu: RomaaniThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Granadan ruusu: RomaaniAuthor: Jean RameauRelease date: November 28, 2022 [eBook #69436]Most recently updated: October 19, 2024Language: FinnishOriginal publication: Finland: Vakka-Suomen Kirjapaino, 1913Credits: Tuula Temonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK GRANADAN RUUSU: ROMAANI ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Granadan ruusu: RomaaniAuthor: Jean RameauRelease date: November 28, 2022 [eBook #69436]Most recently updated: October 19, 2024Language: FinnishOriginal publication: Finland: Vakka-Suomen Kirjapaino, 1913Credits: Tuula Temonen
Title: Granadan ruusu: Romaani
Author: Jean Rameau
Author: Jean Rameau
Release date: November 28, 2022 [eBook #69436]Most recently updated: October 19, 2024
Language: Finnish
Original publication: Finland: Vakka-Suomen Kirjapaino, 1913
Credits: Tuula Temonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK GRANADAN RUUSU: ROMAANI ***
Romaani
Kirj.
Jean Rameau [Laurent Labaigt]
Kodin Lehdelle suomentanut I.P.
Uudessakaupungissa, Vakka-Suomen Kirjapainossa, 1913.
Eräänä tyynenä syyskuun iltana kaivoi nuori munkki hautaa luostarin hautausmaalla. Se oli sama hauta, jota luostarin asukkaat vuorottain olivat kaivaneet ja jossa ensiksi kuoleva munkki saisi levätä Herran rauhassa.
Edellisenä päivänä oli raivonnut myrsky, joka oli täyttänyt haudan puoliksi soralla. Tämän vuoksi oli priori lähettänyt munkin laittamaan hautaa kuntoon.
Munkki oli tummahko, pitkä ja laiha. Kasvonsa ja kätensä olivat tumman pronssin väriset ja mustat silmänsä erittäin lempeät. Hän käytteli verkkaisesti lapiotaan hymyillen itsekseen ihanille unelmille, jotka kuvastuivat hänen kasvoillaan ja otsallaan lempeänä hohteena.
Seitsemään vuoteen ei hän ollut puhunut yhdenkään ihmisen kanssa, sillä munkit saivat puhua vain eläimille ja Jumalalle, ja hänen huulensa olivat vain ilmaisseet seuraavat munkeille sallitut sanat, jotka munkit kuiskasivat toistonsa korvaan:
—Veli, meidän pitää kuoleman!
Ruokanaan oli ollut hapan leipä, vihannekset ja vesi. Hän työskenteli pellolla päivänkoitteesta auringonlaskuun saakka, ja nukkui täydessä puvussaan kovalla vuoteella ne harvat yötunnit, jotka eivät olleet määrätyt käytettäväksi rukoukseen.
Luostari, jossa hän oleskeli, oli nimeltä Notre-Dame de Montségur-en Béarn ja sijaitsi se aurinkoisena seudussa, jossa kirkkaat purot, pyöreät kukkulat ja viheriät laaksot silmää viehättivät. Mutta korkeat muurit ympäröivät luostaria joka sivulta, niin ettei voitu nähdä mitään hymyilevästä ympäristöstä, sillä uskollisen trappistimunkin huomio ei saa kiintyä mihinkään muuhun kuin synkkiin kuviin, kurjuuteen ja köyhyyteen.
Tämä munkki oli puettu käskyläisveljen pukuun, väljään viittaan, joka oli kietaistu ympäri ja sidottu uumilta nahkavyöllä, jalkineina olivat puukengät.
Hänen nimensä oli Lazare tässä luostarissa, jonne hän oli tullut 17 vuoden ijässä. Nyt oli hän 25 vuoden ikäinen ja tuskin muistikaan sitä nimeä, joka hänellä oli ollut muinoisina aikoina, jolloin hän oli rikas poika ja käytettävissään kaikki elämän mukavuudet.
* * * * *
Nuoren miehen työskennellessä hiljaisena kesäiltana haudalla, kajahti naisäänen laulu luostarin läheisyydestä.
Laulu kuului toiselta puolen muurin, joka oli päältä täytetty lasinsiruilla.
Sillä taholla oli suuria, lehteviä, aurinkoa varjostavia puita. Vaistomaisesti heitti munkki lapionsa luotaan ja katseli puita, kuunnellen laulua.
Taivas oli kirkas ja sininen, ei tuulen henkäyskään värähdyttänyt puiden haaroja. Äsken niitettyjen heinäin tuoksu levisi näkymättömiltä niityiltä. Veli Lazare risti kätensä. Laula kuului yhä lähempää. Se kaikui niin heleänä, lempeänä, että varmasti täytyi se olla jonkun onnellisen nuoren tytön, joka käyskenteli siellä puitten varjossa.
Munkki ummisti silmänsä.
Tuossa tuokiossa kuului laulu aivan läheltä. Se puhui rakkauden kieltä:
Cueillez, cueillez ces roses,Mon gentil chevalier…
Munkki kuuli nämä sanat. Laulu lakkasi hetkeksi ja laulajatar puheli muutamia ystävällisiä sanoja mukanaan olevalle koiralle.
Sitten alkoi hän taas:
Cueillez, cueillez ces roses,Et me les apporter!
Laulajattaren kävely kuului muurin toisella puolella ja munkki säpsähti ikäänkuin muuri kukistaisi ja laulajatar sieltä näyttäytyisi hänelle. Sydämensä alkoi lyödä valtavammin ja hänet valtasi ankara kaipuuntunne.
Melkein tietämättään mitä teki meni hän haudan lähellä olevan omenapuun luo, otti siitä omenan ja heitti sen muurin yli salaperäistä laulajatarta kohden. Laulu taukosi heti. Kului muutama minuutti. Lazare kauli jonkun esineen putoavan maahan taaksensa. Hän käänsihe ja huomasi, että se oli omenan puolikas, jonka laulajatar oli heittänyt hänelle takaisin. Munkin silmät loistivat. Muurin takana kuului kevyet askeleet poistamassa. Nuori tyttö oli lähtenyt pakoon, kenties punastus poskillaan…
Vaistomaisesti vei munkki omenapuolikkaan huulilleen.
Mutta äkisti sinkautti hän sen luotaan hautaan, otti jälleen lapionsa ja peitti kielletyn hedelmän maahan.
— Anteeksi, Jumalani! — mutisi hän, samalla kun hän polvistui lämpöiseen maahan.
Ja hän rukoili kauan ettei enää kuulisi tuntemattoman rakkauslaulua, joka yhäkin tuntui kaikuvan hänen korvissaan.
* * * * *
Neljännestunti myöhemmin ohjasi Lazare suuntansa luostarin talliin. Se oli pitkä, harmaa rakennus, punaisen tiilikaton peittämä suurine ovineen.
Sisällä pureskeli härkiä rauhassa ja levossa kiinnitettyinä soimiinsa pitkillä ketjuilla.
Nuoren munkin jalat tuskin jaksoivat liikkua; hänen lävitsensä tuntui käyvän väristyksiä, huulensa vavahtelivat ikäänkuin ne vielä olisivat kosketelleet äskeistä kiellettyä hedelmää, joka oli hautaan piilotettu. Hän aukaisi oven ja astui talliin. Astuttuaan muutamain härkäparien ohi lähestyi hän erästä yksinäistä, joka munkin nähtyään päästi kajahtavan mylvinän.
— Martin, — sanoi veli Lazare pannen kätensä härän niskaan. — Martin, rakas Martinini!
Ja äänensävynsä todisti lämpimintä ystävällisyyttä.
Härkä, jota hän nimitti Martiniksi, oli hänen kodistaan, ja hän oli saanut luvan tuoda sen mukanaan luostariin tullessaan. Martin-nimen oli se saanut siitä, että talonpojat kotiseudullaan nimittävät täten eläintä, joka käy ikeen alla vasemmalla puolen.
— Martin! — toisti hän vielä taputellen eläintä.
Joka kerta kun hänet tapasi jokin mielenliikutus, lähestyi hän härkäänsä puhellen sille mielialojaan, kun oli kielletty ihmisille huoliaan haastelemasta. Siksipä eläin saikin kuulla kuten läheinen uskottu ainakin munkin surut ja ilot tai mitä hänen yksityisessä sydämessään kulloinkin liikkui.
Martin taas puolestaan eli tottunut näihin puheluihin ja hyväilyihin ikäänkuin se olisi niitä ymmärtänyt ja vastasi joskus mylvinnällä joka jäljitteli ihmisellistä huutoa.
— Kuulitko, Martin, laulua? Kuulitko omenan putoamista? Eikös se laulu ollut kaunista? Naiset kotona Chalossessa usein lauloivat sitä.
Ja Lazare kertoi kuuntelijalleen koko seikkailunsa.
Sitä kesti kauan. Kuinka paljon hänellä olikaan puhelemista! Sielussaan oli yhäkin levoton tunne, joka ei ottanut lannistuakseen.
* * * * *
Luostarin kello kajahti illan hiljaisuudessa ja Lazare otti jäähyväiset ystävältään.
— Hyvää yötä, Martin! Lepää päivän koitteeseen asti! Sinä tiedät, että meidän pitää aamulla kyntää Piece-Longueta. Minä tuon heiniä sinulle kello 4.
Munkki taputteli vielä kerran härkäänsä ja riensi kappeliin peläten myöhästyvänsä.
Hän oli tuskin ehtinyt sulkea ovea kun näki luostarin priorin seisovan edessään valkoisessa mekossaan.
Munkki säpsähti. Priori lähestyi.
— Poikani, sanoi hän — sillä prioreilla on oikeus puhua munkeille — sinä rikot luostarin sääntöjä puhuessasi tallissa eläimille. Sinun pitäisi tietää että joskin on sallittu puhua muutamia sanoja niille, on se vaan sitä varten, että voidaan ohjata niitä työssä. Olen jo muistuttanut sinua tästä, vaan sinä et näy huolivan siitä. Minä tulen pakoitetuksi eroittamaan sinut tuosta härästä. Mene ja etsi veli Marc. Ilmoita hänelle, että hän ottaa köyden ja tulee heti alas talliin.
Lazare kalpeni. Veli Marc oli yksi niistä viidestä trappistimunkista, jotka toimivat luostarin hallituksessa ja tässä ominaisuudessaan kävi hän usein läheisessä kylässä myymässä luostarin tuotteita ja ostamassa mitä tarvittiin.
»Martinin» ystävä ohjasi kulkunsa tämän munkin koppiin ja esitti priorin käskyn.
Veli Marc otti silmänräpäyksessä köydenpä meni talliin.
— Mene ja myy tämä sonni herra Dubourdieu’lle Montségurin teurastajalle, — sanoi priori hänelle osittaen Martinia. — Se on aivan liika vanha työhön ja hyvin syötetty kelvatakseen teurastajalle. Vie se heti kylään ja sano herra Dubourdieu’ile, että me huomenna sovimme hänen kanssaan hinnasta.
Ja priori lisäsi, kääntyen Lazaren puoleen:
— Poikani, kello on soinut; lähtekäämme kappeliin rukoilemaan veljien kanssa.
Ja hän lähti astelemaan luostaria kohti, jonne syvän hiljaisuuden vallitessa hiipi pyhät isät valkeissa kauhtanoissaan, veljet ruskeissa kaapuissaan ja novisit siviilipukineissaan.
Lazare seurasi prioria. Mutta hänen jalkansa vapisivat ja silmänsä sumenivat. Hänelle täytyi osoittaa paikkansa kappelissa. Hän ei ymmärtänyt mitään jokapäiväisistä rukouksista, ja huulensa vavahtelivat sydämensä ottamatta osaa rukouksiin.
Sydämensä? Se oli jäänyt sinne alas tallin edustalle, jonne hän oli jättänyt Martininsa, rakkaan toverinsa, jonka sarviin veli Marc tällä hetkellä sitoi köyttänsä. Martinin täytyi siis jättää luostari ja vietäisiin teurastamoon — se ainoa, josta hän saattoi vielä pitää.
Veli Lazare kuunteli. Hän koetteli tarkata mitä ulkona pihatossa tapahtui. Härkä meni aivan epäilyttä veli Marcin jälessä. Se poistui, meni ulos suuresta portista ja urkeni pitkin tuntematonta tietä, jossa kaikki outoudet herättivät sen huomiota.
Oih, Martin-raukka, joka muutamain tuntien kuluttua saa surmansa, kaukana voimattomasta isännästään!
Munkki risti kätensä ja pusersi niitä epätoivoisesti.
Munkit jättivät kappelin. Hän seurasi tiedottomana. Ja kun hän tuli pihattoon, katseli hän murtuneena niitä syviä jälkiä, jotka Martin ja kulettajansa olivat santaan jättäneet. Portille saakka hän niitä seurasi. Vaan kello taas soi kutsuen veljiä refektorioon. Lazare oli tyrskähtää itkuun.
Toverit näkivät hänen surunsa ja näyttivät hämmästyvän siitä. Munkilla, jolla on rauha sydämessä, tulee olla hymy huulilla.
* * * * *
Illallisella ei Lazare voinut syödä. Ensi kertaa tuntui hänestä musta luostarileipä vastenmieliseltä ja hän joi ainoastaan vettä. Eräs isä luki kuuluvasti muutamasta hengellisestä kirjasta, mutta Lazare ei kuullut mitään. Vastapäätä häntä valkeaksi kalkitulla seinustalla irvisti luuranko, vieressä seuraava kirjoitus:
»Sinä, joka minua katselet, tulet kerran samanlaiseksi kuin minä!»
Mutta Lazare ei katsellut.
Luettiin yhteisesti rukous. Sitten lähtivät kaikki makuukoppiin nukkuakseen puolen yötä maissiolkivuoteillaan.
Noilla kovilla vuoteilla oli Lazare, sielunsa täynnä hurskaita ajatuksia, makaillut seitsemän vuoden ajan. Nyt ei hän saanut unen siruakaan silmäänsä. Sillä aikaa kun munkit nukkuivat raskaasti puukengät jaloissaan, antoi hän ajatuksensa kiitää lapsuuteensa, muistaen samalla kuolemaan tuomitun Martininsa.
* * * * *
Pohjoisosassa Adourin hedelmällisessä jokilaaksossa oli komea linna, rakennettu joen rannalle ja ympäröity kolmelta sivulta komeilla poppeleilla. Tässä linnassa asui mies vaimoineen nimeltä Hontarrède sekä lapsi, Etienne. Se lapsi oli hän, Lazare, ja mies vaimoineen hänen vanhempansa. Siihen aikaan olivat he kaikki kolme iloisia, onnellisia. He elivät rikkaina ja ylellisyydessä. Mutta sitten tuli Pariisista onnettomuusviesti. Suuri omaisuus oli hävinnyt eräässä liikeromahduksessa. Hänen isänsä, huomattuaan joutuneensa köyhäksi, hirtti itsensä omassa puistossaan. Palvelijat lähetettiin pois, linna myytiin. Äidin poikineen piti muuttaa eräälle myllylle, joka kanini linnan alueisiin, eläen köyhyydessä ja kasvattaen poikaansa suurilla uhrauksilla.
Mutta eräänä kevätyönä kuultiin hirveä jyminä laaksossa. Lumi oli äkisti luisunut vuorilta laaksoon, temmannut kiviä, puita ja siltoja mukaansa ja koko kylä joutui tuhon omaksi ja veden alle. Myllyn se vei mennessään, ja nuori Etienne näki kauhukseen ammuvia nautoja, olkilyhteitä, lautoja, puita uiskentelevan veden valtaan joutuneessa kylässä. Vettä oli jo metrin verran teillä ja yhä se lisääntyi. Itse hän oli jo kaulaansa myöten vedessä, sai erään pöydän käsiinsä ja uiskenteli sen varassa. Äitinsä ja palvelijat sekä karja olivat joutaneet surman omiksi. Seuraavana päivänä löytyi vain Martin erään kiviröykkiön päältä, jonne laineet olivat sen viskanneet soimensa kanssa, johon se oli ollut sidottuna ja jonka turvin se oli pysynyt veden päällä. Silloin oli hän, Lazare, 17-vuotias. Tapahtumaa piti hän Jumalan lähettämänä kostona perheelle joka oli elänyt rikkaudessa, toimettomuudessa ja ylellisyydessä.
* * * * *
Tämä oli syynä siihen, että Etiennestä tuli munkki. Hän oli tahtonut sovittaa vanhempainsa syntejä ja siksi oli valinnut paikan, jossa luostarisäännöt olivat ankarimpia.
Muutamia vuosia novisina oltuaan voi hän epäilemättä päästä kasvatuksensa nojalla pateriksi. Mutta pateri käy valkeissa villavaatteissa, nahkakengissä eikä tee työtä vainiolla, ja Etienne tahtoi ainakin 20 vuotta sovittaa vanhempainsa syntejä kuolemansa jälkeen nauttiakseen ijankaikkista autuutta.
Veli Lazarella oli vielä elossa eräs sukulainenkin, iso-isä François Hontarrède, hyvin rikas ja toimelias viinikauppias, jolla ei ollut muuta sukulaista ja perillistä kuin hän, pojanpoika. Mutta hän oli perinpohjin pappisvastustaja, ja kun hän sai kuulla Etiennen menneen luostariin, ei hän sallinut hänestä puhuttavankaan. Näin ollen oli se yksin vain Martin, jonka nuori munkki omisti. — Vuosien kuluessa oli ystävyys näiden kahden välillä niin varmentunut, että härkä joka kerta munkin lähetessä ojensi kuononsa herransa hyväiltäväksi. Alussa hieno ja pehmoinen Lazaren käsi oli vuosien kuluessa yhä kovettunut ja tullut karkeammaksi, vaan silti sen hyväily oli vaan tullut hempeämmäksi.
* * * * *
Näitä Lazare ajatteli kyyhöttäessään olkivuoteella.
Missä oli nyt Martin-parka? Saisiko hän enää koskaan nähdä sitä? Eikö jo ollut sen veri vuotanut ja henki paennut? Mikä tuska sen silmissä kuvastuikaan surmamiesten iskiessä sitä!
— Martin, sanoi Lazare hiljaa.
Ja hän kohottautui kyynärvarsiansa varaan ikäänkuin näkisi tuon hirmuisen surmanäyn.
Hän liikahtihe äkisti, sillä hän oli kuulevinaan härän ammuvan.
— Ei, minä en voi sallia sitä surmattavan, en voi sallia.
Ja hän kiristi nahkavyötänsä.
Tähän saakka oli hän ollut erimerkiksi kelpaava novisi, säveä ja alistuvainen munkki. Mutta tänä iltana kiehui hänen sisällänsä. Tämä koettelemus oli liika ankara ihmissydämelle. Hän ei voinut jäädä rauhalliseksi tällaisen julmuuden edessä.
— Martin! sanoi hän toistamiseen.
Ja hän purskahti itkuun.
Äkisti tunsi hän hermonsa jännittyvän ja sama voima, joka oli saanut hänen heittämään puusta ottamansa omenan näkymättömälle laulajattarelle, valtasi hänen lihaksensa.
Hän katsoi ympärillensä. Kukaan ei liikahtanut, olivat väsyneet päivän ponnistuksista. Lazare otti puukengät käteensä ja hiipi varpaisiliansa olkivuoteiden välitse. Jo saapui käytävään, saavutti portaat, aukoi useampia ovia ja oli viimein ulkona. Portinvartijan kojun ohi päästyään alkoi kiitää etelään päin, kohti Montséguria.
Muutamain minuuttien kuluttua seisoi hän sen muurin juurella, joka rajoitti luostarin aluetta. Hän luuli muurin toisella puolella olevan vettä, ja varmentuakseen tästä heitti hän kiven muurin ylitse. Se putosi maahan. Ilman vaaratta auttoi siis kiivetä muurin ylitse.
Hän viskasi puukenkänsä samaan suuntaan kuin kiven, kiinnitti kaapunsa ja alkoi kiivetä.
Siinä ei ollutkaan erikoisempia vaikeuksia. Muurissa oli kivenrakoja, eivätkä lasinsirutkaan kyenneet vahinkoa tekemään.
Mutta alastulo oli vaikeampaa. Lazaren täytyi hypätä alas, ja tämän loikkauksen tehtyään jäi hän paikalleen voimatta hievahtaakaan.
* * * * *
Sillä välin oli hän taas kuulevinaan Martinin ammuvan. Ja silloin hän taas sai voimia. Löysi puukenkänsä, kiinnitti ne jalkoihinsa ja lähti matkaan.
Oli pimeä. Voi tuskin 10 metrin päästä mitään eroittaa. Vasemmalta kuului veden lorinaa, joka aiheutui varmaan sillan olemassaolosta. Muurin vierustaa seuraten pääsikin hän sillalle, joka johti joen yli.
Nyt lähti hän etelää kohti rientämään. Hänen täytyi löytää Dubourdieun teurastamo ja pelastaa tavalla tai toisella Martin, joka nyt varmaankin ammui toisten kuolemaan tuomittujen seurassa.
— Minun täytyy pelastaa se! Sallimus varmaan on tuleva avukseni. Sitten palaan luostariin eikä kellään ole aavistustakaan tästä matkastani. Jumala on kyllä anteeksi antava kun oikein rukoilen ja paastoon; voin ottaa vastenmielisimpiä töitä, ja jättäytyi hirveimpäin kidutusten alaiseksi voidakseni vapauttaa sieluni tämän yön rikoksista.
Ja veli Lazare teki ristinmerkin, kun kaukaa näki kellahtavan valon.
Hän saapui kylään.
Synkässä kirkontornissa, jonka hahmo kuvastautui harmaata taustaa vastaan, löi kello yksitoista. Munkin puukengät nostattivat heikon kaiun talojen välissä. Ei yhtään ihmistä näkynyt. Koko kylä näytti kuolleelta.
Lazarea huolestutti. Minne hän ohjaisi kulkunsa? Mitä tulisi hänen tehdä? Kuinka voisi hän löytää paikan, jossa Martinia nyt säilytettiin?
Hän koetti lukea osotekilpiä, vaan oli aivan liika pimeä.
Hän käveli pitkin katuja ja seisahti jokaisen kadun kulmassa, vaan yhtään ihmistä ei näkynyt. Muutamasta talosta näki hän valoa akkunasta ja hänen toiveensa heräsi. Mutta hän ei uskaltanut naputtaa akkanaan, sillä hän vavahti ajatustakin, että tulisi pakoitetuksi puhuttelemaan jotakin ihmistä. Siltä, joka ei puhu seitsemään vuoteen, kangistuu jo kielikin. Hän liikuskeli edes ja takaisin, mutta sitten johtui mieleensä, että munkki kaapunsa saattaisi varmaankin pahasti peljästyttää ihmisiä keskiyön aikana, ja hän kiiruhti pois.
Nyt päätti hän kulkea jokaista katua ja tarkastella jokaista tallia sekä huutaa Martinia lukittujen ovien takana. Martin varmasti vastaisi kuultuaan herransa äänen.
Ja niin Lazare alkoi.
— Oletko siellä, Martin, kuiskaili hän jokaisen karjaton oven takana. —Se olen minä, sinua herrasi, joka etsin sinua.
* * * * *
Siten juoksenteli hän tunnin ajan saamatta vastausta kuiskauksiinsa. Joskus avautui akkunalaukku ja pelästynyt naama vetäytyi kohta piiloon tai haukahti joku äreä koira öiselle matkamiehelle.
Kirkontornin kello löi 12.
Silloin alkoi Lazaren mieli masentua. Oliko jo Martin kuollut?
Vihdoin joutui hän maantielle, jonka varrella talot yhä harvenivat.
— Martin! — sanoi Lazare vielä.
Siten löysi hän erään yksinäisen rakennuksen, jossa oli leveä oviSisältä kuului ketjujen kilinää, josta päättäen se oli karjahuone.
— Martin? hän munkki oven takana.
Heti kuului vastaukseksi ammunta ja toistui kohta useampaan kertaan.
Se oli Martin! Vihdoinkin oli hän sen löytänyt.
Lazare risti kätensä.
— Sinä siis elät. Kuinka olenkaan iloinen että sinut vielä löysin,Martin.
Ja kyyneleet virtasivat hänen piskilleen.
Martin ojensi kuononsa hyväiltäväksi ystävälleen. Munkki jäi oven taakse aamuun saakka puhellen hellimpiä sanojansa löydetylle toverilleen.
Kello 7 aamulla kun aurinko jo heitti säteitään kosteille kentille, tuli eräs talonpoika tallin luokse.
— Voitteko sanoa minulle, kysyi Lazare, kenen omia nämä eläimet ovat?
— Ne ovat herra Dubourdieun, Montségurin teurastajan, vastasi mies.
— Tahdotteko olla niin hyvä ja neuvoa minulle missä hän asuu?
— Mielelläni. Hän asuu kylässä postikonttorin vieressä.
— Kiitän teitä — vastasi munkki kumartaen. Häntä oudostutti puhua ihmisolennolle.
Lazare lähti kylään. Teurastajan talo oli suljettuna. Lazare kolkutti ovelle. Nuori mies puoliksi avoimin silmin ja punanaamaisena näyttäytyi.
— Onko hra Dubourdieu kotona?
— Se olen minä. Miten voin olla palveluksellenne
Lazare tunsi menevänsä hämilleen. Silmät luotuina maahan hän virkkoi:
— Priori lähetti kai eilisiltana erään suuren, leveäsarvisen härän, nimeltä Martin?
- Kyllä.
— Tahdotteko myydä sen minulle?
— Miksikäs ei.
— Kuinka kalliiksi sen arvostelette?
— En tiedä varmasti, en ole katsonut tarkempaan kun en ollut kotona sitä tuotaessa. Odottakaa hetkinen, kysyn rengiltä.
Hetkisen kuluttua tuli teurastaja takaisin kysyen:
— Prioriko tahtoo ostaa härän takaisin?
— Ei, vaan minä. Olen hyvin kiintynyt härkään, joka kuului minulle ennenkuin tulin munkiksi. Olisin hyvin iloinen, joo ette teurastaisi sitä.
Teurastaja nypelsi leukaansa. Hän muisti, että munkit esiintyvät siviilipuvussa kaupoissa ollessaan. Tässä on kai jotain kieroa puuhaa.
— Puhuin rengin kansaa, sanoi hän. Härkä on oikein hyvä. Pitäisi olla lihava eikä ylen vanha. Hinta tulee 400 frankia.
— Hyvä. Minä ostan sen, vastasi Lazare. Tahdotteko antaa 8 päivän lykkäyksen maksun suorituksessa?
— Oh! … Olen pahoillani, mutta sitä en voi. Ajattelin teurastaa härän jo tänä iltana. Tarvitsen kaksi härkää markkinoiksi ylihuomenna. Näette siis että…
— Kuinka pitkin maksuajan sitten annatte?
— Kuinkako pitkän! En pidä tapanani antaa mitään maksuaikaa. Mutta jos voitte heti maksaa, voin odottaa kello viiteen illalla. Minun on oltava kello 6 teurastimossa.
Veli Lazare oli tullut kalpeaksi.
— Toivoa olevani täällä ennen kello 5, sammalsi hän. Olisin kiitollinen jos pitäisitte härän siksi luonanne.
Hän lähti hitaasti ulos.
Kun hän tuli kadulle, epäili hän pari minuuttia. Jalat eivät tahtoneet kannattaa. Pannen käden silmilleen alkoi hän laahustaa umpimähkään.
Neljäsataa frankia! Kuinka hän voi ne saada tästä kylästä, jossa häntä ei kukaan tuntenut?
Hän harhaili ympäri Montségurin katuja, kääntyi milloin oikealle, milloin vasemmalle tietämättä minne mennä. Välistä kokoontui kadulle väkeä tirkistellen munkkia, joka laahusteli kauhtanassaan kuin kummitus ikään. Kellon lyödessä 10 huomasi hän taas olevansa postikonttorin luona. Silloin sai hän päähänpiston.
Ajatellapa, jos hän lähettäisi sähkösanoman isoisälleen, pappisvihaajalle François Hontarrèdelle? Ehkäpä hän lahjoittaisi nuo 400 frankia Martinin pelastamiseksi.
Lazare aikoi astua konttoriin sisälle kun hän äkisti säikähti. Eihän voinut sähköttää ilman rahaa!
— Minulla ei ole ainoatakaan souta mukanani, sanoi hän surullisesti hymyillen.
Ja hän jatkoi katuvaellustansa.
Jospa hän menisi pormestarin, papin ja kaikkien rikasten luokse? Voisihan heille puhua Martinista. Ehkä joko armelias lainaisi hänelle 400 fr.
Hän katseli ympärillensä ja huokaus pääsi rinnastaan nähdessä sieviä huviloita ja suuria taloja.
Näin miettiessään huomasi hän kauniin linnan puiston ympäröiminä. Tämän oikealla puolella näkyi harmaa muuri, jonka hän kohta tunsi luostarin muuriksi. Lazare huudahti.
— Nämä puut olen nähnyt ennen. Niiden varjossa varmaankin käveli eilen laulaja-tyttö. Sinne puiden juurelle minä heitin omenan.
Toivo kirkasti munkin silmät.
Hän astui nopeammin ohjaten kulkunsa suurien puitten luo.
— Meikeinhän tunnen nuo puut, ajatteli hän. Tunnen sen nuoren tytön kauniin äänen, joka ei voi olla muun kuin hyvän ja armahtavan ihmisen.
Hän kiiruhti yhä kulkuansa. Ja mitä enemmän hän kulki, sitä varmemmaksi hänen luottamuksensa kasvoi tuntemattoman tytön apuun.
— Se ääni on minulle velkaa tämän hyväntyön, ajatteli hän. Eikö hän ollut syynä onnettomuuteeni? Eikö juuri hän houkutellut minua heittämään omenan, jonka johdosta jouduin puhumaan Martinille? Sinä kaunisääninen annoit eilen minulle omenan puolikkaan; etkö tänään halua lainata minulle 400 frankia?
Tie johti metsikön läpi. Äkisti kuuli Lazare luostarikellon soivan kutsuen trappisteja rukoukseen, ja hän heittäytyi maahan rukoillen kaikesta sielustaan. Hän rukoili sen kauniin salaperäisen äänen puolesta, jonka tulisi auttaa Martinia.
Sitten hän nousi, karisti tomun viitastaan ja meni nopeasti jälleen tielle.
— Tahdotteko sanoa minulle mikä tuon puitten takana olevan linnan nimi on? — kysyi hän paimenpojalta, jonka hän tapasi.
— Se on Bontucq-linna.
— Ja kuka asuu siinä?
— Neiti Sartilly.
Hajamielisenä kumarsi Lazare paimenpojalle kuten paterille luostarissa.Ja hän jatkoi hyvillä mielin matkaansa linnaan.
Tultuaan pikkusillan yli ja kuljettuaan luostarin muurin sivustaa joutui Lazare linnan aitaukselle. Kohta saapui hän suurelle linnan portille. Vastapäätä tätä porttia ja tielle päin oli leveä platanipuisto lumivalkealla sannalla. Tämä puisto varjostavana ulottui ylös kukkulalle, josta näkyi linnan hahmo. Toisen portin vierellä olevan paviljongin vierellä oli pieni veräjä, arvatenkin palvelusväkeä varten. Tämän käytävän kelloa nyt munkki soitti.
Eräs portinvahti tuli, aukasi ja kysyi hämmästyneenä:
— Mitä te haluatte, rakas veli?
— Tahtoisin puhutella neiti Sartillya, vastasi Lazare.
— Neiti Sartillya itseäänkö?
— Niin, jos se on mahdollista.
— Minä en tiedä ottaako neiti nyt juuri vastaan, mutta ilmoitan joka tapauksessa teidät hänen tädilleen, kreivinna Manzanilille, joka varmaankin ottaa teidät mielihyvin vastaan. Tahdotteko seurata minua?
Ja portinvartija alkoi kävellä platanipuistotietä.
Lazare seurasi alasluoduin silmin. Hän ei uskaltanut katsoa viheriöitä nurmikoita ja kukkalaitteita. Tällainen loisto peljästytti köyhää munkkia, joka vuosikausia oli viettänyt kolkossa ja synkässä luostarissa. Mitä voisi hän tehdäkään tässä vieraassa linnassa? Eikö hänen sinne tunkeutumisensa ollut ennenkuulumatonta tunkeilevaisuutta? Mitä voisi hän sanoa neiti Sartillylle jos häntä saisikin puhutella? Miksi kuvitteli hän juuri tämän linnanneidin laulaneen puistossa? Eikö sellainen neiti pidä itseään korkeassa arvossa? Hänkö heittäisi omenan puolikasta?
Lazarea vavistutti. Askeleensa kävivät yhä hitaisemmiksi ikäänkuin hän tahtoisi kääntyä takaisin. Mutta hän kuuli kellon kirkontornissa lyövän 10, ja ajatus taas siirsihe Martiniin, joka ammuen odotti pelastustaan. Tästä sai hän taas rohkeutta seurata portinvartijaa.
He tulivat linnaan. Aroin katsein huomasi hän suuren päärakennuksen ja kauempana punakattoiset karjatot.
— Olkaa hyvä ja astukaa sisään! — sanoi portinvartija ja avasi ovenLazarelle. — Minä heti ilmoitan teidät kreivinnalle.
Munkki huomasi olevassa pitkähkössä ja soikeassa huoneessa, joka oli kalustettu korkeilla nahkapäällystuoleilla. Hänen sydämensä löi rajusti. Ennen pitkää näki hän vanhan naisen astuvan sisään, jonka jälkeen palvelija sulki oven hänen jälkeensä. Hän oli pitkä, laiha, miehevän näköinen. Kun hän puhui, huomasi Lazare ilokseen heti, ettei se ollut eilinen ääni. Mikä erehdys olisi ollutkaan luulla tämän ruman, lakastuneen ja epämiellyttävän naisen voivan omata sellaisen äänen mikä oli hänet eilen lumonnut!
Nainen selvästi espanjaksi murtaen virkkoi:
— Istukaa, rakas veli! Te haluatte puhua kanssani?
— Ei, rouva — vastasi munkki viattomasti — tahdon puhua neiti Sartillyn kanssa ja esittää hänelle erään pyynnön.
Vanha kreivinna katsoi tuota merkillistä vierasta suoraan silmiin.Sitten hän nousi ja sanoi:
— Hyvä, minä ilmoitan sisarentyttärelleni.
Eikä Lazare ymmärtänyt, että hän oli loukannut vanhaa rouvaa.
Hän jäi yksin. Hän risti sormensa. Alkoi suhista korvissa ja esineet näyttivät tanssivan hänen ympäristössään. Ei ikinä ollut hän tällaiseen mielenliikutukseen joutunut, ja hän jo alkoi peljätä pyörtyvänsä linnan hoitajattaren edessä.
Vaan pian hän nousi. Keveitä askeleita kuului, ovi avautui äkisti ja Lazare tunsi huoneeseen jääneen jotain valkoista, kevyttä ilmavaa, joka huojui häntä kohden.
— Tehän tahdoitte puhua minun kanssani? Tässä olen. Istukaa täällä.Mielelläni kuuntelen Teitä.
Lazare sulki silmänsä puoliksi Se oliääni! Nuoren munkin huulet tulivat valkeiksi, eikä hän voinut esiin puristaa ainoatakaan sanaa.
Pienoinen valkea olento oli tällä välin istuutunut ja näytti odottavan, liikutellen edestakaisin pienoista jalkaansa, jonka Lazare näki pistävän esiin vaalean leningin alta.
Ääni aloitti uudelleen hieman kärsimättömästi.
— Kuulin teillä olevan jonkun pyynnön esitettävänä minulle. Mitä se koskee? Olen valmistautunut kuuntelemaan.
— Neitiseni — sanoi Lazare, ja hänen äänensä kävi niin heikoksi että se kummastutti häntä itseäänkin — minä en ole kahdeksaan vuoteen puhunut naiselle, ja minä vapisen esiintyessäni teidän edessänne. Olkaa jalomielinen ja antakaa anteeksi että lähestyn teitä! Olen ainoastaan köyhä munkki Montségurin luostarista, enkä liene koskaan elämässäni nähnyt yhtään nuorta neitiä. Mutta minä olen eilisestä alkaen hyvin onneton ja olen yhdeksi päiväksi unohtanut lupaukseni. Neitini, on teidän vallassanne antaa munkkiraukalle, joka tulee vast'edes elämään köyhyydessä ja kieltäymyksissä, ainoa maallinen onni, jota hän vielä voi itsellensä toivoa. Elkää kummastelko, jos minä puhun sekavasti ja käyttäydyn tyhmästi. Se, jonka tahtoisin sanoa, näyttänee teistä hyvin lapselliselta ja te ehkä nauratte sille. Olkaa laupias, neiti Sartilly, elkääkä pitäkö minua kovin tunkeilevana taikka kovin naurettavana! Tahtoisin puhua kanssanne eräistä elukasta, härkäraukasta kotoisin minun kotiseudultani, joka tuli luostariin samaan aikaan minun kanssani ja joka tulisi illalla surmattavaksi ellen satu löytämään jotakuta osaaottavaa olentoa, joka tahtoisi ostaa sen. Se on jo vanha härkä, joka on työskennellyt minun edesmenneitten vanhempaini luona. Ja minä olen kiintynyt siihen. Se herättää minussa kaikkia niitä muistoja, jotka minun sydämelleni ovat rakkaat, ja tuntuu siltä kun tahdottaisiin sen kanssa surmata minun nuoruuteni. Pelastaakseni sen olen minä ollut esimiehilleni tottelematon, minä olen rikkonut järjestyssääntöjä, olen tehnyt raskaita syntejä. Olen paennut luostarista ja viettänyt suurimman osan yöstä etsiessäni härkääni, jonka todella löysinkin muutamasta tallista Montségurissa. Neiti Sartilly, tämä härkä nykyisin kuuluu herra Dubourdieulle, kylän teurastajalle. Se on vahva ja kelvollinen ja osaa työskennellä; se ei potki eikä syö paljoa. Se on hurskas ja säveä kuin lammas niin että lapsikin voisi sitä ajaa. Olkaa armollinen minulle ja sille! Ostakaa se ja pitäkää muutamia päiviä. Ja jos ette ole tyytyväinen sen työskentelyyn, tulen 8 päivän perästä ottamaan sen takaisin, kun isoisälläni, joka on rikas ja jonka toivon taivuttavani, antaa 400 frankit, jotka tarvitaan sen ostamiseen.
Lazare vaikeni. Hän oli hyvin kalpea. Hän ei ollut kertaakaan uskaltanut katsoa nuorta tyttöä, ja hänen sydämensä tuntui lakkaavan sykkimästä. Mutta hän kuuli kevyen, henkimäisen olennon liikkuvan häntä kohden jaäänisanoi:
— Mieltäni kiinnittää teidän härkänne ja tahdon tehdä tuttavuutta sen kanssa.
Neiti ojensi oikean kätensä ja painoi soittokellon nuppia,
Eräs kamarineiti tuli esille.
— Onko herra Peyroux jo mennyt ulos, kysyi ääni.
— Ei, neiti.
— Pyydä häntä heti tulemaan tänne.
Jaäänilisäsi selitykseksi:
— Herra Peyroux on minun valtuutettuni. Hän voi tulla kanssanneDubourdieun luokse.
Eräs pienoinen herra näyttäytyi.
— Herra Peyroux, olkaa hyvä ja seuratkaa tätä herraa ja ostakaa minun laskuuni se härkä, jonka hän teille näyttää!
Kun Lazare kuuli nämät sanat, tahtoi hän puhua, vaan ei saanut yhtään sanaa kuuluville. Hänen silmänsä täyttyivät kyyneleistä.
— Menkää nyt, rakas veli, sanoiääni, sekin vähän liikutettuna.Voitte kiittää minua toisella kertaa.
Ja valkoinen, kevyt, henkimäinen olento katosi kuten kevätpilvi.
Neiti Geneviève de Sartilly oli 19-vuotias. Hän oli hintelä ja vaaleaverinen, vilkkaat sinisilmät ja kiharat hiukset, jotka näyttivät ympäröivän hänen otsaansa kuin kultainen pilvi. Joku kuvanveistäjä tuskin olisi häntä erittäin ihaillut, sillä hänen piirteensä olivat kaukana klassillisista säännöistä. Hänen silmänsä ja suunsa näyttivät hieman liika suurilta, kaulansa liika kapealta ja nenänsä liiaksi pystyltä. Mutta jokainen piirre säteili eloa ja muodosti ilahduttavan kokonaisuuden, joka huoletta olisi voinut kilpailla ylistettyjen kaunottarien kanssa. Jos hänen ruumiillinen olentonsa ei ollut täysin kehittynyt, niin oli hänen sielunsa vielä enemmän kypsymätöin. Bontucq-linnan haltijatar käyttäytyi joskus kuten joku koulutyttö ja teki usein lapsellisuuksia.
Kun hän istui ajatuksiinsa vaipuneena, saivat kuitenkin hänen silmänsä harvinaisen vakavan ilmeen ja surullinen piirre laskeutui hänen suunsa ympärille. Hänen isänsä, loistava kavaljeeri Lanniosta Bretaguesta, oli viettänyt elämänsä toimettomuudessa vähemmän tai enemmän romanttisissa seikkailuissa ja kuollut 40 vuoden ijässä väsyneenä ruumiillisesti ja henkisesti. Hänen äitinsä, kukoistava espanjatar Wallodolidista, periytynyt keuhkotautisesta perheestä, kuoli nuorena voimatta kestää kaikkia hyljätyn vaimon vaivoja.
Tämä pari oli kuitenkin lähes 4 vuotta ollut hyvin onnellinen. Vaimo oli kaunis ja mies näytti hänelle uskolliselta. Geneviève syntyi ja alkoi pian tulla isäänsä. Eräänä päivänä totesi lääkäri rouva Sartillyssa ensimäiset keuhkotaudin oireet ja neuvoi nuoren parin muuttamaan vähemmän kosteaan seutuun kuin oli Lannion.
Bretagnessa oleva tila myytiin ja tila Bontucq-en-Béarn ostettiin. Vaimo viihtyi oivallisesti Montségurissa, mutta mies katsoi tämän asunnon liian kaukaiseksi akasiapuistoista Boulognen metsissä. Hän oleksi täällä vain metsästysaikoina, jolloin ei katsota soveliaaksi näyttäytyä klubissa.
Kun rouva Sartilly kuoli, ei hänen miehensä vuodattanut kyyneltäkään.Hänellä ei ollut enää minkäänlaisia tunteita.
Geneviève jäi siten yksin Bontucqin linnaan. Hän oli ainoastaan 12 vuoden vanha. Hänelle asetettiin holhoja, joksi tuli Lorenzo Miraléz, äitinsä nuorempi veli. Eräs varattomaksi joutunut täti, joka oli leski, kreivinna Enriquita Manzanil, muutti luoksensa. Hän oli rouva Sartillyn ja holhojan vanhempi sisar. Tämä pienen Genevièven suojelijatar näytti sotilaalta ja oli taikauskoinen kuin povariakka. Hän oli itsepäinen ja kiivas, kiroillen työväkeä ja purkaen pahaa sisuaan ulkona ahertaville.
Molempain kuolemantapausten pelottamana meni nuori tyttönen harvoin ulos. Hänen tuttavapiirinsä tuli yhä harvemmaksi. Silloin tällöin kävi hänen holhojansa Bontucqissa. Hän oli erään laivayhtiön johtaja ja vaimonsa oli hurmaava parisitar, jonka kauniit silmät olivat hänen lumonneet. Mutta nämäkin vieraat viipyivät Béarnissa vain pari viikkoa paluumatkallaan Luchonista tai Biarritzasta. Yleensä piti Geneviève tapanaan kuljeskella laulaen puistossaan, soittaa, opettaa koiria tai lentävää vauhtia ratsastaa tilusteillään. Pari kolme kosijaa oli pyytänyt jo hänen kättänsä. Mutta jo ajatuskin naimisiin menosta sai hänet kalpenemaan. Muistaen äitinsä kärsimykset hän päätti jäädä naimattomaksi huolimatta siitä metsästyksestä, jonka aiheuttaisivat hänen miljoonansa.
Sellainen oli se kevyt, hilpeä olento, jonka edessä Lazare oli vapissut ja johon hän ei ollut uskaltanut, peläten munkin ankaroita sääntöjä, nostaa katsettaan.
Kertomus härästä, niin yksinkertaisesti kerrottuna ja nuoren munkin kainous oli tehnyt häneen syvän vaikutuksen. Hän tunsi itsensä onnelliseksi saadessaan tehdä hyväntyön.
Hän ajatteli vielä sitä hauskaa seikkailua edellisenä iltana kun hän näkymättömälle munkille heitti omenan puolikkaan. Ehkä hän tuli häirinneeksi pahastikin tuon munkin rauhaa. Mikähän hänet oli oikein tuohon tekoon yllyttänytkään? Geneviève oli katunut tätä koko yön ja tämä hyvätyö hyvin sopi nyt hyvikkeeksi munkille ja hänen härälleen.
Kun kello oli lyönyt 11, jätti neiti Sartilly äkisti vaalean aamupukunsa ja pukeutui kesäpukuun, otti olkihattunsa ja meni terassille. Täällä ojensi hän kiikarinsa Montségurin kylää kohden nähdäkseen jo kaukaa sen härän, jonka vuoksi nuori munkki oli kyyneleitä vuodattanut.
Ennen pitkää hän huomasikin sen sekä munkin ja valtuutetun rahastonhoitajansa. Ja kun ne olivat saapuneet lähemmäksi, kiisi neiti Sartilly portaita alas ottaen kaksi astuinta yhdellä askeleella kuten koulutyttö. Hän meni portille ottaakseen vastaan hemmoitellun härän.
Ilo loisti hänen silmistään, poskensa tulivat hohtaviksi hengästyksestä ja niin pian kuin veli Lazare katsoi häntä arvasi hän että tulisi tuottamaan hänelle paljon vastusta kiinnittäessään katseensa yhtämittaa maahan. Lazare katsoi rahastonhoitajan vääriä sääriä joka ei ollut hänelle kiellettyä!
Genaviève lähestyi Martinia. Nähtyään sen huudahti hän:
— Mutta sehän on erinomaisen kaunis. Sillä on andalusialaiset silmät!
Ja hänen hieno kätösensä silitti eläimen niskaa.
— Pitääkö se sokerista? Eikö? Luuletteko niin? … Ai, sehän on totta — härän, joka tulee luostarista, täytyy pitää rediseistä. Meillä on kyllä retiisejä. Tulkaa tänne!
Hän puheli ja lörpötteli keskeytymättä iloissaan siitä, että jotain sai sanoa kuten lapsi.
Hän meni talliin sanoen härälle:
— Ole hyvä ja seuraa minua, rakas vieras. Näytän sinulle huoneesi.
Hän kumartui ja nyhtäsi kouran täyden ruohoa härälle, joka niitä haistoi ja otti armollisesti vastaan tarjouksen.
— Sillähän on hirmuinen nälkä! huudahti Geneviève. Eläin raukka! Herra Peyroux, menkää pian tallirengin luo ja käskekää hänen tuoda kelpo annos heiniä.
Siten tultiin talliin, jonka hieno sisustus näytti paljon oudoksuttavan luostarin synkässä tallissa seissutta härkää.
— Tämä tässä on Rosinan — aasin — asunto. Toivon härkänne hyvin viihtyvän tässä — sanoi neiti Sartilly. Voimme ostaa sille toverin jotta se saisi seuraa. Ja kun se on kiltisti työskennellyt, saa se 24 pientä tiukua kaulansa ympäri niinkuin kiltit härät minun tätinäkin luona. Onko siten hyvä?
Lazare oli kuin halvautunut. Hän ei olisi voinut kuvitellakaan ettäMartin vanhoilla päivillään voisi saada sellaisen hyväntekijättären.
— Neiti Sartilly, minä en löydä sanoja esittääkseni kiitollisuuttani, mutta minä tulen rukoilemaan puolestanne koko ikäni. Minä palaan luostariin ja tulen luultavasti viettämään siellä loput päivistäni. Mutta kun te olette olleet niin erinomaisen hyvä munkkiraukkaa kohtaan, uskallan minä vielä esittää erään rukouksen. Luostarissa on eräs vastaanottohuone ja joskus saavat vieraat puhua muutaman sanan munkeille, jotka tuntevat. Lähettäkää joku kerta luokseni halvin palvelijanne kertomaan minulle entisestä toveristani. Se tekisi minut niin onnelliseksi! … Jääkää hyvästi, neiti Sartilly! … Hyvästi, Martin!
Lazare taputteli eläintä kuten hän oli monta kertaa ennenkin tehnyt ja peljäten itkuun ratkeavansa kiiruhti hän ulos tallista suoraa päätä linnan portille palatakseen Montségurin luostariin.
Kello oli lähes kaksitoista. Lazare kiiruhti kulkuansa. Mutta kun hän pääsi lähemmä luostaria sai hän yhä herpaisevamman tunteen.
Todellisuus alkoi yhä selvempänä astua hänen eteensä. Nyt kun Martin oli turvassa, tunsi sen herra lähenevänsä onnettomuutta. Ja muurin juurelle ehdittyänsä tuli hän aivan epätoivoiseksi. Nyt näki hän tekonsa ja sen seuraukset täydessä valaistuksessa…
Hän oli aikonut poistua vain pariksi tunniksi, ja nyt oli mennyt 15 tuntia! Kaikki luonnollisesti olivat huomanneet hänen poistumisensa ja hän luultavastikin tulisi luostarista poisajetuksi.
— Mitähän minusta voisi tulla, ajatteli hän läheten muuria ja aikoen nousta sen yli, kuten ulostullessaankin. Vaan mitä se hyödyttää? Pahentaisi vaan asiaa. Parasta olla rehellinen. Ja hän päätti mennä sisälle suuresta portista.
— Priori odottaa teitä, sanoi hänelle portinvartija.
Lazare ymmärsi.
Hän meni yli pihan. Lukevat munkit, joitten ohi hän kulki, loittonivat hänestä ikäänkuin saastaisesta.
Hän meni sisälle luostarin päärakennukseen. Kappelin oven nähdessään ajatteli hän: »Täällä et enää saa rukoilla». Ja akkunasta nähdessään luostarin puutarhan ja vainioita tuntuivat ne sanovan: »Täällä et saa enää työskennellä.»
Hän astui priorin huoneeseen, sulki silmässä seisoen niin muutamia sekunttia liikkumatta.
Priori istui kirjoituspöytänsä ääressä. Hän käännähti. Ja Lazare risti kätensä.
— Herra Etienne Hontarrède, kas tässä 490 frankin, jotka kuuluvat teille. Mistä ne johtuvat, saatte nähdä tästä kirjasta. Olkaa hyvä ja antakaa kuitti niistä.
Lazare kuuli sanat, ja kun kynä ojennettiin hänelle, kirjoitti hän konemaisesti nimensä vanhalle, kellahtavalle paperille.
— Menkää nyt portinvartijan luo — jatkoi nyt priori. — Siellä saatte vaihtaa munkin puvun tavallisiin vaatteisiinne. Jääkää hyvästi! Jumalan rauha kanssanne!
Silloin tapasi Lazaren lamauttava tunne. Tuntui kuin suonensa olisivat avautuneet ja hiljaa elonsa neste alkanut vuotaa. Hän ei edes koettanutkaan pyytää anteeksi, sillä hän tunsi voimansa tähän puuttuvan. Muutamia tuntia myöhemmin löysi hän itsensä erään tien varrella, jaloissaan saappaat, päässään hattu ja pieni musta kirja kädessään.
Muutamassa taskussaan oli hänellä seteleitä ja pientä rahaa ja toisesta hän löysi rukousnauhan sekä palan mustaa leipää. Silloin ratkesi hän itkuun.
Seuraavan päivän aamuna kun neiti Sartilly tätinsä kanssa palasi messusta, näkivät he kummastuksekseen miehen istumassa aivan liikkumattomana ruohostossa linnan aitauksen ja luostarin muurin välissä.
— Mutta sehän on meidän eilinen munkkimme! — huudahti nuori tyttö.
— Hänellä ei enää olekaan munkin pukuansa, sanoi kreivinna Manzanil.
Molemmat seisahtivat
Heidät huomatessaan oli Lazare noussut.
— Hyvää päivää — sanoi Geneviève. — Miksi olette pukeutuneet tuolla tavalla? Ettekö enää olekaan luostarissa?
— En, neiti Sartilly; eilen minut ajettiin sieltä pois Martinin vuoksi — sammalsi Lazare painaen päänsä alas.
— Ahl — Ja missä olette yönne viettäneet?
— Täällä puitten alla.
— Todellakin. Ja missä aijotte viettää ensi yön?
— Sitä en vielä tiedä.
Nuori neiti katseli häntä muutaman silmänräpäyksen ajan ja virkkoi:
— Tulkaa Bontucqiin, niin katsotaan emmekö voisi jotain tehdä hyväksenne.
Lazare seurasi alistuvana molempia naisia.
— Sanokaa minulle mitä voisitte tehdä? — kysyy Geneviève.
Sanat kuultuaan kirkastui Lazaren otsa ja äkillinen ilo näytti saavan silmiinsä.
— Minä osaan kyntää ja karhita. Osaan leikata viinimarjapensaita ja vehnää myös, korjata maissia ja heiniä, hoitaa härkiä ja hevosia sekä ajaa niitä… Jos te voisitte antaa minulle jotain työtä, mitä hyvänsä jollakin tiluksellanne, niin sitoutuisin hoitamaan toimeni tunnontarkasti ilman mitään palkkaa, kunhan saisin jonkun olkilyhteen maatakseni ja naulan kovaa leipää päivässä syödäkseni.
Tuntia myöhemmin antoi herra Peyroux viikatteen entiselle munkille ja näytti hänelle paikan heinäniityllä.
Millä innolla tarttuikaan Lazare työhönsä! Täysin voimin sinkautteli hän viikatettaan ja päästi fanfarimaisen soiton teroittaessaan asettaan.
Sen työn tehtyään sai hän lapion, jolla sai ryhtyä maata kaivamaan.
Illalla näytettiin hänelle pehmoinen vuode, josta saattoi kuulla Martinin mylvinää. Ja kun yöllä soi luostarin kello kutsuen munkkeja rukoukseen, rukoili Lazare vuoteensa ääressä yhteenliitetyin käsin, suljetuin silmin ja sydän iloa täynnä. Yhä kasvavalla hartaudella hän rukoili ja kiitti nykyisestä onnestaan. Tuntui kuin ristiinnaulittu Kristus ei olisikaan enää vertavuotava, eikä sureva Jumalan äiti lävistetyin sydämin, vaan että jotain valkoista, vapaata, henkimäistä olisi hänen sieluunsa yhtynyt, ikäänkuin hän olisi kuullat suloisen enkelin äänen — kuten nuoren viattoman tytön, hyvän ja armahtavan suoneen hänelle uutta lohtua, mielen auvoa, josta hän ansaitsi hänen koko sielunsa kiitollisuuden.
* * * * *
Päivät vierivät. Lazare oli onnellinen. Hän työskenteli ahkerasti. Hänen nykyinen pakonsa ei vaivannutkaan häntä, kuten oli luullut, eikä hänen katumuksensakaan ollut niin syvä kuin hän oli ajatellut. Luostarin kello öisin ei häntä häirinnyt enää. Jos jokin suru kaivautui vielä menneisyydestä esille, tarttui hän sitä ankarammin moukariinsa käsiksi ja upotti pian surunsa innokkaaseen työhön.
Hän oli melkein keskeytymättä yhdessä Martinin kanssa. Bontucqin isännöitsijä oli ostanut markkinoilta toisen samanlaisen sonnin ja antanut sen Lazaren ajettavaksi, eikä Martin näyttänyt olevan lainkaan mustasukkainen niistä taputteluista, joita myöskin toveri »Jean» sai heidän yhteiseltä herraltaan.
Lazare jatkoi Bontucqissa yhtä kieltäytyvää elämää kuin luostarissakin. Hän ei nauttinut lihaa eikä viiniä, voita eikä rasvaisia ruokalaitteita, vaan salli kuitenkin joskus, ollessaan itseensä ja käytökseensä tyytyväinen, nautinnoksi muutaman omenan.
Alassa oli hän päättänyt kuten luostarissa maata täysissä vaatteissaan, mutta kun hän kuuli palvelusväen laskevan leikkiä hänen liinavaatteistaan, luopui hän tuosta aikeestaan. Oikeauskoiselle munkille on puhtaus synti, sillä sielun puhtauden pitää muodostaa jyrkkä vastakohta paidan puhtaudelle. Lazare luopui pian tästä uskonkappaleesta.
Niinpä hän eräänä päivänä meni kylän markkinoille ja osti sieltä hienot alusvaatteet, koristetut nenäliinat, muodikkaan kaulaliinan ja vieläpä hansikkaatkin. Mutta sovittaakseen tätä turhuussyntiä nukkui hän kaksi yötä paljaalla lattialla.
Työskennellessään lähellä linnaa kuuli hän joskus keveitten askeleitten lähenevän hiekkakäytävällä, ja hän aavisti että se oli neiti Sartilly joka tuli. Silloin tunsi hän herpaantuvassa ja hänen teki mielensä panna kätensä ristiin kuten muinoin ehtoollisleivän sulaessa hänen suussaan.
Nuori tyttö meni melkein päivittäin hänen ohitsensa ja pari kertaa oli hän puhunutkin hänelle. Ensi kerralla kysyäkseen hänen todellista nimeänsä.
— Etienne, — vastasi hän — Etienne Hontarrède.
— No, kuinka me tulemme teitä kutsumaan, Etienneksi vaiko Lazarekseksi?
— Sen nimen, jonka neiti tahtoo antaa, tulen minä pitämään.
— Siinä tapauksessa on se Lazare. Minä pidän siitä enemmän.
Seuraavalla kerralla kysyi neiti Sartilly josko hän viihtyy Bontucqissa.
Ja Lazare vastasi ei voivansa ajatella sen miellyttävämpää elämää.
Muuan päivä tämän jälkeen pyysi Geneviève kantamaan hänen päivänvarjoansa linnaan.
Ja hän tunsi itsensä ylpeäksi tästä tehtävästä.
Kun neiti Sartilly oli puhunut, oli entinen munkki tehnyt omituisen havainnon: häntä oli hävettänyt hänen puukenkänsä, takkinsa, karkeat kätensä ja huonosti leikattu partansa. Ja se oli saattanut hänet surulliseksi.
Eräänä päivänä sanoi neiti Sartilly hänelle:
— Tehän osaatte lukea, eikö totta, Lazare?
— Kyllä, neiti.
— Hyvä. Menkää ylös linnaan ja pyytäkää minulle LamartinenMéditations.
— Ensimäiset vaiko uudet? — kysyi hän.
— Ah, te olette niinmuodoin kirjallisuuden tuntija! Sitä ette ole minulle sanoneet. Ensimäiset, ensimäiset.
Ja nuori mies poistui nopeasti salatakseen punehtumistaan.
Erään toisen kerran meni Geneviève hänen ohitsensa sininen paperi kädessään.
— Ettekö ole nähneet kreivinna Manzanilin menneen kotiin, herra Lazare?
— En, neiti.
— Se oli ikävää. Minä olen saanut espanjalaisen sähkösanoman ja siinä on eräs sana, jota minä en ymmärrä.
— Ehkä voisin minä olla neidille avuksi?
— Osaatteko siis espanjaa?
— Olen opiskellut sitä.
— Vai niin! Sanokaapa sitten mitä merkitsee »el agradecimento».
— »El agradecimento» luullakseni merkitsee kiitollisuutta.
— Niinpä kyllä, niin sen täytyy ollakin. Aivan oikein, nyt muistan sen. Mutta tehän olette hirvein oppinut! — huudahti nuori tyttö. — Taidatteko vielä muitakin eläviä kieliä?
— Muutamia
— Englantia?
— Ja italiankieltä.
— Ah! …
Genevièven silmät siristyivät ihmetyksestä.
— Miksi ette sitä sanoneet minulle jo heti! Olisin koettanut etsiä teille sopivan paikan Orthesissa tai Paussa.
— Minä pidän yhtä paljon työskentelystä Bontucqissa neiti Sartilly — vastasi Lazare hiljaa.
Hän oli tullut hyvin kalpeaksi.
Mutta samassa tuli kreivinna.
— Minä voin kertoa sinulle suuren uutisen, täti — huudahti Geneviève iloisena. Herra Lazare, joka täällä kylvää nauriita, osaa espanjaa, englantia ja italiankieltä.
— Minä en ole koskaan sitä epäillyt — vastasi kreivinna ivallisesti. Se mies näyttää todellakin oppineelta. Te olette varmaankin olleet jonkun viinikellarin päällysmies, eikö totta?
— En, rouva kreivinna, minulla ei ole ollut sitä kunniaa.
— Sittenpä olette olleet koti- tai tanssinopettajana jossakin linnassa?
— En sitäkään. Mutta minulla on ollut omassa kodissani sekä koti- että tanssinopettaja.
Kreivinna Manzanil oikasihe.
— Kuinka, linnassako? Te? Sepä oli merkillistä. Kertokaa vähän siitä meille!
Silloin kuului narskauksia kaalinpäistä, joita irtipäässeet lehmät söivät Lazaren takana.
— Anteeksi, sanoi entinen munkki ja meni ajamaan lehmiä pois.
Ja kreivinna palasi linnaan päästäen raikuvan naurun.
Seuraavana päivänä anoi hän päästä leikkaamaan jollekin kaukaiselle pellolle, ja seuraavana päivänä hakkasi hän puita sakeassa metsässä, jossa viipyi aivan iltamyöhään.
Hän pelkäsi kohdata neiti Sartillyä. Joka kerta kuullessaan hänen lähestyvin, poistui hän kauemmas. Kahdeksan päivää meni siten, jolla aikaa hän painautui raskaimpaan työhön ja nautti ainoastaan välttämättömimmän ravinnon. Hän pelkäsi menettäneensä hyväntekijättärensä myötätunnon niin naurettavalla tavalla osottaessaan hyödyttömiä taitojaan ja mainitessaan muinaisista rikkauksistaan. Mikä saikaan hänet puhumaan! Minkä vuoksi hän punastui tuon rikkaan, hienon, nuoren tytön edessä köyhyyttään ja puutteitaan? Jos olisi uskaltanut olisi hän pyytänyt häneltä anteeksi. Hän olisi rukoillut unohtamaan nuo silmänräpäykset ja katsomaan taas hänen päällensä hempeillä silmillään, joitten väriäkään hän ei oikeastaan muistanut, vaan jotka hän aavisti lempeiksi ja ihaniksi kuten yömatkustaja aavistaa nousevan auringon loistoa, jota hän vielä ei ole nähnyt.
Eräänä sunnuntai-aamuna lähti hän messuun Montséguriin. Kun hän tuli kirkkoon, pisti hän oikean kätensä vihkiveteen ja käänsihe, ennenkuin oli tehnyt ristinmerkin, tarjotakseen kylän tavan mukaan vihkivettä sille, joka tuli hänen jälessään. Mutta hän säpsähti. Se oli nuori tyttö, joka tuli hänen jälessään, nuori ja herttainen vaaleine kutriseen ja sinisilmineen. Ja hän kosketti Genevièven sormia, joka otti vihkiveden häneltä. Hänen hempeä hymynsä teki sellaisen vaikutuksen ettei hän nähnyt alttaria eikä kuullut messua, vaan joutui ravistuksen valtaan kuten kuolemaan tuomittu.
* * * * *
Eräänä aurinkoisena lokakuun iltana seuraavalla viikolla, kun kellastuneet lehdet putoilivat hiljaa ruohostoon, valjasti Lazare molemmat härät, Jeanin ja Martinin, vaunujen eteen nostaakseen halkoja, jotka hän edellisenä päivänä kreivittären käskystä oli metsään hakannut. Tämä metsä oli n. 5-600 metrin päässä linnasta.
Lazare oli tuskin ajanut portista, kun kuuli nopeita askeleita takanaan. Hän käänsihe ja huomasi neiti Sartillyn. Hän oli pukeutunut musliinileninkiin, päässään kukilla somisteltu hattu.
— Hyvää päivää, herra Lazare, sanoi neiti. Tehän menette metsään? Aijoin mennä samalle suunnalle. Menen noutamaan tätiäni, joka on vieraisilla erään ystävättärensä luona. Saanko ajaa vaunussa kanssanne?
Hän oli jo molemmin käsin tarttunut vaunun valtaviin tolppiin ja kiepautti itsensä ylös, jolloin hänen toinen pyöreä käsivartensa paljastui.
Lazare oli ihastuksissaan. Hän oli niinmuodoin antanut hänelle anteeksi. Sen hyvin huomasi hänen lempeästä äänensävystään ja ystävällisyydestään. Ja härät näkyivät myös olevan hyvillä mielin, sillä ne menivät suoraa päätä eteenpäin hiljentäen juoksuaan jonkun kuopan tiellä kohdatessaan. Lazare olisi sillä tavoin ajanut vaikka maailman ääreen! Hän puhui vähän, vaan nautti sitä enemmän hiljaisesta onnestaan.
Puut olivat lakastuneet ja muodostivat sopivan taustan hänen mielialalleen. He tulivat lirisevälle lähteelle, josta Geneviève tahtoi juoda. He seisahtivat, ja kun hän oli juonut, otti hän vettä käsillään, ojentaen sen Martinin juotavaksi. Toinen, Jean, ei saanut mitään. Ja Lazare tunsi itseänsä mairiteltavan. Vaunu, johon Geneviève oli taas astunut, lähti uudelleen liikkeelle. Ei yhtään ihmistä näkynyt metsässä, ei yksikään lintu laulanut, ei hyönteinenkään surissut. Ja tämä syvä hiljaisuus miellytti entistä munkkia sanomattomasti.
Mutta pian piti heidän seisahtaa. He tulivat aukealle paikalle, jossa oli kuivia pensaita. Geneviève hyppäsi alas vaunusta ja istuutui eräälle puun kannolle.
Auringonsäteet hyväilivät hänen vaaleita kutriaan, jotka saivat kultahohteen, samalla kun varjo lankesi hänen vaalean keltaisille pikku kengilleen, jotka puoleksi peittyivät ruohoon.
— Kertokaa minulle jotain, herra Lazare! — sanoi neiti Sartilly. — Kertokaa siltä paikkakunnalta, jossa olette syntyneet, jossa olivat vanhempanne, miksi teistä tuli munkki ja kaikki mitä itse lisäksi tahdotte.
Ja Etienne Hontarrède kertoi lapsuudestaan, kotiseudustaan Chalossesta, jossa Adour ja Luy tekevät niin monia mutkia ja lahdelmia. Hän kertoi vanhemmistaan ja heidän surullisesta kuolemastaan, linnastaan ja myllystään, joka niin hirveällä tavalla tuhoutui, Martinin pelastuksesta ja päätöksestään sovittaa vanhempainsa laiminlyömisiä luostariin menemällä, salaamatta mitään ihastuttavalta kuulijaltaan, lopettaen siihen tuttavuuteen, jonka hiljaisesti uskoi onnensa ylimmäksi saavutukseksi, jonka tapaaminen oli aikaisempain vaiheiden vuoksi myöhästynyt tänne saakka — Genevièven, jonka hän katsoi parhaimmaksi ystäväkseen vaikka vielä tuskin häntä tunsikaan.
Neiti Sartilly kuunteli häntä tarkkaavana, ja joskus loistivat hänen silmänsä osaaottavaisuudesta ja huulensa hymyilivät. Sitten puhui hän vuorostaan vanhemmistaan, lapsuudestaan ja Bretagnesta, jossa hänen ensi päivänsä olivat kuluneet. Hän oli tullut hellemmlksi, ja Lazare oli hänelle melkein kiitollinen ettei hän nyt ollut niin iloinen kuin tavallisesti.
Aika kului. Tammien varjot eivät langenneet enää kuin Genevièven kengille, vaan paljon pitemmälle. Syntyi hetken hiljaisuus. Sitten otti tyttönen sanajalan, jonka pisti Martinin päitsiin. Lazare ei näyttänyt sitä huomaavan.
— Herra Jumala, tuolla tulee täti! — huudahti Geneviève äkisti ja hypähti ylös.
Ja hän kiiti nopeasti paikaltaan notkelmaan.
Muutamia silmänräpäyksiä myöhemmin näyttäytyi hän kreivitär Manzanilin sivulla. Heidän näet täytyi kulkea erään aukean alueen yli. Mutta tällä kertaa ei Geneviève katsonut Lazareen päin. Hän oli kokonaan kiintynyt selittämään tädille, että hänen kellonsa varmaan täytyi olla 25 minuuttia jälessä kun hän myöhästyi eikä ollut lähtenyt ajoissa.
Lazare oli ihastuksissaan tästä selityksestä.
Kun yö tuli, ei hän saanut unen siruakaan silmäänsä.
Seuraa vana päivänä oli hän hyvin hermostunut. Hän ei voinut pysyä hiljaa. Hänellä oli selittämätöin halu puhua ei ainoastaan Martinille vaan vieläpä kukille, kiville, laakson kaiulle ja taivaan piirille. Ainoastaan ihmisten kesken hän oli vaiti.
Isännöitsijä antoi hänelle ohjeita, joita hän ei ymmärtänyt. Hän unohti päivällisenaikaan juottaa härkänsä. Ja kun ylempänä kerrottujen tapahtumain aika saapui, sai hän vastustamattoman halun lähteä metsään tuolle aukealle paikalle. Vähintäkään selitystä antamatta jätti hän tusinan verran tovereitaan, jotka olivat viinisadon korjuussa ja lähti metsään.
Matkalla katsoi hän tarkkaavana jälkeä, jonka eilen ajaessaan oli pyörä tehnyt tiehen. Kun hän saapui lirisevälle lähteelle, sulki hän silmänsä paremmin muistaakseen yksityiskohdat ja joi lähteestä. Sitten meni hän paikalle, jossa Geneviève oli istunut. Ja kuu hän näki ruohossa pari pientä kengän jälkeä, hengähti hän helpotuksesta. Se oli siis totta. Tuossa hän istui. Ei se ollut unta. Siinä hän istui liikkumattomana kuvaillen silmiinsä hänen hahmonsa vieläkin nähdäkseen. Hänen katseensa oli häneen luotuna, ja hän tuli yhä lähemmäksi. Lazare näki, että hänellä oli eilinen pukunsa ja kiharansa loistivat auringonsäteistä. Hän tuli yli aukeaman, aivan suoraan kantoa kohden. Mutta äkisti katosi näky.
— Vai niin, te olette täällä, herra Lazare — huudahti hän hämmästyneenä…
Entinen munkki kavahti ylös. Mitä hän näki, ei ollutkaan kuvittelua vaan neiti Sartilly ilmielävänä.
Hän oli täällä, hän puhuikin hänelle, ja Lazare alkoi poistua allapäin.
Tytön täytyi huomata hänen levottomuutensa. Istuihan hän samalla paikalla kuin eilen neiti itse; ja nuori mies kalpeni ikäänkuin hän olisi ollut tulemaisillaan tajuttomaksi. Olihan hänet nyt tavattu aivan ilmi selvästä teosta!
Mutta Geneviève läheni taas.
— Anteeksi — sopersi hän. — En tietänyt… minä olin kävelyllä… en saattanut aavistaa…
Lazare väistihe horjuvin askelin.
Mutta neitonen tapasi hänet.
— Herra Lazare! — sanoi hän ja äänensä värähti — minä kadun että tulin, jos olen pahoittanut mieltänne. Mutta minulla on jotain sanottavaa teille ja tulin niin iloiseksi nähdessäni teidät.