Etienneä värisytti ja hän loi katseensa alas.
— Tulen leskeksi, — jatkoi Rose-Marie lämmöllä.
— Miksi en voi sitä teille sanoa? Minä saan oikeuden kuulua teille! Muistan sananne: »Te ette ole vapaa», sanoitte te. Oi, Etienne, minä tulen vapaaksi!
Etienne liikahti.
— Minä tulen vapaaksi — jatkoi hän taas. Tulen parin kolmen kuukauden kuluttua!
— Te, rouva Miralez, — vastasi Etienne, — mutta en minä.
Rose-Marie vavahti ja silmissään kuvastui kauhu kun hän loi ne nuoreen mieheen.
— Olette erehtyneet, — jatkoi Etienne. — Rakastan neiti Sartillyä, senhän tiedätte. En ole koskaan aikonut mennä naimisiin jonkun muun kanssa. Lienevät aistimeni joskus ihastuneet kauneuteenne vaan sydämeni on aina teitä paennut.
— Peto! — huudahti Rose-Marie puristaen päätänsä molemmin käsin. — Te olette peto!
Ja hän alkoi horjuvin askelin laahustaa metsään. Hän tahtoi palata takaisin tulimereen ja heittäytyä liekkeihin.
— Hän ei rakasta minua, hän ei minua rakasta! — voihki hän.
Miksi ei hän voisi heti kuolla? Ah, jospa olisi tuon äsken tietänyt!
Mutta hän kuuli Etiennen rientävän perässään. Hän tunsi Etiennen käden ojentautuvan häntä kohden.
— Anteeksi, Rose-Marie! — sanoi hän. — En tahtonut saattaa teille surua; eihän se ole minun vikani!
— Menkää tiehenne! En tahdo enää nähdä teitä! — sanoi hän läähättäen.
Ja hän lähti juoksemaan. Mutta voimansa pettivät. Hän kaatui puuta vasten ja meni tiedottomaksi. Etienne nosti hänet ylös ja alkoi kantaa häntä Sargosiin.
Katsoessaan nuorta, kaunista naista, joka häntä rakasti, ajatteli entinen munkki:
— Ei, en ole mikään peto; olen mies, ja Jumala tietää kuinka paljon olen kärsinyt.
Hän ponnisti voimiansa ja juoksi linnaa kohden.
— Rose-Marie! — huusi hän vähän päästä.
Mutta kantamansa naisen silmät pysyivät sulettuina.
Hän jatkoi juoksuansa. Kaksi kertaa täytyi hänen levähtää.
Hän saapui linnan portille. Dominica kuuli sen, ja huomasi emäntänsä tiedottomana Etiennen käsivarsilla.
— Onko hän haavoittanut? — huusi hän.
— Ei, hän on vaan pyörtynyt Auttakaa minua ja viekäämme hänet huoneeseensa.
He laskivat Rose-Marien vuoteeseensa. Hän hengitti hiljaa, vaan muuta elonmerkkiä ei voitu huomata.
— Hajusuolaa? Missä on sitä?
— Alhaalla paviljongissa, — vastasi palvelijatar — Rouvan huoneessa kaminin päällä. Hakekaa te, herra Etienne. Sillä aikaa aukaisen hänen pukuansa.
Ja Etienne riensi huoneesta.
Dominica pisti sormensa veteen, jota tipautti muutamia pisaroita emäntänsä kasvoille. Rose-Marie liikahti.
— Rouva Miralez, herätkää, herätkää! — sanoi palvelijatar. — Te ette ole vahingoittuneet; olette linnassa. Se olen minä, Dominica, joka puhun teille!
Hän riputteli enempi vettä kasvoille ja Rose-Marie aukasi silmänsä.
Dominica huudahti ilosta:
— Jumalan kiitos! Te ette ole vahingoittunut! Kuinka minä olen levoton!
Rose-Marie katsoi ympärillensä kysyen:
— Missä on hän?
— Kuka? Herra Etiennekö? Hän meni paviljongista noutamaan hajusuolaa ja tulee heti takaisin.
— Ei, ei, en tahdo — vastasi rouva kiivaasti. — Hän ei saa tulla tänne!Ah, Dominica raukka, jospa tietäisit!
Ja kyynelvirran valuessa kertoi Rose-Marie mitä oli tapahtunut.
— Se ei minua kummastuta, arvasin koko joukon asioita, — vastasi hän.— Sillä miehellä ei ole lainkaan sydäntä. Mutta älkää peljätkö, rouvaMiralez!
Ja Dominica heristi nyrkkiänsä merkitsevästi kohti kasvihuonetta.
— Vai niin, onko asia sitä laatua! — jatkoi hän. — Hän tahtoo mennä naimisiin neiti Sartillyn kanssa… Mutta hän ei ole vielä saanut häntä!
— Hän saa hänet koska vaan tahtoo. Dominica. Nti Sartillyhan häntä aivan jumaloi!
— Jos hän tänään häntä jumaloi, saattaa hän jo huomenna inhota häntä.
— Kuinka niin?
— Sehän on aivan yksinkertaista. Eikö rouva todellakaan ole sitä vielä ajatellut? Rouva on liika hyvä! Minä rouvan sijassa olisin jo aikoja sitten järjestänyt sen asian. Herra Etiennehän sanoi ettei hän ole vapaa. Miksi ei voitaisi toimia niin että hän saa vapautensa? Eihän tarvita enempää kuin kirjoittaa neiti Sartillylle että hän on uskoton hänelle… Mutta nyt kuulen hänen askeleensa. Menen etsimään paperia ja kynän.
— Mitä ajatteletkaan, Dominica — huusi Rose-Marie.
Mutta palvelijatar oli jo poissa.
Etienne samassa tulikin sisään. Kun hän aukaisi oven ja näki rouvan ylhäällä, huudahti hän hämmästyksestä:
— Kuinka olenkaan iloinen että taas olette terve — sanoi hän. — Koetin kiiruhtaa, vaan en löytänyt hajusuoloja ja pelkäsin herättäväni herra Miralezin. Ettekö enää tunne pahoinvointia? Sepä hanskaa! Ei ole muita kuin yksi Sargosissa kuollut, multa haavoittuneita lienee tusinan verran. Junan täytyi kulkea suorastaan liekkien välistä, mutta veturinkuljettaja lisäsi vauhtia niin että suoriuduttiin onnellisesti… Mutta tehän tahtonette levätä, rouva Miralez?
Hän lörpötteli salatakseen hämmästystään ja vähällä piti ettei hän pyytänyt anteeksi, ottanut luota hienoa valkoista kättä omaansa ja vienyt huulilleen.
Mutta rouva Miralez ei virkkanut sanaakaan
Dominica tuli sisälle.
— Jätän teidät nyt — sanoi Etienne. — Ettehän tarvitse minua enää, rouva Miralez? Hyvää yötä!
Hän puristi valkoista kättä hiukan enemmän kuin tavallisesti. MuttaRose-Marien käsi oli veltto.
Ja hän kiiruhti huoneesta.
Dominica lähestyi emäntäänsä laskien pöydälle mustepullon, kynän ja paperia.
Rose-Marie hätkähti.
— Ei, ei, se olisi aivan liika ilkeätä — sanoi hän.
— Luuletteko sitten olevan helppoa antaa naisen kärsiä kuten te kärsitte — pisti Dominica kärkkäästi.
— Se mitä ehdotat, ei vähääkään vähentäisi kärsimyksiäni Korkeintaan se voisi estää heidän naimisiin menoansa, mutta sillä en pääsisi hänen vaimokseen. Hän halveksii minua.
— Se on lorua! Hän on ihastunut teihin, vaikka koettaa salata sitä teiltä, se hulttio! Sen konstin hän on oppinut luostarissa. Yksikään mies ei saa lähestyä rouvaa rankaisematta. Ei yksikään! Jos herra Etienne ei olisi ollut munkkina, olisi hän aikoja sitten jättänyt neiti Genevièven mielestään. Mutta hän on varmaankin vannonut jonkun pyhimyksen pään kautta, ja munkki pelkää helvettiä. Hän tulee kyllä ottamaan vahinkonsa takaisin kun saa morsiameltaan lähtöpassit! Se on varma se!
Rose Marie hymyili. Ja sillä aikaa kuu Dominica järjesteli hänen hiuksiaan, virkkoi hän:
— Mutta jos hän alkaisikin minua rakastella, olisi se vaan teeskentelyä, ja tiedät hyvin etten sellaiseen tyydy.
— Teeskentelyä! Eipä niinkään! Voin vakuuttaa, että hän ihailee rouvaa. Tiedän enempi kuin rouva! Jospa rouva olisi nähnyt kuinka hän itki kantaessaan rouvaa!
— Itkikö hän? Oletko varma siitä että hän itki?
— Niinpä itkikin, itki oikein katkerasti, se raukka. Mutta se ei ollut ainoa, jota teki.
— Kerro pian kaikki!
— Hän luuli ettei kukaan häntä nähnyt. Se oli varsin lähellä porttia, ja oli niin pimeä…
— Pian, pian!
— Niin, hän suuteli rouvaa!
— Onko se totta?
— Voin vannoa sen!
Rose-Marien suuret silmät säteilivät ilosta.
— Ah, Dominica, — huokasi hän — olisi sinulta hyvin väärin sanoa sitä ellei se olisi totta.
— Mutta se on totta — varmisti palvelijatar hiukan epäröiden.
Ja hän lisäsi hiljaa:
— Jumalani! anna anteeksi tämä valheeni! Se ilahdutti häntä niin paljon!
— Anna minulle paperia, Dominica, pian, pian!
Ja hän kirjoitti vapisevalla kädellä:
»Rakas Genevièveni!
Minun täytyy yhtäkaikki linnoittaa sinulle, että Etienne on muitten miesten kaltainen, Hänellä on jo muutamia päiviä ollut eräs rakastajatar. Osanottavaisen tervehdyksen lähettää sinulle Rose-Marie.»
— Hyvä! — sanoi Dominica, joka luki tämän yli kirjoittajan olkapään. Pidän huolen siitä että varmasti lähtee huomenna ensi postissa. Kas niin! Uneksikoon rouva suloisia unia!
Kaksi päivää myöhemmin sai rva Miralez seuraavan kirjeen Montségur-enBéarnista:
»Rakas täti!
Minä en voi uskoa sanaakaan siitä, mitä sinä kirjoitat. Se olisi aivan liika inhottavaa! Lazare ei voi pettää minua! Minun täytyy nähdä se omin silmin ja silloinkin…
Sinua on varmaankin viety harhaan. Sulhoni on kirjoittanut minulle kaksi, kolme taikka neljä kertaa viikossa. Ei voi olla mahdollista että hän rakastaisi toista naista, sillä hänen kirjeensä ovat aina olleet samanlaisia. Tahdon valmistaa sinua siihen ajatukseen, että minä aijon mennä naimisiin hänen kanssansa talven tullen. Lyhennän hänen koettelemisaikaansa puolella. Sen olen jo hänelle kirjoittanut Työskentelen kaikin voimin valmistautuakseni hänen puolisokseen.
Kaikesta huolimatta sinulle altis Geneviève.»
Rouva Miralez tunsi itsensä yllätetyksi.
— Hän ei uskonut minua, — mutisi hän.
Ja hänen silmänsä kävivät levottomiksi. Heti kutsui hän Dominican, jolle luki kirjeen.
— Semmoisia ovat naiset, — huudahti palvelijatar. — Niin kanan kuin heidän mielitiettynsä on uskollinen, näyttävät he kylmiltä, mutta niin pian kuin sanotaan heidän pettävän, silloin syttyvät lemmenliekkiin silmänräpäyksessä.
— Teet oikein filosofeeratessasi, Dominica-raukka. Me olemme menettäneet pelin.
— Eipä suinkaan! Kuinka pian rouva kadottaa rohkeutensa! Meidän täytyy ainoastaan katsoa asiaa joltain toiselta syrjältä, siinä kaikki. Neiti kyllä saattaa olla itsepäinen, mutta hänet voi kyllä saada muuttamaan mielipidettään.
— Kuinka sitten?
— Rouvahan juuri luki, että neiti Geneviève uskoo sulhasensa rakastavan häntä vielä sentähden että saa häneltä rakkautta hehkuvia kirjeitä. Meidän tulee asettaa asia niin, ettei se enää tapahdu… että kirjeet katoavat tiellä! … Kas tässä yksi, joka ei koskaan mene perille!
Tätä sanoessaan otti Dominica kirjeen taskustaan.
— Mitä sinulla on siinä? — kysyi Rose-Marie.
— Eräs kirje.
— Keneltä?
— Neiti Genevièveltä herra Etiennelle. Kirjeenkantaja jätti sen minulle samalla kun kirjeen rouvallekin.
— Ja sinä et ole sitä vielä vienyt?
— Aijoin juuri sen viedä, mutta nyt en sitä teekään.
— Mutta sehän on halpamaista!
— Rouva on kovin ankara.
— Halpamaisia ja tarpeetonta! Herra Etienne voi jo huomenna kirjoittaaGenevièvelle.
— Sen kyllä tiedän. Mutta kukas se on joka vie kirjeet postiin? Se olen minä. Voin menetellä jokaisen kirjeen kanssa, jonka kirjuri morsiamelleen lähettää, samoin kuin tämän kanssa. Ja jonkun ajan perästä lakkaavat he kirjoittelemasta toisilleen. Neiti uskoo tulleensa petetyksi ja herra uskoo joutuneensa unohduksiin. Olisipa merkillistä ellei jompikumpi antaisi toiselleen matkapassia.
Rose-Marien silmät iskivät tulta.
— Mene tiehesi! — sanoi hän. — Tahdot johtaa minua halpamaiseen ja alentavaan työhön.
— Rouvahan ei tarvitse tehdä yhtään mitään. Rouva ei ensinkään tarvitse tähän puuttua. Se on minun asiani. Ja kun minä teen kaikki rouvan onneksi, niin on omatuntoni tyyni. Ja teen samalla kaikkien hyväksi: neiti Genevièvelle, joka kerta kuitenkin tuntee pettyneensä nuoren herran suhteen; ja Etiennelle, sillä hän tulee tuhatta kertaa onnellisemmaksi rouvan kanssa, joka on satoja kertoja kauniimpi kuin se mitätön neitonen pystynenineen. Minä kyllä tiedän mikä on minun velvollisuuteni!
— Dominica, sinä olet hirmuisen kaunopuhelias! Mutta tee kuten tahdot. Annan suostumukseni kaikkeen ehdolla, että onnistut. Rakastan häntä niin paljon! Katsos, se on minun ensi rakkauteni!
— Ja se on aina vahva, eikö totta? Lienee vain viimeinen rakkaus sitä hirveämpi!
— Elä leikittele! … Tule, että saan syleillä sinua, pikku noita!
— Sitä juuri toivoinkin… Rouva hyvin tietää että voisin antaa henkeni rouvan puolesta!
* * * * *
Seuraavana aamuna sanoi Dominica Etiennelle:
— Eikö herralla ole mitään postiin viemistä. Minä menen kylään.
— Kyllä. Minulla on tärkeä kirje. Elkää vaan hukatko sitä!
— Herra voi olla huoletta.
Kirje oli osoitetta Genevièvelle ja Dominica luki sen mielihyvin matkalla. Kuinka kauniin kirjeen hän kirjoittikaan morsiamelleen!
— Herran poika, jospa minä osaisia tuolla tavoin! — huokasi espanjalainen palvelijatar.
Ja hän pisti kirjeen taskuunsa vakavasti päättäen käyttää sitä hyödykseen kirjoittaessaan ensi kerran kullalleen, komealle pariisilaiselle lakeijalle.
Neiti Genevièvekin kirjoitti kuin enkeli, sen tuli Dominica huomaamaan kun hän pari päivää myöhemmin luki Bontucqin hallitsijattaren »Lazarelle» kirjoittaman kirjeen.
Siten kului pari päivää, mutta jo elokuun 9 päivänä uskoi Etienne taas kirjeen kamaripalvelijalle. Kirje sisälsi muutamia lempeitä nuhteita: »Oletko unohtanut minut, Geneviève? Mitä voin olettaa? Salaatko minulta jotain? Oletko lakannut minua rakastamasta? Vastaa, vastaa, sillä muuten kadotan järkeni!»
— Sepä käy oivallisesti, riemuitsi Dominica.
Loppuosa kirjeestä kosketteli vaatimuksia, joita Rose-Marie hänelle asetti; ei myöntänyt lomaakaan päästä Montséguriin. Lopuksi hän vakuutti, ettei hän tulisi jäämään perheeseen jos herra Miralez kuolisi.
Dominica pani kirjeen samaan laatikkoon kuin edellisetkin.
Elokuun 12 pnä alkoi Etienne kirjeensä seuraavasti: »Rakastettuni! Sinä et vieläkään ole vastannut ja minä kärsin. Tiedäthän kuinka rakas olet minulle ja millä malttamattomuudella odotan sitä päivää, joka tulee meidät yhdistämään ainaiseksi ja nyt ei enää ole kovin kaukana. Kuinka ihanaa se onkaan kun saa rakastaa toisiaan vapaasti sittenkun niin kauan olemme…»
— Maltas, johtui mieleeni jotain! — huudahti Dominica äkisti ja käänsi lehden.
Hän meni heti näyttämään kirjettä rouva Miralezille. Rose-Marie luki kirjeen alun, joka oli kuten liikekirje kirjoitettu arkin vasemmalle sivulle ja jonka vastaava sivu oli tyhjänä.
— Mitä tahdot minun tämän kanssa tekemään? — kysyi hän.
— Eikö se rouvasta ole hauska kirje? Katsokaahan sitä tarkoin. Alku voi olla kirjoitettu kelle hyvänsä: ei siinä ole mitään mainittu neiti Genevièvestä. Se voisi erinomaisen hyvin olla kirjoitettu rouvalle.
— Entä sitten?
— Rouva voi säästää kirjeen ja käyttää sitä sopivassa tilaisuudessa. Sillä tavoin voidaan neiti Geneviève saada vakuutetuksi uskottomuudestaan; se voisi olla todistuksena!
— Ah!
— Ei rouva tarvitse olla sen vuoksi levotoin. Minä voin hoitaa koko asian. Rouva antaa vaan minulle tähän kirjeeseen kuoren, jonka hän lähetti kirjoittaessaan rouvalle Pariisista taikka Marseillesta. Minä näin sen rouvan kirjoituspöydällä. Minä panen tämän kirjeen siihen kuoreen… Mutta ainoastaan alkuosan, sillä loppupuoli kuuluu neiti Genevièvelle. Panen sitten kirjeen kuorineen pikkuarkkuun kamiinin päälle paviljongissa. Kaikki nuoret tytöt ovat uteliaita ja neiti Geneviève voi sen eräänä kauniina päivänä löytää sieltä. Arvelen näet hänen jonain päivänä saapuvan tänne ja silloin voi hänet kyllä asettaa tilaisuuteen saamaan se käsiinsä. Ja kun hänen epäluulonsa on kerta herätetty, ei hän enää huolikaan herra Etiennen kirjeistä.
— Sinäpä olet pirullinen, Dominica.
— Rouva on väärässä; olen ainoastaan emäntääni kiintynyt, siinä kaikki!
— Se on totta! Sinä olet enkeli. Tee kuten tahdot. Rakastan häntä niin että olen tulla hulluksi.
Seuraavana päivänä tuli Dominica kovin peljätyksissään rouva Miralezin luo.
— Enkö minä jo sanonut, — huudahti hän. — Tässä on kirje, jonka juuri sain sisareltani Marianalta, Bontucqin kamarineidiltä. Hän kirjoittaa jonakin päivinä pääsevänsä Sargosiin! Se on selvää, että neiti Geneviève tahtoo tietää kuinka täällä asiat ovat ja hän aikoo ottaa sisareni mukaansa.
— Mitä meidän tulee tehdä?
— Ennen kaikkea tulee meidän salata kaikki herra Etienneltä ja ottaa selvä siitä koska neiti tänne tulee ollaksemme valmiit.
— Niin, matta Geneviève tuskin tulee ilmoittamaan edeltäkäsin tulostaan.
— Ei, niin tyhmä hän ei ole. Hän tulee luonnollisesti hämmästyttämään rouvaa ja herra Etienneä. Sillä nyt ymmärtää hän, että asia on kipeä. Minä tunnen naiset! Tarvitaan nyt vaan joutavanpäiväinen seikka vakuuttamaan häntä herran uskottomuudesta hänelle rouvan vuoksi.
— Mutta kuinka voimme saada asiasta selvän?
— Neidin tuloajastako? Sisareni kautta. Mariana tulee kyllä ilmoittamaan siitä. Minä kirjoitan hänelle heti.
Ja Dominica kirjoitti:
»Rakas sisareni!
Jos minä ymmärsin viimeisen kirjeesi oikein, niin tulet sinä neiti Sartillyn kanssa pian Sargosiin. Minä en tunne neitisi tarkoituksia, mutta saattaa olla mahdollista että hän tahtoisi hämmästyttää rouva Miralezia. Sinä tiedät kuinka ikävää sellainen on emännälle ja samoin palvelijoille. Pyydän sinua sen vuoksi, niin pian kuin saat tiedon matkasta, kaikessa hiljaisuudessa sähköttämään minulle säästääksemme rouvaa ikävyyksiltä. Hän on nimittäin nyt hyvin levotoin herran sairauden vuoksi. Sinun harras sisaresi
Dominica Etcheto.»
Dominica näytti emännälleen tämän kirjeen ennen sen lähettämistä.
— Onko siinä joitakin kirjoitusvirheitä? Tahtooko rouva katsoa? … Sisareni pian huomaa sellaiset, sillä hän on neljän vuoden ajan pitänyt eräästä opettajasta.
Rose-Marie vakuutti kirjeen olevan moitteettoman ja Dominica lähetti sen.
Parin päivän perästä sai Dominica kirkosta tullessaan portinvartijalta sähkösanoman. Hän luki siitä:
»Neiti Geneviève, kreivinna Manzanil ja minä matkustamme klo 2:njunalla ja saavumme Sargosiin klo 5.
Mariana Etcheto».
— Nyt jo! — huudahti Dominica. — Neiti Sartilly on kovin malttamatoin!Näytinpä tätä rouvalle.
Hän lähti suoraa päätä paviljonkiin.
Ruokasalissa istui Miralez ja Rose-Marie aamiaisella kahden kesken.Dominica meni hänen viereensä ja hiivitti sähkösanoman hänen käteensä.
Rose-Marie kalpeni. Hän ymmärsi, että sähkösanoma toi ilmoituksenGenevièven pikaisesta talosta.
— Mikä paperi se on? — kysyi Miralez, joka oli nähnyt Dominican tempun.
— Ei mikään, — vastasi Rose Marie.
Mutta Lorenzo näytti levottomalta, ja tyynnyttääkseen häntä, lisäsiRose-Marie:
— Se on luullakseni erään muotiliikkeen tiedonanto. Aivan oikein.
Hän rypisti paperin ja oli heittävinään sen tuleen, mutta Lorenzo näki hänen pitävän, sitä vieläkin kädessään. Ja hänen silmässä näyttivät saaneen kummastelevan ilmeen.
Rose-Marie ei sitä kuitenkaan huomannut vaan nousi pöydästä, antoiDominicalle viittauksen ja meni ylös huoneeseensa.
Palvelijatar seurasi parin minuutin kuluttua.
Rouva Miralez oli lukenut sähkösanoman.
— Tänä iltana siis? — sanoi hän vavahtaen.
— Aivan niin. Tänä iltana tahtoo neiti Geneviève yllättää meidät itse teossa.
— Mitä neuvot?
— Että hän saa sen tehdä.
— Hämmästyttää minua yhdessä Etiennen kanssa?
— Tietysti.
— Täydellä todella?
— Se tulee jäämään rouvan omaksi asiaksi. Kunhan vaan neiti Sartilly uskoo olevan sen täyttä totta.
— Niinpä kyllä, se tässä on ainoana keinona saada hänet siihen uskoon… Mutta kälyni tulee myös — sehän on sähkösanomassa.
— Kreivinna Manzanilin otan minä osalleni. Hän ei tule mitään tietämään. Rouva voi olla ylhäällä linnassa herra Etiennen kanssa kun neiti tulee. Hän kysyy luonnollisesti joko herra Hontarrèdea tai rouvaa. Kummassakin tapauksessa neuvon minä hänet torniin. Kreivinna ei varmaankaan huoli vaivautua ylös portaita ja voinhan pyytää sisartani jollain syyllä estämään hänet sinne menemästä. Tiedän hänen inhoavan entistä munkkia eikä hänellä liene halua etsiskellä häntä. Minä voin seurata neitiä ja avata oven naputtamatta; eikö se ole parasta?
— Kyllä, kyllä! Sydämeni jo jyskyttää… Mutta ajatteleppas, jos mieheni saisi sen tietää?
— Keneltä?
— Genevièveltä! Hän voisi pettää minut.
— Elkää sitä uskoko. Se olisi huono teko! ja neiti Geneviève ei tule tekemään sellaista. Hän tulee kärsimään hiljaisuudessa. Ei hän tule kuolevalle enolleen tuottamaan sellaista surua. Hän ei sano mitään, siitä vastaan!
— Totta, että hän on hyvin kiltti, ja minä teen hyvin väärin tuottaessani hänelle surua! Ah, miksi rakastankaanhäntäniin ylenmäärin! Mutta hän tulee: korvaamaan sen minulle.
— Luonnollisesti! Mutta koettakaa sitä odottaessanne päästä hänen vaimokseen. Se käy aivan helposti kunhan rouvalla vaan on vähän rohkeutta.
— Sitä minulla on, Dominica! Voisin mennä vaikka tulen läpi tempaistakseni hänet muilta. Oletko pannat kirjeen paikoilleen?
— Olen, koteloon, ja kotelon kirjoituspöydälle, jossa se on hyvästi näkyvissä. Olisipa merkillistä ellei kirje taikka yllätys tekisi vaikutusta.
— Niin, jos nimittäin Etienne ei tiedä Genevièven tulosta. Ei ainakaan sitten tulisi helpoksi, jos hän olisi saanut vihiä siitä.
— Neiti on kyllä varonut tietoa antamasta tulostaan. Hänhän tulee vakoilemaan.
— Joka tapauksessa menen hänen luokseen ottamaan selvää josko hänellä on aavistusta Genevièven tulosta. Anna hattuni ja päivänvarjoni. Rukoilitko oikein todella aamulla puolestani kirkossa?
— Kyllä, rouva voi olla levollinen. Pyhä Neitsyt on kanssamme.
Rose-Marie asetti hatun päähänsä, otti päivänvarjonsa ja lähti.
— Mihin menet? — kysyi hänen miehensä, joka tuli vastaan ruokasalin ovessa.
Hän ei ollut odottanut tätä kohtausta ja säpsähti.
— Menen kioskiin, — vastasi hän. — Aijon nauttia havuntuoksua tunnin tai kaksi. Hyvästi niin kauaksi!
Ja hän tarjosi raikkaan poskensa suudeltavaksi.
Heti ulos ehdittyään ohjasi hän kulkunsa aivan oikein jalkatielle, joka johti kiinalaiselle kioskille. Mutta kun hän luuli jo puiden varjoon joutuneensa ja piiloon kaikkien nähtäviltä, kääntyi hän kanervikossa, meni keittiöpuutarhan vierustaa pitkin, sitten pienen sillan yli sekä lopulta tiheään puistoon, joka viheriän muurin tavoin ulottui pienelle salaovelle.
Se oli lumoava tie ja lisäksi täysin turvallinen. Tämä pieni ovi johti suoraan ylös torniin tarvitsematta kulkea portinvartijan tai muitten asuttujen huoneiden ohi. Ovesta johtavia portaita käytyä ja mentyä erään taideteoksilla somistetun huoneen läpi tarvitsi vain eräs esirippu siirtää syrjään, jolloin pääsi entisen viinikauppiaan yksityishuoneeseen. Ensiksi oli siinä itämaiseen tapaan sisustettu tupakoimishuone, sitten vasemmalla komea makuuhuone ja sen edustalla toalettihuone. Oikealla oli suuri eteishuone, josta alkoivat linnan pääportaat.
Tämä pienessä sievässä huoneustossa asui Etienne. Hän oli järjestänyt tupakoimishuoneen työhuoneekseen. Hän käytti aina pääportaita. Salaovi oli hänelle ollut tarpeeton.
Rouva Miralez riensi tätä salatietä kiihdyksissään ja päättäen näinä muutamina minuutteina valloittaa rakastamansa miehen omakseen.
Sillä aikaa kuin Rose Marie riensi salapolkua, teki herra Miralez suunnitelman. Oltuaan huonevankina pitemmän aikaa päätti hän valmistaa vaimolleen iloisen yllätyksen.
Rose Marien lähdettyä kutsui Lorenzo palvelijansa, pyysi kenkänsä, keppinsä ja hattunsa, otti kaapistaan kukkavihon, jonka oli Pariisista salaa tuottanut ja lähti lämpimästi pukeutuneena kioskiin. Hän aikoi tavata Rose-Marien hiekkakummulla ja antaa hänelle kukkasensa siellä. Kokonaisen vuorokauden oli hän jo edeltäpäin iloinnut tästä.
Hän meni horjuvin askelin ja niin hitaasti että kolmivuotinen lapsi olisi mennyt nopeammin. Hän pelkäsi herättää vaimonsa huomiota ennen aikojaan, tahtoen nauttia hänen hämmästyksestään. Itsekin uskoi hän olevassa terveempi ja iloitsi siitä kuten kuolevatkin voivat parempana hetkenään toivoa vielä paranevansa. Oikeinpa hän oli runollisella tuulella, hän, joka nuorena poikasena oli kirjoitellut rakkausrunoja Barcelonan kauneille tytöille.
— Oh! — sanoi hän äkisti ja seisahti hölmistyneenä. Kioski oli tyhjä.
— Ja kuitenkin hän sanoi tänne tulevansa — mutisi Miralez.
Hän kääntihe. Tarkasteli maata; ei yhtään jälkeä näkynyt.
— Hän kenties vielä tulee, — lohdutti hän itseään.
Ja hän istahti puitten alle kuuntelemaan. Alkoi vilustaa. Parasta lähteä takaisin. Ja hän lähti kipittämään.
Mutta jalkatien alapuolella huomasi hän kosteassa hiekassa pienten kenkien jäljet.
— Hän on tullut tänne saakka, — sanoi Miralez, joka nuorena oli ollut innokas jänisten metsästäjä. — Ottakaamme selvää mille suunnalle hän on paennut.
Miralez kääntyi kanervikossa. Täällä katosivat pikkukenkien jäljet Mutta hän löysi ne uudelleen muutamien metrien päässä tuuheiden havupuiden alla, ja näyttivät ne olevan toisistaan kauempina kuin tavallisesti, josta päättäen Rose-Mariella oli ollut kiire.
— Minne on hän mennyt, — mutisi Miralez
Kukkavihko alkoi tuntua yhä raskaammalta hänen keltasenvaaleassa kädessään. Yhä hän seurasi jälkiä, vaimonsa ei voinut enää olla kaukana. Ja jos hän kukkasineen olisi palannut linnaan, olisi palvelija voinut sille nauraa. Hän laahusti jälkiä myöten keittiöpuutarhaan, siitä purolle, jossa näki jälkien kääntyvän puistoon.
— Vai tänne —, sanoi hän ihmetellen.
Eikö hän erehtynyt? Ei, nämä tuoreet jäljet olivat Rose-Marien. Ja puistossa näki hän toisia jälkiä, puoleksi häipyneet edellisen päivän sateista ja menevät päinvastaiseen suuntaan. Rose-Marie oli siis mennyt Etiennen luokse? Kävikö hän siellä useinkin? Miksei hän koskaan puhunut tästä?
Miralez seisahti. Hän näki pienen oven, ja tuntui kuin jokin viiltäisi rinnassaan.
Hän vetäytyi takaperin tahtomatta mennä tuohon torniin. Hän meni takaisin metsään, kätkeytyi tuuhean pensaan taakse ja odotti. Kätensä, joka piteli keppiä, vapisi ja kaulaliinansa lepatti tuulessa. Hän ei tuntenut vilua eikä väsymystä. Hän pidätti hengitystään ja tukahutti yskänsä.
Muutamain minuuttien kuluttua kuuli hän nopeata astuntaa, joka läheni Hän ojensi päätänsä. Aivan oikein — se oli Rose-Marie, joka tuli tornihuoneesta ulos. Miralez säpsähti. Vaimonsa meni aivan hänen ohitsensa, huomaamatta yli puron, kanervikon ja kohti paviljongia.
Sairaan mielen silmät kiiluivat parroittuneista kasvoista. Hänkin lähti kotiinsa. Hän oli saanut voimia niin että ilman välillä lepäämättä suoritti matkan, saapuen muutamia minuutteja myöhemmin kuin Rose-Marie paviljonkiin. Hän piti edelleen kukkavihkoa kädessään. Ruokasalissa kohtasi hän vaimonsa.
Kun Rose-Marie näki hänet, päästi tämä huudahduksen hämmästyksestä.
— Oletko se sinä? Niinmuodoin voit tänään liikkua. Ei, katsopas! valkoisia ruusuja! Ovatko ne minulle, Lorenzo? Kuinka sinä olet kiltti! Sinä etsit kai minua hiekkakummulta. Siellä viivähdin vain pari silmänräpäystä, sillä siellä oli kovin paahtavaa. Menin sitten alas padolle ja nyt olen täällä.
Hän suuteli miestä. Miralez tuli kovin vaaleaksi. Miksi hän valehteli? Hänen käsiään kutitti ikäänkuin olisi mieli tehnyt tarttua hänen kurkkuunsa. Hänen täytyi istuutua, voimat alkoivat jo pettää.
— Se on niinmuodoin totta! — ajatteli hän, — totta! Mutta Rose-Marie antoi hänelle jotain juotavaa.
— Kuinka sinä olet kalpea, — puheli Rose-Marie. — Juo! Muotosi on aivan peloittava. Sinä et saa mennä ulos muutamiin päiviin! Lupaatko sen? Se väsyttää sinua liika paljon. Odota kunnes tulet paremmaksi! Voimasi kyllä palajavat. Elä ole levoton, kärsivällisyyttä!
Ovi avautui ja Etienne astui sisälle. Miralezin tapasi väristys. Kello oli 12. Sihteeri tuli syömään aamiaista.
— Hyvää huomenta, herra Etienne! Kuinka jaksatte tänään? — sanoiRose-Marie.
Hän puhui ikäänkuin hän ei olisi tavannut häntä sitten eilisen. Ei mitään merkkiä siitä, että olivat äsken toisiaan tavanneet.
He istautuivat pöytään ja Rose-Marie puheli sihteeriin kääntyen:
— Mitä pidätte mieheni terveydentilasta tänään? Ei oikein hyvä, eikö niin? Hän oli paljon virkeämpi mutta oli varomatoin. Hän meni kioskille saakka sillä aikaa kuin minä kävin padon luona.
Nuo sanat pistelivät kuin tikarin kärjet Miralezia. Tuo nainen siis valehteli hänelle yhtä mittaa. Eikö liene ainakin valehdellut. Useimpia kertoja teki hänen mielensä huutaa tuolle viehkeälle olennolle:
— Elä kiemaile pitemmälle! Se on tarpeetonta! Minä en seisonutkaan kioskilla; näin sinun tulevan tämän miehen huoneesta!
Jospa hän olisi paljastanut nuo molemmat!
— Mutta mitä se hyödyttäisi! Keuhkotautinen raukka, joka näyttelee mustasukkaisen osaa! Naurettavaa! Ja Miralez vaikeni. Eikähän hänellä sitäpaitsi ollut todisteitakaan.
Silloin muisti hän ne siniset paperit, jotka hän oli nähnyt kamarineidon hiivittävän Rose-Marien käteen. Olisiko se kenties jokin todiste? Matta kuinka löytää se? Hän mietti. Vaimonsa oli mennyt huoneeseensa sen salaperäisen paperin saatuansa, joka oli saanut hänet kalpenemaan.
Mutta Miralez voitti kylmäverisyytensä ja päätti etsiä totuuden käsiinsä.
Klo 2,15 lähti Etienne paviljongista. Muutamia minuutteja myöhemmin meni Rose-Marie ulos.
— Lorenzo, menen iltamessuun ja otan Dominican mukaani. — Elä mene ulos. Annan tehdä oikein kelpo roihun sinulle.
Kun Rose-Marie oli jättänyt paviljongin, nousi Miralez.
— Nyt tahdon ottaa selkoa siitä valehteleeko hän todellakin.
Äänettömin askelin hiipi hän portaille. Siitä oli 14 päivää kun hän viimeksi oli ollut ylemmässä kerroksessa. Hänen täytyi levätä portaissa. Hän tahtoi joutua ja ponnisteli kaikki voimansa päästäkseen vaimonsa huoneeseen. Sinne päästyään meni hän kohta akkunaan.
— Niin, tahdon tietää sen!
Akkunasta näki pitkälti puitten latvojen ylitse. Tästä näkyisi jos hän menisi kylään eikä sihteerin luokse.
— Se on hän, tuolla menee hän ja Dominica hänen kanssaan. Kuinka olenkaan onnellinen! — Ja sairaan laihtunut käsi ojentui akkunaa kohti.
Onnen valtaamana istahti hän Rose-Marien kirjoituspöydän ääreen ja risti sormensa ikäänkuin kiittääkseen jumalaansa ja katuakseen epäluulojaan. Hänenkö vaimonsa pettäisi? Mahdotonta! Miksi hän pettäisi kuolevaa rukkaa, jolla ei ole enää monia päiviä jälellä.
Hän itki.
Mutta vakuuttautuakseen täydelleen epäluulonsa aiheettomuudesta alkoi hän etsiä sinistä paperia, joka oli herättänyt hänen huomiotaan. Se oli tietenkin muotiliikkeen ilmoitus kuten hän oli sanonutkin. Mutta hän etsi silti. Epäluulo oli täydelleen todistettava aiheettomaksi. Hän etsi laatikoista, pöydältä. Ei löytynyt. Mutta pienessä kotelossa näki hän valkosen paperin. Se oli kirjekuori osotettu:
»Rouva L. Miralez, Slottet Sargos, Gironde».
— Se on Etiennen käsialaa! — sanoi hän.
Kirjekuori oli leimattu Marseillessa.
Sairaan miehen silmissä musteni. Hän repäisi nopeasti kuoren.
Se sisälsi ainoastaan puoliarkkisen, jossa olivat seuraavat sanat
»Rakastettuni, sinä et ole vastannut minulle ja minä kärsin. Sinä tiedät kuinka rakas sinä olet minulle ja millä kärsimättömyydellä minä odotan sitä päivää joka yhdistää meidät ainiaaksi, ja joka nyt ei enää ole niinkään kaukana. Kuinka onnellisia me tulemmekaan olemaan kun saamme rakastaa toisiamme vapaasti oltuamme niin kauan…»
Jatko oli pois reväisty.
Miralez tunsi salamoivan silmissään.
— Se viheliäinen! — huudahti hän ja nousi.
Kun hän oli ottanut muutamia askeleita vaipui hän alas.
Viiden minuutin ajan hän oli vaivuksissa. Sitten kaikui kirkonkellojen soitto hänen korviinsa. Vähin erin sieluunsa virtasi muisto ja katkeruus huomioittensa vuoksi.
Petetty! Hän hengitti syvään. Hän tahtoi tuntea tämän uuden tuskan koko laajuudessaan.
Hän luki vielä tuosta kirjeestä sanan »Rakastettuni!» ja se tuntui repivän jotain hänen sisällään, jota hän jäi hetkeksi kuulostamaan.
— Kurja! Ja uusi vavistus kävi ruumiinsa lävitse. Hän lähti hiivittäymään takaisin huoneeseensa, asettautuen takkavalkean ääreen.
— Petetty! Rose-Marie ei kuulu enää minulle — huokasi sairas. — Miksi ei hän jaksanut odottaa vielä muutamia kuukausia ja antanut minun kuolla rauhassa.
Ja hän ajatteli vaimonsa ihanuutta, syvää katsettaan, vartalonsa soreutta, kätöstensä pehmeyttä — jotka eivät enää hänelle hyväilyjään jakeleisi.
— Ei, en kuolemanikaan jälkeen! Se on yhtä hirveätä…!
Miralezin muistoon alkoi palata yhtä ja toista sellaista, joka vahvisti tekemäänsä huomiota. Hän muisti yön, jonka Rose-Marie vietti kirjurin kanssa kahden kesken Ile les Marchesilla. Ja sen yön, jolloin tulipalo riehui ja hän oli poissa — petosta kaikki!
— Narri! Sokea narri! Kuinka nuoret petkuttavatkaan sinua — sanoiMiralez itselleen.
Ankara yskänkohtaus sai hänet joksikin aikaa keskeyttämään ajatusjuoksunsa.
— Nyt tahdonkin elää, nyt täytyy minun elää! Tahdon tappaa heidät.
Hän haki aseitaan. Otti pienen revolverin. Tällä!
Ja hän tarkasteli sitä, latasi, puhdisti.
— Nyt tahdon elää, elää siksi että lopetan heidän elämänsä.
Uusi uhka-ajatus antoi hänelle voimia niin että hän luuli saaneensa jo terveytensä.
Useimmat espanjalaiset ovat mustasukkaisia. Mutta Miralezilla oli siihen syytä jos kellään. Miksi ei hän ollut silloin, kun tunsi keuhkotaudin piston rinnassaan, jo heti ymmärtänyt kaunista uskottoman vaimonsa päätä kohti suunnata tämän aseen suuta? Pitihän hänen ymmärtää kauniin naisen uskollisuus. Ja hän pisti aseen taskuunsa, kutsui palvelijan, tuota konjakkia.
Kello 4,5 aukeni ovi ja Rose-Marie astui sisälle.
Miralez vei kätensä taskuunsa. Katsoi vaimoonsa. Päätöksensä alkoi horjua. Kaikki pyöri silmissään.
— Kuinka jaksat? kysyi Rose-Marie. Näytät reippaammalta… Tiedätkö missä rautatieaikataulu on. Eikö juna kello 5,5 saavu Pausta La Motheen?
— Niinpä luulen, vastasi Miralez ymmärtämättä kysymyksen aihetta.
Ja Rose-Marie jatkoi lörpöttelyään:
— Onko tohtori ollut täällä? Eikö? Ja herra Etienne? Eikö hän ole ollut aamiaisen jälkeen täällä? Ai, niin, hänenhän pitikin työskennellä huoneessaan koko päivä. … Kello vasta onkin 4 ja 5 minuuttia. Menen pukeutumaan tehdäkseni kävelymatkan puistossa. Ilma on niin herttainen.
— Hän menee hänen luoksensa, — ajatteli Miralez.
Ja hän antoi revolverinsa jäädä taskuunsa.
Rose-Marie neuvoi häntä pysymään takka-valkean ääressä eikä siitä liikahtamaan: kätensä olivat niin kovin kylmät. Hän pani omin käsin pari halkoa palamaan ja oikoi pukunsa laskoksia ulosmennessään.
Miralez kuuli hänen askeleensa porraskäytävässä, arvasi hänen pukeutuvan toiseen pukuun, järjestävän mustat kiharansa ja heittävän silmäyksen kuvastimeen, ylpeän ja riemuitsevan: »eikö hän nyt huomaa minut kauniiksi?»
Miralez kalpeni äkisti ja pidätti hengitystään. Rose-Marien askeleet kuuluivat jälleen porraskäytävässä. Ne olivat hyvin nopeat.
— Hän menee hänen luokseen! — sanoi Miralez uudelleen.
Paviljongin ovi avautui. Miralez meni akkanaan, peittäytyi ikkunaverhon suojaan ja tähysti ulos. Hän näki Rose-Marien rientävän puitten välissä linnaa kohti. Sairaan miehen käsi laskeutui taskun. Revolveri oli siellä. Hän otti pitkiä siemauksia konjakkipullosta saadakseen siitä niitä voimia, joita hän nyt tarvitsi. Katsoi sitten kelloaan. Se oli 7 min. vailla 5.
— Kuinka kauan tarvinnen aikaa puutarhan ohi mennäkseni? Pääsenkö sinne koskaan? — Varmasti! Ehkä kuolen liikaponnistuksista ja mielenliikutuksesta, vaan mitäpä siitä! Kuhan vaan perille pääsen, ja jumala on oleva apuani.
Ja hän lähti hiipimään niin nopeasti kuin hänelle oli mahdollista, kumartuen silloin tällöin piiloutuakseen jottei herättäisi syrjäisten huomiota.
Paviljongin jätettyään alkoi Rose-Marie juosta. Hänellä ei ollut aikaa enää vähääkään hukattavaksi. Geneviève tulisi Sargosiin ennen kello puolikuutta. Nyt oli puolen tunnin kuluessa valmistettava kaikki tulevain vuosien onni. Kuinka tulisi hänen käyttäytyä voittaakseen tarkoituksensa? Mitään ei hänellä ollut valmista, vaikka olikin koettanut kaikki miettiä etukäteen valmiiksi.
Genevièven kaunis täti riensi Etiennen luokse.
Etienne kirjoitti.
— Häiritsenkö? — kysyi hän sulkiessaan tupakoimishuoneen oven. — Minulla ei ole mitään lukemista. Mieheni nukkuu ja minä tulin puhelemaan kanssanne. Onko se teitä suututtava keksintö?… Tänään on minun nimipäiväni ja minua huvittaa kiusata ihmisiä. Nyt on teidän vuoronne!
— Tietenkään ei minulle siitä valittamista, — sanoi Etienne kohteliaasti ja pani pikkujakkaran hänen jalkainsa alle.
Ja hän istahti sohvaan häneen viereensä.
— Te työskentelitte? — aloitti rouva Miralez. — Teidän olisi tarvinnut mennä kirkkoon rukoilemaan minulle onnea.
Hän puhui kuten se, joka haluaa sanoa jotakin toista kuin sanansa ilmaisevat.
— Toivon näet, että te toivotte minulle kaikkea hyvää, herra Etienne? jatkoi hän vielä.
— Luonnollisesti! Sitä ette epäillekään.
— Hm — vastasi Rose-Marie katsoen entistä munkkia suoraan silmiin.
Syntyi painostava hiljaisuus.
Yht'äkkiä tunsi Etienne vapisevan käden koskettavan takkiansa.
— Saanko panna kiinni tuon napin? Se on kiusannut minua kaiken aikaa… Ei, ei, elkää vaivautuko! Saan sen kyllä kun otan toisen käteni avukseni.
Ja hän teki sen.
Etienne salli hänen tehdä se mutta punastui samalla.
— Sellainen lapsi te olette! — sanoi hän. — Suudelkaa kättäni! Näen että mielenne hyvinkin tekee.
Mutta nuoren miehen huulet pysyivät suljettuina.
— Ette? — Eikö ole hyvä ottaa vastaan suosionosotuksia?
Rose-Marie nousi ja riensi akkunaan katsoakseen tietä pitkin, joka johti Sargosista La Motheen. Sitten palasi hän takaisia kirjurin viereen.
— Kuulkaa, — sanoi hän pusertaen käsiään. — En ole koskaan rakastanut ketään, en koskaan, kuuletteko sen? Useimmat miehet, joitten kanssa olen tullut kosketukseen, ovat aina tehneet rakkaudentunnustuksensa. Sanon tämän teille sydämeni kyllyydestä niin rehellisesti kuin se on minulle mahdollista, Etienne, sillä nyt… nyt tunnen minä…
Hän vaikeni; sanat eivät tahtoneet tulla ulos huuliltaan. Etienne katseli häntä liikuteltuna.
— Ymmärtäkää minua oikein, — jatkoi hän äkisti. — Koettakaa ymmärtää minua elkääkä antako minun jatkaa! Voisin puhua mielettömyyksiä!
Hän peitti kasvonsa käsillään ja Etienne kuuli hänen nyyhkyttävän.
Silloin lähestyi hän ja laski kätensä Rose-Marien olkapäälle
— Rose Marie, — sanoi hän hiljaa — me emme voi kauemmin viipyä saman katon alla. Meidän täytyy erota ja niin pian kuin mahdollista!
— Ei, ei, — huudahti hän poissa suunniltaan. — Mitä ajattelettekaan? Mekö eroaisimme? Enkä saisi teitä enää nähdä? Ah, Etienne, tulisin hulluksi! Se ei ole mahdollista. Jääkää, jääkää! Kuuletko, et saa lähteä! Oih, häpeän itseäni!
Ja hän poistui muutamia askeleita, mutta vaan asettuakseen oven eteen ettei nuori mies pääsisi ulos. Mutta pian hän oikasihe ja sanoi ylpeästi:
— Herra Hontarrède, voimme puhua affäärimiesten näkökannalta, koska tunteet eivät voi teihin mitään vaikuttaa. Olen 26 vuotias; luulen olevani kaunis; tulen omistamaan kaksi miljoonaa, sillä mieheni on testamentissaan luvannut luovuttaa rikkautensa minulle, ja tulen leskeksi ensi talvena. Punnitkaa asiaa. Mielestäni se maksaa vaivan.
Etienne yhä vaikeni.
— Olette narri! — huudahti hän, heittäen ylhäisen katseen häneen. —Millä sitten ihastuttaa hän, tuo pikkunen maalaistyttö? Sanokaa se,olkaa niin hyvä! Suloudellaanko! Ei kannata kehua! Hänen rikkautensako?Sen laita on samaten! Oh, te olette sokea, hullu tai noiduttu!
Hän puri hampaitaan ja huokasi sitten syvään.
— Etienne, minä rakastan sinua! — sanoi hän valittaen. — Unohda kaikki, mitä olen sanonut, Etienne! Se oli epätoivo ja olin suunniltani! Unohda kaikki ja näe minussa ainoastaan naisraukka, joka kärsii, joka itkee ja joka voisi uhrata henkensäkin sinun edestäsi. Olen mustasukkainen, ymmärrätkö sen? Olen mustasukkainen tuolle Genevièvelle, jota sinä rakastat ja luulen etten eläisi sen päivän jälkeen, jolloin hän tulisi sinun vaimoksesi… Ei, ei elä kuuntele sanojani! Tiedän, etteivät rukoukseni auta vähääkään. Tein väärin, että puhuin rehellisesti, että annoin sinun nähdä suruni, tietää toiveeni. — Olisinko rakastunutkaan sinuun sillä kuumeisella rakkaudella, jos en olisi tiennyt sinun olevan toisen rakastaman! En olisi koskaan luullut voivani puhua näin yhdellekään miehelle… Uskon kuitenkin, että olisin voinut tehdä sinut onnelliseksi! Dominica kertoi minulle, että sinä suutelit minua tuona iltana, jolloin menetin tajuntani. Elä sitä kielläkään! Se teki minut niin onnelliseksi. Tahdotko että annan sinulle yhden suudelman? Erotkaamme sitten, kuten sinä tahdot. Luulen melkein saavani voimia siihen.
Etienne epäili. Tämä intohimoinen naisääni tahtoi panna hänen päänsä sekaisin.
— Ei, — sanoi hän äkisti ja työnsi hänet luotansa. — Menkää tiehenne!
Rouva Miralez oikasihe.
— Te siis ette tahdo mennä naimisiin kanssani? Minun rakkauteni ei teille kelpaa, ehkä se inhoittaa teitä?
Olkaa huoletta, minä voinvihatateitä! Olette tehneet minulle niin häijysti että minun täytyy kostaa!
Hän avusi oven sisähuoneeseen jonne meni ja tähysti ulos. Etienne seurasi häntä säikähtäneenä.
— Mitä tahdotte? — kysyi hän. — Miksi oikeastaan olette tänne tulleet?
Rose-Marie katsoi edelleen tielle. Hänen silmissään välähti: eräs vaunu näkyi siellä alhaalla.
— Mitäkö tahdon? Sen saatte pian tietää! — vastasi Rose-Marie ja vetäytyi takaisin akkunasta. — Olette särkeneet sydämeni ja minä vastaan samalla mitalla! Kun me molemmat olemme haavoitetut, voimme ehkä ymmärtää toisiamme!
Kello osoitti puoli kuutta. Kuului vaunujen jyrinä kartanolla.Rose-Marie riensi toalettihuoneeseen.
— Avatkaa tämä ovi minulle! — käski hän miehensä kirjuria, estääkseen häntä menemästä akkunaan ja näkemästä neiti Sartillya astumasta vaunusta.
Rouva Miralez riensi toalettihuoneeseen, kaatoi vettä pyyhinliinaan ja kostutti otsaansa. Hänen silmänsä loistivat kuin tuli ja hän hengitti kiihkeästi kuten hermokohtauksen lähestyessä. Etienne pelästyi ja tarttui hänen käsiinsä.
— Anteeksi! — sanoi hän. — Minä voisin ehkä rakastaa teitä ellen olisi kihloissa Genevièven kanssa. Antakaa anteeksi!
Rose-Marie kuunteli. Joku tuli portaissa. Hänen kasvonsa saivat säteilevän ilmeen.
- Viimeisen kerran, Etienne! Tahdotteko että minä tulen teidän omaksenne ainaiseksi? Menettekö naimisiin kanssani kun olen vapaa?
Etienne kätki kasvot käsiinsä voimatta vastata.
— Merkitseekö se ei? — kysyi Rose-Marie. — Onhan se kieltonne? … peruuttamatoin kieltäymyksenne?
— Se merkitsee: ei, — vastasi hän rohkeasti.
Samassa päästi Rose-Marie yhdellä käden käänteellä alas mustat hiuksensa.
— Mitä teettekään! — huudahti Etienne.
Mutta hän ei vastannut. Irti päästetyin hiuksin liiti hän Etiennen huoneen läpi tupakoimishuoneeseen. Sieltä näki hän Genevièven tulevan ylös rappuja Dominican saattamana. Hän tekeytyi yllätetyksi ja pakeni takaisinpäin. Mutta samassa hän oikasihe, ravisti pitkää, komeata tukkaansa ja sanoi:
— Yhdentekevää; olen hänen rakastajattarensa!
Kun hän oli lausunut nämä sanat, vavahti hän. Eräs mies oli huoneessa.
Se oli Lorenzo Miralez, joka oli tullut sinne toista tietä.
— Uh! — huudahti Rose-Marie kauhusta nähdessään hänet. — Ei se ole totta! Ei se ole totta!
Mutta laukaus pamahti. Miralezin revolverin luoti oli sattunut hänen päähänsä.
— Se ei ole totta! — tahtoi hän vielä huudahtaa, mutta punainen verivirta syöksähti hänen huuliensa yli.
Ja hän pakeni alaspainunein päin. Kaikui toinen laukaus linnassa.Rose-Marie tunsi kovan piston sivussaan.
Tämän äänen kuultua hyökkäsi Etienne huoneeseen. Hän näki Miralezin revolverin ojentuvan itseään vastaan.
— Se ei ole totta! — huusi hän vuorostaan kauhun valtaamana.
Ja hän näki samassa neiti Sartillyn lyövän revolverin enonsa kädestä.
Miralez vaipui hervottomana maahan. Sitten huomasi Etienne kreivinnaManzanilin, joka valtasi Genevièven ja vei hänet pois.
Kaikki tämä oli tapahtunut vajaan minuutin kuluessa.
Etienne seisoi kuin huumautuneena. Laukaukset, kirkaisut, verenvuoto, äkillinen henkilöiden ilmaantuminen joitten läsnäolosta hänellä ei ollut aavistustakaan, herpasivat häntä. Muutamain minuuttien kuluttua kuuli hän ihmisten kulkevan talossa edes ja takaisin, itkua, kirkunaa. Kohta huomasi hän huoneen lattialla revolverin ja miesolennon, joka lepäsi liikkumattomana kahden palvelijan välissä, jotka kumartuivat olennon ylitse. Tämä näky saattoi hänet järkiinsä ja todellisuuteen. Hän tunsi Miralezin, jonka tuijottava katse oli häneen suunnattu.
Sitten muisti hän Genevièven, morsiamensa, joka kaiken tämän nähtyään nyt varmaankin uskoi hänet uskottomaksi.
— Geneviève! — huudahti hän äkisti ja hyökkäsi portaille. — Se ei ole totta! Se ei ole totta! … Mutta missä hän? Missä…? Mistä voin löytää hänet selittääkseni hänelle…
Hän aikoi rientää ulos, mutta samassa Miralez huusi:
— Elkää päästäkö häntä ulos! Hän tahtoo paeta käsistäni!
Ja kun Etienne tästä huolimatta riensi ulos, huusi Miralez:
— Viheliäinen pelkuri!
Silloin käännähti Etienne takaisin.
— Mitä minulta tahdotte?
— Ja sitä hän vielä kysyy! — huudahti Miralez tavoitellen revolveriansa.
Etienne ymmärsi hänen tarkoituksensa.
— Olette sokaistu, — sanoi hän — ja sen vuoksi annan teille anteeksi. Teillä ei ole mitään minulta vaadittavaa, sillä vannon jumalani kautta, etten ole hiustakaan taivuttanut vaimonne päästä. Tämä kaikki on hirveätä vehkeilyä.
— Viheliäinen pelkuri! — kähisi Miralez. — Te uskallatte kieltää vaikka minulla on todistuksia ja vaikka olen nähnyt. Olette pelkuri! Antakaa revolverini, te toiset!
Sanat olivat palvelijoille, jotka hautelivat spriillä hänen ohimoltansa.
— Enriquita! — huusi hän nähdessään sisarensa astuvan huoneeseen. — Anna tuo minulle, anna revolverini. Vielä on voimaa käsivarressani sen verran että hän saa osansa.
— Lorenzo-raukkani — sirkutteli kreivinna, ottaen revolverin ja pannen sen erääseen laatikkoon.
— Sinäkin! — sanoi Miralez. — Sinäkin uskot tuon viattomuuteen. Mutta minä olen nähnyt vaimoni menevän hänen huoneeseensa. Hän on ollut siellä melkein kaikki päivät. Kostoni on vasta puoleksi toteutettu. Mutta tahdon sen päättää.
Hän otti taskustaan paperin.
— Ota tämä paperi, Enriquita! Säilytä se hyvin! Minähän voin kuolla. Säilytä se ja näytä sillä toteen, että minä olen petetty ja etten ole murhaaja.
— Mikä paperi se on? — kysyi Etienne.
Mutta espanjatar oikasihe:
— Lurjus! Elä koetakaan sitä riistää minulta! Jos ei veljelläni ole voimia käyttää revolveria, on minulla.
— Lorenzo-raukkani! Jättäkäämme tämän miehen talo. Hän tuottaa perheellemme vain kirousta. Astukaa te toiset! Kantakaamme hänet täältä! Jumalani, hän kuolee!
Miralezin voimat olivat tyhjentyneet. Hänet kannettiin tupikoimishuoneen sohvalle.
Miralez vastusteli.
— Ei, elkää viekö pois! Tahdon tulla terveeksi, tahdon kostaa.
— Hirmuista, — mutisi Etienne. — Unohtakaamme viha ja hoitakaamme sairasta.
Hän otti Miralezin Joseph nimisen palvelijan kanssa ja kantoi suureen huoneeseen toisessa kerroksessa. Siellä hänet riisuttiin ja laitettiin lämpöiseen vuoteeseen. Tyhjennettyään ojennetun viinipikarin näytti hän nukahtavan.
— Rouva kreivinna, — sanoi Etienne. — Tulitte tänne neiti Sartillyn kanssa. Sallikaa minun poistua silmänräpäykseksi voidakseni selittää hänelle…
— Se on tarpeetonta, — väitti kreivinna. — Sisarenitytär ei ole enää teidän talossanne eikä tule kohtaamaan teitä! …
— Kuinka? Onko neiti Geneviève matkustanut pois?
— Kyllä, hän on jättänyt tämän talon kamarineitinsä kanssa.
— Herra Jumala! — huudahti Etienne liikutettuna.
— Semmoiset sanat eivät sovi teille! Sitäpaitsi kiellän teitä kenenkään kanssa puhumasta sisarenityttärestä. Ette tule häntä enää koskaan näkemään. Neiti Sartilly on saanut nyt selvästi nähdä millainen olette; minä puolestani olen sen jo kauan tietänyt.
Etienneä hoiperrutti. Tämä oli hänelle liian ankaraa.
— Jos rakastajattarenne kohtalo teitä huolestuttaa, niin rientäkää. Se nainen on vieläkin talossa, vaan ei kuitenkaan kauan, sillä hänkin viedään pois. Voitte kuitenkin vähän lohduttautua. Hän ei ole kuollut; sai kaksi kuulaa, yhden päähänsä ja toisen lantioonsa, mutta hän voitanee pelastaa. Ja nyt pyydän: tämän jälkeen elkää puhuko kanssani! Voitte mennä mihin miellyttää!
Nuori mies lähti ulos vaan kuuli samassa Miralezin huutavan:
— Herra Etienne!
Ja Genevièven sulhanen kääntyi ympäri.
— Mitä tahdotte? — kysyi hän.
Samalla kumartui kreivitär sairaan miehen korvaan kuiskaamaan, ettäEtienne aikoi mennä Rose-Marien luokse.
Mustasukkaisuus välähti Miralezin silmissä.
— Minä seisahdan, — sanoi Etienne. — Herra Miralez, surmatkaa minut jos tahdotte, sillä minä kauhistun sitä elämää, joka minulla on enää jälellä, mutta uskokaa kun sanon: luottakaa vaimonne uskollisuuteen! Vannokaa, ettette enää syytä minua ja minä annan revolverinne takaisin.
Miralez ravisti päätänsä:
— Minä voin sen kyllä yksinkin ottaa.
— Antakaa minulle lämmintä viiniä! — sanoi sairas. Hän sai höyryävän viinikupin, jonka kohta tyhjensi.
— Enriquita, mene noutamaan paperia ja kynä; kirjoitan sähkösanoman lääkärilleni Pariisiin. Ja sinä, Joseph, mene heti tilaamaan messu Sargosin kirkkoherralta.
Sen jälkeen kuuli Etienne hänen mutisevan rukouksia että taivas soisi hänelle voimia täyttääkseen kostotyönsä.
— Herrani, — lausui hän Etiennelle — säästyi henkenne kun voimani pettivät. Minä olen loukattu. Jahka vähän paranen voimme taistella pistooleilla 20 askeleen välimatkalta. Siltä matkalta luulen varmasti osaavani maaliin Teiden täytyy olla käytettäviäni.
Ja vihasta kähisten alkoi espanjalainen uudestaan mumista rukouksiaan.