Kamariherra Karl Gustaf Lejonborg kuului hyvin vanhaan aatelissukuun. Hänen esi-isänsä tiedettiin pakanuuden ajoilta saakka, ja Valhallan jumalat tietänevät, eiköhän suvun kantaisä saanut kiittää olemassaolostaan jotakuta monista käynneistä, joilla Loke kunnioitti Skandinaavian niemimaata. Mikään muukaan jumalallinen olento ei se voinut olla, sillä, kuten tiedetään, olivat pohjoismaisen taruston Odin ja hänen toverinsa liian jäykkiä Olympon jumalain tavoin antautumaan mihinkään maalliseen lemmenkuherteluun. Loke oli luultavasti ainoa, jonka huomiota kiinnittivät esi-isäimme tyttäret, heidän kuljeskellessaan tuntureilla vaatimattomina ja yksinkertaisina paimentamassa karjalaumojaan.
Loke tosin oli pahan periaate; mutta mitä merkitsee, onko periaate paha vai hyvä, kunhan se vain on hyvin vanha! —
Kreivi Lejonborg palveli kamariherrana Kaarle XIII:n hovissa. Kustaa IV Aadolfin aikana hän oli palvellut kamarijunkkarina. Kahden kuninkaan selän takana hän oli uskollisesti seisonut paistitarjotinta pidellen. Mikä ihana, kadehdittava etusija muihin kuolevaisiin nähden onkaan sillä, joka saa tuntea fasaanin tuoksun, ennenkuin se siirretään hänen majesteettinsa nenän alle! Mikä onnellisuuden huippu onkaan saada vetää vastahakoinen korkki pois pullon suusta, ennenkuin se vuodattaa verensä kuninkaan huulille. Kreivi Lejonborgilla oli se onni ollut ja oli vieläkin.
Kuningas Kustaa IV Adolf ei pitänyt kunnioitetusta sedästään, herttua Kaarlesta. Lejonborg oli niin täydellisesti samaa mieltä kuninkaansa kanssa, ettei hän koskaan käyttänyt ensimmäistä ristimänimeään Karlia, eikä koskaan viettänyt sitä nimipäivää.
Kuningas Kaarle XIII ei pitänyt arvoisasta veljenpojastaan, entisestä kuninkaasta. Lejonborg oli samaa mieltä kuninkaan kanssa. Hän pyyhki almanakastaan pois Gustafin ja nimi Karl esiintyi taas uudessa loistossa.
Kreivi Lejonborg oli suvun päämies, hänellä oli ritarihuoneessa istuinpaikka ja äänioikeus. Jälkimäistä hän käytti vähemmän kuin edellistä. Ken on päättänyt olla huutamatta liikaa, hän tulee lopulta liian suuressa määrin vaienneeksi. Kreivi vaikeni kuin muuri, mutta tunsi sisimmässään, että hän oli yhtä luja ja varma kuin sekin. Hovimiehen kutsumuksen vertauskuvana on kultainen avain hänen selässään, ja sen vaalilause on: ole vaitelias ja palvelevainen niinkuin se.
Kreivi Lejonborgilta ei suinkaan puuttunut hyvää päätä. Miehellä, jonka täytyy koko elämänsä ajan ajaa selin kuninkaallisissa vaunuissa, ei saa olla huono pää.
Kreivi oli viettänyt kolmattakymmenettäviidettä syntymäpäiväänsä. Samana päivänä oli mahtava ajatus välähnyt hänen aivoissaan, ja hän huusi korkealla äänellä seuraavat sanat:
— Kreivi Karl Gustaf Lejonborg, kamariherra ja Bastholman sukukartanon omistaja, tähän saakka sinä olet palvellut kuningasta ja maata hovissa, mutta sinulla ei vielä ole töyhtöjä kolmikulmahatussasi… Helposti sinä voitat itsellesi töyhdöt, sillä sinun ei tarvitse muuta kuin lausua sana, ja sinä olet hovimarsalkka… Mutta sinusta ei pidä tulla hovimarsalkkaa… Sinun suuri sukutilasi Skoonessa tarvitsee armollisen herransa läsnäoloa, ja Malmöhusin lääni, missä tila on, tarvitsee puolestaan maaherraa, jossa yhtyvät syntyperä ja kelvokkuus… Miksi et hanki itsellesi tuota lääniä?… Etkö voi palvella kuningasta ja maata yhtä hyvin Skoonessa kuin Tukholmassa?… Lääni on kaunis, virkapuku ei ole ruma, töyhdöt kuuluvat hattuun, tuloja ei saata halveksia, komentajan rintatähti seuraa kaupanpäälliseksi, yksinkertainen pohjantähti ei enää riitä peittämään sinun laajentunutta rintaasi… Lejonborg! Lejonborg! Uhraa persoonallinen rauhasi ja rupea maakunnan isännäksi!
Niin hän huusi, eikä se jäänytkään ääneksi erämaassa. Kreivi alkoi liikkua. Musta hevosvaljakko pursui hopeanvalkoista vaahtoa, paraativaunujen pyöränraudat sinkosivat kipinöitä katukiviä vasten. Kreivin kasvot muuttuivat kirkkaammiksi ja kirkkaammiksi, hänen vartalonsa ojentui entistä suoremmaksi. Hänen ystävänsä onnittelivat häntä, ja sanomalehdet mainitsivat jo hänen tulevasta nimityksestään ilman mitään näykkivää lisäystä, sillä vielä uskoi suurin osa väestöstä, että samoin kuin maat kuuluvat yksinomaan kuninkaille, niin myös ovat läänit ainoastaan maaherroja varten. Vasta viime vuosikymmenien innoittavat harhaopit ovat pyhyyttä loukkaavilla suvillaan tukahuttaneet ja sammuttaneet viattoman uskon vuosisataisen soihdun.
Muutamana päivänä sai kreivi Lejonborg kutsun eräältä vaikutusvaltaiselta ystävältään ja korkealta suojelijaltaan kreivi V:ltä saapua keskustelemaan hänen kanssaan.
Kreivi Lejonborg heittäytyi vaunuihin, jotka pysähtyivät kreivi V:n portille, ja pian hän oli kahdenkesken ystävänsä ja korkean suojelijansa kanssa.
Kreivi V. ei kuitenkaan näyttänyt panevan huomiota kreivillisen ystävänsä tulvehtivaan kaunopuheisuuteen, vaan sormeili kädessään jotain kirjeen tapaista.
— Minulla siis lienee toivoa, jalo ystäväni? — jatkoi Lejonborg.
— En kiellä, — vastasi kreivi V., että minulla on jotain tavallaan diplomaattista hommaa siinä … mutta se ei kuulu miellyttävien asioiden joukkoon… Mielelläni olisin tästä asiasta kokonaan irrallani.
— Sinä kyllä aukaiset solmut, — ehätti Lejonborg, olkootpa ne vaikka Atlantin valtameren pohjalla… Lyönpä veikkaa tuhat tukaattia, että tuo asiakirja, jota pitelet kädessäsi, koskee juuri minun halpa-arvoista persoonaani, sinun nöyrintä palvelijaasi.
— Se on totta, se koskee todellakin sinua, — vastasi kreivi V.
— Lyönpä edelleen veikkaa, parahin kreivi, — jatkoi Lejonborg, — että tuo paperi sisältää määräyksen valtakirjan laatimiseen minulle maaherran virkaan, siinä tapauksessa ettei se ole itse valtakirja.
— Tunnetko tämän päällekirjoituksen, parahin kreivi? — kysyi V., pitäen paperia kreivi Lejonborgin edessä.
Lejonborg näytti hämmentyneeltä, mikä johtui luultavasti siitä kylmyydestä ja epäystävällisyydestä, jota nyt ilmeni hänen jalon ystävänsä sanoissa ja käytöksessä.
— Tunnenko tätä päällekirjoitusta, — toisti hän, levottomuutensa kasvaessa; — jalosukuiselle herra kreiville … sehän on osoitettu minulle … niin, minulle.
— Tiedän sen, — virkkoi kreivi V., tarkastaen terävästi ystäväänsä; — mutta minä en tunne käsialaa, ja sitä juuri aion nyt kysyä sinulta.
— Hyvä Jumala, mitä tämä merkitsee? — huudahti Lejonborg, joka tuli äkkiä hyvin tuskalliseksi, tietämättä edes syytä siihen.
— Sinä tunnet käsialan, kreivi Lejonborg! — lausui kreivi V.
— En, kautta kunniani, — vakuutti Lejonborg, huolellisesti tarkastettuaan jokaista kirjainta; — kaiken pyhän nimessä, mikä on tämä kirje?
Hän kohotti kätensä tarttuakseen kirjeeseen; mutta ennen kuin hän ehti edes koskettaa sitä sormellaan, siirsi V. kättään.
— Ei niin kiireesti, parahin kreivini! — esteli V; — minun täytyy ensin lukea sinulle ne kauniit lauselmat, jotka tämä paperi sisältää… Kirje on, kuten huomaat, osoitettu sinulle, ja se oli avattu ennenkuin se joutui minun käsiini… Kunhan kuulet sen sisällön, tajuat pian, miksi ei sitä heti voida jättää sinulle… Kärsivällisyyttä siis ja kuuntele tarkkaan.
Kreivi V. luki kirjeen ääneensä; mutta hän seurasi rivejä vain toisella silmällään; toinen näytti salaa vakoilevan kreivi Lejonborgin kasvonilmeitä.
»Kreivi Karl Gustaf!
Kävin luonasi tänään aamupäivällä. Et ollut kotona. Koska minun täytyy päivällisen aikaan matkustaa maalle, mistä palaan vasta kahdeksan päivän kuluttua, ilmoitan sinulle tämän kautta käynnistäni. Oli ikävää, etten tavannut sinua; siten jäi sinulta kuulematta paljon mieltäkiinnittäviä uutisia. Kirjeesi, jonka kuukausi sitten lähetit on saapunut onnellisesti perille korkealle omistajalleen. Se on vaikuttanut hänen onnettomaan sieluunsa kuin toukokuunsade maahan. Omasta kohdastaan hänellä ei enää ole minkäänlaisia toiveita. Hän luopuu kaikesta poikansa hyväksi, ja hän sanoo sulkevansa rauhallisesti silmänsä sillä hetkellä, jolloin hän näkisi jalon kansan hyvittävän entisen vääryyden. Paitsi sitä tukea, jota hän syystä uskoo saavansa sen kansan puolelta, jonka kunniakkaaseen sukupuuhun hän ei tahtoisi kiinnitettävän ulkomaalaista kruunua, toivoo hän voimakasta suojaa idästä, missä laillinen perimys vielä…
Kreivi V. keskeytti lukemisen.
— Ehkä muistat ulkoa jälelläolevan, — virkkoi hän, — sillä se on reväisty pois kirjeestä!… Mutta miten on laitasi, parahin kreivi!… Pahantekijä, jota viedään kuolemaan, ei voi näyttää surkeammalta kuin sinä nyt.
Niin olikin laita. Suuret hikikarpalot helmeilivät kreivi Lejonborgin otsalla, ja hän värisi kuin vilutautinen.
— Söitkö eilen päivällistä Aatelisseuran huoneustossa? kysyi kreivi V.
— Söin, — vastasi Lejonborg melkein tainnuksissa; — aivan niin, minä söin päivällistä Aatelisseuran huoneustossa.
— Ja lähdit sieltä noin kello viiden aikaan? Eikö niin? — jatkoi kreivi V.
— Aivan niin. Aivan niin… Kello oli viisi, kun lähdin sieltä… Mutta minä en ymmärrä…
— Heti lähdettyäsi löydettiin lattialta tämä kirjeen katkelma.
Kreivi Lejonborgin ohuitten huulien välistä kuului ölisevä äännähdys.
— Kuka piru on kirjoittanut moisia hulluuksia? huusi tutkija.
— Minä … en tiedä, — sammalsi tutkinnonalainen tuijottaen eteensä kuin mielipuoli.
— Ja miten h…ssä sinä olet voinut takertua kiinni mokomaan?… Oletko kokonaan kadottanut järkesi, kun suotta panet vaaranalaiseksi elämäsi ja kunniasi!
Nyt nousi kreivi Lejonborg seisomaan.
— Inhoittavaa! Alhaista! Kauheata! — huudahti hän lyöden nyrkillään otsaansa.
— Se toimekas henkilö, joka tämän kirjeen löysi, — sanoi kreivi V., — jätti sen eilen illalla tärkeänä aarteena hänen kuninkaallisen majesteettinsa käsiin.
— Hänen kuninkaallisen majesteettinsa…! vaikeroi Lejonborg.
— Niin … kaikkein korkeimpiin käsiin… Sinähän tiedät, ettei sellaisissa asioissa ole hänen kanssaan leikkimistä.
— Ja hänen kuninkaallinen korkeutensa…?
— Määräsi minut siinä silmänräpäyksessä passittamaan sinut kaupunginvankilaan.
— Voi Jumalani!… Ja sinä?… Sinä?
— Ehdotin sen sijaan Danvikeniä[1]… Mutta vakavasti puhuen, rakas Lejonborg, mitä tiedät enemmän tästä asiasta?… Ainoastaan suora vilpittömyys voi sinut pelastaa, sillä minä olen täysin vakuutettu siitä, että jos sinä olet leikkinyt tulen kanssa, olet tehnyt sen pelkästä tyhmyydestä… Tämä ei tosin ole kohteliaasi sanottu, mutta olkoon se kuitenkin sinulle lohdutukseksi, Lejonborg-parka!
[1] Mielisairaala.
Kreivi-raukka oli nyt vähitellen tullut siksi paljon tajuihinsa, että hän saattoi ajatella jonkun verran selkeästi ja myös puhua sen mukaan.
— Alhaista juonittelua minun persoonani häväisemiseksi! — lausui hän; — kurja salaliitto minun kunniani tahraamiseksi… Salainen vihollinen, joka kadehtii minun hovissa nauttimaani suosiota, ja tekee kaikkensa ryöstääkseen sen minulta… Ehkä se on joku hävytön kilpailija siihen virkaan, joka minulle on luvattu.
— Se ei tunnu uskomattomalta, — virkkoi kreivi V.; — minä tunnen kyllä sellaisetkin vehkeilyt, ja tiedän hyvin itse, miltä ne maistuvat… Enkä myöskään voi kieltää, että jotain sellaista tulin minäkin ajatelleeksi.
— Minullako … minullako olisi salaisia hankkeita hovia vastaan, — puhui Lejonborg; — minulla, joka olen parhaat vuoteni uhrannut sen palveluksessa?… Minäkö kohottaisin käteni vanhaa rakastettua kuningasta vastaan, joka jo on haudan partaalla?… Minäkö vehkeilisin sellaista ruhtinasta vastaan, joka on sankari, maansa pelastaja ja kansansa epäjumala?… Voiko kukaan edes ajatella sellaista mahdollisuutta, että minä häväisisin jalointa nimeä, mikä koskaan on jäänyt perinnöksi jälkeläisille?… Ei, ei, se on mahdotonta!… Kukaan ymmärtäväinen ihminen ei usko sellaista!
Kreivi Lejonborg näytti puhuessaan miltei ylevältä. Kreivi V. vastasi:
— Minä myönnän, että se tuntuu uskomattomalta… Mutta sukkelat kielet ehtivät silti huomauttaa vanhasta ystävällisestä suhteestasi entiseen kuninkaalliseen perheeseen… Kuiskaajista ei ole koskaan puute, kun on kyseessä tyhjänpäiväinen loruilu.
— Tullessani entisen kuninkaan hoviin olin aivan nuori, melkein lapsi… Mutta kukaan ei tiedä paremmin kuin sinä, joka aina olet kunnioittanut minua ystävyydelläsi, miten kovasti minä olen tuominnut sitä sekasikiötä, joka johdatti rakkaan isänmaamme tuhon partaalle, josta sen kuitenkin pelasti nykyisen armollisen hallitsijamme voimakas käsi… Jumala häntä varjelkoon ja pitentäköön hänen elämänsä kalliit päivät!
Kreivi Lejonborgin lauselmaa seurasi syvä kumarrus, joka todellakin näkyi aiheutuneen sisäisestä tunteesta. Myöskin kreivi V. kumarsi, mutta hänen huulillaan leikki hieno, kaksimielinen hymy.
— Sinä siis et ole saanut tätä kirjettä? — kysyi jälleen kreivi V. — etkä myöskään tiedä sen kirjoittajaa… Malta mielesi, ystäväni!… Et siis tunne häntä?
— En en, tuhat kertaa en … sen vannon sieluni autuuden kautta… Sen vannon kunnioitettujen esi-isieni varjojen nimessä!… Mutta — jatkoi hän palavan innokkaasti — kuka on ilmiantaja?… Kuka on löytänyt ja tuonut tämän kirotun paperin?… Vaikka hänellä olisi tuhat mustaa sydäntä alhaisessa rinnassaan, löytäisi minun miekkani tien niihin kaikkiin!
Kreivi V. hymyili. Mahdollisesti hän oli vakuutettu Lejonborgin syyttömyydestä; mutta Lejonborgin rohkeuden tunsi hän vieläkin paremmin.
Näiden kahden kreivin keskustelun keskeytti naputus ovelta, joka korkean isännän lausuttua sanan avautui.
Kreivi V:n livreijaan puettu palvelija näyttäytyi ja kumarsi syvään.
— Saapunutko? — kysyi kreivi.
— Niin, armollinen kreivi! — vastasi palvelija.
— Hyvä!… Johda hänet pieneen kabinettiin ja pyydä häntä odottamaan siellä… Jos joku muu kysyy minua, niin sano, etten ota vastaan tänään.
Palvelija kumarsi jälleen ja poistui melkein varpaillaan.
— Suo anteeksi, Lejonborg! — sanoi kreivi V. — minun täytyy jättää sinut yksinäsi muutamiksi minuuteiksi… Ole kuitenkin rauhallinen… Tämä vyyhti, olkoon se kuinka sotkuinen tahansa, selviää kyllä meidän molempien tyytyväisyydeksi… Ellei ole sen vaarallisempia valtiopettureita kuin sinä, kunnon veli, niin kyllä kuninkaat ja ministerit voivat nukkua yhtä rauhassa kehdoissaan kuin lapset.
Nämä lohduttavat sanat lausuttuaan lähti kreivi V. huoneesta.
Kreivi Lejonborg oli yksin.
Mitä hetkiä hän olikaan elänyt! — Häntä epäiltiin, syytettiin valtiopetoksesta, häntä, joka tähän saakka ei ollut tiennyt mitään korkeampaa tehtävää kuin madella siinä tomussa, jota ruhtinaalliset kantapäät olivat jättäneet jälkeensä, kiinnittämättä vähääkään huomiota siihen, olivatko ne tiet, joita korkeat jalat olivat kulkeneet, hyviä tai huonoja! Pelkkä ajatuskin siitä olisi täyttänyt kauhulla hänen sydämensä. Mutta jota enemmän hän ajatteli, sitä selvemmäksi kävi hänen katseensa, sitä rauhallisemmaksi hänen sydämensä. Hän päätti syvän huokauksen ja hengitti sitten kevyemmin.
Tämä hirvittävä syytös, tuumi hän, tuottaa minulle, sitten kun se on heitetty takaisin syyttäjän kasvoille — ja hän piti sitä sangen helppona tehtävänä — mitä parhaimpia etuja. Silloin ei ole mikään palkinto liian suuri korvaamaan sitä vääryyttä, jota minua kohtaan on tehty… Sitäpaitsi on minusta tullut valtiollinen merkkihenkilö … ja minua pelätään. Parempi on olla pelätty kuin rakastettu, kunhan pelko ei vaan tuo mukanaan mitään vahingollisia seurauksia. Minulle myönnetään kaikki, mitä tahdon — ja vielä enemmänkin.
Malmöhusin lääni kalpeni ja painui kokonaan näkyvistä esiinsukeltavan valtioneuvoksen tuolin tieltä, joka viimemainittu loisti mitä ihanimmassa loisteessa. Hän näki sillä hetkellä odotussalinsa vilisevän täynnä kävijöitä, jotka vapisevin polvin odottivat päästäkseen hänen ylhäisyytensä puheille. Hän näki rintaansa peittämässä kaikenmaailman kunniamerkit, tähdet ja nauhat, joskin hänen oli mahdoton kantaa niitä kaikkia kerrallaan. Hän taisteli jo sydämessään jaloa taistelua siitä, mille kuninkaallisen armon osoituksille hän antaisi etusijan.
Onnellinen on ihmisolento! Missä olisivat niin pienet aivot, ettei sinne mahtuisi suunnaton joukko itseluuloisuuden ja turhamaisuuden epäjumalankuvia!
Huoneen ovi avautui ja Lejonborgin silmät, joissa vaihtuivat mielikuvituksen kaikki sateenkaari-värit, kääntyivät ovea kohti, nähtävästi odottaen tulijan tuovan mukanaan sen kullalla kirjaillun samettialusen, jonka päällä kaikki nuo maailman uneksitut ihanuudet olivat. Mutta voi kauhistus! Loisteen sijasta näkivät Lejonborgin silmät uuden paperin, joka oli samoin kuin äskeinenkin kirjeen muotoon taitettu. Sen lisäksi esiintyi kreivi V. nyt jälleen katse yhtä synkkänä ja otsa rypyssä kuin äsken Lejonborgin saapuessa hänen luokseen.
— Toinen hämmennys on ensimmäistä pahempi, — mutisi kreivi V., — hullutus käy hurjaksi… En totisesti tiedä, kumpi tällä hetkellä on suurempi, suuttumukseniko vai hämmästykseni.
— Mitä sanot? Mitä taivaan nimessä taas on tekeillä! — huusi Lejonborg, hypähtäen seisomaan, kuoleman kalpeus äsken vielä niin värikkäillä poskillaan.
— Vyyhti sotkeutuu sotkeutumistaan, — jatkoi V. — muodostaen jo oikein gordialaisen solmun… Varo itseäsi Lejonborg!… Kaarle Juhanan säilä on yhtä terävä kuin Aleksanterinkin.
Näiden sanojen murtamana vaipui Lejonborg tuolille istumaan melkein tajuttomana.
— Ei mitään naisten tapoja, kreivi! — huudahti V. Teroita nyt silmäsi ja korvasi, ellet halua joutua iäksi mykäksi ja kuuroksi!
Lejonborg heräsi ankaran äänen vaikutuksesta ja näki Kreivi V:n kädessä uuden kirjeen, joka oli kirjoitettu samalla käsialalla kuin edellinenkin.
Kreivi V. istahti aivan lähelle onnetonta vierastaan, aukaisi kirjeen ja luki ääneensä seuraavaa:
»Kreivi Karl Gustaf!
Huhu tulevasta nimityksestäsi maaherraksi Malmöhusin lääniin on herättänyt suurta ihastusta minussa ja kaikissa meikäläisissä. Jos tämä huhu osoittautuu todeksi, olemme astuneet jättiläisaskeleen eteenpäin kauniilla, joskin vaarallisella tiellämme. Sinä saavutat korkean riippumattoman aseman yhteiskunnassa ja pääset eroon hovista, joka vilisee täynnään onnenonkijoita ja urkkijoita; vaikkakaan he eivät voi päästä perille sinun nerokkaista aivoituksistasi, he voivat kuitenkin olla meille esteenä sinun toiminnallesi ja meidän yhteisen asiamme menestykselle. Ihailen älyäsi sen johdosta, että valitsit lääniksesi Skoonen, jossa asuu maan rikkain ja vaikutusvaltaisin aateli. Tämän aatelin useammat jäsenet eivät koskaan ole ilolla ja myötämielisyydellä katselleet kustaviaanisen kruunun joutumista miehelle, joka on saanut asemansa ja oikeutensa yksinomaan miekalta ja sotamiesjoukolta. Pienimmästäkin viittauksesta ovat nuo aateliset meidän puolellamme valmiina tekemään liiton… Mutta vaiti! Minusta tuntuu kuin sinä parhaillaan toruisit minua ajattelemattoman kirjoittelemiseni vuoksi. Mutta ei vaaraa, ystäväni! Tämän kirjeen tuoja on varma kuin vuori. Mutta palatakseni asiaan, on minun mielestäni sekin seikka hyödyllinen, että läänisi on Tanskan lähettyvillä. Tanska, joka vielä vuodattaa verta Norjan kadottamisen vuoksi, ei suinkaan olisi välinpitämätön Skoonen ja kahden muun maakunnan suhteen. Mikä suloinen liitto se olisikaan, ja miten hyvää voidetta syvään haavaan! Tai mitä mieltä olet sinä ystäväni?
P., joka eilen matkusti Saksaan tapaamaan erästä tiettyä henkilöä, tervehtii sinua ja kiittää hänelle lähettämistäsi rahoista. Hän sai minulta hiukan lisää, vaikkakaan minulla yleensä ei ole paljoa antaa. Mutta kunhan päivä alkaa hieman sarastaa, pääsee kultaa satamaan meille niinkuin mannaa Israelin lapsille.
Anna minulle tieto virkaylennyksestäsi. Se on omiaan virkistämään muutamia epäileviä meikäläisiä, mikä epäilys johtunee siitä, että suunnitelmamme toteutuminen vie vielä aikaa. Onpa joukossa sellaisiakin, jotka arvelevat uuden virkasi tulevan estämään sinua työskentelemästä hyvän asiamme puolesta, mutta olen tarmokkaasti pitänyt sinun puoltasi ja antanut heille aika nuuskaa sen johdosta, että ovat rohjenneet epäillä sinun vilpittömyyttäsi. Häntä, jolla on avoinna ulkoasiain ministerin paikka, häntä ei sokaise vähäpätöinen maaherran salkku. Enkö ole oikeassa? — Jumala olkoon kanssasi, äläkä unohda mitä pikimmiten antaa monille ystävillesi tällä seudulla tietoja itsestäsi.
Uskollinen ystäväsi ja liittotoverisiv. D.»
Kreivi V. oli lopettanut kirjeen lukemisen, mutta alotti sen jälleen uudestaan, tällä kertaa hiljaa ja vain silmäillen.
— Helvetillistä! Helvetillistä! — puhisi onneton kreivi Lejonborg.
Kreivi V. ei näyttänyt antavan hänelle mitään huomiota, vaan jatkoi kirjeen tutkimista.
— Ja mistä … mistä … mistä tuo kirje on löydetty? — kysyiLejonborg sammalten.
— Sitä ei ole löydetty, vaan se on otettu, — vastasi kreivi, silmät yhä luotuina kirjeeseen ja huulet vienossa hymyssä.
— Mistä?… Mistä?… Keneltä?… Keneltä?
— Sillä aikaa kun sinä olet ollut täällä minulle seurana, on poliisimestari käynyt kotonasi.
— Poliisimestari käynyt kotonani minun luonani! — huusi Lejonborg äärimmäisen epätoivoisena.
— Ja avannut sinun pöytälaatikkosi, — lisäsi V., — sekä tarkastanut paperisi ja löytänyt tämän kirjeen… Luonnollisesti se sinua kummastuttaa, ystävä-parkani!
— Tuo kirje löydetty minun pöytälaatikostani! — huudahti Lejonborg. — Mahdotonta!… Se on huutava valhe!… Näenkö minä unta vai olenko hullu?… Kuka on ryhtynyt tuolla tavoin leikittelemään minun kanssani?
Kreivi V., luettuaan kirjeen toiseen kertaan, käänsi nyt kasvonsaLejonborgiin päin, joka puolestaan katsoi häneen surkean rukoilevasti.
— Kuta huolellisemmin minä tätä kirjettä tarkastan, sitä enemmän tulen vakuutetuksi ensimmäisestä arvelustani, — lausui V., otsa jälleen sileänä.
Kreivi Lejonborgista tuntui kuin olisi vuori vierretty pois hänen rintansa päältä, ja hän veti muutamia terveellisiä henkäyksiä, mutta hän ei uskaltanut vilaistakaan sivulleen, sillä hänestä tuntui kuin hänen hiuksensa olisivat harmaantuneet näiden kauheiden minuuttien aikana. Tällaisesta tapauksesta hän ei olisi voinut uneksiakaan.
— Kirjeen kirjoittajan täytyy olla tyhmä mielikuvitusten orja, sillä mahdotontahan on, että vähänkään ihmisellisellä järjellä varustettu olento voisi väittää sinulla olevan mitään omintakeisia aivoituksia.
— Ei, ei … sehän on mahdotonta, — myönsi Lejonborg heti.
Tällä tärkeällä hetkellä hän oli astunut kukonaskeleen totuutta kohti.
— Tai hän on joku koiranleuka, joka tahtoo ilvehtiä kanssasi, — jatkoi kreivi V. — luulisinpä pikemmin niin… Mutta tällainen leikki on karkeata, liian karkeata!
— Liian karkeata! — toisti Lejonborg.
— Voitko mahdollisesti muistaa, ketkä etupäässä käyttävät sinua ivanuoliensa ampumatauluna?
— Ketkäkö?… Kuinka voisin heidät muistaa?… Heitä on monta … kaikki tekevät niin… Minä epäilen melkein koko maailmaa … niin, minä epäilen jokikistä.
Jälleen kukonaskel. Kreivi Lejonborg oli kerrassaan itse totuus ja yksinkertaisuus.
— Omasta puolestani, — virkkoi kreivi V., — luulen sinua valtiopetturiksi yhtä vähän kuin sitä tuolia, jolla istut… Vakuutan sen pyhästi.
— Oi, siitä olinkin varma, — riemuitsi Lejonborg; — sinähän tunnet minut, jalo ystäväni, ja tiedät, miten mahdotonta on, että minä voisin olla syyllinen moiseen rikokseen… Minua kauhistaa jo sellaisen ajatuskin.
— Mutta, — jatkoi V., — on monia, hyvin monia, jotka näiden kirjelmien nojalla voivat mullistaa maat ja taivaat.
— Hyvä Jumala! Sinä peloitat minua uudelleen! — huusi Lejonborg.
— Näinä aikoina voitaisiin nostaa rikosjuttuja vaikkapa pelkkää ilmaa vastaan, jos siinä havaittaisiin pieninkin vallankumouksellinen tuulenhenki, — huomautti kreivi V., samalla vilkaisten arasti ympärilleen.
— Mutta mitä minun tulee tehdä? Neuvo minua, neuvo minua, taivaan nimessä!
— Olen varma siitä, ettet sinä koskaan ole vastaanottanut näitä kirottuja kirjeitä, mutta miten on toinen joutunut Aatelisseuran eteisen lattialle ja toinen sinun pöytälaatikkoosi?
— Se on käsittämätöntä.
— Onko sinulla syytä epäillä ketään palvelijoistasi
— Ei, palvelijat kunnioittavat minua kuin Jumalaa.
— Kukaan ei ole niin vallankumouksellisten ja pettäjäin ympäröimänä kuin juuri Jumala… Se vastaus ei kelpaa, parahin Lejonborg.
— Minä vastaan väestäni, — selitti viimemainittu ylpeällä katsella; — ennemmin ryhtyvät sammakot taisteluun aurinkoa vastaan kuin minun palvelijani olisivat minulle tottelemattomat… Sitä he eivät koskaan uskaltaisi.
— Etkö voisi mainita ketään, jolla mahdollisesti olisi hyötyä saada sinut epäilyttävään valoon hallitsijan silmissä?… Tosin on näissä asiakirjoissa paljon leikillistä, mutta tähän leikkiin sisältyy sentään runsaasti häijyyttä ja vihamielisyyttä… Sinulla on varmaan joku vihamies.
— Niin, niin, sitä minä aavistin heti… Sanoinhan oitis, että tämä on jonkun vihamiehen työtä.
— No, mitä siis arvelet itse?
— Minä arvelen, että joku, joka kadehtii minun hovissa nauttimaani suosiota ja sinun minua kohtaan osoittamaasi ystävyyttä, punoo salahankkeita minua vastaan, siitä olen aivan varma… Lupaus läänistä on ollut suolaa moneen happamaan silmään… Tiedänhän minä sen!
— Voitko varmuudella mainita jonkun sellaisen henkilön nimen, jonka jälkiä maksaisi vaivaa seurata?… Olkoonpa, että näiden kirjeiden tarkoituksena olisi vahingoittaa ainoastaan sinua, on niissä kuitenkin niin paljon rikollista, että minä todellakin surkuttelen niiden kirjoittajaa… Kahdella seikalla ei koskaan ole leikiteltävä: kruunulla ja mestauskirveellä.
— Kruunulla ja mestauskirveellä! toisti Lejonborg, koko ruumiissaan vavisten.
— Etkö, Lejonborg-raukka, voi mainita mitään nimeä?
— Voin, voin … en, en!… Voin!… odota … nyt minä tiedän.
Kreivi Lejonborg luetteli joukon nimiä, kaikki hänen seurapiiriinsä kuuluvia ja hovin suojatteja. Eipä olisi Lejonborg säästänyt isäänsä, äitiään eikä sisaruksiaan, jos nämä vielä olisivat olleet elossa.
Tämä suoraa päätä luettu nimilista ei kuitenkaan näyttänyt tyydyttävän kreivi V:tä.
— Minun täytyy nyt lähteä linnaan, — keskeytti kreivi V. hänet, — ja sinä, parahin kreivini, palaat nyt kotiisi… Voit olla huoletta, sillä asia on minun käsissäni… Minun kyllä onnistuu, olkoon syytös kuinka musta tahansa, todistaa sinut viattomaksi, luota siihen… Kuitenkin täytyy sinun suoda anteeksi, että muodon vuoksi istuu kotimatkalla ajajasi vieressä muuan poliisipalvelija, joka sitten jää eteiseesi siksi, kunnes määrätään toisin… Pysy kauniisti kotona tämän päivää ja luota hyvään ystävääsi… Au revoir, parahin kreivi!
Kohteliaasti, ystävällisesti ja osaaottaen seurasi kreivi V. peräti alakuloista, hyvää ystäväänsä ovelle, ja tämän lähdettyä ilmestyi hänen suupieliinsä hymy, ja hän virkkoi itsekseen:
— Hänkö salaliittolainen, hänkö?… Ennemmin alkavat lampaatkin vehkeillä sutta vastaan… Hyvä kuitenkin niinkuin on… Lääni joutuu toiselle, hyvän ystäväni pitämättä minua kuitenkaan sanani rikkojana… Hän saa kiittää Jumalaa, jos hän pääsee tästä jutusta ehjin nahoin, ja minä taas saan kiittää sattumaa, että puolestani pääsen irti tuosta kärkkyvästä narrista… Suokoon Jumala, että saisin yhtä helposti eron kaikista näistä muistakin!… Se ilvehtijä, joka tämän sopan on keittänyt, on kieltämättä tehnyt minulle suuren palveluksen… Mutta piru hänet kuitenkin perii, jos minä kerran saan kiinni hänen takinliepeestään.
Tuskin kukaan olisi kadehtinut kreivi Karl Gustav Lejonborgin ikivanhaa, jaloa nimeä ja hänen suuria rikkauksiaan, puhumattakaan hänen entisistä, loistavista toiveistaan, nyt kun hän lepäsi kokoon kyyristyneenä kullatulla, silkillä päällystetyllä leposohvallaan komeassa huoneessaan kasvot kätkettyinä pielukseen, ja kirosi sekä vuodatti kyyneliä.
Oli kulunut lähes neljä tuntia siitä kun hän oli saapunut kotiin kreivi V:n luota, mutta kuinka paljon odottamatonta olikaan tämän ajan kuluessa tapahtunut!
Tosin oli poliisipalvelija, jonka kauhistava olento oli kauan viipynyt kauniissa eteisessä, vihdoinkin poistunut; mutta hän ei ollut kuitenkaan lähtenyt tyhjin, käsin: hänen mennessään oli hänen toisessa kädessään kuva töyhdöillä varustetusta maaherranhatusta ja toisessa kuva viraltapannun kamariherran kultaisesta avaimesta. Hirveätä on sellaisesta puhuakin — mutta miten paljon hirveämpää sellaista vielä nähdä.
Lyhyesti kerrottuna oli asia siten, että kreivi V., onnellisen audienssin jälkeen linnassa, oli kunnioittanut »hyvää ystäväänsä» persoonallisella käynnillä. Avoimin sylin oli kreivi Lejonborg kiirehtinyt »jaloa ystäväänsä ja suojelijaansa» vastaan. »Jalo ystävä» oli painanut »hyvää ystäväänsä» rintaansa vasten. Senjälkeen olivat molemmat tuttavallisesti istuutuneet vieretysten leposohvalle.
Kreivi V. kertoi nyt suureksi ilokseen ja tyytyväisyydekseen, että mitä tuli koko suureen valtiokavallusjuttuun, oli hänen onnistunut, joskin suurella vaivalla, poistaa Jupiterin miekka kreivi Lejonborgin pään päältä, mutta hänen täytyi samalla kertaa suureksi surukseen ja tuskakseen ilmoittaa, että tuon siunatun läänin hallinto oli samana päivänä uskottu eräälle toiselle henkilölle, koska ei käynyt päinsä nimittää siihen sellaista henkilöä, jonka suhteen, vaikka hän olikin viaton, yleinen mielipide ei kenties ollut vakuutettu, samalla kun myöskin oli korkeimmassa paikassa katsottu välttämättömäksi eroittaa kreivi Lejonborg kamariherran virasta, koska ei ollut oikein sopivaa hovin kunnialle antaa sellaisen henkilön, olla niin lähellä kuninkaallisia persoonaa, jota, vaikkakin täysin perusteettomasti, epäiltiin syylliseksi vallankumouksellisiin vehkeilyihin.
Kreivi V. antoi sen vuoksi »hyvälle ystävälleen» neuvon matkustaa Skooneen, ollakseen siellä, niin kauvan kuin myrskyä kesti, Bastholman sukutilan alustalaisten lempeänä isäntänä. Edelleen antoi hän »hyvän ystävänsä» ymmärtää, että kaikki palautuisi jälleen pian entiselleen, kunhan molemmin puolin ehdittiin rauhoittua, huomauttaen samalla, että mainitsemallaan uudella maaherralla oli monien muiden heikkouksiensa ohella myöskin hyvin heikko rinta, johon yksi ja toinen paitsi luonnollisesti maaherra itse, panivat paljonkin merkityksellistä huomiota.
Monen monituiset kerrat puristi kreivi V. »hyvän ystävänsä» kättä, kuiskaten hänen korvaansa lohduttavia sanoja; hän melkein kyyneleet silmissä vakuutti Lejonborgille jatkuvaa ystävyyttään sekä jätti hänet sitten yksinään epätoivoonsa.
Siksi makasi kreivi Lejonborg nyt kokoon kyyristyneenä leposohvalla, ja siksi turmelivat hänen kyyneleensä loistavaa silkkipielusta. Nämä olivat ensimmäiset kyyneleet, jotka kreivi eläissään oli vuodattanut, sillä lapsena hän ei ollut koskaan saanut vitsaa, eikä aikaihmisenä ollut hänelle milloinkaan sattunut mitään sellaista, joka olisi saattanut liikuttaa häntä kyyneliin saakka. Tietysti hän oli kantanut surunauhaa vanhempiensa ja sisarustensa kuoleman jälkeen, mutta niiden suurten tilusten hoito, jotka hän oli heiltä perinyt, toi mukanaan hänelle niin paljon huolta, ettei hänellä ollut sekuntiakaan aikaa uhrata suremiseen.
Ikkuna oli avattu, jotta raitis iltailma pääsi tunkeutumaan huoneeseen; mutta mitä hyödytti virkistävän ilman tulvehtiminen huoneeseen, kun mies makasi suu ja sieramet pielukseen painettuina.
Olisipa melkein luullut kreiviä kuolleeksi, ellei olisi nähnyt hänen selkärankansa aika-ajoittaista aaltoilua; ne olivat maininkeja myrskyn jälkeen.
Jumala tietää, kuinka kauvan onneton kreivi olisikaan maannut siinä asennossa, ehkäpä siksi, kunnes kuolema olisi hänet yllättänyt, ellei pienen hyttysen surina olisi saattanut häntä tietoihinsa ja houkutellut häntä jälleen kuolemasta elämään.
Tuo pieni hyttynen oli lähtenyt kylmää ilmaa pakoon ja lentänyt ikkunasta suoraan kreivin huoneeseen, missä hyttysen mielestä kai tuntui olo mieluisalta, sillä se surisi puhtaassa viattomuudessaan hyvin iloisesti ja kauniisti, aavistamatta mitään upeassa huoneessa vallitsevasta surusta ja kärsimyksestä.
Hyttynen karkeloi ensin ikkunaruudulla, jonka jälkeen se lähti huoneeseen lentelemään. Eläimet pitävät ihmisistä, ja erittäinkin hyttyset. Oli senvuoksi luonnollista, että hyttynen läheni upeata sohvaa.
Se ihmetteli kyllä suuresti viimeisimmän muodin mukaan tehtyä hännystakkia, joka oli lepäävän olennon yllä, sillä se tepasteli useampaan kertaan sen selkämystää ylös ja alas; mutta ollen suurempi luonnon kuin taiteen ystävä, kiepsahti se lopuksi kreivin niskalle, jonka tuuhea, musta hiuspeitto kaikesta päättäen suuresti miellytti tuota pientä kutsumatonta vierasta.
Kreivin päässä, joka tällä hetkellä oli sisäisesti kokonaan murheen mustentama, oli kuitenkin yksi valopilkku. Valtasiko hyttysen mielen jonkulainen kuutamohaaveilu, sitä emme tiedä; mutta kaikessa tapauksessa katseli se ihastuneena tuota paljasta paikkaa, suristen perin lempeästi ja soinnukkaasti.
Ja kreivi, joka oli jo eroittanut hyttysen surinan, ei voinut käsittää, kuinka joku elävä olento saattoi olla iloinen ja onnellinen tänä onnettomuuden päivänä. Viimein alkoi hänestä tuntua kuin olisi hyttysen laulu vähitellen muuttunut tuntehikkaampaan ja surunvoittoisempaan äänilajiin. Tämä sopikin paremmin kreivin mielentilaan, ja hän ihaili pientä hyttystä, joka niin hyvin ymmärsi lähestyä hänen sisäisimpiä ajatuksiaan.
Ikäänkuin itikka olisi tiennyt, miten tervetullut se oli, läheni hyttynen tosiaan ajatusten kotia, ja luultavasti pyrkien kaikkein pyhimpään, tunki se hienon tiirikkansa pään kaljuun kohtaan — Mutta — voi kauhistus! — se mikä hyväilee ajatuksia, ei aina hivele hipiää.
Rajuna kuin säikähtänyt hevonen hypähti kreivi sohvalta ja löi nyrkillään päälakeensa. Kun kärsimyksen kalkki on kohonnut kukkuralleen, tarvitaan ainoastaan pieni pisara saamaan sen kuohumaan ylitse. Siksi kreivikin nyt näin kauheasti riehahti.
Hän syöksyi poislentävän hyttysen perään, joka kumma kyllä, oli välttänyt iskun, — aikoen tappaa sen, saadakseen edes sillä tavoin purkaa epätoivoaan, joka oli särkeä hänen sydämensä. Tosin oli hänen kostonsa esine vain vähäpätöinen hyttynen, mutta »pienetkin murut ovat leipää». Pienet saavat aina kärsiä suurten tähden.
Hyttysparka ei tässä hädässä älynnyt ymmärtäväisesti lentää ulos akkunasta, vaan syöksyi säikähdyksissään toisella seinällä olevaa suurta kuvastinsa vastaan. Kreivin viisi sormea, jotka olivat kuin viisi käärmeenpoikasta, koettivat saada sitä kiinni tuolta liukkaalta, kirkkaalta pinnalta. Turhaan hyttynen koetti turvautua siipiinsä, turhaan se valitti hätäänsä toverilleen, jonka se näki kuvastimessa olevan saman armottoman kohtalon alainen, turhaan, turhaan — kuolinsurahdus — ja kaikki oli ohi!
Ken suuttuu vähästä, myöskin leppyy vähästä, ja miten onnellinen onkaan se sattuma, että oikealla hetkellä saa tuntea koston nautintoa. Niinpä ilmestyi myöskin kreivi Lejonborgin huulille mitä herttaisin hymy.
Kreivi oli enemmän kuin vakuutettu siitä, että hänen kasvonsa olivat kauniit ja miehekkäät; mutta hymyillessään luuli hän olevansa kerrassaan jumalallinen. Sen vuoksi katsahti hän nytkin kuvastimeen tavallista tyytyväisempänä. Mutta miksi hän niin äkisti kalpenee? Miksi nousevat hänen hiuskarvansa? Miksi katoaa hymy ja hänen värähtelevät huulensa käyvät kuolonsinisiksi? — Miksi tuijottaa hän noin kauhistuneena kuvastimeen? — Onko pahahenki ollut kätkeytyneenä viattoman hyttysen veressä? — Hän huomaa kuvastimessa paitsi omaa kuvaansa toisetkin kasvot, jotka ovat mustat kuin jonkun maanalaisen hengen. Nuo kasvot, joilla näkyy pirullinen irvistys ja jotka nyt kohtaavat kreivin katseen, eivät totisesti voi olla minkään hyvän hengen.
Samalla kun kreivin kasvot näyn johdosta kuvastimessa aivan jähmettyvät, kuuluu hänen korviinsa ääni kuin jostain maan alta:
— Sinä olet surissut niinkuin hyttynen … niinkuin hyttysen tulee sinun myöskin kuolla!
— Kuka siellä?… Sinäkö, s—tana!… Mille sinä irvistät?… Ja mitä sinä mutiset?… Mitä tahdot?… Kuka on käskenyt sinun tulla tänne, lurjus?
Näitä sanoja raivostuneesti huutaessaan läheni kreivi Lejonborg erästä henkilöä, joka seisoi huoneen ovella, liikkumattomana kuin suuri kuvapatsas, joskaan ei valkoisesta marmorista veistetty, mutta ainakin pronssista, ja tummimmasta pronssista sittenkin.
Tämä henkilö ei ollut niitä, joita katsellaan välinpitämättömästi. Hän oli puettu eräänlaiseen virkapukuun, tai oikeammin rikkaitten herrasväkien metsästäjäin käyttämään livreijaan; siihen kuului viheriä hännystakki ja samanväriset housut, metsästyspuukko hopeisessa kannattimessa ja kolmikulmainen hattu, johon oli kiinnitetty vihreitä ja valkoisia sulkia. Mutta itse metsästäjä oli, elämänsä vähäisestä kutsumuksesta huolimatta, perin huomattava olento: hänen jättiläismäinen vartalonsa ja lihaksinen ruumiinsa, kasvojensa tummanruskea väri, paksut korpinkiharat, kyömynenä ja yömustat silmät osoittivat, että hän oli luotu jonnekin muualle kuin palvelijain huoneeseen.
— Olenko minä irvistänyt … olenko mutissut jotain? — sammalsi metsästäjä punastuen kuin olisi hänet tavattu itse teossa.
— Näinhän minä kuvastimessa sinun irvistävät kasvosi! sanoi kreivi; — kuulivathan minun korvani, mitä sinä lausuit!… Mitä tarkoitit?
— Ah, todellakin, — vastasi metsästäjä, koettaen näyttää mahdollisimman tyhmältä ja yksinkertaiselta, — minusta näytti hauskalta, kun teidän armonne ajoi takaa hyttystä … niin, se minusta näytti niin hauskalta…
— Näyttikö se hauskalta?… Etkö häpeä, senkin roikale!… Kuka on antanut sinulle luvan nauraa minulle? — huusi kreivi, tarttuen muurin nurkassa olevaan kultanuppiseen espanjalaiseen ruokokeppiin.
— Antakaa anteeksi, teidän armonne! — rukoili metsästäjä äänellä, joka oli täysi vastakohta hänen ylpeille silmilleen ja miehekkäälle olennolleen; — minä tein siinä hyvin tyhmästi … antakaa minulle anteeksi tämä kerta… Jumala tietää, että minä tunnen mitä syvintä rakkautta ja kunnioitusta korkeaa isäntääni kohtaan, ja kukaan ei voi olla siitä varmemmin vakuutettu kuin teidän armonne itse.
— Kuka on surissut niinkuin hyttynen, ja kenen tulee kuolla niinkuin hyttysen? huusi kreivi kohottaen keppiä.
— Ajattelin itseäni ja vertaisteni kohtaloa, — vastasi metsästäjä surunvoittoisella äänellä; — iloisina ja onnellisina me surisemme hyttysten lailla, niin kauan kuin olemme korkeitten herrojemme suosion auringonpaisteessa … mutta kun me sen suosion kadotamme, on meidän kohtalomme kuin kuolevan hyttysen … enkö ole oikeassa, tiedän armonne?
— Mitä sinä tahdot?… Olenko soittanut sinua?… kysyi kreivi hiukan leppyneesti antaen keppinsä vaipua. Hänelle teki hyvää, kun joku tällä hetkellä häntä pelkäsi, sillä hyttynenkään ei enää ollut hänen vihansa ulottuvissa.
— On kirje…
— Kirje, kirje! — huudahti kreivi raivostuneena, sillä ne kirjeet, jotka hän tänä onnettomuuden päivänä oli nähnyt, muistuivat nyt elävästi hänen mieleensä; — kirje, kirje!… Miten on se helvetillinen kirje joutunut minun pöytälaatikkooni?
— Mikä kirje, teidän armonne?
— Kirje, jonka poliisimestari löysi täältä aamupäivällä.. Voi, että minun on täytynyt kokea mitään niin kauheata!
— Tarkoittaako teidän armonne sitä kirjettä, josta oli niin paljon hälyä, kun teidän armonne tuli kotiin?
— Sitä juuri, heittiö!… Miten se oli joutunut pöytälaatikkooni?
— Kuinka minä voin sen tietää, teidän armonne? — vastasi metsästäjä, näyttäen perin rehdiltä.
— Kuka sen sitten tietäisi, ellet sinä ja ne muut, jotka ovat täällä siivonneet?… Ympäröivätkö minua pelkät rosvot ja roistot?
— Ikävää, hyvin ikävää on uskollisen palvelijan kuulla tuollaisia sanoja, — valitti metsästäjä.
— Ihminen! Kuka on salaa kätkenyt sen kirjeen minun laatikkooni?
— Teidän armollannehan on aina avain mukanaan, tiedän mä.
— Mutta laatikkoon on murtauduttu minun poissaollessani.
— Kun teidän armonne on ollut poissa, olen minä aina ollut teidän armonne mukana … huomautan sen siksi, että jos teidän armonne sattuisi epäilemään minua. En ole ansainnut tulla sellaisen epäluulon alaiseksi, teidän armonne!
— Onko kirje sitten joutunut sinne itsestään?
— Ei, sitä en luule.
— Onko lukko auennut itsestään?
— Myöskään sitä en usko.
— Sinäkö olet petturi?
— Ei, sitä en usko.
— Tai onko se joku muu palvelija?
— En voi uskoa sitäkään.
— Onko siis kirje sittenkin joutunut sinne itsestään?
— Ei, sitä en usko.
— Onko siis lukko auennut itsestään?
— En usko sitäkään.
— Roisto! Luulenpa ettei sinulla ole muuta kuin yksi ja sama vastaus minun kaikkiin kysymyksiini, — huusi kreivi, viuhtaisten espanjanruokoisella kepillään, lyödäkseen ihmisparkaa, joka äsken oli vavissut hyttysen kuoleman nähdessään.
Tämä tarttui kuitenkin taiturin nopeudella keppiin, joka jäi hänen oikeaan kouraansa.
— Nousetko vastaan? kirkui kreivi, turhaan koettaen riuhtoa keppiä hänen kädestään; — vastustatko isäntääsi, kurjimus?
— En, otin vain kepin vastaan, — luulin teidän armonne tarkoituksen olevan antaa se minulle.
— Kepin iskun kyllä, mutta, en keppiä … päästä se heti irti, kirottu mies!
Metsästäjä päästi, mutta kreivin toisen kerran aikoessa lyödä palvelijaansa jäi keppi taaskin viimemainitun käteen.
— Mitä sinä uskallat tehdä, onneton? — kähisi kreivi, raivosta menehtymäisillään.
— Asettaa kepin takaisi paikalleen, niinkuin teidän armonne tahtoo, — vastasi metsästäjä, irroittaen vähäisellä tempaisulla espanjaruo'on kreivin kädestä ja vieden sen muurinnurkkaan, josta se oli otettu.
Isäntä, joka tuosta tempusta suuresti hämmästyi, tuijotti sanattomana metsästäjäänsä, oikein tietämättä, miten hänen oli käsitettävä tällainen palvelevaisuus. Joko hän todella piti metsästäjää niin tyhmänä kuin tämä näytti tai tunsi hän jotakin kunnioitusta herkulesmaista olentoa kohtaan, mutta olipa miten tahansa, ei kreivi enää tarttunut keppiin eikä jatkanut sananvaihtoa palvelijansa kanssa.
— Pässinpää! murahti hän lyhyesti sekä heittäytyi jälleen pitkäkseen sohvalle, antautuen huoltensa valtaan.
Metsästäjä läheni häntä kunnioittavasti kumartaen.
— Olisi muuan kirje, joka… — alotti hän, kasvoillaan jonkunlaista tuttavallisuutta osoittava ilme.
— Kirje, kirje! — keskeytti hänet, kreivi, hypähtäen ylös sohvalta.
— Minulle on annettu tämä kirje jätettäväksi teidän armollenne, — virkkoi metsästäjä.
— Helvettiin kaikki kirjeet!
— Ei kuitenkaan tämä, — sanoi edellinen, ja otti esiin ruusunpunaisen kotelon; — olisi synti lähettää tämä kirjelmä sellaiseen paikkaan.
— Kirjelmä!…Keneltä? — kysyi kreivi, arasti vilkaisten siihen.
— Keneltäkö?… Mistä minä sen tiedän, teidän armonne? virkkoi metsästäjä.
— Kuka on sen jättänyt?
— Muuan pieni tyttö, teidän armonne, — vastasi metsästäjä hymyillen veitikkamaisesti.
— Pieni tyttö?
— Niin, ja kaunis kuin päivä … hiukset kuin kultaa, ja silmät loistavat kuin teidän armonne musta ratsu.
— Ahaa!… Anna tänne, anna tänne! huusi kreivi tempaisten kirjelmän metsästäjän kädestä.
Kreivi avasi nopeasti kotelon ja luki:
»Rakkahin kreivi!Huomenna odotan sinua.»
— Mitä! Hän odottaa minua! — huudahti kreivi niin riemastuneena kuin olisi joku äkillinen, suuri onni kohdannut häntä; — hän odottaa minua! Vihdoinkin, vihdoinkin!… Hän sinuttelee minua … oh, miten se kuulostaa likeiseltä!… Tuo yksi sanasinäavaa kaunokaisten makuukammion… Mutta mitä onkaan saattanut tapahtua, kun hän on näin äkkiä muuttanut mieltään … katsokaammehan!
Kreivi jatkoi lukemista:
»Tule rauhoittamaan minua! Minun pelkoni on suuri, melkein yhtä suuri kuin rakkauteni sinuun».
— Hänen rakkautensa minuun! — huudahti kreivi. — Hänen rakkautensa!… Hän siis rakastaa minua todellakin … hän sanoo sen minulle avoimesti … kuka olisi sitä uskonut?… Voi niitä naisia!
Ja kreivi luki edelleen:
»En ole tietämätön sen vaaran suuruudesta, johon sinä aiot antautua; mutta sinun suunnitelmiesi laajuus ja se korkea päämäärä, johon sinä pyrit, viehättää minua tavattomasti.»
— Sinun suunnitelmiesi laajuus! Se korkea päämäärä, johon sinä pyrit! — toisti kreivi — mitä hän sillä tarkoittaa… Varmaankin kuvittelee tuo kaunotar, että on kerrassaan suurenmoinen teko voittaa hänet … kuvitelkoon hän vaan niin … suloinen, jumalallinen hän on joka tapauksessa.
Hän luki lisää.
»Jos olen ollut kuuro sinun lupauksillesi ja esityksillesi, olen ollut sitä siksi, että olen epäillyt sinun kohtaloasi. Minulla ei ole tosin syytä ylistää yhteiskuntaa ja maailmaa, sillä miten se on minua kohdellut! Mutta sitä paremmalla syyllä minä väistyn ja jätän koston Jumalalle.»
— Mitä hittoa hän lörpöttelee? — mutisi kreivi; — koston Jumalalle … mitä hän sillä tarkoittaa?… Voiko koskaan päästä perille naisen mielikuvituksesta!
Hän jatkoi:
»Älä siis kummastele, jos minua epäilyttää ruveta sinun rikostoveriksesi, sillä rikos, suuri rikos se kaikissa tapauksissa on.»
— Rikos! — naureskeli kreivi; — pikku viaton raukka!… Kylläpä hän nyt on kovin tunnontarkka!… Ruveta sinun rikostoveriksesi … tuntuu melkein siltä kuin kirjoittaja olisi joku viisitoistavuotias tyttö.
Kreivi jatkoi lukemista:
»Olen äiti, ja minä olen vastuussa pienen tyttäreni tulevaisuudesta…Jos syöksisin itseni turmioon, niin mitä silloin tulisi hänestä?»
— Olenhan minä tuhat kertaa vannonut turvaavani sekä hänen että hänen lapsensa tulevaisuuden, — keskeytti kreivi; — hän on kovin arka, tuo suloinen olento … mutta se on vaan sitä hauskempaa.
Kreivi luki:
»Kuitenkin olen vastaanottanut ne esineet, jotka olet lähettänyt, ja minä säilytän niitä hyvin. Kukaan kuolevainen ei saa niitä nähdä, ei edes aavistaakaan, että sellaisia on minun luonani. Odotan sinua huomenna, mutta älä tule ennenkuin hämärässä, ettei kukaan pääsisi selville sinun salaisista käynneistäsi minun luonani. Ole levollinen, ystäväni! Vaikkakaan minä en kaikessa saata edistää sinun tarkoituksiasi — ja mitä voisikaan heikko nainen? — niin en kuitenkaan milloinkaan petä sinua. Rakastettu ystävä! Sinun puolestasi tahdon elää ja sinun puolestasi kuolla».
— Merkillinen nainen! — virkkoi kreivi itsekseen; — toisella rivillä vakuuttaa, ettei hän tahdo edistää minun tarkoituksiani, ja toisella, että hän tahtoo minun puolestani elää ja kuolla … se ei ole muuta kuin veikistelyä … pelkkää veikistelyä… Tuollaiset simasuut ovat aika veijareita!
Ruusunpunaisen kirjelmän alla oli nimi:
»Anna Jolanta Bränner.»
— Jumalallinen hän on kaikista hullutuksistaan huolimatta, — riemuitsi kreivi; — mutta joka tapauksessa hän rakastaa minua… Hän on kuitenkin ollut vastahakoisin kaikista niistä, joiden kanssa olen ollut tekemisissä … mutta sitä ihanammalta tuntuu nyt voitto … tarvitsen todellakin tällaista suloista viihdykettä kaiken sen kirotun harmin jälkeen, jota äsken olen kokenut.
— Käskeekö teidän armonne jotain? — kysyi metsästäjä, joka ei ollut hetkeksikään siirtänyt katsettaan isännästään tämän lukiessa kirjelmää.
— En … kyllä … odota! huusi kreivi nuorukaisen vilkkaudella; — sinun täytyy heti kiirehtää viemään vastaus tähän somaan lappuseen.
— Miten onkaan hauskaa, että teidän armonne on jälleen saanut takaisin tavallisen iloisuutenne ja ystävällisen mielenne! — virkkoi metsästäjä ilmeisesti tyytyväisenä.
— Sanotko niin, senkin veijari, — murahti isäntä, heittäen kirkkaan riikintaalarin palvelijalle, jonka varma käsi koppasi sen kiinni yhtä taidokkaasti kuin kreivin kultanuppisen kepinkin.
— Hopea on kaunis katsella, — virkkoi sen jälkeen metsästäjä; mutta tuhat kertaa mieluummin minä katselen teidän armonne kasvoja, kun ne eivät ole yhtä happamat kuin äsken, jollaisina en ole nähnyt niitä koko sinä kolmen kuukauden aikana, jonka olen ollut teidän armonne palveluksessa.
— Sinä kerjäät yhtä taalaria lisää, — virkkoi kreivi leikkisästi, istuutuen kirjoituspöytänsä ääreen; — sinä otat varteen tilaisuuden … minä en ole aina yhtä lempeä kerjäläisiä kohtaan.
— Jumala varjelkoon teidän armoanne! — huudahti metsästäjä, seisoen herransa tuolin takana, ja hänen kasvojensa ilme todisti jotakuinkin päinvastaista toivomusta.
Kreivi otti esiin lompakkonsa ja hymyillen kätki sinne kirjelmän.
Senjälkeen hän kastoi kultakynän kullatussa porsliinitolpossa olevaan punaiseen musteeseen, kirjoittaen kultareunuksiselle paperille seuraavat rivit:
»Ihana, jumalallinen olento!
Kun huomispäivän ilta levittää kullalla kirjaillun ruusuvaippansa yli seutujen ja asumusten, lennän minä kyyhkyn tavoin rakkauden eteerisillä siivillä sinun paratiisiisi, suudellakseni Annan liljasormia ja polvistuakseni Jolantan perhoisjalan juureen. — Kyyhky ei ota mukaansa suuhunsa myrtinlehteä, sillä myrttejä on vain paratiisissa, jonne se lentää. — Muuttakoon rakkauden kaikkivaltias pikku jumala sekunneiksi ne tunnit, jotka minun vielä pitää odottaa pääsemistäni sinun luoksesi, ja sekunnit tunneiksi, sitten kun olen sinun kammiossasi! — — Rukoilen, etten kuolisi, ennenkuin olen todellisesti elänyt, sillä ainoastaan rakkaus on todellista elämää.
Sinun tahtoasi totteleva orjasiK. G.»
Senjälkeen kun kreivi Lejonborg oli useampaan kertaan lukenut läpi paperille piirtämänsä sepitelmän sekä jonkun aikaa ihailut niitä, ties mistä romaanista lainattuja, runollisen koreita lauselmia, jotka hän oli omistanut »ihanalle, jumalalliselle olennolle», sulki hän kuoren suurella kreivillisellä sinetillä, jättäen sen sitten komearyhtisen palvelijansa huostaan.
— Kiiruhda, riennä, lennä, kelpo poikaseni! — kehoitti hän; — ota siivet jalkojesi alle … osta toinen siipi äsken antamallani taalarilla … tästä saat taalarin lisää toista varten.
Kreivin metsästäjä juoksi ulos kirjeineen ja hopearahoineen.
— Ha, ha, ha! Hän on merrassa! — riemuitsi kreivi, heittäytyen sohvalle ja unohtaen kaikki aikaisemmin sinä päivänä kärsimänsä huolet.
— Ha, ha, ha! — Hän on merrassa! — riemuitsi kreivin metsästäjä, rientäen alas rappusia ja ulos portista.
Lienee vaikeata arvata, kummanko riemu oli suurempi, herran vai renginkö.
Ensimmäisessä huonekerrassa pihan puolella pienehkössä talossa Isonkadun varrella Ladugårdslandissa asui kivalteri Kron perheineen, joka ei ollut suuri. Siihen kuului vain mies, vaimo, yksi ainoa lapsi ja palvelijatar, mutta pidettiin sitäkin lukumäärää kivalterin perheeksi Tukholmassa kyllin suurena siihen aikaan, jolloin poliisipalvelijan palkat olivat paljon huonommat kuin nykyisin.
Lähinnä Titziä, joka oli kerrassaan voittamaton vainukoira poliisien joukossa, oli Kron etevin.
Hänessä yhdistyivät karhun voima, ketun viekkaus ja koiran vainu. Hän oli kaikkien niiden kauhu, jotka joutuivat tekemisiin poliisin kanssa. He saivat häneltä etukäteen kymmenkertaisesti sen rangaistuksen, johon laki tuli heidät tuomitsemaan siinä tapauksessa, että heidät havaittiin syyllisiksi; jos heidät taas vapautettiin, joko syyttöminä tai todistusten puutteessa, olivat he kuitenkin saaneet sellaisen esimaun oikeuden kovuudesta, että se jätti heihin unohtumattoman vaikutuksen koko loppuiäkseen. Sanalla sanoen oli kivalteri Kron sellainen mörkö, jonka kaltaisia ei ole monta pohjolassa.
Tämä mörkö, niin peljätty kuin hän olikin virastossaan, oli kuitenkin kotonaan lauhkea kuin lammas, mikä seikka yleensä ei ole harvinaista ankariin herroihin nähden. Rouva Kron, kivalterin Nemesis, oli ennen kuin meni naimisiin Kronin kanssa ollut leski ja vaatekojun omistaja. Molemmat olivat, kumpainenkin tahollaan, kovaluontoisia, ja ihmisten oli vaikea tulla toimeen heidän kanssaan; mutta keskenään elivät he sovussa, ja jos heidät olisi nähty hetkinä, jolloin he hyväilivät poikaansa, olisi niistä jäänyt mieleen monta unohtumatonta kohtausta autuaallisesta perhe-elämästä.
Kivalteri teki tosin paljon työtä heidän yhteisen kotinsa menestymiseksi, mutta toimeton ei suinkaan ollut hänen vaimonsakaan. Hänellä oli kaupungissa vaatekauppa, jolla hän ansaitsi kelpo lailla; mutta vielä enemmän voitti hän pitämällä panttilainakonttoria sen talon alikerrassa, jossa he asuivat. Armottomammin ei saattanut mies raastuvassa kohdella rikoksentekijä-raukkoja, kuin hänen vaimonsa kiristi niitä onnettomia tarvitsevia, jotka turvautuivat hänen yksityiseen lainakonttoriinsa. Oli siis itsestään selvää, että Kronien pesässä vallitsi täydellinen hyvinvointi, ja kerrottiinpa, että pariskunnalla oli sievoinen pääoma säästössä poikaansa varten, vaikkakin he maailman silmissä koettivat esiintyä niin köyhinä kuin mahdollista.
Perheen neljäs jäsen oli palvelijatar Katarina Link. Kauniiseen vanhaan tapaan pitää palvelijaa perheeseen kuuluvana sovellutti rouva Kron kuitenkin niin ankaran kotikurin, ettei hänen perheeseensä tahtonut kukaan palvelija kuulua kauemmin kuin puolen vuotta.
Katarina Link oli noin kahdenkymmenen vanha, vantterakasvuinen tyttö, jolla oli sangen kauniit kasvot, ainakin silloin, kun ne saivat olla rauhassa ankaran emännän käsiltä, mikä kuitenkin oli harvinaista. Palvelijattaret, jotka tulivat palvelukseen huhtikuun 24 päivänä, odottivat hartaasti lokakuun 24 päivää. Katarina Link odotti sitä kuumeisemmin kuin kukaan muu ennen häntä.
Syyskuun päivä alkoi hämärtää. Katarina seisoi keittiössä hellan ääressä pidellen tulella pientä pannua.
Siinä seisoessaan hän loi aran silmäyksen ensin eteisen oveen, sitten oveen, joka johti viereiseen huoneeseen, jonka jälkeen hän otti povestaan pikkusormen suuruisen pullon, ja irroitettuaan sen suulta varovaisesti lasitulpan, kaatoi hän pannuun muutamia pisaroita mustaa nestettä. Samalla hehkuivat hänen silmänsä kostonhimoisina, niinkuin pannun alla palavat pienet tuliliekit.
Kiireesti hän asetti lasitulpan jälleen paikalleen, piiloitti pullon poveensa ja nosti kannen pannun päälle. Sen jälkeen nojautui hän hellan rautasyrjää vasten, painaen päänsä käsien varaan, ja kasvojen värähtelystä päättäen hän oli vaipunut kamaliin mietiskelyihin.
Keittiön ovi avautui, ja kivalterin poika, Albert, kiiruhti sisään äänekkäästi ilakoiden, kantaen koulukirjojaan kainalossaan, niinkuin koulupojilla on tapana.
— Kas, johan Albert on palannut koulusta, — huudahti palvelijatar ja nousi.
— Mitä Karin nyt keittää? — kysyi poika, silmäten pannua.
— Lientä, jota rouva juo kipeän rintansa parannukseksi, — vastasiKatarina, kääntämättä kasvojaan kysyjään.
— Voiko Karin arvata, mitä minulla on täällä? — kysyi Albert, käsi nutun taskussa.
— Jotain hyvää, kaiketi, — vastasi tyttö, katsahtaen lempeästi poikaan.
— Hyvää, niin … mutta mitä hyvää… Eikö Karin osaa arvata?
— Varmaankin pähkinöitä, sillä niitähän Albert nakertelee kovin mielellään.
— Parempaa!
— No sitten on Albertilla varmaankin omena … eikö olekin?
— Niin on, — vastasi Albert, näyttäen tytölle samassa suuren, harvinaisen kauniin omenan.
— Siunatkoon, miten se onkin kaunis! — huudahti palvelustyttö; —Albert aikoo varmaankin antaa sen äidilleen, vai isällekö se on aiottu?
— Ei minä aion antaa sen Karinille … en kenellekään muille kuinKarinille.
— Minulleko?… Miksikä minulle?… Alberthan antoi minulle eilenkin omenan … tämä on jo liikaa, rakas poikaseni… Albert on kovin kiltti.
— Karin on aina minulle niin hyvä, ja siksi minä…
— Albert syö vain itse omenansa, — keskeytti hänet tyttö; — jos rouva saa tietää, että Albert käyttää taskurahansa omenien ostoon minulle, niin hän suuttuu. Silloin hän rankaisee minua, ja Albertkin saa nuhteita.
— Minäpä en olekaan ostanut tätä omenaa … minä olen sen saanut.
— Keneltä?
— Eräältä isolta ja hyvin hienolta herralta, joka seisoi porttimme ulkopuolella… Hänellä oli käyrä nenä … ja niin leveät hartiat … hän mahtaa olla kovin vahva ja voimakas.
— Kukahan herra se oli?
— En tiedä.
— Albert ei siis tuntenut häntä?
— En.
— Hän sanoi minulle näin: Mikä on nimesi, poikaseni? Albert Kron, vastasin minä. Tuletko sinä koulusta? kysyi hän sitten, ja oletko ollut ahkera ja saanut kiitoksia, koska olet noin iloinen? Minä näytin hänelle arvostelukirjani, sillä katsohan, Karin, tänään olen saanut kiittävän sekä ahkeruudessa että käytöksessä. No, koska sinä olet tänään ollut kiltti, saat sinä minulta tämän omenan… Ja hän antoi omenan minulle… Niin että ota sinä nyt vaan tämä … minä en kerro siitä äidille, sen lupaan, Karin!
— Ei, ei, pidä se itse, rakas pojuseni, — sanoi Karin, työntäen luotaan tarjotun lahjan; — pidä se itse!
Samassa kuului ulkoa kolme läpitunkevaa vihellystä. Katarina hätkähti ja kiiruhti akkunan luo. Albert pyysi edelleen, että hän ottaisi omenan, mutta tyttö kehoitti häntä pitämään sen itse.
Katarina raoitti akkunaa ja silmäsi ulos. Niin sumuista kuin olikin, hän saattoi kuitenkin eroittaa pitkän, miehekkään olennon, joka seisoi alhaalla, katse kiinnitettynä keittiön akkunaan, ja olento nyökkäsi Katarinalle.
— Se on hän, se on hän! — huudahti Albert, nykäisten palvelijatarta hameesta, — se on sama herra, jolla on käyrä nenä.
— Mitä Albert tarkoittaa? — kysyi tyttö kuiskaten ja hyvin levottomana.
— Hän se antoi minulle omenan.
— Hänkö sen antoi? — virkkoi palvelustyttö pelästyneenä, jonka jälkeen hän sulki akkunansa vetäytyi pojan kanssa pois sen luota.
— Niin, se oli sama kiltti herra… Menenkö häntä vielä kiittämään?
— Saanko minä sen omenan? — pyysi Katarina merkillisen kiihtyneesti.
— Tietysti Karin sen saa, — sanoi Albert, ojentaen hänelle hedelmän.
— Kiitos, kiitos, kiltti Albert! — huudahti Katarina, kätkien omenan esiliinansa taskuun; — mutta Albert ei nyt enää mene ulos, vaan äidin luo, joka varmaan ihmettelee, kun ei Albertia jo kuulu koulusta.
Poikanen avasikin sisään johtavan oven ja katosi sinne.
Palvelijatar veti nyt kiivaasti esiin omenan ja tutki sitä kaikilta puolin. Hän huomasi kuoressa pienen läven, joka ei ollut suurempi kuin nuppineulalla pistetty. Läpi oli kostea jostain mustasta nesteestä.
Katarina kiiruhti hellan luo ja heitti omenan tuleen, missä se pian hiiltyi tuhaksi.
— Poika raukka! — virkkoi hän hiljaa; — miten lähellä olikaan, että hän … voi hyvä Jumala, miten kauheata se olisi ollut!… Ei, ei, se ei saa tapahtua!… Ei hän, ei hän!… Kaikkea muuta, mutta ei häntä … tuota kaunista, kilttiä lasta!