Hiukan myöhemmin illalla istuivat kivalteri, hänen vaimonsa ja heidän poikansa yhdessä keittiön viereisessä huoneessa.
Kivalteri laati parhaillaan akkunan luona olevan pöydän ääressä esitysluetteloa niistä jutuista, jotka seuraavana päivänä tulisivat käsiteltäväksi kuninkaallisessa poliisikamarissa.
Vaimo istui sohvalla, edessään pienempi pöytä, jolla oli suuri konttorikirja. Sitä hän tarkasteli ja teki tuon tuostakin kaikenlaisia muistiinpanoja.
Saman pöydän ääressä istui myöskin Albert, lukien Ruotsin historian läksyä seuraavaksi päiväksi. Pöydällä oli äsken tyhjennetty teekuppi.
Jokainen näytti olevan niin syventynyt tehtäväänsä, ettei toinen toistaan huomannut eikä välittänytkään huomata. Kauan aikaa vallitsi mitä syvin hiljaisuus.
— Kymmenen kultaista ja kaksikymmentä hopeista panttia on langennut tänään, — virkkoi vaimo viimein — ne ovat auttamattomasti langenneet, sillä toissapäivänä oli niistä kolmas ilmoitus, ja tänään oli viimeinen lunastuspäivä… Huomenna minä voin ne joko myydä tai pitää, miten vain haluan… Peräti hyvä kauppa!… Vähintään kahdensadan riikintaalarin voitto, korkoa lukuunottamatta… Peräti hyvä kauppa!
Kivalteri kohotti katseensa ja kiinnitti sen vaimoonsa.
— Siunatkoon, kuinka sinä olet kalpea, Greta! — huudahti hän; — mitenJumalan nimessä on laitasi?
— Todellakin, äiti on tavattoman kalpea! — sanoi Albertkin, työntäen kirjansa syrjään ja katsoen huolestuneena äitiinsä.
— Kummallista! — mutisi rouva Kron, sivellen kädellään otsaansa; — luulenpa tuntevani itseni sairaammaksi sen jälkeen kun join tuon liemen.
— Jumala tietää, mitä keitosta se lienee, — sanoi kivalteri; — minusta sinä olet aina voinut pahoin sen juotuasi… Minä olen aina sanonut, että ken haluaa tulla sairaaksi, hänen on nautittava lääkkeitä… Piru periköön kaikki liemet ja rasvat, joita lääkärit ja apteekkarit laittelevat!
— Mutta asessori on sanonut, että tämä liemi vaikuttaa parantavasti minun rintaani, — väitti rouva Kron; — asessori tietää kyllä, mitä hän määrää, tietää maar.
— Sinähän olet nauttinut sitä jo kokonaisen kuukauden, ja voit huonommin etkä suinkaan paremmin… Sinun sijassasi, rakas Greta, heittäisin hiiteen koko liemen.
— On käsittämätöntä, miten minun rintani on tullut näin kovin kipeäksi, se kun näihin aikoihin saakka on aina ollut niin vahva ja terve… Minun on välisti kerrassaan vaikea hengenahdistuksen vuoksi päästä portaita ylös, ja nytkin, vaikka istun hiljaa, on minun työläs hengittää.
— Muistan sinun joskus valittaneen kipua myöskin vatsassasi.
— Niin on asia; luulenpa saaneeni kuoleman koko ruumiiseeni viime aikoina muuttunut kerrassaan vaivaiseksi.
— Meidän täytyy keskustella jonkun toisen lääkärin kanssa, — arveli kivalteri.
— Ei ole tarvis, rakas Kron!… Asessori Hagel hoitaa monia sairaita.
— Mutta koskaan en ole kuullut, että kukaan heistä olisi parantunut.
— Nyt sinä puhut asioista, joita et ymmärrä, — huomautti rouva.
— Aina sinä hankaat vastaan, — virkkoi kivalteri.
— Hoida sinä omat asiasi, Kron … minä kyllä hoidan omani, — sanoi vaimo.
Kivalteri vaikeni ja jatkoi esityslistansa laatimista.
— Mitä sinä nyt luet? — kysyi äiti pojaltaan.
— Minä luen kuningatar Blankasta, joka antoi pojalleen ja poikansa puolisolle myrkkyä… Eikö se ole kauheata, rakas äiti?
— Kirottu nainen! — huudahti rouva Kron; — ellei hän joudu palavaan uuniin, niin ei sitten kukaan… Kirottu nainen!
— Nuori kuningas raukka ja nuori kuningatar raukka! — valitti Albert.
— Jos minä olisin kuningatar, — virkkoi rouva, — luulisin melkein, että minäkin olen saanut myrkkyä … kauheata, mitä tuskia minulla on rinnassa… Mutta myrkytyksiä tapahtuu vain kaikkein hienoimpien herrasväkien keskuudessa… Ainoastaan kuninkaat ja kuningattaret sekä heidän vertaisensa saavat ottaa toisia ihmisiä hengiltä… Taivaan Jumala! Mitä tämä oikeastaan on? — huudahti rouva samassa, painaen kädellään rintaansa.
— Sinä olet hyvin sairas tänä iltana, — lausui kivalteri, työntäen listansa syrjään ja nousten; — sinun täytyy mennä vuoteeseen, ja minä lähetän Karinin hakemaan asessoria.
— Hyvä Jumala, miten sinä olet löyhä, rakas Kron! — sanoi vaimo. — Karinilla on muuta tekemistä kuin juosta pitkin katuja; sillä jos hän kerran lähtee ulos, niin saavuttaa minut kuolema ennenkuin hän palaa takaisin, se lintu!
— No, juokse sitten sinä, Albert, hakemaan asessori Hagelia, — käski isä.
— Ei, Albert lukee nyt läksyjään, — sanoi äiti.
— Ehtiihän hän sen myöhemminkin, — väitti mies.
— Sitä asiaa sinä et ymmärrä, — selitti vaimo; — poika ei saa laiminlyödä läksyjään… Aika on kalleinta kaikesta… Mikä kuluu hukkaan, sitä ei enää saa takaisin.
— Oletpa sinä nyt itsepintainen! — ärähti Kron.
Albert katsahti levottomana vuoroin toiseen, vuoroin toiseen, sillä hän oli nyt kahden tulen välissä.
— Ei tee mitään, vaikka minä juoksenkin hakemaan asessoria, — virkkoi hän; — kyllä minä vielä ehdin lukea läksyni… Ei sillä ole niin kiire.
— Ei, ei, poikaseni, sinä et saa lähteä luotani, — sanoi äiti, puristaen lasta rintaansa vasten; — vielä olen tajuissani … ehk'en enää kohta… Huu, miten minua viluttaa!
— Varjelkoon, Greta, sinä olet sen näköinen, että sinä kerrassaan pelästytät! — huusi kivalteri, juosten huoneessa ympäri, etsien hattuaan; — minun täytyy itse lähteä hakemaan lääkäriä … ei käy enää viivytteleminen … milloinkaan ennen en ole nähnyt sinua noin huonona … nyt ei ole leikkimistä.
— Tule tänne, Kron! — huusi vaimo; — tule tänne … sinä et saa tällä hetkellä juosta tiehesi … teidän molempien täytyy olla minua lähellä … hyvin … kas niin … tuntuu siltä kuin tuskani lieventyisivät.
Hän kiersi toisen käsivartensa miehensä, toisen poikansa kaulaan, nojautuen siten heihin molempiin. Suuret hikihelmet vierivät alas hänen otsaltaan.
— Parahin Kronini! — virkkoi hän; — oletko minulle vihainen, ukkoseni?
— Miksi olisin sinulle vihainen? — kysyi mies.
— Olen niin monta kertaa ollut äksy ja tuottanut sinulle vastusta … mutta…
— Mistä tuollaiset ajatukset nyt johtuvat mieleesi, Greta?
— Mutta minä olen tarkoittanut hyvää … olen aina sinusta pitänyt.
— Senhän tiedän, rakas Greta… Olenko koskaan väittänyt toisin?
— Olen tahtonut pitää kodissa järjestystä, — jatkoi vaimo, — ja kun joku tahtoo pitää järjestystä, sanotaan hänestä, että hän on häijy… Se on niin tavallista.
— Et ole koskaan ollut ilkeä minulle, etkä muillekaan, mikäli minä tiedän.
— Mutta niinpä onkin kotimme nyt lujalla pohjalla… Sitten kun minä olen kuollut, tulee sinun…
— Kuollut! Mitä sinä nyt lörpöttelet… Ethän aikone nyt vielä kuolla.
— Ole vaiti ja anna minun puhua!… Kun minä olen kuollut, murrat makasiinissa irti yhden lattialaudan … neljännen akkunasta lukien…
Kivalteri katseli vaimoaan suurin silmin. Hän luuli tämän hourivan.
— Laudan alla on kätkettynä pinkka seteleitä, — jatkoi sairas; — ne setelit saadaan käyttää ainoastaan Albertin hyväksi, sillä hänestä täytyy aikaa myöten tulla oppinut ja suuri mies… Minä olen varma, että hänestä se tulee… Pojasta voi silti tulla suuri ja oppinut mies, vaikka hänen äitinsä onkin ainoastaan vaatteiden kaupustelija ja isänsä vain poliisipalvelija… Se ei haittaa mitään.
— Pinkka seteleitä, sanoit?
— Niin, selviä seteleitä… Olen mielestäni puhunut kyllin ymmärrettävästi.
— Ja tästä sinä et ole kertonut minulle ennemmin, eukkoseni!
— Hyvä vaimo ei kirjoita kaikkia asioita miehensä nenänpäähän… Älä ole siitä pahoillasi, rakas Kron!… Eihän siinä ole mitään pahaa… Poikahan joka tapauksessa saa kaiken meidän jälkeemme… Hänen tähtensähän me olemme tehneet työtä ja ahertaneet… Oh, kun minua viluttaa… Minun täytyy nojautua paremmin.
Hän vaipui alas ja vajosi tyynylle, päästämättä kuitenkaan miehensä ja poikansa käsiä. Nämä seurasivat kaikkia hänen liikkeitään mitä syvimmän huolen valtaamina.
— Kron, — kuiskasi hän miehensä korvaan; — joku hiipii tuolla oven takana… Mene sinne varpaillasi ja katso, kuka siellä on.
Kivalteri noudatti kehoitusta ja avasi äkkiä oven.
— Se on Karin, — huusi hän. — Mitä sinä tahdot?
— Sinäkö siellä oletkin, senkin piru! — huusi rouva; — tule tänne sisään … tule silmänräpäykseksi!
Palvelustyttö astui sisään huoneeseen. Hänen kasvojensa ilme todisti suurta levottomuutta.
— Mitä sinä kuuntelet? — kysyi hänen emäntänsä luoden häneen läpitunkevan katseen. Rouva Kronilla oli sellaisia katseita paljon varastossa.
— Minä luulin … luulin, että rouvalla oli minulle jotain asiaa, — sammalsi tyttö.
— Vai niin, vai luulit sinä sitä, ja kuitenkaan et tullut sisään, vaan pysähdyit oven taakse suu kiinni ja korvat höröllä!
— Kiltti rouva, en minä ole tehnyt mitään pahaa — vakuutti Katarina, silmäten väliin emäntäänsä kasvoihin, väliin pöydällä olevaan tyhjään kuppiin.
— Sinä kuuntelit, senkin peto! — ähisi rouva — sinä kuulit minun sanovan, että minä olen kätkenyt rahoja lattian alle … myymäläkojuun … jota pidän kaupungissa … etkö kuullutkin?… Auttakaa! Auttakaa! huusi hän vaipuen sohvalle, ruumiin suonenvedon tapaisesti nytkähdellessä; — minä kuolen! Minä kuolen… Taivaan Jumala ja luoja!
— Juokse heti asessorin tai kenen muun lääkärin luo tahansa … ensimmäisen, jonka saat käsiisi, — käski kivalteri, työntäen Katarinan ulos ovesta. Vankka mies vapisi kuin haavan lehti.
— Ei, ei, mikään apu ei enää ole mahdollinen! — vaikeroi kivalterin vaimo, rajuja kouristuksia kärsien. — Kron parka! Lapsi raukka! Minun loppuni on nyt tullut, minä tunnen sen… Kuolema raivoo suonissani … tulkaa tänne! Lähemmäs, lähemmäs!… Jumala minua armahtakoon… Kron! Jätä niille raukoille takaisin heidän panttinsa, vaikkakin ne ovat langenneet… Minä olen ollut liian ankara… Oikeus ei aina ole hyvä, vaikka se onkin oikeus… Olen tarkoittanut sinun ja Albertin parasta… Albert! Albert! Kuinka sinun nyt käy, rakas lapseni? Kuka nyt sinusta huolehtii ja pitää sinua puhtaana?… Kron, myy vaatekauppa … älä kaikkia kerrallaan, vaan vähitellen, se kannattaa paremmin… Älä unohda neljättä lautaa akkunasta lukien… Tuo palvelustyttö … tyttö … mahtoiko hän kuulla?… Pidä häntä silmällä, sillä… Nyt muistan… Hänen silmänsä … helvetilliset silmänsä!… Kuppi! Kuppi!… Toimita hänet kiinni … oh…»
Vaimo vaikeni — vaikeni ikuisesti. Isä ja poika polvistuivat hänen jäykistyneen ruumiinsa ääreen.
— No, mitä tänne kuuluu? — kysyi asessori Hagel, astuessaan hengästyneenä kivalterin makuukamariin, lähestyen sohvaa, jolla kuollut makasi.
— Kuollut, kuollut! — vastasi kivalteri, joka istui sohvan vieressä olevalla tuolilla.
— Kuollut, kuollut! — toisti Albert, seisoen akkunan luona.
Isän ja pojan kasvot olivat melkein yhtä kalpeat kuin kuolleen.
— Minä huomaan sen… Sepä tapahtui äkisti, — sanoi asessori, pidellen ruumiin toista kättä ja tarkastellen hänen kasvojaan.
— Niin, kovin äkisti! — valitti leskimies; — hänen tuskansa olivat kauheat.
— Vai niin, vai niin, mutta, — jupisi asessori, lähestyen kivalteria, — milloin hän kuoli?
— Täsmälleen tunti sitten, — vastasi kivalteri.
— Kertokaa minulle kaikki kuoleman yhteydessä olleet seikat, — kehoitti lääkäri, istuutuen hänkin.
Kivalteri noudatti pyyntöä ja selvitti sairauskohtauksen kulun alusta loppuun saakka.
— Vai niin, vai tuli hän huonommaksi sen jälkeen kun hän oli juonut liemen, — virkkoi asessori; — hm, hm!
— Hän tuli huonommaksi juotuaan sitä, — vakuutti Kron.
— Onko rohdoksista mitään jäljellä! — tiedusteli lääkäri.
— Täällä on pussi, — vastasi kivalteri, nousten ja mennen lipaston luo, jonka hän avasi ja otti sieltä esiin pienen paperipussin.
Asessori liikutteli sormellaan sen sisältöä ja tutki sitä tarkoin.
— Rohdoksissa ei ole mitään vikaa, — selitti hän; — siitä olinkin kyllä varma … tiesin sen … mutta … niin, missä on kuppi, josta sairas joi liemen?
— Tässä, herra asessori, — vastasi kivalteri, ottaen lipaston päältä kupin ja ojentaen sen lääkärille; — eihän vain apteekissa ole tapahtunut mitään erehdystä?
Lääkäri vei kupin hyvin lähelle valoa, tarkastellen huolellisesti sitä vähäistä määrää, mikä oli rohdosta jäljellä kupin pohjalla. Sitten hän otti kynän ja kosketti sen sulalla pohjaa.
Ellei suuren surun masentama leskimies olisi lakkaamatta katsellut ruumista, olisi hän varmaankin ihmetellyt sitä merkillistä ilmettä, joka ilmestyi lääkärin kasvoille, kun hän oli hetken aikaa tutkinut liemen jäännöstä sekä haistellut siihen kastamansa sulan kärkeä.
Ei sekään herättänyt kivalterin huomiota, että lääkäri kietoi sekä kupin että sulan huolellisesti paperikääröön.
Albert tosin seurasi tarkkaan lääkärin liikkeitä, mutta hän ei ymmärtänyt niiden merkitystä. Ehkä hän päätteli lääkärin tärkeän näköisestä kasvonilmeestä tämän tuumivan mahdollisuutta saada hänen rakas äitinsä heräämään kuolleista.
Keittiön puolelta kuului ääniä ja askeleita.
Ovi avattiin ja sisään astui kolme miestä, joista Kron tunsi yhden ammattitoverikseen, kivalteri Ekiksi Jakobin seudulta, sekä kaksi muuta miestä poliisipalvelijoiksi samasta piiristä.
Kron nousi ja meni heitä vastaan.
— Tervetuloa, veli! — lausui hän, ojentaen Ekille kätensä; — tämä on sentään lohdutus murheessa.
— Tietenpä, tietenpä, — virkkoi Ek, nähtävästi hämillään.
— Mutta miten sait näin pian tiedon onnettomuudestani — kysyi Kron, puristaen lämpimästi virkaveljensä kättä; — niin, miten sait näin nopeasti siitä tiedon?
— Oh, varjelkoon, onhan muillakin hyvä vainu, ei yksistään Kronilla, — vastasi Ek.
— Olette menetelleet kerrassaan reilusti, hyvät miehet, — selittiKron, puristaen toistenkin käsiä.
— Soo, — mutisi Ek; — toisin ajoin ajatellaan niin, toisin näin.
Toiset kaksi poliisimiestä katsoivat vuoroin Ekiin, vuoroin toisiansa, ja molemmat näyttivät selvästi ymmälle joutuneilta.
— Kuka olisikaan aavistanut, kun minä muutamia tunteja sitten erosin sinusta, että tällainen tapaus nyt sattuisi! — virkkoi Kron. — Minun täytyy pyytää sinua ottamaan huostaasi huomispäiväinen esityslistani, sillä käsitäthän, etten minä mitenkään voi huomenna saapua kuninkaalliseen poliisikamariin… Eihän poliisimestari vaatinekaan, että minä…
— Totta hemmetissä täytyy sinun huomenna olla poliisikamarissa, — vastasi Jakobinseudun kivalteri, vaihtaen seuralaistensa kanssa merkitseviä silmäyksiä.
— Oletko sinä hullu, Ek? — kysyi Kron, sokeana ja kuurona kaikelle muulle, paitsi omalle suurelle onnettomuudelleen.
— Hulluko, sanot! — virkkoi Ek; — juuri sinun on tultava sinne ennen muita… Jos kukaan on hullu, niin se olet sinä… Mitä hittoa sinä oikein ajattelit, veli Kron?
— Mitä tämä merkitsee? Mitä sinä oikeastaan tarkoitat? — huudahti Kron, katsoen toveriaan suurin silmin; — miksi tuijotat minuun tuolla tavalla?
Asessori, joka kivalterien keskustelun aikana oli kävellyt lattialla edestakaisin pitkin askelin ja miettivän näköisenä, pysähtyi Kronin eteen.
— Liemessä oli myrkkyä, arsenikia, mies! — ilmoitti lääkäri, luoden puhuteltuun läpitunkevan katseen.
— Myrkkyä! Arsenikia! — huudahti Kron, astuen murtamia askeleita taaksepäin.
— Myrkkyä! — kirkaisi Albert, juosten esiin akkunan luota.
— Myrkkyä! Myrkkyä!… Haa! Niin, niin, se on totta! — valitti Kron, vaipuen masentuneena tuolille.
Hän muisti nyt ne sanat, jotka vaimonsa oli ehtinyt lausua ennen viimeistä hengähdystään. Tietoisuus siitä, minkä johdosta vaimo oli kuollut, musersi hänet nyt kokonaan. Kivalterinkaan sydän ei aina ole kivestä.
— Totta, niin … tietenkin se on totta, — lausui kivalteri Ek; — siksi täytyy sinun nyt suoda anteeksi, parahin Kron… Niin, niin, älä nyt siinä suotta murjauttele silmiäsi ja vääristele naamaasi … käännä mieluummin nurin taskusi, sillä katsohan, kunnian veli, saattaisihan sinulla vielä olla jäljellä niin monta tippaa, että niillä saisi hengen kunnon mieheltä… Meidän siis täytyy tehdä ruumiintarkastus sinun oman, kalliin elämäsi säilyttämiseksi, ymmärräthän.
Näiden ystävyydenvakuutusten jälkeen lähestyi Ek virkatovereineenKronia, ja he tarttuivat häneen.
Kron hypähti seisaalleen ja työnsi nuo kolme toveriaan luotansa.
— Roistot! — kähisi hän; — uskaltakaapa vaan koskea minuun. Pois tieltä, lurjukset!
— Sellainenko sävy nyt onkin puheessasi, — virkkoi Ek, vetäen syvään henkeään, sillä hän oli saanut aimo sysäyksen rintaansa.
— Hyökkäättekö te minun kimppuuni omassa huoneessani!? — huusi Kron silmät säihkyen; — mikä estää minua ruhjomasta teidän aivojanne?
— Nämä, — vastasi Ek rauhallisena, vetäen esiin suuresta takintaskustaan parin käsirautoja; — kunhan olet saanut nämä käsiisi, ei sinun tarvitse ostaa valkoisia hansikkaita vaimosi hautajaisiin… Koska sinulla on rautaiset kädet, saat myös sen mukaiset käsineet.
Ekin antamasta merkistä ryntäsi toinen poliisimiehistä takaapäin Kronin kimppuun ja kiersi käsivartensa lujasti hänen vartalonsa ympärille; samalla Ek ja hänen toinen apurinsa ahdistivat häntä edestä.
Kivalterin poika, joka tähän saakka oli seisonut kuin kivettyneenä, tahtoi nyt syöksyä isälleen avuksi, mutta tunsi samassa asessorin pidättävän itseään kädestä.
— Älä sekaannu tähän asiaan, poikaseni, — kehoitti lääkäri.
— Mitä he tahtovat isästä? Mitä pahaa isä on tehnyt? — huusi Albert, koettaen turhaan irroittaa kättään hyvää tarkoittavan lääkärin kädestä.
— Jos isäsi ei ole tehnyt mitään pahaa, ei hänellä siinä tapauksessa myöskään ole mitään pelättävää, — vastasi asessori; — ole senvuoksi kiltti ja tottelevainen, lapseni!
— Kas, tässä on kaivattu tavara, — huusi kivalteri Ek, pitäen Kronin silmien edessä hyvin pientä pulloa, jonka hän oli vetänyt esiin viimemainitun takintaskusta; — tunnetko tätä?… Jollei sinulla olekaan taskuissasi sillisalaattia, niin on sinulla siellä ainakin karvaita tippoja… Sinä olet aika juupeli, olet kerrassaan oikea kunniapasha!
Asessori päästi nyt Albertin käden ja otti pullon Ekiltä.
— Pulloko? — kysyi Kron tuijottavin silmin; — mikä pullo se on?… mistä se…? —
— Mistäkö sen löysin? — sanoi Ek. — Sinun omasta taskustasi… Etkö kuullut?
— Entä … entä … mitä siinä pullossa on? — sammalsi Kron.
— Myrkkyä, arsenikia, te onneton, — vastasi lääkäri, pitäen pulloa silmiensä edessä ja pudistellen sitä; — te olette murhannut oman vaimonne!
— Mitä helvetin leikkiä tämä on? huusi rikollisena pidetty.
— Jotain vähän sinnepäin, — vastasi Ek, — sillä muussa tapauksessa sinä olisit kai aikoja sitten heittänyt tuon pullon hiiteen tai ottanut siitä ryypyn itse… Ruumistahan ei avattane ennenkuin vasta huomenna? — kysyi hän sitten, kääntyen lääkärin puoleen.
— Niin, huomenna, — vastasi tämä, kooten kapistuksiaan lähteäkseen.
— Kas niin, mars siis matkaan, veli Kron! — komensi Ek; — kuka olisi voinut aavistaa, että sinäkin tulisit vaeltamaan kaiken maailman tietä… Vanhan ystävyyden vuoksi annan minä sinun kuitenkin valita joko Kastenhoffin kellarikerran tai raastuvan…. Mutta siitä voimme puhua matkalla… Kastenhoff on lähempänä, joten se on ehkä tarkoituksenmukaisin… Hitto kulkekoon Norrbron yli mokomassa ilmassa… Eteenpäin, mars.
Onneton leskimies koetti kyllä parhaansa mukaan saada ystävänsä Ekin vakuutetuksi tämän ennenaikaisesta liiallisesta virkaintoisuudesta, koettaen selittää hänelle sekä lempeästi että ankarasti, miten luonnoton oli niin syytös kuin vangitseminenkin, mutta turhaan. Hän kääntyi sen jälkeen asessori Hagelin puoleen, mutta tämä oli yhtä kuuro hänen selittelyilleen. Hänen täytyi siis jättää murheellinen kotinsa, ja hänellä oli tuskin aikaa lausua pojalleen muutamia lohduttavia sanoja, luvaten pian tulla takaisin.
Sitten kun nuo neljä olivat lähteneet, Kron, Ek ja kaksi muuta poliisimiestä, tarttui asessori itkevää poikaa kädestä ja katseli häntä suuresti säälien.
— Sinä et voi jäädä yksinäsi tähän onnettomuuden majaan, — sanoi hän.
— Minä tahdon mennä isän mukana, — virkkoi Albert, katsoen oveen päin.
— Sitä et saata, poikaseni.
— Sitten jään kotiin äidin luo, — huusi poika, kiiruhtaen sohvan luo, missä ruumis makasi, ikäänkuin etsien sieltä turvaa.
— Sekään ei käy päinsä, rakas lapsi, — selitti lääkäri, vetäen pojan pois sohvan luota; — on parasta, että tulet mukanani minun kotiini… Onhan sekin joku lohdutus murheessa.
Syysyö oli tullut. Sen mustilta, tiheähöyhenisiltä siiviltä putoili virtanaan sadetta pääkaupungin ylle. Siellä ja täällä leimahti salama, jota seurasi kaukainen ukkosenjyrähdys. Sitä säestivät palovartijain vähemmän soinnukkaat äänet ja torvenluritukset, jotka nekään eivät olleet mitään hauskaa kuultavaa.
Kaksi henkilöä, mies ja nainen, seisoi sen talon eteishuoneessa, jossa kivalteri Kron perheineen oli asunut, mutta joka nyt vaimon kuoleman jälkeen niin äkkiä ja odottamatta oli joutunut autioksi; hänen miehensä olivat poliisipalvelijat kulettaneet pois, ja kunnon lääkäri Hagel oli ottanut hoiviinsa heidän pienen poikansa.
Mies, joka oli jättiläismäinen kooltaan, piti kädessään lyhtyä, jonka valossa hän tarkasteli muuatta eteisestä johtavaa raudoitettua ovea.
— Kaksi puomia ja neljä riippulukkoa, — mutisi hän; — eukko ymmärsi hyvin varjella aarrettaan, näen mä… Se, joka tahtoisi sahata poikki nuo pötköt ja murtaa lukot, tarvitsisi siihen aikaa vähintäin kahdeksan päivää… Anna tänne avaimet, Karin!
— Tässä.
— Hyvä!… Pitele lyhtyä niin kauan… Tämä käy kuin tanssi.
— Älä helistele avaimia niin kovaa… Joku saattaa kuulla.
— Huoli pois, tyttöseni… Onhan kai portti lukossa?
— On.
— Ja eihän talossa asu ketään tietääkseni.
— Mutta naapuritalon väki saattaa kuulla.
— Lörpötyksiä!… Ukkosilmalla nukkuvat ihmiset kuin tukit ja kivet.
— Älä päästä puomeja putoomaan kivilattialle sellaisella kolinalla … älä päästä, kuuletko!
— Miten sinä oletkaan arka, rakas tyttö!…. Arveletko ehkä, että eukko tuolla ylhäällä voi herätä, — sanoi mies, nauraen niin että hänen koko ruumiinsa tärisi.
— Vaiti! Jumalan tähden, vaiti! — pyysi tyttö, kääntäen kasvonsa poispäin.
— Koska hän ei herännyt käydessämme ottamassa avaimet hänen aarrekammioonsa aivan hänen nenänsä edestä, niin makaa hän varmaan nytkin hyvässä rauhassa.
— Kauheata!… Niin, todellakin kauheata … kamalaa, kamalaa! — vaikeroi tyttö.
— Sekö on kamalaa, että sen häijyn saatanan suu nyt on ainiaaksi tukittu?
— Voi, hyvä Jumala… Kuinka sinä voit puhua sillä tavalla!… Tällä hetkellä!
— Olisiko sinulla vielä useampia palmikoita hänen revittäväkseen?… Kaipaatko sinä hänen kynsimistään?… Mutta niinhän se on aina: tottumus on toinen luonto.
— Minä antaisin hänen repiä päästäni jokaisen hiuskarvan, jos saisin hänet jälleen eloon, — sanoi tyttö, väännellen käsiään.
— Sinä hullu!… Älä pidä lyhtyä sillä tavalla, kaunis lapseni!
— Minun rinnassani palaa kuin tuli… Oh, miten kauheasti minä kadun!
— Naiset ovat aina tuollaisessa tilassa ukkosilmalla, parahin Karin.
— Mutta miksi on ukkosilma?… Miksi ukkonen käy juuri nyt?
— Etkö sinä koskaan ennen ole kuullut ukkosta, pikku jänö?
— Laupias taivas, mitä tästä tulee lopuksi!
— Pitele lyhtyä lähempänä… Nyt neljäs lukko …. kas niin… Mitä, vieläkin yksi lukko!… Olipa se eukko oikein täysi lempolainen!
— Älä kiroa!… Älä kiroa!
— No, Jumala sitten meitä auttakoon! — huudahti mies käsitellen lukkoa.
— Älä rukoile… Älä rukoile!
— Eikö sitäkään?… kautta sieluni, sitten en tiedä, mitä minun pitäisi sanoa… Mitähän virkaa tällä reikelillä on… Reikeli ulkopuolella, eikö se ole hullunkurista?… Mutta sinähän vapiset… Mitä lapsellisuutta tuo nyt on!
— Voi, kuinka minä olen onneton! — huokasi tyttö, nojautuen miehen puoleen.
— Minunko sylissäni? kysyi viimenmainittu, kiertäen käsivartensa tytön vyötäisten ympäri; — tässä on sinun suojasi, sinun turvasi.
— Ainoa lohdutukseni on, että sinä pidät minusta… Pidäthän sinä minusta?
— Tietysti, rakkaani… Tiedäthän sen, pikku Karin!
— Ja rakastathan sinä minua aina?… Aina, aina …. rakastathan?
— Rakastan, rakastan …. tuomiopäivään saakka, tyttöseni!
— Älä puhu tuomiopäivästä… Älä mainitse sitä kauheata sanaa!
— No, hautaan saakka sitten…. Pidätkö enemmän siitä sanasta?… Anna nyt minulle kiltisti suudelma…. Kas niin…. Kiitos, enkelini!… Rohkaise nyt jälleen itsesi!… Hitto kuitenkin tuota reikeliä…. Ei ole naurun asia suoriutua siitä … sitä ei voisi mitenkään työntää syrjään, ellei huomaisi tässä alla pikku ruuvia… Ainoastaan vanha vainukoira tällaisen perille pääsee… Hei! Nyt on ovi aarrekammioon avoinna… Anteeksi, rouva Kron, että minä näin kursailematta astun sisään…. Tule perässäni, kulta Karin, ja ole iloinen… Parasta on kuitenkin, että minä nyt otan lyhdyn… Mutta, hitto vieköön, olin vähällä unohtaa rautakangen.
Samassa tarttui hän lyhtyyn, kumartui ottamaan toiseen käteensä rautakangen ja lähti sitten sisään. Häntä seurasi Karin vapisevin polvin.
Se huone, johon he nyt astuivat, oli niin sanottu makasiini; siellä kivalterin vaimo säilytti kaikenlaisia vaatekappaleita, joita oli tarvitsevilta ottanut pikku lainojen vakuuksiksi.
— Taivas! Varjele meitä! — huudahti Karin, äkkiä pysähtyen ja tuijottaen eteensä.
— Mitä nyt? — kysyi mies, silmäten samaan suuntaan, jonne tyttö katsoi.
— Etkö näe, etkö näe? — jatkoi Katarina; — hame, hame tuolla nurkassa.
— Mikä hame?
— Tuo musta… Etkö näe?… Voi meitä!
— Vai niin, tuoko tuolla!… Mitä ihmeellistä siinä on?
— Etkö näe, että sillä on jalat alla ja yllä pää?
— Hullutuksia!
— Se on hän … hän! Hän katsoo meitä … hän uhkaa meitä!… Voi voi!
— Kananpää! — mutisi mies, lähestyen hametta ja pudistaen sitä; — eihän täällä ole mitään… Jos sinä pelkäät peikkoja, niin kietaise tuo vieressäsi riippuva kaapu pääsi ympäri… Mutta näytä minulle ensin paikka…. Neljäs permantolauta akkunasta lukien … niinhän se oli, kyyhkyläiseni?
— Niin, niin, — samalsi tyttö, pitäen käsiään silmiensä edessä.
— Minä asetan nyt lyhdyn tähän lattialle, mutta älä kaada sitä kumoon, muutoin saat vaivautua sytyttämään sen uudelleen… Onko akkunaluukuissa aukkoja?
— Ei, luukuissa ei ole aukkoja.
— Sepä hyvä… Jos olisi, niin valo voisi näkyä ulos, ja se ei juuri olisi tarpeellista… Siis neljäs palkki akkunasta lukien … kas tässä … nyt ripeästi työhön… Jos kolina sinua peloittaa, niin sulje korvasi käsilläsi.
— Murha ja varkaus! — änkytti Karin; — kurjuutta kurjuuden lisäksi … hirveätä!
— Ole rauhallinen… Miten minun tuleekaan menetellä, kun saan vaimokseni tuollaisen pienen raukan?
Sen jälkeen iski hän rautakangen palkkien väliin ja alkoi vääntää lattialautaa irti.
— Aika jykeviä nauloja, huomautti hän, — kerrassaan vahvoja… Mokomia käyttää harva rakennusmestari… Eikä kukaan osta niin kalliita lukkoja ja puomeja kuin rouva Kron-vainaja… No, nyt on palkki irti…. Mikä piru se oli?
Kirkasten vaipui Katarina lattialle, ja astuipa raaka aarteenkaivajakin askeleen taaksepäin, tuijottaen äsken repimäänsä aukkoon.
Tämän pelästyksen aikaansaaja ei ollut mikään muu kuin pieni rotta, joka livahti ulos permannon aukosta ja katosi makasiinin lattialla olevien lainavaatteiden sekaan. Pienimmätkin eläimet näyttävät elefantin kokoisilta niiden silmissä, joilla on huono omatunto.
Rautakankea pitelevä mies tuli kuitenkin pian entiselleen ja hymyili omalle sekä seuralaisensa säikähdykselle; sen jälkeen hän kumartui aukkoon päin, vetäen sieltä esiin rautapeltisen laatikon, jossa oli paksu, vanhanaikainen nahkalompakko.
— Tässä meillä siis on aarre, — mutisi hän, ottaen lompakosta pinkan seteleitä, jotka hän tarkkaan laski. — Kaunis summa!… Mikä onkaan luonnollisempaa, kuin että voitetun vihollisen ampumavarat ja kapistukset joutuvat voittajalle!
Hänen laskiessaan rahoja ja tehdessään havaintojaan, tuli Katarina vähitellen tajuihinsa. Hän nousi ja käänsi hämmentyneen katseensa rikostoveriinsa.
— Tässä minulla on nyt sinun myötäjäisesi, pikku eukkoseni! — kuiskasi hän tytölle, jonka tajuttomasta tilasta hän oli ollut aivan välinpitämätön. — Tämä kyllä riittää elämisen avuksi pienelle prinssille ja hänen vaimolleen…. Me tulemme hyvin onnellisiksi.
Tyttö oli vaiti, mutta kuta kauemmin hän katseli seuralaistaan, sitä ankarammin alkoi vavahdella hänen hento vartalonsa.
— Nyt on aika lähteä, — jatkoi mies; — mutta missä sinä, tyttö raukkani, nyt vietät yösi?
— En tiedä, — vastasi Karin täysin avuttomana.
— Tänne sinä et voi jäädä.
— En, en!
— Parasta siis on, että sinä seuraat minua… Teetkö sen?
— Minne?
— Minun kotiini tietysti… Sehän on yksinkertaisinta.
— Ja huomenna?
— Huomenna pitää sinun tulla tänne takaisin, ettei synny mitään epäilyksiä.
— On hirveätä palata tänne … minä en voi.
— Sinun täytyy … koeta nyt kestää päivä tai pari, niin kaikki tulee jälleen hyväksi … kukaan ei epäile sinua …. kaikki on niin viisaasti järjestetty … mutta kiiruhtakaamme nyt päästäksemme pois tästä pesästä niin pian kuin mahdollista.
— Niin, niin!… Pois täältä!
— Tule siis … meidän täytyy huolellisesti lukita ovet ja peittää jälkemme… Mutta sitä ennen tahdon katsoa, onko täällä mitään leninkiä, joka sopisi niin kauniille morsiamelle kuin sinä.
Sen jälkeen hän lähti lyhty kädessä makasiinin perälle, viipyen siellä muutamia minutteja.
Palatessaan hän toi mukanaan naisen päällysnutun, jonka hän pakoittiKatarinan ottamaan ylleen.
— Mikä tämä on? — huudahti Karin; — tämä haisee.
— Luulottelua, lapsukaiseni! — vakuutti mies; — tule nyt … en löytänyt mitään sopivaa morsiusleninkiä … mutta siihen pulaan keksimme kyllä neuvon.
Sen jälkeen he molemmat lähtivät makasiinista.
* * * * *
Rajuilmaa jatkui. Molemmat yökulkijat kiirehtivät askeleitaan, Katarina nojautuen kookkaan seuralaisensa käsivarteen. He kulkivat Kustaa Adolfin torin poikki ja lähestyivät Norrbron siltaa.
— Sinä olet aivan läpimärkä sateesta, pikku tyttöseni — sanoi hänen seuralaisensa lämpimästi.
— Minun ei kuitenkaan ole vilu, — virkkoi tyttö; — minun rinnassani polttaa kuin tuli … mutta minne sinä aiot mennä?… Emmekö kuljekaan sillan yli?
— Minä laskeudun ensin näitä portaita alas … rautamuurissa on melkein veden rajassa pieni lovi, missä minä säilytän muutamia kalleuksiani… Odota sinä täällä niin kauan kuin minä käyn alhaalla … sitä ei kestä kuin silmänräpäys … tai ehkä on parasta, että sinä tulet mukana … herättäisi ehkä huomiota, jos joku näkisi tytön seisovan näin yöllä yksikseen … kietoudu hyvin vaippaasi ja pidä minua kiinni käsivarresta, ettet liukahda rappusilla … rohkeutta, kaunis, kiltti tyttöni!
Tuo merkillinen pari astui nyt alas rappuja, jotka johtivat virralle.
Taivaalla välähtelivät salamat, sade ruoski ankarasti katukiviä, ja ukkonen jyrisi kaupungin yllä. Kaikkeen tähän yhtyi vielä Ladugårdslandin palokellon soitto.
Silloin kuului ukkosenjyrähdyksen ja palomerkin lomassa heikko naisen avunhuuto, jota seurasi kiireisiä askeleita ylös rannan kiviportaita, ja pian näkyi kookas mieshenkilö rientävän toria pitkin Hallituskadulle päin ja katoavan pimeään.
Se oli sama mieshenkilö, joka äsken oli Katarinan kanssa mennyt portaita alas; mutta yksin hän sieltä palasi ja yksin hän hävisi tiehensä.
Oli kivalteri Kronin luona sattuneiden tapausten jälkeinen päivä. Kello kävi kuutta ehtoopäivällä.
Anna Jolanta istui kammiossaan leposohvalla nojaavassa asennossa. Hänen musta surupukunsa oli täydellinen vastakohta hänen kalpeille kasvoilleen, joiden kuvankauniita ääriviivoja kiersivät korpinmustat kiharat tavattomassa epäjärjestyksessä.
Mustalaisnaisen kasvot olivat valkoiset ja kylmät kuin marmori; mutta kuka taitelija kykenee marmoriin muovaamaan sen ilmeen, joka tällä hetkellä oli tuon kaunottaren kasvoilla? — Kauneuden ja kamaluuden äärimmäisyyksien kuvaamisessa marmoriin tai kankaalle ei taiteilija usein onnistu. Ei hän myöskään voi toisintaa auringon säteitä tyynessä eikä ukkosen salamoita myllertävässä taivaanpiirissä.
Leposohvan vieressä seisoi mustalainen Bruno kreivi Lejonborgin livreijassa.
— Minun ei sopinut pistäytyä tänne aamupäivällä, — sanoi Bruno, — koska sinä kerran olet kieltänyt minua saapumasta siihen aikaan päivästä … mutta sinähän olet saanut kirjeeni ja tiedät kaikki… Koston isku on yhtä aikaa osunut sinun vihollisiisi, ja sinun pitäisi nyt olla tyytyväinen lapsuudenystävääsi.
— Minä olen saanut kirjeesi ja tiedän kaikki, — lausui Anna; — mutta puhu, puhu … minun sydämeni hekumoi kuullessani sinun kuvaavan nuo tapahtumat alusta loppuun ja luettelevan verisen koston kaikki kolaukset… Todellakin, Bruno, sinä olet osoittanut minulle paljon uskollisuutta, ja suloinen on palkkasi kerran oleva, sitten kun ensin olet suorittanut työsi loppuun … mutta puhu, puhu!
— Kivalteri istuu vangittuna Kastenhoffissa, — kertoi mustalainen, — epäiltynä vaimonsa surmaamisesta myrkyllä.
— Mutta muuttuuko epäilys syytökseksi, syytös tuomioksi ja tuomio rangaistukseksi?
— Olen siitä täysin varma … hänet tuomitaan, hän kuolee.
— Saanko minä, ennenkuin hän kallistaa päänsä teloituspölkylle, kuiskata hänelle nämä sanat: kirves hirttonuoran sijasta! Vihkimätön, verinen maa palkaksi syysyön tapahtumasta Hästholmenilla!
— Sinä saat kuiskata ne sanat, ja hän on ne kuuleva, ennenkuin hänen päänsä erkanee ruumiista.
— Mutta jos hänet vapautetaan ja hän pääseekin välttämään minun kostoani! — huudahti kauhea nainen, pudistaen päätään naarasleijonan tavoin.
— Mahdotonta, Anna! Kun vaimo oli kuollut, antoi palvelustyttö kotilääkärille viittauksen, että mies oli hänet surmannut… Lääkäri taas antoi vihjauksen poliiseille … lääkäri ja poliisit saapuivat kuolleen asuntoon ja lääkäri löysi myrkkyä kupista, josta vainaja ennen kuolemaansa oli juonut, ja poliisi löysi myrkkypullon miehen taskusta… Paarma takertui kutomaamme verkkoon, lain hämähäkki iskee kyntensä kiinni.
— Mutta entä palvelustyttö, joka vaimolle myrkyn antoi … oletko varma hänestä?… Entäpä jos hän…
— Mitä hän?
— Jos hän on heikko sielu ja katuu..! Jos hän tunnustaa, että syyllinen onkin hän eikä mies … hän yhdessä sinun kanssasi … niin, jos todellakin tapahtuisi siten…?
— Et tiedä vielä kaikkea, Anna! Mutta sinun pitäisi tuntea minut.
— Mitä tarkoitat?
— Palvelustyttö ei voi katua, hän ei voi kertoa mitään.
— Ei voi, sanot?
— Ei, sillä hän on kuollut!
— Kuollut?… Haa, Bruno!
— Hän nukkuu makeasti Norrströmin virran sinisellä, märällä patjalla.
— Oletko siis surmannut hänet?
— Hän oli, kuten tiedät, rakastunut minuun … hänen täytyi olla sitä, voidakseen totella minua niin sokeasti … mutta kaiken senhän sinä jo tiedät.
— Tiedän.
— Minä en tietysti puolestani voinut rakastaa häntä enkä rakastua häneen, virkkoi Bruno, halveksuvasti hymyillen; — kun hän olisi ennemmin tai myöhemmin saanut tietää minun pettäneen häntä, olisi hän itkenyt itsensä kuoliaaksi … se olisi ollut paljon kiduttavampi kuolema … taivas soi hänelle helpomman kohtalon.
— Tyttö raukka!… Mutta mitä merkitseekään yksi elämä silloin, kun reippaasti ja päättävästi tavoitellaan suurta päämäärää!
— Rauha hänelle … ja rauha myöskin minulle… Virta ei huuda maailmalle, mitä sen aaltoihin vajonnut on viime hetkellään kuiskannut… Anna, teinhän minä oikein?
— Mutta … eikö voida otaksua, että hän tehtyään rikoksen epätoivoissaan sitten hukutti itsensä?… Bruno, jos arvellaan siten!
— Ei, hänen luullaan olleen yksissä tuumin Kronin kanssa, mutta hakeneen surmansa senvuoksi, ettei hän tahtonut joutua saman kohtalon alaiseksi kuin rikostoverinsa.
— Olet oikeassa … mutta jos Kron kieltää … ja sen hän varmasti tekee … jollei voidakaan esittää todisteita häntä vastaan… Jos hän sittenkin pääsee käsistäni!
— Ho ho! Se ei tapahdu niinkään helposti … ja missään tapauksessa hän ei vältä epäluuloa … se on usein terävämpi kuin kirves … hän menettää virkansa ja luottamuksensa … omaisuutensa hän jo on menettänyt … viime yönä muuttui se soraksi.
— Mutta jos on totta, että voimakkaita sieluja vastoinkäymiset ja onnettomuudet enemmän terästävät kuin masentavat, miten silloin käy kostomme?
— Poliisipalvelijan sielu! — huudahti Bruno ivallisesti; — sellaisen olennon voima on vain hänen käsivarressaan, ja kun se enää ei saa lyödä ja kiduttaa, silloin ovat lopussa hänen ruumiinsa ja sielunsa … hän muistuttaa taittunutta keppiä, jonka puolikkaat halveksien heitetään menemään.
— Mutta siinä tapauksessa eivät hänen kärsimyksensä kuitenkaan ole niin suuret kuin minä tunnen — huudahti Anna, painaen käsillään rintaansa.
— Oh, kyllä hän on jo hyvällä alulla, — vakuutti Bruno.
— Ehkä mies vaimon kuolemasta iloitseekin, — virkkoi Anna.
— He eivät ole eläneet riidassa keskenään, mikäli olen kuullut … mutta sinähän unohdat, että mies nyt istuu lukkojen takana, unohdat, että häntä syytetään murhasta, ja että hän luultavasti siitä menettää päänsä … olen melkein varma, että niin tapahtuu… Minua pahoittaa, ettet ole täysin tyytyväinen siihen, mitä minä jo olen saanut aikaan, vaikkakin vaara, jonka alaisena olen, on kovin suuri.
— Lepäisipä edes hänen poikansa, hänen ainoa lapsensa, paareilla, niin silloin…
— Mitä siihenkin asiaan tulee, olen minä tehnyt kaiken voitavani, — selitti Bruno; — mutta toistaiseksi ovat yritykset epäonnistuneet.
— Ikävä kyllä … koska se kuitenkin olisi ollut pääasia… Jota enemmän ajattelen, sitä vähemmäksi muuttuu tekemiesi palvelusten arvo.
— Sinä peloitat minua, Anna!… Eikö oma henkeni jo ole vaarassa sinun tähtesi?
— Mutta poika… Kronin poika…
— Olenhan jo kertonut, että se kirottu tyttö, joka nyt jo on toisessa maailmassa, koetti minua kaikin tavoin estää siinä yrityksessäni… Senkin omenan, jonka onnistuin antamaan pojalle tytön tietämättä, hän ymmärsi siepata pois … se ei ollut ensi kertaa, kun hän teki tyhjäksi aikomukseni … mutta joka tapauksessa se oli viimeinen kerta.
— Missä poika nyt on?
— Asessori Hagelin luona… Kuinka kauan häntä siellä pidetään, sitä en tiedä, mutta tuskinpa hän sinne jää koko iäkseen.
— Bruno! Mitä vielä ei ole tapahtunut, sen täytyy tapahtua.
— Se on totta … mutta milloin luulet sen voivan käydä mahdolliseksi?
— Huomenna … tänään … heti.
— Suo anteeksi, Anna, mutta se ei olisi viisaasti tehty… Jos poika nyt kuolisi päätäpahkaa äidin jälkeen, kääntyisi epäilys viimeisen kuolemantapauksen johdosta väärään suuntaan … pojan kuolema voisi olla isän pelastus.
— Mutta ajattele isän epätoivoa … se isku musertaisi hänet … silloin olisi kostoni täydellinen … silloin, mutta ei ennen, Bruno!
— Se on selvä … ja täydelliseksi sen täytyy tulla … mutta sinulla täytyy olla kärsivällisyyttä … pieninkin maltittomuus voisi turmella kaikki … etkö käsitä, kuinka helposti voitaisiin arvella, että sama käsi, joka on surmannut äidin, on myös aiheuttanut pojan kuoleman?… Vai luuletko, että on yhtä helppoa syyttää kivalteria yhden kuin toisenkin murhasta?… Kastenhoffissa istuva vanki ei saata surmata Adolf Fredrikin seurakunnassa asuvaa olentoa.
— Olet oikeassa … minun täytyy koettaa olla kärsivällinen … mutta…
— Se ei kuitenkaan estä sitäkin asiaa aikoinaan järjestymästä tyydyttävällä tavalla… Muutamia viikkoja vain, ja äiti ja poika vertailevat keskenään taivaallisia häävaatteitaan toisessa maailmassa.
Nämä sanat sanottuaan Bruno hymyili, ja se oli hornamaista hymyä.
Anna Jolantakin hymyili, mutta hänen hymynsä oli vielä kamalampaa kuinBrunon.
Ne käärmeet, joita nähdään kiviraunioissa, eivät saa aikaan läheskään niin suurta kauhua kuin ne, joita tavataan kukkakentällä. Se johtuu siitä, että edellisellä, käärmeiden tavallisella olinpaikalla, odotetaan niitä näkyvän, mutta jälkimäisellä alueella päinvastoin ei luulla niitä olevan lainkaan.
— Etkö tahdo tarkastaa aarrettani? — kysyi Bruno, vetäen esiin paksun, mustan lompakon, jonka hän ojensi mustalaisnaiselle.
— Vai niin, senkö sinä kaivoit makasiininlattian alta? — sanoi Anna, ottaen vastaan ojennetun lompakon.
— Niin.
— Kuinka paljon siinä on?
— Kaksituhatta riikintaalaria … kaunis summa … se lankee kyllä hyvään maahan.
— Tavattoman harvinainen lompakko, — huomautti Anna, katsellen sitä tarkoin.
— Näyttää siltä kuin se olisi peräisin kuudenneltatoista vuosisadalta … se on suuri ja tilava … varmaan oli siihen aikaan ihmisillä runsaasti rahaa.
— Mahdollisesti, — virkkoi Anna, kääntämättä silmiään lompakosta.
Hänen kasvoiltaan näkyi selvästi, että joku uusi ajatus oli syntymässä hänen aivoissaan.
— Otatko sinä rahat? — kysyi Bruno; — ehkä sinä tarvitset ne?
— Sinä kai tahtoisit mieluummin pitää ne itse? — sanoi Anna.
— Tietysti, ellet ehdota kristillistä tasanjakoa … oikeus olkoon aina oikeus.
— En, minä en tahdo lanttiakaan niistä rahoista, parahin Brunoni!
— Miksi et?
— En halua … kas tässä, ota rahat ja hävitä ne niin nopeaan kuin mahdollista … se on minun suurin toivoni … minä vakuutan sen.
— Mikään toive ei ole helpompi täyttää kuin se … sen puolestani taas vakuutan minä.
— Mutta…
— Mutta?
— Tämä lompakko?
— Lompakko?
— Sen tahtoisin mielelläni pitää … tällä ei ole vertaista.
— Se on hyvin vanha, se on totta … mutta mitä siinä muuta on merkillistä, sitä en voi käsittää.
— Tiedäthän, että minulla on joskus merkillisiä päähänpistoja, ystäväni.
— Tiedän, — vastasi Bruno nauraen; — sitä sinun ei ole tarvis minulle muistuttaa.
— Siksi…
— Siksipä pidä sinä lompakko, ja minä pidän sen sisällön, — keskeytti hänet Bruno; — siinä jaossa en ainakaan minä häviä.
— Se on selvää.
— Mutta syy ei ole minun.
— Yhtä selvä.
— Kaksituhatta riikintaalaria ei ole halveksittava summa … kiitos lahjasta!
— Sinun ei olisi tarvinnut kertoa anastaneesi noita rahoja, — sanoiAnna.
— Ei, sitä minun ei olisi tarvinnut.
— Mutta sinä teit sen kuitenkin.
— Olen ottanut sen pyhäksi ohjeekseni, etten jätä sinua mistään tietämättömäksi… Ja lupaustani minä en koskaan riko.
— Minä luotan sinuun ja luen aina hyväksesi sinun rehellisyytesi ja uskollisuutesi.
— Ja kuitenkin sinä olet minua kohtaan niin kylmä, — sanoi Bruno lähestyen leposohvaa ja tarttuen Annaa kädestä; — koskaan et osoita minulle pienintäkään hellyyttä.
— Olet luvannut, Bruno, ettet mainitse minulle sanallakaan rakkaudesta, ennenkuin kostoni on täydellinen … etkö ole niin luvannut?
— Olen, — vastasi Bruno, huoaten syvään.
— Ja sinun tulee pitää lupauksesi, niinkuin minäkin kerran pidän omani.
— Minä pidän … vaikkakin tuskani ovat kuvaamattomat.
— Kuinka sinä olet heikko, Bruno!… Tiedäthän, että voit olla varma minusta.
— Ellen sitä tietäisi, niin en minä suinkaan, auringon ja tähtien nimessä, olisi voinut näytellä kaikkia niitä osia, jotka olen itselleni ottanut … olla toisena hetkenä ylhäisen narrin oikkujen orja, toisena suurimman lampaanpään rakastaja, mikä koskaan on kantanut naisen nimeä.
— Viimemainitun osan olet sinä jo onnellisesti näytellyt loppuun.
— Niin olen.
— Ja sen toisen suoritat loppuun tänään, eikö niin?
— Sitä toivon.
— Milloin aikoi kreivi tulla?
— Kello lähenee jo kuutta … hänen pitäisi olla täällä seitsemältä.
— Ja kaikki on järjestyksessä?
— On.
— Oletko varma siitä, että hänellä on mukanaan se kirje, jonka eilen lähetin hänelle?
— Minä näin hänen pistävän sen lompakkoonsa … hänellä on tapana näyttää ystävilleen kaikki saamansa rakkauskirjeet.
— Luuletko hänen näyttäneen ystävilleen myöskin minun kirjeeni?
— Siitä olen varma. Mainiolla isännälläni on kolme ominaisuutta: hän on tyhmä, ylpeä ja kerskaileva … usko minua, koko maailma osaa jo ulkoa sinun kirjeesi.
Mustalaisnainen purskahti nauruun, johon hänen heimoveljensä hilpeänä yhtyi.
— Tässä on rahat, Bruno, — sanoi Anna muutaman silmänräpäyksen jälkeen, ottaen lompakosta setelit ja ojentaen ne miehelle.
— Kiitos, Anna!… Minä säilytän nämä meidän molempien varalle.
— Ei, ei siihen tarkoitukseen! — huudahti nainen tulisesti; — ne ovat varastettuja rahoja ja veren tahraamia … minua pöyristyttää, kun sitä ajattelenkin.
— Hullutusta!
— Hävitä setelit!… Polta ne!… Minä tahdon niin, Bruno!
— Sinä hourit, Anna!
— Nuo rahat voivat antaa meidät ilmi.
— Mahdotonta… Sitä, joka ne kokosi ja piiloitti, ei ole enää elossa … eihän niistä tiennyt hänen miehensäkään, vielä vähemmän sitten kukaan muu.
— Ei, me emme voi pitää niitä … meidän täytyy ne hävittää!
— Annammeko ne sille poika-raukalle, — kysyi Bruno, hymyillen ivallisesti; — hänhän on niiden oikea perillinen.
— Älä puhu leikkiä, Bruno. Minä en siitä pidä!
— No, mitä me sitten näillä teemme?
— Anna ne takaisin minulle!
— Sinä olet kummallinen, — mutisi Bruno, ojentaen hänelle setelipinkan.
Anna Jolanta kohotti sen kynttilän ylle ja sytytti sen palamaan.
— Minkä tuli piiloittaa, sanoi hän, — se on kaikkein parhaassa turvassa.
— Anna, mitä sinä teet? — huusi Bruno, aikoen tarttua lattialle pudotettuun, palavaan setelipinkkaan.
— Tuoksutan huonettani, kuten kai sieraimiisi tunnet, — vastasi Anna; — tämä onkin vallan harvinaista hajua … se maksaa kaksituhatta riikintaalaria!
— Tuo on hulluutta!
— Se on ruhtinaallista, ystäväni… Näin tekee vain kuningatar, ja minähän olen sinun kuningattaresi, Bruno!
— Mutta kuningatarkaan ei polta rahoja, joilla hän voi palkita uskollista alamaista, — sanoi Bruno, katsellen otsa rypyssä tuhaksi muuttunutta aarretta.
— Hyi, Bruno!… Sellaista palkintoako sinä minulta pyydätkin?
— En, en! Sinä olet oikeassa, Anna … minä olen koulupoika sinun rinnallasi.
— Eikö minulla ole rahaa, minulla?… Sitä minulla on, kiitos isä-vainajani jälkeenjättämien aarteiden!… Voi, miksi hän ei kuollut vuotta aikaisemmin!… Miten toisin olisikaan kaikki silloin ollut… Silloin ei olisi tarvinnut…
— Anna! Anna! — keskeytti hänet Bruno, ja hänen silmänsä säkenöivät.
Mustalaisnainen sävähti, niinkuin se, joka huomaamattaan on paljastamaisillaan sisimmän itsensä, mitä hän ei millään ehdolla tietensä tekisi.
— Ole rauhallinen, ystäväni! — sanoi hän, puristaen Brunon kättä; — me tulemme kuulumaan toisillemme … älä ajattele enää palanutta aarretta … minulla on tarpeeksi meille molemmille.
— Parasta on antaa vanhan lompakon mennä samaa tietä! — ehdotti Bruno, Annan sanoista ja katseesta lauhtuneena, jotka molemmat lupasivat lohdutusta ja hellyyttä.
— Ei, minä tahdon pitää sen muistona… Se on ollut mukana valmistamassa minun kostoani … minä tahdon joka päivä omistaa sille kiitollisen katseen.
— Minä kadehdin lompakkoa siitä onnesta.
— Bruno, sinä olet mustasukkainen … mustasukkainen tällaisenkin mitättömän asian vuoksi.
— Minä olen mustasukkainen kaikelle, mihin sinun katseesi kohdistuu.
— Mustasukkaisuutesi ilahuttaa minua, sillä se todistaa, kuinka suuresti sinä minua rakastat.
— Tarvitsetko sinä siihen vielä todistuksiakin?… Voi, Anna, jos sinä…
— Vaiti! — keskeytti hänet nainen, uhaten häntä sormellaan; — säilytä tämä lompakko minua varten … säilytä se uskollisesti!
— Mielelläni … sinun päähänpistosi ovat aina niin merkillisiä, mutta minä kunnioitan niitä joka tapauksessa!
— Sen täytyy olla sinulla aina … sinä et saa liikkua minnekään ilman sitä.
— Miksi sen välttämättömäsi täytyy aina olla minulla?
— Saattaa tapahtua usein, että minä tahdon nähdä sen…
— Mutta piiloita se siis itse, sehän on mukavampaa … enhän minä aina ole saatavissa.
— En tahdo nähdä sitä useammin kuin silloin, kun sinä olet pakeillani … me katselemme sitä yhdessä samalla kun se muistuttaa minua kostostani, muistuttaa se sinua niistä suurista palveluksista, jotka sinä olet tehnyt minulle.
— Ei silti, että minä pelkäisin, mutta voi olla vaarallista pitää sitä aina taskussaan … sinä olet hieman lapsellinen, Anna!
— Ja sinä hieman pelkuri … no hyvä, sinä pääset täyttämästä pyyntöäni … en tahdo sinua vaivata.
— Anna se minulle … minä teen tahtosi mukaan … mutta myönnä, että sinä olet kummallisin, samalla kun olet kauneinkin olento auringon alla.
— Sinulla on hyvä sydän, Bruno, — sanoi Anna, palkiten hänet mitä lempeimmällä katseellaan; — kukaan muu ei voisikaan tyydyttää sellaista oikullista ihmistä kuin minä … voi, mikä minusta tulisikaan, ellei minulla olisi sinua rinnallani!
Bruno ei tiennyt oikein, pitikö hänen ihmetellä vai iloita. Hän kuuli nyt ensimmäisen kerran Annan huulilta niin lempeitä ja ystävällisiä sanoja. Mustalaisen tummat kasvot kirkastuivat kirkastumistaan ja loistivat lopulta kuin kevätaurinko, jonka edestä yön pimeys on kaikonnut.
Anna nousi ja meni hienon lipaston luo, josta avasi salalaatikon.
Bruno katseli hänen liikkeitään, ja hän näki, miten Anna otti laatikosta pienen kristallipullon, joka oli puolillaan tummaa nestettä, ja pisti pullon lompakkoon. Hän ei koettanut tehdä sitä salaa; päinvastoin hän kääntyi Brunoon päin, niin että tämä sen näkisi.
— Miksi panet pullon lompakkoon? — kysyi Bruno; — siitä aineesta olen jo saanut kylläni … niin, enemmän kuin kylläni.
— Minä tiedän sen, — vastasi Anna; — mutta minä en enää uskalla pitää tätä pulloa säilössäni, ja siksi kätken sen nyt lompakkoon.
— Sinäkö et uskalla?…. Etkö uskalla sinä?… Se on minulle uusi arvoitus, Anna!
— En, — myönsi viimemainittu hiljaisen juhlallisesti; — on hetkiä, jolloin pahahenki saa vallan minussa, ja minä olen valmis juomaan tuon pullon kauhean sisällyksen … niin, sellaisia hetkiä on usein, usein!
— Miksi sitten et ole jo kauan sitten särkenyt pulloa tai heittänyt sitä pois?… Mikä olisikaan ollut yksinkertaisempaa?
Näytti siltä kuin Anna olisi tuuminut vastausta, samalla kun hän terävästi katseli Brunoa kasvoihin.
Viimemainittu taas tuijotti hänen kysyvästi.
— Tämä kristalli tuottaa kuoleman, — sanoi Anna, — mutta ainoastaan sille, joka voi kuolla … silloin uhri kaatuu, mutta hän, joka on uhrannut, pääsee menemään vapaana … mutta jos tiputat muutamia pisaroita tuota nestettä tuleen tai veteen, niin ne tuottavat kuoleman hänelle, joka on pisarat pudottanut … ne seuraavat tulta, kun sinä sytytät takkavalkean, ja vettä, jonka nostat huulillesi juodaksesi, tai joka sateena valuu päällesi!
— Taikaluuloa, Anna!
— Ja sen sanoo minulle oma heimoveljeni!… Etkö kuullut jo kehdossa sitä laulua?… Bruno kuuli sen kyllä, mutta hän ei sitä enää muista, sillä hän on luopio, joka on hyljännyt isiensä uskon ja liittynyt niihin, jotka pilkkaavat ja vainoovat meidän onnetonta sukuamme … voi sinua, Bruno!… Halveksumisen teräskengillä sinä poljet isiesi pyhiä luita!
— Kuolema ja helvetti, minä en tunne sinua enää! huusi Bruno leimuvin silmin; — olenko minä liittynyt niihin, jotka pilkkaavat ja vainoovat heimoamme… Minä, joka tahtoisin sytyttää tuleen maailman neljä kulmaa, jos olisi sallittu, että minä ainoastaan liekkien keskitse voisin kantaa sinut sinne, jonne ne eivät ehtisi… Anna! Mikä on saattanut sinut siihen luuloon, että minä muka halveksien polkisin isieni luita?
— Suo minulle anteeksi! Minä en tiedä, mitä sanon, — vastasi Anna, vaipuen lipaston lähellä olevalle tuolille ja kätkien kasvot käsiinsä.
Bruno lähestyi varpaillaan surevaa naista, jonka silmistä kyynel toisensa jälkeen pusertui esiin.
— Anna, elämäni, autuuteni! — sanoi hän, polvistuen hänen viereensä; — sinä itket … sinun kyyneleesi putoovat minun päälleni, sillä minä olen ne aiheuttanut … voi minua… Minä olen sinua haavoittanut, loukannut sinua … sinun vallassasi on antaa minulle tuomio… Ole armollinen, Anna! Tai muuten minä tempaan pullon kädestäsi, juon myrkyn ja kuolen kuin mato sinun jalkaisi juureen!
Anna laski kätensä polvistuneen miehen päälaelle ja katsoi häntä lempeästi silmiin.
— Sanoinhan, että minä en tiedä, mitä puhun tai mitä tahdon … minä olen hullu, jolla on oikkuja kuin hietaa meren rannalla… Bruno-raukka, jonka täytyy ne kaikki tyydyttää… Oletko sinä minulle vihainen?
— Kun sinä puhut noin ja kun noin katsot minuun, olen minä kuin taivaassa! — sanoi mustalainen, peittäen hänen kätensä tulikuumilla suudelmilla.
— Älkäämme nyt enää puhuko koko lompakosta tai siitäkään, mitä sen sisällä on, — virkkoi Anna, käärien sen kokoon ja solmien kiinni monilla solmuilla.
— Minä otan sen tallettaakseni, — huusi Bruno; — kuinka minä saatoinkin olla niin pikkumainen!… Suo minulle anteeksi rakas, jumaloitu Annani!
— Ei, minä pidän sen itse!… Sinä olet oikeassa, voisi olla vaarallista pitää sitä aina taskussaan … minun olisi pitänyt sitä ajatella … mutta minä en ajattele mitään … minä olen sokea kaikelle muulle paitsi kostolleni.
Bruno tempasi Annan kädestä lompakon ja pisti sen taskuunsa.
— Se on oleva minulla öin ja päivin; — huudahti hän; — minä vaikka kiinnitän sen takkini ulkopuolelle, että koko maailma sen näkee, jos vain sinä niin tahdot… Sinunhan toiveesi on minun, sinun tahtosi minun!… Nielköön minut maa, jos minä joskus sen unohdan.
Samassa seinäkello löi.
— Kello on kuusi, — sanoi Anna; — sinä et saa enää viipyä kauemmin, ystäväni.
— Se on totta, — virkkoi Bruno, nousten lattialta; — sinun jalkojesi juuressa minä unohdan, että vuodessa on päiviä ja päivässä tunteja.
— Se aika on tuleva, — sanoi mustalaisnainen, — jolloin minä lasken tunnit ainoastaan silloin kun sinä olet poissa, mutta en milloinkaan ollessasi luonani.
— Voi, Anna!
— Kiiruhda nyt … hän on täällä tunnin päästä… Ja kahden tunnin kuluttua….
— Hän ei enää ole täällä, — keskeytti hänet Bruno iloisesti; — siis valmiit!… Vihollinen lähestyy.