Saint-Kerohic on vähän tunnettu paikka Ile-et-Vilainessa, joka on Lamballen ja meren välillä. Parikymmentä harmaata taloa kallellaan olevan kirkkotornin ympärillä muodistavat koko kylän. Siellä täällä taittuvat kalliot muodostavat ikäänkuin maasta esiinpistävän luurangon, — sellaista on maisema. Ainoastaan muutamia laihoja vaivaispuita kasvaa koukistaneina maahan päin ikäänkuin peläten meren hyökkäävän päällensä. Täällä olevaan huvilaansa saapui Miralezin perhe heinäkuun 5 päivänä.
Etiennestä oli maisema erittäin kaunista. Kirkontornista saattoi nähdä kaikille suunnille 25 kilometrin laajuudelta.
Tämä luonnon merkillisyys ei kuitenkaan ollut Rose-Marien tarkoituksena kiinnittää Etiennen huomioon.
Tähän saakka ei rouva Miralez ollut paljonkaan kirjurista välittänyt. Minkä hän oli puhellut hänen kanssaan, oli se tapahtunut osoitellakseen hänelle niitä kiusauksia ja koettelemustilaisuuksia, joita hän oli koettanut keksiä.
Saint-Kerohicissa, jossa ei ollut hänen tavallinen ihailijaparvensa ympärillään, oli hänellä aikaa lähemmin tarkastella Etienneä, ja ennen pitkää selitti hän Dominicalle, että hän oli »oikein kaunis poika».
Ei se siis ollut kovin työlästä alkaa hänelle liehakoida.
* * * * *
Kahdeksan kuukauden olo Pariisissa oli paljon muokannut Etiennen ulkonäköä. Hänen piirteensä olivat hienostuneet, kätensä tulleet valkoisiksi, ei hän enää illat laihakaan, pukunsa oli aina moitteeton, käytöksensä hieno ja sulava.
Hänen tapansakin olivat muuttuneet. Vaikkakin hän piti mieluummin kasvisruu’ista, söi hän muitakin ruokia jottei herättäisi huomiota. Joskus joi hän viiniäkin, vaikkakaan ei likööriä. Kirjeittensä alkuun ei hän enää piirustanut ristiä, ja oli hän nyt, joskaan ei loistava kavaljeeri niin kuitenkin kohtelias ja huomaavainen nuori mies, jonka luontainen rauhallisuus ja häveliäisyys kiinnitti naisia tavallista enempi.
Tällä kertaa ei Rose-Marie pitänyt tarpeellisena tehdä mitään ohjelmaa. Hän totesi peilin edessä, että hänen silmänsä vieläkin olivat kauniit, piirteensä puhtaat, huulensa punaiset, hipiänsä hohtavan hieno, vartalonsa solakka, ja ravistaessaan pitkiä mustia kiharoitansa hymyili hän luottavasti omalle kuvallensa.
— Herra Etienne! — sanoi hän eräänä sateisena iltana — te luette varmaankin mielellänne Legoavésin kirjoja, tahdotteko lukea minulle jonkun noista romaaneista? Minulla on aivan kuolettavan ikävä!
— Minkä romaanin otan luettavaksi, rouva Miralez?
— Se on yhdentekevä! Ottakaa jotain hauskaa, ei kovin pariisilaista, jos se on mahdollista.
— Otanko »Taivaan portti»?
— Niin, lukekaa »Taivaan porttia» minulle!
Ja Etienne luki.
Alussa oli hänen äänensä selkeä ja kirkas, mutta vähitellen teki kirjan sisältö sen yhä hillitymmäksi.
— Se on hauskaa! — huudahti Rose-Marie, nousten. Ja hän siirsihe lähemmäksi lukijaa.
Lazare teki liikkeen.
— Ei, ei, elkää menkö pois! — sanoi nuori rouva. Tulin lähemmäksi sitä vasten että kuulisin paremmin. En tahtoisi hukata yhtään sanaa tuosta kirjasta, josta pidän oikein paljon.
Lukemista jatkui. Mutta kirjan intohimoinen sisältö ja rouva Miralezin hurmaava tuoksu saivat äkisti lukijan lakkaamaan.
— Tahdotteko hieman sokerivettä, herra Etienne? — kysyi rouva. — Vai ette. No, jatkakaa sitten. Ottakaa se viimeinen kohta uudestaan.
Hänellä oli ylenmäärin hauskaa. Entinen munkki punastui kuin nuori tyttö, aivasti ja jatkoi lukemista, niellen puolet sanoista kuten sairas, joka koettaa yhdellä kulauksella tyhjentää hänelle ojennetun lääkeannoksen.
Väittäen että hänen tarvitsee kuulla vielä paremmin kumartui hän lukijan olan yli, niin että Etiennen täytyi huimauksen pelosta kuivata silmiään tuon tuostakin.
Kun luku ei loppunut, pyysi Rose-Marie seisahtamaan hetkiseksi. Kello oli lähes 7, ja kun ulkona oli ilma kirkastunut, halusi hän lähteä kävelylle puutarhaan.
— Tahdotteko tarjota minulle käsivartenne? — sanoi hän. — Pelkään lipeäväni tässä niljakassa.
Etiennen pää vaipui alas ja hän tarjosi kainosti käsivartensa.
Hän tunsi, kuinka rouva nojasi häntä vasten ja hän meni eteenpäin, yhtäpäätä eteenpäin näkemättä mitään kosteassa puutarhassa.
— Elkää menkö niin hurjaa vauhtia, herra Etienne ei niin nopeasti. Mikään metsästäjä ei voisi astua kanssanne samassa tahdissa tuollaisessa vauhdissa.
Ja hän sanan mukaan riippui entisen munkin käsivarressa.
Äkkiä seisahti hän erään kalliokielekkeen juurella, joka varjosti taloa.
— Herra Etienne, tahdotteko tehdä minulle palveluksen? Te voisitte varmaan sen tehdä, sillä teidän kätenne ja sormenne ovat niin pienet ja hienot. Koettakaa panna kiinni kaulusnappini, joka on päässyt niskassa irti.
Rose-Marie asettautui selin paljastaen häikäisevän valkoisen niskansa ja nuori mies ryhtyi urheasti käskettyyn työhön. Tällöin kauniin niskan omistajatar ilokseen tunsi, että hänen kätensä vapisivat.
— Pöytä on katettu, kuultiin samassa Dominican sanovan aivan heidän läheisyydessään.
Ja kirjuri punastui palvelijattaren merkitsevän silmäyksen edessä.
Hän ei syönyt paljonkaan päivällistä, vaan vielä huonompi näytti rouvaMiralezin ruokahalu olevan.
Muutamia päiviä meni.
Hän jätti nuoren miehen rauhaan antaakseen hänen unelmoida, koota ajatuksiaan ja antaakseen aikaa kylvämäinsä rakkaudensiementen itämiselle.
Kun hän oli yksin Etiennen kanssa kallioiden keskellä taikka alhaalla rannalla, antoi hän päinsä vaipua ja tekeytyi surumieliseksi. Välisti puheli hän kohtalon oikusta, joka joskus vie yhteen ihmisiä samalla tavalla kuin meri lykkää rannalle kiviä toisiaan vastaan.
Ja Rose-Marie ihmetteli itsekin, kuinka kevyesti hän voi esittää näitä sentimentalisia sanoja. Hän huokasi luonnollisimmalla tavalla ja olipa vähällä saada kyyneleitä silmiinsä.
Ja Etienne kokoili raakkuja täydessä totuudessa!
Tämä kiusoitti rouva Miralezia, ja hän rypisti kulmakarvojaan, kun hän ajatteli Genevièven ystävää. Hänhän oli kerrassaan epäkohtelias Miksi ei hän ollut jo aivan korviaan myöten ihastunut ja rakastunut häneen? Koko tällä ajalla minkä he olivat olleet kahdenkesken ei hän ollut lahjoittanut ainoatakaan ihastelevaa silmäystä, puhumattakaan odottamastaan rakkaudentunnustuksesta!
Ja Granadan ruusu tekasi mielestään oivallisen petossuunnitelman seuraavaksi, heinäkuun 14 päiväksi.
Noin 10 kilometriä herra Miralezin huvilasta on eräs saari, jonne voidaan mennä kuivin jaloin pakoveden aikana. Tämä Ile des Marches, kuten saarta nimitetään, tarjoaa matkustajille mieltäkiinnittäviä raunioita ja omituisesti muodostuneita kallioita. Sen ainoina asujamina ovat valkoiset rotat.
Rose-Marie oli käynyt saarella useampia kertoja ja tunsi sen täydellisesti. Hän tahtoi nyt näyttää sitä Etiennelle. Tarkoitusta varten tilasi hän vaunut ja kehoitti äitiään tekemään matka valmistukset pitempää matkaa varten. Dominica seurasi myös mukana.
Kun Miralez ilmaisi aikovansa lähteä huvimatkalle hänkin pyysiRose-Marie hänet syrjään, sanoen:
— Ystäväni, sinä olet yskinyt paljon viime päivinä, tulet yhä laihemmaksi ja senvuoksi pitäisi sinun olla varovainen. Meri-ilma ei ole sinulle terveellistä, voit olla siitä vakuutettu. Tekisit viisaammin jos ottaisit kirjan ja asettautuisit puitten varjoon Saint-Jacutissa. Tule nyt syömään aamiaista ja koeta kertakin näyttää hyvää ruokahalua.
Lorenzo ei voinut koskaan kieltää mitään vaimoltaan. Hän lupasi siis olla järkevä ja jäädä pois huvimatkalta.
Aamiaisella tarjottiin hyvää ruokaa ja vielä shampanjaakin.
— Se on kansallisjuhlan vuoksi, selitti Rose-Marie.
Dominica täytti kolme kertaa Etiennen lasin ja rouva Miralez tyhjensi samaten kolmasti lasinsa. Kaikki olivat iloisia. Äiti Stefana — niin kutsuttiin jokapäiväisessä puheessa Rose-Marien äitiä — oli ihastuksissaan ja hänen poskensa olivat punaiset kuin kotimaansa tomaatit. Eikä Rose-Marie ollut koskaan ollut ihastuttavampi.
Tiu’ut kilisivät ja vaunut ajoivat esille. Dominica sai varata eväät, sillä seurue viipyisi ehkä myöhään. Lähtiessään suuteli Rose-Marie miestänsä, sanoen sydämellisesti:
— Hoida nyt itseäsi eläkä mene kovin kauas!
Seuraa lähti matkaan, ja ennen pitkää kuului ihastushuudahtuksia luonnon kauneudesta. Ainoastaan Rose-Marie tutki tarkkaavasti muutamaa taulukkoa pako- ja nousuveden ajoista.
Kun oli huudahdeltu ihastuksesta väsyksiin asti nousi Rose-Marie vaunusta hiekkarannalle huutaen:
— Ken haluaa seurata minua Ile des Marchesille?
— Minä!
— Minä!
- Minä! — vastattiin joka taholta.
Heitä oli nähtävästikin liika paljon, sillä rouva Miralez kääntyi äitinsä puoleen sanoen:
— Tiedät kai, että se on väsyttävä matka?
— Niinkö luulet?
— Niinpä luulenkin, äiti!
Lihava rouva Ramazeilhes oli pian vakuutettu tästä. Ja Dominica ymmärsi heti, ettei hänen sopinut jättää vanhaa rouvaa yksin.
Äiti Stefana ja palvelijatar laskeutuivat rannalle ja Rose-Marie lähti yksin Etiennen kanssa Ile des Marchesille, joka näkyi noin 1600 metrin päässä.
— Ah, unohdin yhden asian! — huudahti Rose-Marie kääntyen takaisin. Ettehän te ole vielä nälissänne? Antakaa minulle eväspussi, minä alan olla sen tarpeessa.
— Aijotko ruokailla saarella? — kysyi rouva Ramazeilhes.
— Miksikäs ei? Siellä kallioitten seassa maistaisi se erinomaiselta.
— Tee kuten tahdot, mutta elä viivy liika kauan; tiedäthän, että vesi nousee. Muutaman tunnin kuluttua on liika myöhäistä palata.
— Ole huoletta! Olemme pian täällä jälleen.
Etienne otti eväspussin ja riensi Rose-Marien jälkeen, joka kiisi eteenpäin kostealla hiekalla kuten koulutyttö.
— Meidän täytyy kiirehtiä, — sanoi hän nuorelle miesseuralaiselleen.
Hän vapisi malttamattomuudesta ja silmänsä loistivat.
He hyppelivät yli pienien purojen kiiruhtaen kalliosaarta kohden. Erästä kalliota vastaan viskautuivat laineet niin että vaahto pärskyi ylös kalliolle.
— Se tekee hyvää, — eikö totta, virkkoi rouva.
Neljännestunnin kuluttua olivat he saarella.
— Nyt se alkaa, — virkkoi Rose-Marie ja nosti pukunsa liepeitä.
Etienne näki hänen pienten jalkainsa kiipeävän kallioille ja hän seurasi niitä ilomielin.
Hän ei ollut enää synkkä munkki, joka sulki silmänsä kaikelle luonnon kauneudelle. Hänen runollinen mielensä nautti kaikesta täysin siemauksin.
Heidän täytyi pujotelleida suuren mustan kiviröykkiön yli, jossa siellä täällä näkyi joku vihertävä turvetäplä. Sitten kulettiin ikäänkuin kiviportaita alas ja tultiin lopulta eräänlaiseen käytävään, jossa villit kalliokielekkeet itkivät hitaasti valuvia suolaisia kyyneleitä.
— Katsokaas tuota! — sanoi Rose-Marie kun hän oli tullut ylös eräälle suurelle, laakealle kivipaadelle.
Ja hän teki liikkeen ikäänkuin olisi tahtonut syleillä koko maailmaa.
Etienne ahmi suurenmoisen komeasta taulasta.
— Ah, kuinka se on kaunis! — sanoi hän hiljaa.
— Se ei vielä ole kauniinta. Säästäkää ihasteluanne tuolla oleville kallioille, noille minun sieville pikku paasilleni, joille olen tehnyt rakkaudentunnustukseni joka kerta kun ne olen nähnyt. Ne ovat niin viehkeitä että voisi syödä ne.
Rouva Miralez joutui haltioihinsa. Etienne ei ollut kuullut hänen koskaan puhuvan niin. Hänen ulkoisenkin näkönsä oli jotain toista — säteilevämpi kuin tavallisesti. Häntä katsottuaan olisi nuoren miehen tehnyt mieli sulkea silmänsä hetkeksi kuten kesäpäivänä auringon loistaessa suoraan silmiin. Mikä ihana ilta!
Saaren korkeimmalla huipulla näytti Rose-Marie erään linnoituksen raunioita, vanhoja muureja, jossa sisiliskot luikertelivat notkein liikkein.
Mutta he eivät seisahtaneet täällä. Rouva Miralez kiipesi ylös eräälle kalliokielekkeelle.
Täällä se on, herra Etienne, täällä se on! Kiiruhtakaa!
Saari loppui mustien kalliojonojen riviin näyttäen harhamatkallaan pysähtyneiltä jättiläisiltä. Eräät pitkiä, suoria, toiset lyhyempiä, köyryjä taikka ikäänkuin liikkumattomia ruumiita. Kaikilla oli syvät arvet, ikäänkuin vihamielinen meri olisi käytellyt näkymätöintä miekkaansa niitä vastaan. Muutamat jättiläiset näyttivät olevan pakenemaisillaan, pää kumarassa, toiset taas uhka-asennossa ottaakseen vihollista vastaan taikka hyökkäämäisillään sen jälkeen.
Etienne ja Rose-Marie vaihtoivat silmäyksiä ihastuksesta. He asettuivat vierekkäin eräälle eteenpäin pistävälle kalliokielekkeelle oikein tarkoin katsellakseen niiden omituisia muotoja, joitten yli meri heitteli vaahtoisia laineitaan.
Tuuli vieritteli mahtavia meren laineita ja välisti kuului ikäänkuin kanuunan laukaus jylhistä kallioluolista. Aurinko laskeutuessaan heitteli punahohtoista valoansa kuten mahtavaa hiililiekin hohdetta. Ei nyt enää näkynyt vesipisaroita vaahdon pärskyessä vaan tulen säkeniä ja vähän myöhemmin veripisaroita. Lähellä oleva jättiläispaasi oli saanut korallimaisen kruunun, joka säteili monivivahteisena vaipuvan auringon punahohteessa.
Enenne vaipui tämän ihanuuden katseluun unohtaen kokonaan ajan kulumisen.
Rose-Marie ei varmaankaan ollut yhtä ihastuksissaan ja haltioissaan, sillä hän näytti vähän väliä tarkkaavan kärsimättömänä niitä epäselviä huutoja toiselta rannalta, jotka sieltä tänne saakka kaikuivat, ja kun ne tulivat voimakkaammiksi, puhui hän korkeammilla äänellä vaipuvasta auringosta, pilvistä, kivipaasista ja siten sotkien huudot oman äänensä voimalla.
— Mutta nyt pitäisi meidän täältä palata, — sanoi nuori mies äkisti, kohottautuen. — Vesi nousee kenties jo hyvin pian…
— Ah! katsokaapa tuota venhettä tuolla! Eikö se ole hauskannäköinen? — virkahti Rose-Marie.
Ja pieni venhe kiinnitti hänen huomionsa hetkeksi. Mutta Etienne repäisihe irti tästä katselusta kysyen: — Koska alkaa nousuvesi, rouva Miralez? Luulen, että jos emme halua viettää yötä täällä, niin…
— Ja tuo torni tuolla kaukana, tuolla saarella katsokaapa sitä!
Tornin katseluun meni vielä muutamia silmänräpäyksiä, ja rouva oli ihastuksissaan.
— Luulen että meitä huudetaan! — sanoi kirjuri hätäytyen.
— Eikö mitä! Ne ovat lapsia, jotka kirkuvat uidessaan.
— Oletteko varma siitä?
— Ettekö niitä näe tuolta kahden kallion välistä? Kuinka heikko näkö teillä onkaan! Oletteko likinäköinen?
— En, tietääkseni.
— Ettekö kuitenkin liene? Koettakaapa käyttää minun silmälasiani! Ne ovat n:o 10.
— En minä niillä näe mitään.
— Koettakaapa uudestaan! Ei sitä niin pian näe. Pitäkää lähempänä, näin! … Ettekö vieläkään näe?
Mutta nyt lähti Etienne juoksemaan. Hän riensi raunioille nähdäkseen joko meri oli eroittanut saaren manteresta.
Ja tällä kertaa salli Rose-Marie varsin levollisena hänen juosta.
— Juokse poikaseni, juokse! — hymyili hän. Juoneni on onnistunut ja sinä olet vankinani huomisaamuun saakka. Siitä tulee hauskaa!
Hän otti esille kellonsa.
— Neljännestä vaille yhdeksän.
20 minuutin ajan olemme olleet veden ympäröiminä.
Hetkisen perästä palasi Etienne kauhistuneen näköisenä.
— Se on liian myöhäistä! — huusi hän, kun näki Rose-Marien. Vesi ympäröi saaren joka puolelta.
— Mitä kummia! — huudahti rouva Miralez mitä viattomimmalla tavalla.
— Tulkaa pian, pian! He huutavat meitä toisella rannalla. Ehkä löydämme jonkun keinon pelastuaksemme. Juoskaamme! Muuten jäämme tänne sulkeuksiin. Täällähän ei ole yhtään venhettä.
— Ei, — vastasi Rose-Marie, ei ole venhettä lähempänä kuin SaintBriacissa.
— Mikä kohtalo!
Hän valitteli, se taulapää!
Mutta Rose-Marie tahtoi mielellään juosta pelastaakseen aseman. Hän tuli saaren korkeimmalle kohdalle. Kaunis, noin 500 metrin leveä viheriä juova eroitti heidät rannalle jääneistä. Siellä heiluttivat naiset rannalla nenäliinoillaan, vähin erin peräytyen kauemmas nousevan veden tieltä.
Siiloin alkoi Rose-Marie ääneensä valittaa.
— Herrajumala! mitä voimme tehdä. Ne onnettomat kalliot! Täällä täytyy nyt viettää yömme. Ihminen unohtaa itsensä niitten keskellä. Niihin pitäisi kiinnittää muistutus: »Muista nousuvesi!»
Näin lörpötellessään juoksi hän hengästyneenä eteenpäin. Äkisti seisahti hän katsoakseen aikatauluaan.
— Ah, se viheliäinen! — huudahti hän äkisti. Se on se, joka tämän tempun teki. Katsokaa herra Etienne! Kahdeksan ja 15 minuuttia alkaa nousuvesi! Katsokaa tätä romua! 8: 15. Näettekö?
— Entä sitten?
— Entäkö sitten? Luulin sen olevan 8: 45. Tämähän näyttää kuin olisi 4. Jos en olisi luullut tätä ykköstä neloseksi, olisimme lähteneet puoli tuntia sitten. Se on tuo huono numero kaikkeen tähän syypää.
— Osaatteko uida, rouva Miralez?
— En tiedä; voinhan koettaa.
Etienne tahtoi heti viskautua veteen.
— Sepä kaunista! Aijotte siis jättää minut yksin tänne?
— Minä kannan teidät, — ehdotti hän. — Olen vakuutettu siitä ettei vettä ole enempi kuin puoli metriä. Koettakaamme!
— Koettakaamme vaan!
Etienne nosti Rose-Marien käsivarsilleen ja juoksi eteenpäin.
— Elkää pudottako minua! — huusi hän.
Hän sulki silmänsä — tämä oli hänestä niin hauskaa.
— Odottakaa kunnes otan hameeni ylös! — sanoi hän nopeasti.
Mutta Etienne astui kainostelematta veteen.
— Oletteko hullu? — huusi rouva Miralez. — Elkää menkö kauemmaksi! Vesi nousee yli päänne! Seisahtukaa!
Ja Etiennen täytyi kääntyä takaisin.
Ja Rose-Marie huusi niin kovasti kuin jaksoi toiselle rannalle:
— Hyvää yötä!
Sitten meni hän aivan levollisena ja iloisena takaisin saaren huipulle.
Ja nyt hän ei voinut enää pidättää iloisuuttaan vaan ratkesi nauruun.
— Eikö teistä ole hauskaa viettää yötä asumattomalla saarella ja leikkiä Robinsonia yksi yökausi?
Etienne seisoi vaiti. Hän näytti levottomuuden eleitä.
Jos pakovesi alkaa neljänneksen yli 8, silloin emme voi jättää saarta ennenkuin klo 3-n ajoissa, päivän koitteessa, — sanoi hän.
— Mitä se tekee?
— Herra Miralez tulee levottomaksi.
Nämä sanat kuultuaan hätkähti Rose-Marie.
— Tuo narri! Kuinka saattaa hän nyt ajatella Miralezia? — sanoi hän aivan hiljaa.
Ja hänen mielensä teki antaa hänelle aika korvatillikka.
Alkoi pimetä. Pilvet vaalenivat vähitellen, kevyt sumu alkoi kietoa saarta ja meren laulu alkoi tuntua yhä valittavammalta.
Rouva Ramazeilhes oli poistunut Dominican kanssa rannalta. Voi vielä kuulla ajomiehen ruoskan läiskettä kaukaa jäähyväisiksi. Iltakellonsoittoa kuului jostain kaukaisesta kirkontornista, ja jos rouva Miralez ei olisi ollut luonaan, olisi Etienne aivan varmaan polvistunut rukoukseen.
Hänen seuraajattarensa oli istuutunut raunioiden juurelle, katse suunnattuna taivaan rantaa kohden.
— Tahdotteko antaa minulle anteeksi, herra Etienne? — sanoi hän lempeästi ja siirsihe lähemmäksi.
— Minun tulee teiltä pyytää anteeksi, rouva Miralez. Minä olen ainoa syyllinen.
— Antakaamme siis toisillemme anteeksi ja solmitkaamme rauha, — sanoi hän hymyillen.
Ja hän ojensi valkoisen kätensä, joka hieman vapisi.
He istuivat hetkisen ääneti. Tuuli vaimeni. Ei tuntunut vielä kylmältä ja suuret kivipaadet saattoi vielä eroittaa. Nyt oli vesi noussut vanhain jättiläisten vyötäisiin saakka ja jokainen laine heitteli vaahtoaan heidän hartioilleen. Ensimäiset tähdet alkoivat tuikahdella.
Rose-Marie ravisti päätänsä.
— Ottakaamme asia käytännölliseltä kannalta, herra Etienne! — Luulen että meillä on lihapiirakasta tuolla eväskorissa.
— Yksi lihapiirakas ja pullo viiniä…
— Hyvä! Niinpä syökäämme. Olen niin nälkäinen että voisin nieleskellä kiviä.
Lihapiirakas oli suuri, mutta he söivät sen hyvällä ruokahalulla. Lopulta oli jälellä vain yksi viipale Siitä vetivät he arpaa ja se lankesi Rose-Marielle. Mutta Etiennen täytyi ottaa siitä toinen puoli, sillä hänet pakoitettiin siihen.
Rouva Miralez joi ensin viiniä suunnaten tällöin mustat silmänsä Etienneen ja huolimatta halustaan lörpötellä ja naureskella, tekeytyä iloiseksi ja leikilliseksi, vaipui hän yhä enemmän ajatuksiinsa tällä autiolla saarella seuranaan kaino nuori mies.
Ennen pitkää siirtyivät hänen ajatuksensa Genevièveen, siitä Miraleziin ja edelleen niihin nuoriin miehiin, jotka olivat häntä kohteliaisuuksillaan mielistelleet Pariisissa, Espanjassa ja kaikkialla, missä oli liikkunutkin.
Oli jo täysin pimennyt. Saaria ei enää näkynyt. Ranskan maata ei sumun läpi enää eroittanut.
Rose-Mare katsoi neuvottomana Etienneen tietämättä mitä sanoa, ja Genevièven sulho ummisti silmänsä. Hän tunsi ihmeellistä huimausta ja tajusi Rose-Marien käden laskevan omaansa. Tästä kosketuksesta avasi hän silmänsä ja katsoi tuskaisena häneen.
— Auttakaa minua nousemaan ylös! — sanoi hän. — Tämä ei ole mikään hyvä paikka.
Ja hän poistui pikaisesti ikäänkuin hän olisi jotain peljännyt.
Hän meni vanhoille linnan raunioille eikä näyttäytynyt sieltä enää.
Etienneä värisytti. Hän katsoi muureille, joitten taakse Rose-Marie oli kadonnut. Äkisti heräsi hänessä halu paeta taikka heittäytyä mereen vilvoittelemaan, vaan jätti sen tekemättä.
Hän seurasi rouva Miralezia ja löysi hänet eräästä holvista, jonne hän oli paneutunut maata vuoteelle, jonka lienee jättänyt sinne jokin tullimies tai kalastaja.
— Teitä varmaankin vilustaa? — sanoi hän hiljaa, läheten vitkalleen ikäänkuin jalkansa vastoin tahtoaan olisi häntä vienyt eteenpäin. — Minä lainaan päällystakkini, jonka voitte kääriä ympärillenne. Minä menen muurin toiselle puolelle nukkumaan veden laskeutumiseen saakka.
— Olette oikeassa. Nukkukaamme. Koska tarjoatte päällystakkianne, otan sen kiitollisuudella lämpimikseni.
Etienne kehoitti häntä laskeutumaan vuoteelle ja peitti hänet takillaan.
— Onko Teillä nyt mukavaa? — kysyi hän.
— Varsin mukavaa.
— Eikö enää vilusta?
— Vähän. Tahdotteko vetää takin vähän ylemmä! Niin juuri; nyt se on hyvin. Hyvää yötä! Ojentakaa minulle kätenne! Olette niin kiltti!
— Hyvää yötä! — vastasi Etienne nopeasti.
Ja Rose-Marie näki hänen rientävän pois kompastuen vanhan linnan muurikiviin.
Seurasi hiljaisuus.
Rose-Marie nousi käsivarsilleen ja aukasi silmänsä.
Kuu näytti vaaleata naamaansa pilven raosta. Meren kohinaa kuului joka taholta. Ketään ei liikkunut hänen läheisyydessään.
Hän tunsi olevansa itkuun tyrskähtämäisillään.
Mutta hän ei sitä tahtonut. Hän käännähti ja nieli kyyneleensä
— Niin kauasko siis voinminäkinmennä?
Kyyneleet tunkivat esiin kaikista vastaan ponnisteluista huolimatta.
— Se on kiukku joka minua itkettää! — ajatteli hän. — Ja minulla on todellakin syytä olla vihoissani! Olenkohan minä jo tullut rumaksi? Enhän voi enää tuon poikasen päätä panna pyörälle! Enhän voi saada häntä rakkaudentunnustukselle — minä, Rose-Marie! Ei, se ei ole mahdollista. Näinhän juuri äsken, että hän oli valkea kuten palttina. Jos en olisi lähtenyt pois, olisi hän tuossa tuokiossa heittäytynyt jalkojeni juureen! … Mutta miksi hän oikeastaan meni?
Hän nousi uudestaan kyynärpäittensä nojaan ja hänen silmänsä suurenivat pimeässä.
Hän ravisti päätänsä.
— Ei, ei, se ei ole niin, se ei voi olla niin. Ah, minähän olen järjiltäni.
Ja Rose-Marie taas vaipui mietteisiinsä.
— Mikä herttainen yö! Kuu ei varmaankaan ole koskaan ennen noin selvästi valaissut. Ah, meren humina — se ei ole varmaankaan koskaan ollut ennen tuollaista laulua. Jospa olisin Pariisissa, niin kyllä ihailijani löytäisin! … Ei, en sietäisi heistä ainoatakaan läheisyydessäni!
Hän heittelihe vuoteessa sinne tänne, puristaen kätensä tiukasti yhteen.
Kaukana kuului kirkon kello lyövän.
Äkisti nousi Rose-Marie.
— Mitä se oli? Jokin liikahti hänen läheisyydessään.
Hän otti Etiennen päällystakin ja meni ulos holvista. Horjuvin askelin ohjasi hän kulkunsa kuutamossa eräänlaiseen käytäväholviin.
— Ettekö enää nuku, rouva Miralez? — kuuli hän Etiennen kysyvän.
Hän huudahti säikähdyksestä.
Nuori mies oli noussut ylös.
— Nukutteko täällä? — kysyi rouva.
— Kyllä. Löysin toisen vuodehylyn täällä nurkassa ja siinä oli mukava nukkua! Olin aikeessa lähteä ehdottamaan teille että vaihtaisimme vuoteita, mutta pelkäsin peloittavani teitä.
— Ah, minä en ole voinut nukkua. Siellä mahtaa olla kaikellaisia elukoita tuolla holvissa. Kuulin niiden liikkuvan ja aloin pelätä.
— Tahdotteko jäädä tänne?
— Mielelläni. Mutta älkää menkö pois, ei ainakaan ennen kuin olen nukkunut. Minä niin helposti pelästyn.
Hän otti Etiennen paikan ja koetti kääntää hänelle selkänsä, mutta hän ei voinut sietää sitä asentoa.
Etienne nojasi itseänsä muuria vasten jääden liikkumattomaksi.
Kuu valaisi korkealta. Mahtoi olla puoliyön aika. Useampia kertoja käänsihe rouva Miralez saaden aikaan kolinaa, mutta Etienne istui liikkumatoinna. Hän mahtoi nukkua.
Kuutamo valaisi hänen kauniita kasvojaan ja Rose-Marie näki hänen korkean otsansa, vaaleat kasvonsa, hienot viiksensä, ja ajatteli:
— Niin, Geneviève voi tulla onnelliseksi!
Hänen silmänsä täyttyivät uudestaan kyynelistä ja hän huokasi raskaasti.
Se ei ollut ainoastaan harmista, se oli rakkaudesta, sen tunsi hän nyt Hän oli tahtonut valloittaa tämän miehen leikkiäkseen hänen kanssaan, mutta tämä oli ottanutkin hänen sydämensä. Hän oli itse takertunut siihen paulaan, jonka oli toiselle virittänyt. Hän rakasti Etienneä: hän rakasti mielettömästi, rakasti niin ettei ollut ainoatakaan ihmisiä ennen rakastanut. Ehkäpä rakasti hän häntä juuri siksi, ettei hän ollut kuten muut etsinyt ja rukoillut hänen suosiotaan. Tuo kylmyys oli hänet nyt valloittanut. Tuossa nukkui hän aivan levollisena sillä aikaa kun hän, Rose-Marie, kylvi kyynelissä ja vapisi tuskassaan… Ja he olivat molemmat 25 vuoden ikäiset!
Rose-Marie nousi. Hän katsoi yhä nuorta miestä. Yksikään lihas ei hänen kasvoillaan liikahtanut; silmänsä olivat ummistetut.
— Etienne? — kuiskasi hän hiljaa. — Etienne!
Ja hän tuntui panevan koko sielunsa tähän sanaan.
Nuori mies ei liikahtanut. Hän näytti nukkuvan makeasti.
Silloin kumartui Rose-Marie hiljaa hänen ylitsensä ja suuteli keveästi hänen silmäkulmaansa.
— Ah, tehän ette nukkuneetkaan! — huudahti hän kun näki hänen avaavan silmänsä. — Anteeksi, antakaa anteeksi!
Eikä hänellä ollut enää voimia pidättää kyyneleitään vaan ratkesi itkuun.
Etienne oli noussut. Rose-Marie kuuli hänen hengittävän raskaasti, ikäänkuin olisi tahtonut pidättää sanoja, jotka pyrkivät ulos. Mutta hän ei sanonut mitään; hänen huulensa pysyivät sulettuina. Hän seisoi kankeana ja liikkumatoinna kuin kuvapatsas nuoren naisen edessä.
Ja Rose-Marien nyyhkytykset yhä yltyivät.
— Olen niin onnetoin! sanoi hän. Minä rakastan teitä ja te halveksitte minua!
Hän peitti kasvonsa käsillään ja tahtoi paeta, mutta Etienne pidätti hänet.
— Rose-Marie! — sanoi hän surullisesti — elkää menkö pois! Minä kärsin ja olen onnellinen; en tiedä mitä tunnen ja pelkään että menetän järkeni. Jääkää tänne!
— Rakastatteko siis minua, Etienne, rakastatteko? Se ei siis ole mikään unelma. Oi, en ole koskaan tuntenut sellaista onnea!
Mutta entinen munkki keskeytti hänet ja surunvoittoisella äänellä vastasi hän:
— Minä en rakasta teitä, rouva Miralez. Minä en saa rakastaa teitä! Minä olen voinut kuvitella mielessäni sitä muutaman silmänräpäyksen, mutta se ei saa tapahtua toista kertaa. Te olette kaunis ja lumoatte jokaisen, joka joutuu läheisyyteenne, ja minä pelkäsin muutamia minuuttia etten voisi välttää heidän kohtaloaan. Te voisitte sokaista itse enkelit, jos he ottaisivat ihmismuodon. Mutta jos te olette kaunis, olen minä voimakas, minä en tahdo kukistua! Olen tänä iltana vierellänne tuntenut tuskallisimmat taikka suloisimmat hetket, en tiedä kummatko. Ja nyt elkäämme enää koskaan puhuko rakkaudesta!
— Etienne! — nyyhkytti Rose-Marie.
Hän läheni hitaasti ja tarttui nuoren miehen käteen. — Etienne!
Hän työnsi hänet luotansa sanoen:
— Muistakaa, että olette naimisissa. Te ette ole vapaa.
Hän katsoi nuorta miestä silmät täynnä kyyneleitä.
Ja Etienne poistui nopeasti mennen kuutamon valaisemien raunioiden ohi alas rannalle.
Idässä alkoi vaaleta. Vaalean keltainen valojuova näyttäytyi taivaanrannalla. Meri näytti kaukaisemmalta ja tyynemmältä.
— Rose-Marie! — kuului eräs naisääni huutavan rannalla. — Rose-Marie!
Rouva Miralez vavahti.
— Se on äiti — sanoi hän. He tulevat meitä etsimään.
Hän riensi alas Etiennen luo ja näki hänet istumassa veden rajassa kalliokielekkeellä.
— Herra Hontarrède! — sanoi hän. — Äiti tulee meitä etsimään. Nouskaa! Ottakaa hattunne ja päällystakkinne ja unohtakaa, mitä täällä saarella on tänä yönä tapahtunut. Lupaattehan sen? Tehän olette kunniallinen mies ja minä toivon tulevani kunnialliseksi naiseksi täst'edes. Kunnioittakaamme toisiamme koska emme saa rakastaa toisiamme. Ojentakaa minulle kätenne!
Hän kuivasi kyyneleensä ja kiiruhti äitiänsä vastaan.
— Rose-Marie! — huusi ääni jo lähempää.
— Minä tulen! — vastasi rouva Miralez juosten.
Vesi oli nyt kokonaan vetäytynyt takaisin. Rose-Marie tapasi äitinsä saaren rannalla.
— Sellaisen tuskan olet meille tuottanut, sinä varomatoin lapsi! — sanoi vanha rouva syleillen tytärtänsä. Annoit veden salvata itsesi vaikka minä varoitin sinua. Onko sinulla ollut kylmä? Olen tuonut päällysviitan: ota se pian päällesi. Tiedätkö että miehesi on täällä kanssani?
Nämä sanat kuullessaan teki rva Miralez tyytymättömyyttä ilmaisevan eleen.
— Onko hän tullut tänne vaikka hän on niin raihnainen?
— En voinut häntä estää. Hän tahtoi tulla saarelle asti mutta onnistuin pidättämään hänet rannalla.
Etienne tuli nyt eväskorinsa kanssa.
Hän puristi rouva Ramazeilhesin kättä ja sanoi vähän nukahtaneensa.Aamukylmästä väristen saapuivat he kolmisin mantereen puolelle.
Miralez tuli heitä vastaan. Hänen kasvonsa olivat tuhkan harmaat ja silmänsä täyttyivät ilon kyynelistä. Hän syleili vaimoansa kuiskaten mairittelevia sanoja kuten onnellinen lapsi.
Auringon noustessa pääsivät he kaikki Saint Kerohiciin.
* * * * *
Kun he menivät huvilaan, pisti Miralez kätensä takkinsa taskuun ja huudahti.
— Kuinka olenkaan saattanut unohtaa! Täällä on sinulle kirje, joka tuli eilisiltana.
— Kirje minulle? — sanoi Rose-Mirie.
— Niinpä kyllä. Katso!
Routi Miralez avasi kirjeen mennessään pukeutumishuoneeseensa. Kirje oli Bontucqista ja kuului seuraavasti:
»Sinä annat minun menehtyä ikävään, rakas täti! Sini sanot aikovasi oikein todenperästä virittää ansojasi minun ystävälleni, ja jätit minut sittenkin kahdeksaksi päiväksi virkkamatta mitään. Mitä on tapahtunut? Kuvittelen mielessäni mitä hirmuisimpia asioita. Kirjoita minulle heti ja sano minulle kaikki, kaikki, kuuletko? Tahdon mieluummin kuulla totuuden, millainen lieneekin, kuin elää tässä kauheassa epävarmuudessa.
Geneviève-raukkasi.»
Luettuaan kirjeen meni Rose-Marie huoneeseensa, otti arkin paperia ja kirjoitti seuraavat rivit:
»Rakas Genevièveni! Tyynnyhän toki! Ystäväsi on kunniallisin poika maan päällä ja sinä voit koska tahansa ruveta hänen vaimokseen. Minä vastaan hänestä.
Rose-Marie.»
Rouva Miralez oli juuri soittamaisillaan lähettääkseen kirjeen kun kamarineiti astui huoneeseen.
Dominica näytti olevan erinomaisen hyvällä tuulella ja hänen merkitsevä katseensa ennusti hyviä uutisia.
— Vai niin, sinä halut lörpötellä? — sanoi rouva Miralez. — Olen varma siitä että tahdot tietää kuinka viihdyin saarella, eikö totta?
— Tietysti.
— Ihanaa!
— Luultavasti myöskin herra Etiennestä?
— Sitä en todellakaan tiedä.
— Oh! — ihmetteli Dominica.
Tehdäkseen lopun kamaripalvelijansa kysymyksistä näytti Rose-Marie hänelle kirjettä, jonka hän oli kirjoittanut Genenevièvelle.
— Herra Etienne ei siis ollut aivan rakastettava?
— Ei vähintäkään, rakas Dominicani. Mutta vie nyt tämä kirje postiin niin että se tulee Bontucqiin niin pian kuin mahdollista.
Dominica otti kirjeen ja poistui vastenmielisesti.
Mutta samassa aukeni ovi äkisti ja Etienne hyökkäsi sisälle.
— Rouva Miralez, — sanoi hän hätäisesti — miehenne on tullut tajuttomaksi!
Rose-Marie riensi ulos ja Dominica seurasi häntä. Etienne johti heidät tupakoimishuoneeseen, jossa Miralez oli pyörtynyt. He näkivät hänet sohvalla lepäämässä aivan kalman kalpeana.
— Herra Jumala! Mitä hänellä on? — huokasi Rose-Marie.
Hän kumartui ja otti hänen kätensä omiinsa.
— Lorenzo! — sanoi hän.
Miralez avasi silmänsä, tunsi vaimonsa ja hymyili.
— Lorenzo, oletko sairas?
— En; vilustin vaan itseni aamulla — tunsin sen…
Hänet keskeytti yskänkohtaus, ja hän ojensi kätensä saadakseen nenäliinan, jonka vei huulilleen.
— Verta! — huudahti Rose-Marie. — Nenäliinassasi on verta!
— Anteeksi — tahdoin sen salata sinulta… Olen jo useampia kuukausia…
— Mutta sinun olisi tullut sanoa se heti.
— Mitä se olisi hyödyttänyt?
— Mitäkö olisi hyödyttänyt? Oletkos järjiltäsi? Olisit saanut sopivampaa hoitoa.
— Mitäpä sekään olisi hyödyttänyt? Nyt on minän vuoroni…
— Sinun vuorosi? Mitä se merkitsee?
Ja kun Miralez tahtoi avata suunsa vastatakseen, keskeytti Rose-Marie hänet:
— Hiljaa, vaiti, elä puhu niin!
Hän vapisi kun kääntyi Etiennen puoleen.
— Herra Hontarrède, olkaa hyvä ja sähköttäkää lääkärillemme, toht. Chevrierille Pariisiin. Hänen tulee matkustaa klo puoli 9 junalla ja olla täällä jo tänä iltana. Ja sinä, Dominica, lähetä heti noutamaan jotakin lääkäriä Lamballesta tai mistä hyvänsä.
— Kun Rose-Marie oli jäänyt yksin Lorenzon kanssa, istahti hän sohvalle, sanoen:
— Elä ole levoton, ystäväni. Teemme sinut kyllä terveeksi. Ei se merkitse mitään, siitä olen vakuutettu. Lepää nyt vaan! Panen tämän tyynyn pääsi alle. Onko näin hyvä? Koeta nyt nukkua. Elä puhu! Kun heräät, voit varmaankin jo paremmin.
Hän suuteli miestänsä, mutta sulki heti silmänsä.
Minkä tähden hän teki niin? Oliko se surusta vai…?
Hän nousi tuntien tarvitsevansa jäähdyttää polttavia kasvojansa raikkaassa ilmassa. Synkät ajatukset risteilivät päässään ja sydämensä löi rajusti.
Mutta se ei ollut surusta; se oli malttamattomuudesta.
— Jumalani! — huokasi hän.
Hän kääntihe. Miralez varmaankin nukkui. Hän meni lähemmä, kuunteli.Miralezin hengitys oli lyhyttä, vaivalloista, kätensä olivat kuumat.
— Hänellä on kuumetta, — ajatteli Rose-Marie.
Ja hän sulki silmänsä uudelleen.
— Hänen kuumeensa tulee kestämään kauan, hän tulee yhä heikommaksi ja kentiesi minä jo tänä syksynä olen vap…
— Sähkösanoma tohtori Chevrierille on lähetetty, — sanoi Etienne, joka siinä silmänräpäyksessä astui sisälle.
Rose-Marie avasi silmänsä, loi ne sihteeriin ja riensi ulos ikäänkuin hän olisi peljännyt jäädä yksin noiden kahden miehen kanssa.
— Minä olen onneton olento, — huokasi hän ja polvistui ristiinnaulitun kuvan eteen huoneessaan.
Ja hän rukoili.
* * * * *
Hän jäi kauaksi polvilleen lukien rukouksia korkealla äänellä ja koetteli lykätä luotaan pahoja ajatuksia, jotka hiipivät häneen. Hän rukoili taivasta parantamaan Miralez, hän lupasi tehdä pyhiinvaellusretken Saint-Anne-d'Aurayhin, jos Lorenzo ei sortuisi perinnölliseen keuhkotautiinsa.
Mutta hänen äänessään oli vilpillinen kaiku. Ja miten paljon hän rukoilikin, kieltäytyi hänen sydämensä ottamaan osaa siihen.
— Sinä tulet leskeksi, tulet vapaaksi!Hänvoi silloin mennä kanssasi naimisiin! — sanoi sydän jokaisella lyönnillään.
— Minä tulen hulluksi — huokasi hän.
— Muistatko, mitähänsanoi yöllä? »Te olette naimisissa; te ette ole vapaa…» Naimisissa?! Muutamain kuukausien jälkeen et enää ole sidottu etkä naimisissa, — kuiskasi yhä ääni hänen sisällänsä.
— Ja Lorenzo pitää minusta niin paljon. Miksi en itkisi häntä? Hän on minulle niin hyvä.
— Ja miksi häitä surisit? — jatkoi kiusaajan ääni. — Eihän se ole todistus hänen hyvyydestään, joskin on ollut sinulle hyvä; hänhän on ollut rikas. Hänen rakkaudestaan et tarvitse olla kiitollinen, sillä sinä olet kaunis. Oletko oikeastaan häntä koskaan rakastanutkaan? Kaipaa vaan sitä, jota rakastat. Hän yksin on kyyneleittäsi arvoinen!
Rose-Marie käveli edes ja takaisin huoneessaan väännellen käsitän ja taistellen houkuttelevaa ääntä vastaan.
— Eikähän se tarvitse olla tappava keuhkotauti; ohimenevä kohtaus vaan, joka pian unohtuu, — ajatteli hän.
Dominica avasi oven.
— Tohtori on täällä.
Rose-Marie palasi tupakoimishuoneeseen.
Hän näki lyhkäsen herran koettelevan Miralezin valtimoa. Hän istahti.Etienne oli täällä. Tohtori pyysi sairasta ottamaan takin päähänsä jaLorenzo näytti laihan selkänsä, josta olisi voinut lukea jokaisen luun.
— Hengittäkää syvään, sanoi lääkäri.
Hän pani korvansa sairaan selkäpuolelle, mutta hän ei ollut pitkälti kuulostanut kun kehoitti ottamaan takin taas päälle. Hän kysyi ruokahalua ja josko sairas öisin hikoili.
— Katarria — selitti lääkäri. — Mutta yleiseen vointiin nähden kehoitan oleskelemaan muutamia kuukausia etelässä, Nizzassa, Archachonissa tai Paussa.
Hän kirjoitti yskää lieventäviä lääkkeitä ja jätti huoneen rouvaMiralezin kanssa.
— En voi salata teiltä, rouva Miralez, että miehenne tila on hyvin vaarallinen, — sanoi lääkäri. Tekisitte viisaammin jos matkustaisitte heti. On ikävää sanos sitä teille, vaan tapani ei ole peittää totuutta ja johtaa harhaan. Täytyy katsoa vaaraa suoraan silmun onnistuakseen sen torjumisessa. Sanon sen välttääkseni epämieluisia yllätyksiä.
— Tulet leskeksi! — kuiskasi taas se entinen ääni voittoisana.
Rose-Marie meni kalpeana ja hoippuen. Hän ei nähnyt mitään. Kaikki pyöri hänen silmissään. Hän meni eteiseen, siitä huoneeseensa, jossa painoi käsillä sydäntään ikäänkuin hilliten sen rajuja lyöntejä.
Kello löi 8.
Rose-Marie painoi soittokellon nappulaa.
Dominica istui huoneeseen.
Rouva Miralez aukaisi suunsa, mutta ei saanut sanaakaan esille.
— Herra Jumala, onko rouva sairas? — huudahti Dominica. — Onko herran elämä vaarassa?
— On. Ja hän antoi päänsä vaipua.
Ja tyyntyneenä tästä palvelijansa erehdyksestä kysyi hän:
— Tuliko kirje lähetetyksi, Dominica?
— Mikä kirje?
— Se jonka äsken annoin nti Sartillylle osotettuna.
— Ai, minä unohdin sen… Se jäi taskuuni.
— Anna se minulle! Voin lisätä siihen muutaman sanan.
Hän otti kirjeen ja antoi Dominican ymmärtää että hän tahtoi jäädä yksin.
Kun palvelustyttö oli poistunut, avasi Rose-Marie nopeasti akkunan, repi kirjeen ja heitti siruset ulos.
— Rakastan häntä liika paljon. Antakoon Jumala anteeksi minulle.
Ja hän heittäytyi taas polvilleen ristiinnaulitun eteen.
— Ohoh, — sanoi Dominica muutamia silmänräpäyksiä myöhemmin kun hän tapasi paperisirut lentelemässä ympäri.
Pariisista kutsuttu lääkäri oli myös sitä mieltä, että Miralezin tuli lähteä etelään.
Kehoitus ei ollut Miralezille vastenmielinen, hän kun oli jo jonkun verran virkistynyt. Kysymys oli vaan paikasta, jonne muutettaisiin.
— Sargos! Siellähän se on teidän, herra Hontarrède, omistamanne maatila?
— Onko siellä havumetsää?
— Havu- ja korkkipuumetsää.
— Sepä oivallista!
— Kuinka kaukana merestä on talonne? — kysyi lääkäri.
— Noin 30 kilometrin etäisyydessä.
— Voiko talon vuokrat»?
— Ei, herra tohtori, vaan herrasväki Miralez saa sen kyllä käyttääkseen.
— Otamme kiitollisuudella vastaan, rakas Etienneni — sanoi sairas. —Eikö totta? — lisäsi hän vaimoonsa kääntyen.
Rose-Marie oli ihastuksissaan. Hänen silmänsä sädehtivät.
— Minusta se olisi aivan erinomaista, — vastasi hän. — Mitä pikemmin lähdemme, sitä parempi. Tahdotteko seurata meitä, herra tohtori? Voisimme matkalla ehkä tarvita teitä ja sitäpaitsi voisitte omin silmin nähdä onko paikka sopiva.
— Nyt palaan Pariisiin, vaan sitten kun matkalle lähdette, olen käytettävissänne.
Etienne lähti heti Sargosiin järjestämään sairaan vastaanottoa.
Ja heinäk. 20 päivänä saapuivat Miralezit palvelijoineen La Mothen rautatienasemalle, joka oli lähinnä Sargosiin matkustajille.
Täällä oli Etienne vastaanottamassa suuren omnibusvaunun kanssa, jolla ajettiin Sargos-linnaan.
Rose-Mariesta oli tämä todellinen huvimatka. Kun vaunussa istuessa Etiennen kyynäspää kosketti häntä, katsahti hän ilosta säteillen. Täten olisi hän Etiennen kanssa tahtonet ajaa elämänsä viime hetkeen saakka.
Tohtori piti linnaa ympäröivää havumetsää ja kuivaa ilmanalaa erittäin sopivana sairaalle. Ja Miralez vakuutti pian saavansa terveytensä takaisin, niin virkistäväksi hän tunsi ilmanalan. Hän katsahti vaimoonsa kysäisten:
— Oletko muistanut ottaa mukaan säiläni?
— En, ne jäivät Pariisiin.
— Sepä oli tuhmasti. Olisin jo tänään ampunut pistooleillani ja parin päivän perästä olisin voinut jo miekkaillakin. Kirjoitan kohta ja pyydän ne lähettämään.
Rose-Marie kuunteli hajamielisenä heinäsirkkain sirkutusta.
* * * * *
Sargosin linnassa oli ajanmukaisesti ja komeasti sisustetut huoneustot, joissa edesmennyt Etiennen pappisvihaaja iso-isä tavallisesti unohti liikemaailman huoliaan. Itse linna oli suuri nelineliömäinen, kaksinkertainen ja tornilla varustettu. Se oli rakennettu havumetsän keskellä olevalle kunnaalle.
Linnan itäisellä sivustalla oli viheriäitä nurmikoita, pohjoisesta näkyi pieni sisäjärvi, joka sai vetensä Leyren lisäjoesta. Etelässä ja idässä ympäröitsi linnaa keittiökasvitarhat, joista kohottautui muutamia laihoja omenapuita. Näiden takana oli synkeä ja sankka havumetsä.
Etempänä linnasta oli toiselle kunnaalle rakennettu Kiinalaiskuosinen kioski, johon johti kiemurteleva kävelytie. Toisella kunnaalla oli tuuliviiri, jossa tuuli leikitteli kuin vallatoin poikanen.
Tohtori Chevrier tarkasteli kaikki huoneet ja valikoitsi erään kasvirakennuksen Miralezille. Se oli suuri ja varustettu aistikkailla paviljongeilla. Täällä otti Miralez huoneen alikerroksessa ja palvelijat yläkerroksen. Rose-Marie otti itselleen toisen kerroksen. Etienne ja Dominica jäivät päärakennukseen.
Miralez yritti, aseet saatuaan, miekkailla, vaan siitä hänen oli luovuttava voimattomuuden takia ja tyydyttävä ampumaan maaliin.
Rose-Marie teki pitkiä kävelymatkoja Etiennen seurassa, joka kohteliaasti näytteli hänelle ympäristöä, tehtaita, järviä, hiekkakunnaita y.m. Joskus seurasi heitä Dominica, joka kuitenkin pysytteli jälempänä ollen noukkivinaan kukkasia tai etsivinään oravia puista. Eräänä iltana oli Rose-Marie mennyt vetelään suohon, jolloin Etienne tarjosi kätensä eikä hänellä ollut mitään muistuttamista tarjousta vastaan. Usein puhelivat he vilkkaasti, vaan välisti vaipui Rose-Marie ajatuksiinsa. Koskaan ei hän enää koketeerannut eikä puhunut rakkaudesta. Hän ei ylpeillyt kauneudellaan eikä koettanut sillä viehättää. Hän oli onnellinen saadessaan olla Etiennen läheisyydessä. Joka aamu sitoi hän kanervakukista vihon, jonka Dominica sai asettaa Etiennen huoneeseen.
Kerran olivat he järven rannalla. Etienne meni venheeseen ja jonkin varomattoman liikkeen vuoksi oli kaatumaisillaan venheensä kanssa tottumatoin kun oli sitä hoitelemaan. Sen nähtyään päästi Rose-Marie hätähuudon rientäen rantaan:
— Tulkaa heti maalle elkääkä koskaan enää astuko tähän pieneen venheeseen, — sanoi hän vakavana.
Hän oli hyvin vaalea ja silmänsä täyttyivät kyynelistä.
Ihmeissään katsoi Etienne hänen päällensä, jolloin heidän katseensa yhtyivät.
Tämän jälkeen ei hän enää mennyt metsään Rose-Marien kanssa. He tapasivat toisiaan ainoastaan ruokaillessa. Mutta joka ilta meni Rose-Marie läheiselle hiekkakunnaalle, josta näki pienoisen valon tuikkivan linnan tornihuoneesta. Kun tämä valo sammui, kääntyi hän huoneeseensa ja rukoili siellä Genevièven ystävän puolesta.
Näinä aikoina saapui useita sähkösanomia Bontucqista. Neiti Sartilly pommitti tätiänsä kysymyksillään: »Mitä teki hän sihteerilleen? Miksi hän ei kirjoittanut kuten ennen?» Nähdessään näitä sähkösanomia puri Rose-Marie kiukusta hampaitaan.
Hänestä alkoi Geneviève tuntua sietämättömältä. Koetteliko se tyttöhupakko todellakin tekeytyä enemmän rakastettavaksi kuin hän, jota kutsuttiin Granadan ruusuksi? Tuo maalaistyttökö voittaisi viehättävimmän pariisittaren?
Se oli sietämätöntä! Ja Rose-Marie kirjoitti välttelevän kirjeen Genevièvelle, että hän oli Miralezin sairauden vuoksi niin rasitettu, ettei hän voinut ajatellakaan mitään kurtiisia. Ja sen jälkeen hän puheli koko päivällisen ajan Genevièvestä. Hän teki sen hermostuneesti. Hän kääntyi sen kestäessä aina Miralezin puoleen ikäänkuin koko keskustelu ei olisi koskenut Etienneä. Hän kertoi neiti Sartillyn isästä, joka mielisairaana oli lopettanut päivänsä 40 vuoden ijässä. Eikö tuollainen sairaus ollut perinnöllistä? Jonkun ajan perästä hän viittasi, ettei Geneviève enää ollutkaan rikas. Bontucqin tila tuotti vähän ja Geneviève tekisi viisaammin jos menisi naimisiin ensimäisen kosijan kanssa, jonka tapaa ja jolla olisi muutamia satoja frankia. Niinikään tuli hän selittäneeksi, ettei Genevièvellä ollut lainkaan äitiä, hän puki itsensä huonosti ja piti hiuslaitetta, joka oli aivan naurettava. Ja sellaisen nenä kuin hänellä on…
Etienne kuunteli ääneti. Ja mustasukkaisuutensa kiihottamana jatkoi hän panetteluaan: Geneviève oli ruma, köyhä ja ennenpitkää tulee kai mielipuoleksi. Mitä saisikaan kärsiä mies, joka hänet naisi?
Ja valloittaakseen rakastamansa miehen tunsi hän itsensä niin voimakkaaksi, ettei tulisi hellittämään ennenkuin voittaisi hänet omakseen. Hän ei säikkyisi käyttää vaikka petosta, vaikka rikosta saadakseen rakkaudelleen omistaa hänet.
— Olenhan kaunis, olenhan rikas! Hän varmasti tulee minua rakastamaan, kun se ei ole enää kiellettyä, sitten kun olen vapaa. Mikä narri olenkaan kun huolehdin ennen aikojaan!
Ja hän alkoi tutkia almanakkaa. Lokakuu, marraskuu — minä päivänä hän tulisi vapaaksi, minä päivänä saisi hän sanoa: olen vapaa, tässä käteni! Mitkä unelmat hän unelmoikaan almanakkansa kanssa kuullessaan Miralezin yskivän yhä heikompana seinän takana!
Mutta tämä yskä ei varmaankaan herättänyt samoja kuvitelmia entisessä munkissa, sillä hän sanoi eräänä iltana rouva Miralezille.
— Siitä on jo kauan aikaa kun minä olen mitään kuulumisia saanut neiti Sartillyltä ja olen senvuoksi hyvin levoton. Jos te tahtoisitte antaa minulle lomaa, lähtisin Bontucqiin.
Mutta Rose-Marie ei ollut tähän myöntyväinen. Hän selitti että neiti Sartilly voi varsin hyvin ja olisi sopimatonta jättää hra Miralezia kun hän oli niin heikko. Eikähän työtäkään puuttunut.
Hänen äänensä värisi sanoessaan näitä sanoja, ja estääkseen matkaa Bontucqiin lähetettiin Etienne ensin Bordeauxiin, sitten Pariisiin ja lopulta Marseilleen. Rose-Marie piti huolta siitä, ettei häneltä kiireellisiä töitä puuttunut.
Eräänä aamuna tuli hän Etiennen luo kehoittaen häntä lähtemään lääkärin luokse Archachoniin. Hän lähti heti luvaten palata illalla takaisin. Oli kuuma päivä. Ja Rose-Marie nousi illan hämärtäessä hiekkakukkulalle nähdäkseen vilahduksen junasta joka toisi Etiennen kotiin. Mutta katsahtaessaan kirkasi kauhusta: koko se ilmansuunta oli yhtenä tulimerenä havumetsä oli tulessa.
Rose-Marie tuli linnaan. Hän riensi torniin nähdäkseen paremmin. Näky oli kauhistuttava. Koko metsän pohjoinen osa oli ilmiliekkien vallassa. Ja valtavien savupatsaiden takana leveni tuli hirvellä vauhdilla.
Rose-Marieta värisytti.
— Mutta Etiennen täytyy olla tuolla! — huudahti hän. — Jumalani.
Hän riensi kutsumaan Dominicaa torniin.
— Eikö tie Sargosista La Motheen käy juuri tuolta?
— Tietysti, — vastasi palvelustyttö kauhuissaan nähdessään liekit.
— Etienne on kenties parast'aikaa liekkien keskellä! — huudahti rouvaMiralez. — Rientäkäämme, joutakaamme!
Ja hän hyökkäsi alas palvelijansa seuraamana.
— Kello on neljännestä vailla 9. Etiennen täytyy olla paluumatkalla.
Hän riensi linnasta ja kiiti kylää kohden. Tiellä näki hän säikähtynyttä karjaa pakenemassa tulta villissä laukassa. Rose-Marie juoksi ja Dominica seurasi häntä.
— Vaan minne menemme? — kysyi palvelija äkisti. — Tämä juoksu ei mitään hyödytä. Emme löydä herra Etienneä ja panemme oman henkemme alttiiksi.
Rose-Mirie ei kuullut mitään vaan juoksi kuin mielipuoli. Hän näki kaksi miestä kantavan muutamaa naista, joka näytti kuolleelta. Näyn nähdessään pysähtyi Rose-Marie.
— Ja joshänettuodaan tällaisena linnaan? — huudahti hän. — Jos hän on jo loukkaantunut? Käänny pian, Dominica, ole valmis auttamaan häntä. Minä menen katsomaan.
Hän jatkoi matkaansa pitkin tietä La Motheen.
— Minkä tähden minä lähetin hänet tälle tarpeettomalle asialle?Ajatteles jos hän kuolisi!
Hän riensi kuin henkensä edestä yhä nopeammin. Tummien puitten takana leimahteli silloin tällöin liekkikielekkeitä. Kipunoita sinkoili kuin mehiläisparvia sytyttääkseen uusia roihuja laajassa metsässä.
— Ja jos linna syttyisi tuleen? — sanoi hän ja seisahti. — Niin palakoon ja kaikki mitä siinä on! Mitä minä siitä huolin!
— Etienne! — huusi hän useita kertoja.
Mutta hän näki ainoastaan talonpoikia, jotka pakenivat kuka minnekin. Kaikilla heillä oli kantamuksia, joita halusivat tulesta pelastaa. Säikähtyneet naiset heittelivät akkunoista vuodevaatteita, huonekaluja y.m. tavaroita, joitten yli lammaskatraat hyppelivät määkien ja hätäytyneinä.
Mutta Rose-Marie ei sitäkään nähnyt.
— Ettekö ole nähnyt herra Etienne Hontarrèdeä? — kysyi hän kaikilta ohirientäviltä.
Eikä kukaan ollut häntä nähnyt.
Ja yhä riensi rouva Miralez. Tuli kohisi kuten myrskyisä meri. Silloin tällöin näkyi korkeita tulipatsaita kohoavan kohti korkeutta. Se oli joku tärpättitehdas, jonka liekit saavuttivat. Ja siitä ryntäsi tuli uudella voimilla kohti sankkaa metsää. Ja siinä seisoi Rose-Marie liekkien loisteessa, huutaen:
— Etienne! — yhä tuskaisemmalla äänellä.
Ei kukaan vastannut.
Missä hän mahtoikaan olla? Mihin suuntaan lähtisi häntä etsimään?
Vastaan tulevaa tulimerta väistääkseen kiiruhti hän metsään.
Edessään näki hän kohta ihmisiä juoksentelemassa erään asumuksen ympärillä. Hän riensi sinne. Siellä koetettiin pelastaa parhaimpia talon tavaroita.
Väki äänekkäästi puheli:
— Tämä kaikki on rautatien vika. Veturin kipinöistä tämä tulimeri on syttynyt. Jo kolme kilometriä on metsää palanut. Eikä se sammu ennenkuin hakataan aukeama Gujan-Mestrassa.
Ja Rose-Marie näki eräät paarit, joille asetettiin muuan haavoittunut mies. Hän lähestyi paareja, mutta poliisimies ehkäisi häntä lähenemästä. Mutta pian hän näki paarimiesten kauempana palaavan. Hän tarkasti miehiä. Toinen niistä oli pitkä, solakka, komea.
— Etienne! — huudahti hän.
Etienne siellä olikin. Ja Rose-Marie alkoi rientää lammikon ympäri, joka oli heidän välillään.
— Etienne! — huusi hän toistamiseen. Mutta häntä ei kuultu. Paarimiehet katosivat näkyvistä. Hän riensi lähemmä tulen uhkaamaa taloa ja näki Edennen varjon tulen loimussa.
— Onneton! Mitä teette? — huusi hän hyökäten nuorta miestä kohden. —Siinä saatte surmanne! Paetkaamme.
Etienne säpsähti tuntiessaan rouva Miralezin.
— Te täällä! — sanoi hän. — Sellainen varomattomuus.
Mutta Rose-Marie oli tarttunut hänen käsipuoleensa ja veti mukanaan.
— Paetkaamme pian, pian! — sanoi hän tuskaisena.
Silloin jätti Etienne paarit ja seurasi häntä. He menivät muutamia silmänräpäyksiä puitten välissä tietämättä oikein minne kulkunsa suuntaisivat. Huomaamattaan tulivat he raivoavaa tulta lähemmäksi ja tulen kielekkeet ahdistivat heitä.
— Teidän pukunne on vahingoittunut, rva Miralez!
— Ei se merkitse mitään!
— Paetkaamme pian, pian!
He löysivät Sargosin tien. Heidän ympärillään oli taas pimeätä.
— Kuinka minä olin peloissani! — sanoi Rose-Marie hiljentäen käyntiään.— Miksi te asetuitte tuonne?
Ja hänen hermojännityksensä laukesi, hän ratkesi itkuun.
He saapuivat lirisevän puron reunalle.
— Istahtakaamme tähän, — sanoi Rose-Marie. — En jaksa enempää.
Hän laskihe puron reunalle pyytäen Etiennenkin istuutumaan. Eikä enää jaksanut pidättäytyä, vaan tarttui Etiennen käteen, jonka vei huulilleen.
— Etienne! — kuiskasi hän nyyhkyttäen.
Entinen munkki hämmästyi. Hän koetti hiljaa vetää kättänsä pois.
— Miksi siten teette? — sanoi rouva. — Miksi ettenyttahdo?
Ja tuon »nyt» kuullessaan oli Etienne kuulevinaan Miralezin yskän kihnutusta.
Mutta hän ei ollut kuulevinaan sitä vaan vastasi lempeästi:
— Rouva Miralez, minä sanoin sen jo Ile des Marchesissa.
— Ah, silloin ei ollut kuten nyt, — sanoi hän peittäen kasvonsaEtiennen olkaa vasten. — Ajatelkaahan vaan!
— Olen sitä ajatellut eikä minusta olosuhteet ole muuttuneet.
— Te olette sokea! Ja te pakoitatte minua sanomaan asioita joista minun täytyy punastua… Etienne, te tiedätte että mieheni on sairas, hyvin sairas… Ettekö voi arvata ajatuksiani…? Tulen pian leskeksi!