The Project Gutenberg eBook ofKoston henki: RomaaniThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Koston henki: RomaaniAuthor: August BlancheTranslator: Eero AlpiRelease date: June 28, 2008 [eBook #25924]Most recently updated: January 3, 2021Language: FinnishCredits: Produced by Matti Järvinen and Distributed Proofreaders Europe*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KOSTON HENKI: ROMAANI ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Koston henki: RomaaniAuthor: August BlancheTranslator: Eero AlpiRelease date: June 28, 2008 [eBook #25924]Most recently updated: January 3, 2021Language: FinnishCredits: Produced by Matti Järvinen and Distributed Proofreaders Europe
Title: Koston henki: Romaani
Author: August BlancheTranslator: Eero Alpi
Author: August Blanche
Translator: Eero Alpi
Release date: June 28, 2008 [eBook #25924]Most recently updated: January 3, 2021
Language: Finnish
Credits: Produced by Matti Järvinen and Distributed Proofreaders Europe
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KOSTON HENKI: ROMAANI ***
Produced by Matti Järvinen and Distributed Proofreaders Europe.
August Blanche
SuomentanutEero Alpi
Ensimmäisen kerran julkaissutArvi A. Karisto Osakeyhtiö 1916.Digitalisoitu vuoden 1922toisesta painoksesta.
Myöhään eräänä iltana marraskuussa v. 1816 muuan keski-ikäinen mies enemmän hiipi kuin asteli Nybron satamalaiturilla Tukholmassa, taluttaen kädestä pientä poikaa, joka näytti noin kahdeksan vuotiaalta.
Hiipivällä miehellä oli yllään karvanuttu ja päässä verasta tehty lakki sekä toisessa kädessään ryhmysauva, ja hän oli voimakkaan ja käskevän näköinen. Hän ei suinkaan näyttänyt olevan vieras sattumalta vastaantuleville jaalojen miehille, sillä he nostivat hänelle lakkiaan, vaikkakin hän jotensakin kylmästi vastasi kohteliaisuudenosoituksiin, ja tunnustettava on, että nämä näkyivätkin pikemmin johtuvan pelosta kuin mistään leppeämmästä tai hyväntahtoisemmasta tunteesta.
— Isä kulta, saanko hiukan juosta itsekseni? — pyysi poikanen, koettaen irroittautua taluttavasta kädestä.
— Juoksehan nyt, mutta varo putoamasta mereen, — vastasi mies, hellittäen pojan kädestä; — niin, älä astu harhaan, rasavilli!
Mies pysytteli kuitenkin pojan rinnalla, kunnes hän äkkiä seisahtui huomatessaan pienen veneen, joka juuri laski hieman ulohtaalle ankkuroineen jaalan viereen, muutaman sylen päässä laiturista.
Veneessä näkyi naishenkilö, jolla oli liina päässä, ja muustakin puvustaan päättäen hän näytti kuuluvan työläisluokkaan.
— Soutakaa vene tänne, matami tai neiti tai mikä lienettekin, — huusi satamasillalla seisova mies, äänessään jälleen tuima sävy.
Joko nainen ei tätä käskyä kuullut tai siitä välittänyt, ainakaan hän ei vastannut mitään.
— Oletteko te kuuro vai onko lempo tukkinut suunne? — ärjäisi mies kahta kovemmin, läheten aivan sillan laitaan.
— Kuka huutaa? — kuului viimein kaunissointuinen naisääni kysyvän veneestä; — kellä on minulle asiaa tähän aikaan illasta?
— Sen saatte tietää, kun soudatte tänne, — vastasi mies; — mutta miksi ette tottele heti?… Ettekö kuule, mitä minä sanon?
— Totteleko? — toisti nainen; — en tiedä olevani velvollinen tottelemaan.
— Ahaa! — mutisi mies itsekseen; — olisikohan se jälleen sama nainen… Hän koettaa muuttaa ääntään, mutta minua hän ei sillä petä… Tässä on tekeillä joku uusi kuje … entäpä jos…
— Mitä tahdotte?… En tunne teitä, — lausui jälleen naisääni, tällä kertaa kuitenkin hiukan alakuloisena ja vapisevana.
— Ettekö tunne minua?… Hitto, kun se kuulostaakin hienolta!… Kuinka kauan minun täytyy odottaa teitä, kaunokainen?… Tahdotteko ehkä, että minä työnnän, veneen vesille ja tulen teitä tervehtimään… Miksi pysyttelette siellä jaalan suojassa?… Aiotteko kehveltää saaristolaiselta muutamia kunnon kahvipuita?
— Minulla on rauhallisempi olo täällä aluksen vieressä, — virkkoi nainen, nousten seisaalle veneessä ja katsoen satamaan päin, ikäänkuin hänkin olisi odottanut jotakuta.
Se ei jäänyt mieheltä huomaamatta, ja hän mietti hetkisen.
— Odotatteko jotain? — kysyi hän vihdoin.
— Odotan.
— Ketä tai mitä, jos saan olla nenäkäs kysymään? Hä?…
— Odotan tavaroita, jotka minun on soudettava kaupunkiin.
— Mitä tavaroita?
— Muuatta arkkua… Mutta tuohan on merkillistä uteliaisuutta, ja minä en käsitä…
— Kenen arkkua?
— Erään tytön, joka on asunut Ladugårdslandetissa, mutta eilen muutti kaupunkiin… En kuitenkaan ymmärrä, mitä herralla on sen asian kanssa tekemistä.
— Miksi hän ei itse tule hakemaan arkkuaan?… Hä?
— Minä odotan häntä parhaillaan tulevaksi.
— Entä miten se saadaan alas veneeseen?
— Arkun saavuttua minä tietysti soudan laiturin viereen.
— Miksette souda tänne ennemmin?
— Siksi että … yksinäisen tytön on vaarallinen joutua tekemisiin rantajätkien kanssa tähän aikaan vuorokaudesta.
— Tyttö-parka!… Minä olen teidän turvananne…
— En ole mielelläni tekemisissä kenenkään kanssa… Kiitän kuitenkin hyvästä tahdostanne… Jos saan olla rauhassa, on kiitollisuuteni kaksinkertainen.
— Ei mitään kiittämistä… Luulin teitä varkaaksi, joka tahtoi anastaa jaalasta jotain… Hyvää yötä, pikku neito tai matami!
— Hyvää yötä!
Mies poistui siltä paikalta, missä hän äsken oli seisonut, ja piiloutui lähimmän halkopinon taa. Hänellä ei näyttänyt olevan halua lähteä rannasta niinkään pikaa.
— Isä, isä! — huusi Albert, joka oli jäänyt paikalleen; — veneessä on myöskin pieni tyttö, melkein yhtä iso kuin minäkin… Isä rakas, katso, katso!
— Tule tänne, Albert! — kutsui isä, joka nyt vasta huomasi kaivata poikaa ja astui muutaman askeleen rantaan päin.
— Hän makaa ja nukkuu isä, ja hänellä on päässään pieni keltainen hattu, — jatkoi poika, kuulematta isän käskyä; — minä näen hänet, vaikka hän makaakin veneen pohjalla.
— Tule tänne, Albert, etkö kuule!
— Heti, isä kiltti!… Voi, isä, auta, auta!
— Taivaan nimessä! Poika putosi mereen! — huudahti isä, syöksyen laiturille.
Miehen ja lapsen huutoihin vastattiin veneestä, joka heti läksi jaalan kupeelta ja muutamin reippain aironvedoin pääsi laiturin luo.
Mies heittäytyi pitkäkseen laiturille ja kurkoitti kättänsä alas, mutta hän ei yltänyt veteen, vaan epätoivoisissa ponnistuksissaan repi sormensa verille lankkunauloihin. Mutta veneessäoleva nainen osasi käsiksi pojan pitkiin kiharoihin juuri kun tämä oli vaipua toisen kerran upoksiin, ja sai hänet täten vedetyksi veneeseen.
— Jumalan kiitos! Hän on pelastettu! — huudahti nainen vilpittömän iloisesti.
— Antakaa hänet tänne, ojentakaa hänet minulle! Jumala siunatkoon teitä, hyvä nainen! — huusi isä, ojentaen käsivartensa alas venettä kohti.
Samassa lähestyi paikkaa varovaisesti ja varpaisillaan muuan merimiehen asuun puettu nuorehko mies, ikäänkuin peläten ilmituloa.
Hänet nähdessään nainen hätkähti.
— Poika on kuollut! — huudahti hän kovin levottomin katsein, jotka kuitenkin vähemmin kohdistuivat hänen pitelemäänsä hukkuneeseen lapseen kuin viimeksi saapuneeseen; tämäkin puolestaan ilmaisi suurta hätäännystä.
— Kuollut! Kuollut! — kirkui isä, temmaisten lapsen syliinsä, ja sydäntäsärkevästi voivotellen hän lähti juoksemaan pientä puutaloa kohti, joka siihen aikaan oli sataman vieressä parmaajan asuntona.
Merimies hyppäsi alas veneeseen, joka rajusta liikkeestä keikahti kaatumaisilleen.
— Jumala ja kaikki pyhät enkelit olkoot kiitetyt, sinä olet pelastettu, Carl… Pelastettu! Pelastettu! — hoki nainen sekä suurimman tuskan että rajattomimman riemun vallassa.
Vene työntyi rannasta ja lähti nopeaan kuin lintu liitämään yli hopeanhohtavien laineitten.
Merimiehen soutamana ja naisen ohjaamana liukui vene ylös lahtea, poikkesi oikealle ohi Blasieholmenin ja Skeppsholmenin sekä käänsi sitten kokkansa eteläisiä vuoria kohti.
Oli jo kulunut runsas neljännestunti siitä kun alus oli lähtenyt Nybron satamasta, mutta veneessäolijat eivät vielä olleet vaihtaneet keskenään sanaakaan. Heidän yhteisenä ajatuksenansa, joka ei ehtinyt antaa tilaa millekään muulle, näytti olevan vain pyrkiä pienellä aluksellaan etenemään niin nopeasti kuin mahdollista. Nainen katsahti usein taakseen tuskaisin silmäyksin mitatakseen pitenevää välimatkaa, ja soutava mies jokaisella vedolla puoleksi nousi istuimeltaan, saadakseen soudulle suurempaa voimaa.
— Näkyykö ketään? — kysyi viimein soutaja läähättäen.
— Ei, ei, ei! — vastasi nainen, kohottaen tavattoman kirkkaan katseensa taivasta kohti; — souda, ole huoletta!… Ketään ei näy … ei ketään.
— Lapsi-parka! — huudahti soutaja leväten hetkisen airoillaan ja nojautuen veneen pohjalla lepäävän tytön puoleen; — pikku Julia-raukkani!
Nainenkin kumartui katsomaan pientä olentoa. Soutajan ja peränpitäjän kasvot osuivat silloin yhteen ja kummankin käsivarret kuroittausivat toisen kaulaan.
Seurasi hetkisen hiljaisuus, jonka jälkeen vene taas lähti kiitämään eteenpäin entistä nopeammallakin vauhdilla, jos mahdollista.
— Kenen poika satamassa putosi mereen? — kysyi soutaja, pyyhkäistessään tovin kuluttua hikeä otsaltaan.
— Hän oli … mutta etkö tuntenut miestä, joka otti pojan vastaan?
— En.
— Se oli kivalteri Kron.
— Hänkö?… Mitä hän tahtoi?… Saattoiko hän ehkä epäillä…?
— Tuskin… Hänen poikansa se oli… Onneksi olin minä niin lähellä veneineni, että ennätin tarttua lapsiparkaan, joka muutoin olisi varmasti hukkunut.
— Hän ei siis ollutkaan hengetön?
— Ei, toivoakseni.
— Mutta minä luulin kuulleeni…
— Niin, minä huusin, että hän oli kuollut, kääntääkseni isän huomion sinusta, kun tulit samassa… Onnellinen päähänpisto!
— Parasta olisi ollut jättää poika oloilleen.
— Mitä sanotkaan?… Sinä, joka aina olet ollut niin hyvä ja leppeä kaikille!
— Jos poika olisi jäänyt mereen, hommailisi isä nyt parhaillaan naaraamisessa, sen sijaan, että hän nyt ehkä… Miksi et pysynyt erossa?
— Minulla ei ollut sydäntä antaa lapsi-poloisen hukkua, — väitti Anna; — sekin oli tulos sinun opetuksistasi. Ethän nyt puhunekaan sydämestä?
— Anna, kun sydän on kurkussa, ei se tunne eroa hyvän ja pahan välillä… Minä tunnen vanhastaan Kronin… Kenet hän kerran on saanut näkyviinsä, sitä hän ei hevillä hellitä kynsistään.
— Mutta kun on oma lapsi herätettävänä henkiin, unohtuu kaikki muu mielestä… Tapaus oli ihan ihmeellinen onnen sattuma, sillä muutoin en olisi uskaltanut tulla laiturin viereen, ja Herra tietää, miten olisinkaan saanut sinut veneeseen…
— Tultuaan vakuutetuksi siitä, että lapsi elää ja ettei mikään vaara häntä uhkaa, alkaa hän ajaa meitä takaa… Niin, niin, sen hän tekee, sanoi mies, katsellen levottomana ympärilleen.
— Ei, ei hän lähde peräämme, — lohdutti Anna; — eihän hän voi toimittaa perikatoon sitä, joka on pelastanut hänen lapsensa… Voi! Se ihminen, joka olisi pelastanut minun lapseni, saisi sytyttää tuleen maan ja taivaan, minun ottamattani askeltakaan sen estämiseksi!
Vene, joka taas liukui eteenpäin yhtämittaisen nopealla vauhdilla, oli jo ehtinyt niin kauas, että soutajalla oli Djurgårdslandet vasemmalla ja Etelä-vuoret oikealla puolellaan. Kello saattoi olla yhdeksän vaiheilla illalla, ja jota enemmän yö läheni, sitä purevammaksi kävi pohjatuuli.
Soutajalla kuten peränpitäjälläkin kiersi veri kuumana ruumiin ja sielun ponnistuksista, joten he eivät välittäneet korvissaan vinkuvasta jäätävästä viimasta; mutta vene ei kuitenkaan näyttänyt enää etenevän yhtä kevyesti kuin tähän saakka, vaikka soutajan käsivarret eivät vielä olleet menettäneet mitään voimastaan ja joustavuudestaan.
Veden pinnalle tuntui nimittäin muodostuvan ohut jäähile, ja joskaan se ei vielä suuresti haitannut aironvetoja, se kuitenkin jossain määrin vähensi soutajan ponnistusten tuloksia. Mutta mitä kauemmas he pääsivät kaupungista ja virtapaikoista, sitä vahvemmaksi jääpeite muodostui; ritisten yhä itsepäisemmin kokan ja airojen sitä särkiessä.
Tämän esteen huomattuaan valtasi kummankin veneessäolijan tuska ja levottomuus. He katsahtivat toisiinsa pelästyneinä.
— Sanoinhan, että lempo on vanha kelmi! — huudahti soutaja; — hän asettaa minut nyt iljanteelle liukumaan ja toimittaa sitten ilmaan killumaan… Itse luontokin on liittoutunut meitä vastaan.
Soutaja nosti aironsa ja kätki lannistuneena kasvot käsiinsä.
— Carl, — virkkoi nainen teeskennellen levollisuutta, — hoida sinä vain yhtä airoa … minä soudan toisella … ponnistakaamme vielä puolen tuntia … sitten olemme turvassa… Jos vaivumme epätoivoon, olemme hukassa!
— Niin, niin!… Hukassa, hukassa!
— Ainoastaan pelkurille käy hullusti! — huudahti nainen päättävän rohkeasti, mikä ratkaisun hetkenä yleensä on ominaista hänen sukupuolelleen. — Herää, Julia, katsomaan, minkälainen raukka isäsi on!
Tyttö aukaisi silmänsä ja katseli unenhuumauksessa vuoroin toista, vuoroin toista.
— Anna, etkö näe, että meri jäätyy? — valitti mies.
— Niin, meri … vaan ei toivo, — vastasi nainen.
— Minä tahdon soutaa, minä tahdon auttaa isää soutamisessa, — sanoi lapsi reippaasti.
— Oikein, Julia! — riemuitsi äiti! — kolmenkymmenenkuuden vanhan pitäisi toki hävetä kuusivuotiaan edessä; mutta, — lisäsi hän tavattoman pehmeällä äänellä, — etkö huomaa, rakkaani, että me, kun ankarasti ponnistelemme, pääsemme saarelle ennenkuin jää ehtii muodostua niin kovaksi, ettei sitä enää voi särkeä airoilla, joten sen, joka meitä ajaisikin takaa, on mahdoton saavuttaa meitä, sillä jää vahvenee vahvenemistaan… Älä siis syytä luontoa!… Päinvastoin on sinun sitä kiittäminen, sillä juuri se tässä vain asettaa voittamattoman esteen meidän ja takaa-ajajamme välille.
— Olet oikeassa, Anna! — sanoi mies rauhoittuneena ja reipastuneena.
— Annahan vain minulle toinen airo… Kas, minä istun tähän, — sanoi nainen, jättäen perätuhdon ja istuutuen miestä vastapäätä. Hän tarttui pehmeillä, valkoisilla käsillään airoon ja alkoi soutaa sellaisella hellittämättömällä voimalla, jota olisi kadehtinut kuka Munkbron tai ranta-aittain merikarhu tahansa.
— Äiti, minä pidän perää! — huudahti pikku tyttö riemuiten ja tarttui hennoilla käsillään peräsimeen; — kuinka hauskaa on ohjata!
— Kiltisti tehty, reipas tyttöseni! — kiitteli äiti; — kun sinä ohjaat, pikku enkeli, suuntailee taivaskin varmasti meille parhaiten.
Blockhusin nientä eli Meritullia vastapäätä ja lähempänä eteläistä maata on saari, jota sanotaan Hästholmeniksi ja joka kesäisin sekä varsinkin niihin aikoihin oli Saltsjön huvipurjehtijain mielipaikka, koska siellä paitsi suuria koivuja ja haapoja oli myöskin hyvä ravintola somine tarjoilijattarineen, keilaratoineen ja muine etuineen.
Tälle saarelle laski kello yhdentoista aikaan yöllä edellämainittu vene väkineen. Noustuaan maalle vaipuivat mies ja nainen polvilleen, ehkä yhtä paljon väsymyksestä kuin kiitollisuudesta sallimusta kohtaan, joka oli antanut heidän voittaa monet vastukset merellä.
Julia noudatti vanhempainsa esimerkkiä ja risti hänkin pienet kätösensä.
Ensimmäisenä nousi mies. Mutta kun nainen aikoi nousta, kaatuikin hän pitkälleen kylmälle maalle.
— Anna! Rakkaani! — huudahti mies, tarttuen häneen ja nostaen hänet ylös.
— Carl! — kuiskasi nainen, katsoen pitkään auttajaansa.
Kuuvalossa näki viimemainittu, että naisen suusta tiukkui verta, jota levisi hänen huulilleen.
— Hyvä Jumala! — huudahti mies, — miten on laitasi Anna, Anna?
— Ei mitään … ei mitään, ystäväni… Mutta minä olen väsynyt … tavattoman väsynyt.
— Sinun suusi on veressä!
— Satuin vain puraisemaan huuleeni soutaessani… Ei se merkitse mitään.
Hän hymyili. Ja hänen hymynsä loisti kuuta vasten kuin timantti jalokiviketjussa.
Reipas pikku tyttö, joka pian oli jalkeilla, poimi rannalta ukonkiviä, joita hän heitteli pitkin jään pintaa.
— Nyt on kaikki taas kunnossa, hyvä Carl! — sanoi Anna; — noutakaamme nyt veneestä tavaramme ja lähtekäämme kalamajalle.
He kiiruhtivat veneelle, ottaen sieltä suurehkon vaatemytyn, ja lähtivät sitten astumaan käsi kädessä rannasta, mutta eivät ravintolaan päin, vaan pitkin vesirajaa puiden välissä olevaa pientä mökkiä kohti, josta tuli yökulkijoille ystävällisesti vilkkuili.
Iloisesti hypähdellen ja hauskasti huudahdellen seurasi heitä pieniJulia.
Anna koputti majan ikkunaluukulle neljä kertaa.
— Kuka siellä? — kuului sisältä vanhan eukon kimakka ääni.
Anna toisti koputuksensa äskeistä kovemmin.
— Onko se neiti?… Taivainen isä! — siunaili nyt sama ääni.
Hetken kuluttua avautui majan ovi, ja puolipukeissa oleva eukko näyttäytyi eteisen kynnyksellä.
— Sehän on neiti itse, eikä hänen aaveensa! — huudahti akka, lyöden kämmenensä yhteen. — Hyvä isä … ja vänrikkikin on mukana!… Neitihän osaa noitua!… Ja pikku Juliakin… Minä olen aivan hölmistynyt… Herra Jumala, vänrikkikin!
— Mutta tehän kokonaan unohdatte toivottaa meidät tervetulleiksi! — huomautti Anna.
— Kuka olisi tervetullut, ellette te, hyvä herrasväki! — huudahtieukko; — mutta miten ihmeessä on herrasväki voinut päästä tänne?…Merihän on jo niin jäässä, että se melkein kannattaa ihmisen…Tavatonta, miten aikaisin talvi nyt tuleekin!
Puhellessaan hän johti vieraansa sisään tupaan ja sytytti kynttilän pienessä kamarissa, joka oli sisustettu kuin tavallisen köyhän torpparin asumus. Matala ovi johti viereiseen pienempään kamariin tai paremmin sanoen komeroon.
Tuvassa oli ränsistynyt sälesohva; tämän eteen siirrettiin nyt näöltään jotenkin samanlainen pöytä, jolle eukko levitti karkean, mutta puhtaan liinan. Sen päälle nostettiin mukana tuotu mytty, joka avattiin. Se sisälsi kaikenlaisia virvokkeita, tukon setelirahoja sekä kaksi taskupistoolia. Edellämainitut otti eukko huostaansa, asettaen ne pöydälle hyvään järjestykseen, yhteisessä sovussa käytettäväksi, kuten näytti. Mies taas siirsi pistoolit syrjään akkunalle. Sen jälkeen hän kosketti sormellaan setelipinkkaa ja katsoi kysyvästi Annaan.
— Tasan viisisataa riikintaalaria, — kuiskasi viimemainittu hänelle; — neljäsataa saa suomalainen siitä, että vie sinut meren yli, puolet astuessasi alukseen ja toiset puolet päästyäsi onnellisesti perille.
Miehen sormi oli vielä setelien päällä, ikäänkuin hän ei olisi saanut tyydyttävää vastausta kysyvään katseeseensa.
— Olen myynyt koruni, — jatkoi nainen; — olinhan saanut ne sinulta onnen päivinä… Olisiko niitä voinut paremmin käyttää kuin juuri nyt, onnettomuuden kohdatessa? Kaikki, mikä oli minun, oli myöskin sinun.
— Mutta sinä ja Julia? — virkkoi mies, katsoen lapseen, joka oli istahtanut oven viereen lattialle, leikkien emännän ainoan uskollisen palvelijan ja kumppanin, suuren vaaleanruskean kissan kanssa.
— Tietoisuus siitä, että sinä olet turvassa, antaa minulle rohkeutta ja vahvistaa voimiani, — vastasi Anna, kiertäen käsivartensa vänrikin kaulan ympäri; — minä ja kiltti Juliani kyllä tulemme toimeen, siitä älä ole ollenkaan huolissasi, ystäväni… Kun on kulunut vuosi tai kaksi, ja maailma on jo kokonaan unohtanut sinun olemassaolosi, ilmoitat sinä minulle jonakuna päivänä kirjeellä, missä olet… Silloin minä otan Julian mukaani ja tulen sinun luoksesi, vaikka sinä olisit toisella puolen maailmaa… Sitten me puhelemme menneisyydestä, emme synkistääksemme mieltämme surullisilla muistoilla, vaan ottaaksemme onnettomuutemme todistajaksi suurelle rakkaudellemme, sille katkeamattomalle siteelle, joka yhdistää meidän sielumme elämässä ja kuolemassa!… Niin, niin on tapahtuva.
Muhoileva muori oli vihdoin saanut valmiiksi yksinkertaisen illallisen, ja hän kehoitti vieraita nauttimaan virkistystä. Mutta huolimatta ankarista ponnistuksista merellä oli heillä kuitenkin huono ruokahalu.
Äkkiä hypähti vänrikki tuoliltaan ja alkoi pitkin askelin mitellä tuvan lattiaa, puristaen samalla käsiään yhteen.
Annan levoton katse seurasi häntä.
Viimein pysähtyi mies pöydän ääreen.
— Mutta, — sanoi hän, — jos meri nyt jäätymistään jäätyy, niin kuinka mikään laiva voi lähteä Tukholman satamasta?… Miten saattaa nyt päästä saariston läpi?… Kaikki jäätyy … alukset jäävät talviteloille.
— Siitä ei ole pelkoa, herra vänrikki, — vakuutti mummo; — suomalaiset eivät jää tälle puolen talveksi, se on varma… Syysjää on tosin sitkeätä ja itsepintaista, mutta sitäkin sitkeämpi ja itsepintaisempi on suomalainen… Hän sahaa itselleen väylän Vaxholmaan, ja siitä sujuu matka itsellään… Menee vielä useita päiviä, ennenkuin Vaxholman tuolla puolen meri jäätyy… Sen asian minä tiedän hyvin.
— Stiina-muori on oikeassa, — lausui Anna, — ja se, mitä hän sanoo, kelpaa todella rauhoittamaan meitä.
— Eikö herrasväki halua nyt mennä levolle? — keskeytti hänetStiina-muori, avaten komeron oven.
Kammiossa oli laitettu valmiiksi vuode, joka oli melkein yhtä leveä ja pitkä kuin koko huone, niin että ainoastaan pieni tuoli mahtui sinne lisää.
Vänrikki laski pistoolit tälle sängyn vieressä olevalle tuolille, jonka jälkeen hän riisuutumatta heittäytyi vuoteeseen. Anna-neiti kantoi sisään pikku Julian ja asetti hänet makaamaan isän viereen, mutta itse hän istuutui tuolille, ottaen kumpaankin käteensä pistoolin, kaikesta päättäen aikoen valvoa vahtina.
— Etkö aio käydä levolle? — kysyi mies, ojentaen kätensä jo nukahtaneen lapsen yli ja tarttuen Annan käteen.
— En, ystäväni… Nuku sinä vaan rauhassa ja näe kauniita unia!… Minä en tahdo enkä voikaan nukkua.
— Aiotko siis valvoa koko yön, oma, hyvä Anna-raukkani?
— Aion… Älä sure minun tähteni… Minä valvon niiden puolesta, jotka ovat minulle kaikkein kalleimmat maailmassa… Sinun ja lapsen…
— Sinä jalo, harvinainen nainen!… Voi minua!… Minä olen saattanut sinut turmioon.
— Et. Turmioon olen saattanut minä sinut.
— Anna!
— Minunhan tähteni sinä…
— Anna, sinä et saa puhua niin.
— Tyydyttääksesi minun hulluja pyyteitäni, oikkujani ja turhamaisuuttani, — jatkoi Anna, — antauduit sinä vaaralliselle uralle… Ainoastaan siitä sinua moitin ettet uskonut kaikkea minulle… Olisin tahtonut jakaa sinun kanssasi rikoksen ja kuoleman, niinkuin sitä ennen olin jakanut autuuden.
He puhelivat keskenään hetken aikaa. Vähitellen keskustelu kuitenkin heikkeni, ja pian kuuli Anna nukkujan raskaan, tasaisen hengityksen.
Ankara ponnistelu jäätä ja aaltoja vastaan oli suuresti rasittanut Annan voimia; mutta kauan hän jaksoi taistella unta vastaan. Viimein kuitenkin putosivat pistoolit hänen käsistään lattialle, ja hän nukahti, huolimatta siitä epämukavasta paikasta, jonka hän oli valinnut itselleen. Tuskin koskaan ovat vastahakoisemmat silmät menneet umpeen.
Niin nukkuivat he nyt kaikki kolme.
Mutta pohjatuuli, joka oli ollut heille seuralaisena merellä ja saattanut heitä aina tänne majaan saakka, se ei levännyt. Se rutisti mökin lahonneita puuseiniä, riipoi puiden paljaita oksia ja yltyi viimein täydeksi rajumyrskyksi.
Oli sitten seuraava toukokuu. Mitä kirkkain aamuaurinko säteili mailla ja vesillä. Näytti siltä kuin Ruotsin kaunis pääkaupunki olisi kokonaan uinut kullassa ja tulessa.
Lukematon joukko kaiken säätyisiä ja ikäisiä ihmisiä tunkeili Kuningattaren kadulla, liukuen etelään päin. Ja kaikkialla, missä tuo ihmisvirta vilisi, olivat avoimet ikkunat täynnä katsojia.
Mistä tämä tällainen suurenmoinen kulkue?
Saatteliko onnellinen kansa rakastamaansa ruhtinasta kuninkaan linnaan?
Tai oliko joku sankari voittojensa jälkeen paluumatkalla pelastettuun kaupunkiin?
Tämä olisi tosin ollutkin harvinaista, sillä eipä hyviä kuninkaita tai suuria sankareita ole milloinkaan kosolti ollut.
Ei, kumpaakaan ei tämä juhliminen merkinnyt.
Matkustiko sitten joku maailmankuulu taiteilija läpi kaupungin?
Ei, Marie Taglioni, keijukainen, tanssi vielä silloin lapsenkengissä, jaJenny Lind, satakieli, ei vielä edes hengittänyt.
— Menetkö perille saakka? — kysyi muuan nuori virkamies vieressään astelevalta toveriltaan.
— Menen, en ole koskaan ennen nähnyt sellaista, — vastasi puhuteltu.
— Tulee sääli Odeliusta.
— Tunnetko siis hänet?
— Tunnen, olin usein hänen seurassaan siihen aikaan, jolloin hän palveli eräässä rykmentissä Suomessa… Hän oli hyvin mielenkiintoinen henkilö.
— Samaa ovat sanoneet hänestä muutkin.
— Täysi arvonantoni laeille, mutta en minä kuitenkaan olisi ollut tyytymätön, jos hän olisi päässyt pakenemaan.
— Hän yritti karata kaksi eri kertaa.
— Niin teki.
— Mutta miten hän kummallakin kerralla pääsi vankilasta?
— Olet kai kuullut siitä mustasilmäisestä tytöstä, joka on ollut hänellä seuralaisena?
— Olen. Kukapa ei olisi kuullut puhuttavan Anna Bränneristä eliPolttopeilistä, joksi häntä sanotaan.
— Ensi kerralla hän hiipi vankilaan ja vaihtoi vaatteita Odeliuksen kanssa, toimittaen siten rakastetulleen tilaisuuden pakenemaan — mutta parin päivän perästä nuuski Titz hänet käsiinsä ja sulki häkkiin jälleen.
— Entä toisella kerralla?
— Polttopeili pääsi palvelukseen vanginvartijan luo.
— No?
— Eräänä iltana piti tyttö varansa, kun vartija oli sammuttanut janoaan vähän liiemmälti, ja varasti häneltä avaimet.
— Miten sitten kävi?
— Vanki puki ylleen juopuneen vartijan vaatteet ja pakeni.
— Kuinka kävi vartijan palvelijattaren?
— Hän lähti myös samalla kertaa pois palveluspaikastaan, odottamatta päästökirjaa.
— Sitä ei sovi ihmetellä… Mutta miksi he eivät silläkään kertaa piiloutuneet paremmin?… Jäikö kekseliäisyys vankilaan?
— Kivalteri Kron, joka on Titzin taitava oppilas, sai heistä vihiä, sahasi itselleen väylän Hästholmeniin ja sieppasi rakastavaiset vuoteesta.
— Voi peijakkaan raukkoja!… Olipa sekin herääminen!
— Sitä voi todellakin sanoa putoamiseksi taivaasta suoraan hornan kattilaan.
— Oletko nähnyt ennen ketään hirtettävän?
— Näin Lundgrenin … siitä on nyt kaksi vuotta … mutta hän oli raaka roisto, vallan toista maata kuin Odelius.
— Mutta miten hitossa pisti hänen päähänsä ruveta valmistamaan rahoja?
— Miten yleensä noudatetaan tyhmiä mielijohteita?… Odelius raukka oli, niin pitkälle kuin minä muistan, alinomaisessa rahapulassa.
— Mutta hänhän oli lahjakas!
— Se on totta, veliseni!… Mutta lahjakkuudella ei tässä maassa täytetä lompakkoa, ja kun on vierellä Polttopeili kuluttamassa, niin…
— Hän näyttää verrattain rauhalliselta astellessaan tuolla pappien välissä.
— Mutta lieneeköhän Anna Bränner levollinen?… Jumala tietää, kummanko sijassa olisin mieluummin!
— Hän on siis todellisesti rakastanut Odeliusta?
— Hän oli tuolle miehelle niin uskollinen, että toinen sellaisessa tapauksessa olisi jo kadottanut järkensä.
— Kas pahusta!
— Olet kai kuullut puhuttavan kreivi Karl Gustaf Lejonborgista?
— Siitäkö skoonelaisesta kamariherrasta ja rikkaasta tilanomistajasta?… Kukapa ei olisi kuullut aikamme suurimmasta onnenonkijasta!
— Armollinen kreivi asetti koukkuja Anna Brännerin pyydystämiseksi … hopeisia ja kultaisia koukkuja.
— Mutta tyttö ei napannut?
— Ei… Mutta silloin alkoi kreivi pyydystää Odeliusta.
— Entä hän?
— Tarttui tavallaan, sillä hän sai kreiviltä lainaksi summan toisensa perästä… Lopuksi oli Odelius hänelle velkaa kaksituhatta riikintaalaria, paitsi lainmukaista korkoa.
— Kuinka sitten kävi?
— Kreivi ehdotti kristillistä vaihtoa — velkakirjoja Polttopeiliä vastaan.
— Ja sai hylkäävän vastauksen?
— Niin. Seurasi sitten lainhaku … monet yritykset saada rahaa … kunnes tuloksiksi koituivat kotona tehdyt setelit ja hirttonuora.
— Mies parka! Mutta nythän on Polttopeili vapaa… Sellaiset silmät eivät tavallisesti itke kauan.
— Mutta sellainen sydän kärsii iankaikkisesti.
Suuri, surullinen saattue solui nyt yli Södermalmin torin Göötankadun mäkeä ylöspäin ja pysähtyi Södermalmin kellarin edustalle.
Portailla näyttäytyi viinuri, kantaen tarjotinta, jolla oli puolenkorttelin pikari täynnä reiniläistä viiniä. Vanhan tavan mukaan annettiin kuolemaantuomitun levähtää hetkinen tämän kellarin luona ja saada pieni vahvistuskulaus.
Muuan poliisipalvelija otti viinurilta tarjottimen ja vei sen kuolemaantuomitulle. Tämä oli puettu valkoisiin, hienoihin housuihin ja mustaan hännystakkiin. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, ja niistä saattoi lukea, että mies oli jo tehnyt viimeisen tilin elämänsä kanssa. Kohteliaasti hän työnsi tarjottimen luotaan.
— Mutta juokaa toki … te jos kukaan tarvitsette vahvistusta, — lausui muuan hengenmiehistä.
— En tarvitse, — vastasi tuomittu, — ja ellei herrat ole kovin väsyneitä pitkästä matkasta, niin minä pyydän että heti lähtisimme liikkeelle jälleen … mitä pikemmin, sitä parempi.
Kulkue, joka lakkaamatta oli lisääntynyt, alkoi taas jatkaa matkaansa.
Miten reiniläisen viinin kävi, sitä emme tiedä; mutta kyllä pikari oli tyhjä, kun se tuotiin takaisin viinurille, ja kyllä poliisimies pyyhki suutaan samalla kädellä, jolla hän äsken oli kantanut tarjotinta.
Ei varsin kaukana Skansenin tullista kohoaa kuusien ja petäjien keskellä korkea, valkoinen, kolmikulmainen kivirakennus, jonka kussakin kulmassa on pitkä, savupiipun näköinen kivipylväs. Nämä pylväät ovat ylhäältä yhdistetyt toisiinsa vahvoilla rautatangoilla, jotka ovat varustetut samoin rautaisilla renkailla ja koukuilla. Muurin yhdellä puolen on suuri, avoin portti, jonne nyt on asetettu osasto kaupungin vartioita. Sisäpuolella kohosi korkealle muurin yli portaat.
Niin laajalle kuin silmä kantoi, olivat kentät ja kukkulat täynnä katselijoita: jalkaisin, ajaen, ratsain, miehiä, naisia ja lapsia.
Inhimillinen uteliaisuus ei kammoa hirsipuuta eikä mestauspölkkyä.Päinvastoin nielaisee se sellaisen näyn suurella mielihalulla.
Äkillinen liikunta sorisevassa kansajoukossa todisti, että kuolemanuhri astui jo viimeisiä askeleita. Kaikkien kaulat venyivät, kaikkien suut olivat ammollaan. Kääseissä ja kaleeseissa kohosivat kiikarit ja lornetit. Muutamissa vaunuissa näkyi ruokakoreja ja viinipulloja. — Tahdottiin pitää oikein hauskaa luonnon helmassa.
Kuolemaantuomittu heitti nopean silmäyksen tuohon kamalaan rakennukseen, mutta painoi pian katseensa maahan.
Papit, jotka nyt luulivat, että onnettoman mieli viimeisellä hetkellä masentui, kiiruhtivat kutsumuksensa mukaisesti vahvistamaan häntä uskonnon lohtusanoilla.
Kuolemaantuomittu, joka arvasi hengenmiesten ajatukset, katsoi hymyillen vuoroin yhteen, vuoroin toiseen.
— Minä vain tarkastelin vihreätä ruohikkoa, — virkkoi hän; — minun viimeiset askeleeni käyvät valkoisten ja sinisten vuokkojen yli… Saanhan sentään elämäni loppuhetkellä kulkea ruusujen päällä… Kuitenkin, mitä sanonkaan! — lisäsi hän vakavasti; — olen kiittämätön lempeätä sallimusta kohtaan … ovathan kukat ennenkin puhjenneet minun jalkojeni juurelta … mutta minä olen niitä polkenut — Jumala antakoon sen minulle anteeksi!
Vanki sielunpaimenineen meni nyt sisään kuolonportista ja katosi kärsimättömän kansanjoukon näkyvistä.
— Miten hän olikaan kaunis! — kuiskasi eräissä vaunuissa oleva nainen toiselle.
— Todellakin, komea, pulska olento… Sääli … sääli kerrassaan niin miellyttävää miestä!
— Jos hän olisi ruma, — virkkoi muuan lähellä seisova rokonarpinen työmies, — niin hänestä kai ei olisi suurtakaan väliä, senkin räpättäjät!
— Herra Jumala, mahtaakohan kestää kauan, ennenkuin hänet vedetään ylös? — kysyi muuan piparikakkuvasua kantava muori vieressään seisovalta mieheltä.
— Koettakaa olla kärsivällinen, hyvä matami! — vastasi tämä; — mutta hitonmoinen tungos täällä on … hänellä, jota parhaillaan vedetään ylös, on sen sijaan tarpeeksi tilaa … mies-parka, pääsee niin korkealle lintujen seuraan, mutta ei silti saa laulaa!
— Hyvä Isä, kunpa voisi olla niin varma autuudestaan kuin hän! — virkkoi matami.
— Vähällä vaivalla pääsette kyllä samaan asemaan, — sanoi muuan nuorehko, vartaloltaan jättiläismäinen, hyvin puettu mieshenkilö, jonka kasvot olivat tummanruskeat, ja jolla oli mustat silmät sekä käyrä nenä; — raaputtakaa vain pois kahdeksannumero ja piirtäkää sijaan kuusitoista, niin kaikki käy kuin tanssien … mutta hiljaa, siellähän hän jo on … hurraa!… Valkoiset housut ja musta hännystakki … hienosti pitää olla … tanssimestariraukka, jonka jaloista nyt on pitkä matka lattiaan … ha, ha, ha!
Ne, jotka seisoivat häntä lähellä, katselivat häneen ihmetellen ja inhoten. Kuka hän mahtoikaan olla, joka saattoi tällaiselle näylle ilkkua ja nauraa?
— Ihanaa, ihanaa! — jatkoi jättiläinen; — mainiota, vanha mestari!… Ei liian nopeasti, ei liian nopeasti!… Kas niin … hitaasti … mutta varmasti … hyvä, hyvä! huutaa Knapekullan korppi.
Suuttumuksen sorinaa kuului kaikkialta ympäriltä, ja joka puolelta kohosi käsiä vaientamaan tuota äänekästä miestä.
Käsittäen uhkausten merkityksen tämä vaikenikin, mutta sitä enemmän hän riemuitsi katseellaan.
Vallitseva hiljaisuus oli niin syvä, että saattoi kuulla lintujen viserryksen puiden latvoista ja hirsipuun rautarenkaiden kitinän. Mutta äkkiä särki tämän hiljaisuuden läheisestä metsästä kuuluva valitushuuto, joka oli niin sydäntäsärkevä, että jokainen, ken sen kuuli, tunsi ruumiissaan jäätävää vavistusta. Saattoiko sellainen kauhunhuuto tulla kuolevaisen huulilta?
Nyt alkoi kansajoukko jälleen liikkua, palaten kaupunkiin päin, ja puolen tunnin kuluttua näkyi tuolla hirvittävällä paikalla tuskin jälkiäkään ihmisistä. Ainoastaan ruumis keinui edestakaisin ylhäällä vaikeitten pilarien välissä leppeässä toukokuun tuulessa, ja sitä hyväilivät kevätauringon hellät, armeliaat säteet.
Hän oli viimeinen hirtetty.[1]
[1] Tämän jälkeen on Ruotsissa setelien väärentäjät järjestään armahdettu, joskin heidät on lain mukaan ensin tuomittu hirtettäväksi. (Tekijän huomautus v. 1848.) — Vankeusrangaistus säädettiin väärennyksestä vasta v:n 1858 laissa.
Pensastosta kuuluva rapina häiritsi vallitsevaa hiljaisuutta, ja sieltä tuli esiin uhkean näköinen nainen, joka talutti kädestä pientä tyttöä. Molemmat olivat mustiinpuetut. Kaamean vaikutuksen teki heidän surupukunsa, mutta vieläkin kaameammilta näyttivät heidän kalpeat kasvonsa.
Nainen nosti lapsen käsivarrelleen. Sitten hän käänsi pienokaisen pään hirsipuuhun päin, osoittaen hänelle ilmassa keinuvaa ruumista.
— Lapsi, lapsi! — sanoi hän äänellä, jonka kumea kaiku näytti pakoittavan seudun siivekkäät laulajat vaikenemaan. — Lapsi! Lapsi! Paina nuoreen mieleesi tämä kauhea näky, paina se niin syvälle, ettei mikään ilo, mikään suru, ei taivas eikä helvetti voi sitä sielustasi häivyttää!… Niin kasvaa tämä muisto joka vuosi, joka hetki, kunnes se viimein tulee niin suureksi, ettei se enää mahdu maan ja taivaan väliin … ja tämä kamala muistohirviö synnyttää toisen kauheamman, jonka hengityksestä ruoho ja kukkaset lakastuvat, aurinko ja tähdet pimenevät, maa ja taivas kuolee!… Tämän veren ja yön lapsen ristin minä Kostoksi! Kostoksi! Kostoksi! Ja hirsipuun minä kutsun kummiksi sille… Kuulkaa minua ja olkaa todistajina, te tuskanhien ja veren pisarat, jotka olette pudonneet tälle kirotulle paikalle!…
Skansenin tullin ulkopuolella, mutta kuitenkin hyvin lähellä sitä, oli siihen aikaan pieni punaiseksi maalattu, valkeanurkkainen puurakennus. Kolmelta puolen ympäröi sitä pieni puutarhatilkku, mutta neljäs sivu antoi isolle maantielle päin.
Tuo pikku asumus, joka todisti puhtautta, huolellisuutta ja hyvinvointia, herätti jokaisen ohikulkijan huomiota, ja moni olikin utelias tietämään, kuka sen omisti tai kuka siinä asui.
Mutta kun uteliaisuus oli tyydytetty ja saatu tietää hänen nimensä ja ammattinsa, sai asumus katsojan mielestä heti toisen näön, ja kulkija kiiruhti askeleitaan, päästäkseen niin pian kuin mahdollista pois sen lähettyviltä, ihmetellen, että olikin saattanut mieltymyksellä sitä katsella.
Vieraasta tuntui nyt kuin olisivat huoneen seinät olleet verellä maalatut, niinkuin sen valkoisista nurkista olisi eroittanut pääkalloja, ja ikäänkuin jokaisesta akkunasta olisi kiiltänyt piilukirveen terä.
Illalla samana päivänä, jonka tapahtumista edellisessä luvussa olemme kertoneet, ja ennenkuin Södermalmin kirkontornin kello vielä oli lyönyt kymmentä, istui sanotun asumuksen kamarissa muuan vanha mies, laiha ja kaljupäinen, vain muutamia harmahtavia suortuvia niskassa. Sitä happamuuden ja tyytymättömyyden sävyä, jonka usein huomaa vanhusten kasvoilla, ei tämän ikämiehen piirteissä ollut. Päinvastoin kuvastui hänen kasvoillaan täydellinen elämän tyytyväisyys, sillä mitä herttaisin hymy näytti iäksi vuokranneen itselleen paikan hänen huulillaan.
Kamarin sisustus oli sellainen kuin hyvinvoivissa käsityöläiskodeissa yleensä, jonka ohella kaikki osoitti pikkumaisuuteen saakka ulottuvaa säännöllisyyttä.
Tämä hauska ukko, jonka yllä oli punaruutuisesta villakankaasta tehty aamutakki, istui pöydän ääressä, jolle oli paitsi kaikenlaisia tavallaan upeasti järjestettyjä kirjoitustarpeita myöskin kynttilä korkeassa hopeoidussa jalustassa.
Vanhus veteli haikuja kauniista silkkipunoksilla ja hopeisella helalla koristetusta piipusta, jonka merenvahainen pää oli nurkkahyllyn piipunpäiden arvokas toveri. Kaikesta päättäen ukko erityisesti harrasti piipunpäitä. Pöydällä oli myös koivuinen tupakkasäiliö, jonka kannessa mustapäinen nuppi esitti ihmisenpäätä; se ja seinällä lasin ja puitteitten sisällä riippuvat lukuisat merkkihenkilöiden päät todistivat, että mies erityisesti harrasti päitä yleensä. Sivumennen voimme myöskin mainita, että seinällä, vuoteeksi laitetun sohvan yläpuolella, riippui monivärinen puuleikkaus, joka kuvasi onnettoman kuningatar Marie Antoinetten mestausta.
Poltellessaan kuuluisaa ja kiitettyä Geflen vaakunaa ja puhaltaessaan savurenkaan toisensa perään, oli hän kiinnittänyt katseensa edessään olevalle postipaperiarkille.
Silmälasiensa avulla hän luki seuraavaa, naisen käsialalla kirjoitettua kirjettä:
— Muuan naishenkilö, joka tahtoo puhutella teitä hyvin tärkeän asian johdosta, toivoo hartaasti saada tavata teidät yksinänne asunnossanne kello kymmenen illalla. Hän tulee esittämään teille erään pyynnön, jonka täyttäminen tuo lohdutusta kärsivälle sydämelle, aiheuttaen tyydytystä teillekin, ei ainoastaan siksi, että saatte tilaisuuden tehdä hyvän työn, vaan myöskin senvuoksi, että tekemällänne palveluksella ansaitsette rahasumman. Älkää Jumalan nimessä olko poissa kotoa sinä aikana, sillä ellen minä teitä silloin tapaa, jää teidän omalletunnollenne onnettoman naisen pohjaton epätoivo.
Kirjeessä ei ollut mitään allekirjoitusta.
— Kummallista! — mutisi tuo hauska vanhus itsekseen; — paperi on hienoa, käsiala kaunista … se on varmaan joku paremmanpuoleinen ihminen … mutta mitä hän tahtoo minusta?… Pyyntö minulle … se mahtaa olla jotain merkillistä … sitä lienee toki hauska kuulla, sillä en hitto soikoon voi edes aavistaa, mitä se voisi olla… Paljonko kello nyt on?… Minuuttiviisari on yhdentoista päällä … hyvä … viiden minuutin perästä minä siis olen tehnyt jonkun hyvän työn sekä vielä päällepäätteeksi ansainnut rahaa … kaksi kärpästä yhdellä iskulla…
Senjälkeen hän nousi, karisti tuhkan pieneen kiillotettuun läkkirasiaan, täytti piipunpään uudelleen ja alkoi, tuon tuostakin silmäten seinäkelloon, kävellä lattialla edestakaisin.
Hetken kuluttua löi kello nuo varrotut kymmenen kertaa.
Ukko pysähtyi, sillä hän oli kuulevainen eteisestä askeleita. Hän aukaisi oven, kulki läpi pienen salin, avasi senkin ja kuuli nyt selvästi ulko-ovelle koputettavan. Hän työnsi säpin syrjään, ja pian seisoi hänen edessään pitkä mustiinpuettu nainen, jonka päätä samoin verhosi musta huivi.
— Jumala olkoon kiitetty, että olette kotona! — kuuli vanhus miellyttävän äänen lausuvan.
Sittenkun vanhus oli tarjonnut naiselle tuolin ja tämä oli sille istuutunut, alkoi ensinmainittu lähemmin tarkastella vierastaan, jonka kasvot, joskin ne olivat täysin vieraat, näyttivät hänessä kuitenkin herättävän hämmästystä. Ukon katse, josta saattoi lukea mitä suurinta ihastusta, siirtyi vähitellen naisen kasvoista hänen kaulaansa, ja kaikesta päättäen oli sen siitä hyvin vaikea erota.
— Mikä jumalallinen kaula! — jupisi hän hiljaa hampaittensa välistä. — Niin valkea, niin pitkä, ja kuitenkin niin täyteläinen!… Se olisi makupala tuolla sisällä oleville ystäville.
Samalla käänsi hän katseensa koivusta tehtyyn kiintopintaiseen kaappiin, joka näkyi eräässä huoneen nurkassa, mutta pian hän kuitenkin siirsi sen takaisin kaulaan.
Myös kaunis tuntematon katseli tarkkaavaisesti isäntänsä kasvonpiirteitä, ikäänkuin hän olisi tahtonut niistä etukäteen lukea vastauksen niihin kysymyksiin, jotka hän aikoi tehdä, suostumuksen siihen pyyntöön, jonka lausumiseen hän nyt sydämessään etsi sanoja.
— Saitte siis kirjeeni ajoissa? — virkkoi nainen hiljaa, katsellen ympärilleen huoneessa, nähtävästi tullakseen vakuutetuksi, ettei ketään kolmatta ollut sisällä.
— Sain sen viime tingassa, noin neljännestunti sitten, — vastasi isäntä; — olen nimittäin ollut poissa koko iltapäivän ja vasta juuri nyt tullut kotiin.
— Voi, miten oli hyvä, että sentään saavuitte kotiin ennen kymmentä! — huudahti nainen.
— Samaa sanoin äsken itselleni … mutta, parahin neitsykäiseni … pitänee sanoa neidiksi … saisinko luvan tietää, kenen kanssa minulla on kunnia puhua?
— Olihan kirjeessä mainittuna, että luoksenne saapuu onneton nainen.
— Olipa se niinkin … mutta haluaisin kuitenkin tietää sen henkilön nimen ja arvon, joka tulee minun luokseni ja vieläpä näin myöhään … minun luonani käy harvoin vieraita … ja kun taas minä menen jonkun luo, tapahtuu se ilman esittelyä ja niin pikaisesti, että ihan siinä menee niskat nurin.
Tätä kokkapuhettaan höysti vanhus heikolla, käheällä naurulla, joka poisti hyväntahtoisen hymyn hänen huuliltaan, ja saattoi selvästi huomata, että se teki vieraaseen naiseen epämiellyttävän vaikutuksen.
— Enkö siis saa tietää, kenen kanssa minulla on kunnia puhua? jatkoi vanhus, mutta tällä kertaa jätti hän naurun voidakseen hymyillä.
— Onnettomuus ja suru eivät tarvitse nimiä, — vastasi nainen.
— No, olkoon sitten menneeksi, — sanoi ukko; — miten voin teitä palvella … muuten lienen minä yleensä viimeinen, jolta pyydetään palvelusta … niin, menenpä niinkin pitkälle, että minä rukoilen Jumalaa varjelemaan ihmisiä niistä palveluksista, jotka minä voin heille tehdä, joskin se on vastoin omaa etuani … toisen kuolo toisen leipä … kukaan muu ei voi antaa tälle lauseparrelle suurempaa arvoa kuin minä … totta puhuen minä kuolisin nälkään, jos se sananparsi olisi valhetta … mutta antakaa minun nyt kaikessa tapauksessa tietää, mistä on kysymys.
— Olen tullut tänne pyytääkseni…
— Pyytääksenne…
— Pyytääkseni mestattua.
— Hirtettyä?
— Niin, pyytääkseni hänen ruumistaan, — vastasi nainen puoleksi tukahtuneella äänellä.
— Mitä te tekisitte hänen ruumiillaan?
— Hautaisin sen.
— Kaivaisitte sen maahan?
— Niin.
— Lapsellisuuksia… Eikö ole paljon hauskempaa keinua ilmassa, aurinko ja tähdet yläpuolellaan? — virkkoi hilpeä vanhus.
— Ja olla petolintujen ruokana, — sanoi nainen, ja hänen ruumistaan näytti pöyristyttävän.
— Onko sitten parempi joutua matojen syötäväksi? jatkoi tyynnyttelevä isäntä.
— Voi, häntä onnetonta, onnetonta!
— Mikä hänellä on hätänä?… Hän kuoli niinkuin miehen sopii, se täytyy minun myöntää … ei hän silmäänsä räväyttänyt, ei huultaan väräyttänyt.
— Te siis näitte hänen kuolevan?
— Näinpä tietysti … minähän juuri toimitin hänet kuolemaan.
— Mitä hän sanoi viimeisinä silmänräpäyksinä? — kysyi nainen hehkuvalla innolla.
— Mitäpä hän sitten olisi sanonut!
— Eikö hän maininnut mitään nimeä?
— Luultavasti Jumalan nimen … ellei sitä ole mainittu ennen, niin mainitaan se ainakin silloin.
— Mikä kamala, hirvittävä kuolema!
— Sitä ei voi sanoa … hirttäminen on mukavin elämän sammutuskeino, mitä on olemassa … niin, niin, lähinnä kurkun katkaisua, tietysti, sillä se on kaikessa tapauksessa numero yksi, se on oikea hyvätyö… Jos te asetatte etusijalle jonkun muun kuolintavan, niin olette varmasti väärässä, hyvä neiti… Minun autuas vaimoni makasi sairasvuoteessa kokonaisen vuoden, ja koko ajan hän lepäsi kuin hehkuvien hiilien päällä… Tuskissaan hän huusi minulle monta kertaa: rakas Kristian, tee loppu tästä kurjuudesta, ota esiin piilukirves, piilukirves … mutta silloin olisin joutunut lääkärien edelle … kaikki kunnioitus noille oppineille herroille!
— Mutta häpeä … kunnian kadottaminen!…
— Turhuutta, neitsykäiseni!… Tuomittu kulkee viime retkensä komeasti kuin paavi, pappien ja kansan ympäröimänä, ja sillä silmänräpäyksellä, kun hän kuroittaa kaulansa tai niskansa, tuijottavat väkijoukot häneen kuin pyhään marttyyriin.
Hänen puhuessaan otti nainen taskustaan esiin mustasta sahviaanista tehdyn paksun lompakon, jonka hän avasi ja alkoi hypistellä sen sisältöä.
— Paljonko tahdotte hänen ruumiistaan? — kysyi hän, rukoileva katse silmissään.
— Paljonko tahdon?… Onko kuollut enää minun vallassani… Ei, hän ei kuulu minulle, vaan hirsipuulle.
— Oletteko tyytyväinen tähän seteliin? — kysyi nainen itsepintaisesti, levittäen hänen eteensä uuden sadan-riikintaalarin setelin.
— Tietysti minä olen siihen tyytyväinen, — vastasi ukko; — se näyttää olevan täysin oikea, niin että, ellei olisi liikkeellä muullaisia kuin se, ei hirsipuullamme olisi muita leikkitovereita kuin viattomat varpuset ja harakat.
Mustiinpuettu kavahti, nousi tuoliltaan ja tähysti kauhistuneena häikäilemätöntä vanhusta.
— Kenen tuo seteli on? — kysyi viimemainittu hetken kuluttua.
— Minun.
— Kenelle aiotte sen antaa?
— Teille.
— Mitä minä annan teille vastalahjaksi?
— Minä en pyydä muuta kuin metsässä olevan kivimuurin avainta.
— Hirttopaikan avainta … minä ymmärrän.
— Ja samoja korkeita tikapuita, joita käytettiin aamulla.
— Tikapuut — he, he — korkeimmat tikapuut koko avarassa maailmassa … niiden toinen pää on maassa ja toinen ikuisuudessa … ne ovat merkilliset tikapuut!…
— Avainta ja tikkaita pyydän … en mitään muuta…
— Oletteko mestatun hyvin läheinen sukulainen tai ystävä?
— Olen vähemmän kuin sukulainen, mutta enemmän kuin ystävä.
— Hm, hm!
— Ellette ole tyytyväinen tähän seteliin, niin määrätkää vain summa, minä maksan sen heti.
— Laki on tuominnut hänet riippumaan, kaiketi varoitukseksi niille, jotka tahtovat pyrkiä korkeammalle kuin siivet kannattavat … minä, lain täytäntöön panija, saan kaikkein vähiten sitä rikkoa… Se on kyllä kovaa, sitä en kiellä, mutta enkö ole oikeassa?
— Te siis hylkäätte minun pyyntöni! huudahti nainen vaipuen takaisin tuolille.
— Kerron teille jotain, — sanoi omituinen ukko. — Teidän ystävänne edeltäjän nimi oli Lundgren, ja siitä on nyt yli kaksi vuotta, kun hänet vedettiin ylös… Hirttämisen jälkeisenä päivänä saapui hänen sisarensa minun luokseni ja pyysi minua ottamaan alas hänen ruumiinsa … hän itki, kuten tekin, ja tarjosi rahaa, kuten tekin … minua ei liikuttanut itku eikä rahat, vaan koska minusta tuntui vielä liian aikaiselta ottaa se lurjus hirrestä, — ja koska minä sitäpaitsi pelkäsin edesvastuuta, sillä on tavallista, että ensimäisinä kahdeksana päivänä käy paljon kansaa mestauspaikalla, ja piru minut perisi, jos päähenkilö silloin olisi poissa, — niin pyysin minä itkevää sisarta tulemaan takaisin kahdeksan päivän kuluttua, jolloin lupasin suostua hänen ehdotukseensa.
— Ja hän tuli?…
— Ei, hitto vieköön, tullutkaan, — vastasi ukko, täyttäen piippuaan.
— Oh, hän oli ainoastaan sisar! — huudahti nainen tavattoman halveksivasti.
— Samana päivänä kuin sisar, saapui luokseni myöskin mestatun leski, joka itki ja raivosi kuin hullu… — Tulkaa kahdeksan päivän perästä, selitin minä hänelle.
— Tuliko hän?
— Hän ei tullut … kaksi joulua lumitti ystävääni Lundgrenia ja kaksi juhannusta helli auringollaan, mutta ilmassa hän asui, ja se, jonka viimein täytyi hinata hänet alas, se olin minä … se tapahtui vasta eilen, ja siitä saa Lundgren kiittää teidän hyvää ystäväänne.
— He olivat vain sisar ja vaimo, lausui mustiinpuettu nainen katkerasti hymyillen.
— Huomaatte nyt kuitenkin, että…
— Minä huomaan, että olette olento, jolla ei ole sydäntä eikä sääliä, — virkkoi nainen, nousten jälleen ja astuen häntä askeleen lähemmäs.
— Ja sen te sanotte minulle?
— Niin sanon.
— Minulle, joka aina olen uskonut, että ihmistä verhoo nahka, joskin olen havainnut sen liian ohueksi! — sanoi vanhus.
— Ettekö siis aio antaa minulle avainta? — kysyi nainen nyt hiukan päättäväisesti.
— Kahdeksan päivän kuluttua.
— Ettekö myönny siihen, että saisin haudata ruumiin?
— Kahdeksan päivän perästä.
— Minä korotan summaa puolella.
— Minä en voi.
— Se on koko omaisuuteni … minulla ei ole enempää.
— Kahdeksan päivän päästä saatte hänet ilmaiseksi … kuuletteko … teidän ei silloin tarvitse maksaa yhtään mitään.
— Ei, ei! Minä tahdon saada hänet nyt … nyt yöllä… Ymmärrättekö, yöllä!
— Te ette saa.
— Minä tahdon hänet, vaikka minun täytyisi…
— Täytyisi mitä?
Naisen silmät näyttivät säkenöivän tulta, samalla kun ne tähyilivät ympäri huonetta jokaista esinettä lattiasta kattoon saakka.
— Te haette jotain, — lausui lystikäs ukko levollisella tavallaan; — minäpä niistän kynttilän, niin varmaan löydätte helpommin, mitä etsitte.
Nainen pisti vasemmalla kädellä lompakon taskuunsa; samalla kun hän oikealla kädellään hätäisesti etsi jotain toisesta taskustaan.
— Ihminen, antakaa minulle avain!… Vanhus, vanhus, avain, tai…
Uhkeavartaloisen, kauhean naisen kädessä välähti teräväksi hiottu veitsi.
— Otitteko tuon veitsen mukaanne surmataksenne minut siinä tapauksessa, etten minä suostuisi pyyntöönne? — kysyi ukko värin vaihtuessa hänen kasvoillaan.
— Otin sen katkaistakseni sillä köyden, jonka varassa onneton uhri riippuu, — vastasi nainen; — mutta minä katkaisen sillä nyt teidän elämänlankanne, ellette hyvällä luovuta minulle avainta!
— Avain on kaapissa… Jos teillä on rohkeutta, niin ottakaa!
Nainen kiirehti huoneen nurkassa olevan kaapin luo.
— Odottakaa, minä näytän teille valkeata, — sanoi vanhus, tarttuen kynttilään ja seuraten häntä kaapin viereen, hymyn levitessä hänen ohuilla huulillaan.
Äkkinäisellä liikkeellä kiskaisi nainen kaapin oven auki, mutta yhtä äkkiä jäi hän liikkumattomaksi kuin patsas.
Kaapissa kyllä oli tavattoman suuri avain; mutta sen molemmilla puolin välkkyi piilukirves.
— No, miksi ette ota avainta? — kysyi ukko, jälleen naurahtaen käheästi.
Nainen peitti molemmilla käsillään kasvonsa ja hengitti rajusti, mutta ei vastannut mitään.
— Pelkäättekö kirveitä, kaunokaiseni? — jatkoi ukko; — kirves ei yleensä ole vaarallinen muille kuin murhaajille, ryöväreille ja roistoille… Varokaa, varokaa kaunista, valkoista kaulaanne.
Epätoivoisena huudahtaen syöksyi nainen huoneesta.
— Tulkaa takaisin kahdeksan päivän perästä! — huusi hauskaluontoinen vanhus vielä hänen jälkeensä. — Mutta hän ei tule… Minä tunnen kurjan ihmissuvun… Hirtetty saa riippua kahdeksan päivää, neljätoista päivää, kuukausia, vuosiakin, kunnes ilmestyy uusi uhri ja hänelle huutaa: alas sieltä, anna tilaa minulle, senkin roikkusääri!