Ja kun laulu loppuu, jäävät he kumpikin paikoilleen. Nuo kauniit kädet kulkevat kuin hyväillen koskettimilla — se soittelee omiaan ja katsoo niin kummasti silmiin. — Täällä sinä olit minua varten. Vieraana, tietämättömänä tänne harhausin löytääkseni omani. Tahi ehkä en tietämättäni tullutkaan, joku aavistus lienee sen minulle sanonut, että se yksi on siellä ja odottaa. — Niin se sanoo ja soittelee omiaan. — —
Lapset meluavat ruokailuhuoneessa. Sanelma herää haaveistaan. On pimennyt. Hän istuu taas soittimen ääressä — yksin.
Nuo armaat muistot, kuinka kiduttavia ne sentään olivat! Kunpa kerran voisi unohtaa kaiken, kaiken!
Lohduton tunne kalvoi sydänalassa entistä voimakkaampana. Hän heittäysi sohvalle kätkien päänsä tyynyyn.
— Tässä on Sorjo levännyt. Eipä tietänyt Sanelma kerran kirjaillessaan tulipunaista silkkikukkaa, että hän painaa poskensa sitä vasten ja nukkuu siihen — satuprinssi!
Hän on poissa, poissa!
Tulipunainen silkkikukka saa lehdilleen kyynelkasteen.
— Olet poissa, Sorjo, ja kuitenkin täällä. Olen nähnyt sinut täällä entisillä paikoillasi, olen kuullut askeltesi kaiun, ja hiljaisina öinä, jolloin kaikki nukkuvat, kuulen sinun soittelevan omiasi, kuten silloinkin, kauan, kauan sitten. — —
Mutta kaikesta huolimatta hän vasten tahtoaankin tunsi, että nuo haavekuvat, joita hän suurin voimanponnistuksin vielä piteli koossa, hajoaisivat kumminkin kerran, — ja muistot, nuo sadoin kerroin esiin kaivetut, kalpenisivat vihdoin, eikä hän enää voisi niillä tyydyttää kaipaustaan. Saattoiko elävä ihminen kuluttaa aikansa päivästä päivään, vuodesta vuoteen yksinomaan muistojen parissa. Sehän oli kuin alinomaista seurustelua vainaitten kanssa, joiden haamut hän kerta kerralta kutsui esiin, puhalsi niihin hengen omasta hengestään ja oman mielikuvituksensa voimalla ne elävöitti.
Tätä voimain kulutusta ei hän enää kestäisi kauan. Kuolleet kuvat soivat vaan lyhytaikaisen viihdyn, jonka jälkeen kaipaus entistä lohduttomampana puhkesi esiin.
Hänen itsensä jo täytyi tulla. Sanelman silmät janosivat hänen katsettaan, huulet suudelmia, käsi kaipasi ystävän kättä.
Kevät oli tullut. Sen herättävä voima tunki syvälle ihmisen sydämeen, särkien talvihämäräiset haaveet, vaatien todellista, elävää elämää.
Mutta kuinka maasta irti nykäisty kukka saattoi elää todellista elämää, hän, jonka juuret olivat maaperästään irroitetut, joka oli tuomittu paikalleen hiljaa kuihtumaan ja kuolemaan ketään hyödyttämättä.
Kunpa se jo saisikin pian! Tulisi uni, tuo tumma ja syvä, toisi unhoituksen ja lohdun —! Olemassaolo oli niin tuskallista, kunpa se päättyisi pian!
Mutta läheisempi oli sittenkin elämä. Tuskin oli Sanelma äskeisen ajatuksensa ajatellut loppuun, kun jo taas syttyi toivo:
— Entäpä jos tulisikin vielä? Ehkä ei olekaan unohtanut, ei ole voinut, vaikka olisi tahtonutkin. — Jospa hän kerran vielä tuleekin ja etsii »omansa» maailman matkoilta palattuaan.
Pelkkä ajatuskin siitä synnytti huumaavan riemun. — —
Lasten innostuneet huudahdukset keskeyttivät jälleen hänen ajatustensa juoksun. Martti kuului kertovan jotain.
— Satujako se nyt… Sanelma tarkisti kuuloaan.
Ei ollut satua. Niistä suunnitelmistaan se siellä taas kertoi nyt heille sitä samaa mitä hänelle äsken. Lapsia se innostutti.
— Mies parka! Hänelläkin täytyi olla jotain, jonka avulla saattoi elää.
Ovi aukeni ja kirkas valo virtasi pimeään huoneeseen. Ovella näkyiMartin kookas olemus. Sanelma hypähti ylös.
— Onkos se mamma sairas, kun ei tule illalliselle? Me olemme siellä jo vartoilleet vähän aikaa.
Sen äänessä oli taas tuo hyväilevä hellyys, joka kiusasi ja hermostutti. — Olisi vähemmän hyvä! Antaisi toiselle rauhan eikä piirittäisi häntä alinomaa rakkaudellaan, tuskitteli Sanelma mennessään.
6.
Martti Pätevä kulkee hiiviskellen huoneessa, aukasee ikkunan ja hengittää keuhkojen täydeltä elokuun yön viileätä ilmaa. Huone tuntuu tukahuttavan kuumalta, ajatukset pyörivät päässä eikä uni tahdo ottaa tullakseen.
Täysikuu retkeilee tummansinisen avaruuden alla. Hämärässä puistossa tohahtelee leppeä tuuli ja satalukuisten sirkkojen siritys täyttää yöllisen ilman, mutta ylinnä kumminkin kuuluu kosken kumea pauhu.
Hän koettaa kuunnella sitä päästäkseen irti laskelmista ja numeroista, jotka yhäti parveilevat hänen edessään.
Martti Pätevä, muuten niin varovainen aatteissaan, oli keväällä pannut alulle suuren yrityksen, mikä tuotti paljon huolta ja usein vei unen hänen silmistään.
Tähän asti oli kaikki mennyt verrattain hyvin, hän oli saanut lainoja hyvillä ehdoilla ja saavuttanut muutamien rahamiesten myötätunnon yritykselleen. Työ oli kohta jo puoleksi suoritettu.
Lisätyllä työvoimalla saataisiin myllylaitos ennen talven tuloa valmistumaan. Kunhan vaan ehtisi hankkia siihen mennessä koneet.
Väkevä työ-into oli vallannut hänet nyt, kuten aina ennenkin, milloin jotain erikoisempaa oli tapahtunut. Niin oli silloinkin, kun hän ensikerran tahtoi voittaa Sanelman. Hän teki työtä yöt ja päivät, puski kuluttamattomat voimansa kosken rantaan kuin taistellakseen hänet sen kautta itselleen.
Ja entä sitten silloin, lasten syntymän jälkeen! Oli kuin kumpikin heistä olisi tehnyt hänen työvoimansa moninkertaiseksi. Harvoin nähtiin Koskelan isäntää niihin aikoihin kotosalla. — Sanelma ei oikein ottanut sitä ymmärtääkseen, eikä sitä taitanut tulla selitettyäkään. Hän valitti usein yksinäisyyttään, tiesihän sen, kun se yksin hoiti lastaan, lienee sillä ikäväkin ollut, mutta ei tullut ajatelluksi sitä. Oli maksettava kuin lapsen edestä kiitollisuusvelka elämälle, tahi jollekin tuntemattomalle antajalle — mitenkä lienee ollut, sitä tuskin tuli selvitetyksi itselleen. Raataa vaan täytyi, sellainen oli sisässä pakoittava tunne.
Taas se oli tullut ja voimakkaampana kuin milloinkaan ennen. Tuntui kuin taistelisi hän tällä kertaa kotinsa, vaimonsa, lastensa ja koko elämänsä onnen puolesta. Se olikin tuima ottelu. Tarvittiin järkeä ja voimaa. Se jännitti hermot ja kiinnitti ajatukset niin, että oli vaikea saada niitä yöksikään asettumaan. Tarvittiin myös rahaa, paljon rahaa!
Ja ennenkuin hän huomasikaan, alkoi hän taas laskea ja järjestellä.
— Ei kelpaa! sanoi hän silloin itselleen. Ihmisen hermosto on kuin muukin koneisto, sitä täytyy mikäli mahdollista säästää ja järkiperäisesti hoitaa, jos mieli sen kunnossa pysyä.
— Jääkööt nyt huomiseen kaikki laskelmat, nyt täytyy minun koettaa kunnolleen levähtää.
Martti viipyi avonaisen ikkunan luona katsellen yön kauneutta. Sanelman levoton hengitys sekoittui ulkoa kuuluvaan sirkkojen siritykseen. Hän tuntui vilkkaasti uneksivan.
— Sanelmalla sitä unta riitti. Nukkui nykyisin puolet ajastaan ja vielä sittenkin näytti väsyneeltä. Ei taida olla hyvä sekään liika nukkuminen, paremmin kuin unettomuuskaan —.
Kovin on muuttunut Sanelma entisestään, päivä päivältä kalpenee ja kuihtuu. Sen silmissä on kaukainen katse niinkuin unennäkijöillä. Sairas lienee sittenkin, vaikka ei myönnä. Eihän se vaan sitä entistä enää…
Mutta ei ollut siitä silloisesta kuulunut sen enempää ja elämäKoskelassa kulki viikko viikolta entistä menoaan.
Tunsihan Martti sen, että ei se aivan entisellään ollut, mutta se korjautuisi kyllä ajan mukana.
Kunhan vaan kosken saisi ensin kuntoon, niin joutaisi häntä paremmin hoitelemaan.
— Menköön sitte vaikka Italiaan asti vahvistumaan ja paranemaan, eihän sitä kitsastella siinä suhteessa, kunhan vaan rakennukset ensin —
Nukkuva äänteli unissaan. Martti meni hänen luokseen.
— Sanelma!
Sanelman käsivarret ojentautuivat häntä kohti. Hohtavan valkoisina ne erottuivat huoneen hämärästä.
Martti kumartui hänen puoleensa, toinen veti hänet kiihkeästi luokseen.
— — sinä tulit, minä tiesin sinun kerran tulevan…
— Sanelma!
— … sinun, yksin sinun…
Mies tunsi piston rinnassaan, hän riistäytyi irti vaimonsa syleilystä sellaisella voimalla, että tämä heräsi unestaan.
— Martti, sinäkö? Minä näin unta…
— Kenelle sinä puhelit?
Sanelma huomasi ilmiantaneensa itsensä unissaan.
Äkillinen suuttumus valtasi hänet. Suurin, hehkuvin silmin katsoi hän miestään. Vakoiliko tämä häntä hänen nukkuessaan! Eikö hänellä enää ole mitään yksityistä omaa, jonka koskemattomuus olisi taattu.
— Sinä muistelet ja ajattelet siis vieläkin sitä. Martin ääni värähteli.
— Mitä sitten jos niin olisikin, sanoi Sanelma täynnä vihaa ja uhmaa. Häntä oli loukattu. Toinen oli salaa kurkistanut hänen sielunsa pyhimpään.
— Siitä sinä uneksit joka yö, päivän elät ajatuksinesi sen kanssa.
— Eivätkö ajatukseni ole omiani, huudahti Sanelma itkuun purskahtaen. Aviomiehen oikeuksillasi sinä sidot ruumiini tähän ja hallitset sitä mielesi mukaan, mutta henkeni on vapaa, sitä sinä et ikinä sido, sen saat tietää, et ikinä!
Hän puhui kiihdyksissään ajattelematta mitä sanoi, ja katui jo seuraavassa tuokiossa kovaa puhettaan.
Mutta myöhään! Mörähtäen hypähti Martti ylös niinkuin karhu, johon keihäs sattuu. Hänen muotonsa oli synkkä ja peloittava, kun hän edestakaisin astellen mitteli huoneen lattiaa.
Hitaasti kului yö. Sanelma vuoteessaan valvoi ja värisi uskaltamatta sanoa sanaakaan.
Avoimesta ikkunasta kuului kosken kohina.
7.
On keskiyö.
Sanelma istuu puoleksi riisuutuneena nojatuolissa katsellen ikkunasta ulos.
On täydenkuun aika ja yö on melkein yhtä valoisa kuin päivä.
Tässä oli Sanelma istunut monena yönä kulutellen hiljaisia, pitkiä tuntejaan. Varmoin askelin teki kevät taas tuloaan. Routainen, harmajanruskea maa oli jo lumesta paljastunut. Metsänrannassa näkyi vielä kapea valkea raita, sulanneitten hankien jäännös, mutta alavat niityt ja vainiot olivat tulvaveden peittämät. Yökylmän jäädyttäminä lepäsivät ne kuin suuret himmeät kuvastimet, joihin taivaan valot heijastuivat. Kevättä puhuva tuuli tohahteli pihapuissa, joiden jäätyneet oksat kuutamossa kimaltelivat.
Sanelma painaa polttavan otsansa kylmää ikkunalasia vasten syvään huoahtaen.
— Kunpa tämä olisi jo vihdoinkin lopussa! Miksi täytyy minun elää, tuntea ja kestää yhä!
Kun Sanelma viime aikoina oli ollut hyvin sairas, oli hän usein jo luullut pääsevänsä tuntemasta elämän tuskaa, oli hetkittäin hartaasti odottanut ja kutsunut kuolemaa. Mutta toisinaan hän taas katui epäoikeutettua toivomustaan, täytyihän hänen elää lastensa tähden.
Sanelma katseli laihtuneita käsiään. Kuinka hän olikaan muuttunut ja vanhentunut! Tuskin tuntisi samaksi kuin kolme vuotta sitten — mitähän Sorjokin sanoisi, jos näkisi nyt…
Mutta hän oli poissa. Ei ollut sen koommin kuulunut mitään; maailman rantoja kierteli poika, eli ja nautti tietämättä mitään siitä mitä toinen täällä sai kestää.
Vaikka ei hänen sitä sentään tietää tarvinnutkaan! Kumminkin olisi hän voinut lähettää tänne kirjelipun, rivinkin vain tahi parisen sanaa, josta näkisi että muistaa vielä, että vielä on entisellään — olisi se ollut niinkuin virkistävä vesipisara janoon nääntyvälle.
— Mutta ehkä ei enää olekaan niinkuin ennen, kenties ei Sanelmalla enää ole mitään sijaa hänen sydämessään.
Koski kipeästi jo pelkkä ajatus siitä. Mutta hän koetti totuttautua siihen, koetti valmistautua tyynesti ottamaan vastaan kohtalon kovimman iskun.
Mutta kumminkaan hän ei jaksanut heittää viimeistä toivon hiventä. — Ehkäpä hän ei kirjoitakaan Martin tähden. Pelkäsi, kukaties, että joutuu toinen siitä ikävään asemaan. Mistä hän olisikaan tietänyt, että se on jo sellainen, että pahemmaksi se tuskin voinee tulla.
Tuon elokuun yön jälkeen oli Martti aivan muuttunut. Hän oli ruvennut viipymään poissa useinkin yömyöhään ja tuli kotiin humalapäissään. Toisinaan hän näytti vihaavan vaimoaan, joskus taas ahdisteli häntä intohimoisilla hyväilyillään.
Ja Sanelma alistui kaikkeen aviovaimon äänettömällä alistumisella, ajatellen että tästäkin on kumminkin kerran tuleva loppu.
Täytyi kärsiä ja odottaa.
Sanelma oli istunut kauan kuutamossa. Päätä poltti ja ruumista puisteli vilu. Tuntui kuin kuume taas olisi nousemassa, mutta kumminkin jäi hän paikoilleen ikkunan ääreen. Oli kuin täytyisi hänen tänä iltana valvoa ja odottaa Marttia kotiin.
Hän nousi kävelemään karkoittaakseen vilun tunteen.
Ja siinä tuli hän kuin sattumalta seisahtaneeksi pianon ääreen, avasi sen ja paineli hiljaa koskettimiin. Ne vastailivat vienoin äänin, oli kuin jotain vapauttavaa, huojentavaa olisi sieltä tuulahdellut vastaan. Kuinka hän sentään oli saattanut pitää sitä kuukausimääriä suljettuna. Kuin huomaamattaan alkoi hän hyräillä hiljaa:
»Oi kiitos, sä Luojani armollinen, joka hetkestä, jonka mä elin —»
Laulu kuoleutui hänen huulilleen. Tämäpä oli kuin pilkkaa. Eipä hän todellakaan ollut kiitollisella mielellä nyt. Hän ei ollut niitä ihmisiä, jotka voivat pahoista päivistään Jumalaa kiittää.
Sanelma sulki soittimen ja istuutui taas äskeiselle paikalleen.
Tuo tuttu sävel soi yhä hänen korvissaan. He olivat yhdessä sitä laulaneet. Sorjo säesti, Sanelma lauloi. Hänkin oli pitänyt siitä, varmaankin Sanelman tähden, jolta oli sen oppinut.
Kuinka paljon hän oli kärsinyt siitä saakka, kuinka syvälle pimeyteen hän oli tullut — voisiko tämä enää valjeta koskaan? Hän oli kuoleman väsynyt. Kunpa vaan voisi nukkua ja unohtaa. — Missä viipyi Martti?
Tämä oli viime aikoina mennyt askel askeleelta alaspäin. Huonosti hoiti hän asioitaan. Velkojat ahdistivat ja rakennustyöt koskella oli keskeytetty.
Pahinta kuitenkin oli tuo ryypiskeleminen, jota hän ei ennen koskaan ollut harjoittanut. Pöhnäpäissään oli hän Sanelmalle ilkeä, käyttäytyen raa'asti ja töykeästi.
Oli aivan kuin tahtoisi hän nyt kaikin tavoin kiusata häntä niiden entisten tähden, kuin vaatisi hänen mustasukkaisuutensa tällaisen hyvityksen.
— Ja onhan hänellä syynsä. Sanelma puri huultaan niin, että teki kipeätä. — Olihan hän rikkonut ja siksi myös vai'eten kärsinytkin.
Tuli joskus mieleen sekin keskustelu Martin kanssa samana iltana, jolloin Sorjo oli poikennut Koskelaan. Oliko tyhmästi tuo silloinen tunnustus, totuuden ilmaiseminen? Eikö kenties olisi ollut parempi peittää ja haudata kaikki? Martti olisi mielellään uskonut hänen sanojaan.
Hetket kuluivat.
Kuu oli jo purjehtinut pitkät matkat taivaan rannatonta ulappaa ja katseli nyt suoraan ikkunasta sisään.
Sanelma sai äkkiä halun lähteä ulos — kenties pienen kävelyn jälkeen saisi paremmin unta. Hän puki kiireesti ylleen.
8.
Iltatähti välkkyy suurena ja kirkkaana hänen edellään kuin tietä osoittaen. Sanelma ohjaa kulkunsa metsään päin mielessään selittämätön tunne, aivan kuin nyt olisi tapahtumassa jotain.
Vesi solisee ojissa kahden puolen tietä. Metsässä niin kummasti kohahtelee ja koko luonnossa on kummallinen salaperäisyys.
— Niinkuin henget olisivat liikkeellä tänä yönä! Melkein peloitti. Sanelma jo ihmetteli miksi oli lähtenytkään. Häntä halutti kääntyä kotiin, mutta jokin sisäinen pakko ajoi ja vaati häntä astumaan edelleen.
Kylässä nukkuvat. Kaikki tulet ovat jo aikoja sitten sammutetut.. VainMäki-Maijan mökin ikkunasta loistaa kirkas valo.
— Miksihän se Maija nyt valvoo? miettii Sanelma. — Lieneekö sen lapsi sairastunut, vai olisiko Maija itse? Pitänee lähteä katsomaan!
Mökki oli metsikössä, jonka yöllinen hämärä oli jo vähällä peloittaa Sanelman kääntymään, mutta tuo kirkas valo pienestä ikkunasta tuntui kuin kutsuvan luokseen.
— Minua varmaankin tarvitaan siellä. Miksikäs muuten olisin lähtenytkään, tuumi hän kompastellen kantoihin ja kiviin polkua hapuillessaan.
Metsä oli märkä, ja veden tirskuessa jalkineista saapui Sanelma perille ja koputti ikkunaan.
Vastausta ei tullut, mutta sisällä syntyi liikettä.
— Ei Maija nyt pelästy, minä täällä vaan olen, lohdutti Sanelma temmaisten auki lukitsematta jääneen oven.
Maija seisoi sanattomaksi hämmästyneenä keskellä lattiaa pörrötukkaisena, paitahihasillaan. Vuoteella, jonka ruudukkaassa pieluksessa näkyi selvästi kahden pään painamat jäljet, istui — Martti.
Sanelma jäi kynnyksen ulkopuolelle. Hän silmäsi pitkään sisällä olijoita, ensin toista, sitten toista.
Oli ihmeellinen, raskas äänettömyys. Lapsi kehdossaan rupesi kitisemään.
Sanelma huomasi pitävänsä ovea auki. Saattoihan lapsen olla kylmä. —Tule kotiin, Martti, sanoi hän vaan ja painoi kiinni oven.
Päästyään ulos nojasi hän aitaan. Hetkeksi musteni maailma hänen silmissään.
— Onko Martti noin kurja!
Jos hän olisi yllättänyt hänet jossain rakastettunsa kanssa, olisi asia hänen mielestään ollut luonnollinen, senjälkeen kuin heidän välinsä olivat särkyneet. Mutta tavata hänet tuolla viettelemässä tuota raukkaa, jo ennen vieteltyä, uuteen lankeemukseen. Lisäämässä tuon naisen häpeää ja kiveä hänen kuormalleen, jota hän, Sanelma, oli parhaansa mukaan koettanut keventää. Kukapa sentään olisi tällaista uskonut!
Ovi aukeni ja tehden syvän kumarruksen Martti astui sen matalasta aukosta ulos.
He lähtivät yhdessä kävelemään kotia kohden.
Kuun kirkkaassa valossa katsoi vaimo miestään kasvoihin. Mies katsahti julkeasti vastaan. Sanelma näki vaan kasvojen veltostuneet piirteet ja paksun, ulospäin työntyneen alahuulen. Ilmeissä oli jotain sellaista, joka saattoi hänet inhoten kääntymään pois.
— Näinkö pitkälle sitä siis on tultu, sai hän vihdoin sanoneeksi.
— Siltä näyttää, oli toisen kursailematon vastaus. — Mutta miksi sinä kuljet kylillä pitkin yötä vakoillen minua? Sen voit jättää toiste tekemättä.
— Sinuako vakoillen! huudahti Sanelma ihmeissään. — En todellakaan uskonut sinua tapaavani astuessani yösydännä Mäki-Maijan mökkiin.
Taas astelivat puolisot äänettöminä jonkun matkaa, kunnes Sanelma taas kuin jatkoksi äskeiseen virkkoi:
— En sentään sellaista olisi uskonut. Vaikka olisihan minun pitänyt tietää, mikä sinä oikeastaan olit…
Sanelman sanat sattuivat miehen arimpaan kohtaan. Hän iski nyt aseella, jonka Martti itse oli hänen käteensä antanut.
Tiesihän hän, mihin tähtäsi tuo keskeytynyt lause: — pitihän minun tietää mikä sinä olit, Miinan Martti, yksinäisen akan poika, verissähän se sinulla oli.
Näin hän mielessään jatkoi hänen puhettaan, ja hänen sisässään nousi uhma.
— Nyt Sanelma, sinä varmaan vihaat ja halveksit minua yhtä paljon kuin minäkin sinua, lausui Martti pilkallisesti naurahtaen.
— Olemmeko me sinun mielestäsi yhtäläiset! huudahti Sanelma yhtä paljon kummastuksen kuin suuttumuksen valtaamana. Toisen julkeus sai hänet hämmästymään.
— Olemme, sanoi Martti, — Tosin tiedän sinun pitävän itseäsi paljon parempana nyt kuten ennenkin. Sinun rakkautesi siihen toiseen oli muka niin puhdas ja ihanteellinen, jota vastoin minun… no niin… Mutta nythän näet, minkälaiset ovat sinun ihanteellisen rakkautesi seuraukset — vähemmän kauniit, vai mitä?
Martti naurahteli omituisesti hytkähtelevää, kylmää naurua. Sanelmaa inhotti ja raivostutti.
— Oletko kaiken lisäksi vielä sellainen raukka, että et itse uskalla rikostasi kantaa, huudahti hän kiihkeästi.
— Uskallanpa kylläkin, mutta sanon sentään sinullekin, että- tiedät kuka minut on siksi tehnyt mikä olen. — — Näetkös Sanelma, tuo tuolla ei pitänyt itseään liian hyvänä minulle kuten sinä. Sen luokse tulin lämmittelemään, kun kotona oli jäätävä kylmyys.
— Sinä yhä julkeat puolustaa itseäsi, huudahti Sanelma yhä kiihtyneempänä. Sinulla ei ole tuntoa eikä kykyä hävetä. Keskustelu sinun kanssasi ei johda mihinkään tuloksiin.
— Voimmehan sen yhtä hyvin lopettaakin, sanoi Martti haukotellen pitkään.
Äänettöminä jatkoivat aviopuolisot matkaa.
Yksi ainoa valtava ajatus täytti Sanelman mielen. — Pois täältä! Ihana tuulahdus vapautuksesta hulvahti hänen ylitsensä. — Eikö tässä annettu hänelle selvä merkki, että hetki oli tullut. Kukapa enää voisi ajatellakaan paikoilleen jäämistä tällaisen tapahtuman jälkeen! Olihan elämä nyt itse avannut vankihuoneen ovet.
Pitkän vaitiolon jälkeen virkkoi Sanelma rauhallisemmin:
— Lienee parasta, että nyt lähden.
— Niin minustakin. Oletkin jo kauvan ikävöinyt vapauteen.
— Minä vien mukanani myös molemmat lapset. Sanelman ääni oli kuin taisteluun haaste. Hän luuli Martin asettuvan jyrkästi asiaa vastustamaan, mutta toinen virkkoi vaan:
— Sinuahan he paremmin tarvitsevat. Martti sanoi sen niinkuin asia ei olisi häntä paljoakaan liikuttanut.
— Eikö tuo edes välitä lapsistaan, ajatteli toinen, onpa tosiaan jo syvälle vajonnut.
Sanaa vaihtamatta jatkoivat puolisot matkaansa jälleen.
Martti asteli veltosti hoippuen tietään, vihellellen jotain tanssin sävelmää, mikä rääkkäytyi pahoin hänen huulillaan. Sanelma katsoi oudoksuen miestään. — Eikö sille mikään enää merkinnyt mitään? Oliko hän aivan muuttunut entisestään, tai oliko nyt vasta tuon miehen todellinen olemus tullut näkyviin. Suotta minä sen kanssa kiduin ja kuihduin. Ei olisi uhraustani ansainnut ja vähäarvoisena se näkyy sen pitäneenkin. Parempi, jos omaa järkeäni seuraten olisin jo aikoja sitten…
Ja aivan kuin hänen ajatuksiaan seuraten sanoi Martti:
— Nythän voit sitten mennä sen toisen luokse, sen, joka on parempi kuin minä. Katunut tässä olenkin, kun en sinua jo silloin heti työntänyt sen mukaan. Olisi pitänyt sanomani: tuossa on, ota ruumis, kun kerran veit sielunkin siltä. Hullu olin kun rupesin pidättelemään! Menköön, mikä on mennäkseen — niin, että ei minussa ole estettä nyt enää. Sopii sitä vaan lähteä, jos haluttaa!
Sanelma ei enää vastannut mitään. Martti vielä jatkoi:
— Oletpa taitanut viime-aikoina jonkun verran tässä sureksia. Olen huomannut sen, ja se onkin tuottanut minulle hiljaista nautintoa. Maistakoon nyt toinenkin osaltaan hiukan sitä samaa, jota minä olen vuosikausia kokenut. Vuoronsapa sitä näkyy kullekin tulevan — ja kuten jo sanoin, sopii sitä nyt mennä, jos haluttaa.
He saapuivat kotiin. Martti viskautui vuoteelleen ja nukkui pian. Sanelma asteli edestakaisin lattialla aamuun saakka ja ristiriitaiset tunteet taistelivat hänen sielussaan.
9.
Koivu tekee hiiren korvaa. Ruskean harmaja kostea maa työntää poveltaan hentoa ruohonkortta, ja pihapuissa viheltelevät äsken pesiinsä palautuneet kottaraiset.
Selkeänä, kirkkaana valkenee koskelaisten kohtalokas päivä.
Isäntä onkin jo kauan ollut jalkeilla, pessyt rattaat, hankailiut ja kiilloitellut.
Rusko tuodaan tallista, sen pinta on tänä aamuna tavallista huolellisemmin su'ittu. Mies taputtelee sen tummanruskeaa, kiiltävää selkää.
Ylhäällä parvekkeella seisoo Sanelma jo lähtövalmiina katsellen viimeistä kertaa rakkaaksi käynyttä maisemaa.
Ilmassa värisee keväisen kosken mahtava kohina. Kymmenen vuotta oli hän kuunnellut sitä. Tulisiko sen humu siellä kaukanakin kaikumaan hänen korvissaan?
Sanelma näki Martin jo valjastavan hevosta. Monet muistot pyrkivät mieleen, mutta eihän nyt ollut niiden aika, sitten vasta, kun tämä on ohi, saisivat ne tulla ja selvittää olleen ja menneen.
Aili-tyttö tuli matkavaatteissaan pientä veljeään taluttaen etsimään äitiään. Hänen kasvoillaan oli pikkuvanhan totisuus.
— Minne me lähdemme, äiti?
— Kauas, kultaseni, äidin kotipuoleen.
— Eikö isä tule?
— Ei.
— Miksi, äiti, isä ei tule mukaan?
— Täytyyhän jonkun jäädä tänne hoitamaan kotia ja sahaa, vastasiSanelma hetken mietittyään.
— Miksi sitten mekään menemme?
Äiti ei enää vastannut mitään. Mutta lapsi hetken vaiettuaan aloitti itsepintaisesti taas kyselemisen.
— Tulemmeko jo pyhäksi kotiin?
— Lapsellisiahan sinä Aili-rukka kyselet, kuinka me muutamia päiviä varten olisimme ottaneet niin paljon tavaroita mukaan.
Tyttö katseli miettiväisenä alas pihamaalle, kääntyi sitten äitiin ja värähtävin huulin virkkoi:
— Minä en tahdo olla poissa isän luota.
Sanat koskivat kipeästi Sanelmaan, mutta sitä peittääkseen hän huolettoman iloisesti virkkoi:
— Ole nyt tyttöseni reippaalla tuulella, kyllä meillä tulee siellä olemaan hauskaa.
Mutta silloin sai hän lukea tytön kasvoilta syvän, äänettömän paheksumisen. Tuntui kuin lapsi olisi alkanut arvostella äitiään.
Pikkuraukka ei tiedä minkälainen hänen isänsä on, ajatteli Sanelma ja työnsi hellästi lapset edellään huoneeseen kehoittaen heitä jo menemään ulos.
Itse kulki hän hitaasti huoneiden läpi hyvästellen jokaisen huonekalun, jokaisen esineen, joka hänen silmiensä eteen sattui. Tavarat, jotka hän sai Koskelasta mukaansa, oli jo edeltäpäin lähetetty. Jälelle jääneet tuntuivat surevan ja kaipailevan tovereitaan.
Kaikessa sovussa olivat he Martin kanssa jakaneet pesän. Martti antoi hänen ottaa mukaansa mitä vaan tahtoi ja Sanelma puolestaan koetti tyytyä mahdollisimman vähään, että ei koti tuntuisi kovin kolkolta hänestä, joka tänne jäi yksin elämään.
Kovalle tämä oli ottanut. Lujemmin kuin luulikaan oli Sanelma täällä kiinni ja hirveältä tuntui tämä kodin hävitys. Olihan se kerran niin valoisin toivein rakennettu, vähin varoin kuntoon saatu ja jokaisesta saavutuksesta erikseen iloittu.
Sanelma oli valinnut. Oli ottanut yhden esineen, jättänyt toisen. Hän oli tehnyt tätä työtään hitaasti, kuluttaen paljon aikaa. Raskasta oli tämä toimitus, niinkuin olisi omaa olemustaan vähä vähältä kappaleiksi paloitellut.
Jos Martti olisi äkkiä ruvennut entiselleen, olisi pysynyt kotona illan, pyytänyt anteeksi entiset ja luvannut alkaa uutta elämää — vaikkapa vaan puolella sanalla luvannut, niin olisi Sanelma jättänyt koko asian.
Sanelma oli joskus ollut jo melkein varma, että Martti vielä tuleekin ja tekee sen, hän oli jo valmistautunut tätä tilannetta varten, oli puolustellut Marttia itsensä edessä ja etsinyt lieventäviä seikkoja — olihan syytä hänessä itsessäänkin ollut.
Mutta Martti pysytteli enimmäkseen poissa kuluttaen päivät työmaalla, yöt kulkien omilla teillään, eikä tämä hävitystyö näyttänyt ollenkaan koskevan häneen.
Ja kun hän huolettomasti vihellellen kulki huoneesta toiseen ja välinpitämättömänä katseli Sanelman pakkausta ja naulaili kiinni jo täyteen ahdettuja tavaralaatikoita, silloin hajaantuivat Sanelman rauhanteko-ajatukset kuin akanat tuuleen. Olihan ilmeisesti selvää, että tuo mies ei enää antanut minkäänlaista arvoa kodilleen.
Niin olivat kuluneet nämä viimeiset tuskalliset päivät. Asia oli ratkaistu, kumpainenkin heistä oli tästälähin kulkeva omaa tietään.
Sanelma asteli hitaasti portaita alas. Voimakas tuuli uhosi vastaan. Häntä vilusti kesken lämmintä kevätpäivää. Polvia herpasi. Hän oli vähällä lysähtää kokoon.
Mutta kun kerran tähän asti oli tultu, niin täytyihän kestää loppuun. Peräyrymisen mahdollisuutta ei ollut. Martti seisoi jo ohjakset kädessä ja odotti.
Sanelma istui rattailla Poju sylissään, Aili takaistuimella matkakirstun vierellä. Martti kävelytti hevosta pihaportista ulos, hypähti sitten vaimonsa viereen ja Rusko pyyhkäsi iloiseen juoksuun tasaiselle maantielle päästyään.
Punaiset kilometripylväät jäivät taakse toinen toisensa jälkeen. Koti loittani yhä kauemmaksi ja kosken kohina oli jo hiljennyt havumetsän hiljaiseen huminaan.
Martti puhelee jotain kelin huonoudesta. Hän katsoo usein kelloaan, mutta on muuten niinkuin ei mitään erikoista olisi tapahtumassa.
Eikö hän ajatellut mitään? Eikö muistanut sitäkään, kuinka he Sanelman kanssa ensi kertaa ajoivat tätä tietä. Siitä olikin jo kulunut kymmenen vuotta. Valkea huntu verhosi silloin Sanelman pään ja Martin kasvoilla väikkyi ylpeä onni.
Ja Sanelmasta tuntui silloin kuin tuosta miehestä tuossa hänen rinnallaan, miehestä, joka nyt oli hänen omansa, uhoisi suurin miehinen kunto ja maailman valloittajan voima.
Se oli se ensimäinen matka uuteen kotiin, kauniiseen Koskelaan. Sanelma oli silloin todella uskonut onneensa aavistamatta että sen perustus oli näin pian pettävä.
Katkeruus taas valahti mieleen. Olisiko kukaan saattanut aavistaa, että hän kerran sairaana, köyhänä ja petettynä pakenisi lapsineen kauas kotipuolelleen omaisten ja ystävien turviin. Mitä pahaa hän olikaan tehnyt, että hänet näin häpeällisesti kotoaan karkoitettiin? Eikö hän viimeiseen asti ollut täyttänyt velvollisuuksiaan miestään ja kotiaan kohtaan — eikö tämä jo ollut taivaisiin huutava vääryys!
— Äiti, pääseekö Pojukin junaan?
Sanelma havahtui, mutta hänen äänessään väreili katkeruus vakuutellessaan lapselle: — Poju pääsee junaan, Poju saa istua vaunussa koko päivän ja ajaa kauas, kauas.
Poika riemuitsi.
Mutta tyttö istui takaistuimella surumielisenä nojaten suureen matkalaukkuun ja mietiskellen omiaan. Hänen pienessä seitsenvuotisessa päässään oli jo jonkunlainen aavistus siitä, että asiat eivät enää olleet oikealla tolallaan.
Juna porhalsi asemalle. Martti Pätevä nosti poikansa käsivarrelleen ja kantoi hänet vaunuun. Senjälkeen tuli tytön vuoro. Mutta kun hän oli laskea hänet sylistään, kiersi Aili käsivartensa lujasti isänsä kaulaan ja katsoi häntä tuskaisin silmin:
— Isä!
Mies vavahti kuin unesta heräten. Hän nosti lapsen uudelleen syliinsä ja pusersi häntä rajusti rintaansa vasten.
— Aili, Aili-rukkani!
Sanelma ei voinut katsella heidän hyvästelyään; hän vetäytyi vaunun sillalle odottamaan junan lähtöä.
Pitkä vihellys. Martti syöksyy vaunusta ulos, lapset hänen kintereillään. Mutta samassa jo kolahti kiinni malminen aitaus sulkien lasten tien.
Juna on jo liikkeellä. Martin kasvoilla on ilme, jommoista Sanelma ei vielä ennen ole niillä nähnyt.
— Isän tyttö! onko…
Ääni häipyi vaunujen kolinaan ja veturin vihellykseen. Tyttö itkunsa seasta vaikeroi:
— Isä, oma isä!
Sanelma oli tyrmistynyt näkemästään. Kauheata tämä oli.
10.
Sanelma avasi huoneensa ikkunan. Voimakas, tuoksuilla kyllästetty ilma lehahti vastaan hivellen suloisesti hänen riutunutta olemustaan.
Yöllä oli satanut. Kevät teki kiireellisesti kesää.
— Kevät!
Sanelma sanoi sen ääneen ja voittamaton haikeus täytti hänen mielensä. Kevät oli aina vaikuttanut niin kummallisesti häneen. Oli kuin keväällä olisi löytänyt itsestään uuden ihmisen, kuin silloin olisi paremmin kuin muulloin kuullut oman sydämensä äänen.
Kevättä oli Sanelma aina odottanut ja sen mukana jotain uutta, josta ei itsekään tietänyt mitä se oli, mutta suurta se olisi ja ihmeellistä, joka muuttaisi äkkiä kaiken.
Tuo tuntu oli hänellä ollut lapsesta saakka, ja vielä Koskelan onnellisena emäntänäkin ollen. Se ilmeni vielä senkin jälkeen, kun Sorjo oli ilmaantunut hänen tielleen. Vieläkin hän odotti. Hän ei tiennyt odottiko hän häntä uudelleen tulevaksi vai mitä se oli. Hänen sielunsa pohjalla oli kai joku epämääräinen sammumaton kaipuu, jota ei mikään voinut tyydyttää.
Kauan harhailivat Sanelman ajatukset määrättöminä sinne tänne, kunnes ne taas palasivat siihen, mikä oli tuskallisinta — nykyhetkeen.
Häntä oli jo kauan kiusannut unettomuus. Viime yönäkin oli hän vasta aamupuolissa nukahtanut ja herännyt taas hetken kuluttua ilkeään unennäköön.
Viimeisten aikojen tapahtumat olivat kovasti järkyttäneet Sanelman jo ennestäänkin heikkoa hermostoa. Ja vaikka hän nyt asui täällä kaukana, satojen kilometrien päässä kärsimyspaikoiltaan, seurasivat muistot kiinteästi hänen mukanaan. Yön levon ne veivät ja pahoina unina ne nukkuessa kummittelivat hänen edessään. Muistot toivat kaihoa ja tuskaa. Ne pyrkivät myös herättämään katkeruutta ja vihaa. — Kuinka saattoikaan Martti sillätavoin menetellä ja häväistä yhteisen kodin!
Asia oli tullut yleisesti tietoon. Palvelijat ja työläisvaimot olivat pitäneet asianaan surkutella häntä. Oli kumminkin hyvä, että lapset eivät kaikesta tästä vielä ymmärtäneet mitään.
Ja Sanelma olikin päättänyt tehdä voitavansa pitääkseen asian salassa. On parempi, ajatteli hän, että he saavat säilyttää kunnioituksen isäänsä kohtaan, vaikka tämä ei sitä ansaitsisikaan.
Sanelman otsa on kuuma ja väsymys painaa päätä. Hänen terveytensä on yhä heikontunut ja taloudelliset huolet painavat taakkana hänen hartioitaan.
Miten voisi varjella lapset puutetta tuntemasta! Se pieni rahaerä, minkä Martti puolivuosittain oli suostunut heille antamaan, ei kunnolleen riittäisi heidän elatuksekseen. Pitäisi voida hankkia lisää.
Mutta miten?
Aatos taas väsähti kesken ja kääntyi omille teilleen, ja ennenkuin hän huomasikaan, olivat ne jo kääntyneet Sorjoon, vaikka hän oli päättänyt olla tätä ajattelematta.
Pari päivää sitten oli Sanelma pääkaupungin lehdistä lukenut erittäin kiittävät arvostelut hänen näyttelystään, joka siellä kuului avatun taiteilijan itsensä ollessa vielä ulkomailla.
Eräs Sanelman tuttavista, joka opintojensa tähden oleskeli nykyisin Pariisissa, oli kirjoittanut sieltä: »Sorjo Valtonen täällä kulkee voitosta voittoon. Kaikkialla hänelle ovet avautuvat, ja naiset ovat hulluuteen asti ihastuneita…»
Mitä oli hän, Sanelma, hänelle nyt enää? Kaukainen muistoko vain, oliko sitäkään?
Jos Sorjo saisi kuulla, että hän on jättänyt Koskelan, — etsisikö, tulisiko?
Voi, kunpa tietäisi, välittikö hän vähäistäkään hänestä nyt enää!
Veret kohosivat Sanelman poskille ja pakenivat jälleen. Mielikuvituksessaan hän näki Sorjon tulevan, oli rientävinään häntä vastaan, kohottaen vapaat käsivartensa häntä kohti ja hiljaa kuiskaten: omani, minun omani.
Aili nyyhkytti unissaan.
Sanelma havahtui, lähestyi varovasti vuodetta ja katseli nukkuvaa lasta, jonka kasvot nyyhkytyksistä vavahtelivat. Suuri kyynel vierähti silmäluomen alta ja kieri kirkkaana helmenä valkealle pielukselle.
— Isä, kuiskasi tyttö ja samassa hän heräsi.
— Äiti, missä isä on?
— Kaukana, kultaseni, Kaartokoskella, puheli äiti sivellen hänen kosteita hiuksiaan.
— Miksi me olemme vielä täällä.
— Tyttöseni, meillä on nyt täällä toinen koti, virkkoi äiti jotain vastatakseen.
— Minkätähden pitää olla kaksi kotia; yksi on parempi. Minkätähden, äiti, toit meidät tänne?
Äiti on hämillään, ei tiedä mitä sanoisi. Lapset ovat niin mahdottomia kyselyissään.
— Äiti, näetkös, ei viihtynyt Koskelassa enää, äiti tahtoi päästä omaan kotipuoleen.
Samalla hän itsekin tunsi kuinka ontto tuo selitys oli. Tuli kiusallinen olo.
Pojukin oli herännyt. Pieni palleroinen olento suoriutui peitteistään ja pujottautui äidin syliin.
— Eikö isä ole tullut? tiedusteli hänkin.
— Ei, lapsikulta, eihän hänen pitänytkään vielä tulla, vasta joskus, sitten…
Sanelma paino! poikaa lujasti rintaansa vasten. Eikö hänen rakkautensa riittäisi pojallekaan, joka oli kuin osa hänestä itsestään.
— Miksi isä ei tule kohta? Meidän on ikävä, puhelivat lapset kilvan.
— Kun isällä on siellä koski ja saha, kuka hoitaisi niitä, yrittiSanelma vielä.
— Kuulehan äiti, alotti Poju toimekkaana. — Me löysimme eilen siskon kanssa pienen kosken, mihin isä voisi rakentaa uuden sahan, ja silloin olisimme taas kaikki yhdessä.
Sanelma vaan painoi paitaressua povelleen.
Mutta Aili istui murheellisena vuoteensa laidalla katsellen paljaita jalkojaan.
— Näin unta isästä, sanoi hän hiljaa.
— No, kerrohan meille mitä sinä näit, pyyteli äiti pukien vaatteitaPojun ylle.
— Isä oli olevinaan aivan ilman rahaa, mutta minä rikoin säästölaatikkoni ja annoin isälle kaikki.
— Se oli kaunis uni, tyttöseni.
— Minä näin vielä muutakin, — isällä oli risainen takki yllään, minä paikkasin sen.
Kyyneleet nousivat Sanelman silmiin. Hän veti puoleensa tytön vaalean pään ja suuteli sen leveää otsaa. Lapsi oli osa isänsä olemuksesta, hänen lihaansa ja vertaan.
Ja hän muisti viime yönä unissaan piiloitelleensa varastettuja tavaroita.
11.
Päivä oli jo korkealla, kun Martti heräsi unestaan ja katseli ihmetellen ympärilleen.
— Kovin täällä on hiljaista. Lienevätkö lapset jo menneet ulos?
Hän nousi vuoteeltaan ja lähestyi paikkaa, missä pienet valkeat vuoteet seisoivat ennen vieretysten — ne olivat poissa. Mies hapuili tyhjää kuin etsien pieniä käsiä ja päitä.
Unikuvat hävisivät silloin, muisti selkeni armottomaan todellisuuteen: — eiväthän he olekaan täällä enää —.
Martti Pätevä istahti taas vuoteensa laidalle. Suuret kädet putosivat hervottomina polville, kookas ruho lysähti kumaraan ja pää painui syvälle hartioiden väliin.
Näin istui hän pitkät hetket tuijotellen tylsästi tyhjyyteen. Joskus selkenivät siitä hänen eteensä Sanelman kasvot, joskus Ailin ja Pojun. Ne ilmestyivät niin elävinä, häipyäkseen kohta taas. Mies vain istui edelleen, kunnes harhakuvat uudelleen näyttäytyivät.
Emma tulee kahvitarjottimineen sisään ja nähtyään isäntänsä taas tuossa asennossa, pudistaa murheellisena päätään.
— Pitäisi teidän jo pukeutua! On vieraita. Ovat jo hyvän aikaa odottaneet.
— Vai niin, vai niin, kyllä minä kohta.
Mutta hän jää yhä entiseen asentoonsa.
— Ei nyt saa enää jäädä miettimään, ja kyllä se kahvikin on nyt juotava.
Emma järjestelee huonetta, valvoen samalla isäntänsä pukeutumista.Vähän väliä on hänen muistutettava: — Ei nyt huoli miettiä enää.
Tytön äänessä kuulostaa säälivä huolenpito. Se tekee hyvää murheelliselle mielelle. Hän, Martti, on niin avuton ja orpo, ei kukaan ole niin orpo kuin hän.
Vieraat olivat menneet.
Kaikki asiakkaat toivat vain ikäviä uutisia tähän aikaan. Martti tuskin jaksoi kuunnella heitä.
Hän mittaili pitkin, raskain askelin ruokasalin lattiata pysähtyen tavantakaa ikkunan ääreen.
Lasissa näkyi pienten sormien jäljet.
Hän oli huomannut ne juuri silloin, kun työnjohtaja Tarjanne kertoi erään koneenosan särkyneen, jonka johdosta työt sahalla olivat joutuneet seisahduksiin. Hänen puhuessaan isäntä kulki vain hajamielisenä silmäillen usein ikkunaa.
Hän näki heidän seisovan siinä katselemassa kottaraisia, jotka vastakäännetyiltä multapenkeiltä etsivät syötävää. He innostuvat ja osoittavat niitä sormillaan ja pienet näpin jäljet jäävät lasiin.
Martti on onnellinen löydöstään. — Kunhan vaan, ei Emma…
Hän astelee astumistaan. Emma valmistelee aamiaista. Sen syötyään saa hän mennä. Ei siinä ole tinkimistä, sen tietää Martti jo ennestään.
— Mitä se puhuikaan tuo Tarjanne? Rahaa olisi tarvinnut. Miehellä on kotona kuusi pienokaista. Hänen täytyy saada se mikä hänelle kuuluu. Miesten myös, minun täytyy saada heille rahat vaikka mistä, ensin niille, joilla on lapset ja vaimo.
Emma aloittelee suursiivousta, isäntä valmistautuu vihdoinkin menemään.
Mutta portailta hän kääntyy vielä takaisin.
— Pestäänkö ikkunatkin?
— Ainahan ne on pesty.
Emma on nyrpeissään. Kaikkia se kyselee, niinkuin ei tässä nyt tiedettäisi.
Mies viipyy ovella.
— Sitä minä vaan, että jätettäisiin sentään ne ruokailuhuoneen ikkunat pesemättä.
Hän katsoi tyttöön ja tyttö häneen. — Mikähän sillä nyt taas on tarkoituksena tuossakin, näytti tyttö ajattelevan, mutta suhtautui kuitenkin surkuttelevan suopeasti isäntäänsä, kuten ainakin ihmiseen, joka on »käynyt hiukan kummalliseksi».
Martti poistuu enempää sanomatta.
12.
Santeri Tarjanne oli tehnyt tupansa suurten koivujen suojaan. Martti Pätevä oli avustanut hiljaisenluontoista kätevää miestä, joka oli aina huononlaisesti kyennyt ajamaan omia asioitaan.
Tuvan perään oli pian saatu kamarikin, joka olikin tarpeeseen perheen nopeasti kasvaessa.
Miehet olivat nuoruudessaan työskennelleet samassa tehtaassa ja siitä asti pitäneet toisistaan. Martti Pätevä olikin liikkeensä jonkun verran vaurastuttua kutsunut Tarjanteen apulaisekseen. Pienessä keltaisessa tuvassa, koivujen alla, otettiin isäntä aina ilomielin vastaan.
Mutta kun Martti Pätevä tänään astui tuvan ovesta sisään, loi emäntä häneen murheellisen, kysyvän katseen, ja ääni, jolla hän pyysi häntä kamarin puolelle istumaan, kuulosti niinkuin hän olisi sairasta puhutellut.
— Ei ole isäntä aikoihin käynytkään täällä päin.
— Eihän sitä tule käydyksi, kun ei satu asiata. Onkohan se Santeri kotosalla?
— Lähti kantoja pienimään. Käypäs, Eevertti, kutsumaan isää!
Santeri tuli, pudisteli lumen saappaistaan ja astui hieman hämillään kamariin. Kun isäntä jonkun ajan kuluttua laski hänelle rahasumman käteen, kävi hän ymmälle. Hän ei ollut odottanut sitä aamullisen keskustelun jälkeen. Puoleksi pidätetty helpotuksen huokaus kuului Tarjanteen vaimon taholta.
Marttia hävetti. Nämä kunnon ihmiset olivat kenties kärsineet puutetta hänen vuokseen.
Emäntä taas katkaisi hiljaisuuden:
— Soitahan sinä nyt sillä uudella kojeellasi, että kuulee isäntäkin. Se näperteli tuo Santeri tässä talven aikana puhdetöikseen tuon harmoonin, mutta sille ei vielä ole ilmestynyt ostajaa.
— Katsohan sitä, puheli vieras helpoittuneena. — Olisipa sinussa enemmän liikemiestä, niin perustaisit harmoonitehtaan.
— Niinpä niin, huokasi vaimo, mutta ei siitä ole sellaiseen. Ja hyvinhän se menee näinkin. Iloinen olin, kun se teki tuonkin, saavat nyt pojat opetella soittamaan. Ja kaipaa sitä itsekin soittoa, vaikka tässä jo alkaakin olla vanha ihminen. Olimmekin ilman soittokonetta jo monta vuotta, kaipaahan sitä, kun on kerran siihen tottunut.
Vaimo teetteli puhetta, Santeri selaili nuottejaan.
— Se on sellaista soittoa, näin itse-oppineen, virheitä siinä kuulee tarkka korva.
— Tiedäthän, että minä en kykene ollenkaan soittoasi arvostelemaan, mutta kuuntelen kyllä sitä mielelläni.
Santeri painoi ilmaa palkeisiin sormien koskettimia. Hänen selkänsä on laiha ja kumara, kasvonsa kalpeat ja parroittuneet. Luulisi miestä kivulloiseksi, mutta koskaan ei hän vaivojansa valittanut. Vaimo häntä vaalii ja hoitelee, ollen äitinä hänelle yhtähyvin kuin heidän kuudelle pojalleenkin. Nuorin niistä säveleet kuullessaan jätti leikkinsä, riensi äidin luo ja kiipesi hänen polvelleen.
— Täällä meloodia-puolella on itaalialainen viritys, se värisee hieman, huomautti Santeri välillä.
Sitten se alkoi. Miehen kumara vartalo suoristui ja silmiin syttyi uusi eloisuus. Epävarmuus hänen olennostaan hävisi samalla kertaa, oli kuin olisi hän nyt oman oikean itsensä löytänyt.
Hän soitti kappaleen toisensa jälkeen. Koko huoneen ilma oli jo pehmeiden sävelaaltojen kyllästämä. Ne vyöryivät vielä kauemmaksi, kohosivat ylös keväiseen korkeuteen, aina kevätpoutaisiin sinisiin avaruuksiin, yhä puhtaampiin, yhä pyhempiin piireihin, muodostaen sillan maasta taivaisiin, jota myöten äärettömyyden rauha valui alas ihmisen särkevään sydämeen.
Soitto hiljeni, väristen vienosti se haipui pois, jättäen jälkeensä hartaan, hiljaisen hetken. Koivun lehdissä tohahteli leuto tuuli, joka avoimesta ikkunasta hengähteli huoneeseen. Jossain lähitienoilta kukahteli käki.
Nuorin lapsista oli nukahtanut äitinsä syliin.
Vaimo loi mieheensä sinisen katseen. Kokonainen onnen maailma kuvastui hänen silmistään.
Martin turtunut sydän alkoi herätä. Siellä tuntui nyt viiltävä kipu.
Hän jätti hyvästit näille onnellisille ihmisille ja lähti kiireimmiten painaltamaan kotoista koskenrantaa kohden.
13.
Hän pysähtyy virran rantaan ja istuutuu kivelle lähellä veden rajaa.
Saha seisoo, miehet ovat poissa. On pyhäpäivän hiljaisuus keskellä viikkoa.
Mies istuu kivellä pää käsien varassa, tuijotellen virran vierivään veteen, joka pehmeänä, vihervän ruskeana velloo, viskellen valkeita kuohujaan leikiten ylös.
Noin velloo hänen sisässäänkin, vuoroin velloo, vuoroin apeaan tylsyyteen pysähtyy.
Rinnassa tuntuu tyhjä, kipeä kohta, ikäänkuin sydän olisi kaivettu ulos.
Koski kohisee.
Mitä mietit, Martti Pätevä? kuulee hän kosken kysyvän.
Mietin mitä mietin, mennyt mies, mitä minusta on nyt enää.
Sahasi seisoo, Martti Pätevä, seisoo keskellä arkista päivää.
Saapi se seistä, mitä sillä on väliä, puhelee Martti kuin puolustellen.
Rakennuksesi ovat kesken, Martti Pätevä, tuumasi ovat menneet myttyyn, suuret suunnitelmasi rauenneet.
Menkööt, rauetkoot!
Missä on nyt tulinen työintosi, Martti Pätevä, ja suuri uskosi, joka tyhjästä toi esille kaiken tähänastisen?
En niitä tarvitse enää.
Työ on miehen ensimäinen ja myöskin viimeinen.
Sanotaan niin olevan.
Työnilo on ihmisen ainoa oikea ilo, joka ei jätä häntä pahankaan päivän tullen.
Kenenkä hyväksi minä tässä nyt enää, yksinäinen, mennyt mies!
Mutta koski vaan kohisee: Kukin on sisimmässään aina yksin.
He olivat parhain osa minusta itsestäni. Mitä olen minä enää sen jälkeen kun he ovat minulta menneet? purki Martti sydäntään.
Oletko, ihminen, olemassa vain itseäsi ja omiasi varten?
Kuka sen sanoi? Hän katseli ympärilleen ja huomasi puhelevansa yksinään.
Mies tuijottaa taas vihreän ruskeaan, vellovaan veteen. Oli kuin olisi hän jo tavoittanut johtolangan pään ja kuin kohta selviäisi koko sekava vyyhti, kunhan vielä kuuntelisi sisäistä ääntä.
Ellet sinä, niin onhan muita, jotka omistavat onnen.
Taas tuli mieleen sekin Tarjanteen perhe, kyyhkyspari. Jos työt koskenrannalla seisahtuvat, loppuu leipä sieltäkin. Hän, Martti Pätevä, on vastuussa heidän onnestaan.
Ja monen muun.
Heidänkin, jotka olivat menneet pois. Saattoihan hän vielä tehdä työtä heidän hyväkseen. He ovat menneet pois, mutta tulevat vielä kerran takaisin — ehkä silloin tulevat, kun häntä ei ole enää.
Ja isä, joka ei ollut arvollinen pitämään heitä luonaan, antaa itsensä heille työssään.
Osat ovat elämässä erilaiset. Toista täällä seuraa onni ja myötäkäyminen, toisen kohdalle sattuu raadanta ja työ. Tyytyköön kukin kohtalon jakoon!
Koski vaan kohisee.
Martti Pätevä ymmärtää sen hellittämättömän vaatimuksen: työhön, työhön! ‘ Heidän hyväkseen se koituisi sittenkin, vaikka he eivät tulisikaan.
14.
Sanelma oli yhä heikontuneen terveytensä vuoksi tullut kaupunkiin turvautuakseen asiantuntijalääkärin apuun. Lääkäri siellä maalla oli pitänyt leikkausta välttämättömänä, mutta täällä arveltiin hänen sentään sopivalla hoidolla paranevan. Tulisiko hänestä eläjää enää, jaksaisiko hän toipua kaiken sen jälkeen mitä oli ollut? Itse hän sitä epäili enin.
Ja mitäpä hänellä olisi ollutkaan sitä vastaan! Eikö hänen kärsivälle olemukselleen olisikin ollut ihaninta laata tuntemasta — vaipua syvään unhoituksen uneen.
Mutta ne lapsirukat! He olivat jääneet erään ystävällisen tädin huostaan, istuneet äidin lähtiessä toinen toisiinsa nojautuen kuin kaksi turvatonta linnunpoikasta, jotka särkyneestä pesästä ovat maahan pudonneet.
— Kuinka kauan sinä viivyt, äiti?
Eihän hän sitä osannut heille sanoa. — Äidin ehkä pitää sairaalaan, mutta hän tulee heti sieltä päästyä kotiin, niin pian kuin vaan saattaa matkustaa.
— Mutta jos sinä kuolet, hakeeko isä meidät täältä pois?
Sanelma oli valmistanut lapsia senkin varalta, että hän ei enää palaisikaan.
— Hakee isä teidät, hakee varmasti, vakuutteli hän.
— Kirjoitatko isälle, että me olemme täällä tädin luona?
— Kyllä, kyllä, olkaa vaan huoletta!
Ja Aili veti äitiä puoleensa vielä kerran ja kuiskasi hänen korvaansa:
— Sinä et saa kuolla! Me Pojun kanssa rukoilemme Jumalaa joka ilta.
Kun Sanelma muisteli heitä, tuli hänen paha ja tuskallinen olla. Hän oli uupunut eikä jaksanut ajatella enää.
Kello läheni neljää.
Tähän aikaan piti Toini-rouvan tulla, Sanelman entisen koulutoverin. Hän oli naimisissa lehtori Sompion kanssa ja eli, kuuleman mukaan, verrattain hyvissä oloissa. Toini oli eilen yllättänyt Sanelman lähettämällä kukkaistervehdyksen ja luvannut tänään tulla häntä tapaamaan.
Tämä huomaavaisuus ilahdutti häntä. Olihan olemassa edes joku, joka vähäsen välitti hänestäkin. Mutta toiselta puolen tunkeutui esille taas epäilys tämänkin ystävyyden vilpittömyydestä, ja sama, katkera ääni, jonka hän niin hyvin viime ajoilta tunsi, alkoi taas puhua hänen sydämessään: Miksi Toini tahtoo minua tavata, emmehän me ole vuosikausiin olleet missään yhteydessä toistemme kanssa? Mikä ajaa hänet minun luokseni tänään? Sula ystävyyskö vain ja vilpitön osanotto onnettomuuteen joutunutta lähimmäistään kohtaan? Lienee siinä sitäkin, mutta on siinä muutakin. On uteliaisuutta ja sitä nautinnon halua, jota me ihmiset tunnemme nähdessämme toisen kärsivän, kun itse olemme terveitä ja hyvinvoipia, kun näemme lähimmäisemme haaksirikkoutuvan, mutta itse seisomme turvallisesti kuivalla, lujalla maalla. Kauhu värisyttää sielua tuon toisen puolesta, mutta suloinen mielihyvä hivelee mieltä, koska itse olemme tuolta pahalta säästyneet.
— Niinpä niin, Sanelma huokasi ja surunsekainen katkeruus täytti sydämen. — Ihminen on ihminen, emmehän voi toivoa häneltä muuta kuin inhimillistä. Mutta kylmä minun on, enkö siis ottaisi vastaan sitä vähäistä lämpöä, jota minulle vielä elämässä tarjotaan!
Ovelle koputettiin. Sanelma kiiruhti tulijaa vastaan. Toistakymmentä vuotta oli kulunut heidän viime tapaamisestaan. Kumpikin silmäili toistaan lyhyen hetken.
— Kuinka sinä olet muuttunut, sai Toini vihdoin sanotuksi.
Sanelma hymyili surumielistä hymyään. Muuttunuthan oli Toinikin.Laihtunut oli ja saanut kimputtain hienoja kurttuja silmiensä alle.Kuka huomaa oman vanhentumisensa!
— En olisi aavistanut tapaavani sinua, sanoi Sanelma. — Kiitos kukkalähetyksestäsi! Olet kovin ystävällinen.
— Rakas ystävä! Toini tuli liikutetuksi ja hänen silmänsä kostuivat. —Tahtoisin todellakin osoittaa sinulle ystävällisyyttä. Et tiedäkään,kuinka paljon olen sinua ajatellut. Mutta mitenkä ovat sinun asiasi.Erossako olet, vai…?
— En vielä laillisesti.
— Mutta poissa kumminkin Koskelasta. Toini istuutui ja veti Sanelman viereensä. — No, hyvät ihmiset! Kukapa sitä olisi uskonut, että se lopuksi päättyi noin, ja sellainen siivo mies kuin Martti Pätevä oli.
Sanelma oli vaiti ja katseli ulos.
— Olen kuullut, että kovin on alkanut huonosti elää. Onko siinä puheessa perää?
— Onhan siinä tavallaan, vastasi Sanelma vitkastellen. — Mutta häntä ei voi yksin syyttää, lienee sitä vikani minullakin. Että niin kävi kuin kävi, johtunee varmaankin vaan siitä, että emme alunpitäenkään toisillemme sopineet.
Toini pyöritti päätään:
— Jopa on ihmeellistä, jopa on! Mutta kerrohan nyt minkälaista oli elämä Koskelassa viime aikoina. Kuinka se oikein lopullisesti tuli ratkaistuksi?
— Älä kysy, Toini hyvä, en tunne mitään halua ruveta niitä asioita penkomaan.
— Sen ymmärrän hyvin, Sanelma-rukka!
Toinin kasvot ilmaisivat osanottoa, mutta kuitenkin Sanelman oli niin paha olla.
Puhuttiin välillä muusta, muisteltiin yhteisiä asioita ja Toini tiesi kertoa monesta toverista. Hän oli yleensä selvillä heidän kunkin asioistaan.
Ja sitte palasi Toini takaisin taas siihen äskeiseen.
— Tiedätkö, Sanelma, olen kuullut niin hulluja huhuja. Et voi aavistaakaan, mitä ne ovat sinusta kertoneet!
Sanelman kasvoille levisi heikko punerrus. Tiheän harson takaa kiinnittyi Toini-rouvan tutkiva katse tiukasti häneen.
— Juorupuheet kuuluvat näissä tapauksissa ehdottomasti asiaan. Olisi hauska kuulla, mitä minusta tiedetään.
Toini-rouva naurahti:
— No eipä muuta, kuin että sanotaan sinun istuneen Sorjo Valtosen kelkkaan.
Sanelma kalpeni. Hän ei luullut kenenkään tietävän mitään siitä. Ensi kerran kuuli hän sivullisten heidän suhteestaan mainitsevan.
— Me olimme kyllä hyvät ystävät silloin, kun Valtonen oli Koskelassa. Olimme usein yhdessä, ja siitä luullakseni nuo huhut ovat syntyneet. En ole muuten kuullut hänestä mitään pitkiin aikoihin.
— Johan minä sanoin, että kaikkia ne ihmiset… Mutta toinen näki, että hän oli jo siepannut salaisuuden.
— Sitä minä sanoin Jaakollekin, jatkoi Toini, että tunnenhan minä Sanelman, joka jo ennen, nuoruuden päivinäänkin, oli toisellainen kuin me muut. Kuinka hän olisi ruvennut luvattomiin suhteisiin ja vielä tuollaisen hulivilin Kanssa kuin Sorjo Valtonen on.
Sanelma istui vaieten. Olo tuntui tukalalle.
Toini taas jatkoi:
— Eihän siinä muuten mitään ihmeellistä, jos olisi jotain ollut sinullakin. Onhan sitä itse kullakin omat pienet salaisuutensa.
Hän huokasi ja aukoi tuomaansa pakettia päästellen sidelankaa kiirehtimättä. Hieno makeislaatikko tuli näkyviin.
Toini tarjosi Sanelmalle, muisti omaakin suutaan ja nojautuen mukavasti sohvankulmaukseen hän lempeän surumielisenä virkkoi:
— Niin on, Sanelma hyvä, mutta onko oikeastaan meidän naisten syy? Katso, ne miehet ovat niin kummallisia. Sitten kun he omistavat meidät vaimoinaan ja me käymme heille yhtä jokapäiväisiksi kuin välttämättömiksikin, vaativat he meiltä kaiken ja antavat niin peräti vähän. Heidän toimensa, heidän harrastuksensa vievät heidän ajatuksensa kokonaan. Virkatoimet, kokoukset ja illalliset vaativat heidän aikansa tuiki tarkkaan, kotia varten jää tuskin mitään. Vaimo siellä vaan istuu yksin lastensa kanssa päivät pitkät ja illat ikävät ja hänen sieluunsa kertyy vuosien varrella suuri kaipuu, joka etsii vihdoin tyydytystään toisella taholla. Näin on useimmiten syntynyt tuo niin kutsuttu »luvaton suhde», joka useimmiten jää vaan vaimon omaksi salaisuudeksi.
Sanelma oli vaiti ja katseli laihtuneita käsiään.
— Ja lieneekö tuo nyt oikeastaan niin suuri syntikään, jatkoi Toini taas. — Jos minulla on joku, josta olen hiukan intresseerattu, olen virkeä ja elämänhaluinen, teen työtä kodissani kahta vertaa enemmän kuin ennen, hermostuneisuuteni katoaa siihen paikkaan ja minä olen Jaakolle samoinkuin lapsillekin puolta hellempi kuin muuten.
— Etkö luule, että miehesi huomaisi mitään, jos sattuisi sellaista!
— Mistä ihmeestä hän keksisi sen! Jaakko luottaa minuun täydellisesti.
— Sen pahempi, jos sinä siitä huolimatta pettäisit häntä!
— Mutta Sanelma rakas, eihän hänellä ole mitään vahinkoa tuosta pikku salaisuudesta. Toista olisi silloin, jos rupeaisin tuota hänelle tunnustamaan. Voi hyvänen aika! Kuinka Jaakko siitä raivostuisi ja tulisi varmaan onnettomaksi koko loppuijäkseen! Koko kotirauha rikkuisi ja lapsetkin tulisivat kärsimään. Ja ajatteles, tämä kaikki vaan pienen flirtin vuoksi, joka itse asiassa oli vaan joutava ajankulutus, sillä Jaakkoa minä sittenkin rakastan, rakastan kaikesta sielustani, sen saat uskoa, Sanelma.
— En ole, Toini hyvä, minä samalla kannalla kuin sinä tämän asian suhteen. Pidän rakkautta vakavana, mieluummin sanoisin pyhänä asiana ja rehellisyyttä ihmisyyden ensimäisenä ehtona. Kuinka voisikaan jatkuvasti pettää ihmistä, jonka kanssa syö samaa leipää!
— Voi tyttöseni! Toini myhäili, — sinä olet ollut kymmenen vuotta siellä maalla, missä kaikki on vielä niin ihanteellista, ainakin ihmiset koettavat uskotella itselleen ja toisilleen niin. Mutta toista on todellisuus. Saa oppia tinkimään itsensä kanssa, saa sopeutua olosuhteiden mukaan, soutaa ja huovata aina tarpeen mukaan. Ja niin sitten luovailee kaitojenkin väylien kautta puskematta purttaan kareihin ja kiviin. — Ole niin hyvä!
— Kiitos, sanoi Sanelma raukeana. — Olen nyt liian väsynyt pohtiakseni niin painavia kysymyksiä. Omasta puolestani uskon yhä vieläkin tuohon monen mielestä ehkä jo vanhentuneeseen totuuteen: Rehellisyys maan perii.
— Niinpä niin, Toini-rouva huokasi kevyesti, — niin lienee kyllä vieläkin periaatteessa, mutta käytännössä on hiukan toisin. Tehty ei sillä tule tekemättömäksi.
— Minä kyllä olen koettanut sitä parhaani mukaan käytäntöönkin sovelluttaa.
— Sen minä sinusta, Sanelma hyvä, kyllä uskon… Mutta siirrytään nyt asiasta toiseen. Huomasit ehkä lehdistä, että Sorjo Valtosen taide on herättänyt suurta huomiota.
Sanelma myönsi lukeneensa.
— On siinä poika! puheli Toini innostuen. — Tekee valtauksia kaikissa piireissä ja ihmiset ihastuvat mielettömiksi. Nuoret ja vanhat, miehet ja naiset — ja varsinkin juuri naiset. Missä tahansa liikkuu, aina jää joku itkemään. Minun mieheni veljenpoika, nuori maalaajan alku, joka oli Valtosen oppilaita ennen tämän ulkomaan matkaa, hän tietää kyllä monta hupaista juttua tämän ihailijattarista.
Sanelma liikahti hermostuneesti, niinkuin olisi aikonut ensin lähteä paikaltaan, mutta jäi siihen kumminkin kohtaloonsa alistuen, ja hänen laihtunut, väsähtänyt olemuksensa painui yhä syvemmälle suuren, pehmeän lepotuolin nurkkaukseen.