Sitten käänsihe hän alasluoduin silmin.
— Te olette nyt olleet täällä jo toista kuukautta ja kaikki ovat teihin erittäin tyytyväisiä. Minä tahtoisin, koska en uskalla tarjota teille mitään paikkaa, osoittaa teille kiitollisuuttani. Jos minä tuttavieni välityksellä taikka suoraan tekisin jotain hyväksenne, niin sanokaa vaan, se olisi minulle iloista…
— Siinä tapauksessa pyydän minä teiltä yhtä ainoata asiaa — vastasi Lazare. — Olen huomannut viime aikoina rakastavani elämää liika paljon. Luostarissa oli se meille niin vähän merkityksinen, että olimme tyytyväisiä saadessamme kaivaa omaa hautaamme. Nyt en tiedä missä löydän kuolemani enkä voi kaivaa hautaani. Se työ olisi minulle terveellisempää. Neiti Sartilly, tahdotteko lahjoittaa minulle yhden näistä pienistä puista, jotka kasvavat täällä?
— Mitä varten? Ristiksennekö, herra Lazare? Se ei voi olla täyttä totta! Mitä maksaa vaivaa puhua sellaisista asioista. Se pahoittaa mieltäni.
— Jumala tietää, etten koskaan tahdo tuottaa teille surua. Mutta minä en näe siinä mitään pahaa jos ajattelee kuolemaa. Sanotaanhan, että kun tunnetaan täydellistä onnea, ajatellaan silloin kuolemaa vasten tahtoakin.
Geneviève oli tullut vakavaksi.
— Tulkaa, sanoi hän Lazarelle.
Hän meni metsään, tulien pienelle purolle. Siellä seisoi eräs nuori poppeli, runko suora, lehdet väriseviä. Neiti Sartilly viittasi siihen ja sanoi:
— Tuon puun lahjotun teidän ristipuuksenne.
— Saanko hakata sen?
— Silloin kuin tahdotte.
— Ja kreivinna ei tule siitä mitään sanomaan?
— Ei, se puu on kaksinkertaisesti minun, sillä olen itse sen istuttanut. Ottakaa se, Lazare!
Neiti Sartilly oli lausunut nämä viimeiset sanat harvinaisella äänenpainolla. Silloin uskalsi Lazare ensi kertaa katsoa häntä suoraan silmiin. Mutta hän kääntyi heti poispäin, sillä hän tunsi ihmeellistä pyörtymystä…
— Vai niin, te olette täällä! — huusi äkisti katkera ääni, joka sai molemmat hätkähtämään. — Te etsitte sieniä, sehän on selvää, — jatkoi ääni terävästi. — Minä en ole löytänyt ainoatakaan. Se on naurettavaa! Ei näy olevan ainoatakaan sientä tänä vuonna. Huh, kun alkaa tuntua kylmältä! Emmekö mene sisälle, Geneviève.
Täti oli paljon poissa sillä viikolla. Kun hän viimein palasi, oli ilta, ja kun hän sai Genevièven näkyviinsä, huudahti hän:
— Tänään olen tehnyt hyvän työn! Lazare-raukka tulee varmaan iloiseksi.
Samassa meni entinen munkki latojen ohi, ja kreivitär Manzanil huusi hänelle:
— Tulkaa tänne, ystäväni! Minulla on hyvä uutinen ilmoitettavana teille.
Lazare lähestyi.
— Minä olen hankkinut teille toimen Bayonnessa, hyvän toimen suklaatehtailija Nogaron luona. Te tulette pitämiin kirjoja ja hoitamaan kirjevaihtoa, ja kun te taidatte useampia kieliä, tulette saamaan hyvin palkan. Eikö se ole ihanaa? Minä olen onnistanut taivuttamaan Nogaron, joka oli miesvainajani ystävä. Teitä ei kohdella siellä palvelijana, vaan sukulaisena. Ettekä tule siellä ikävystymään, sen lupaan. Biarritzin kaikki kauniit tytöt käyskentelevät ohi konttorin. Ettekös ole onnellinen, te? Eikä ole aikaa hukattava. Herra Nogaro odottaa teitä huomisiltana. Minä seuraan teitä. Se on päätetty.
Geneviève ei sanonut mitään. Lazaren pää vaipui alas.
— Kiitin teitä, rouva kreivinna! — mutisi hän hetken vaitiolon jälkeen.
— Niin, sen te kyllä voitte tehdä! — huudahti espanjatar. — Sellaista paikkaa ei saada joka päivä. Nogaro on suurin suklaatehtailija näillä seuduin. Näettekös, minä pidän teistä siksi, etten salli teidän jäävän maanviljelykseen koko ijäksenne — sellaisilla tiedoilla ja sivistyksellä. On kyllä kaunista kyntää peltoja ja syödä kovaa leipää, mutta voi tehdä parempaakin, kun on saanut sellaisen kasvatuksen kuin te. Jos te Nogaron luona olette säästäväinen, voitte muutamissa vuosissa koota pienen pääoman. Toisekseen on varmaan sillä miellyttävällä myymäläneidllä vähän rahoja, ja kun hänellä varmaankin on aistia, ei hän voi vastustaa teidän tummia silmiänne. Niin, niin, ei tiedä mitä voi tapahtua. Ehkä te lopetatte karamellitehtailijana sievässä myymälässä, joukko suklaata natustelevia lapsia ympärillänne ja muutamia rautatieosakkeita salkussanne! — Enkö tee oikein kiihottaessani häntä hieman ylöspäin, Geneviève?
— Tietysti, — vastasi nuori neiti ilman erityisempää epäilyä.
Ja hän meni nopeasti huoneeseensa, jossa hän viritti laulun toisensa jälkeen äänellä, joka oli jotenkin kirkas.
* * * * *
Seuraavana päivänä oli taivas heleän kirkas… Lokakuu teki loppua, mutta platanit eivät vielä olleet lehtiään pudottaneet. Ainoastaan akasiat ja poppelit varistelivat kellastuneita lehtiään puistoon.
Oli päätetty, että Lazare ja kreivinna lähtevät klo 2 Bontucqista noustakseen Puyovissa junaan mennäkseen Bayonneen. Ennen matkalle lähtöään tuli Lazaren kuitenkin saada koko puvustonsa uusituksi kelvatakseen suureen konttoriin virkailijaksi.
Klo 8 ajoissa meni Geneviève puistoon tehdäkseen kävelynsä, mutta kun oli jotenkin vahva kaste, otti hän kirjan ja painautui erään kuusen alle, jonka latva oli leikattu päivänvarjon muotoon ja kohotti kruunuaan paljon yli muitten naapuripuitten.
Kreivinna Manzanil oli lähtenyt messuun. Lazare oli ottanut sakset ja alkanut saksita erästä tuomea. Mutta Geneviève ei näyttänyt kuulevan Lazaren saksimista. Hän keskeytti lukunsa ainoastaan silloin tällöin laulaakseen jonkun laulun.
Lazare ei ollut ennen tuntenut itseään niin murheelliseksi.
Hän oli edellisenä iltana laittanut vaatteensa erääseen matkasäkkiin, jonka kreivinna oli hänelle lainannut. Sinne oli hän myös sovittanut rippikoulusta saamansa rukousnauhan, sen leipäpalan, joka hänelle oli luostarista taskuun pistetty ja sanajalan, minkä neiti Sartilly oli muutamia päiviä sitten sovittanut Martinin päitsiin.
Minkä vuoksi hän kuljetti tätä sanajalka-lehteä, kun sen antaja samana päivänä, jolloin hänen oli lähdettävä Bontucqista, lauloi muutamien askelien päässä hänestä huolimatta vähääkään enemmän erosta kuin minkä muun palvelijan lähtiessä tahansa ja joitten nimet unohdettiin kohta heidän poistuttuaan.
Kello löi 9 Montségurin kirkontornissa, ja pohjoisestapäin kuului laaksosta tohinaa. Se oli Bayonne-juna. Mutta Geneviève lauloi yhä.
Lazare kuuli laulun sanat ja tunsi sävelen. Se oli liikuttava ja sanat kuuluivat:
Cueillez, cueillez des roses,Mon gentil cavalier!
Mitkä muistot herättikään tuo laulu! Ilman sitä olisi Lazare vieläkin luostarissa. Hän olisi jatkanut askeettista elämiänsä ja sydämensä olisi kuulunut yksinomaan taivaalle.
Cueillez, cueillez des roses.Et me les apporter!
Lazare seisahtui tuomensa luona. Hän ei voinut enää työskennellä. Päänsä vaipui ja hän huokasi raskaasti. Pian huomasi hän erään omenapuun itsensä ja tytön välillä punaisine omenineen. Ja kuten sinä iltana, jolloin hän kaivoi omaa hautaansa, otti hän omenan ja antoi nuorelle laulajatytölle.
Geneviève katsoi häneen. Hän oli tullut hyvin kalpeaksi.
— Se olitte niinmuodoin Te? — sanoi hän hiljaa. — Minä arvasin sen.
Hän antoi katseensa vaipua alas ja aukaisi taas kirjansa. Hän hengitti raskaasti.
Ja nostamatta katsettaan virkahti hän:
— Te siis matkustatte?
— En, en nyt! — vastasi Lazare. — Sallikaa minun jäädä! Jos ette ole ylenmäärin tyytymätöin minuun, neiti, niin sallikaa minun jäädä linnaan! Jospa tietäisitte… ah, jos tietäisitte!…
Hän vaikeni äkisti. Hän tunsi että hehkuvimmat sanat tahtoivat virrata hänen huuliltaan, mutta hän ei saanut puhua. Hän ojensi kätensä Genevièveä kohti. Mutta hän sulki silmänsä, ravisti hitaasti viehkeaä päätänsä.
— Ei, — sanoi hän.
Ja hänen huulensa tulivat aivan värittömiksi.
— Ei, on parempi että lähdette! … Minä olen tietenkin hyvin tyytyväinen teihin, mutta… Te olette olleet hyvä palvelija… ja kaikki teitä tulevat täällä kaipaamaan… Mutta tätini on oikeassa siinä, ettette voi jäädä enää maanviljelijäksi. Jääkää hyvästi, Lazare!
Ja hän riensi pois.
Kun nyt entinen munkki ei enää nähnyt häntä, pani hän saksensa niitten paikalle, meni talliin Martinin luokse, laskeutui sen puhtaille oljille ja ratkesi itkuun.
Täältä kreivinna Manzanil hänet vihdoin löysi.
— Mitä se tahtoo sanoa? — huusi hän — te olitte täällä ettekä mitään puhunut. Väki on etsinyt teitä neljännestunnin ajan. Nyt täytyy meidän lähteä; minä olen ollut valmiina jo 5 minuuttia. Kas niin, kiiruhtakaa nyt. Muutoin saavumme junalle liika myöhään.
Mutta Lazare ei näyttänyt ymmärtävän. Kreivinna näki hänen punertavat silmänsä ja arvasi hänen itkeneen.
— Ah… vai kyyneliä? Ettehän aikone viedä härkäänne suklaatehtailijalle? Ei, se ei käy päinsä, mutta voimme lähettää sen teille paistina, jos niin tahdotte, sillä siksi se vanha elukka enää kelpaa. Se ei nyt missään tapauksessa saata seurata meitä junalle.
Lazare katsahti ylös ja tunsihe melkein iloiseksi tästä ivallisesta puheesta. Kreivinna siis uskoi hänen kyyneleensä koskevan Martinia, asema oli siis pelastettu.
Ja kun hän pihamaalle tultuaan näki neiti Sartiliyn nousevaa hevosen selkään, ei hän voinut enää pidättää kyyneleitään uudestaan vuotamasta.
— Sangre de Dios! — huudahti kreivinna. — Onpahan tuokin mies!
Ja hän meni suoraan Lazaren eteen.
— Tahdotteko tulla kanssani vai ettekö? — kysyi hän.
— Rouva kreivinna, te tiedätte, etten vainut olla luostarissa ilman Martinia, — vastasi hän, — minä luulen etten voi elää ilman sitä suklaatehtailijan luona. Antakaa anteeksi, mutta minun on mahdotonta lähteä Bayonneen! Tehkää minun ja härkäni kanssa mitä mielitte!
Vanhan naisen silmät salamoivat
— Teidän härkänne ja syöttiläänne pitää tulla teurastetuksi niin pian kuin se on tullut kylliksi lihavaksi! huusi hän vimmastuneena. — Ja mitä teihin itseenne tulee, tulette te ensi tilassa lähetettäväksi kivilouhoksiin Bidachessa. Siksi saatte saksita tuomia ja heti…!
Kreivinna terästi sanojaan vielä muutamilla espanjalaisilla kirosanoilla sekä huusi sisarentyttärelleen, joka oli noussut virkun ratsunsa selkään:
— Geneviève, lähde postikonttoriin Montséguriin ja sähköitä herraNogarolle ettei hänen tarvitse meitä odottaa.
— Kyllä täti — vastasi nuori neiti kaukaa.
— Ja heti kuultiin ratsun ravaavan ulos platanipuistosta.
Kun kreivinna oli mennyt tiehensä, kietoi Lazare käsivartensa Martinin kaulaan:
— Kiitos, rakas Martinini! — kuiskasi hän.
Nyt oli entinen munkki ihastuksissaan. Hän ei lähtisikään Bayonneen! Hänestä ei tulisikaan suklaatehtailijaa. Hän saisi vielä viipyä jonkun aikaa Genevièven läheisyydessä!
Tieto siitä, että piakkoin saisi työskennellä Bidacheen kivilouhimossa ei tietenkään ollut erittäin miellyttävä, mutta tuo paikka ei ollut kaukana Montségurista. Louhimo kuulut neiti Sartillylle, ja kun hän sittenkin olisi vielä neidin palveluksessa, saisi hän joskus häntä vielä nähdä. Ja mitä muuta hän enää toivoisikaan!
Hän katsoi Martinin päälle, joka ojensi ruskean kuononsa saadakseen herraltaan hyväilyn.
Johtui mieleen uhkaus, jonka espanjatar oli lausunut Martinista. Se oli siis ratkaistu. Martin kuolisi muutamain päiväin perästä.
— Martin raukka! — sanoi Lazare, taputtaen eläintä.
Mutta hän tunsi tällöin, ettei se ollutkaan hänelle enää yhtä rakas kuin ennen. Ei hän enää tahtonut sanojaan uskoa Martinille, joita se ei enää viime aikoina ollut kuullutkaan. Ja Martin näytti kohtalonsa tajuavan, sillä sen andalusialaisissa kauniissa silmissä, kuten Geneviève oli sanonut, näkyi tavallista surullisempi ilme.
— Syö, syö edes niin paljon kuin tahdot, vanha toveri! — mumisi Lazare antaen kelpo annoksen maissia.
Silloin näytti härkä ikäänkuin nälkäinen filosofi unohtavan murheensa. Ja hetken perästä se ojensi kuononsa saadakseen soimensa lähellä olevia käypiä viinirouheita.
— Vai niin, sinä haluat saada niitä. — Syö, ystäväni! Et tarvitse kieltää itseltäsi mitään, sinä kuolemaan tuomittu raukka.
Ja eläin ei odottanut toista kehoitusta. Se alkoi ahmia. Ja hetken perästä näyttivät sen silmät erittäin iloisilta.
Lazare otti kirveen, asetti ketjun Martinin kaulaan ja lähti sen kanssa metsään, puhellen:
— Niin, Martin, saat syödä mehevää ruohoa sillä aikaa kun minä hakkaan halkoja. Syö vaikka siksi että halkeat.
Mutta Martin ei odottanut perille pääsyä. Se alkoi tempoa ja ravistella päätänsä heti puistoon päästyä, tehden ilmahyppyjä tuon tuostakin. Se oli kuin poissa järjiltään. Ryntäili puita ja kantoja vastaan tahtoen sarvillaan nostaa niitä juurineen ylös.
— Vanha Martinini, luulen sinun olevan nyt hullun.
Ja Lazare naureskeli viinilypälejätteiden vaikutusta härkään.
He tulivat avonaiselle paikalle metsässä. Lazare sitoi härän kantoon kiinni aukealle ruohopaikalle ja alkoi katsella puuta, jonka kaataisi.
— Hyvästi hetkeksi! — sanoi hän. Huvittele niin hyvin kuin voit, ketjusi on kylliksi pitkä.
Ja elä n alkoi hyppiä ja juoksennella kuten sirkushevonen. Välisti raapi se kynsillään maata, mylvi, puski maata ja kantoja, hyökkäili kärpästen perästä, jotka sitä tapailivat ja lähti laukkaamaan pää pystyssä.
* * * * *
Lazare alkoi työskennellä, käyden käsiksi suurimpaan puuhun jonka oli kaataakseen valinnut. Se oli noin 40 askelta paikasta, johon oli Martinin sitonut.
Siten hakatessaan ja lastujen sinkoillessa ympärilleen kuuli hän äkisti kirkaisun.
Hän käänsihe ja huomasi Genevièven tulevan juosten ja härän hänen perässään.
— Martin! — huusi hän. — Martin!
Ja hän hyökkäsi aukeamalle.
Mutta eläin ei seisahtanut. Se hyökkäsi vimmattua kyytiä tytön jälkeen, joka yhä juoksi henkensä edestä ja kirkui.
Äkisti tarttui hänen jalkansa ratsastuspukuun ja hän kompastui.
— Martin! — huusi Lazare jyrisevällä äänellä. — Herra Jumala!
Hänellä oli vielä kirves kädessä. Hän hyökkäsi pedoksi muuttunutta eläintä kohden antaen voimakkaan iskun sen otsaan ikäänkuin puuhun, jota tahtoi kaataa. Eläimen pää musertui ja aivot räiskähtivät ulos.
— Elkää surmatko sitä! pyysi Geneviève.
Mutta hän näki samassa verivirran ja pyörtyi.
Martin oli vaipunut kumeasti mölisten, jolloin sen henki pakeni. MuttaLazare ei sitä katsonut. Hän viskasi kirveen kädestään ja nosti ylösGenevièven. Hän oli kuolonkalpea vaan ei millään tavoin vahingoittanut.
Härän sarvi oli ennättänyt reväistä ainoastaan hänen ratsastusleninkiänsä. Lazare otti tajuttoman tyttösen käsivarsilleen ja riensi linnaa kohden. Mutta pian pettivät voimansa. Hänen silmissään musteni ja kylmä hiki peitti otsansa. Hän laski Genevièven alas lähteen reunalle, josta Geneviève muutamia päiviä sitten oli antanut vettä Martinille, ja ankara puistatus kiisi läpi ruumiinsa.
— Neiti Sartilly? — sanoi hän läähättäen.
Hän pisti kätensä lähteeseen ja kostutti nuoren tytön ohimoita.
Geneviève aukaisi silmänsä.
— Jumalalle kiitos! Ei se ole mitään. Vain silmänräpäyksellinen pelästys! — huudahti Lazare ja polvistui hänen vierelleen — Kuinka olenkaan iloinen!
— Ja Martin? kysyi hän
— Martinko? — Se on kuollut!
— Tapoitteko sen?
— Kyllä, minä tapoin sen! Minä rakastin teitä! … Ah, antakaa anteeksi… Minähän olen järjiltäni!
Hän ummisti silmänsä, ja hän tunsi henkensä pakenevan.
Mutta hetken päästä tunsi hän pienen käden tarttuvan omaansa ja saman äänen, jonka sinä merkillisenä iltana oli luostarin muurin takana kuullut, sanovan:
— Minäkin rakastan teitä, Lazare!
Silloin huokasi hän raskaasti ikäänkuin koko sielunsa olisi kokoon puristunut.
Sitten alkoi hiljaisuus. Hän ei kuullut eikä nähnyt mitään. Koko maailma pakeni hänen tajunnastaan.
* * * * *
Mutta pieni käsi pian palasi hänen tietoisuuteensa, sillä se puristi hänen kättänsä. Ja kohta kuuli hän hellän äänen kuiskaavan.
— Minä rakastan teitä, Lazare, ja olen hyvin onnellinen tällä hetkellä, niin onnellinen, ettei minulla ole oikeutta valittaa vaikka vastaisuus kätkisikin osalleni ainoastaan suruja. Onni, jota tunnen, on kylliksi riittääkseen tuleviksikin vuosiksi, ja tästä kaikesta olen teille kiitollinen. Rakastan teitä, ja te olette ensimäinen mies, jolle tahtoisin antaa elämäni. Minä olen teidän, Lazare! Avatkaa silmänne! Katsokaa minua! Katsokaa, kuinka rehellisesti tarkoitan mitä sanon. Olen rakastanut teitä siitä saakka kuin teidät näin, ehkä jo ennenkin, koska minä uskalsin teille heittää sen omenanpuolikkaan tuntematta teitä. En ole koskaan ennen käyttäytynyt sillä tavalla. Ja kun teidät näin salongissani niin kalpeana ja äänenne kuulin liikutuksesta väräjävän, tunsin kohta kiintyväni teihin. Se ei tietenkään ollut vielä rakkautta vaan sympatiaa, joka pian laajeni ja lämpeni rakkaudeksi. Ettekö ole sitä huomanneet? Ettekö huomanneet, kuinka usein minä menin ohitsenne kedoilla ja vainioilla, missä työskentelitte, ja kuinka minä osoitin suosiotani Martinille, kun en sitä voinut teille osoittaa. Muistatteko että annoin Martinille vettä tästä lähteestä; teidän huulillenne ajatuksissani kohotin silloin käteni. Ja sen päivän, jolloin tulin tälle aukealle paikalle ajatellakseni ja muistellakseni paremmin mitä oli edellisenä päivänä tapahtunut? Teilläkin oli sama ajatus kuin minulla ja saavuitte ennen minua! Ja vihdoin aamulla kun lauloin puistossa, huomasitte kai että laulu oli tarttua kurkkuuni? Minunhan täytyi siten johtaa harhaan tätiä, joka on niin epäluuloinen. Sitä paitsi olin itselleni luvannut, etten ilmoita teille tunteitani, mutta minä en voinut enää pitää lupaustani Lazare, ja minä olen siitä niin iloinen… Rakastatko minua kauan? Ei, älä vastaa! Tiedänhän, että sinä rakastat minua tällä hetkellä ja uskot rehellisesti tulevasi aina rakastamaan minua! Kiitän sinua siitä kaikesta sydämestäni, mutta tuo sana »aina» peloittaa minua. Ja kuitenkin voin sanoa sinulle yhden asian: olet äsken tullut luostarista, Lazare, et ole koskaan tuntenut ketään toista naista kuin minut ja et senvuoksi tiedä tarkalleen kuinka kauan tulet rakastamaan minua. Maailmassa on niin paljon kauniita tyttöjä! Ehkäpä, jos minulla olisi ollut sisko, et olisi minusta välittänyt yhtään mitään. Täytyy ajatella kaikkia mahdollisuuksia. Miehen rakkaus on usein hyvin häilyväinen. Olen paljon kokenut, vaikkei sitä luulisi. Isäni oli myös uskonut rakastavansa äitiäni ainaisesti, ja tämä »ainaisuus» kesti vain 4 vuotta. Jospa tietäisit kuinka äitini kärsi viime hetkeensä asti! Lazare, olen vannonut etten koskaan mene naimisiin, mutta minusta tuntuu nyt että en voisikaan pitää valaani. Tahdon tehdä sinulle ehdotuksen: Sinä jätät Bontucqin; se on välttämätöntä useammasta syystä. Sinä lähdet, et Payonneen, vaan Pariisiin. Etsin sinulle hyvän toimen siellä; luulen jo melkein tietäväni sellaisen. Siellä viivyt kaksi vuotta näkemättä minua ja kirjoittamatta minulle, jos mahdollista. Siellä elelet maailmaa kokemassa ja näkemässä, käyt teaattereissa ja klubeissa ja vietät maailmanmiesten iloisia päiviä loistossa ja kiusauksissa. Niin, Lazareni, ja jos sinä näiden kahden vuoden kuluttua et ole unohtanut minua tultuasi niin suuren kaunotarjoukon kosketukseen, jos vielä sittenkin rakastat pientä Genevièveäsi kuten tänään, silloin palaa takaisin Bontucqiin ja minä olen ojentava käteni sinulle kuten nyt teen ja pyytävä pitämään se ikuisesti omanasi. Niin, silloin tulemme mieheksi ja vaimoksi, Lazare, ja luulen, että me tulemme hyvin onnellisiksi. Elä huoli siitä, joskin itken, se on vaan ilosta kun ajattelen takaisin paluutasi, jonka nyt jo näen tapahtuvan. Silloin olet sinä hieno herra valkoisine käsinesi, ja sinä tulet luultavasti rikkaaksi, sillä isoisäsi on tunteva itsensä ylpeäksi sinusta; ja minun sukulaisillani ei ole oleva mitään sitä vastaan että provinsilainen tyttö ottaa miehekseen sellaisen pariisilaisen kuin sinä Ja jos heillä olisikin, en siitä yhtään välitä. Silloin olen 21-vuotias ja voin itse kohtalostani päättää… Jää hyvästi, Lazare! Purista morsiamesi kättä hyvästiksi, ja mene hautaamaan Martin raukka, jota saan kiittää ihanimmasta elämäni hetkestä. Palaan ratsuni luo, jonka sidoin puuhun kiinni, menen kotiini ja sulkeudun huoneeseeni ajatellakseni sinua koko illan, koko yön, koko huomis-päivän ja koko sen ajan, jonka vielä saan elää… Rakastan sinua!
Ja Lazare näki hänen poistuvan hiljaiseen metsään, jossa kellastuneet akasian lehdet hitaasti putoilivat maahan.
* * * * *
Hän ei liikahtanut. Hän viipyi lähteen luona, sillä hän pelkäsi liikahtaessaan joutuvansa ulos siitä loihditusta linnasta jossa hän unelmoi. Hän ummisti silmänsä ja nautti onnestaan.
Eräs lapsi, joka tuli metsästä kantaen selässään halkokuormaa, keskeytti entisen munkin unelmat. Aurinko oli laskeutumaisillaan. Lazare nousi, otti muutamia askeleita aukealle, jolloin mieleensä johtui Martin.
Ja hän käveli paikalle, jossa oli härkänsä tappanut. Siinä lepäsi vanha toveri lävistetyin otsin ja kuono verisenä.
Lazare otti kirveensä, puhdisti sen lirisevässä purossa ja lähti linnaan. Sieltä otti hän lapion ja nyytin, jossa oli vanhoja vaatteita ja palasi takaisin kuolleen eläimen luokse.
Ja hiljaisessa metsässä, jossa Geneviève oli ensimäisen rakkautensa ilmaissut, kalvoi hän haudan nuoruutensa ystävälle, Martin raukalle, josta hän oli niin paljon pitänyt.
Hän teki sen leveän ja syvän, johon vieritti Martinin raskaan maallisen jäännöksen.
Sitten avasi hän vaatekäärönsä, jonka oli mukanaan tuonut. Siinä olivat ne vaatteet, joita entinen munkki oli yllään pitänyt luostarissa ollessaan novisina, ja jotka oli saanut takaisin silloin kun hänet häädettiin luostarista. Nämä vaatteet olivat luostarin tavan mukaan tehdyt kuolleen munkin, joka oli hurskain, kantamasta puvusta jotta siten vainajan hurskaus siirtyisi perintönä nuorelle novisille.
Lazare laski nämä vaatteet nyt Martinin hautaan, jonka täytti mullalla Kun se oli tehty, painoi hän lapionsa varrella ristin pehmeään multaan, kuten on tapana tehdä niille onnettomille vainajille, joilla ei ole oikeutta tulla haudatuksi siunattuun maahan.
Lazare palasi Bontucqiin.
Aurinko oli mennyt mailleen. Eräästä kirkontornista kuului soitto kutsuvan ihmisiä iltarukoukseen. Nuori mies vaipui mietteisiinsä. Hän tunsi haudanneensa jotain itsestään tuonne hiljaiseen metsään.
Tästä päivästä lähtien ei hän tulisi enää puuhailemaan maatöissä.
* * * * *
Kun hän tuli pihalle, näki hän pyörän jäljet puistossa ja Marina, kamarineito, ilmoitti hänelle, että neidin eno ja täti, herra Lorenzo Miralez ja rouvansa Pariisista oli saapunut Bontucqiin iltapäivällä, ollen paluumatkalla Espanjasta.
Sinä iltana säteili linna valoa. Ikkuna suuressa salongissa heitteli leveitä valojuovia kauan yli puoliyön ja valot sytytettiin myöskin vierashuoneeseen ensimäisessä kerroksessa.
Ja Lazare, joka ei saanut vähääkään unta silmäänsä mielenliikutustensa jälkeen, näki kuinka valo loisteli vanhassa talossa, joka tavallisesti oli musta ja synkeä.
Hän ei aavistanut että tässä vierashuoneessa kuiskaten puhuttiin hänestä ja että kohtalonsa siellä ratkaistiin.
* * * * *
Rose-Marie Miralez, Genevièven nuori täti, joka oli saapunut Bontucqiin miehensä kanssa, oli säteilevän kaunis 25-vuotias. Itämaalaiset, jotka voivat paljon ilmaista yhdellä sanalla, olisivat hänestä sanoneet, että Allah ei varmaankaan ollut tyytymätöin sinä päivänä kun hänet loi.
Pitkä, hoikka, suuret tummat silmät ja jumalainen kaula — hän herätti huomiota kaikkialla. Hän oli Pariisissa enimmän ylistetty kaunotar, vaikka siellä kaunis ruumiin muoto ja ihastuttavat kasvot eivät olekaan harvinaisia. Hän oli syntynyt Monceaussa, mutta se nimi, jota hän kantoi, hivuksiensa väri ja tulinen silmäinsä katse osoittivat hänet espanjalaiseksi. Parisittaret kutsuivat häntä »Granadan ruusuksi» ja tämä nimitys oli liika kaunis ellei siihen sisältynyt mitään ilkeyttä. Se merkitsi, että rouva Miralez oli epäilynalaisesta perheestä kotoisin, ja että hänen miehensä oli häneen tutustunut joillakin markkinoilla, jossa hänen kauneutensa oli herättänyt paljon ihastelua.
Tämä oletus eli kuitenkin täydelleen väärä, mutta olisi osunut oikeaan jos se olisi tarkoittanut Rose-Marien äitiä. Rouva Miralez oli erään kuuluisin kaunottaren tytär. Tällä »Granadan ruusun» nimellä oli hän näytellyt itseään suurissa kaupungeissa toisella puolen Pyreneitä. Ja kun tytär oli perinyt äitinsä kukoistuksen, arvelivat parisittaret voivansa antaa hänellekin saman nimen. Itse asiassa eli vielä todellinenkin »Granadan ruusu». Hän oli mennyt naimisiin huomiota ansaitsevan laivavarustajan Maurice Ramszeilhesin kanssa Bordeauxista, ja oli nyt rikas omaten selviä jätteitä aikaisemmasta kauneudestaan.
Rose-Marie, hänen tyttärensä, oli 18 vuoden ijässä mennyt naimisiin Lorenzo Miralezin kanssa, joka silloin oli 32-vuotias. Heillä ei ollut yhtään lasta.
* * * * *
Edelläsanottuna lokakuun iltana meni Genevièven holhoja, väsyneenä matkasta, hyvissä ajoin pieneen kirjaston viereiseen huoneeseen ja paneutui nukkumaan. Vaimonsa, joka asui vierashuoneessa, kutsui palvelijattarensa, joka aina häntä seurasi, ja antoi hänen riisua pukuansa.
Tämä palvelijatar oli Marianan, Bontucqin kamarineidon sisar, nimeltäDominica Etcheto. Hän oli reipas ja hyvin kiintynyt emäntäänsä.
Kun Rose-Marien yötoiletti oli valmis, lähetti hän palvelijattarensa pois ja meni vuoteeseensa. Mutta hän näki huoneensa ovea hiljaa avautuvan ja Genevièven astuvan sisälle. Tämä suuteli nuorta kaunista tätiänsä otsalle ja istautui hänen viereensä.
— Sinä olet edelleen yhtä kaunis, Rose-Marie, — sanoi hän hilpeästi — ja kaikki tulevat tietenkin korviaan myöten rakastumaan sinuun. Tiedätkö, että ne, jotka läheisyyteesi joutuvat, ovat hyvin säälitettäviä?
Rouva Miralez hymyili hyväntahtoista hymyänsä, jolla hän neljä tai viisi kertaa päivässä vastasi samanlaisiin ihailijansa kohteliaisuuksiin. Hän suuteli Genevièveä sanoen:
— Ai, ai, pikku tyttöseni! Elä laske leikkiä rakkaudesta. Minusta näyttää siltä kuin sinä itse tulisit tekemään monta onnetonta sillä alalla. Sinä näytät iloiselta ja — sellaiselta kuin itse olisit rakastunut!
— Tahdotko sitä?
— Näepäs vaan! On siis joku! … Kerro, kerro! Ja Geneviève kertoiLazaresta.
Hän kertoi kaikki, kuvaillen erikoiskohdat idyllistään. Ja Rose-Marie hymyili, ei kuitenkaan loukkaavasti, puukenkäiselle munkille, joka sonninsa kanssa lumosi linnan haltijattaren. Mutta kun Geneviève antoi hänen ymmärtää, että hän aikoi mennä naimisiin entisen munkin kanssa, tuijotti hän ihmeissään ja sanoi:
— Eläs, todellakin! Ja minä kun luulin, että sinä olit vahvasti päättänyt jäädä naimattomaksi.
— Tulen kentiesi jäämäänkin, rakas täti, ja minä epäilen, että se asia tulee riippumaan sinusta.
— Kuinka niin?
— Sen voin selittää. Minulla on eräs suunnitelma, oivallinen tuuma, jonka saat kuulla. Se johtui eilen mieleeni. Kuule siis, mutta elä kuitenkaan naura sille kovin paljoa, sillä se on minun aivan vakava aikeeni.
— Tiedät, kuinka onneton äitini oli. Olet kuullut monta kertaa kerrottavan. En voi koskaan unohtaa sitä ja sen vuoksi olen itse päättänyt olla avioliittoon menemättä. Täytyy olla hirveätä joutua hyljätyksi lapsineen jo miehensä eläessä. Muistan erään yön, jonka vietin erään portin vierellä. Olin silloin 7-vuotinen. Äiti oli kanssani ja odotti hän isää näyttääkseen hänelle lastaan kun hän tuli jonkun näyttelijättären luota. Sellaisia nähtyään pelkää koko avioliittoa.
— Mutta eiväthän kaikki miehet ole sellaisia.
— Sitä olen juuri ajatellut tällä viikolla. Eikö totta, löytyyhän uskollisiakin miehiä?
— Sen uskon varmasti. Vaan eivät he kanna tiukua ja kaulassaan, niin että heidät varmasti tietäisi eroittaa toisista.
— Kuitenkin sen saa tietää.
— Lapsi!
— Sen voi saada tietää, jos vaivautuu tekemään vakavia kokeita. Sepä juuri onkin tuumani.
— Sinä haluat kokeilla munkkisi kanssa?
— Miksikäs ei?
— Kuinka lapsellinen oletkaan!
— Ymmärrä minua oikein! Tahtoisin jättää hänet ratkaisevan koettelemuksen alaiseksi. Tahtoisin saattaa hänet kosketukseen erään nuoren, kauniin, vastustamattoman naisen kanssa, joka koettaisi saada häntä ihastumaan itseensä.
Rose-Marie tuli tarkkaavaksi.
— Ken hän olisi? — kysyi hän.
— Ken? Etkö sitä arvaa?
— En.
— Kuinka olet kaino. Koeta…
— En minä tiedä.
— Sinä itse, luonnollisesti.
— Minäkö?
— Miksikä et!
— Ah!
— Jos minä pyydän sinulta sitä? Jos minä rakoilen sitä polvillani, Rose-Marie? Sinä olet ystäväni, ja sinä voit koettaa valloittaa minulta sen miehen, jota rakastan.
— Mutta sehän on naurettavaa!
— Minä en pelkää mitään. En voisi tehdä tätä ehdotusta, jos uskoisinLazaren voivan pettää minut. Hän tulee jäämään minulle uskolliseksi.
— Oletko varma siitä?
— Melkein. Mutta tahdon kuitenkin vielä varmistuttaa sen itselleni. Jos hän voi vastustaa sinua, voin silloin olla huoletta muista. Voit sen vuoksi panna Lazaren heti koettelemustesi alaiseksi. Hanki hänelle Pariisissa jokin virka jossain ministeriössä tai lähetystössä, ei kuitenkaan kaukana itsestäsi. Hänellä on tulevaisuutta. Hänellä on joukko todistuksia, taitaa useita kieliä eikä ole tyhmä. Hän kuuluu huomattavaan perheeseen ja tulee varmaan kymmenessä vuodessa olemaan miljonääri. Voit tarjota usein aamiaista, jolloin voit koketeerata hänelle. Voin vakuuttaa että se maksaa vaivan. Anna hänen innostua ja auta häntä siinä ellei itse löytäisi itseään. Kirjoita sitten minulle hänen tietämättään. Sinun täytyy luvata kirjoittaa minulle, ja jos hän kurtiseeraa muita naisia, kirjoita siitäkin. Sinun täytyy ilmoittaa minulle kaikki. Lupaatko sen? Anna kätesi sen päälle! Niin, sillä tavalla. Nyt olet luvannut! Hyvä! … Herran poika kuinka sinä olet kiltti!
Ja Geneviève heittäytyi tätinsä syliin.
— Miksikä en lupaisi jos teen siten mieliksesi!
— Sinä olet enkeli!
— Mutta se virka ministeriössä?
— Oh, sehän on pikku seikka sinulle!
— Uskotko sen niin helpoksi?
— Oh, sellaisilla silmillä kuin sinun! … Niitten edessä täytyy ministerien taipua!
— Odotas, minulla on eräs tuuma!
— Oletko keksinyt jotain?
— Niinpä luulen.
— Lazarelle?
— Niin juuri.
— Sopivan paikan?
— Niin sopivan kuin voi ajatella.
— Eikä kaukana teistä?
— Aivan läheisyydessä.
— En lupaa mitään; minun täytyy puhua mieheni kanssa. Voimme puhua asiasta huomenna ja sinä esittele munkkisi minulle!
— Hyvää yötä! Minä rukoilen kauniitten silmiesi puolasta.
— Elä unohdathänen, — vastasi Rose-Marie ja sammutti lampun.
Ja Geneviève meni yksinäisyyteen ajattelemaan Lazarea, joka taas puolestaan ajatteli häntä.
Seuraavana aamuna oli neiti Sartilly liikkeessä jo klo 7. Hän lähetti noutamaan herra Peyrouxia ja ilmoitti, että hänen tuli seurata herra Hontarrèdea Pauhun. Hän pani painoa sanaan Hontarrède, antaakseen isännöitsijän ymmärtää, ettei Lazarea tullut enää kohdella kuten tavallista palvelijaa.
Sitten antoi hän matkaa koskevia yksityiskohtaisia määräyksiä, jotka oli yön aikana miettinyt.
Geneviève tahtoi antaa Lazaresta Rose-Marielle edullisen vaikutuksen ensi näkemältä, ja siksi oli Lazare uusittava päästä varpaisiin.
Herra Peyroux ilmoitti neiti Sartillyn määräykset Lazarelle klo 8.Koski kyyditsi molemmat herrat rautatieasemalle.
Lazare antoi ohjata itseään kuten lapsi. Näytti siltä kuin hän olisi yhä unelmoinut kaunista unta. Hän nousi junaan ajattelematta sitä, että hän viimeisen junamatkansa teki luostariin 7 tai 8 vuotta sitten Kaunista maisemaakaan hän ei huomannut; hänelle oli kylliksi miettiessään Genevièven suloutta.
* * * * *
Paussa menivät herrat englantilaiseen pukuliikkeeseen, jossa nopsat herrat riensivät ottamaan mittaa entisestä munkista. Valmiina oleviin pukuihin puettiin nyt Lazare hienosta paidasta alkaen. Korkea kaulus, vaaleat sheviottihousut, syvästi avartuva liivi ja musta hännystakki silkkisine käänteineen, sininen kesäkravatti, hienot kengät, nahkanväriset käsineet ja muodikas hattu tekivät hänestä hienon herran. Kun Lazare käveli ohi suurien kuvastimien, joutui hän silmäkkäin komean nuoren miehen kanssa. Entinen munkki tuskin tunsi itseään ja hän aikoi kunnioittavasti nostaa hattuaan kuvalle.
* * * * *
Sillä aikaa olivat Rose-Marie ja Geneviève alkaneet jatkaa eilisiltaista keskusteluaan linnassa.
Kaikki oli käynyt oivallisesti. Aamiaisen aikaan olivat naiset puhuneet hra Miralezille, joka näytti halukkaalta taipumaan heidän tuumiinsa.
Kun Lazare klo 5 illalla palasi Bontucqiin gentlemanniksi muuttuneena, riensi neiti Sartilly häntä vastaan, katsellen ylpeydellä häntä ja vieden hänet sisälle.
— Eno, tässä saan esitellä sinulle herra Etienne Hontarrèden, jonka sinä haluat ottaa kirjuriksesi!
Lazare ymmärsi. Neiti Sartilly oli puuhannut hänet herra Miralezin, tuon rikkaan pariisilaisen laivanvarustajan kirjuriksi. Mutta mikään ei häntä enää kummastuttanut.
Hän kumarsi kainosti pienelle herralle, jonka rinta oli sisään painunut ja jolla oli laihat kasvot mustine partoineen.
— Rose-Marie, katso, täällä meidän suojattianne, — jatkoi Geneviève esitellen ystävänsä rouva Miralezille.
Lazare näki edessään nuoren naisen viehkeine vartaloineen ja säteilevän kauniine kasvoineen, joista lempeä silmäpari pitkien mustien silmäripsien ympäröimänä tarkasteli häntä. Hän kumarsi hänelle kuten herrallekin.
— Sinun hempukkasi ei näytä hullummalta, — sanoi Rose-MarieGenevièvelle kun Lazare oli heidät jättänyt.
— Eihän sen pitäisi sinullekaan olla niin kovin vastenmielinen, eikö totta, sanoi Geneviève kehasemalla.
Vastauksen sijasta »Granadan ruusu» ainoastaan hymyili.
Lorenzo Miralezin täytyi jo kolmin päivän perästä matkustaa Pariisiin, jolloin hänen vaimonsa ja uusi kirjuri oli häntä seuraava.
Matkaile lähtöpäivänä tahtoi Lazare vielä kerta katsella niitä kauniita seutuja, joissa hänen rakkautensa oli herännyt ja jossa hän oli löytänyt itsensä. Kävelyllä ollessaan istahti hän päivän varjon muotoon saksitun kuusen alle, jossa Geneviève oli laulanut edellisellä viikolla, ja täältä näki hän Genevièven nopeasti lähestyvän.
Tänään hän ei laulanut; hänen silmänsä tulvehti kyyneleitä.
— Tulen ottamaan jäähyväisiä sinulta, Lazare! — sanoi hän tukahdutetulla äänellä. Alhaalla rautatien asemalla on niin paljon väkeä, ettemme siellä voi puhua häiritsemättä.
Hän ojensi molemmat kätensä Lazarelle?
— Oletko minuun tyytyväinen? Eikö se ole hyvä toimi, jonka sait?Tuletko minua vähän kaipaamaan, Lazare?
— Kuinka voisin ilmaista mitä tunnen? — vastasi hän. — Antakaa anteeksi! En ole koskaan rakastanut, ja olen melkein kuin lapsi, joka näkee ympärillään kukkia, päivänpaistetta, puita, lintuja, kaikkea kaunista maan päällä, joka kaikkea ihmettelee ja ihastelee voimatta kuitenkaan sanoa mitään, kosk'ei osaa puhua tahtoisin kuitenkin näyttää teille, kuinka paljon teitä rakastan, neiti Geneviève. Mutta senhän te näette, eikö totta? Minä rakastan teitä kaikesta siitä hyvästä, jota olette minulle tehneet, ja vaikka olisitte tehneet minulle jotain pahaakin, rakastaisin teitä siitä huolimatta yhtä paljon. Tahdotte, että matkustan Pariisiin tullakseni teille kelvolliseksi. Minä matkustan, vaan en kaipauksen ja surun kyyneleitä vuodattamatta. Antakaa se anteeksi! Ne päivät, jotka olen viettänyt linnassanne, ovat elämäni ihanimmat. Vaan minähän palaan takaisin, eikö niin? Varmasti, ja silloin tulemme niin onnellisiksi! … Olen täysin vakuutettu siitä. Minä rakastan teitä enkä tule koskaan rakastamaan ketään toista.
— Olisikohan niin? — kuiskasi hän.
— Varmasti, Geneviève, se tulee niin olemaan. Tulen teitä rakastamaan elämäni viimeiseen hetkeen saakka! Te tiedätte, että nyt puhun totta, ja että nämä sanani tulevat olemaan ohjeenani kaikissa vastaisissa vaiheissani. Oi, Geneviève, ettekö usko rakkauteeni, ettekö luota siihen, että se tulee olemaan muuttumaton kaikkina aikoina?
— Kyllä, Lazare, tunnen sen; me tulemme aina rakastamaan toisiamme, sanoi hän vaaleten.
Ja hän kallisti päänsä sulhonsa rinnalle.
— Hyvästi kahdeksi vuodeksi! — nyyhkytti hän. Anna minulle yksi suudelma!
Hän ummisti silmänsä.
Ja Lazare suuteli Genevièveä, ja tähän lemmensuudelmaan, ensimäiseen jonka hän elämässään antoi, vuodatti hän koko sielunsa.
* * * * *
Muutamia tunteja myöhemmin veivät vaunut herra ja rouva Miralezin, kirjurin ja kamarineidin rautatienasemalle. Neiti Sartilly seurasi heitä. Matkalla istuivat Geneviève ja Lazare ääneti, Rose-Marie ihaili luontoa ja Lorenzo tutkisteli aikataulua.
Kolmen neljännestunnin kuluttaa olivat he rautatien asemalla. Pariisin juna tuli tohisten, jolloin kuihtuneet lehdet tien kummallakin puolen varisivat alas.
Silloin alkoi Genevièveä peloittaa. Hän antoi enonsa ja tätinsä suudella itseään sekä ojensi Lazarelle kylmän vapisevan kätensä.
Hän tulisi niinmuodoin matkustamaan. Hänkö jättäisi hänet kahdeksi vuodeksi? Hän, tuo puhdassydäminen, turmeltumatoin, tulisi elämään suuren maailman pyörteissä, sen turhuuksissa ja viettelyksissä! Voi, miksi oli hän tahtonut tuota! Olisiko hänellä voimia kestää kaikkia kiusauksia? Tulisiko jäämään hänelle uskolliseksi? Mihin vaarallisiin seikkailuihin hän olikaan syössyt poikaparan! Mitä varten surra huomisesta ja tulevaisuudesta, kun nykyisyys on niin ihana?
— Lazare, elä lähde! Minä olin järjiltäni! — tahtoi Geneviève huutaa.
Mutta hän näki ajatuksissaan sen mustan vaunun, jossa äitinsä oli itkenyt eräänä yönä portaiden vierellä kadulla ja hän sai taas rohkeutta. Niin, Lazare matkustakoon! Se on välttämätöntä.
— Hyvästi, kaikki! — huusi hän hermostuneesti heittäen lentosuukkosen matkustajille.
— Tahdotteko ottaa tämän käsilaukkuni, herra Hontarrède? — sanoiRose-Marie uudelle kirjurille.
Kyyneleittensä takaa näki Geneviève Lazaren kantavan kauniin pariisittaren laukkua ja nousevan junaan hänen jälestään.
Veturi vihelsi heittäen samalla paksua, mustaa savua valtavina pilvinä.Ja juna vieri jyristen tiehensä kohti Pariisia.
Lorenzo Miralez oli 40 vuoden ikäinen mies. Kuiva yskä, joka sai hänet ajattelemaan isänsä ja yhden sisarensa kohtaloa, jotka olivat kuolleet keuhkotautiin, sai joskus poskiinsa punaisia täpliä. Mutta hänen ruskeissa, vähän aroissa silmissään voi nähdä epäluuloa, tavallista sellaisilla miehillä, joilla on kaunis rouva.
Miralez oli rikas. Hän oli perustanut höyrylaivayhtiön, joka harjoitti liikennettä Espanjan ja Portugalin satamain välillä. Useimmat osakkeet olivat hänellä, perustajalla ja tuottivat vuosittain suuria rahoja.
Miralezilla oli konttorit Marseillesissa, Passagesissa ja Barcelonassa. Chateaudun kadun varrella Pariisissa oli hänellä suuri talo, jonka alikerrokseen oli pääkonttori sijoitettu ja jonka yläkerroksissa hänen yksityishuoneistansa olivat. — Vaikka hän olikin pääisännöitsijän toimen jättänyt käsistään saadakseen rauhassa ja levossa eleskellä, oli hänellä sittenkin laaja kirjevaihto. Sairaloisena ollen ei hän kirjevaihtoaan jaksanut oikein itse hoitaa ja tästä syystä oli hän nyt ottanut kirjurikseen sen nuoren miehen, jota vaimonsa ja sisarentyttärensä niin lämpimästi suosittelivat.
Lorenzo oli syntynyt Valladolidissa. Kolmenkymmenen ikäisenä teki hän matkan Granadaan, jossa hän ei kuitenkaan paljoa nähnyt erään nuoren tytön vuoksi, jonka siellä tapasi. Vaivatta sai hän tietää tytön olevan erään vaatimattoman laiva-asioitsijan, ja komean naisen joka tyttöä seurasi, olevan kuuluisan Granadan ruusun. Koko perhe asui Pariisissa. Tyttären silmäin magnetti oli niin tehoava Miraleziin, että jo muutamien kuukausien kuluttua nähtiin soman tytön magnettisilmineen kiintyneen Lorenzon käsivarteen ja nousevan hunnutettuna Saint-Augustikirkon rappuja. Komea äiti itki ilosta. Tytär Rose-Marie, terve ja säteilevä kuin kevätaamu, veti kaikkien ihastuvat katseet itseensä.
Rose-Mariella ei ollut lapsia. Kuitenkin oli hän uskollinen miehelleen, joskaan ei hyveen niin ylpeyden velvoituksesta. Jo ensi päivistä kokoontui ihastelevia joukkoja hänen ympärilleen ja hänen korvansa pian tottuivat rakkaudentunnustuksiin, joita surisi hänen korvissansa kuten mehiläisparvien lentely. Mitä anovia silmäyksiä, mitä huokauksia, mitä ihastelusanoja hän saikaan! Kolmen kuukauden ajalla tunsi hän kaikki rakastuneiden tunnustusmuodot. Hän tiesi, että kun nuori mies klo 11 illalla hänelle esitettiin, tiedusti hän jo klo puoli 12 minä viikon päivänä hänen vastaanottonsa on, ja klo 12 suuntasi hän hehkuvimmat katseensa sitä ennen puhuttuaan musiikista, tenoreista, spiritismistä tai pikku koirista. Tuollainen järjettömyys herätti hänen inhoansa ja aina ympäröivä joukko esti häntä kehenkään erityisesti kiintymästä. Ja vihdoin ei hänellä ollut lainkaan halua tulla miehellensä uskottomaksi. Hänen sydämensä oli levollinen.
Jos hän olisi ollut vähemmän kaunis, olisi vaara kai ollut suurempi. Hänelle tehtyjen rakkaudentunnustusten kävi samoin kuin kukan siemenille, joita yhteen astiaan kylvetään aivan liika paljon: ne tukahuttavat toisensa niin ettei yksikään ehdi niistä kukkaan puhjeta.
Kun rouva Miralez näki että hänen suosionosotuksiaan niin innokkaasti kerjättiin, tuli hän itsekin niitä arvostelemaan varsin korkeiksi. Seurauksena oli, että hän käytti niitä säästävästi. Hän voi siten olla ihastuttava ilman että tarvitsi antaa sydäntänsä koskea. Hän voi pelkän huvin vuoksi herättää intohimoja kuten keisaritaiteilija, joka kerran sytytti Rooman tuleen hankkiakseen vain siten silmänviehätystä.
Vaatimattoman, sairaaloisen Miralezin asema oli vaikea niin paljon mielistellyn ja »hakkaillun» vaimon rinnalla, ja hänen kasvonsa saivat ennen pitkää epäluulon ilmeen, joka ei niitä hetkeksikään jättänyt. Tämä espanjalainen oli epäilemättä mustasukkainen, mutta hän ei sitä näyttänyt. Hän tyytyi ottamaan innokkaasti opetusta miekkailutaidossa ja salli ystäväinsä tietää sen. Hän laitatti puutarhaansa komean miekkailusalin, jossa hän mitteli voimiaan ja taitoaan usein todellisten taiturien kanssa. Muutamain vuosien ahkerain harjoitusten jälkeen käytteli hän säiläänsä suurella taituruudella ja hankki itselleen oikeutetun kuuluisuuden myöskin taitavana ampujana. Granadan ruusun ihailijat eivät tämän vuoksi juuri harventuneet vaan tulivat melkoista varovaisemmiksi.
Semmoinen oli se herrasväki, jonka kotiin vaatimatoin Lazare oli joutunut.
* * * * *
Kun matkustajat olivat saapuneet Chateaudun kadun varrella olevaan taloonsa, antoi herra Miralez viedä sihteerinsä neljänteen kerrokseen, jossa hän sai huostaansa kolme komeasti sisustettua huonetta, työhuoneen, makuu- ja toilettihuoneen. Samalla hän ilmoitti, että aamiaista tuli syödä perheen pöydässä ja että hän sai palkakseen 400 frankkia kuukaudessa. Kaksi yhtiön konttoristia saivat toimekseen tutustuttaa häntä tulevaan työhönsä.
Entinen munkki tunsi itsensä alussa hyvin vähän kotiutuneeksi noiden liikepaperien seurassa, sähkövalossa ja valoisissa lämpimissä saleissa. Pariisin melu viilsi hänen korviansa. Kuinka kaikki nämä ihmiset liikkuivat, ajattelivat ja puhuivat nopeasti. Kuinka kaukana olikaan luostarin hiljaisuus…
— Herra Hontarrède, rahastonhoitaja kysyy teitä puhelimessa.
— Herra Hontarrède, oletteko vastanneet laivanvarustusliikkeelleBilbaossa?
— Herra Hontarrède, antakaa näille herroille haluamansa tiedot!
Herra Hontarrède vapisi kuin säikytetty koiranpentu.
Hän kokosi kuitenkin kaiket voimansa. Eikö hänen pitänyt tulla virkuksi ja toimeliaaksi pariisilaiseksi voittaakseen Genevièven omakseen? Hän soitti siis puhelinta, lähetti sähkösanomia ja lyöttäytyi liikeasioihin kaikin voimineen ja sieluineen.
Muutamien viikkojen kuluttua oli hän tutustunut täydelleen liikkeen asioihin. Muutamien kuukausien kuluttua oli hän kadottanut gasconialaisen murteen. Hän puhui nopeasti ja nieli lopputavut. Jos arvoisa Martin olisi elänyt ja kuullut tuon äänen, olisi se varmaan jättänyt siihen vastaamatta.
Rose-Marie ei tällä välin unohtanut Genevièvelle antamaansa lupausta.Jo muutamien päivien kuluttua asetti hän entisen munkin koetukselle.
Hän katsoi kuitenkin ylellisyydeksi itse jättäytyä tähän leikkiin. Mitä hyödyttäisi hankkia itselleen yksi ihailija lisää? Sitäpaitsi nuori, maalta tullut nuorukainen ei ollut vaikea valloittaa; kaunis kamarineito varmaan siinä täysin onnistuisi.
Rouva Miralezia huvitti tehdä kokonainen suunnitelma kokeilua varten. — Ja kun rahat aina näyttelevät suurta osaa antoi hän kirjurille seuraavan neuvon:
— Herra Hontarrède, teidän pitää mennä tervehtimään isoisäänne Bordeauxiin. Käynti varmaan ilahduttaa vanhusta ja siitä tulisi olemaan teillekin suuri hyöty.
Etienne totteli ja lähti eräänä päivänä Girondeen. Isoisä oli ihastuksissaan. Hän onnitteli nuorta miestä siitä, että oli vaihtanut munkkikaavun konttorifrakkiin ja lupasi tämän ylistettävän teon johdosta 500 frankia kuukaudessa.
Etienne kertoi tämän rouva Miralexille, joka rehellisesti iloitsi tästä.
— No, nytpä on sinulla varoja käydä hullutuksiin, poikaseni, ajatteli hän.
Ja hän ryhtyi toteuttamaan koetteellepanosunnnitelmaansa.
Tässä ohjelmassa oli useampia osastoja.
Rose-Marie tahtoi alkaa vaatimattomasti. Ei tullut säikyttää tätä kunniallista nuorta miestä heittämällä hänet heti huvien pyörteeseen.
Dominica sai niin muodoin tehtävän.
Dominica oli kaunis tyttö. Jos rouva Miralez oli Granadan ruusu, oli Dominica sen tulpaani. Hän oli hyvin tumma, kellahtava iho ja sinimustat hiukset, jotka taidemaalarit pitävät erikoisuutena espanjattarilla. Hänen äitinsä oli ollut Rose-Marien imettäjä, ja hän oli mitä läheisimmin emäntäänsä kiintynyt. Rouva Miralez uskoi hänelle kaikki avaimistaan ihailijainsa kirjeisiin saakka.
— Pikku Dominicani, — sanoi hän eräänä marraskuun päivänä — sinä viet tästedes joka aamu suklaata herra Etiennelle. Sinun tulee olla oikein kohtelias, sen nuoren miehen pää pitää kääntää pyörälle. Sanon kohta minkävuoksi… Sinä kai lupaat olla pettämättä ja kavaltamatta salaisuuttani? … No, hyvä!
Ja Rose-Marie kertoi kamarineidilleen koko Edennen ja Genevièven historian.
— Poika raukka, huudahti Granadan ruusun tulpaani.
Mutta se ei epäilyttänyt alkamasta heti kenttämarssia »poika raukkaa» vastaan.
Hän vei herkullisinta suklaata neljänteen kerrokseen esiintyen komeimmissa pukimissaan.
Mutta parantumatoin Etienne ei lahjoittanut hänelle silmäystäkään, joi vaan varsin levollisena suklaansa.
Sen jälkeen lisäsi Dominica hyökkäyksensä kaksinkertaisiksi. MuttaEtienne oli mahdoton.
— Sen miehen kanssa ei pääse mihinkään — sanoi Dominica Rose-Marielle.— Hän ei ole kuten muut.
Rouva Miralez valitti hänen huonoa onneaan ja siirtyi ohjelmansa seuraavaan osastoon.
— Herra Etienne, — sanoi hän eräänä aamuna kirjurille — tehän sallitte, että kutsun teitä aivan lyhyesti Etienneksi? Olkaa hyvä ja ottakaa vaunut ja ajakaa neiti des Islettesin luokse teatteriin Matignonkatu 27; sieltä menette neiti Valbrunin luokse théâtre-françaisin, Rivoliekadun varrella 47; lopulta menette neiti Solangen luo Palais-Royal-teatteriin. Sanokaa heille, että minä lähetin teidät kysymään, minkä palkkion he tahtoisivat, jos tahtoisivat avustaa eräässä iltamassa, jonka aijon järjestää. Teidän tulee tietystikin olla hyvin rakastettava heille.
Kahden tunnin kuluttua palasi Etienne. Rose-Marie tarkasteli häntä kiireestä kantapäähän, vaan ei voinut löytää pienintäkään puuderin jälkeä moitteettoman siistillä puvulla.
— Hän on teräksestä! — ajatteli hän.
Väittäen ilmoitettujen määrien olevan liian korkeita lähetti hänEtiennen vielä toisten kuuluisien teaatteritähtien sekä senjälkeenOpera-Comiquen laulajattarien luokse, joista hän käski vihdoin yhdenkutsumaan.
Iltama oli pidetty.
— Te seuraatte tietysti laulajatarta kotiin meidän vaunussamme, herra Etienne? Se on velvollisuutenne! — sanoi rouva Miralez, ja Etienne totteli palaten heti takaisin.
— Sepä nyt on jäätä, jonka vertaista ei ole olemassa, — ajatteli hän. —Hän on tuskin puhunut muuta kuin Wagnerista tytön kanssa.
— Laulajattaret eivät kuitenkaan ole ainoita — mietti hän.
Ja eräinä iltana kysyi hän kirjurilta:
— Osaatteko Moulin-Rougeen?
— En, — vastasi entinen munkki viattomasti.
— Oh, sehän on puolustamatonta! … Jos olisitte tunteneet paikan, olisitte tehneet minulle suuren palveluksen.
- Minähän voin sinne silti mennä illalla, jos siitä on jotain hyötyä.
— Tietysti. Lähtekää sinne illalla! Minä lähtisin sinne mielelläni itse, vaan kun en tiedä millaista siellä oikein on, en uskalla. Viipykää siellä loppuun saakka ja syökää illallista että saan tietää millaista ruokaa siellä tarjotaan. Huomisaamuna voitte minulle kertoa kaikki jos ette ole kovin väsyksissä. Hyvää yötä! Hauskaa matkaa.
Etienne lähti Place-Blancheen.
Hän ajatteli luostarin paastoja ja sitä luurankoa, joka hiljaa kuiskasi munkeille: »Sinä, joka minua katselet, olet muutamana päivänä tuleva minun kaltaisekseni!» Ja hän oli näkevinään vaan tuon luurangon Moulin-Rougesin kemuissa. Se oli luuranko, joka tanssi ja itseensä kiinnitti huvihaluisten katselijain silmäykset.
Jos Etienne ei olisi ollut siveellinen, olisi hän sellaiseksi tullut tänä iltana.
Ja rouva Miralezin oli käytävä käsiksi muihin keinoihin.
Herra Etienne on liika viatoin rakastuakseen tanssijattariin. Sen täytyy olla siveellinen nainen, jolla on ainoastaan kolme tai neljä rakastajaa.
Ja hän otti osotekalenterinsa ja merkitsi ristejä melkein jokaiselle sivulle: rouva Blérigny, hyvä! Rouva Gaulincourt, samoin. Ei, sepä onkin nuori vapaaherratar Estieules, joka sopii parhaiten Genevièven sulhaselle. Valitkoon muuten itse heidän joukostaan.
Muutamain päiväin kuluessa oli hän asettanut Etiennen kosketukseen suuren naisjoukon kanssa. Ja Dominica sai tehtäväkseen vakoilla hänen yksityistä kirjevaihtoansa.
Ja pian huomasi hän erään kirjeen olevan osotetun herra EtienneHontarrèdelle rouva Desjoyauxin kauniilla käsialalla.
Mutta hän huomasi sen lisäksi että Etienne oli vastauskirjeensä nurkkaan piirustanut suuren ristin, joka osoitti puhtautta entisen munkin aikomuksissa.
— Rouva Desjoyaux-raukka, ajatteli Rose-Marie.
Turhaan hän myöskin huomasi menneen yrityksensä muihin naisiin nähden, joita oli kutsunut Etiennelle pöytäseuraksi. Hän istui ääneti ja tuskin huomasikaan noita sulottaria.
— Se poika ei ole vielä maailmaa nähnyt, — ajatteli hän alkaen jo menettää kärsivällisyytensä.
Ja nyt hän veti esiin viimeiset joukkonsa: nuoret tytöt, joista hän toivoi paljon.
— Herra Etienne ei pidä vanhoista teatterinäyttelijöistä ja hyppijistä. Jos hän jotakin alkaa kurtiseerata, tekee hän sen vakavassa aikomuksessa. Hänet täytyy jättää mammojen ja naimaikäisten tyttärien käsiin.
Hän alkoi puhua yleisesti, että herra Etienne Hontarrède piakkoin tulisi perimään miljoonia ja kuljetteli häntä puolessakymmenessä nuorisotansseissa.
Lazare tanssi kotiljongia ajatellen kaipauksella aikaa, jolloin sai kaivaa omaa hautaansa.
Näissä kemuissa tuli hän seurustelemaan nuorien tyttöjen kanssa, jotka puhuvat alasluoduin silmin, jotka käyttäytyvät ja ovat puetut kuin muotilehtien naiskuvat, jotka ottavat lausuntotunteja oppiakseen lausumaan tunteensa sellaisella äänen painolla kuin ylistetyt näyttelijät. Eikä yksikään laji tehnyt häneen pienintäkään vaikutusta. Niitten naisten kanssa, jotka eivät häntä suorastaan inhottaneet, puhui hän neiti Sartillysta ja ylisteli häntä. Kun rouva Miralez tahtoi häntä leikkiin, jossa suudellaan toisiaan, kieltäytyi hän siitä vetäytyen pois joukosta sillä syyllä, ettei hän tunne sitä leikkiä. Mieluummin olisi hän rouhinut kiviä.
Tulipa kerran hänen luokseen muutaman varattoman tyttären äiti esitellen:
— Herra Hontarrède, Edvige olisi hyvin iloinen jos saisi maalatakseen muotokuvanne. Hän myy taulunsa Lontooseen, tiedätte kai sen? Teistä saisi hän erittäin omaperäisen muotokuvan. Tulkaa, herra Hontarrède, katsomaan hänen atelieriaan ylihuomenna klo 3 tai 4.
Edvigen pyydys huvitti paljon hänen tuttujaan. Hän oli jo maalannut suuren joukon naimaijässä olevia nuoria herroja. Äiti oli aina läsnä ensi kerroilla, mutta sairastui sittemmin. Ja tytär vaihtoi aina silloin kevyen seurustelupuvun päällensä, »koska atelierissa oli niin kuuma».
Etienne kävi atelierissa luvaten tulla istumaan seuraavalla viikolla.
Onneksi kutsuttiin häntä samana päivänä sähkösanomalla Bordeauxiin, hänen isoisänsä François Hontarrède oli kuolemaisillaan.
Kirjuri sai kahdeksan päivän loman ja matkusti heti Girondeen.
Palattuaan pyysi hän heti saada puhui herra Miralezin kanssa tahtoen kysyä hänen neuvoaan tärkeässä asiassa.
— Hyvä! Nyt aikoo hän mennä naimisiin! — ajatteli rouva Miralez. —Neiti Edvige on onnistunut!
Hän tuli jo levottomaksi Genevièven puolesta kun hänen miehensä tuli rauhoittamaan häntä. Tärkeä asia ei koskenut lainkaan kaunista maalaajatarta, vaan sitä suurta perintöä, joka oli joutunut Etiennelle. Isoisänsä oli hänelle lahjoittanut suurimman osan omaisuuttaan: komean Sargos-linnan lähellä Archachonia Girondessa useine maalaistiluksineen kuin myöskin erään salkun, joka sisälsi arvopapereita noin 800,000 frankia.
Etienne halusi pitää linnan, jossa hän ennen oli viettänyt jotkut loma-aikansa, mutta hän ei ymmärtänyt mitä olisi tehnyt tiluksilla ja arvopapereilla. Niistä hän tahtoi puhua hra Miralezin kanssa.
Neiti Edvigllle oli hän kirjoittanut Sargosista, ettei hän voikaan täyttää lupaustaan olla kuvamallina, perheessä sattuneen kuolemantapauksen vuoksi.
— Hänellä on joka tapauksessa hyvä vainu, — ajatteli Rose-Marie tullen jo varsin toivottomaksi.
Hänen ohjelmansa oli loppunut. Entinen munkki ei ollut huolinut näyttelijättäristä, kauniista rouvista eikä nuorista tytöistä. Pariisin huvit eivät olleet häneen vähääkään tehonneet.
Viimein otti Rose-Marie kynän ja kirjoitti Genevièvelle:
»Rakas Genevièveni!
Sinun munkkisi on jääpalanen. Olen asettanut hänet kiusauksiin, joita ei edes pyhä Antonius olisi voinut vastustaa, mutta hän ei ole taipunut. Minulla oli aivan toisellainen käsitys munkeista. Olen vienyt hänet miellyttävämpäin ja kiehtovimpain ystävättärieni seuraan, vaan ei yhdestäkään ainoasta ole hän välittänyt vähintäkään. Nyt ei ole muuta enää neuvonani kuin käydä itse tuleen. Nyt on jo kesäkuun loppu ja sesonkiaika pian ohi. Lähdemme huvilaamme Saint Kerohieun Bretagnessa, mieheni, äitini, ystäväsi ja minä. Saat olla varma siitä, että minä välistä lähetän mieheni Marseilleen ja äitini Saint-Maloon. Jos sinun munkkisi rakastaa luontoa, niin aijon hänen antaa nauttia siitä minun seurassani. Sanon nyt jäähyväiset ryhtyäkseni taisteluvalmistuksiin.
Sinulle altis Rose-Marie.»