The Project Gutenberg eBook ofKosken lauluThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Kosken lauluAvioliittotarinaAuthor: Ilma VirtalaRelease date: June 22, 2024 [eBook #73890]Language: FinnishOriginal publication: Jyväskylä: K. J. Gummerus, 1922Credits: Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KOSKEN LAULU ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Kosken lauluAvioliittotarinaAuthor: Ilma VirtalaRelease date: June 22, 2024 [eBook #73890]Language: FinnishOriginal publication: Jyväskylä: K. J. Gummerus, 1922Credits: Tapio Riikonen
Title: Kosken laulu
Avioliittotarina
Author: Ilma Virtala
Author: Ilma Virtala
Release date: June 22, 2024 [eBook #73890]
Language: Finnish
Original publication: Jyväskylä: K. J. Gummerus, 1922
Credits: Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KOSKEN LAULU ***
Avioliittoromaani
Kirj.
Jyväskylässä, K. J. Gummerus Oy, 1922.
1.
Suuret, pehmeät lumihiutaleet leijailevat verkalleen maata kohti.
Taivas on ruskeanharmajan pilven peitossa. Syvällä uomassaan vierii vuolas virta, jonka pinnalla häränsilmät salaperäisinä pyörähtelevät. Syysillan tumma hämärä levittyy yli laakson.
Sanelma, Koskelan rouva, astelee virran vartta. Kumahtaen vastaa routainen maa jalan kosketukseen.
Taajenemistaan taajenevat valkeitten hiutaleiden parvet. Pian käärivät ne peittoonsa harmajanruskean, kolean maan. Ne laskeutuvat kuin leikiten Sanelma-rouvan hilkalle ja hartioille, ne hipasevat hänen kasvojaan ja sulavat vesihelmiksi hänen polttavilla poskipäillään.
Sanelma hiljentää kulkuaan ja hengittää syvään. Ympärillä on hiljaisuus, josta eroittuu vain etäämpänä pauhaavan kosken kohina.
Hän puristaa kouransa täyteen pehmeää, nuoskeaa lunta, painelee sillä kuumenneita kasvojaan ja viskaa pallon mustana vellovaan veteen.
Sanelman sisässä polttaa. Menneitten päivien muistot ovat nousseet taas niin elävinä eteen.
Koko päivän oli hän ollut levoton ja kiihdyksissä. Hän oli odotellut ja aavistellut tänään jotakin tapahtuvaksi, tohtien tuskin itselleenkään tunnustaa mitä odotti ja tapahtuvaksi toivoi.
Eihän hänellä ollutkaan muuta kuin yksi ainoa toivomus elämässään, jonka avulla saattoi kestää nykypäivien harmajan yksitoikkoisuuden.
Että hän tulisi, että saisi hänet nähdä vielä kerran ja kuulla häneltä itseltään vieläkö kaikki on entisellään.
Oli toisinaan pyrkinyt epäilys mieleen: entäpä jos ei olisikaan enää — onhan voinut unohtua entiset! Tuleeko milloinkaan enää!
— Tulee, tulee! vastaa Sanelma taas itselleen. Hänen tuloaan olivat unet ja enteet kerta kerralta luvanneet, ja vaikka hän kerta kerralta oli pettynyt merkeissään, kului aika odotuksessa. Oli mennyt pitkä päivien sarja, päivien, joista loppua ei tahtonut tulla kulutellessa, mutta jälestäpäin oli tuo aika kuin yksi ainoa painostava unennäkö, josta olisi jo halunnut herätä.
Kunpa Sorjo tulisi! Vain yhden ainoan kerran vielä!
Pimenee.
Mutta niin tuttu on tie. Jokaisen pensaan ja puun hän tuntee täällä pimeässäkin, jokaisen kiven tiepuolessa muistaa.
Kymmenen vuotta on Sanelma kulkenut tätä tietä kesin talvin, syksyin keväin.
Ja senjälkeen kun hänen elämässään sattui se suuri tapahtuma, joka muutti ja mullisti kaiken, siitä saakka on hän kulkenut täällä niinkuin rikas mies aarrekammiossaan.
Tämä tie liittyy läheisesti siihen tarinaan. Täällä on hän elänyt elämänsä ihmeellisimmät hetket ja elää niitä yhä uudelleen ja uudelleen yksin ollessaan.
Niitä muistoja, joita täällä herää! Sanelma kulkee edelleen pitkin virran vartta ja hänen kasvoilleen levittyy onnekas hymy. — Muistatko, muistatko! kuiskivat lumeen kääriytyneet puut. Ne kertovat tarinan toisensa jälkeen, nuo vanhat tutut, kuitenkin aina uudet.
Täällä on Sanelma rikas, eikä hän vaihtaisi kenenkään kanssa näitä kalleuksiaan.
Mutta huomisaamuna tulevat työmiehet kylältä Kaartokosken sahalle. He tallaavat puhtaan lumen suurilla saappaillaan. Heillä ovat omansa heilläkin, mutta yhdelläkään ei ole aavistusta niistä aarteista, joita tiepuoleen on kätkettynä. Puut ja pensaat säilyttävät vaieten salaisuuden. Virran tummat laineet vain liplattavat kiviä vasten, mutta ihmiset, jotka kulkevat ohitse, eivät kuuntele sitä, heillä on kylläksi omissaan.
Sanelma oli saapunut kaikkein pyhimpäänsä. Siinä joki teki mutkan, virta kiihtyi ja leikkien hyppelehtivät vaahtopäiset kuohut. Tuossa on koivujen alla, veden huuhtomana, sammalpääpaasi. — Siinä paadella olivat he istuneet kerran.
Oli kevät silloin. Tulvavesi paisutti virtaa, sen rannalla tuomi teki valkeata kukkaa.
Hänellä oli luonnoskirja polvellaan. — Tokkohan siihen lienee sillä kertaa tullut yhtäkään kunnollista vetäisyä!
Sanelma istui paaden kulmalla katsellen tuolla alhaalla vierivään veteen.
Kumminkin hän koko ajan näki vain hänet, tuon sopusuhtaisan, notkean varren, kasvojen tumman hipiän ja ruskean kiharan, joka somasti kiersi korvallista. Hän näki kaunismuotoisen hienon käden lepäävän paperilla — Sanelma näki, vaikka veteen katsoi, nuo vihertävän ruskeat silmät, joiden kumma katse lepäsi hänen yllään.
Ei ollut kukaan katsonut niinkuin hän, tuo muukalainen. Se kiehtoi ja lumosi. Sanelman sydän löi pakahtuakseen. Hän istui siinä hievahtamatta, tohtimatta kohottaa katsettaan.
— Sanelma!
Sanelma vavahti. Ensi kerran hän lausui tuon nimen. Kuinka kauniisti hän sen sanoi!
Nyt tiesi Sanelma sen tulevan, jota hän oli alusta asti aavistellut, siitä saakka kun heidän katseensa ensi kerran kohtasivat.
Sen hetki läheni. Se kumpusi jostain näkymättömästä, nousi väkevänä kuin keväinen tulva, joka tempaa esteet tieltään ja vie mukanaan.
Sen aika oli tullut. Kuka voisikaan sitä paeta, kuka kykenisi asettamaan sulkuja sen tielle.
— Sanelma!
Se on kuin keväisten vesien pauhu sinä hetkenä, jolloin jääpeite murtuu ja ne kuohupäinä syöksyvät kosken niskasta alas.
Sanelma sulki silmänsä. Hänen päätänsä pyörrytti kuin olisi hän veneessä, jonka virta on teloiltaan reväissyt irti vetäen ahnaasti mukanaan. — — Vielä voisi meloa maihin, voisi ja ei voi. Käsi ei tartu airoon, pyörre nielee — kaukaa kuuluu kosken valtainen kohina.
Hyrsky tempaa peräsimettömän purren, lennättää kuohujen keskeen.Vaahtopää lentää yli laidan, heitäikse sylin ryöstösaaliinsa helmaan.
Koski laulaa keväistä lauluaan.
He palasivat takaisin samaa tietä virran vartta, jota äsken olivat tulleet. Siitä tuskin oli vielä paria tuntia kulunut, mutta kaikki oli muuttunut tällä välin. Tuo vieras hänen rinnallaan ei enää ollut vieras — ja hän, Sanelma, kuka oli hän? Oliko Koskelan rouva? — Oli tänne tullessaan, nyt vaan Sanelma, nuori tyttö, jonka silmät kevään kirkkauteen huikenivat.
Sen perästä ei mikään enää tullut entiselleen. Hän oli yhä edelleen Koskelan rouva, Martti Pätevän vaimo — oli, eikä ollut. Se toinen se oli, joka omisti Sanelman.
Ja tuntui kuin olisi aina niin ollut, kuin olisi hän ikänsä häntä odottanut ja kuluttanut täällä Koskelassa ne kymmenen vuotta salaisesti tietoisena hänen tulostaan.
Kevään jälkeen tuli kesä. Vieras viipyi yhä Kaartokoskella, asuen milloin Koskelassa milloin majaillen jossain lähistöllä. He olivat yhdessä jok'ainoa päivä tehden pitkiä kävelymatkoja ympäristöön. Usein otti Sanelma mukaansa molemmat lapset, Ailin ja Pojun, mutta monasti kulkivat he myös kahden.
Ja kun milloin sattui suuri helle, tahi päivä oli sateinen, jonka vuoksi oli huoneissa pysyteltävä, kuluttivat he aikansa pianon ääressä Koskelan tilavassa salissa.
Sanelman ääntä oli jo ennen nuorena ihailtu, mutta nyt vasta hän huomasi oppineensa laulamaan.
Ja aika haipui pois heidän huomaamattaan. Kesä kului kuin lyhyt, ihana unennäkö. — Tuli syksy, ja taiteilija valmisteli kiireellä taulujaan, lähtöä tehden.
Salin seinälle ilmestyi rouvan muotokuva. Se oli kaunis kuin madonna kullan hohtavine hiuksineen ja sinisine silmineen. Martti Pätevä maksoi siitä hyvät rahat ja oli tyytyväinen.
Taiteilijakin oli tyytyväinen. Hyvillä mielin hän näytteli Sanelmalle valmiita töitään. — Sinun ansiotasi tämä kaikki, sinä minun henkeni olet inspiroinut. Yksin olisin tuskin mitään saanut aikaan.
Kuinka onnelliseksi se teki Sanelman. Mitäpä muuta hän olisi toivonutkaan, hän, joka olisi pannut alttiiksi vaikkapa elämänsä tasoittaakseen Sorjon tietä maineen kukkuloille.
Mutta vähäistä ennen eroa syntyi välikohtaus. Martti Pätevä, työjuhta, jonka olemassaolon he olivat melkein unohtaneet, huomautti hiukan itsestään. Sorjosta se oli epämieluista. Samana päivänä hän jo lähti; mutta lupasi Sanelmalle palata kerran. — —
Alkoi tuulla.
Kylmään paateen nojautuva nainen havahtui, kun kostea lumi jäätyneen puun oksilta karisi hänen kasvoilleen.
Hän oli viipynyt jo kauan. Oli aivan pimeä, mutta puhdas lumi heijasti valoa sen verran että saattoi pysyä tiellä.
Hän kulki kiireesti kotia kohden. Suurina, mustina möhkäleinä eroittuivat jo saharakennukset ja lautatapulit. Ylhäältä kummulta tuikkivat jo valot Koskelan ikkunoista.
Sanelma taivalsi tietään. Hänen ajatuksensa alkoivat taas kiertää sitä ainaista, loputonta kehää.
Sinä aikana, jolloin ystävä viipyi hänen luonaan, ei hän ajatellut, ei kysellyt itseltään mitään. He siirtyivät hetkestä toiseen ja olivat onnelliset.
Mutta sitten yksin jäätyään oli Sanelmalla kyllin aikaa ajatella sitä mikä oli ollut. Hänen ajatuksensa työskentelivät alinomaa, kunnes ne viimein hervahtuivat voittamattomaan väsymykseen.
— Samoin kuin valon, niin on onnenkin laita, sanoi hän itselleen. — Kuka ikänsä on hämärässä ollut, hän ei päivän valkeutta tiedä kaivatakaan. Niin on laita ihmisenkin, joka uskoo olevansa onnellinen, vaikka ei onnea koskaan tuntenutkaan.
Siinä johtui hänen mieleensä aika, jolloin hän valkoisessa morsiuspuvussaan vasta vihityn miehensä rinnalla ensi kertaa ajoi uuteen Koskelaan, Sanelmalle vartavasten rakennettuun. Eihän olisi Martti, vaatimaton mies, itseään varten sellaista varustamaan ruvennutkaan. Mutta Sanelma oli hänen onnensa, hänen ylpeytensä, häntä varten oli Koskela tehty.
Ja Sanelma oli luullut rakastavansa häntä, oli tehnyt hänet onnelliseksi yhdeksän vuoden ajan, kunnes viimein tuli käänne ja herääminen, kunnes hän huomasi asuvansa täällä vieraan miehen kanssa.
Eikä siitä enää minnekään päässyt. Martti oli vieras henkilö, jonka kanssa hänellä ei ollut yhteistä muuta kuin kaksi lasta, tyttö ja poika.
Vieraan mentyä suhtautui Martti häneen niinkuin ei mitään olisi ollutkaan heidän välillään, niinkuin koko syy olisi ollut tuon muukalaisen, joka hyvin ymmärrettävällä viittauksella oli toimitettu talosta lähtemään.
Näytti siltä, kuin hänellä ei olisi aavistustakaan siitä taistelusta, joka Sanelman sisässä riehui. Ei mitään tietoa siitä ikävästä, siitä kuluttavasta kaipauksesta, joka lakkaamatta vaimon sydäntä kalvoi.
Eikö hän tietänyt siitä vai eikö välittänyt? Luuliko kenties olevansa hänestä niin varma, sysättyään toisen tieltään — luuliko hän hänen ijäksi menneen!
— Siinä hän erehtyy. Hän viipyy, viipyy kenties kauankin, mutta tulee kuitenkin kerran!
Sanelma pysähtyi ja painoi käsin jyskyttävää sydäntään: — Mitä minä toivonkaan, onneton! — Eikö olisi parempi, että hän ei tulisikaan enää.
Kuitenkin hän odotti häntä, ei muuta voinut. Hänelle hän kuului ja oli kuulunut siitä saakka, jolloin Sorjo sulki hänet syliinsä ja sanoi: — Olet minun! — Silloin hän tiesi niin tosiaankin olevan, vaikka hän ei voinutkaan sitä hänelle myöntää, vastasihan vain, värjyvin huulin: toisen vaimo olen.
Mutta Sorjo veti hänet lähemmäksi itseään ja Sanelman kasvoilla leikitsi vihertävän ruskea katse: — Itsekin tiedät, että et koskaan ole rakastanut sitä miestä, joka luulee sinut omistavansa.
Eikä' Sanelma kyennyt sitä tyhjäksi tekemään.
Siellä se kuumotti kummullaan, Koskela. Valot tuikkivat ystävällisesti kulkijaa vastaan.
Kodin valkeat! Se oli sittenkin hänen kotinsa. Mutta se oli myöskin sen toisen koti, miehen, joka häntä nyt vangitsi ja sitoi pitäen kiinni oikeuksistaan.
Kunpa olisi ollut vapaa!
Sanelma tunsi käsissään kuin rautakahleiden painon. Hän ojensi ne tuskaisena yön tummaa taivasta kohden ja huudahti hiljaa: — Oi elämä! anna minulle vapauteni, että vielä jonkun ajan saisin elää näiden siteitten painoa tuntematta!
Sanelma meni keittiöön tiedustellakseen palvelijalta oliko kukaan käynyt siellä hänen poissaollessaan.
Ei ollut.
— Joko lapset nukkuvat?
— Nukahtivat viimein. Äitiä kyselivät ensin.
— Onko kello jo paljonkin?
— Yhdeksättä käy.
— Eikö Emma ole vielä vienyt teetä sisälle?
— Isäntä sanoi odottavansa rouvaa.
Sanelma heitti päällysvaatteet yltään ja astui ruokailuhuoneeseen, missä Martti sanomalehtineen istui ja näytti uniselta.
Hän kohotti harmaanraukean katseen tulijaan ja haukotellen virkkoi:
— Kauan sinä viivyit, mamma.
— Olisit mennyt nukkumaan.
— On mukavampi näin kahden illastaa. Menisit päivän aikana jalottelemaan, minulla, näet, kun on ainoastaan tämä iltahetki vapaa.
— En tullut ajatelleeksi. Oletko jo kauankin odottanut?
— Toista tuntia, mutta eihän sillä ole väliä. Tarkempaan tuli tuo lehtikin luettua.
— Eikö ketään ole käynyt?
— Ei, ketäpä täällä.
Miehen katse kiinnittyi uudelleen edessään olevaan sanomalehteen, mutta hän ei nähnyt siitä enää mitään.
Vaiteliaina istuivat mies ja vaimo pöydän ääreen, kumpikin ajatteli omiaan.
Martti heitti takin yltään, sytytti savukkeen ja heittäytyi vielä hetkeksi lepotuoliin.
Sanelma päästeli valloilleen pitkän tukkansa, joka vaaleana, silkinlaheana valui hänen harteilleen.
Taasko olivat merkit pettäneet. — Mutta vielä hän tulee kerran, ajatteli Sanelma kuvastimen edessä harjaillessaan hiuksiaan.
— Mitähän Sorjo minusta pitäisi, jos näkisi näin hajahiuksin? Lienenkö paljonkin vanhentunut viime aikoina? Pitkiä ovat kuukaudet olleet.
Ovikello kilahti.
— Kuka siellä, vavahti Sanelma ja riensi ovelle.
— Kukapas siellä tähän aikaan, lienee kulkija joku, joka etsii yösijaa, puhui Martti. Sanelma hankkiutui avaamaan.
— Anna olla, meneehän se Emma.
Sanelma oli jo eteisessä. Ovi aukeni ja sulkeutui.
Hiljaisuus.
Tuokion kuluttua Sanelma ilmestyi ovelle ja ilmoitti taiteilijaValtosen tulleen.
Mies loi vaimoonsa hämmentyneen, kysyvän katseen. Sanelman silmät loistivat. Samassa oli hänen rinnallaan tuo toinen. Martti Pätevä räpytteli unisia silmiään, ikäänkuin ei olisi tahtonut uskoa niiden näkemykseen. Sorjo Valtosen siro, hienostunut olemus herätti hänessä voittamattoman vastenmielisyyden tunteen.
Kaunis, hyvin hoidettu käsi upposi Martin suureen, väkevään kouraan.
— Suonette anteeksi, että tulen näin sopimattomaan aikaan. Sattui viivytystä tiellä, mutta en kumminkaan saattanut ajaa tutun talon ohitse pistäytymättä pariksi minuutiksi sisään.
Sorjo teetteli puhetta edelleen. Martti äänteli jotain vastaukseksi.
Hänen olemuksensa joustavuus, hänen äänensä pehmeä sointu sai Martin selvästi tuntemaan oman kömpelyytensä, ja tämä synnytti hänen mielessään sietämättömän kiusallisen tunteen.
Sanelma toimitti vieraalle teetä. Hänen kasvonsa vuoroin punastuivat, vuoroin kalpenivat. Vieraan silmät seurasivat hänen liikkeitään, ja kun heidän katseensa kohtasivat, oli hän pudottaa sokeriastian kädestään.
— Hyvin tehty, herra Valtonen… Martin huulet vavahtelivat, otsasuoni paisui ja kurkkuun nousi tukehduttava pala — hyvin tehty, vainoni varmaan on hyvin iloinen…
Hän lopetti siihen, harmistuen oman äänensä soinnutonta röminää.
Huoneessa syntyi painostava äänettömyys.
Martti alkoi tuntea läsnäolonsa tarpeettomuuden. Sanaa sanomatta otti hän takkinsa ja liukui ovesta ulos.
Sanelma kiiruhti jälkeen.
— Martti, minne sinä menet?
—- Menenpähän vaan kävelemään.
— Älä mene, Martti. Sanelman kasvoilla oli kummallisen kaksinainen ilme.
Mies loi vaimoonsa merkillisen katseen.
— Miksi en menisi?
— Kun minä pyydän…
Mies murahti jotain käsittämätöntä, painoi oven kiinni ja katosi pimeyteen.
Tuulee rajusti.
Kylmä lumiräntä lyö vasten kasvoja ja valuu ilkeästi pitkin niskaa alas.
Mies kulkee huohottaen tietään hartiat kumarassa, kasvot kuin kivun vääristäminä.
Hänen käyntinsä on horjuvaa kuin päihtyneen, jalat tuskin jaksavat suurta ruhoa kantaa.
Henkeä ahdistaa. Korvissa kuuluu taukoamaton kohina, päässä on kuumeinen poltto.
— Mitä pahaa olen minä tehnyt, ketä vastaan rikkonut, että minulle näin katalasti piti käymän.
Kuka määrää asioiden kulun? Kuka säätää kunkin ihmisen elämän juoksun. Hyvät voimat vaiko pahat, kiusanhaluiset henget. Tahi ovatko kumpaisetkin liitossa yhtä ihmistä vastaan.
Hänen sisässään kuohuu ankara viha, viha kohtaloa vastaan, viha ihmisiä kohtaan ja ennenkaikkia sitä nuorta, kaunista herrasmiestä kohtaan, joka kerran oli vieraana hänen kotiinsa tullut, vieraana vastaanotettu ja kaikella kunnialla kohdeltu. Mutta palkaksi tämä olikin salamatona kaivanut hänen kotinsa perustukset. Tuo muukalainen tahtoi kädenkäänteessä muuttaa ja hävittää kaiken, minkä toinen vuosikausien työllä ja raatamisella oli pystyttänyt. Sellaisiahan ne ovat, nuo onnen lapset. Hajoittamaan pystyvät, harvoin mitään rakentamaan. Ja heitä näyttääkin kohtalo useimmiten suosivan. Heidän käsiinsä putoaa valmis hedelmä, vaikka eivät he koskaan ole kylvöä tehneet.
Miehen mielessä kiehui katkeruus. Karvaana, tukehduttavana palana se kohosi kurkkuun. Hänen suuret jäntevät kouransa puristautuivat lujasti nyrkkiin. Hän oli näkevinään tuossa edessään sen huolellisesti su'itun tummanruskean pään, ne kauniit, nuorekkaat kasvot, oli iskevinään niihin kerran ja toisen raskaalla nyrkillään. — Siinä sinulle työsi palkka, nyt olet ruma niinkuin minäkin, rumempikin!
Mutta tämä kuviteltu taistelu sai heikon sydämen kovasti kiihdyksiin.Rintaa ahdisti ja täytti. Hän lyyhistyi kivelle haukkoen ilmaa.
Ja oli kuin joku tuossa vierellä olisi ilkkuen häntä katsellut — siinä sinulle oli, Miinan Martti! Luulit olevasi oman onnesi seppä. Turhaan on mennyt uskosi ja vaivannäkösi, hukkaan työsi ja tyhjiin raukenivat kauniit tulevaisuusunelmasi.
Sillä se, joka elämän varjopuolella syntyi, hän sinne taas kerran takaisin painuu. Suotta on pyrkiä sieltä pois, kerran se kumminkin vetää hänet takaisin sinne mistä lähtenyt on.
Mies istui liikkumattomana kivellä ja märkä lumiräntä valui hänen päälleen kastellen vaatteet.
Ankaraa sydämentykytystä seurasi ruumiissa raukea väsymys. Puolihorteissa hän istui ja vanha, kauan jo unhossa ollut muisto virkosi hänen mielessään.
Silloinkin oli tällainen räntäsade.
Martti kulki kelkkaansa vetäen äitinsä perässä kylätietä. Luudat ja vispilät oli kylässä jauhoihin vaihdettu ja nyt olivat he matkalla takaisin metsään, minkä kätkössä oli tupapahanen, äidin ja pojan koti.
Mutta mieli ei ollut iloinen niinkuin ennen näin pitäjältä palattaessa.Poika asteli äänettömänä tietään harmin ja häpeän kyyneleitä nieleksien.
Hän oli äsken ollut lumisotasilla talon poikien kanssa, sillä aikaa kun äiti teki kauppoja tuvassa. Martti oli ajanut pakosalle vastustajansa, ollen yksin kolmea vastaan.
Ne pakenivat kuistille huutaen mennessään: Odotappas vaan, vielä me näytämme sulle. Miinan Martti, yksinäisen akan poika!
Kuinka se koski kipeästi! Oliko se hänen vikansa, että hänellä ei ollut isää niinkuin muilla. Oliko hän sentähden huonompi kuin toiset.
Äiti tiedusteli syytä poikansa suruun ja lupasi asian kuultuaan vasta kotona puhella siitä. Poika ei uskonut sen puhumalla paljoakaan paranevan. Häntä oli syyttä häväisty ja niin tultaisiin vastakin tekemään. Hänen mielensä oli myrryksissä koko elämälle, kun hän räntäsateessa talsien, itkua niellen seurasi äitiä kotiin.
Illalla, kun he taas kaksin istuivat pienessä pesässään ja takassa iloisesti räiskyen paloivat tervaskannon kappaleet, otti äiti kontista talon emännältä saamansa lämpimäisleivän, taittoi siitä neljänneksen itselleen, loput ojensi pojalle ja sanoi: — Tiedätkö, miksi minä teen näin?
Martti murjotti ja otti sanaa sanomatta leivän, mutta siellä syvimmällä tuntui kumminkin jo hiukan helpoittavan.
— Katsos siksi, puheli äiti, että kasvettuasi suureksi- ja voimakkaaksi kykenisit kerran pitämään puoliasi tätä maailmaa vastaan, joka köyhälle on niin nurinkurinen.
Hän kohenteli valkeata, istui sitten takan ääreen lämmittelemään.
— Sanotaan, että on olemassa joku jumala, joka ihmisten kohtaloita ohjaa ja tekee oikeutta. Onko vai ei, kukapa sen tiennee. Mutta jos lienee jossain joku korkeampi johto, niin tuntuu kuin olisi se parempiosaisia varten ja heidän puolellaan. Vähäväkisiä sortavat kaikki. Maailma on heille ahdas ja tukala, ja elleivät he itse kykene itseään auttamaan, niin siinä pysyvät kurjuudessaan kaiken ikänsä. Täytyy olla itse oman onnensa seppä. Olen koettanut sinua ravita ja vaatettaa parhaani mukaan, että saisit vankat ruumiin voimat ja pääsisit maailmassa hiukan pitemmälle kuin minä. Helpompi sinun onkin raivata tiesi elämässä. Ei koskaan mies joudu sellaisen vääryyden ja petoksen uhriksi kuin nainen.
Paljon muutakin hän sinä iltana puheli, ja kun hiillos takassa hiipui, oli Martin mieliala muuttunut. Hän ajatteli vain äitiään. Mitä murheita hänellä olikaan ollut! He olivat yhtä, äiti ja poika, sen tunsi nyt Martti selvemmin kuin ennen.
Tuli sammui ja pimeys mustin silmin katseli ikkunasta sisään. Tuuli niin kummasti tohisi metsässä mökin ympärillä. Marttia ei nukuttanut, mutta niin hyvälle sentään tuntui siinä maata äidin vierellä, painautuen hänen lämpöistä ruumistaan vasten.
Ajat kuluivat. Miina teki luutiaan yksin, yksin veti hän ne kelkassaan kylälle. Poika kävi koulua, nieli vai'eten toverien pilkat, kunnes luokkansa ensimäisenä voitti ne vihdoin ja nousi muiden tasalle heidän silmissään.
— Sinä lähdet nyt maailmalle, sanoi äiti. Ero ei ollut helppoa heille kummallekaan, mutta he tiesivät, että sen täytyy tapahtua kerran. — Muista, poika; olet itse onnesi seppä.
Martti lähti, Miina möi vielä jonkun ajan luutiaan, mutta ikävä mursi hänet pian, ja niin muutti hän mökistään vanhan harmajan kivikirkon juureen. Jonkun aikaa emännät kyllä kaipailivat hänen hyviä, kestäviä vastojaan, mutta pian jäi Miina unhoon, kuten muutkin kaltaisensa.
Martti, joka oli ottanut nimekseen Pätevä, kierteli maita mantereita, käyttäen hyväkseen jokaisen tilaisuuden missä piili pieninkin oppimisen mahdollisuus. Kaikkialla voitti hän ihmisten suosion ahkeruudellaan ja vaatimattomalla, hiljaisella luonteellaan.
Mutta työskentely suurissa tehtaissa ei häntä ajan pitkään tyydyttänyt. Hän halusi itse rakentaa ja alottaa jotakin aivan omaa, alottaa alusta ja kehittää sitä niin pitkälle kuin voimat riittäisivät. — Ja voimiahan hänellä oli ja niiden lisäksi vuoria siirtävä usko. »Jokainen on oman onnensa seppä».
Ja sattumako sitten lienee ollut, että Martti Pätevä löysi Kaartokosken, vuokrasi vähäisestä maksusta sen ranta-alueen ja rakensi siihen aluksi tikkuhöylän.
Kuinka mitättömän pieneltä hänen »tehtaansa» näyttikään tuon väkevän kosken kainalossa!
Mutta sehän olikin vasta alku. Koski lauloi lakkaamatta suurista mahdollisuuksista, jotka Martin mielessä öin päivin kangastelivat.
Pian syntyi siihen sahalaitoskin ja suuret lautatapulit kohosivat sen ympärille, toinen toisensa jälkeen.
Jonkun ajan kuluttua kohosi jokitörmälle talokin, uhkea Koskela. Olisi siinä kelvannut asua vaikka kenen! Se olikin rakennettu herrastytölle, kauniille Sanelmalle, joka siihen aikaan oli kotiopettajattarena pappilassa. Hän, vaikka olikin hienompaa perua, suostui rupeamaan emännäksi Martti Pätevän uuteen taloon.
Silloin »Miinan Martin» arvo kohosi hänen omissa silmissään. Onnesta ja ylpeydestä paisui rinta — siinä se oli, äidin sana: »jokainen on oman onnensa seppä».
— Äiti, näetkö sinä tämän!
Mies havahtui muistoistaan kuin unesta heräten. Kuinka häntä paleli!Täytyi lähteä kävelemään.
Hän suuntasi kulkunsa kotia kohden. — Kotia, oliko hänellä mitään kotia enää? Ei. Koskelassa ei nyt kaivattu häntä, hyvä kun pysyi poissa.
Kuinka hänen jalkansa olivat raskaat! Kuin vanha ukko laahusteli hän eteenpäin.
Salin ikkunasta loisti kirkas valo. — Sanelma on vieraan vuoksi sytyttänyt kattokruunun kynttilät.
— Siellä he nyt varmaankin taas soittavat pianoa ja laulavat — he kaksi ovat paremmin toistensa kaltaiset. Hän itse on toista maata, mökin Martti, »yksinäisen akan poika».
Siinä juuri oli eroitus hänen ja Sanelman välillä. Oli hän sen alussa tuntenut ja lienee sen monasti huomannut Sanelmakin, hän, joka oli kuin hienommasta, jalommasta aineesta kokoonpantu kuin mies, raataja, työjuhta, syntyperältään halvinta laatua.
Ehkä oli hän häntä jo ennenkin väheksynyt, oli ehkä useinkin ajatellut itsekseen ja verrannut itseään häneen.
Että sen sittenkin kerran piti tulla näkyviin!
Salin ikkunasta virtaava kirkas valo huikaisi pimeästä tulleen silmää. Mies seisoi pihalla hetken, kunnes näki eteisessä syttyvän tulen. Hän tiesi siitä vieraan jo tekevän lähtöä ja odotti. Mutta kun sitä ei kuulunut tulevaksi, pitkästyi hän viimein ja meni sisään.
He seisoivat siellä käsikädessä, katseet uponneina toistensa silmiin. Martti loi vaimoonsa lyhyen katseen ja meni sanaa sanomatta makuuhuoneeseen.
Taas tunsi hän rinnassaan viiltävän kivun. Sanelman silmissä paloi outo hurma, kun hän katsoi silmiin sitä toista, niinkuin olisi hän ollut valmis seuraamaan häntä hamaan maailman ääriin.
Kunpa hän ei olisi koskaan sitä katsetta nähnyt!
Synkästi huokaisten viskautui Martti vuoteelleen.
2.
On yö.
Sanelma ei nuku eikä valvo. Hän lepää vuoteellaan liikahtamatta, hän kertailee mielessään jokaisen katseen, jok'ainoan sanan, minkä he olivat keskenään vaihtaneet.
Hänen huulillaan hehkui vielä erojaissuudelman polte, hänen mielessään läikkyi äkisti yllättäneen onnen hurma.
Se levittyi hänen ympärilleen niinkuin ääretön valonhohtoinen meri, jonka lämpöiset laineet keinuttelivat häntä harjoillaan.
Kuinka kevyttä, kirkasta ja kuultavaa! Kuin kaunista unta, unta, josta saattaa herätä, eikä todellisuus särje unelmaa.
Sorjo oli tullut. Hän oli niinkuin ennen, vielä enemmän hän oli kuin ennen.
Ja hän kun oli joskus jo epäillyt häntä, oli luullut jo unohtaneen.
Tuuli ryskää ulkona, ulvoo ja valittaa. On mieluista kuunnella sitä ja upota uneen kuin rakastetun avattuun syliin.
Sanelma havahtuu horteestaan, kuuntelee outoa ääntä, joka sekoittuu tuulen tohahteluun.
Se kuuluu yhä selvemmin. Sanelma kohottaikse istuvilleen ja tempautuu todellisuuteen — sydänkouristus!
Martti!
Hyvä Luoja! nytkö taas… pitikö sen juuri tänä yönä tuleman.
Hän hypähti ylös, kääri viitan ympärilleen, sytytti kynttilän ja meni hänen vuoteensa viereen.
Martti huohotti tukehtumaisillaan. Hänen kasvojensa väri oli jo sinipunerva.
Sanelma istui vuoteen jalkopäähän väristen koko ruumiiltaan.
Kuinka nyt käy?
Minuutit kuluvat hitaasti toinen toisensa jälkeen. Sanelma on kuin valon maailmoista äkkiä pudotettu alas. Hän ei tiedä mihin ryhtyä, vaan tuijottaa kauhistuneena miestään.
Taistelu kiihtyy. Kookas ruumis kouristuu kokoon ja suoristuu taas seuraavassa tuokiossa sellaisella voimalla, että olisi luullut sängyn hajoavan. Kasvot paisuvat ja hampaat kirskuen pureutuvat yhteen.
Sanelma kavahtaa ylös. — Oi Jumala, armahda minua, minun syytäni tämä on.
Sairas yrittää sanoa jotain, mutta uusi sydänkouristus katkaisee sanan kesken. Sanelma tuskassaan vääntelee käsiään.
Vihdoin alkavat kouristukset lieventyä. Nyt puistelee potilasta vilu. Sanelma käärii hänet lämpimiin peitteisiin, mutta kylmän tunne ei tunnu hellittävän.
Martti katsoo vaimoonsa, mutta ei sano mitään. Odottiko, että hän olisi niinkuin ennen?
Sanelma taistelee itsensä kanssa. Eilisillan elämykset ovat niin elävinä hänen edessään.
Sairaan huulet sinettyvät. Väsähtänyt sydän pyrkii seisahtumaan. Ruumis jäähtymistään jäähtyy.
Silloin Sanelma sen tekee. Hän painuu lämpimin povin sairaan värisevää, huohottavaa rintaa vasten.
Aamu valkenee.
Tauti on voitettu. Sairas lepää kalpeana, voimattomana vuoteellaan.Sanelma on vierellä valmiina palvelemaan.
Mutta Martti ei tahdo mitään, ei virka halaistua sanaa.
Sanelma ei tiedä mikä hänen on. Lieneekö vihoissaan sen eilisillan tähden. Hän tarkkaa kasvoja, jotka yön kuluessa ovat kummasti muuttuneet.
Niiden lihakset ovat veltot ja lamautuneet. Silmäluomet riippuvat väsyneesti silmien päällä jättäen ne puoliavoimiksi, ja suuret työteliäät kädet lepäävät voimattomina peitteellä.
— Kuinka on laitasi, Martti? Oletko jo parempi, sano!
Sairaan leuka nytkähti. Kuin tempomalla tulivat suusta sanat: — Mitä sinä viitsit minua hoitaa!
— Miksi sanot niin?
— Antaisit kuolla.
— Voi, älä puhu noin! Miksi sinä sellaista sanot?
Miehen kasvot värähtelivät. Vasta pitkän vaitiolon jälkeen sai hän sanotuksi:
— Sitä toista sinä kumminkin aina ajattelet.
Sanelma kalpeni. Siihen asiaan ei tähän mennessä oltu koskaan koskettu.
Hän seisoi kuin tuomarin edessä.
Viimein hän virkkoi:
— Niin, Martti. Olen luvannut, että en valehtele sinulle koskaan.
Mies kiinnitti vaisun katseensa häneen.
— Sanelma, onko se suudellut sinua?
Vaimon kasvoille tuli tuskainen ilme.
— Älä kysy. Ei sinulla ole oikeutta sellaista kysyä, sanoi hän, tuskin tietäen mitä puhui.
— Siis on!
Martti ponnahti istuvilleen, tarttui sängyn messinkipäätyyn ja pusersi sitä niin, että se narisi liitteissään.
Seuraavassa tuokiossa hän hervottomana, voihkaisten putosi tilalleen.
Tuli raskas hiljaisuus, josta erottautui vain sairaan rinnan epätasainen huokuminen.
— Aiotko jättää minut, sanoi hän vihdoin väsyneesti.
— En. En jätä, koska olet sairas.
— Entä muuten?
— Ellet sinä siitä mitenkään kärsisi, niin en tiedä…
— Olet jalomielinen…
Seuraavassa tuokiossa hän jo katui ivallisia sanojansa ja hetken kuluttua muuttuneella äänellä jatkoi:
— Mitäpäs minusta, mutta lapset. Koettaisit sentään minuakin kärsiä heidän vuokseen, että saataisiin tämä kotipahanen jotenkin pystyssä pysymään.
Ja äkkiä hän puhkesi rajuun itkuun, kätkien päänsä pielukseen.
Hän itki kauan päästyään alkuun. Sanelma lupasi jäädä hänen luokseen ja lohdutteli häntä niinkuin lasta.
Martti salli sen tapahtua. Se tuntui hyvältä, mutta toiselta puolen häntä armottomasti hävetti ottaessaan vastaan rakkauden asemasta tarjotun säälin.
3.
Oli pakastanut.
Syystalven aurinko heitti keltaisen valonsa hankiin ja puiden huurteisiin oksiin. Sanelman silmät huikenivat valoon valvotun yön jälkeen. Hän astui pihaportista ulos, kääntyi metsätielle, ja hauskasti narisi jalkojen alla puhdas pakkasen purema lumi. Hän hengitti keuhkojen täydeltä ja viime yön rasitus haihtui pian jäljettömiin.
Kuinka paljon saattaakaan tapahtua vuorokauden kuluessa! Mitkä elämykset voivatkaan joskus sisältyä muutamaan tuntiin!
Voi sitä iltaa, minkä onnen se olikaan tuonut! Sen muisto on luova rusohohteisen heijastuksen tulevien päivien harmauteen.
Oli ollut vähällä tapahtua jotain kamalaa, joka kumminkin onneksi oli mennyt ohitse, jättäen jälkeensä vaan mieluisan tunteen, jollainen aina tulee suuren vaaran vältyttyä.
Miten kauheata, jos Martti olisi kuollut. Kaiken ikänsä olisi Sanelma saanut syyttää itseään murhaajaksi. Hänen kauttaan se tavallaan olisi tapahtunut.
Aamulla oli Martti noussut Sanelman vastustuksesta huolimatta. Hänen kasvonsa olivat kumman herpautuneet ja silmäluomensa riippuivat väsyneesti silmien päällä. Niin säälittävän näköinen hän oli astuessaan tuota joka-aamuista tietään jokiahdetta alas sahalle. Hän oli niinkuin kuolinhaavansa saanut. Teki pahaa häntä muistellessa. Täytyi koettaa poistaa hänet mielestään.
Toistaiseksi. Lyhyeksi ajaksi vaan, sitten hän taas tekisi kaiken hänen hyväkseen.
Mutta nyt tahtoi Sanelma olla hetken yksinään elääkseen muistoilleen.
Hänen sydämensä oli niin riemua täynnä. Hänen täytyi olla yksin antaakseen sen hetkeksi hulvahtaa valloilleen.
— Sorjo ei ollut unohtanut. Sorjo oli tullut. On kuin olisi hän täällä yhä, niinkuin hän seuraisi näkymättömänä Sanelmaa.
Hän oli tullut hyvästille. Parin viikon kuluttua on heidän välillään satojen peninkulmien matkat.
Kumminkin hän on täällä. Tänne lentävät hänen ajatuksensa merien takaa.Sanelmaa muistaa, häntä ikävöi.
Ja Sanelma on luvannut elää jok'ainoan hetkensä häntä varten. Hänen luonaan ovat hänen ajatuksensa päivin ja öin. Hänen hyvät toivomuksensa tukevat häntä työssään ja tasoittavat hänen tietään maineen kukkuloille. Sorjo on tuleva kuuluisaksi ja sanoma hänestä leviää kauas ja sitten joskus hän tulisi takaisin tänne…
Sanelma katkaisi äkkiä ajatustensa kulun. Kuinka pitkälle ne taas pyrkivätkään. — Ei. Sanelma ei tahdo muuta kuin että Sorjo vaan tulee onnelliseksi, siinä kaikki, mitä saa toivoa. Ei mitään itselleen… ehkä sentään joskus… ja vaikkapa ei muistaisikaan.
— Vaikka ei muistaisikaan, kertasi Sanelma puoliääneen. Kumminkin tuntui niin haikealta jo pelkkä ajatus, että Sorjo hänet unohtaa. Sitä ei sentään jaksaisi kestää. Ei ainakaan nyt vielä.
Mikä toikaan tuollaista mieleen, olihan nyt hyvin. Kaikki voi muuttua elämässä. Tällä hetkellä hän kuitenkin oli onnellinen.
Martti tuli taas mieleen. Kunpa voisi olla hänelle vielä enemmän kuin ennen. Hän ei saa tuntea olevansa syrjäytetty. Täytyihän sen, joka itse omisti onnen, voida myös jakaa siitä muille.
Metsä tiheni.
Sanelma asteli hitaasti tietään. Päivä paistoi ja männikkö uhosi lämpöä ja tuoreita tuoksuja niinkuin keväällä. Lumi kimalteli puhtaan valkoisena ja puiden tummat varjot lepäsivät hohtavan hangen yllä. Pieni keltasirkku hypähteli oksalta oksalle kulkijan edellä tirskahdellen ja tirkistellen pienillä mustilla silmillään.
Koko metsä oli kuin lumottu, salaperäinen satualue, missä haltiat piileksivät puiden lymyssä, missä jokaisella kasvilla on oma tarinansa, joka siivekkäällä oma satunsa.
Suuri, valtava tunne täytti Sanelman mielen. Hänen sielussaan asui rakkaus, joka käsitti kaiken, se ulottui yli kaiken olevaisen, poistaen minuuden raja-aidat ja yhdistäen ihmisolennon osasena maailman äärettömään kaikkeuteen.
— Rakkaus avaa taivaan portit. Kuinka helppoa onkaan sen avulla tuntea ja käsittää Ikuinen Jumaluus.
Mietteissään oli Sanelma kulkenut kauaksi kotoaan, ja lyhyt syyspäivä oli ehtinyt sivu puolen. Silloin sai hän voittamattoman halun tavata vanhaa ystäväänsä Greetta-tätiä, joka asui pienessä huvilassaan parin tunnin matkan päässä koskelta.
Heidän välillään oli säilynyt lämmin ystävyys niiltä ajoilta asti, jolloin Sanelma oli ollut pappilan lasten kotiopettajattarena, lasten, jotka kulkutauti korjasi hautaan, jättäen autioksi kodin ja koetellen kovasti vanhempien uskoa Herran hyvyyteen. — Ja kun Sanelma oli ollut Koskelassa kolmatta vuotta, tuli pastorin itsensä vuoro. Silloin olivat seurakuntalaiset Martti Pätevän toimesta ostaneet papin rouvalle kirkonkylän laidasta huvilan, missä hän eleli yksinäistä elämäänsä kuluttaen aikansa enimmäkseen pienokaisten parissa, joita aina kerääntyi hänen ympärilleen.
Sanelmalla oli harvoin aikaa kulkea tuota pitkää metsämatkaa, niin mieluista kuin se hänelle olikin. Hänen päivänsä kuluivat tarkkaan lasten parissa, jotka olivat kokonaan hänen hoimissaan. Hän oli heidän hoitajansa ja opettajansa. Heillä oli omat koulutuntinsa määrätyn lukujärjestyksen mukaan, jota ei koskaan tavallisina päivinä laiminlyöty.
Mutta tänään olivat lapset saaneet luvan. Tämän kerran tahtoi hän elää itseään varten kokonaisen päivän.
Nyt Greetta-tädin luo! Hänen täytyi saada puhella hänen kanssaan — jos mahdollista avata sydämensä ja kertoa kaikki.
Syystalven päivä teki laskuaan luoden kellervän hohteen papinrouvan kodikkaaseen kamariin, missä ystävykset istuivat vaihtaen ajatuksiaan.
He kaksi olivat syvästi toisiinsa kiintyneet ja harvoin tapahtuva yhdessäolo muodostui juhlahetkeksi kummallekin. Heidän välillään vallitsi ymmärtämys, ja usein tajusivat he toistensa ajatukset tarvitsematta siihen mitään ulkonaista ilmaisumuotoa.
Papinrouva näytti nuoren ystävättärensä rinnalla kovin pieneltä ja kuihtuneelta. Heidän ikäeronsa oli tuskin viittätoista vuotta, mutta hänen hienopiirteiset kasvonsa olivat ennenaikojaan vanhentuneet, ollen suurien surujen ja sisällisten taisteluiden uurtamat. Nyt olivat jälellä vaan muistot niiltä ajoilta, jolloin hänen sielunsa vielä kapinoi ja taisteli Herraa vastaan. Hän oli jo voittanut itsensä ja tyytynyt Jumalan tahtoon. Sisäinen rauha kuulsi nyt kurttuisen muodon alta.
Tänään tunsi Sanelma aivan erikoisen hellyyden huokuvan vastaansa Greetta-tädin olennosta. Hän tuskin kesti sitä lempeyttä, joka ystävän kasvoilta ikäänkuin valui hänen ylitsensä.
— Tiedätkö, mitä minä viime-aikoina niin usein olen rukoillut, sanoiGreetta-täti pitkän vaitiolon jälkeen.
— Se varmaan koskee minua, sanoi Sanelma punehtuen hänen katseensa edessä.
— Niinpä koskeekin, lapseni. Toivon pian näkeväni sinut Herran tietä kulkemassa.
Sanelma katseli ikkunasta ulos. Tuntui hiukan vaikealta. Tämä se juuri oli ainoa heitä eroittava kohta, ja aina kun sitä kosketeltiin, tuli jonkinmoinen epäsointu heidän väilleen.
Mutta papinrouva jatkoi puhettaan;
— Olen viime aikoina ajatellut sinua paljon. Kuinka minusta tuntuneekin, niinkuin suuret koettelemukset olisivat edessäsi. Älä sentään säikähdä, en tahdo tulevia ennustella, enkä siihen kykenekään. Sen vaan tiedän, että Herra löytää omansa, vaikka hänen täytyisikin kuljettaa sieluasi puhdistustulen lävitse, saadakseen sen tämän maailman kuonasta puhdistumaan. Äsken, kun sinä astuit huoneeseeni niin keväisen kukkeana, elinvoimaa ja terveyttä uhkuvana, minä taas sitä ajattelin. Kunpa sinä Sanelma, vaan kääntyisit, ennenkuin Jumalan täytyy sinuun hyvin kovasti tarttua.
— Entä jos Hän opettaakin minua toisella tavalla itseään tuntemaan.
— Sinä tarkoitat…
— Rakkauden tietä. Eikö rakkaus ole jumaluuden pohja ja perustus. Rakkaus meidän sielumme nostaa maasta, se aukasee taivaan portit ja sitoo meidät yhteyteen Jumalamme kanssa — eikö niin, Greetta-täti?
Sanelma oli lämmennyt sitä sanoessaan. Hänen silmänsä loistivat ja äänensä värähteli. Papinrouva katseli häntä kauan, silmissään lempeys, ja viimein hän hiljaisella äänellä lausui:
— Niin, lapseni, rakkaus on se, joka aukasee taivaan portit. Tuo kaiken kärsivä, kaikessa kestävä ja itsensä unohtava rakkaus. Tuo tulessa puhdistettu ja kirkastettu rakkaus, joka ilman rajoitusta sulkee syliinsä ja yhdistää itseensä kaiken, missä elämää on.
Me opettelemme täällä vasta rakkauden aakkosia, me olemme vielä niin kehittymättömiä, että emme oikein ymmärrä käsitettäkään, mikä tuohon sanaan sisältyy. Sitä varten on meidän rakkaudellemme annettukin täällä määrätyt esineet, joiden avulla saamme harjoittautua siihen suureen ja täydelliseen.
Mutta Sanelma näytti vaan puoleksi kuuntelevan hänen puhettaan.Haaveellisin silmin hän katseli ikkunasta ulos.
Papinrouva jatkoi: — Sinä tarkoitit luullakseni, kun rakkaudesta puhuit, tunnetta lempivien välillä, miehen ja naisen. Tämä tunne, vaikka onkin useimmiten itsekäs ja pyyteitä täynnä, voi kumminkin kohottaa ihmiset ihmeelliseen autuuden tilaan, sitä korkeampaan, kuta puhtaampia he ovat. Se voi tuoda heidän sieluihinsa kaukaisen aavistuksen taivasmaailman ihanuudesta, ollen kuin valonheittäjä, mikä hetkessä kirkastaa eteemme pimeän kätkössä lepäävän kylän, tahi kuin kangastus, joka siirtää näköpiiriimme kaukaisen seudun. Mikä erehdys olisikaan matkamieheltä, joka aavikkojen halki taivaltaessaan äkkiä näkee taivaanrannalla haavevalossa väikkyvän kaupungin kirkkoineen ja kullanhohtoisine kupooleineen, jos hän tämän nähtyään jo luulisi olevansa siellä. Hän tietää, että harhakuva haihtuu pian, että aamun ruusuhohtoinen valo sammuu, tunne haihtuu ja innostuksen tuli jäähtyy olemattomiin, että jälellä on vaan äskeisen ihanuuden muisto ja suunnattoman pitkä, vaikea tie. Ja päivä menee mailleen ja yö yllättää matkalaisen. Pimeys ja sydäntä jäytävä kylmyys piirittävät hänet tiellään. Hän satuttaa jalkansa kiviin, ja orjantappuroiden terävät okaat tunkeutuvat syvälle lihaan. Hän valittaa tuskissaan, ja näyttää siltä kuin ei yhdenkään korva kuulisi hänen vaikerrustaan. Hänen kulkunsa on vaivalloinen ja työläs ja veriset jäljet peittävät polun — sellainen, lapseni, on »kaita tie», Golgatan ristin tie, jonka kautta käy pyhille vuorille kulku. —
Papinrouva otti nuoren naisen kädet omiinsa ja katsoi häntä loistavin silmin. — Katso, lapseni, tuo maallinen rakkaus on vaan ikuisen valon heikko heijastus, mutta usein on se kuitenkin ollut alkutaipaleena varsinaiselle tielle.
— Sinä teet minut murheelliseksi, rakas Greetta-täti, sanoi Sanelma vihdoin. — Minun täytyy tunnustaa, että en tunne mitään pakotusta kääntymään sille tielle, mistä sinä puhut. En ehkä oikein ymmärrä näitä asioita, tahi sitten on sinun Jumalasi toinen kuin minun. Minun Jumalani, jonka olen tuntenut lapsuudestani saakka, on hyvä, lempeä Isä, ahdistuksissa auttava, suruissa lohduttava. Hänen olemuksensa ilmenee vain rakkaudessa, Hän ei varmaankaan vaadi minua tuolle Golgatan tielle, missä on vain tuskaa, tulen leimahduksia, kärsimystä, yksinäisyyttä ja pimeyttä. Voi Greetta-täti! Yksinäisyyttä minä sittenkin eniten pelkäisin siellä. Kenties käsikädessä ystävän kanssa — ei yksin — pimeälle tielle!
— Niin, rakas, Ystävä sitä tietä jo ammoin kulki kantaen ristiään…
— Mutta minä tarkoitin ihmistä, minunlaistani, jonka näkisin tuossa vierelläni, jonka käteen voin tarttua, kun väsyn.
Greetta-täti hymähti. — Kyllä sinä, lapsikulta, vielä opit yksinkin olemaan. Yksinäisyys on olennaista, se on ensimäinen ja viimeinen. Vaikka matkan varrella sattuukin tuttuja tielle, on olemuksemme sisin kumminkin aina yksin, yksinäisenä kulkee hän tietään pyhille vuorille ylös.
— Ihmiset ovat niin erilaiset, Greetta-täti, monet lienevät ne tietkin, joita myöten he kulkevat Ikuisen Isänsä luokse. Sinä olet minua niin paljon voimakkaampi, Greetta-täti, kuinka voitaisiinkaan minulta vaatia yhtä paljon kuin sinulta.
Papinrouvan huulilla leikki lempeä hymy.
Sanelma katseli ikkunasta ulos. Laskeva päivä heitti kultaisen hohteen hänen hiuksilleen.
— Minä rakastan unelmia, puheli hän hiljaa. — Minulla on mielikuvitusten! maailma, joka on minulle rakkaampi kuin mikään muu koko maailmassa. Vieköön elämä minulta vaikka kaiken muun, kunhan ei vaan särje unelmieni maailmaa.
Hän vaikeni ja odotti toisen sanovan jotain.
— Onko se syntiä, Greetta-täti!
— Sinäpä sen sanoit! virkkoi papinrouva hymyillen. Tunnemaailmalla ovat houkutuksensa, joiden vaikutusvoima sinunlaisiisi luonteisiin ei suinkaan ole vähäinen. Vaeltajan on oltava suuresti varuillaan, yksinpä omien tunteittensakin suhteen. Ne ovat virvatulia, jotka helposti houkuttelevat kulkijan harhaan. — Mutta, Sanelma, me jätämme nyt tämän keskustelun, sillä sinun aikasi ei ole vielä tullut. Kyllä Herra tietää asiansa ja ottaa omansa aikanaan. Ilta joutuu, Sanelma, ja sinun on vielä kuljettava pitkä metsätaival ennen pimeän tuloa — laula minulle kuitenkin vähäsen ennen lähtöäsi.
Sanelma-rouva astui pianon ääreen, tuon nuoruusvuosiensa tuttavan, ja kuin entispäivinä helähti hänen äänensä nuorekkaana, pehmeän täyteläisenä, tulkiten sielun pohjalla asuvan onnen:
»Oi, kiitos, sä Luojani armollinen,joka hetkestä, jonka mä elin —»
Papinrouva istui kuunnellen suljetuin silmin, ristiin liitetyin käsin.— Kuinka kauniisti Sanelma lauloi:
— — »Kun annoit sä tervettä kättä kaks'kaks' silmää sieluni ikkunaks' —»
— Hän uhkuu elämän onnea. Olemassaolon riemu täyttää nuoren ihmisen rinnan. Mutta se ei ole vielä sitä, mitä minä häneltä odotan —
— — »Kun annoit sä myös pari ystävää,niin hyvää tiedä en enempää»
lauloi Sanelma hellemmin ja hiljaisemmin. Papinrouvan poskelle vierähti kyynel. Tuli mieleen hänellekin omansa. Vanha rouva muisteli ystävää, joka oli hänen rinnaltaan temmattu pois. Ja siksi jäi häneltä huomaamatta salaisuus, joka sävelissä kumpusi ilmoille nuoren naisen sydämestä.
— Sanelma lapseni, sanoi hän, kun toinen oli lopettanut, — tänään olet nuorempi kuin vuosikausiin. Jumala vie meidät joskus ylös vuorille, mistä näemme elämän ihanuuden, että sitten paremmin kestäisimme pimeän päivän tullen.
Ilta jo hämärtyi, kun Sanelma kiireesti asteli metsätietä kotia kohden. Hänen äskeinen onnentunteensa oli nyt jonkun verran laimennut. Oli kuin Greetta-täti asiasta tietämättömänä, pelkällä olemuksellaan, olisi sitä heikentänyt. Niinkuin se ilma, joka häntä siellä ympäröi, olisi niin vieras niille tunteille, jotka täyttivät Sanelman mielen, että ne itsestään siellä vaimenivat. Kuinka hän oli saattanut ajatellakaan paljastaa hänelle kalliin salaisuutensa. Greetta-täti sen kuultuaan olisi varmaan rukoillut Jumalaa yötä päivää auttaakseen Sanelman ylös »lankeemuksestaan».
Sanelma tunsi itsensä tyytymättömäksi. Hänen äskeinen varmuutensa oli poissa ja mielikuvitusten taikalinnat peittyneet sumuun.
— Sellaista se on, sanoi hän itselleen. — Surussa voit saada ystävän, osaaottavan, ymmärtäväisen, mutta onnessaan on ihminen yksin.
Ja hetken kuluttua hän tapasi itsensä taas ihmettelemästä sitä, kuinka hänen mieleensä oli johtunutkaan puhua asiasta Greetta-tädille. Kuinka olisi vanha papinrouva sellaista voinut käsittää. Hänhän oli noita entisajan naisia, jotka pitivät avioliittoa »ylhäältäpäin» määrättynä, ja ellei se aina niin loistavan onnellinenkaan ollut, niin pidettiin kärsimyksiä Jumalalta saatuna ristinä, jota piti kärsivällisesti kantaa. Hän varmaankaan ei olisi tahtonut kuulla puhuttavankaan siitä, että ihminen joskus voi löytää oikean omansa vasta paljon senjälkeen, kun on jo tullut sitoneeksi elämänsä toiseen, jota kohtaan ehkä ei vielä ole rakkautta tuntenutkaan. Hän olisi varmaankin kieltänyt tämän suuren tunteen pyhyyden ja julistanut ainoaksi autuaaksi tekeväksi avioliiton kaikkine ristiriitoineen ja kärsimyksineen, johon ennakkoluulot ovat esiäitimme polvi polvelta peruuttamattomasti sitoneet. Mutta tyttärien on jo aika herätä ja omistaa vapaampi, entistä väljempi maailmankatsomus. Luonnon ja Jumalan lakeja ovat ihmiset yhteiskunnallisen turvallisuuden tähden pahoin vääristelleet.
Sanelma sai taas varmuutta ja tukea omista ajatuksistaan.
Pakkanen tiukkasi. Taivas oli selkeä ja vilkkuen paloivat tähdet ylhäällä korkeudessaan.
Koskelan päätyikkunoista loistivat tulet.
— Viivyit kauan, äiti, sanoi pikku Aili tullessaan äitiä vastaan. —Isää vilustaa, isä on kipeä. Kovin odotimme sinua kotiin.
Martti makasi sohvalla peittonaan sadetakki, minkä pikkutyttö oli käärinyt hänen ympärilleen.
— Minä yksin olen saanut hoitaa isän, puheli tyttönen toimessaan. Hänen kasvoillaan oli pikkuvanhan totisuus.
He olivat aivan toistensa näköiset, isä ja tytär, ja lujasti toisiinsa kiintyneet.
Sanelma tunsi piston sydämessään. Tosiaan — hän oli tullut viipyneeksi liian kauan. Hän oli tällä välin tuskin muistanutkaan sairasta miestään.
Sanelma istuutui Martin viereen, otti hänen kätensä ja tunnusteli valtimoa.
Sen lyönti oli kovin epätasainen. Henkeä tuntui taas ahdistavan. Uusi kohtaus oli odotettavissa.
Sanelmalle tuli hätä. Hän tahtoi sen estää ja korvata laiminlyöntinsä tekemällä kaiken voitavansa kouristuskohtauksen ehkäisemiseksi.
Mutta kun hän kohotti sairaan päätä viedäkseen lääkelasin hänen huulilleen, loi tämä häneen omituisen, puoleksi tylsän katseen.
— Älä viitsi hoitaa, anna olla.
Sitte tyhjensi hän lasin, kuin päästäkseen pikemmin rauhaan ja lepäsi siinä taas rauenneena kuten äsken, riippuvin silmäluomin, kasvoillaan omituisen höltynyt ilme.
Millä äänellä hän lausuikaan nuo sanat. Ei siinä kuulunut vähäistäkään katkeruutta eikä vihaa. Ei muuta kuin antaa mennä, kun on mennäkseen, ei tuosta ole väliä enää.
Sanelman sisässä syytti ja soimasi. Hänen täytyi hyvitellä sitä lupauksilla ja päätöksillä. Tästälähin olisi toisin. Martilta ei koskaan saisi puuttua mitään, eikä hän milloinkaan olisi tunteva itseään syrjäytetyksi.
Paljon tuhlasi Sanelma hellyyttä sinä iltana ja onnistui vihdoin virittämään heikon toivon sairaan miehen sydämessä.
4.
On kevät.
Martti Pätevä kulkee kosken vartta, ja lämpimästi hautoo päivä hänen harteitaan.
Kevään henki liikkuu jäisen luonnon yllä tehden entisiä ihmeitään. Missä vielä löytyy sammumaton elonkipinä, missä heikkokin sykähdys jäätyneen kuoren alla kuuluu, sinne taas uusi elämä syttyy.
Leppoisasti henkii eteläinen. Kaarto laulaa keväisiä laulujaan.
Se puhelee kuin lohdutellen murtunutta mieltä.
Mies seisahtuu kuuntelemaan. Kaiken talvea oli hän kuunnellut tuota. Niin oli kuin olisi se vaan odottamaan ja toivomaan kehoittanut, mutta nyt keväällä tuntui sen äänessä kuin suurempi varmuus.
— Toivoa ja odottaa! Sitä samaahan hän itsekin — olihan hän toivon varassa taas elpynyt elämään. Ehkä kaikki vielä korjautuu ja elämä tulee entiselleen, ja ellei niinkään, niin tästä kumminkin joten kuten mukautuu.
— Ja mitäpä tässä enää muusta, jatkoi hän ajatuksiaan, kunhan vaan saisi kodin koossa pysymään lasten tähden. Ehkäpä Sanelmakin lopuksi unohtaa sen menneen ja suostuu uudelleen entiseen, kunhan tässä ehtii —. Sanotaan, että aika kasvattaa umpeen haavat.
Pahempaa oli hän alussa pelännyt, että jos vielä jättää kotinsa, vie muassaan lapset ja jättää yksin autioon taloon. Tahi jos hän olisi heidät antanut hänellekin, niin mihinkäs ne lapset ilman äitiä, eihän hän olisi yksin kyennyt heitä hoitamaan ja kasvattamaan.
Mutta ei ollut Sanelma näyttänyt mitään aikomuksia siihen suuntaan, olipa vielä kiinnittynyt taloustoimiin enemmän kuin ennen ja oleskeli alinomaa lasten parissa. Hän näytti omaan itseensä sulkeutuneen — ja niin surullisia lauluja se lauloi. Mahtoi vielä muistella sitä, mahtoi sentään yksinäisyydessään sureksia kenenkään tietämättä.
— Mutta vielä se siitä paranee ja huomaa, että on arvonsa sentään toisellakin. Vaikka ei osaakaan maalata tauluja eikä soittaa, niin osaapa kumminkin tehdä työtä, raataa ja rakentaa.
Asumattomaan, autioon takamaahan oli kerran yhden miehen toimesta syntynyt kylä, ja koski sahasi monen pitäjän puut. Vielä kerran se käyttäisi viljat ja antaisi valovoiman koko paikkakunnalle. — Vielä se näkee Sanelma, että mies se on osaltaan Marttikin, kunhan vaan toipuisi tässä ja tulisi entiselleen. Ei tarvitsisi sen katua sitä, että jäi, vaikka ehkä olisi ollut nuorempi ottaja ja komeampi. Kyllä tässä vielä laitetaan niin, että ei se kadu sitä.
Ja siinä hän istuessaan ja kuunnellessaan kuohujen kohinaa tuntee voimiensa kasvavan. Suuren suunnitelman toteuttaminen tuntuu taas mahdolliselta. Pitkien aikojen jälkeen tuntee Martti Pätevä oman itsensä taas. — Huomenna alotetaan työt! innostuu hän itsekseen, — huomenna ne aletaan ja jatketaan siihen asti, kunnes koko suunnitelma on valmis, vaikka se veisikin vuosien työn.
Hänen jäseniinsä tulee jäntevyyttä, tuntuu kuin sairas sydänkin elpyisi entiselleen.
— Se on koski, tuo kevätvoimainen Kaarto, joka puhaltaa ihmiseen uuden hengen, miettii hän itsekseen astuessaan ahdetta ylös.
Sanelma istui yläparvekkeella, ja Martti kiiruhti suoraa päätä hänen luokseen.
— Kuulehan, mamma, sanoi hän, puhutellen häntä niinkuin aina ollessaan parhaimmillaan — kuulehan, kuinka Kaarto kohisee.
Sanelma nosti hiukan punoittavat silmänsä ylös ja katsoi kumman kaukaisin katsein miestään, joka odottamatta tuli tempaamaan hänet pois omasta maailmastaan. Hänen äänensä oli vaisu kuin unesta heräävän:
— Niin, sitä koskea minäkin tässä kuuntelin.
— Ja tiedätkö, mamma, virkkoi mies, asettuen hänen viereensä istumaan, — se on niinkuin joku elävä olento, tuo koski, se on kuin ystävä, joka osaa lohduttaa ja antaa uskoa tulevaisuuteen.
Hän vaikeni kuin odotellen, että toinenkin sanoisi jotain, mutta kun vastausta ei tullut, hengähti hän syvään ja taannoista innostusta luonaan pidätellen kertoi yhteen menoon äskeiset ajatuksensa, tehden perusteellisesti selkoa suurista suunnitelmistaan ja koettaen pysytellä taannoisessa uskossaan, vaikka vaimon laimeus pyrki häntä jäähdyttämään.
— Vielä sitä innostut sinäkin, kunhan tässä ensin tulee jotain näkyvää, eikös niin, mamma?
Mies etsi vaimonsa kättä, tuota valkeata, viileää, hiukan laihtunutta kättä, joka hänen suuressa kourassaan hukkui miltei olemattomiin. Hän veti puoleensa koko tuon pehmeän villavaippaan kiedotun olennon, jota tuntui täällä ylhäällä, kevättuulen käsissä, hiukan värisyttävän.
— Eikös niin, mamma, eikös niin?
Martin ääni vavahti. Hänessä taisteli epäilys ja toivo. — Mikä onni olisikaan, jos Sanelma nyt sanoisi: niin Martti, niin me nyt asumme ja rakennamme.
Mutta vaimon ääni oli epämääräinen, kun hän vastasi vihdoin ikäänkuin peläten oman ajatuksensa ilmaisemista.
— Ehkäpä se kerran vielä niin on.
Martti tunsi kylmän tuulen puhalluksen. Pilveen peittyi keväinen päivä, kosken kohina vaan kuului voimakkaana tänne ylös.
Rajusti painalsi mies vaimoaan sairasta sydäntänsä vasten ja kuiskasi:
— Oletko sinä minun, mamma!
— Kenenkä minä olisin — —
Martti painoi suudelman hänen huulilleen, mutta tunsi samassa kylmän puistatuksen ruumiissaan. Sanelma lepäsi hänen rinnoillaan kuin kuollut kuva. Hänen sielunsa oli poissa, ties minne asti lienee lentänytkään.
Martti oli kuin iskun saanut. Hän hellitti otteensa äkisti ja vetäysi huoneeseen.
— Ellei tänään, niin ehkä huomenna, tahi joskus aikojen takaa, sanoi hän itselleen pidellen kiinni toivostaan.
5.
Sanelma jäi parvekkeelle miehensä mentyä, ja hänen kasvoilleen tuli tuskallinen, kärsivä ilme.
Kuinka tämä kaksinainen elämä olikaan kuluttavaa!
Kulkea petturina omassa kodissaan. Hän, joka niin syvästi valhetta vieroi, näyttäytyi miehelleen aina naamari kasvoillaan.
Mitä tehdä?
Sorjoa hän ei voisi unohtaa. Häntä hän jok'ainoa hetki kalpasi ja ikävöi.
Niin oli ollut päivästä päivään, niin tulisi olemaan edelleen, eikä se koskaan voisi muuttua.
Mutta hänen täytyi se salata. Totuus oli naamarin alle kätkettävä. Kuka voisikaan riistää sairaan miehen viimeistä toivoa, jonka avulla hän saattoi vielä elää. Kuluihan toivossa aika ja Martilla on aina ollut suuri usko tulevaisuuteen.
Sanelma oli huono näyttelijä, mutta hän luuli katsojan hartaan uskon täydentävän vajavaisuudet. Mutta raskasta se oli ja kuluttavaa.
Ja kun sen lisänä vielä oli ikävä, kaipaus alinomainen, joka salamatona jäyti hänen olemustaan.
— Kunpa tämä päättyisi kerran!
Illan ensimäiset tähdet syttyivät keväisen taivaan vaalealle lakeudelle.
Puihin oli taas lehti puhkeamassa. Ne lehdettyivät jo kolmatta kertaa sen ihmeellisen kevään jälkeen.
Mutta Sanelma ei voi häntä unohtaa. Mitä kauemmin hän viipyy, sitä kovemmin hän häntä ikävöi.
Eikä hän häntä koettanutkaan mielestään poistaa, ja samoin kuin Martti vain toivonsa varassa saattoi elää, niin Sanelmakin eli muistoistaan.
Niiden varassa kuluivat päivät. Koko nykyinen elämä oli kuin todellisuutta vailla, kuukaudet kuluivat ja vuodet, Sanelma kulutti aikansa valveunta uneksuen, tyydyttäen sillä kaipaustaan.
Hänen katseensa kulki koskenvartta, seurasi tuttua tietä, ja hän koetti taas tuudittautua unelmiin.
… tuossa kulki vierellä silloin, jutellen tarinoitaan, tiepuolesta taittoi oksan, silmiin katsoi, katse leikki ja hymysi suu vakavanakin ollen…
Poissa, poissa! vaikeroi sydän, eivätkä muistot voineet sen kaipausta enempää tyydyttää.
— Miksi lähti, miksi jätti, olisi vienyt mukanaan. Mitä on minusta täällä nyt enää?
Koski kohisi.
— Entäpä jos ei tahtonutkaan, ei tarkoittanutkaan muuta kuin hetken huvia. Oliko tottakaan mitä sanoi?
Mikä se toikaan noin kummia mieleen? Koskenko keväinen pauhu? — Sanelma meni kiireesti huoneeseen päästäkseen kuulemasta sitä.
Hän tuli saliin, istui hämärässä pianon ääreen ja juoksuttaen sormiaan koskettimilla tapasi kuin sattumalta säveleet:
»Sä päivin mielessäni ootmun ollen työssäni.»
Niin mennyt päivä taas vaihtuu nykyhetkeen. Pianon ääressä istuu toinen, Sanelma vierellä laulaa:
»Sä päivin mielessäni ootmun ollen työssäni.Yökausina sä väikytmun unelmissani…»
Siinä yhtyy lauluun toinenkin ääni. Niin hyvin ne sointuvat yhteen, ovat kuin varsin toisiansa varten.