Alkoi pimetä. Etienne lähti ulos. Rappukäytävissä oli verta. Hän käveli varpaillaan kuin pelkäisi herättää huomiota. Hän väisti palvelusväkeäkin kuten syyllinen. Käveli puutarhassa, meni paviljongille. Siellä kuuli ääniä. Joseph ja keittäjätär Pauline keskustelivat siellä verisestä tapahtumasta. Etienne asettui ulos kuuntelemaan. Siten sai tietää, että rouva Miralez oli viety, sittenkun Sargosin lääkäri oli hänet sitonut, Testeen tai Archachoon. Lantioonsa saama haava voi olla hengenvaarallinen. Genevièvestä eivät maininneet mitään, tuskin hänen läsnäoloaan lienevät huomanneetkaan. Itsestään kuuli hän sanottavan, että niin komea makupala kuin rouva voi kylläkin miestä miellyttää. Rakastaneet tekevät aina tuhmuuksia, vaan kukapa sentään olisi uskonut että herra tuollaista saa talossa toimeen! Vähällä piti ettei saanut ansionsa mukaan.
Etienne poistui entistäkin kiihtyneempänä. Häntä siis todellakin pidettiin syyllisenä! Ja Geneviève! Hänellekään ei saanut selittää tätä kauheata asiata. Hän varmaan totuuden uskoisi!
— Minun täytyy tavata hänet ja selittää heti kaikki, sekin mitä se onnetoin nainen mielettömässä rakkaudessaan on uskaltanut tehdä — joka uskalsi morsiameni edessä uskotella minua rakastajakseen — kaikki olen kertova ja Geneviève, oma sydämeni lemmitty on minua uskova ja rakastava edelleenkin.
Hän palasi Miralezin ja espanjattaren luo turhaan kuulusteltuaan mainittavan Genevièven nimeä.
— Voin ainakin hänelle sähköttää, sanoi hän itsekseen. Ja aamun koitteessa lähetti hän Bontucqiin sähkösanoman. Muutamien tuntien kaluttua sai hän vastauksen: »vastaanottajaa ei ole tavattu».
Menneet lyhyen onnen päivät muistuivat nyt entisen munkin mieleen. »Niin, Lazare, minä tunnen että aina tulemme rakastamaan toisiamme» — nuo erohetkellä Genevièven lausumat sanat toivat lohtua Etiennen pakahtuvalle sydämelle ja kyynelvirta valahti hänen poskilleen.
— Oi, Genevièveni, missä lienetkin, tunnen että vieläkin voisit minua rakastaa.
Lääkäri saapui ja määräsi virkistäviä lääkkeitä, joitten vaikutuksen huomattuaan Miralez uskoi tulevansa vieläkin terveeksi. Hän nousi ylös, käveli huoneessaan tehden ampumatähtäysasennoita. Ennen viikon loppua luuli hän kykenevänsä kaksintaisteluun.
Mutta jo seuraavana yönä sai hän kuumeen eikä nukkunut koko yössä. Seuraavana päivänä nousi hän vuoteestaan mutta vaipui hervottomana lattialle.
— Onko se niinmuodoin totta, — huokasi hän? Ei, ei, minun täytyy päättää kostoni… Jumalani, auta minua siksi että saan rangaista sen miehen rikoksen!
Hän luuli rukouksensa auttaneen, sillä nyt hän nousi vuoteestaan, hiipii toiseen huoneeseen, otti sieltä revolverinsa uskoen nyt enkelien häntä avustavan. Mutta he pettivät; hän vaipui taas lattialle. Ja nyt uskoi hän päivänsä nopeasti vähenevän.
— Kuolla ilman kostamatta — miksi kitua sitten viime hetkeensä saakka. Parasta laukaista luoti kurkkuunsa. Mutta jos sitä ennen täällä neljän seinän sisällä kostaisikin! Ei maksa vaivaa. Häntä sanottaisiin murhaajaksi ja saisi se viheliäinen vielä myötätuntoa kuoltuaan. Mutta onhan tarkoituksenmukaisempaa että hän surmaa minut! Erinomaista.
Ja kuoleva alkoi tehdä suunnitelmaansa.
Seuraavana päivänä oli Miralez varsin iloisella tuulella. Hän kurkisteli akkunasta ja huomasi Etiennen menevän La Mothea kohti. Heti hiipi hän Etiennen työhuoneeseen, kirjoitti hänen kirjoituskoneellaan kirjeen Sargosin apteekkarille pyytäen vähän kokainia hammassäryn lievikkeeksi, merkiten alle nimen »Etienne Hontarrède». Sen tehtyään jätti hän huoneen. Sitten soitti hän palvelijaa.
— Josef, tässä on kirje, jonka herra Etienne jätti lähtiessään minulle.Siinä pyytää hän lääkkeitä. Vie se heti apteekkiin.
— Kyllä, herra.
— Odota! Apteekkari antaa sinulle valkoista jauhetta pienessä pullossa tai rasiassa. Se on sinun jätettävä minulle eikä kellekään muille. Etienne sanoi että se on vaarallista myrkkyä.
Josef lähti ja Miralez jäi yksin. Hän soitti toista palvelija, joka sai sytyttää tulen pesään.
Josef palasi tuoden myrkkyannoksen, jonka ojensi Miralezille.
— Viisikymmentä sentigrammaa on kylliksi. Se liukenee kylmään veteen.Hätätilassa voin lämmityttää veden.
Hän kaatoi paperille kaksi kolmannesta pullon sisällöstä. Sitten otti hän pienen pastillirasian johon kaatoi myrkyn paperilta.
Samassa tuli palvelija huoneeseen. Miralez säikähti ja kätki pikaisesti pullon ja rasian.
— Josef, — sanoi hän — vie herra Etiennen kirjoituspöydälle…
Hän lopetti lauseensa kesken.
— Ei, ei! En tarvitsekaan mitään. Kiitos, Josef!
Hän läheni takkavalkeata voidakseen paremmin ajatella. Pieninkin varomattomuus voisi turmella kaikki. Nyt kuuli hän rouva Manzanilin tulevan ja hän kätki myrkyn taskuunsa.
Sairaan sisar poistui joka aamu muutamiksi tunneiksi sairaan luota. Epäilemättä kävi hän silloin neiti Sartillyn pakopaikassa, jossa hän oli ollut elokuun 15 päivästä lähtien.
— Kuinka jaksat tänään? — kysyi espanjatar sairaalta. — Haluatko jotakin?
— Kyllä, lämmintä viiniä.
— Lääkäri on kieltänyt juomasta sinun enemmän viiniä!
— Tahdon sitä yhtäkaikki; tunnen sen tekevän hyvää… Lämmintä viiniä! Tahdon sen itse valmistaa täällä sisällä. Anna tuoda tänne lamppu ja keitinastia… en tarvitse muuta.
Niin tehtiin.
— Enriquita, tässä on sinulle avain, — sanoi hän hillitysti. — Mene huoneeseeni paviljonkiin. Avain kuuluu kirjoituspöydän laatikoihin. Keskimäisestä löydät nahkaisen salkun papereineen. Tuo se tänne — kiireesti.
Muutamia minuutteja myöhemmin sai hän salkun. Siitä otti hän sinetöidyn kirjekuoren, jonka heitti tuleen.
— Se oli testamenttini, virkkoi hän.
— Mitä nyt! Miksi sen poltit?
— Siksi että olin siinä luovuttanut kaiken omaisuuteni vaimolleni, vaan en hänelle tahdo enää antaa mitään.
— Eikö Rose-Mariella ole toista osaa siitä?
— Ei. Lain mukaan lankeaa omaisuuteni sukulaisilleni.
Espanjatar virkahti:
— Ja sinun sukulaisesi, — sehän on Geneviève ja…
— Ja sinä.
— Ah Lorenzo raukkani!
Ja espanjatar alkoi nyyhkyttää.
Mutta hän pian lakkasi.
— Kiitin sinua, — sanoi hän. — Terveyteni ei ole kehuttava. Toivoakseni tulet sinä perimään minut.
— Jätä nyt minut. Tahdon nukkua.
— Viinisi on lämmintä. Etkö tahdo juoda sitä?
— En vielä. Lähetä herra Etienne luokseni. Tahdon puhua hänen kanssansa. Elä vaan unohda!
— Ole huoletta.
Enriquita poistui varpaisillaan ajatellen miljoonia, jotka kohta saisi käsiinsä.
Yksin jäätyään nousi Miralez, otti kokainipullon ja lähti tupakoimishuoneeseen. Etiennen huoneeseen päästyään tarkasteli hän huonekaluja, piilotti myrkkyä sohvan alle vaikka ensin oli aikonutkin asettaa sitä erääseen laatikkoon. Sitten palasi hän kiireisesti takaisin huoneeseensa. Korvissaan suhisi ja hänen täytyi oikaista vuoteeseensa. Hän kuuli viinin kiehuvan.
— En ole unohtanut mitään — ajatteli sairas — kaikki on järjestyksessä; tarvitsee vain Etiennen tulla.
Nyt otti hän pastillirasian, kouristi sitä vapisevissa käsissään ja kuunteli. Ketään ei kuulunut portaissa Missä mahtoi Etienne viipyä, olisiko Rose-Marien luona? Ja hän tunsi piston sydämessään. Niin, hän on kai rakastajattarensa luona, jonka saisi naida heti kunhan hän kuolisi. Ja hän kadehti niitä barbarisia maita, joissa vaimo poltetaan samalla roviolla kuin kuolleen miehen ruumis.
— Mutta naimisiin he eivät pääse! Suunnitelmani täytyy onnistua.
Ovi aukeni ja Etienne astui huoneeseen.
— Tahdotte puhua kanssani? — sanoi hän.
Miralez pelkäsi katsoa noita kauniita kasvoja, joita Rose-Marie oli varmaankin suudellut.
— Istukaa! — sanoi hän kirjurilleen. — Tahdin kysyi josko… päivän posti sisälsi jotain tärkeämpää… Kuinka olikaan sen höyrylaivan joka tuhoutui… Joko tiedetään kuinka suuri tappio tuli?
— Ei vielä; odotan siitä tietoja.
— Hyvä! Tahdon nyt pyytää teiltä palvelusta. Tahdotteko soittaa?
Etienne painoi sähkönappulaa. Palvelija astui huoneeseen.
— Harjaa päällystakkini, Josef — sanoi Miralez, — aijon lähteä ulos…Ei, ei, tee se sisällä niin käy pikemmin.
Palvelija alkoi harjata.
— Ja te, herra Etienne, tahdotteko olla hyvä ja kaataa lämmintä viiniä kuppiini?
Miralezin kasvot olivat hirveästi vääntyneet kun hän seurasi sihteerinsä kuuliaista käskynsä täyttämistä.
— Tässä kuppi, — sanoi Miralez. — Kaatakaa kiireesti. Olen janoissani.
Nuori mies otti kapia ja täytti sen viinillä.
— Onko näin hyvin? — kysyi hän ojentaen kupin sairaalle.
— Kyllä, oikein hyvä!
Miralez otti kupin mutta kätensä vapisivat niin että puolet sisällöstä läikkyi.
— Ei tee mitään, — sanoi hän. — Antakaa sokeria! Tahdotteko antaa vielä lusikan. Tuolla kaapissa on eräs.
Sillä aikaa kun Etienne etsi lusikkaa, tyhjensi Miralez pastillirasian sisällön kuppiinsa. Kokaini liukeni äkisti lämpimässä viinissä.
— He eivät nähneet mitään — ajatteli hän ja hampaansa alkoivat kalista.
Kun Etienne toi lusikan näkyi enää vain pari valkeata raetta nesteen pinnalla. Miralez oli peloittavan näköinen. Silmänsä olivat ulos pullistumaisillaan ja hänen vasen kätensä koetti piilottaa siinä olevaa tyhjää myrkkyrasiaa.
— Olette kovin kalpea — sanoi Etienne.
— Se on kylmän syy, — vastasi Miralez. — Viini kyllä lämmittää.
Ja hän joi, yhä joi hätäisesti. Mutta ei unohtanut jättää hieman jälelle kuppiin.
— Kiitos! — sanoi hän Etiennelle. — Kiitos, kiitos! Jos te tahdotte minulta jotain vastapalvelusta, niin tehkää se vaan!
Näitä sanoja kuullessa ilostuivat kirjurin kasvot.
— Teidän täytyy tietää missä neiti Sartilly nykyään on, herra Miralez?
— Sisareni on todellakin kertonut sen minulle.
— Hyvä Te voitte tehdä minulle hyvin jos sanotte minulle mistä voin hänet löytää. Onko hän Bordeauxissa tai Espanjassa?
— Hän on Testessä.
— Minkä kadun varrella?
— Rue Gambetta.
— Ja numero?
— 29 tai 30; en muista kumpiko.
— Kiitos! Otan siitä kyllä selvän. Tulen luonnollisesti takaisin niin pian kuin mahdollista ja olen aina palvelukseksenne.
— Ah, se on nyt tarpeetonta! — ajatteli Miralez joka jo alkoi tuntea myrkyn vaikutusta.
— Viipykää niin kauan kuin tahdotte! Onnellista matkaa! — huusi hän kirjurinsa jälkeen.
Nuo sanat lausuttiin sellaisella äänellä, että Josef säpsähti. MuttaEtienne kiiti alas portaita.
Etiennen askelten lakattua kuulumasta päästi Miralez valitushuudon.
— Herra jumala! — huudahti palvelija. — Menen heti noutamaan kreivinnan.
— Mene, mene pian, pian — sanoi sairas päästäen uuden valitushuudon.
— Mitä sinulta puuttuu? — kysyi kreivinna Manzanil tultuaan hengästyneenä valittajan luo.
— Mitäkö puuttuu? — En oikein tiedä; minulla on tuskia, kaulaani kirvelee, vatsaani polttelee, on kuin olisin niellyt tulta!
Ja hänen silmänsä katselivat kuppia, joka oli vieressään.
— Mitä olet juonut? — kysyi espanjatar.
— Lämmintä viiniä.
— Eihän se sellaisia tuskia nostata.
— Kupissa on vielä vähän jälellä, — sanoi Miralez.
Rouva Manzanil maistoi kupissa olevaa jäännöstä.
— Se on kauhean kitkerää, — sanoi hän.
— Niin, eikö totta?
— Ken sinulle sitä on antanut?
— Etienne.
— Etienne! — huudahti espanjatar. — Oliko se Etienne? Olenkohan jo järjiltäni! Oletko varma siitä että se oli Etienne?
— Kysy Josefilta!
— Näittekö sen? Voitteko sen vannoa?
— Kyllä näin Etiennen antavan jotain juotavaa.
— Lorenzo, taivas meitä varjelkoon! Se mies on myrkyttänyt sinut!
— Mitä sanot? Myrkyttänytkö? Jumalani! Se on siis myrkky joka polttaa. Niin, sen tunnen nyt! Enriquita, ota se talteesi, anna tutkia viini, siitä kyllä löytyy myrkkyä. Se lurjus! Tahtoi päästä minästä naidakseen Rose-Marien! … Pääni halkeaa… Lääkäri, pappi… juokse, jotta ehdin saada ripin… Riennä! … Ei, kuule, ruumiini pitää leikata… että saadaan tietää minut myrkytetyn Vanno se!
— Minä vannon! Kuole rauhassa; puolestasi kostamme!
Silloin loisti ilonvälähdys Miralezin silmissä. Mutta kokaini alkoi tehdä tehtäväänsä. Hän alkoi menettää tajuntaansa.
— Kuoleeko hän myös? Onhan todistuksia… jäännös kupissa, kirje apteekkarille… Josef näki… Hänenkin täytyy kuolla!
Silmänsä pimenivät. Lääkäri saapui. Miralez hämärästi eroitti häntä.
— Isäni, tahdon ripittää itseni, sanoi hän lääkärille… tahdon tunnustaa… se olen minä itse, joka olen myrk…
Mutta hänen silmänsä hetkeksi selveni. Kauhistuen hän viskasihe vuoteessaan.
— Kuka te olette? … Menkää tiehenne!
Vielä koetti hän häätää lääkäriä, vaan voimansa pettivät. Hän vaan tajusi vahakynttilöitä sytytettävän vuoteensa pääpuoleen.
— Se on lopussa — sanoi lääkäri.
Rouva Manzanil luki korkealla äänelläDe profundis. Sitte otti hän kupin, kysyi poliisikamaria ja poistui.
* * * * *
Lähdettyään Miralezin luota riensi Etienne junalle ja saapui Tea teen.
Hän kolkutti n:o 29:ään. Eräs nainen aukasi
— Asuuko neiti Sartilly täällä?
Ei ollut siellä.
Hetki sen jälkeen kolkutti hän n:o 39. Tällä kertaa oli nunna ovessa
— Asuuko neiti Sartilly täällä?
— Hän ei ota vastaan, — virkahti nunna.
Ja ovi sulkeutui hitaasti. — Etienne seisoi kadulla; silmäillen muuria, jotka piirittivät hänen rakastettunsa.
— Enkö enää koskaan saa tavata häntä? Ei, se olisi liian julmaa!
Hän tarkasteli taloa ja huomasi kilven vastapäisen talon seinällä ja astui sisälle.
Onko täällä huonetta vuokrattavana?
— Onpa kyllä, täällä alakerroksessa.
Etienne astui sinne ja näki akkunasta talon n:o 39.
— Mitä tekee hän täällä, — ajatteli Etienne. — Miks'ei hän ota vastaan?
Ovi jäi kiinni. Etienne katseli akkunoihin. Niissä ei näkynytGenevièven suloista päätä.
— Eikö hän koskaan mene ulos? — ajatteli hän. — Ainako hän pysyy tuossa vankilassaan?
Alkoi pimetä ja Etiennen piti mennä levolle. Yön aikana mietiskelikuinka päästä Genevièven puheille. Seuraava aamu valkeni kirkkaana.Ja klo 9 naputti Etienne päättävästi n:o 39 ovea. Eräs nunna avasi.Etienne otti säikähtäneen ilmeen, sanoen nopeasti:
— Voinko tavata neiti Sartillyä? Tulen Sargosista. Hänen holhojansa on minut lähettänyt: on hyvin kiire. — Samalla työnsi hän vakavasti ovea astuen sisälle.
— Tulette kai rouva Manzanilin luvalla? — kysy nunna.
— Tietysti.
— Tehkää hyvin ja istukaa. Ilmoitan neiti Sartillylle.
Enriquita ei ollut vielä sisarentyttärelleen ilmoittanut Miralezin kuolemasta.
— Se siis on viesti enoltani? — sanoi Geneviève nunnalle. — Pyytäkää hänen astumaan sisään!
— Tahtooko herra seurata minua? Neiti Sartilly on alhaalla puutarhassa.
— Kiitos, — sanoi hän. — Löydän kyllä yksinkin hänet.
Mutta kun Geneviève huomasi hänet, päästi hän huudahduksen. Samalla lähti hän poistumaan sanaakaan sanomatta.
Etienne seurasi häntä.
— Neiti Geneviève! — sanoi hän, ja äänensä ilmaisi kaiken sen kaipauksen, minkä hän pitkänä erossaoloaikanaan oli saanut tuntea. Neiti Geneviève, se on Lazare, se olen minä! Ah, miksi pakenette?
Geneviève yhä poistui nopeasti mitään vastaamatta. Hän tuli rautaportille, avusi sen, meni puutarhaan ja poistui yhä kauemmas metsään.
Mutta Etienne seurasi häntä yhä. Ja Geneviève kuuli entisen munkin askeleet takanaan sekä äänen sanovan:
— Neiti Geneviève, se on Lazare, Lazare. Olkaa armollinen ja kuulkaa vain silmänräpäys.
— Mitä sitten tahdotte? — sanoi hän kääntyen nopeasti ja kiivaasti. — Miksi olette tulleet tänne? — Voiko rouva Miralez ehkä huonommin koska tahdotte huvitella toisella taholla? Se ei ole oikein; sillä tavalla ei ole tapana hylätä naista.
Nuo kovat sanat haavoittivat Etienneä. Ne lausuttuaan ratkesi Geneviève itkuun, peittäen kasvot käsiinsä.
— Menkää tiehenne! — huudahti hän — ettekö näe että vihaan teitä!
Vieläkin koetti hän paeta, mutta kun nyyhkytyksessä yhä taajeni, oli hänen istahdettava kaataneen puun rungolle.
Tässä tapasi hänet Etienne sanoen:
— Suon teille anteeksi, sillä ette voi tietää kuinka väärin teette minulle. Jos nyt vihaatte minua, olette minua rakastanutkin, Geneviève, ja sen rakkauden nimensä pyydän minä muutaman silmänräpäyksen ajan minua kuuntelemaan. Kun olen puhunut, lähden aivan kuuliaisesti tieheni, jos sitä vielä vaaditte; ja jos minua vieläkin vihaatte, sitoudun olemaan tulematta koskaan tiellenne. Neiti Geneviève, rakastan teitä vieläkin, enkä ole koskaan rakastanut toista naista, vannon sen Jumalani kaatui.
Geneviève katsahti ylös, luoden silmänsä entiseen munkkiinsa.
— Jos ette ole rakastanut rouva Miralezia, miksi hän sitten on voinut olla rakastajattarenne?
— Rouva Miralez ei ole ollut rakastajattarenani.
— Olettepa rohkea! … Enkö itse nähnyt hänen tulevan huoneeseenne? Enkö itse kuullut hänen tunnustavan sitä? Eikö hänen miehensä ampunut häntä minun läsnäollessani? Eikö hän olisi tappanut teitä itseännekin, jos en olisi temmannut asetta hänen kädestään?
— Sen kaikki olette kuulleet ja nähneet, neiti Geneviève, mutta jos olisitte kuulleet lisäksi vielä paljoa muuta merkillistä, ette luottaisi silmiinne ettekä korviinne; se on kaikki valhetta! Se oli tulos kauheista juonista! Teitä on tahdottu pettää, riistää teiltä rakkautenne ja estää meidän avioliittomme… Sallikaa minun puhua! Tahdon sanoa teille kaikki. Voitte vihdoinkin kuulla koko totuuden. Aina hirmuisesta elokaan 15 päivästä asti olen odottanut hetkeä, jolloin saisin teidät tavata, selvittää kaikki ja osoittaa teille, että teidän Lazarenne ansaitsee vieläkin arvonantonne. Mitä kiduttavia hetkiä olenkaan saanut viettää siinä onnettomassa talossa, josta minua ei hetkeksikään päästetty poistumaan ja jossa vieläkin odotetaan minua ammuttavaksi. Mutta siitä en välitä. En pelännyt kuolemaani, vaan tahdoin tavata teidät mistä tahansa. Antakaa anteeksi, että minun täytyy tehdä tunnustus luottamuksenne takaisin voittamiseksi. Neiti Geneviève! Rose-Marie rakasti minua, rakasti mielettömästi. Hän oli kevään kuluessa rakastunut minuun. Huomasin sen Saint-Kerohicissa, siinä Bretagnelaisessa kylässä, jossa vietimme muutamia viikkoja Hän sanoi sen minulle eräällä saarella, jolla olimme pakoitetut viettämään yön. Mutta silloin oli hänen rakkautensa puhdas, ja jos miehensä sairaus ei olisi ollut parantumatoin, olisi hän piankin unohtanut minut suuressa maailmassa. Mutta me olimme pakoitetut muuttamaan Sargosiin, ja siellä Rose-Marien rakkaus vaan kasvoi. Se onnetoin! Hän oli eräänä yönä jättäymäisillään liekkeihin pelastaakseen minun henkeni. Säälikää häntä. Geneviève, elkääkä kovin halveksiko. Luulen, ettei hän koskaan ole pettänyt enoanne. Hän on ainoastaan tahtonut mennä naimisiin niin pian kuin olisi päässyt leskeksi. Hän ilmaisi minulle suunnitelmansa ja kysyi josko menisin naimisiin hänen kanssansa. Minä vastasin että te, Geneviève, tulisitte minun vaimokseni ja etten ketään muuta naista tulisi koskaan rakastamaan. Hän tali vimmoihinsa tästä ja on siitä asti koettanut minulle kostaa. Kun hän ei minua saanut myöntymään, koetti hän välillisesti vaikuttaa teihin. Hän koetteli uskotella teille, että minä olisin uskoton teille, ja senvuoksi hän järjesti koko elokaan 15 päivän kohtauksen.
— Kuulostaa silti kuin teillä olisi ollut varsin hyvää aikaa miettiä kaikkea tuota selitystänne. Sitä pahempi ei se ole uskottava; Rose-Marie ei ole houkkio, joka olisi uskaltanut panna henkensä vaaraan valmistaakseen minulle ikäviä yllätyksiä.
— Hän ei mitään vaaraa peljännyt Herra Miralez oli niin sairas, ettei kukaan olisi uskonut hänen voivan kulkea rappuja ylös. Hän ei ollut useampaan päivään ulkona. Kuinka tuli hän vakoilleeksi vaimoaan, sitä en tiedä vielä. Rose-Marie tuli tavallisesti luokseni pientä rappua myöten. Otaksuttavasti hän oli sen joskus nähnyt ja sen johdosta luullut että me petimme häntä. Ja niin uskoo hän vieläkin ehkä viime hetkeensä saakka vaikka koettelin hänelle vakuuttaakin syyttömyyttäni.
— Miksi ette kertoneet tuota kaikkea enolleni?
— Hän olisi siitä kovasti pahastunut, siitä olen varma.
— Sen vuoksi ettei se ole totta.
— Ei, Geneviève, vaan sen tähden, että se olisi ollut hyödytöntä. Kuinka olisin voinut kuolevalle miehelle sanoa: »minä en rakasta vaimoanne, mutta se on totta että hän rakastaa minua ja tahtoo välttämättä päästä minun vaimokseni teidän kuoltuanne!» Se olisi ollut kovin laiha lohdutus.
Geneviève nousihe.
— Te puhutte oivallisesti ja teistä olisi tullut kelvollinen asianajaja. Mutta jos minua vielä rakastitte, miksi ette minulle kirjoittaneet?
— Kirjoitin teille joka päivä.
— Oh, ei maksa vaivaa puhua sellaista!
— Ja te, Geneviève, olitte kokonaan lakanneet minulle kirjoittamasta!
— Se on sentään jo liian paksusti sanottu! Kirjoitinhan aivan epätoivoisia kirjeitä teille!
— Silloin ovat ne varastetut, matkalla siepatut, sillä minä en saanut niitä koskaan!
Nuori tyttö katsoi Etienneä terävästi silmiin.
— Ah, kuinka mielelläni uskoisinkaan teitä! — huudahti hän, äänessään kärsivä väre. — Kuinka voisinkaan uskoa. Jospa tietäisitte…
Hän kätki kasvot käsiinsä ja ratkesi itkuun.
Etienne tarttui hänen käteensä ja suuteli sitä hiljaa.
— Te uskotte minua, Geneviève, — sanoi hän — ja minä kiitän teitä.
Hän itki vieläkin katkerammin kuultuaan nämä sanat.
— Niin, minun täytyy uskoa teitä, — sanoi hän viimein — vaikka teillä ei ole mitään todisteita. Lazare, minä luotan teihin kaikesta sydämestäni! … Kuinka teidän äänenne on suloinen ja herttainen… Ah, kuinka heikko olenkaan! Minun ei pitäisi tyytyä teidän selityksiinne, minun pitäisi tutkia asiaa — sehän olisi viisainta, eikö totta? Mutta sittenkin luotan teihin; se on niin suloista!
Etiennen silmiin nousi ilon kyyneleet ja häntä väristytti onni, joka valtasi hänet.
— Jospa tietäisitte kuinka paljon olen saanut kärsiä — jatkoi Geneviève — kuinka kauhean pitkiä nämä kuukaudet ovat olleet. Ja lisäksi on se ollut karkausvuosi!
Hän nauroi. Veitikkamainen piirre muinaisuudesta näyttihe vielä.
— Kuinka äärettömästi minä rakastan sinua! — kuiskasi Lazare ja vei tyttönsä kädet huulilleen.
— Oh, herra munkki, tepä edistytte! Tartutte naisen käteen, katsotte häntä silmiin sanotte: »minä rakastan sinua!» Mikä ujostelemattomuus! Luokaa heti silmänne alas ja hävetkää! Silloin voi teitä ainakin — suudella — näin!
Ja nuori tyttö painoi suudelman hänen otsalleen.
Samalla alkoi uudelleen tulvia hänen kyyneleensä.
— Ei, se on enempi kuin minkä jaksan kestää! — huudahti hän. — Koetan olla iloinen mutta se ei onnistu. Minun täytyy itkeä kaikkia niitä kärsimyksiä, joita olen saanut kestää. — Jos hänen miehensä ei onnistunut häntä surmaamaan, niin olen minä jälellä! — lisäsi hän.
Kun hänen vihansa oli asettunut, alkoi hän:
— Niin, hän on kaunis, Granadan ruusu, eikö totta? Sellaiset silmät, sellainen ryhti, sellainen ruumiin muoto! Eikö ollut oivallinen vaalini, hra trappisti?
Ja kun Lazare ei ymmärtänyt hänen tarkoitustaan, lisäsi hän:
— Niin, se olin minä, joka olin kehoittanut häntä liehakoimaan sinua!… Niin pitkälle ei luonnollisesti ollut tarkoitus! … Mutta vähän kuitenkin jotta saisin tietää…
— Onko se totta?
— Se on totta. Miehethän ovat niin kummallisia, niitä on lupa panna koetteelle!
— Sinä olet julma! Olisit ansainnut että…
— Oh, ei mitään uhkauksia. Muuten alan minä uuden 12-kuukautisen koetuksen, ja tällä kertaa lähetän minä oikein ruman naisen tiellesi. Mutta älkäämme laskeko leikkiä! Salli minun olla oikein iloinen. Minun täytyy ottaa vahinkoni takaisin.
— Yksitoista kuukautta Bontucqissa sinun härkäsi muisto yksin seuranani ja lohdutuksenani… Tiedätkö että olen istuttanut piilipuun sen haudalle?
— Martinin haudalle?
— Tietysti. Se kasvaa hyvin ja siitä tulee erittäin kaunis puu. Voimme välistä yhtenä käydä sitä katsomassa. Elä naura! Minusta on sen härkäraukan muisto pyhä ja luulenpa melkein rukoilleeni sen puolesta… Niin, Lazare, minulla on jotain sanomista sinulle, minullakin, ja mitä pyydän anteeksi kun minun on tehtävä tunnustus. Asia on hyvin vakava.
Ja puoliksi leikillä, puoliksi vakavana sanoi hän:
— Tahtoisin viettää häitä nyt heti.
— Rakastettuni!
— Niin, näetkös, mielestäni on koetusaika ollut kylliksi pitkä. Sinä voisit kenties lopulta tulla minulle uskottomaksi jos minä asettaisin vielä jonkun vuoden odotuksen. Olen muuten laitoksiini nähden ollut kauan sitten valmis: kolmen viikon kuluttua voi kuulutus olla tehty ja minä ikävöin rouva Hontarrèden nimeä. Ah, se ei olekaan enää yksistään rakkautta, siinä on myös kostonhalua lisänä! Tahdon kiusoittaa Rose-Mariaa, hän voi haljeta kiukustaan. Me käymme joka päivä käsikynkässä häntä tervehtimässä ja sitten näin… suutele minua! … ja näin… kiitos! Minä voin täten näytellä onneani sille hirmuiselle naiselle kunnes hän halkeaa harmista. Niin… se tahtoo sanoa ei… emme näyttäydy ensinkään hänelle… eikä maillekaan. Oletko nähnyt Luchonissa tien varrella erään kalliokielekkeen päälle rakennetun tuvan? Oikea erikoispari voisi asua siinä. Kun ainoistaan vuohet voivat kavuta sinne ylös, täytyy vaimon sitoa köysi miehensä ympäri päästääkseen hänet tuvasta ulos hakemaan ruokavaroja ja vetää taas köydestä ylös… Voimme muuttaa siihen, me kaksi. Tiedustetaan saammeko sen vuokrata! Olenko sinusta narrimainen? Voit antaa sen anteeksi. Se johtuu ilosta kun sain sinut takaisin. En voi enää oikein nähdä enkä kuulla. Pyörryttää… Luulen että kuolen… Minä rakastan sinua… minäkin!
Hän nojasi päätänsä sulhonsa rintaa vasten. Siten astelivat he aurinkoisessa metsässä ja tulivat takaisin puutarhaan, jonka läpi olivat puoli tuntia sitten menneet ja ihmeekseen näki Lazare erään poliisin seisovan portilla.
— Mitä tuo mies tekee täällä, — kysyi hän Genevièveltä.
— Sitä en tiedä — vastasi hän.
Ja he huomasivat toisenkin poliisin, joka näytti piiloutuvan aitauksen taakse.
— Se on hän, — kuultiin naisäänen huuto etempää. — Se on hän. Ottakaa kiinni hänet.
— Tätini! — huudahti Geneviève, joka näki rouva Manzanilin juoksevan luokseen.
Mutta poliisit hyökkäsivät myös esille ja eräs heistä tarttui Etiennen kaulukseen.
— Olettehan herra Etienne Hontarrède? — kysyi hän tarkastaen nuorta miestä.
— Olenpa niinkin. Mitä minusta tahdotte?
— Sen voi tutkintatuomari teille sanoa.
Ja poliisit lähtivät viemään pois Lazarea.
Genevièveä vapisutti.
— Herra jumala, mitä se merkitsee' — huudahti hän.
— Se merkitsee sitä, että sinä täällä kävelit enosi murhaajan kanssa. — vastasi espanjatar.
— Murhaaja? Minä? — huudahti Lazare.
— Veljeni kuoli eilen, — vastasi rouva Manzanil samalla osoittaen Miralezin kirjuria. — Tuo mies on hänet myrkyttänyt; meillä on todisteita siitä, — lisäsi hän.
Etienne päästi epätoivoisen huudahduksen.
— Geneviève! Tätisi on valehdellut! Nämä miehet eivät tiedä mitä tekevät. Vannon pääsi kautta, että olen viatoin. Geneviève, oma Genevièveni, usko minua!
Mutta poliisit veivät hänet pois. Ja estääkseen häntä pakenemasta latasi eräs poliisi revolverinsa. Geneviève vaipui tiedottomana tätinsä syliin.
Tapaus koski juuri onnensa saavuttaneeseen nuoreen tyttöön kuin moukarin isku päähän. Kahden tunnin ajan oli hän kuin halvattuna, voimatta puhua sanaakaan. Julma espanjatar istui hänen luonansa lasketellen mitä julmimpia murhakertomuksia Etiennestä sen sijaan että olisi lohduttanut.
Mutta viimein nousihe Geneviève äkisti nojatuolista, jossa oli levännyt:
— En voi uskoa sellaista halpamaisuutta; olen varma siitä, että herraHontarrède on viatoin, — sanoi hän.
— Mutta minä sanon että meillä on todisteita!
— Minkälaisia todisteita?
— Kokonainen joukko! Lorenzon viime sanat; palvelijan todistus että hän näki rikollisen valmistavan myrkkyä; apteekkarin, joka toimitti myrkyn. Ja illalla kun kuollut leikataan, löydetään hänen vatsastaan kokainia — siinä uusi todistus.
- Mitä?
— Kokainia, myrkkyä, jota rikollinen oli ottanut muka hammassärkyynsä.Olen itse nähnyt kirjeen. Mitä epäilyä siinä? Saat sen itsekin nähdä.
Geneviève epäili vieläkin.
— Vaikka omin silmin olisin nähnyt tämän rikoksen tapahtuvan, en uskosi sittenkään!
— Tuollaista itsepäisyyttä!
— Se on vaan järkevää. Mitä varten herra Hontarrède olisi moista rikosta tehnyt?
— Lapsi! Etkö tiedä, että hän aikoo mennä naimisiin Rose-Marien kanssa?
— Se ei ole totta. Hän ei rakasta häntä, eikä ole koskaan rakastanut.
Rouva Manzinil oikasihe ja ojensi laihat käsivartensa:
— Vai niin, sinä uskot sitä vieläkin!
— Miksi en uskoisi? Sinä otaksut että herra Hontarrède oli rouvaMiralezin rakastaja. Mitä todisteita sinulla siitä?
— Sinä teet lopun kärsivällisyydestäni! Näithän Rose-Marien tulevan ulos sen pedon huoneesta hiukset epäjärjestyksessä, näit enosi hyökkäävän syyllisten päälle!
— Kaikki on ollut petosta! Sinä ja minä, Lorenzo ja Rose-Marie itse olemme erehtyneet. Herra Hontarrède on selittänyt minulle kaikki ne hirveät tapahtumat ja osoittanut viattomuutensa täydellisesti.
— Uskot siis sen lurjuksen puhetta enempi kuin minun? Ja hänen kirjeensä Rose-Marielle? Mitä niistä sanot?
— Hän ei ole mitään rakkauskirjeitä lähettänyt Rose-Marielle.
— Kirje oli minulla ja tahdoin näyttää sinulle, vaan olin pakoitettu antamaan sen tutkintotuomarille.
Geneviève tuli kalpeaksi.
— Oliko se rakkauskirje?
— Täyttä rakkautta, intohimoista, mieletöntä rakkautta! Siinä hän tunnustaa kärsimättömästi odottavansa hetkeä, jolloin pääsisi naimisiin kälyni kanssa. Ja kokaini joudutti. — Olisi merkillistä jos tasavallan presidentti voisi häntä armahtaa!
— Jumalani! Voinko uskoa tuota kaikkea — huudahti Geneviève. Häntä väristytti. Ja viime puolustuksekseen lisäsi hän:
— Ei voi olla mahdollista että herra Hontarrède olisi aikonut mennä naimisiin Rose-Marien kanassa, hän juuri tänä aamuna täällä metsässä kosi minua.
Rouva Manzanil hätkähti.
— Soo-o! — huudahti hän kummissaan ja harmissaan.
— Niin, minun kanssani hän tahtoi mennä naimisiin — sanoi nuori tyttö silmät loistaen. — Se on päätetty. Olemme melkein määränneet hääpäivänkin. Olen kuulevinani vieläkin hänen äänensä korvissani ja tuntevinani suutelonsa kädelläni! Nyt ymmärrät miksi hän ei ole voinut koskaan Rose-Marien kanssa avioliittoa ajatella.
Vanha espanjatar harppasi lattiata pitkin ja piikin ojensi kätensä ylös huutaen:
—Dios mio!Mitä sanotkaan!
— Mitä siitä ihmettelet, — kysyi nuori tyttö pelästyksissään.
— Tänäkö päivänä se lurjus piteli sinun kättäsi?
— Niin kyllä; tuskin kolme tuntia sitten.
— Se viheliäinen konna ymmärtää käyttää aikansa! Rose-Marie ai eilisestä päivästä lähtien omista äyriäkään. Miehensä teki hänet perinnöttömäksi.
— Entä sitten?
— Hontarrède hylkäsi hänet, köyhän ja etsi toisen rikkaamman, sinut.
— Kuinka?
— Sinä pikku hanhi! Sulhasesi ei päästänyt miljoonia käsistänsä. Hän tietää, että enosi rikkaudet kuuluvat minulle ja sinulle. Mutta sellaistahan et sinä ymmärrä. Mutta kyllä tuo »sulhaseni» — ellei nyt pyöveli asettuisi vähin.
Nyt päästi Geneviève hätähuudon, kun asia esitettiin tässä valaistuksessa.
— Se on siis totta kuitenkin! Jumalani, mitä minusta tulee! — Hän painui molemmin käsin sydäntään, joka tuntui pakahtuvan.
* * * * *
Kaksi päivää tämän jälkeen luki rouva Manzanil Genevièvelle eräästä sanomalehdestä kertomuksen murhatapahtumasta, tuosta rakkausdraamasta, jossa pääosaa esitti entinen munkki, ja muutamia päiviä myöhemmin vielä laveamman kuvauksen, jossa oli kerrottu Genevièvenkin rakastaneen munkkia.
Pian saapui kirje Genevièvelle, jossa tuomari kutsui hänet saapuneen oikeuteen todistajaksi.
— Minä! — huudahti Geneviève — minä sanoisin että… Ei, mieluummin pakenen.
Ja hän päätti heti lähteä Testestä. Kamarineiti sai toimekseen heti laittaa tavarat matkakuntoon.
Mutta kun oli matkalle lähdettävä, ei siitä tullutkaan mitään. Hän oli saanut ankaran kuumeen. Lääkärin sairaustodiste lähetettiin oikeuteen.
Lokakuun 2 pnä oli nti Sartilly niin tointunut, että hän voi jättää Testin. Kun hän kuuli sitäpaitsi kaduilla kaupiteltavan sanomalehtiä joissa oli myrkynsekoittajamunkin muotokuva, lähti hän heti matkalle, saapuen Montséguriin pilvisenä syysiltana. Hän ei enää itkenyt, sillä kyyneleensä olivat jo kuivaneet. Tuntui kuin lamaannus olisi vähin erin vallannut koko hänen olentonsa. Mitä tarvitsikaan enää ajatella, mitä toimia? Hänen elämänsä oli kokonaan mennyttä…
Bontucqissa koetti Geneviève sulkeutua huoneisiinsa. Mutta jos sieltä hetkeksikään ulos lähti, muistuttivat kaikki häntä menneistä päivistä. Noita muistoja hän ei jaksanut kantaa, hänen täytyi poistua täältä.
Hän muisti erään syrjäisen nunnaluostarin Espanjassa Elizondon ja Veran välillä, niitten sinertäväin vuorien takana, jotka häämöttivät Bontucqiin. Hän muisti aaveentapaiset nunnat jotka työskentelivät pelloilla ja heti peittivät päänsä mustalla kapusongilla kun joku mies sattui kaukana näyttäytymään. Hänelle, joka rakasti munkkia, sopi juuri tälläinen loppu! Novisi aikansa tuli hänen työskennellä Martinin entisen herran muistoksi ja lopun ijästään tahtoi hän käyttää rukoillakseen Lazaren syntien anteeksisaamiseksi. — Peyroux jäi Bontucqin hoitajaksi ja muutamia palvelijoita eroitettiin, joille Geneviève jakoi koristuksiaan ja muutamia kalleuksiaan. Lokak. 10 pnä leikkautti hän tuuhean, vaalean tukkansa ja hautasi sen itse piilipuun juurelle, joka kasvoi Martin-vainajan haudalla ja lähti Espanjaan matkalle kolmannen luokan vaunussa.
Satoi rankasti kun hän katsoi junan akkunasta tuttuja, muistorikkaita seutuja. Mutta kun oli saavuttu Saint-Jean-de-Luziin, loisti aurinko heittäen säälittä säteitään valtameren laineille. Vähitellen Ranskan raja pakeni vuorien taakse.
Silloin saattoi Geneviève vielä itkeä.
Etienne oli tuntenut itsensä mitä masentuneimmaksi kuullessaan kanteen, jonka mukaan hän oli myrkyttänyt Lorenzo Miralezin. Hän vakuutti syyttömyyttään poliisille, tutkintotuomareille ja todistajille. Hänen vakuutuksensa olivat niin uskottavia, että tutkintatuomari usein tuli liikutetuksi niistä eikä muuta toivonut kuin että ne olisivat voidut todistaa. Mutta syytettyä vastata oli suuri määrä vakuuttavia todisteita, niin että kuolemantuomio voitiin aivan epäilemättä niiden nojalla langettaa: hänen nimensä oli sen kirjeen alla, jolla myrkky oli tilattu apteekkarilta, myrkky, joka löydettiin tupakoimishuoneesta ja puolikaskirje Rose Marielle, joka näytti aiheen murhatekoon, palvelijan läsnäolo kun hän antoi juoman Miralezille, samoin yllätys kun tavattiin Rose-Marie hänen luonaan. Rouva Manzanil todisti, että hän oli ollut peloittava maankiertäjä ennen linnaan tuloaan, ja että hän varmaankin tiesi linnassa asuvan vaan kaksi naishenkilöä, joita aikoi tulla ryöväämään, vaan kun neiti Sartilly antoi hänelle 400 frangia, pääsivät he siten varmaan elämänsä kauheimmasta hetkestä.
Vankila-elämä ja sitovat todistukset oikeudessa hänen syyllisyydestään lamauttivat niin, että Etienne alkoi itsekin tuntea syyllisyyttään. Ehkä se oli muisto hänen rakkaudestaan, joka antoi voimaa kieltäytymään tunnustamasta syyllisyyttään, johon tunnustukseen häntä yhtä mittaa kehoitettiin.
Hän koetti ajatella puolustustodistajia, vaan ketään ei voinut keksiä.Hän sai asianajajan, joka kohta huomasi vaikuttavaksi todistajaksiRose-Marien, sairaan lesken. Mutta hän oli vanhempiinsa luonaBarcelonassa ja luultiin hänen saamista haavoista kuolevan.
Tuomioistuin suostui lykkäämään asian tammikuuhun.
Mutta vuosi meni lopuilleen, etkä rouva Miralezista mitään kuultu. Etienne kirjoitti hänelle epätoivoisia kirjeitä, mutta mitään vastausta ei tullut. Vihdoin alkoi Etienne häntä vihata, tuota naista, joka oli vaan onnettomuutta levitellyt ympärilleen ja tahtoi nyt hänetkin jättää pyövelin teloitettavaksi.
Viikot olivat vierineet ja tammikuun 21 päivä oli käsissä. Eräänä aamuna kutsuttiin Etienne kopistaan ja vietiin oikeuden eteen. Kannekirjelmä luettiin. Mutta Etienne kielsi varmasti syyllisyytensä. Hän ei ollut rouva Miralezin rakastaja, hän ei ollut koskaan aikonutkaan mennä hänen kanssansa naimisiin. Oikeuden puheenjohtaja näytti hänelle todistuskappaleita: kirjeen, pullon, kupin, ja virkahti lopuksi:
— Jyry tuomitkoon asian.
- Mutta minä en ole koskaan tätä kirjettä osoittanut rouva Miralezille — huudahti Etienne.
— Kenelle sitten?
— Neiti Sartillylle!
— Oliko kirjekuori myös aijottu neiti Sartillylle?
— Tämä kuori on tavallisen liikekirjeen kuori, jonka lähetinMarseilles’ista rouva Miralez’ille.
Tämä synnytti ivanaurua kuulijakunnassa. Samoin väite, että rouva Miralez saattoi hiukset hajallaan tulla hänen huoneestaan olematta silti hänen rakastajattarensa.
Etiennen voimat alkoivat pettää. — Todistajat tulivat sisälle. Nyt oli hän saava tuomionsa. Hän muisti Genevièveä, oli näkevinään metsälähteen, jonka reunalla rakastamansa tyttö oli tunnustanut häntä aina rakastavansa, muisti päivänvarjoksi karsitun puun, oli kuulevinaan sen juurella laulun. Ja hän kiitti Luojaansa siitä onnesta, jota oli saanut silloin tuntea.
Samassa laskeutui käsi hänen käsivarrelleen. Hän kääntihe ja näki asianajajansa.
— Rouva Miralez on tullut! — sanoi hän. Hän on lähettänyt korttinsa minulle.
— Herra puheenjohtaja — sanoi asianajaja oikeudelle — pyydän saada lukea juuri saamani kortin: »Rouva Miralez, joka tänä aamuna saapui Bordeaux’iin, pyytää tulla oikeudessa kuulusteltavaksi. Hän voi jättää tärkeitä tietoja oikeudelle ja odottaa eteishuoneessa.
Sanat herättivät liikehtimistä oikeushuoneessa.
— Kaunis rouva Miralez.
— Granadan ruusu!
— Nyt näemme hänet!
Puheenjohtaja vaati hiljaisuutta.
— Tuokaa sisälle rouva Miralez! — sanoi hän vahtimestarille.
Syntyi hälinä, joka yhä lisääntyi. Eräs vahtimestari kehoitti hiljaisuuteen.
Nähtiin laiha, ruma, ontuva nainen, pitkä arpi oikeassa poskessa. Tuotako oli sanottu Granadan ruusuksi? Kaikki olivat hämmästyksissään, ja erään oikeuden jäsenen nähtiin virnistävän.
Etienne tarkasteli naista, jota hän ei voinut heti tuntea rouva Miraleziksi, sillä niin paljon pitkä aikainen sairaus oli häntä muodostellut.
Rouva Miralez arvasi minkä vaikutuksen yleisö oli hänestä saanut ja punehtui, silmänsä täyttyessä kyynelistä. Etienne huomasi kyyneleitten valahtavan ja oli valmis antamaan hänelle anteeksi.
— Rouva Miralez — alkoi puheenjohtaja — teillä on sanan vuoro selittääksenne mitä tiedätte esillä olevasta myrkytysrikoksesta, jonka johdosta miehenne on kuollut ja entinen rakastajanne Etienne Hontarrède joutanut syytettyjen penkille.
Rose-Marieta väristytti kuullessaan nämä ankarat sanat. Hän käsitti, että kaikki täällä olivat hänelle vihamielisiä, pitäen häntä osallisena rikokseen. Kuivattuaan kyyneleensä lausui hän liikutetulla, mutta kuuluvalla äänellä:
— Herra presidentti, Etienne Hontarrède ei ole ollut koskaan minun rakastajani.
Epäluuloinen humahdus kuului oikeussalissa.
— Tunnemme tuon lajin — mutisi eräs nuori asianajaja viiksiään väännellen.
Mutta Rose-Marie jatkoi päättävästi:
— Jos en olisi neljää kuukautta ollut pakoitettu olemaan sairasvuoteella haavain johdosta, jotka sain elokuun 15 päivänä, ei herra Hontarrède olisi ollut syytettynä niin inhoittavasta rikoksesta kuin mistä häntä nyt syytetään. Useamman viikon ajan olen hoippunut elämän ja kuoleman vaiheilla, ollessani vanhempaini luona Barcelonassa. Minulle ei ole ilmoitettu mieheni kuolemasta eikä herra Hontarrèden vangitsemisesta. He pelkäsivät että nämä tiedot olisivat saattaneet henkeni vaaraan. Vasta tammikuun ensi päivänä sain sanomalehdistä tietää, mitä vuoden lopulla Ranskassa oli tapahtunut. Niin pian kuin voin, matkustin Girondeen, jonne saavuin viime viikolla. Ennemmin en voinut tänne saapua, koska minun oli hankittava kaikki ne todisteet, joita oli käytettävissäni näyttääksesi herra Hontarrèden olevan viattoman. Ja nyt, herra presidentti, pyydän saada esittää ne.
Oikeushuoneessa syntyi taas yleistä liikehtimistä. Kaikki olivat hämmästyksissään. Muutamien kasvoilla kuvastui epäluulo, toisilla taas oli myötätunto herännyt.
Nuori leski oli hyvin liikutettu. Hänen vasen kätensä vapisi hermostuksesta, ja oikea vei nenäliinan milloin silmille, milloin taas huulille. Nyt jatkoi hän:
— Herra presidentti, jos joku on rikollinen, olen se minä, eikä herra Hontarrède. Ja koska olen vannonut puhuvani kaikki mitään salaamatta, voitte kuulla kertomukseni. Herra presidentti! Minä en ole ollut koskaan herra Hontarrèden rakastajatar, mutta minä olen rakastanut häntä paljon.
Nyt keskeytyi hänen puheensa nyyhkytykseksi. Moni kuulijoistakin alkoi saada kyynelhelmiä silmiinsä.
— Minä olen rakastanut herra Etienneä paljon — jatkoi taas rouva Miralez — ja minä olen ollut mustasukkainen hänestä. Tiesin, että hän tahtoi mennä naimisiin erään nuoren tytön kanssa, ja tein kaikkeni saadakseni hänet estetyksi tästä avioliitosta. Siinä on rikokseni; siinä se pahatyö, mistä johtuu n.s. »Sargosin draama».
— Tahdon mielelläni uskoa teitä — sanoi puheenjohtaja — mutta eivät pelkät sanat tässä merkitse, vaaditaan todistuksia.
— Niitä on minulla, — sanoi Rose-Marie, ottaen samalla käsipuuhkastaan esille kukkaron. — Mieheni luuloa uskottomuudestani hänelle herätti eräs kirjepuolikas, jonka Lorenzo löysi eräästä rasiastani ja jonka rouva Manzanil on jättänyt oikeudelle. Mutta tuo kirje ei ollut kirjoitettu minulle; se oli aijottu herra Etiennen morsiamelle. Kas tässä jatkoa, joka ei ole tunnettu, ja jossa on oikean kirjeen saajan nimikin. Te näette, hra presidentti, että molemmat kirjeen puoliskot ovat kirjoitetut samalla käsi-alalla ja samalle paperille. Molemmissa ovat kirjaimet samanlaisia: eräs niistä, K, alkaa sillä puoliskolla, jonka jätän nyt teille. Ei voi näin ollen olla mitään epäiltävää asiassa.
Molemmat kirjeenpuoliskot asetettiin vierettäin ja puheenjohtaja luki nyt kirjeen kokonaan ojentaen sen sitten oikeuden toisille jäsenille, jotka vuorostaan siirsivät sen yleiselle syyttäjälle ja edelleen jurylle. — Todistus oli senkin puolesta vakuuttava, kun repeytyneet epätasaisuudet hyvin sopivat yhteen.
Jurymiehet olivat hämmästyksissään, ja sanomalehtimiehet pyysivät kirjettä nähdäkseen.
— Mutta kuinka te olette voineet saada huostaanne tämän kirjeen, jos se ei ollut teille kirjoitettu — kysyi puheenjohtaja.
— Olin antanut kamarineidolleni käskyn keskeyttää hra Hontarrèden kirjevaihdon morsiamensa kanssa.
— Se ei ollut kaunis teko. Mutta jos otaksun selityksenne todeksi, en vielä käsitä minkävuoksi asetitte esille sen kirjeen osan, joka voi syyttää teitä! Aijotteko kuvitella minulle, että tarkoituksenanne oli saattaa se miehenne käsiin?
— Mieheni ei enää voinut poistua huoneestaan eikä kukaan olisi saattanut aavistaa hänen nousevan ylös, niitä portaita myöten, jotka johtivat huoneeseeni. Kirje ei ollut aijottu joutumaan mieheni, vaan Genevièven, herra Etiennen morsiamen käsiin.
— Miksi hänen?
— Siksi ettei hän enää välittäisi hänestä!
— Sepä oli arvotoin teko! — huudahti puheenjohtaja.
— Myönnän sen — vastasi Rose-Marie peittäen nenäliinallaan silmiään — ja kadun kaikesta sydämestäni. Mutta minä rakastin herra Etienneä niin paljon!
Ja taas hän alkoi nyyhkyttää.
— Minä pyydän herroja jurymiehiä huomauttaa, ettei tuo kirje todista yhtään mitään — sanoi syyttäjä — ei edes sitä, ettei todistaja olisi ollut syytetyn rakastajatar. Jos tänä olisikin väärä, olisivat he voineet kirjoittaa toisilleen muita kirjeitä.
— Onko sitten löydetty sellaisia? — kysyi Etiennen asianajaja.
— Onhan mahdollista, että ne ovat hävitetyt, väitti syyttäjä.
— Tietysti; mutta olisi varsin merkillistä perustaa syytettä jonkun olettamiin kirjeisiin, joita ei ole kukaan nähnyt eikä edes kuullut puhuttavan niistä.
— Oliko siinä kaikki, mitä teillä oli sanomista — kysyi puheenjohtaja.
— Ei kaikki, herra presidentti. Luvallanne tahdon todistaa, ettei herra Hontarrède rakastanut minua eikä tahtonut mennä naimisiin kanssani vaan inhosi minua ja halusi muuttaa pois meillä mieheni kuoleman jälkeen.
Rouva Miralez näytti nyt toista Etiennen Genevièvelle kirjoittamaa kirjettä, jota tarkastettiin käsialaa verraten edellisen kirjeen kanssa.
— Tämä on hyvä kyllä, — sanoi puheenjohtaja — mutta löytyy eräs tosiseikka, joka puhuu teitä vastaan, se nimittäin, että teidän nähtiin tulevan elokuun 15 pnä syytetyn huoneesta enemmän kuin epäilyttävässä puvussa! Tapahtuiko sekin tarkoituksessa hämmästyttää nuorta tyttöä?
— Kyllä, herra presidentti.
— Se vastaus oli teiltä varomatoin! Tehän ette tietäneet, milloin neiti Sartilly tulisi Sargosiin. Hänen lähtönsä pidettiin salassa; sen on rouva Manzanil vakuuttanut.
— Rouva Manzanil ja neiti Sartilly uskoivat niin, mutta olin saanut siitä salaisen tiedon Marinalta, Genevièven kamarineidolta. Tämä sähkösanoma todistaa sen!
Rose-Marie näytti sähkösanomia, jonka Dominica oli saanut elok. 15 p:n aamuna.
— Todistuksenne on kylläkin merkillinen — sanoi nyt syyttäjä — ja näkyy siitä mihin te olette pystyneet. Mutta syytettyyn nähden on samantekevää, oliko hän rakastajanne tai vihamiehenne. Kysymys on siitä, onko hän myrkyttänyt miehenne. Myönnättekö vai kiellättekö sen?
Rose Marie vastasi nöyrästi:
— Jos herra Hontarrède ei rakastanut minua, jos hän sittenkin viipyi meillä mieheeni kiintymyksen vuoksi ja avustaakseen hinta, on hyvin vähän luultavaa, että hän olisi myrkyttänyt mieheni. Sanoin jo että olen käyttänyt 8 päivää hankkiakseni todisteita, jotta voidaan vaatia, ja koska nyt on kysymys myrkytyksestä, niin voin ilmoittaa ken se myrkyttäjä oli: se oli mieheni itse. Miralez teki itsemurhan!
Salissa syntyi hälinä, jota kesti pitkän aikaa.
Mutta Rose-Marie jatkoi varmalla äänellä ponnistaen kaiken rohkeutensa:
— Anteeksi, jos sanon koko totuuden. Mieheni lyhensi päiviään panemalla itse myrkyn kupissa olevaan lämpimään viiniin, jonka antoi Hontarrèden itselleen ojentaa.
— Ja miksi olisi hän niin tehnyt? — kysyi presidentti.
— Kostaakseen hänelle, koska luuli hänen olevan minun rakastajani! Olen ottanut selvää asiasta ja voin esittää useampia todistuksia siihen, että mieheni tahtoi surmata herra Etiennen; hän tuli estetyksi siitä elokuun 15 pnä. Muutamia päiviä myöhemmin kun ei uskaltanut häntä ampua noin vaan tavatessaan, vaati hän Etienneä kaksintaisteluun 20 askeleen välimatkalla. Eikä se ollut leikinasia, sillä Lorenzo oli oivallinen ja harjaantunut ampuja, kun taas herra Hontarrède ei ole koskaan laukaissut pistoolia. Mutta mieheni voimat kun vähenivät, nautti hän myrkyn siten, että hänen vaimonsa rakastaja näyttäisi hänet myrkyttäneen.
— Rouva Miralez, ette ole täällä asianajajana, vaan todistajana.Pysykää tosiasioissa!
— Pyydän anteeksi. — Mutta voinhan todistaa sanani. Sargosin apteekista, josta myytiin kokaini, sain arvokkaita tietoja. Kuje, jolla myrkky tilattiin, oli kirjoituskoneella kirjoitettu ja allekirjoituksena: » Etienne Hontarrède,Sarjos». Se ei ollutSargos, vaan Sarjos. Apteekkaria oli kummastuttanut virhe. Koska kirje lienee oikeuden asiakirjoissa, lienee oikeuskin sen huomannut.
— Se on oikein, mutta mitä merkitystä sillä olisi? — sanoi presidentti.
— Se todistaa, että kirjoituskoneella kirjoitettu kirje on espanjalaisen kirjoittama, sillä j on espanjan kielen kova g-äänne. — Voin vielä esittää tässä Lorenzon vanhemmilleni kirjoittaman kirjeen, hänen omalla käsialallaan, jossa myös on Sarjos.
— Yleisellä syyttäjällä ei ollut tähän mitään muistutettavaa, ja yleisön joukosta kuului hyväksymishuudahduksia. — Ja Rose-Marie jatkoi:
Vahvistaakseni todistustani olen tuonut mukanani kamarineitini, joka on ollut itse osallisena kirjeiden pidättämisessä ja muissa kertomissani tapahtumissa. Myöskin olen onnistunut saamaan mukaani tänne tohtori Corstalat'in Sargosista. Hän on minulle ollut tuntematoin, mutta hän on kuitenkin kertonut mieheni tunnustaneen hänelle itse surmanneensa itsensä. Molemmat seuralaiseni odottavat eteishuoneessa, jos oikeus haluaa kuulustella heitä.
— Voitte poistua, rouva Miralez — sanoi puheenjohtaja.
Rose-Marien silmät sädehtivät taas, vaikkakin kohta täyttyivät kyynelistä katsahtaessaan Etienneä.
— Ja nyt pyydän herra Hontarrèdeä antamaan minulle anteeksi kaiken sen pahan, jota olen tuottanut…
— Nyyhkytykset keskeyttivät lauseen. Myöskin Etiennen silmissä oli hän nähnyt kyyneleet — kiitollisuudesta ja onnesta.
Rouva Miralezin poistuttua ja muutamia tunteja sen jälkeen kun oikeus oli kuulustellut Dominicaa ja tohtori Corstalat’ia, sai jury vastata kysymykseen: syytön vai syyllinen? — Vastaus oli: »kokonaan syytön».