Toini-rouva kiinnitti soikeat, sekaväriset silmänsä häneen.
— Tiedätkö, että hän on eilen saapunut kaupunkiin?
Sanelmaan iski kuin sähkö-isku. Hän tuskin saattoi hallita ääntään.
— Mistäpä minä sen tietäisin!
— On luonnollista, että te täällä nyt tapaatte toisenne, olettehan te vanhat tuttavat.
Sanelma pyöritteli sormusta sormessaan.
— Hän ei tiedä minun täällä olostani mitään, enkä minä aio etsiä häntä.
— Kummakos tuo, vaikka etsisitkin! Ainakin minä sinuna…
Samassa hän muisti jotakin ja puhkesi heleään nauruun.
— Muistuipa tässä mieleeni muuan pieni tarina. Kerron sen sinulle kesken kaiken surun ja murheen, se ehkä hiukan huvittaisi sinua. Niin — samainen Jaakon veljenpoika, se nuori veitikka, josta jo mainitsin, oli saanut kerran kiikariinsa mestarinsa rakastajattaren… mutta ehkä minä en kerrokaan, kenties sinusta tuntuu pahalta.
Sanelman suuta kuivi. Tukahduttava pala tunkeutui kurkkuun, ikäänkuin olisi hän syönyt sadun myrkkyomenan, mutta hän koetti karaista luontoaan ja kestää urhoollisesti loppuun.
— Mitäpä tuo minuun, kerro sinä vaan.
— Niin, jatkoi Toini, — sillä oli silloin muuan naikkonen, jota elätti ja ylläpiti vakituisenaam. Mutta tuo veijaripa solmi salaiset suhteet naisen kanssa, vietteli sen itseltään Valtoselta, joka ennen niin monelta oli näiden omat ottanut. Ja voiko hullummin käydä kuin kävi kerran! Valtosen astuessa huoneeseen, yllätti hän nämä kaikkein sopimattomimmalla hetkellä! Silmänräpäys vain — ja poika löysi itsensä liejuiselta kadulta. Tulinen on Sorjo Valtonen vihassaan, miten kuuma lieneekään rakkaudessaan!
Kesken hänen puhettaan oli Sanelma noussut tuoliltaan. Tuntui kuin tulista myrkkyä kaadettaisiin avoimeen haavaan. Hän nojasi ikkunan pieleen koettaen kätkeä kasvojensa kärsivän ilmeen.
— Sanelma, rakkaani, mikä sinun tuli, olet kuolon kalpea — voi minua mieletöntä! Toini kiiruhti häntä tukemaan.
— Olen vaan niin väsynyt… Toini hyvä, ethän pahastu! Luulen, että minun täytyy käydä vuoteeseen.
— Tarvitset lepoa, se on totta, on aika jo minunkin lähteä kotiin. Kutsunko tänne lääkärin?… Eikö, vai niin… Mutta haluatko jotain juotavaa?
Sanelman silmissä pimeni. Hän etsi tukea pystyssä pysyäkseen.
— Pyydän vain saada olla yksin.
15.
Sanelma oli nukkunut kauan ja heräsi vasta syksyisen auringon kellertäväin säteiden leikkiessä hänen kasvoillaan. Koivun latva monivärisine lehtineen huojui ikkunan edessä heittäen häilyvän varjon huoneen vaalealle seinäpaperille. Ja ylempänä näkyi kaistale vaaleanharmajaa, syysselkeätä taivaan kantta, joka pitkien sade- ja sumuilmojen jälkeen kirkasti, kevensi mielen.
Hän nousi helpoittuneena ylös. Eilispäivän tapahtumat olivat nyt kuin ikävä unennäkö, joka haipuessaan jättää vielä hetkeksi kiusallisen pahanolon tunteen.
Kuinka hän olikaan ottanut tuon niin vakavasti. Olihan ymmärrettävää, että Toini asiasta vihiä saatuaan tahtoi kuulustella häntä. Viisaasti hän oli menetellytkin, ja ilmeisesti oli Sanelma nyt itsensä hänelle paljastanut.
Tiesihän Sanelma, että Sorjon oli helppo sytyttää naisten mielet. Hänen ei tarvinnut muuta kuin ojentaa kätensä ja ottaa heidät, kuin puusta kypsän hedelmän. Semmoinen hän oli!
Mutta tarina laitakaupungilla asuvasta rakastajattaresta ja »Jaakon veljenpojasta» oli varmaankin keksitty hänen paulakseen. Olihan Toini kertoessaan kaikenaikaa pitänyt häntä tarkasti silmällä, ja oli kuin olikin — voittanut pelin.
Kuinka harmillista!
Oliko hän tosiaankin niin yksinkertainen, että kuka tahansa… Ei, ei niin, mutta hän oli ollut niin kauan siellä maalla, niin toisenlaisten ihmisten parissa. Kuinka hän olisikaan osannut pitää varaansa.
Samassa hänen mieleensä iski kuin salama: Sorjo on tullut! Hän on tässä kaupungissa. Joku noista harmaista tahi punertavista taloista sulkee seinäinsä sisälle hänet.
Sanelma puki kiireesti ylleen. Heidän täytyi nyt tavata. Hän kulkisi katuja aamusta iltaan, kunnes suotuisan sattuman avulla vihdoin löytäisi hänet.
Ja yht'äkkiä tuli mieleen pikaisen jälleennäkemisen varmuus, ja sen tuottama riemu valoi elähyttävää voimaa kautta riutuneen olemuksen.
Hän tunsi itsensä niin reippaaksi tänään, terveemmäksi kuin pitkään aikaan, kulkiessaan katuja pitkin ilman kiirettä ja päämäärää, hengittäen vain raitista ilmaa ja odotellen suotuisata sattumaa.
Ajatuksetkin kuljeksivat omia teitään; Sanelma katseli kuvaansa näyteikkunain suurista laseista. Muuttunut hän oli entisestään ja vanhentunut. Tuntisiko toinen häntä enää?
Levoton odotus sai sydämen kiihkeästi sykkimään. Eikö tämä ollut kuin edeltäpäin järjestettyä! Sorjo tänne samalla kertaa kuin hänkin, ja vielä piti Toini-rouvankin tietoineen tulla valmistamaan häntä tätä tapaamista varten.
Nyt hän ensi-kerran kohtaisi hänet vapautumisensa jälkeen. Hän saisi puristaa hänen käsiään ja katsoa häntä silmiin tuntematta tunnossaan syyllisen tuskaa.
Kun hän nyt ajatteli tapahtumia Koskelassa ja kaikkea viime aikoina sattunutta, tuntui kaikki kuin näkymättömän käden järjestämältä. Olivatko heidän yhteiset toivomuksensa vuosikausien kuluessa järjestäneet tämän? Kukapa tietää. Ihmeellisesti ovat asiat selvinneet, aivan kuin edeltäpäin laaditun ohjelman mukaan.
Ilta jo hämärsi. Liike kaduilla vilkastui. Tehdastyöläiset kiiruhtivat koteihinsa, sanomalehtipojat tiedoittivat äänekkäästi myytäviään.
Sanelma oli istahtanut puiston penkille mielessään horjumaton varmuus:
Sen täytyi tapahtua tänään.
Hän tähyili väkijoukkoon, tuoltapäinkö hän tulisi vaiko tuolta? Valot syttyivät, väkeä kulki hänen ohitsensa, kullakin oma kiireensä. Kukaan ei huomannut lehmuksen alla yksinäistä istujaa.
Siiloin se tapahtui, ihme, jota hän oli odottanut! Sanelma syöksähti tulikuumaksi. Sitten hänen tuli kylmä. Valehtelivatko silmät, eikö se todellakin ollut hän!
Oli! Tuhansien joukosta hän tuntisi tuon vartalon, tuon käynnin toisten kulkijain seasta, hatun ja hiuskiharan.
Hän kävelee kuin kutsuttuna häntä kohti, heilauttaa keppiään ja viheltelee hiljaa. Sanelma nousee ja astuu muutaman askeleen vastaan. Sorjo kävelee mietteissään, on jo vähällä sivuuttaa hänet, samassa kääntyy toki, huomaa ja ilostuu:
— Rouva Päteväkö? En ollut tässä hämärässä tunteakaan.
Sanelman huulet vavahtivat, ja etsien hänen katsettaan laski hän kätensä ojennettuun käteen.
Sorjo Valtonen puristi sitä hilpeän tuttavallisesti.
— Hauska tavata, mitä nyt kuuluu Koskelaan?
Sanelma katsoi syvälle vihervänruskeisiin silmiin, ikäänkuin etsien niiden pohjaa, ja hetken viivyttyä tuli vastaus vakavasti:
— En tiedä. En asu siellä enää!
Sorjo Valtonen loi katseensa alas ja huomattava varjo levisi hänen nuorille, iloisille kasvoilleen. Tuokiossa tuntui tilanne hänelle selviävän.
— Poissako kotoa?
Sanelma oli odottanut iloista hämmästystä.
Hänen kätensä irtausi Sorjon kädestä, pudoten hervottomana alas.
— Eiköhän olisi ollut viisainta jäädä?
— En mene enää takaisin.
Tuokion äänettömyys. Sitten Sorjo Valtonen taas hymyili ja oli entisellään. Hänen kasvonsa eivät ilmaisseet mitään.
— Vai niin, vai niin. Te varmaan ette alunpitäenkään oikein sopineet toisillenne, vai kuinka? En todellakaan odottanut sen kehittyvän siihen suuntaan. Luulin, että olisi mennyt edelleenkin entiseen tapaan.
Sanelmalla ei ollut mitään sanottavaa. Tuli pitkä, painostava äänettömyys, jonka Sorjo viimein katkaisi omalla luontevalla tavallaan:
— Kuinka voivat Aili ja Poju? Hyvinpä kai, terveitä, kuten aina ennenkin. Ovat varmaan kasvaneet paljon sitten viime näkemän.
Sanelma vastasi jotain, mitä lienee vastaillutkaan, mutta eihän toinen sitä varten kysynytkään. Sitten puhuttiin vielä tovereista, jotka odottivat ravintolassa. Siitä Sanelma sai ymmärtää hänen täytyvän mennä!
Lyhyt, merkityksetön kädenpuristus, ja hän oli poissa — poissa!
Sanelma kulki katua ylös, toista alas, ajattelematta, tuntematta mitään. Hänen korvissaan kuului humina kuin kaukaisen kosken pauhu.
Ilta pimeni.
Kuka hän oli, mitä etsi? Kuuluiko soiton säveleitä kaukaa?
Tuttu varjo liukui tuossa hänen sivullaan. Sanelma pysähtyi, mutta huomasi vaan oman kuvansa näyteikkunan himmeässä kuvastimessa.
Päässä tuntui polte, rinnassa viiltävä kipu.
Oliko siinä katuristeyksessä kaksi lasta? Tyttö veti kädestä pientä veljeään.
— Aili ja Poju!
Kotiin… kotiin…
Sanelma horjahti, silmissä musteni. Hän painui vasten kylmänkosteata kiviseinää.
Sitten tunsi hän kuinka joku kiirehti tukemaan, estäen hänet vaipumasta katuun. Voimakkaat kädet nostivat hänet vaunuihin, jotka äänettömästi vierivät pois.
16.
Puolenyön aikaan tuli Sanelma tuntoihinsa. Kummeksuen katseli hän ympärilleen.
Missä hän oli? Lamppu valaisi heikosti tumman varjostimen takaa. Kaikki oli hohtavan valkoista hänen ympärillään, peitteet, pielukset ja varjostin vuoteen edessä. Koko huoneen sisustus oli valkea. Yhtään ihmistä ei näkynyt. Oliko hänet jätetty tänne yksin?
Päätä poltti, suuta kuivi, hengitys puhaltui hehkuvan kuumana ulos.
Kylmä väristys kulki kautta ruumiin, alkaen jaloista, kohoten kohti sydäntä ja päätä. Se oli kuin jäisen käden sively. — Silmiä raukaisi, luomia poltti ja kirveli, oli mahdotonta enää avata niitä.
Kello löi käytävässä. Sanelma koetti laskea lyönnit, mutta uupui kesken ja vaipui horteeseen.
Tuossa vierellä oli istuvinaan Greetta-täti.
— Lapsukaiseni, oletko valmis lähtemään?
— Enkö olisi, Greetta-täti, kunhan sinä vaan tietäisit mitä minulle on tapahtunut!
Greetta-täti pudisti murheellisena päätään ja hävisi hämärään.
Valkopukuinen sairaanhoitajatar lähestyi vuodetta ja asetti viillyttävän kääreen Sanelman polttavalle otsalle. Potilas vaipui keveään uneen.
Sanelma kulkee himmeästi valaistua yöllistä katua seuraten Sorjoa, joka yksinäisenä astelee tietään. Hän on omissa mietteissään eikä huomaa toista, joka kuulumattomin askelin kulkee hänen rinnallaan. Hän puhelee jotain itsekseen. Sanelma kuulee hänen mainitsevan nimeään.
— Mitä hän tahtoo minusta, hänen katseensa ei anna minulle rauhaa.
Sorjo vetelee pitkiä sauhuja savukkeestaan. Hän näyttää olevan huonolla tuulella: mikä hirtehinen olikaan heidät yhyttänyt täällä äsken. Se pilasi hauskan illan.
— Niin, mitä hän oikeastaan tahtoo minusta? Katsoi kuin tukea ja turvaa hakien, silmissä kyynelten jäljet. Niissä kuvastui toivo ja vakava luottamus, niinkuin täytyisi kaiken vielä olla entisellään.
Sorjo katselee taakseen ja sivulleen. Hänen on paha, kiusallinen olla, aivankuin joku seuraisi häntä, niinkuin noiden silmien hurmahenkinen katse lepäisi yhä hänen yllään.
— Mikä kiusallinen sattuma! kuulee Sanelma hänen sanovan. — On sääli nuorta naista. Olisiko mahdollista, että tuo pieni viaton leikki olisi johtanut tähän. Epäilemättä. Tuollaiset naiset, kuin Sanelma, eivät osaa ottaa elämää yksinkertaisesti. He tekevät sen työlääksi, monimutkaiseksi, vaivaksi itselleen ja muille. He eivät laske mitään, eivät ota mahdollisuuksia lukuun. Eiväthän tunteet ole ikuisesti kestäviä. Pitihän hänen toki ymmärtää, että en minä siinä mitään sellaista ajatellutkaan. Olihan Sanelma toisen oma. Siitä sellaisestahan tulee aina niin paljon ikäviä seurauksia, inhoittavia selkkauksia, oikeuskäyntejä ja juorupuheita. Riidellään lapsista ja pesän omaisuudesta… Kaikki tuo on niin ikävää ja tympäisevää. Olisihan Sanelman pitänyt tietää.
Sorjo kohauttaa olkapäitään, vetäsee pitkän henkisavun ja puhaltaa sen hitaasti ulos. — Sanelma säläsi huonosti tunteitaan. Mies, jolla oli taipumusta mustasukkaisuuteen, pääsi pian asian perille ja siitä syntyi tuo kiusallinen jälkikohtaus Koskelassa sen hauskan illan jälkeen, jonka he viimeksi olivat yhdessä viettäneet. Herra Pätevä osoitti mieltään omalla kömpelöllä tavallaan. Oli vastenmielistä muistella sitä.
Sorjo Valtonen kohauttaa jälleen olkapäitään. Hän tuskin muistaa koskaan kokeneensa mitään niin noloa ja harmillista. Johan hän päätti sen silloin, että siihen se saisi jäädä.
Tiesihän sen, että Sanelma odotti. Mutta parempi näin hiljalleen totuttautua siihen, mikä kumminkin kerran on kestettävä.
Sanelman rinnassa oli tukahduttava tunne. Hän teki ankaran ponnistuksen siitä vapautuakseen ja heräsi.
Ketään ei näkynyt.
Missä oli Sorjo? Aivan varmasti hän oli nähnyt hänet, kuullut hänen äänensä ja hänen askeltensa kaiun autiolla kadulla… Kuinka kummallista: hän oli täällä huoneessa ja kumminkin siellä ulkonakin.
Sanelman korvissa suhisi, silmissä hämärsi, tuntui kuin häntä kiidätettäisiin lentokoneella ilmojen halki. Tuokion oli hän tuntematta, tietämättä mitään.
Sitten havahtui hän taas, kuullessaan askeleita ja hiljaista puhelua. Joku kulki hänen ohitsensa. Sanelma tunsi Sorjon, joka jatkoi äskeistään:
— Täytyy tunnustaa, että olin vahvasti kiintynyt Sanelmaan. Hänellä oli erikoisuutensa — niin, on ihmisiä, joilla on kyky tunkeutua toisen ajatuksiin vielä silloinkin, kun heitä ei erikoisesti halua muistaa, vielä silloinkin, kun heidän paikkansa on jo luvattu muille.
Sorjo olisi tahtonut vapautua mietteistään ja ajatella muuta, mutta se ei ottanut onnistuakseen. Sanelmakin halusi erota hänestä ja juosta tiehensä, vapautuakseen hänen ajatuksistaan, mutta joku käsittämätön voima pysytti häntä tässä edelleen.
— … ikäänkuin olisivat ainoat, kuulee hän Sorjon jatkavan, — ainoat yksin-oikeutetut, niinkuin muita ei olisi eikä tarvittaisikaan…
Hän hymähtää väsyneesti, heittää maahan palavan savukkeen, joka siinä pimeässä kiiluu vielä hetken hänen mentyäänkin.
— … ihminen tarvitsee yhä uusia, uusia vaikutteita, sitä varten täytyy meidän tulla kosketukseen toisten kanssa. Taiteilija tarvitsee hengelleen alinomaa uutta virikettä, voidakseen tehdä luovaa työtä. Onko siinä mitään vääryyttä? Ihmiset, jotka sanovat niin, ovat typeriä, heiltä puuttuu elämisen taito, he eivät osaa ottaa eivätkä antaa.
Sanelma kuulee niin selvästi sanat ja näkee sammuvan savukkeenpätkän kiiluvan vielä katuvierustalla.
Korkeasta ikkunasta kajotti jo syksyisen aamun harmaja valo. Sanelma heräsi selkeään tajuntaan ja huomasi joutuneensa sairashuoneelle, muistamatta miten ja milloin. Eilispäivän ja yön kokemukset sekoittuivat toisiinsa muodostaen yhden ainoan epämieluisan tunteen, jonka yksityiskohtia hän ei vielä kyennyt itselleen selventämään. Hän koetti kaikin voimin pysyä hereillä, jotta ei enää joutuisi ahdistavien unien verkkoon.
17.
Päivät ja viikot olivat kuluneet, Sanelma oli alkanut mukautua nykyiseen elämäänsä hiljaisessa yksityishuoneessa suuren salin vierellä. Sairaalan elämä tuntui tekevän hänelle hyvää.
Nuo valkeat huonekalut ja siniset seinät, valkopukuiset hoitajattaret ja lääkäri valkeassa mekossaan, kaikki ne rauhoittivat hänen kiihtynyttä hermostoaan.
Kuumemittari osoitti jo kolmatta päivää normaalilämpöä ja Sanelma tunsi ruumiinsa päivä päivältä hiljalleen tervehtyvän.
Merkillistä! Hän oli epätoivoissaan jo luullut toivoneensa kuolemaa, kumminkin tuntui toipuminen suloiselta ja herätti hänessä ihmeellisen mielihyvän tunteen. Oliko se yksinomaan vain lasten tähden? Eikö hänessä itsessäänkin piillyt vielä elämisen halu, vaikka luuli sen jo kadottaneensa? Tiesikö ihminen aina itsekään, mitä tahtoi! Työläs on tulkita omaa sydäntään.
Hänen ympärilleen ovat ystävät koonneet kaikkea hyvää, hedelmät ja herkut kaikenlaiset. He ovat ympäröineet hänet kukkasin — punaisin kukin… Sattumako vain oli tuo punainen väri, vai uutta elämääkö hänelle niin ennusteltiin!
Kuinka hyviä ihmiset sentään olivat hänelle olleet. Kaukaisetkin tuttavat asian kuultuaan olivat rientäneet tänne lohduttamaan.
Sekin Tapion rouva. Sanelma oli kerran nuorena tyttösenä antanut soittotunteja hänen lapsilleen. Tuo punainen ruusu, johon oli äsken puhjennut kolmas kukka, oli häneltä.
— Kukapa sitä olisi uskonut, sanoi rouva Tapio, että sinunlaisesi naisen osalle tulisi niin paljon kärsimyksiä. — Joku toinen minusta olisi paremmin ansainnut… Kuinka sinä tulitkaan sen kunnottoman miehen tuttavuuteen?
— Älkää, täti hyvä, syyttäkö häntä noin, oli Sanelma sanonut, onhan sitä vikoja minussakin ja kukapa sen tietää…
Toinen teki torjuvan liikkeen ja lausui keskeyttäen:
— Olen minä kuullut…
— Mutta jospa minäkään en ole ollut sellainen kuin olisi pitänyt, tarkoitan että alkusyy voi ehkä sittenkin olla minun, yritteli Sanelma.
Toinen hymyili ymmärtäväisesti hyväksyen:
— Tuo on sinussa kaunis piirre, Sanelma. Niinpä, niin, kukapa meistä täydellinen lienee, mutta sittenkin…
Sanelma huomasi vain kohoavansa rouva Tapion silmissä. Hän ei tullut asiaan enempää kajonneeksi, vaikka tuntui että olisi pitänyt. Asia oli vaivannut häntä yksin ollessaan. Tässä tapahtui ehkä sittenkin vääryys.
Ja sitä miettiessä siirtyivät ajatukset Koskelaan. Mielikuvituksissaan hän näki kosken rannalla istuvan yksinäisen miehen, väsähtäneen ja rauenneen, ihmisten tuomio harteillaan, sydämessään sanoin kuvaamaton tyhjyys. Siinä istuu hän vielä kauan sen jälkeen kun äänet sahalta ovat vaimenneet ja työmiehet koteihinsa kiiruhtaneet. Mutta hänellä ei ole kiirettä mihinkään, ei kukaan odota häntä, ei kukaan kuulosta tulevaksi. Autio on koti ja yksinäisen miehen sielussa asuu jäytävä tyhjyyden ja orpouden tunto. Eikä ole ketään, joka häntä lohduttaisi, ei yhtäkään osaaottavaa ystävää. Kukaan ei kukita hänen tietään. —
Näin pitkälle oli Sanelma jo tullut ajatuksissaan, kun hän havahtui ja tunsi olevansa joutavan hentomielinen. Itsessäänhän sen oli syy. Kukaan toinenkaan ei olisi voinut tehdä toisin kuin hän, Sanelma, teki. Omapa on syynsä, että ei ollut lohduttajia. Semmoinen kuin se aina oli, yksinäinen, suljettu luonne. Tiesi hänestä, tokkopa tuo välittikään.
Mutta ei Sanelma sittenkään saanut kunnolleen rauhaa. Tuntui vääryydeltä antaa ihmisten soimata Marttia: eihän syy sittenkään ollut yksin hänen. Olihan siitä osa hänen itsensäkin, tosin niin toista laatua, mutta kumminkin —
Tästälähin täytyy tehokkaammin puolustaa Marttia. Täytyy sanoa rouva Tapiollekin. Ihmiset menevät yli rajojen tuomioissaan. Liian ankarasti ovat hyökänneet yksinäisen miehen kimppuun.
Kuului kellon lyönti. Vierastunti oli alkanut ja käytävästä kuului useita vieraita askeleita. Tänään oli määrä yhdessä tulla Toinin ja rouva Tapion. Sanelma kuunteli ja odotti.
Ovelle koputettiin.
Mutta tulija olikin sairaanhoitajatar.
Hän laski ihastuttavan ruusuvihkon Sanelman helmaan. — Melkein voisi kadehtia rouvaa, niin sanoi, hymyili herttaiseen tapaansa ja meni.
Mistä tällaiset kukat?
Hänet oli ystävyyden osoituksin yllätetty jo useat kerrat, mutta tässä piili jotain, joka sai hänen kätensä vapisemaan.
Hän piteli kädessään pientä suljettua kirjekuorta. Oli mahdotonta erehtyä tuon käsialan suhteen. Tunsihan Sanelma sen. Hänen sydämensä kiivas lyönti oli vähällä salvata hengen.
Niin oli kuin olisi hän itsekin lähellä täällä jossain näkymättömänä, kuin voisi hän millä hetkellä tahansa astua piilostaan hymysuin ja silmän pohjassa ilakoiva veitikka: tulinpas, tulinpas, kun lupasin; suotta sinä Sanelma olet minua epäillyt!
Sanelma painaa kukat kasvojaan vasten. Sametinhienot, tuoksuvat terälehdet koskettavat huulia, silmiä ja otsaa kuin armaan käden hyväily. Juovuttava onnen huuma hulvahtaa hänen ylitsensä. Kaikki tämä on kuin ihanin uni, ja kuitenkin tosi. Sorjo on kuin onkin vihdoinkin tullut takaisin.
Lieneekö ollut kukkien voimakas tuoksu vaiko äkillinen, yllättävä ilo, joka niin uuvutti voimat ja raukaisi ruumiin. Tuskin jaksoi pitää auki silmiään. Sanelma meni vuoteeseen ja antautui kokonaan ihanan tunnelmansa valtaan kunnes unonen tuli ja levitti pehmeän hämärän hänen ympärilleen.
Sanelma nukahti kuin jouluilloin, lapsena ennen, kun kynttilät vielä ovat kirkkaimmillaan ja ilo kohoaa korkealle katon rajaan. Mutta hänen riemunsa mitta oli täysi, eikä pieni sydän voinut vastaanottaa enempää.
18.
Ilta oli jo pitkälle kulunut, kun Sanelma viimein heräsi ja luuli uneksineensa äskeisen. Mutta heti hän huomasi kukat, jotka hoitajatar hänen nukkuessaan oli asettanut vesiastiaan. Puna kohosi hänen kasvoilleen. Tottahan se sittenkin oli!
Kuinka tämä oli kummallista! Sorjo muisteli häntä vielä — ja tällä tavalla! Olisiko hän käsittänyt väärin silloin tavatessa, olisiko ollut kiireissään ja siksi niin kummallinen! Olkoon miten oli, mutta jotakin siitä entisestä täytyi olla vielä jälellä hänen sydämessään.
Hänen käteensä osui kirjekuori, joka oli levännyt hänen povellaan.Hellien hän aukasi sen ja luki käyntikortista:
»Sanelma rouva!
Palatkaa takaisin Koskelaan. Kaikki voi vielä kääntyä parhaaksenne,olen vakuutettu siitä.
TeidänS.V.»
Sanelma luki sanat vielä kerran. Oliko hän tajuissaan? »Palatkaa takaisin, palatkaa takaisin», kertasi hän itsekseen. Kortti putosi hänen käsistään. Pää painui voimattomasti tyynyyn.
Kuume kohosi yöksi. Sanelma valvoi, luullen sydämensä jo vihdoinkin väsähtävän. Tunnit kuluivat. Kello käytävässä ilmoitti ajan kitsaan kulun. Rinnassa tuntui huojentamaton, viiltävä tuska. Kohtalo seisoi vierellä, kädessään tulinen ruoska, eikä sen tieltä päässyt minnekään pakenemaan.
Kuume yltyy yhä. Päivät kuluvat ja yöt. Kipu ei lakkaa. Potilas ei vastaa kyselyihin eikä selitä mitään tilastaan, painaa vaan kasvonsa syvälle pielukseen ja vaikeroi hiljaa. Häntä ei ymmärrä kukaan.
Sanelman mielessä askaroi lakkaamatta yksi ainoa ajatus, kysymys, jota hän ei kykene itselleen selvittämään: Miksi oli Sorjo ne kukat hänelle lähettänyt? Minkätähden hän ei jättänyt häntä rauhaan, koska hän ei välittänyt hänestä enää?
Oliko hänen tarkoituksensa pilkata häntä ja haavoittaa vielä enemmän, vai tunsiko hän ehkä itsensä syylliseksi ja näin hyvittäen tarjosi hyvän neuvon, vai säälikö hän hänen kohtaloaan?
Voittamaton, karvas katkeruus kohosi tukahuttavana kurkkuun. Hänen mielessään kyti epätoivoinen, voimaton viha.
Lääkäri kummeksui odottamatonta käännettä potilaansa tilassa. Hän kielsi vieraskäynnit ja kaiken yhteyden ulkomaailman kanssa, arvellen niiden vain häiritsevän sairasta ja hidastuttavan hänen toipumistaan.
19.
Rakas Greetta-täti!
Olet vannaankin kummeksinut pitkäaikaista vaitioloani. — Päätin etten ilmoittaisi mitään itsestäni, ennenkuin voisin tehdä sen iloisin mielin. Apea mielialani ei tuota hauskuutusta kenellekään. Mutta vaikka en vieläkään tuota sinulle iloa kuten tahtoisin, rakas Greetta-täti, tulen kumminkin luoksesi, koska en enää jaksa olla ilman Sinua.
Minä tulen Sinun turviisi tuskineni, taakkoineni, murheen ja epätoivon ahdistamana, koska tiedän sinulta riittävän hiukkasen lämpöä minullekin. Sinulla on niin paljon rakkautta osattomille ja tarvitsevaisille jakaa, ja mitä runsaammin Sinä hyvyyttäsi jakelet, sitä enemmän sinulla sitä on. Minä olen lyöty, muserrettu, hyljätty ja petetty monin kerroin. Minun ympärilläni on pimeys paksuna, läpäisemättömänä muurina, minkä saartamana minä värjötän vilussa. Olen vajonnut syvyyksiin; ylös en jaksa ja pohja jalkojeni alta yhä pakenee. Juuri kun luulen, että alemmaksi en enää voi tulla, kohtaakin minua taas uusi isku ja painaa yhä syvemmälle tähän mustaan, tarttuvaan liejuun.
Rakas Greetta-täti! Mistä tämä pimeys? Ovatko taivaan valkeatsammuneet, vai minun silmänikö ovat kadottaneet kyvyn niitä havaita?
Olen hyvin sairas, en jaksa enempää. Anna minulle lohdutuksen sana, josSinulla vielä sellainen minunlaiselleni löytyy! Auta minua, jos voit!
Sinuun luottavaanelma.
20.
Rakas lapsi!
Muistele vaan kuningas Davidin sanoja: Vaikka minä vaeltaisin pimeässä laaksossa en pelkäisi mitään pahuutta, ettäs olet kanssani: Sinun vitsas ja sauvas tukevat minut. Vaikka vielä minun ruumiini ja sieluni vaipuisi, niin sinä olet minun osani ja minun sydämeni uskallus.
Herra kutsuu sinua, Sanelma. Oi, älä anna Hänen enää kauemmin odottaa.Riennä Golgatan ristin juureen, laske sinne taakkasi ja kumarruKaikkivaltiaan kasvojen eteen! Hän ottaa sinut vastaan sellaisena kuinolet, erheinesi, suruinesi. Hän on kirkastava Sinun järkesi näkemäänHänen johdatustaan. Lapsi-kulta! Mustat pilvet peittävät päivän, muttakun ne haihtuvat, olet näkevä Herran auringon entisessä kirkkaudessaan.
Ole turvassa, lapseni, pian valkenee.
Kannan Sinut rukouksissani joka päivä Korkeimman kasvojen eteen.
Greetta-tätisi.
J.K. Olen kuullut, että Martti on kokonaan lopettanut ryypiskelemisen. Hän on sulkeutunut kotiinsa, uurastaa vain työssään ja karttaa ihmisten seuraa. Vapaahetkensä hän viettää kosken rannalla yksin; luulen että hän suree.
Sanelma oli jo päässyt sairaalasta, kun Greetta-tädin kirje saapui. Se antoi hänelle uutta ajattelemisen aihetta ja tuntui yhtä käsittämättömältä kuin kaikki muukin, kuin koko tämä nykyinen elämä. Hän ei todellakaan ymmärtänyt minne häntä »kutsuttiin», minne häntä »odotettiin». Mitä luuli Greetta-täti Jumalan häneltä vielä odottavan sen jälkeen kun hän oli menettänyt kaiken. Paljaaksihan hänet oli raastettu, köyhäksi ja vaivaiseksi. Olihan hän valmis seuraamaan Häntä ja ottamaan vastaan lohdutuksen, jota maailmassa ei enää löytynyt häntä varten. Ja miksi neuvoi Greetta-täti häntä Golgatalle? Eikö tuo paikka ollut muita, vaan ei toki häntä, paljon kärsinyttä, varten? Eikö tässä viimeaikaisessa elämässä ollut hänelle jo kylläksi pimeyttä ja tuskaa?
Uskoihan hän Jumalaan, olihan hän Häntä odottanut auttajana, pelastajana, joka poistaisi pimeyden, parantaisi haavat ja toisi tullessaan rauhan ja lohdun hänen sielulleen.
Greetta-täti ei varmaankaan hänen asemaansa oikein ymmärtänyt, — eikä ihmekään. Oli kumminkin niin lohdullista ajatella hänen esirukouksiaan, olihan siis olemassa edes yksi, joka ajatteli Sanelmaa ja vilpittömästi toivoi hänen hyväänsä.
Sanelma ryhtyi matkavalmistuksiin. Vihdoinkin kotiin lasten luokse! Kuinka hän oli toivonut sitä, mutta laimea oli hänen ilonsa nyt. Rahat olivat lopussa, tarpeita paljon. Martti ehkä olisi auttanut pulasta, mutta hänen puoleensa kääntyminen tuntui nöyryyttävältä. Kuitenkin oli niin vaikeata lasten tähden, jotka eivät olleet puutteeseen tottuneet.
— Marttiko surisi? Nytkö vasta! Myöhäistä, myöhäistä. Olisi tehnyt sen silloin, kun vielä oli aika toinen, kun kaiken vielä olisi voinut muuttaa ja järjestää toisin.
Sanelma huokasi. — Kuinka kummallista elämä sentään on!
Ja joskus pyrki kuin varkain tulemaan mieleen: entäpä jos teitkin väärin, jos sittenkin olisi pitänyt toisin menetellä, vielä kärsiä ja odottaa.
— Kituako kuoliaaksi, suuttui Sanelma, niinkuin joku toinen olisi hänelle sen sanonut, — siihenkö jäädä hävinneen kotinsa, onnensa raunioille nääntymään tuskaan ja häpeään. Se olisi ollut jo ihmisarvolle alentavaa; sellaista ei toki sentään voi vaatia keneltäkään.
Ja ikäänkuin omasta vakaumuksestaan voimaa saaden ryhtyi hän nyt reippaammin järjestämään matkalaukkuaan.
— Te saatte takaisin terveen ja iloisen äidin, oli hän kirjoittanut lapsilleen. Iloisuus tosin oli hänestä kaukana vielä, mutta täytyihän koettaa näytellä iloista, kunnes ilo ehkä joskus aikaa voittaen tulisikin.
Sillä vaikka hänen ruumiinvoimansa olivat palautuneet, vaivasi häntä alituiseen jokin epämääräinen, ahdistava tunne. Oli vaikeata päättää mistä se johtui, ruumiillistako se oli, vaiko sielun sairautta!
Hän ehti valmiiksi hyvissä ajoin. Parisen tuntia oli vielä iltajunan lähtöön. Sanelma heittäytyi sohvalle ottaakseen lyhyen unen yöllisen valvonnan korvaukseksi.
Hiljainen koputus ovelle sai hänet havahtumaan, juuri kun hän oli vaipumassa horteeseen. Sanelma kutsui tulijaa sisään, mutta huomasi samassa äsken lukinneensa oven.
21.
Vastahakoisesti hän nousi avaamaan. Nuorehko, pienenläntä naishenkilö työntyi tuttavallisena sisään. Sanelma muisti nähneensä nuo kasvot, äänikin oli tutunomainen, mutta mahdotonta oli sittenkään muistaa.
Naisella oli yllään kuluneet kengät ja virttynyt hame, puserona puolituhruinen yöröijy ja repeytynyt esiliina vyöllään. Hän katsoi Sanelmaa hajanaisesti hymähdellen:
— Katsot kuin et tuntisikaan; hyvät tuttavat oltiin ennen, muistathan toki!
Ja Sanelma muistikin samassa.
— Mitä ihmettä sinä nyt…
Mutta heti hän huomasikin tervehdyksensä sopimattomuuden.
— Anna anteeksi, Olga, tulit niin yllättäen! On hauska nähdä sinua, käy peremmälle ja kerro kuulumiset Kaartokoskelta! Äskettäinkö vasta kaupunkiin tulit?
Toinen ei hätäillyt. Hän antoi Sanelman istuttaa itsensä sohvaan ja odottaa.
Sanelma katseli kummeksuen vierastaan. Kovin oli muuttunut koulun rouva sitten viime näkemän. Hajanainen, puolitolkuton katse ja ihmeellinen ulkoasu! Tosin ei pukeutuminen milloinkaan kuulunut opettajan rouvan vahvimpiin puoliin, mutta sittenkin —!
— No, Olga, virkkoi hän keskeyttäen hiljaisuuden — kuuluuko mitään erinomaisempia?
— Sieltäkö Koskelta?
— Niin.
— En oikeastaan tiedä… Hänen sanansa olivat kuin unissaanpuhujan.
— Jotakin on vinossa, ajatteli Sanelma, ja molemmat vaikenivat ajatellen kumpikin omiaan.
Ja siinä muisti Sanelma miten hän kerran kesäisenä päivänä oli ollut vieraana Kosken kansakoululla. Olga-rouva kuletteli häntä navetat ja tallit, näytteli porsaat, vasikat ja kanat, selitti kiiltokarvaisten lehmiensä sukujuuret peripohjin ja jokaisen yksityiskohdan karjataloudessaan, huolimatta siitä, että toinen asioita tuntemattoman laimeudella kuunteli hänen puhettaan. Hiukan lapsellinen ja yksinkertainen tämä Olga aina oli ollut, mutta hyvä ihminen ja kelpo emäntä pienessä kodissaan. Sanelmaa, Koskelan rouvaa, oli hän aina kunnioittanut ja ihaillut, silti työntymättä liiaksi hänen lähelleen. Sanelmalla oli tapana toisinaan pistäytyä hänen luonaan tuottaakseen toiselle iloa ja antaakseen Olgalle tilaisuuden tehdä vastavierailun Koskelaan.
— Et sinä taida tietääkään, aloitti vieras vihdoin, kirvoitellen ääntä kurkustaan. — Mistäpä sinä sen tietäisit! Olen nyt täällä hieromaopissa ollut jo viikon pari.
— Kaikkia! Heikkisikö nyt tarvitsee hierontaa…?
— Mitä siitä. Olen jättänyt…
— Heikinkö? Entä koti?
— En tiedä, siellä ovat.
— Ja lapset…?
— Kotona.
— Kauheata! Olga, ethän sinä myötämöisin…
Olga näytti ottavan pahakseen.
— Sen tein. En voinut muuta.
— Oletko ihan varma, että et voinut?
— Sinäkö sellaista kysyt minulta!
Sanelma vaikeni hämmentyneenä. Oikeassahan Olga oli viskatessaan hänelle kysymyksensä takaisin.
Mutta hänen asiansa olivat ilmeisesti suistuneet oikealta tolaltaan. Sanelma tunsi tarvetta puuttua niihin ja, jos mahdollista, järjestää ne parhain päin.
— Mitä nyt aiot? virkkoi hän hetken kuluttua.
— Kunhan tässä vaan pääsisi alkuun.
Olga huokasi syvään. Toinen saattoi helposti huomata, että vaikeuksia oli hänkin jo kokenut.
— Otan näet oppitunteja eräältä hierojalta täällä, ja harjaannuttuani ammattiin ja kun itse saan potilaita, otan luokseni nuorimmat lapset…
Sanelma katseli häntä silmissään suru ja sääli.
Toinen tunsi osanoton ja jatkoi herkistyen:
— Puutteellistahan tämä on, varsinkin nyt alussa. Asun erään torikaupustelijan luona ja saan tuskin syödäkseni. Ikävä on lapsiakin, niin kovin on ikävä.
Olga pyyhki silmiään.
— Montako lasta teillä olikaan?
— Viisi.
Sanelma nousi äkkiä ylös.
— Jumalan tähden, Olga, tule toki järkiisi! Sinulla ei ole oikeutta jättää heitä!
Toinen heitti häneen kalsean katseen.
— Hyvähän sinun on sanoa…
— Olga hyvä, ajattelen sinun parastasi ja etenkin lasten!
Mutta Olga-rouva nousi kiivastuen ylös ja hänen kasvonsa vavahtelivat hermostuneesti.
— En tullut kuulemaan opetuksia sinulta tässä suhteessa, et sinä kelpaa toista opettamaan… Ja hyvähän sinun on sanoa, kun itselläsi ovat lapset mukanasi. Luulet kenties olevasi minua paljoakin parempi, mutta ero meidän välillämme on oikeastaan vaan siinä, että sinun miehesi oli jalomielinen ja antoi sinun ottaa lapset ja määräsi vielä rahallisen avustuksen, minulle ei annettu mitään —.
Sanelma koetti malttaa mielensä. Häntä oli satutettu arkaan kohtaan, mutta tämä ihminen oli sairas ja ilmeisesti avun tarpeessa, siksi koki hän tyynesti kestää hyökkäyksen ja aloitti uudelleen:
— Puhukaamme nyt rauhallisesti, Olga hyvä, ehkä tässä nyt keksitään keino sinullekin! Mutta ensin pyydän, että sanot minulle suoraan, minkätähden lähdit kotoasi?
— Saman kysymyksen voisin esittää minä sinulle.
— Pitäisihän sinun tietää, tiesihän sen koko kylä, sanoi Sanelma arvokkaasti.
— Tiesinhän minä tuon, mutta tiedänpä sen lisäksi vielä muutakin; hän hymyili jo lauhtuneena ja läheten Sanelmaa puheli puoliääneen: — tiedän muutakin, kuten jo sanoin ja ymmärrän sinua varsin hyvin. Minä tulinkin luoksesi toivoen, että kerrankin löydän ihmisen, joka ymmärtäisi minuakin. Olemmehan kumpikin kokeneet samaa.
Sanelman kalpeat kasvot sävähtivät tulipunaisiksi. Hän tapaili vastausta, löytämättä sitä. Hermosairas nainen seisoi tuossa kohtalotoverina hänen edessään, vetäen esiin syitä, joita ei hän itsekään ollut itselleen tohtinut myöntää, ja kumminkin oli tämä osaltaan oikeassa, sitä ei voinut kieltää.
Olga istui hänen viereensä, lähelle aivan, ja jatkoi puhettaan:
— Katsos, se on se Heikki minua niin paljon vanhempi ja muutenkin niin kummallinen, elää elämänsä aivan kuin puoliunessa. En minä enää jaksa sen kanssa! Pitäisihän sinun se ymmärtää, että ei sitä, ellei rakasta, jos esimerkiksi olisi joku toinen…
Mutta juuri tämä yhtäläisyys tuon yksinkertaisen olennon kanssa, joka herätti hänessä vain syvää surkuttelua, saattoi hänen mielensä kuohuksiin. Tuo raukka rikkeimine yönuttuineen uskalsi kajota hänen pyhimpäänsä, tohti vetää hänet rinnalleen kaltaisekseen! Juuri tuo rinnastus ja vertailu synnytti hänessä voittamattoman vastenmielisyyden tunteen.
Ja Olga-rouva, joka odotti soveliasta hetkeä huojentaakseen sydäntään kertomalla oman tarinansa toiselle, joka itsekin samaa kokeneena ymmärtäisi kaiken, ällistyi sanomattomasti sitä uutta käännettä, minkä heidän keskustelunsa nyt äkkiarvaamatta sai.
Sanelma, jolta aina ennen oli riittänyt myötätuntoa ja ymmärtämystä jokaiselle kärsivälle, oli nyt kylmä kuin jää. Armottomasti hän osoitti ovea ja pyysi vierasta jättämään hänet rauhaan, varoittaen häntä vasta puhumasta moisia tyhmyyksiä.
Olga oli ällistynyt. Ovelle hän vielä seisahtui katsellen Sanelmaa vetistävillä silmillään.
— Heitä hullutukset ja mene kotiin lastesi luo! Tänä iltana, tänään iltajunalla, ymmärrätkö? Muuten täytyy minun puuttua asiaan.
— Sinunko?
— Voit uskoa, että sen teen.
— Entä sitten sinä, Sanelma, minnekä sinä?
— Jumala sen tietää, sanoi toinen hiljaa, sulkiessaan oven hänen jälkeensä.
Mutta yksin jäätyään hän jo katui kovuuttaan ihmetellen itsekin äskeistä pikastumistaan.
Sekavin, ristiriitaisin ajatuksin asteli hän huoneessa. — Minun täytyy tehdä jotain, minun täytyy toimia hänen hyväkseen, muuten käy hullusti. Täytyy saattaa omaisten tietoon hänen olinpaikkansa ja saada heidät hakemaan hänet täältä pois.
Mutta eihän hänen sopinut esiintyä ilmiantajana, hänen, jolla oli sama…
Sanelman sormet puristuivat syvälle pehmeisiin kämmenpohjiin. Teki kipeätä, mutta ruumiillinen kipu huojensi hiukan kirveltävää mieltä.
— Ei, minä kirjoitan Greetta-tädille, ja tänä iltana vielä. Hän saa toimittaa kotiinsa eksyneen lampaan.
»Entä sitten sinä, Sanelma…?»
— Jumala sen tietää, kertasi hän äskeisensä, kokosi tavaransa ja valmistautui lähtemään asemalle.
22.
Sanelma valvoo jo neljättä yötä sairaan tyttönsä vuoteen ääressä.
Heti kotiin palattuaan oli hän huomannut lapsen tällävälin silminnähtävästi heikontuneen ja muutamien päivien kuluttua oli tämä kokonaan kääntynyt vuoteen omaksi.
Lasta painoi ylivoimainen suru. Sanelma oli sitä aavistellut, oli pannut parhaansa korvatakseen puuttuvan, mutta samalla salaisesti tuntien voimattomuutensa. Lapsi kaipasi isää…
Sairas oli päivä päivältä huonontunut. Hengitys lyheni, poskilla paloivat hehkuvanpunaiset täplät ja suurenneissa silmissä oli kumman kostea kiilto.
Tuskallisen levottomana seurasi Sanelma taudin menoa, mielessään aavistus, johon hän ei uskaltanut totuttautua, mutta jota hän ei voinut karkoittaakaan. Viimeisinä öinä ei hän ollut hetkeksikään uskaltanut ummistaa silmiään.
Syysmyrsky ulkona riehuu ja temmeltää. Pieni asumus lakeuden liepeellä tuntuu tuulen käsissä vavahtelevan.
Ja yössä istujan herkistynyt korva kokoaa tarkoin ulkoa tulevat äänet. On kuin joukko hornanhenkiä valloilleen päässeinä pitäisi hurjaa iloaan öisessä pimeydessä yksinäisen talon ympärillä.
Kattohirret rusahtelevat, savupiipussa viheltää vihuri ja nurkissa ryskyy niin kuin olisi koko rakennus kohta hajoamassa suuren jättiläisen syleilyssä.
Sanelma kääntää varjostimen syrjään. Lamppu valaisee kirkkaasti nukkuvan kasvot. Kuinka tuskaisena hän onkaan katsellut tuota suurta sinipunervaa täplää, joka ensin ilmestyi kaulaan, kohoten yhä ylemmäksi, peittäen toisen posken ja ulottaen rajansa vihdoin ohimoon saakka aina vaalean tukan rajaan.
Sairas heräsi samassa ja kuumehoureisen rajuin voimin kohottautui istualleen. Hänen etsivä katseensa harhaili kautta huoneen.
— Mitä Aili nyt?…
Tyttö naurahti.
— Nyt minä tiedän, isä on mennyt minulta piiloon.
Sanelma katsoi lasta, silmissään tuskainen neuvottomuus.
— Näinhän minä isän, puheli sairas kiihkeästi. — Tuossa hän istui sängynlaidalla jalkopuolella. Hänellä oli yllään se uusi sarkatakki, jonka Tuomelan räätäli teki. Eikö niin ollutkin, äiti?
— Isä on kaukana Koskelassa. Ole nyt kiltti, pieni tyttöseni, ja paneudu levolle, äiti peittelee!
— Aili menee keittiöstä etsimään.
— Ei pieni tyttöseni saa nyt nousta vuoteesta.
Lapsi herkesi itkuun.
— Sinä olet piilottanut isän minulta.
— Aili on nähnyt unta.
Hän painoi lapsen hellästi vuoteeseen ja asetti jääkylmän kääreen hänen otsalleen.
Sairas tuli tuntoihinsa ja katsoi äitiään selkein, oudosti loistavin silmin.
-— Äiti, koskee rintaan! Kun isä jo pian tulisi!
— Heti aamun valjettua sähkötetään isälle, että hän heti tulisi.
— Emmekö voisi nyt…?
— Enhän voi jättää sinua tänne Pojun kanssa kahden. Asemalle on pitkä matka, muistaahan Aili sen.
— Mutta minä taidan kuolla, ennenkuin hän ehtii.
Sanelma vavahti. Miksi olikaan hän jättänyt sen viimeiseen, ehkä se jo oli liian myöhäistä.
Hänellä oli jo parina viime päivänä ollut sellainen tunne, että Martti olisi ollut kutsuttava. Mutta ajatus siitä tuntui vastenmieliseltä ja asia oli lykkäytynyt. Ehkäpä Ailin sairaus ei sentään ollutkaan niin vaarallista, oli hän lohduttelut itseään.
Vaikeata olisi tavata Martti. Jälleennäkeminen varmaan repisi auki vanhat haavat, tuskallista olisi heidän varmaan puhutella toinen toistaan.
Lapsen äskeiset sanat toivat peloittavan mahdollisuuden elävänä eteen.
— Jos todellakin… jos piankin… Hyvä Jumala, se ei saa tapahtua!
Ja kun sairaan silmät uudelleen ummistuivat hänen vaipuessaan kevyeen uneen, polvistui Sanelma pienen vuoteen viereen ja yritti rukoilla:
— Jumala, laupias, armollinen Jumalani…!
Oli kuin tuo paksu syksyinen pimeys, joka mustana muurina ikkunalasien takana seisoi, olisi tukkinut rukouksen tien ja estänyt hänen äänensä pääsemästä kuuluviin.
— Auta minua, armahda minua, kurita minua niin paljon kuin hyväksi näet, rankaise minua syntieni mukaan… Yhtä minä vain pyydän, älä ota minulta lasta, älä ota häntä minulta! Minä tahdon hänet luovuttaa takaisin isälleen, sillä lapsi on hänen enemmän kuin minun! Minä en olisi saanut noita kahta toisistansa eroittaa —!
Mutta hänen rukouksensa oli kuin sokean hapuilemista. Kukaan ei tuntunut kuuntelevan sitä. Se oli kuin Kainin uhrisavu, joka painui raskaana maata kohti, voimatta kohota korkeuteen.
Sanelma nousi ylös ja katkerat kyyneleet vierivät hänen silmistään.
— Olenko minä ainoa mahdoton tässä maailmassa, eikö minua armahdeta taivaassa eikä maan päällä?
Sairas lapsi oli vaipunut kevyeen uneen. Äiti istui vierellä, pidellen hänen vavahtelevaa kättään ja tarkaten tuskaisen levottomana pikku kasvoja, joiden ilmeet uneksiessa alinomaa vaihtelivat.
Ja hänen mieleensä tulivat Greetta-tädin sanat: »aurinko on entisellään, vaikka paksut pilvet peittävät sen meiltä». Ne sanat hän sanoi vertauksena Jumalasta, jonka rakkaus aina on sama, silloinkin kun vähiten tunnemme sitä.
— Silloin täytyy Hänen minuakin kuulla ja auttaa. Enhän pyydä mitään itselleni, ainoastaan että saisin jättää nuo kaksi toinen toisilleen.
Puoliyö oli jo ohi. Sairaan tila näytti yhä pahenevan. Mittari osoitti kuumeen nousseen jo lähelle neljääkymmentäkahta. Pientä ruumista puisteli välillä ankara vilu.
Hourailu alkoi uudelleen. Kauheat harhakuvat ahdistivat lasta ja vain väkivalloin saattoi kauhistunut äiti pidellä häntä sängyssä.
Kääreen vaihto kävi jo mahdottomaksi, mutta hätääntynyt äiti muisti vielä viimeisen keinon: hän laskeutui vuoteelle lapsen viereen ja painoi pienen värisevän ruumiin lämmintä poveaan vasten.
— Hyvä Jumala! Kunpa Martti olisi täällä, huokasi Sanelma, ja äkkiä hän tunsi kaipaavansa Marttia itsekin.
— Katso äiti… isä suksilla laskee… laskee taivaan kaarta alas…
— Lapsiraukkani, puheli Sanelma, kunpa voisin omasta ruumiistani siirtää elämän voimia sinuun.
— Äiti, miksi pidät minusta kiinni… laske Aili jo viimeinkin lähtemään kotiin!
Poju heräsi huutoon ja alkoi itkeä. Äidin täytyi nousta häntä rauhoittamaan, pidellen tyttöä toisella kädellään.
Mutta hurjassa houreessaan tämä riistäytyikin irti, nousi vuoteestaan ja muutaman askeleen otettuaan lysähti maahan saaden kouristuskohtauksen.
Sanelma nosti koukistuneen, jäykän ruumiin vuoteeseen, lämmitti ja hieroskeli sitä. Lapsen suuret silmät tuijottivat tajuttomina häneen. Omituinen himmeys oli levinnyt laajenneiden terien yli.
Pikku veli vuoteestaan katsoi sisartaan, pelästyi ja kääri peitteeseen päänsä ollakseen näkemättä mitään.
Aili virkosi vielä ja katsoi selkein silmin epätoivoista äitiään.
— Miksi sinä äiti noin itket?
Sanelma painoi lasta lujasti povelleen.
— Rakas, olethan tajuissasi taas.
Pieni käsi liikahti kuin kuroittuakseen häntä kohti, huulille ilmeni heikko hymy.
— Äiti, luetaan »isä meidän».
Sanelma asetti lapsen voimattomat kädet rinnalle ristiin, polvistui itse vuoteen ääreen ja lausui harvakseen sanat, jotta lapsen kankea kieli saattaisi seurata niitä.
— Isä meidän, joka olet taivaassa.
— … isä meidän… taivaassa.
— Pyhitetty olkoon sinun nimesi.
— … pyhitetty… nimesi.
— Tulkoon sinun valtakuntasi.
— … tulkoon… kuntasi.
— Tapahtukoon sinun tahtosi maan päällä niinkuin taivaassa. — — —
Sairaan voimat heikkenivät. Äiti luki rukouksen loppuun ja lapsen huulet liikkuivat hänen sanojensa mukaan.
Ja Sanelma kuunteli omaa ääntänsä. Se oli kuin jonkun toisen ääni, joka hartaasti, lause lauseelta, saneli rukouksen. Syvälle tunkivat nyt nuo tutut sanat epätoivoiseen, sairaaseen sieluun.
Ja anna meille meidän syntimme anteeksi, niinkuin mekin anteeksi annamme niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet.
Hän äänsi sen vielä kerran, äänsi uudelleen itselleen.
— Äiti, nyt minä kuolen, kuului selvä, hiukan vieras ääni.
Sanelma vavahti ja katsoi tyrmistyneenä lastaan, jonka kelmenneillä kasvoilla oli aikuisen ihmisen ilme. Nuo suuret silmät katsoivat häneen kuin kaukaa toisesta maailmasta, jonne oli jo kuin puoleksi siirtynyt.
Sanelma tunsi menehtyvänsä. Hän sulki käsiinsä nuo kylmänkosteat, puolielottomat kädet, ja kiihkeästi rukoillen pyysi hän lasta palaamaan vielä muutamaksi päiväksi elämään.
— Mitä sanon minä isälle, kun sinä olet poissa, eikä hän enää saa nähdäAiliaan?
— Aili on isän tyttö…. Siellä ollaan yhdessä kaikki… äiti on ja isä…
Yhä kankeammaksi kävi kieli. Vaikeata oli hänen puhettaan enää ymmärtää.
Sanelma avasi ikkunan ja kohotti palavan katseen yöllistä taivasta kohti, kuin sieltä vielä viime hetkessä toivoen apua tulevaksi.
Mutta tuuli vain tohahteli puissa ja sankka pimeys levittäytyi mustana kaikkialle. Ei valon välähdystäkään näkynyt mistään.
Himmeä kalvo levittyi jo sairaan silmien ylitse, pieni rinta tuskin enää liikkui. Poju oli nukahtanut, Sanelman täytyi nyt seistä kohtalon edessä yksin, yksin…
Hänen vastustuksensa oli loppunut, vaikeroimatta hän katseli aineen viime kamppailua vapautuvan hengen siitä eritessä.
Oli kuin kylmä viima olisi käynyt kautta huoneen. Viimeinen heikko puhallus kulki valjujen huulten yli. Pienille kasvoille levittyi juhlallinen tyyneys ja rauha. Sanelma kuivasi niiltä kylmät hikipisarat, tuskien viime jäljet.
Ja samalla hän tunsi, että sillä hetkellä hänen sisässään särkyi jotain. Hän lysähti polvilleen lapsensa ruumiin viereen.
Öljy lampusta oli loppumaisillaan, kituva liekki riutui riutumistaan, ja vihdoin pimeys, lasien takana väijyskellyt, hyökkäsi sisään vallaten koko huoneen.
Pimeys ulkona, pimeys sisällä — sen keskessä värähti yksinäisen ihmisen ääni:
— Suuri, Ikuinen Jumala, tässä minä olen!
23.
Rakas Greetta-täti!
Pitkien aikojen perästä minä palajan Sinun luoksesi, uskollinen Greetta-täti. Tosin ei tällä välillä ole kulunut päiviä montakaan, tuskin puolta sataa, mutta tänä aikana on kuitenkin tapahtunut niin paljon, niin paljon, että kaikki entinen on kaukana aikojen ja matkojen päässä.
Sinun rukouksesi puolestani on kuultu! Minä olen saanut nähdä valkeuden, minä olen vihdoinkin saanut rauhan.
Voi, kuinka sakea ja musta olikaan pimeys ennen aamun valkenemista! Ja yön ollessa pimeimmillään, suurimman tuskani hetkellä, tunsin ihmeellisen sysäyksen itsessäni, niinkuin jokin osa minusta olisi kirvonnut ja irtautunut erilleen. Siinä samassa aukenivat silmäni ja minun ympärilleni levisi valkeus, jonka avulla sain nähdä oman olemukseni aina sen sisimpään sopukkaan saakka. Ja minä näin itseni eksyttävien harhojen ympäröimänä, näin itsekkään sydämeni eksyneenä pyyteitten verkkoon.
Se oli tuskallinen näkemys, rakas Greetta-täti, mutta minä sain voimia kestämään sen.
Sinä puhuit usein Golgatan tiestä. En silloin sitä ymmärtänyt, mutta nyt luulen osaksi käsittäväni tuon vanhan mysterion, sen kivikkoisen tien, missä verinen jälki osottaa kulkijan jok'ainoan askeleen.
Pimeys peittää Golgatan vuoren, sen yllä jylisee Herran Jumalan viha,sen juurella on kuoleman ja manalan kauhut ja kiirastulen punaisetliekit.
Siellä riisutaan sielut, valheverhot poltetaan pois, ja ihmiset saavatnähdä itsensä sellaisina kuin ovat, todellisessa alastomuudessaan.Vasta sen jälkeen saavat he nähdä tien, joka johtaa ylös pyhillevuorille.
Tästä alkaa tie, joka päättyy silmiähuikaisevaan, ihanaan Valkeuteen,jonka kirkkautta ei vielä yhdenkään ihmisen järki ole käsittänyt.
Sinä sanoit, Greetta-täti, että Herra ottaa omansa, että Hän ei jätäheitä maailman ja synnin pimeyteen. Omilla Sinä tarkoitit varmaanniitä, jotka halajavat valkeuteen, vaan joiden tahto on puolinainen jajoita väkevät siteet sitovat pyyteisiin ja harhaan.
Niin tulee kohtalo kuin Korkeimman käskyläinen, tuo syiden seurauksetesiin ja ruoskii ruoskalla, jonka ihminen itse on itsellensävalmistanut, ajaa häntä eteenpäin ja auttaa siten hidastelijaanopeammin lähenemään matkansa määrää.
Me olimme yhtä, Sinä ja minä, meidän yhdessä olomme hetket olivat onnellisia, mutta oli yksi paikka, jonne minä en voinut seurata Sinua: Sinun salattu maailmasi, joka oli minulle vieras. Se suretti Sinua usein, mutta minun aikani ei ollut vielä silloin tullut.
Mutta me tapaamme vielä, ja silloin minä toivon ymmärtäväni Sinua kaikessa ja saavani Sinulta tukea ja opastusta vastaisia päiviäni varten.
Sinä tiedät, Greetta-täti, mitä täällä on tapahtunut ja aavistanetsydämeni tuskan.
Mutta kuinka lieneekään Koskelassa? Tahtoisitko, rakas Greetta-täti,lähteä sinne ja lohduttaa häntä. Sinulla on kykyä sellaiseen.
Siitä on pitkä aika, kun Martti kirjoitti minulle kerran, sisällys olilyhyt ja käsitti ainoastaan sanat: anna minulle anteeksi, Sanelma!
Se tuntui minusta kovin köyhältä kaiken sen jälkeen mitä meidän välillämme oli ollut, siksi jäi minulta vastaamatta silloin. Nyt jälestäpäin olen ajatellut, että tuon lyhyen lauseen takana saattoikin piillä paljon, eihän Martti ole milloinkaan ollut monisanainen. Jos hän Sinulta jotain siitä kysyy, niin sano, että olkoon kaikki sovittu. Jumala tietää, kumpi meistä kahdesta on enin syyllinen kaikkeen.
Vie tervehdykseni hänelle ja kaikille, joita Koskelassa tapaat.
Kirjoita minulle pian!
Sinua kaipaavaSanelma.
24.
Varhaisena kevätaamuna astelee Martti Pätevä alas kosken rantaan, jonka keväinen laulu tuttuna soi hänen korvissaan.
Mies muhoilee mennessään. Hänen kasvoillaan asuu onni, mutta hänen askeleensa ovat epävarmat ja polvet hetkahtelevat heikkouttaan. Hartioilla on kuin taakka niitä kumaraan painamassa. Mutta joutaisiko hän siitä nyt välittämään!
— He tulevat, tulevat tänään kotiin.
Jo pitemmän ajan on rinnassa ollut tuo täyttävä tunne, joka pani toisinaan haukkomaan henkeä, aivan kuin ilma ympärillä pyrkisi loppumaan kesken. Sydän löi sekaiseen tahtiin. Viime aikojen ankarat ponnistukset, ilo ja jännittynyt odotus olivat kovasti koetelleet jo ennestään sairasta, paljon rasitettua sydänparkaa. Mutta määräpäivä oli tullut, se päivä, jota varten kuukausimääriä oli eletty, jonka vuoksi oli uhrattu voimat säästelemättä, viimeistä hiventä myöten.
— Se on nyt tehty! Valmista täällä pitäisi olla sekä ulkona että sisällä.
Mies nojaa läähättäen lautatapuliin, Hän koettaa muistella löytyisikö ehkä vielä jotakin, mutta ei keksi enää mitään. Kaikki on valmista, Koskela on koristettu ja kaunisteltu kuin häähuone.
Koskelassa vietetään tänään uudet häät, toisenlaiset kuin ne ensimäiset. Silloin oltiin kaikessa vasta alulla, kaikki oli vajavaista ja keskeneräistä, tulevaisuustuumina ja suunnitelmina vielä. Nyt ne vihdoinkin ovat toteutetut.
Ei mitään suunnitelmia enää. Sanelma ei pidä niistä.
Hänen paluunsa olikin senvuoksi siirretty kevääseen. Myllylaitos oli jo saatu käyntiin, koski antoi valovoiman paikkakunnalle, asuinrakennuskin oli uusittu ja korjailtu perinpohjin.
Kosken rannalla oli nyt liikettä ja elämää. Kylä oli kasvanut. Joukko uudenvalkeita asumuksia oli ilmestynyt entisten harmaitten sekaan, työläiskoteja, joita sahan isäntä oli parhaansa mukaan auttanut kohoamaan.
Martti Pätevä katselee kylää, silmäilee koskenvartta alas, katselee niinkuin rakasta, raskasta päivätyötään. Ruumiissa on raukeus, mutta mielessä tyydytys ja rauha.
— Se on tehty, suunnitelma on toteutettu täydellisenä, mitään siitä tinkimättä. Tästä on jo toistenkin hyvä jatkaa.
Ja vielähän tässä itsekin! Nyt vasta se oikeastaan alkaakin. Tätä varten se on ollutkin, koko tähänastinen elämä!
Etäällepä hän, tyhjä mies, oli päämaalinsa asettanutkin! Sanelma siihen oli jo työlästynyt, eikä ihmekään, sillä hän oli paremminkin niitä ihmisiä, jotka haluavat elää vain kuluvaa päivää varten.
— Oliko ihme, että kävi niinkuin kävi, jatkaa Martti Pätevä ajatustaan. — Hänen parhaat vuotensa kuluivat hukkaan miehen rinnalla, joka niinkuin kilpailija radallaan tavoitteli vain hellittämättä kaukana häämöittävää maaliaan. Oliko ihme, että siinä jo toinen ikävystyi, pitkästyi odotellessaan!
Mutta nytpä alotetaankin alusta, alusta alotetaan ja toisella tapaa.Sanelma ei pitänyt suunnitelmista, mutta hyväksyy varmaan valmiin työn.Tässä he nyt tulevat pojan kanssa hyvästi toimeen, kun minusta milloinaika jättänee.
Kuinka kummasti väsyttikään tänä aamuna! Päätä huimasi ja kirkkaat kipinät väikkyivät silmien edessä. — Mitähän tämä tiesikään? Rinnassa asui pakahduttava tuntu.
Muutaman askeleen päässä velloi ruskea, vilpoinen vesi. Hän ammensi sitä kädellään ja kostutti polttavaa päätään ja kuivia huuliaan.
Oli niin kummallinen se viime yökin. Kevyessä horteessa maaten oli hän silloin tarkastellut omaa elämäänsä. Aina oli hänen vierellään ollut joku, varhaisista lapsuusvuosista lähtien. Sen kanssa oli hän ollut läheisessä yhteydessä ennen, mutta sitten myöhemmin oli se ikäänkuin hävinnyt ja häipynyt pois hänen luotaan. Kuka se oli, tuo, jonka muotoa hän ei ollut milloinkaan nähnyt, vaan jonka läsnäolon hän niin usein lapsena tunsi joskus unessa, joskus taas yksinäisinä hiljaisina hetkinään. Ja kun hän milloin oli ollut paha ja tottelematon äidilleen, tunsi hän yksin jäätyään sen nuhtelevan katseen, eivätkä nuo näkymättömät silmät jättäneet häntä rauhaan ennenkuin hän oli vakavasti luvannut koettaa olla vastedes parempi ja päättänyt tulla hyväksi. — Koko elämänsä aikana ei Martilla ollut ollut yhtäkään läheistä ystävää, ei koko maailmassa yhtäkään olentoa, jolle olisi voinut sydämensä avata. Se oli ja pysyi ihmisiltä suljettuna. Eihän hän ollut itsekään vuosikausiin syvimmässä sydänsopukassaan käynyt, siellä, missä salatuimmat aivoitukset säilytetään, eikä hän hiljaisina hetkinään kuullut muuta kuin kosken laulun, työn hellittämättömän kutsun. Se oli kaikunut hänen korvissaan siitä sunnuntai-illasta saakka, jolloin hän löysi Kaartokosken koskemattoman metsän keskestä. Puolitoista vuosikymmentä oli kulunut kuin yksi ainoa tulinen työpäivä, niinkuin yksi ainoa rupeama auringon noususta sen laskuun. Vain kerran oli hän ollut vähällä väsähtää kesken, silloin, kun muukalainen tuli taloon ja iski haavan sydämeen.
Se näkymätön vierellä, joka tiesi kaiken, näki varmaan sen vertavuotavan haavan. Se tiesi myös tuskan ja kivun jonka se tuotti kantajalleen.
Mutta sitten seurasi hänen kirjansa tahrainen lehti. Hän käänsi sen vavisten noiden salaisten silmien eteen. »Minä koetan vielä sovittaa tämän», pääsi hänen väriseviltä huuliltaan.
Silloin hän havahtui unestaan ja näki auringon kohoavan idän ääriltä ylös.
— Sovittaa, sovittaa! Mies painoi molemmin käsin kipeää sydäntään ja vaipui istualleen. Se odotettu hetki, se rauhan ja sovinnon päivä! Jo huomisaamuna olisi koti kokonainen kuten ennenkin ja pienet valkeat vuoteet entisellä paikallaan. Ei, yksi vain, tosin vain yksi pieni valkea vuode, mutta viime aikoinahan ei ollut ollut sitäkään. Martti Pätevä pyyhki kuin harsoa silmistään.
Hän oli äsken kuin vilahdukselta nähnyt tuossa vierellään tytön vaaleat kutrit valtoimenaan, nähnyt itkuiset silmät ja ojennetut kädet malmisen aitauksen takaa: — »isän tyttö, isän oma tyttö»! Vai koskiko se vain oli, joka huumasi ja sekoitti aivot ja synnytti outoja näkyjä.
— Mitä sinä minulta vielä tahdot, Kaartokoski? Enkö ole täyttänyt kaiken minkä vaadit! Etkö mitään nyt enää tahdo? Kevätlaulujasi laulat… kuinka se uuvuttaa ja painostaa… kuinka kipeästi se koskee sisässä… Oma sydän pettää ihmisen hänen parhaana päivänään.
Häikäisevä kirkkaus tulvehtii korkeudesta alas, tuuli tuo mukanaan tuttujen sävelten hiljaisen humun… Helpoittuu, kevenee… Siteet katkeilevat, jotain raskasta putoaa pois… On kuin näkymättömät siivet kohottaisivat keventyneen ruumiin maasta ylös kohti sinihiilakasta korkeutta, missä valkoiset poutapilvet purjehtivat.
— Sanelma, sinäkö se olit?… Istukaa hiljaa, lapset, toinen toiselle polvelle, toinen toiselle, noin… Äiti laulaa, ei ole koskaan laulanut niin kauniisti kuin nyt, silmissä kyynelten jäljet… Minun vaimoni… on hääpäivä, sovinnon ja onnen päivä… Kadonnut on murhe ja tuska! Muistatko vielä laulun, jota lauloit ennen? Anna minun kuulla se vielä kerran.
»Oi kiitos, sä Luojani armollinen, joka hetkestä, jonka ma elin, kun annoit sä ruumihin tervehen ja syömmen, mi sykähteli, kun annoit sä tervettä kättä kaks', kaks' silmää sieluni ikkunaks' ja hengen herkän ja avoimen joka tuutia tuulosen.
Sua kiitän mä, Luojani armollinen, kun annoit sä kodin hyvän, soit äidin niin hellän ja herttaisen ja taaton niin tarmoa syvän, kun annoit sä myös pari ystävää ja ne hyvää; pyydä en enempää, ja annoit sä armahan isänmaan, jota kyntää ja rakastaa.