Mustapukuinen nainen kiirehti ulos maantielle, eikä pysähtynyt ennenkuin törmäsi eräitä käsirattaita vasten, jotka olivat tien ohessa.
Kevätyö oli erittäin leppeä ja hyvinkin valoisa; vaeltaja saattoi selvästi eroittaa vanhan eukon, joka istui nukkuen pää nojautuneena käsirattaiden toista pyörää vasten, sekä myöskin rattailla olevan mustan ruumisarkun, jossa oli tähtiä, vaskilevy ja hopeankirkkaasta pellistä tehty kukkakiehkura.
— Voi kurjuutta, voi epätoivoa! — huokasi nainen, tarttuen kärryjen toiseen aisaan; — minä en siis saa valmistaa hänelle viimeistä leposijaa!… Korpit saavat siis repiä hänen kauniit, vaaleat kiharansa ja ronkkia hänen lempeitä, sinisiä silmiään!… Voi minua, voi!
Onneton nainen! Hän ei voinut vielä kuvitella, että ne kauniit, vaaleat kiharat, joilla hän ennen niin usein oli leikitellyt, olivat nyt yön kasteen kostuttamat ja riippuivat suorina jääkylmällä ohimolla, tai että niitä sinisiä, kauniita silmiä, joissa hän niin monasti oli kuvastellut omiaan, peitti nyt väkinäisen kuoleman veristävä kalvo. Ei, ei hän voinut täydellisesti käsittää, että hänen rakastettunsa oli poissa, niin kauan kuin hänen omat keuhkonsa vielä hengittivät, hänen oma sydämensä sykki.
— Mutta minä uhmaan kaikkea! — huudahti hän suoristaen ryhtiänsä ja kädet ylhäällä; — elämän ja kuoleman kauhuja minä uhmaan!… Minun valitushuutoni aukaisee lukot, rautaovet sulavat minun palavasta hengityksestäni, ja muurit hajoavat minun kyyneleitteni kuohuun…
Katkerasta naurusta pelästyneenä hypähti eukko maasta ja jäi vavisten tuijottamaan edessään seisovaan naiseen, josta tulvehti häntä vastaan raju vimma.
— Kiiruhtakaa, Stiina-muori! Tarttukaa aisoihin, minä työnnän!… Meidän täytyy jatkaa yöllistä retkeämme… Aika kuluu, eikä aurinko saa meitä yllättää!
— Minne?… Herran niinessä minne?
— Hirttopaikalle!… Ettekö kuule, hirttopaikalle!… Oletteko kuuro?Kiiruhtakaa, kiiruhtakaa!
— Mutta pikku neiti kulta…
— Kiiruhtakaa, kiiruhtakaa!
— Mutta eikö hän tule meidän mukanamme?… Missä hän on?… Minä en näe häntä.
— Ketä?… Ketä ette näe?
— Punaisen tuvan ukkoa.
— Hän ei tule.
— Eikö?
— Ei.
— Hyvä Jumala!… Miten me sitten pääsemme sinne?… Neidillä kai siis on portin avain?
— Ei.
— Mutta miten neiti sitten…?
— Vaietkaa ja totelkaa!… Mitä te mietitte?… Miksi seisotte noin suu ammollaan… Ovatko jalkanne jäätyneet kiinni maahan tänä lämpimänä kevätyönä?
— Rakas pikku neiti, — sammalsi eukko; — minä … minä…
— Kurja pelkuri-raukka! — huusi toinen; — viheliäinen noita!… Kasvettukaa maahan… Vajotkaa maan sisään!… Te olette tuulen ja ilmankin inho!
Samalla sysäsi hän syrjään vanhuksen, tarttuen itse kärryjen aisoihin, jonka jälkeen hän juosten veti niitä perässään yli ruohon ja kivien, niin että pyörävanteet iskivät tulta.
Eukko kiirehti hänen perässään turhaan huutaen ja varoittaen.
Molempien naisten rynnätessä eteenpäin leimahti läheisessä metsässä kuin salama, jota seurasi paukaus.
— Mitä se oli? — huudahti nuorempi nainen pysähtyen kärryineen.
— Jumala olkoon meille armollinen! — kuului vanhemman vapiseva ääni; — yön peikot hyökkäävät meidän kimppuumme.
Taasen leimahti salama ja kuului pamaus.
— Merkillistä, merkillistä! — mutisi nuorempi, tuijottaen eteensä.
— Jumalan nimessä, kääntykää takaisin, kääntykää takaisin; itse piru temmeltää nyt päättömien kanssa … pahat henget heittelevät toisiaan palavilla kekäleillä!
— Haa! — huudahti nuorempi nainen mielipuolen ilolla; — helvettikin on nyt meille apuna… Jumalan ja ihmisten hylkääminä me pakenemme nyt pimeyden mahtien turviin… Samantekevä!… Eteenpäin, eteenpäin!
Ja samassa hän alkoi kiireesti jatkaa matkaansa. Ei hän kuullut eukon valitushuutoja, ja yhtä vähän hän huomasi, että tämä taikauskoisuudessaan ja peloissaan vaipui maahan.
Päämäärä läheni. Yhä selvemmin kuului nyt väsymättömän ja pelottoman naisen korviin ilman petolintujen rääkynä, ja hän luuli näkevänsä, miten niitä parvittain lensi hänen päänsä yli. Jo erottautui tumman, suhisevan havumetsän keskestä tuo kauhua herättävä kolmitorninen ja -pylväinen rakennus.
Mestauspaikalle kiirehtivä nainen hillitsi askeleitaan, kuta selvemmin hän näki ilmassa riippuvan kuolonuhrin.
Hän irroitti kätensä aisoista, joita hän tähän saakka oli suonenvedon tapaisesti puristanut, ja hänen huulensa liikkuivat, mutta mitään sanaa ei niiltä kuulunut. Hänen sydäntään kouristi sanaton tuska ja imi itseensä jokaisen kyyneleen, joka tahtoi pusertua silmänurkista niitä lämmittämään, pehmentämään. Yö oli niiden edessä, yö niiden takana. Kuolemanenkelin käsi hiveli hänen valtasuoniaan ja ripoitteli hallansiniä elämän ja nuoruuden vereville ruusuille.
Silloin leimahti salama salaman jälkeen hänen silmiensä edessä, ja kahta jyräystä, jotka pamahtelivat kuin pyssynlaukaukset, seurasi kaikuna karkea uhmanauru, joka tunkeutui läpi öisen pimeyden.
Tämä sai nuoren naisen jälleen tajuihinsa, ja hän syöksyi kivimuurin vasemmalle puolelle, sinne, mistä raju nauru kuului.
Siellä hän näki muutamien kyynäräin päässä muurista metsään päin jättiläiskokoisen olennon, jonka katse oli tähdättynä ylös korkeuteen ja jonka kädessä oli tuliaseelta näyttävä esine.
— Kuka siellä? — kysyi syvä, kirkas, miehekäs ääni.
— Bruno! Bruno! — huusi nainen ja horjui muuria kohti.
— Tuo ääni!… Anna! Anna! — kuului jälleen mies sanovan.
Ja tumma olento lähestyi muuria ja laski kätensä naisen olalle.
— Sinäkö, sinäkö? — sammalsi viimemainittu; — sinäkö täällä, täällä!… kurja! Mitä sinulla on täällä tekemistä? — lisäsi hän samassa palaten tajuihinsa ja melkein huutaen.
— Katsele sinä vain omaa mustaa sydäntäsi, — vastasi mies, jonka kotkankasvot samalla lähenivät naisen kasvoja; — niin, katso sinä vain siihen, sillä siinä on tulikirjaimin kirjoitettu, mitä minulla on täällä tekemistä… Ymmärrätkö?… Anna! Anna!
Huutaessaan viime sanat hän tarttui Annan käsiin ja puristi niitä rajusti.
— Päästä minut, sinä maan hylky! huusi nainen, ankeriaan notkeudella livahtaen hänen käsistään; — päästä minut tai syöksen tämän sinun mustaan vereesi!
Sama veitsi, joka vähän aikaa sitten oli välkähtänyt hauskaluontoista ukkoa vastaan punaisessa tuvassa, kääntyi nyt uhkaavana kotkannaamaista miestä kohti.
— Ho, ho, sinä Knapekullan ruusu! — virkkoi mies; — sinun orjantappurapiikkisi eivät ole tylsistyneet vaaleakiharaisen käsivarsilla … kissan käpälissä on vielä kissan kynnet.
— Miksi sinulla on kädessäsi tuo pyssy? — kysyi Anna terävästi; — miksi ammuit ne laukaukset, jotka äsken kuulin? Vastaa, Bruno! Mitä olet täällä tehnyt?
— Tällä oivallisella kaksipiippuisella tuliluikullani, jota taas käyn panostamaan, kuten näet, — vastasi mies, — minä aukaisen pilkistysreikiä viettelijäsi ruumiiseen, roistoon, joka riippuu tuolla ylhäällä, ja jolla minä toivoisin olevan sata kaulaa sataa hirttonuoraa varten.
— Jumala syösköön sinut kadotukseen, Bruno, viimeisen hetkesi tullessa!
— Ehdittyäni ampua hänen ruumiiseensa yhtä monta reikää kuin on kuulaa metsästyslaukussani, — jatkoi mies, — kutsuu Knapekullan korppi — muistathan, että minua kotiseudullamme mainittiin sillä nimellä — kaikki ilmassa lentelevät toverinsa suurpitoihin.
— Inhottavaa! Kamalaa!
— Ja kun aurinko nousee, näkyy sen paisteessa kuin välkkyviä lyhteitä tuon lurjuksen ruumiissa.
Sen jälkeen tähtäsi hän ja ampui peräkkäin kaksi laukausta. Sitten hän puhalsi pyssyn piippuihin ja alkoi panostaa uudelleen.
— Luulenpa nyt osanneeni hänen sydämeensä yhtä hyvin kuin hän kerran osasi minun sydämeeni, — virkkoi hän huuliensa välistä, vihasta vavisten; — kuuletko, sinä siellä ylhäällä, mitä pidät minun kuudesta kunnon luodistani?
— Bruno! Sääli kuollutta… Kurja on kosto, kun se kohdistuu vihollisen elottomaan ruumiiseen! — huusi Anna, polvilleen vaipuneena.
— Kostavathan ruumiille itse laitkin!… Miksi mestattu teilataan?…Miksi hirtetyn annetaan riippua vuosikausia?
— Bruno! Bruno!
— Mutta oikeassa sinä olet: kostoni on kurja, sillä eihän hän tunne niitä haavoja, jotka minä teen hänen ruumiiseensa… Paremmin hän sen asian ymmärsi… Voitko lukea ne haavat, jotka hän viilsi minun sydämeeni, tai ne polttomerkit, joita hän on lyönyt minun rintaani?… Ja kuitenkin minä jäin elämään, en kuollut… Itse kuolemakin kammosi minun tuskaani … kukaan ei minua kuullut, kun pyysin ja rukoilin sääliä … ei kukaan … ei kukaan… Ha, ha! Kuusi hyvää luotia!… Kaksi vielä, niin tulee yhteensä kahdeksan… Ha, ha!
Hän ojensi pyssynsä ja tähtäsi.
— Armoa, armoa! Polvillani minä sitä pyydän sinulta, — sammalsi Anna, vaipuen kosteiselle maalle ja ojentaen käsivartensa rajua ampujaa kohti.
— Ha, ha!… Vihdoinkin siis makaa ruusu korpin jaloissa, — lausui tämä ja antoi pyssynperän vaipua ruohikolle; — ei, Anna, yksinään kostosta en ole pyssyäni panostanut … myös kateudesta olen sen tehnyt… Niin, minä kadehdin häntä vielä sielläkin, missä hän riippuu… Vieläkin tahtoisin olla hänen sijassaan.
— Mutta hänen kauhea kuolemansa…
— Oh, mitä merkitsee silmänräpäyksen kidutus vuosikausien autuuden rinnalla? — virkkoi metsästäjä hieman lempeämmin, nojaten otsansa pyssynpiippua vasten.
Anna nousi maasta ja astui muutaman askeleen lähemmäksi.
— Bruno! — kuiskasi hän, koettaen tehdä äänensä mahdollisimman suloiseksi ja sointuvaksi.
— Voi, miten minä olen saanut kärsiä näinä pitkinä, kauheina vuosina! — valitti mies.
Anna tempasi ovelasti pyssyn hänen kädestään, ojensi sen metsään päin ja laukaisi sinne molemmat panokset, jonka jälkeen hän heitti kiväärin kauas luotaan.
— Anna, mitä sinä teet! — huudahti metsästäjä kuin unesta heränneenä.
— Noiden kuulien mukana katosivat sinun kostosi ja kateutesi — vastasi nainen; — ja nyt on Bruno tehnyt ikuisen sovinnon verivihollisensa kanssa.
— Minäkö?… Minäkö?
— Sinun tulee auttaa minua ottamassa alas hänen ruumiinsa, — kuiskasiAnna, laskien kätensä hänen käsivarsilleen; — se sinun täytyy tehdä,Bruno!
— Minä!… Mitä sinä tarkoitat?
— Sinun tulee auttaa minua, saadakseni hänen ruumiinsa mukanani olevaan arkkuun.
— Sinä hourit!
— Me kaivamme yhdessä haudan, jonne hänet laskemme, — jatkoi Anna, nojautuen lähemmäs Brunoa ja kädellään hyväillen hänen tummaa poskeaan.
— Ja sitä sinä vaadit minulta?… Minulta!
— Niin, juuri sinulta.
— En ymmärrä sinua.
— Sinä et ole enää oma itsesi … sinä kuulut nyt minulle … sinä olet nyt väline minun ja väistämättömän koston kädessä … sinä olet se kalpa, joka tulee heilumaan heidän päittensä yllä, jotka ovat aikaansaaneet hänelle tuon kamalan, häpeällisen kuoleman.
— Entä sinä?
— Rakkaus kohotti minut hänen luokseen … kostaakseni laskeudun alas sinun luoksesi.
— Anna!
— Oletko minut ymmärtänyt?
Bruno kiersi käsivartensa hänen vyötäistensä ympäri, mutta Anna irtaantui hänen syleilystään.
— Näethän tuo muurin, Bruno?
— Näen… Mitä sinä tahdot?
— Poikana sinä kiipesit korkeimmankin puun latvaan, tyydyttääksesi kevytluontoisen, ajattelemattoman Annan äkillistä oikkua.
— Niin, minä olisin hyökännyt vaikka taivaan lakea vastaan sinun tahdostasi.
— Ota tämä veitsi.
— Ja mitä tällä veitsellä?
— Sillä leikkaat poikki nuoran, jonka silmukassa hirtetty riippuu….Senhän voit tehdä sekunnissa.
— Ja sitten?
— Me viemme hänet sille paikalle, jonka olen valinnut hänen haudakseen.
— Ja sitten?
— Menet sinä tekemään suurimman uhrin, minkä kukaan kuolevainen on tehnyt ennen sinua… Sinä riennät kostamaan sen henkilön kuoleman, jota sinä elämässä kaikkein eniten vihasit… Haa, Bruno, sinusta täytyy tulla Annan silmissä suuri, sinusta täytyy tulla sankari!
— Ja sitten, Anna, sitten? — huusi Bruno, samalla kun hänen silmäinsä palo tunkeusi läpi yön.
— Sitten, — vastasi Anna, — kun sinä olet suorittanut sen työn, minkä minä nyt uskon sinun käsiisi, sitten, sinä heimoveljeni, olen minä kostajan rakastajatar — kostajan.
— Sinä olet siis silloin minun! riemuitsi raju metsästäjä, painaen molemmilla käsillään voimakkaasti kohoilevaa rintaansa, jossa nyt valloilleen päässeet intohimot raivosivat.
— Konna! — mutisi Anna itsekseen; — ne luodit, jolla sinä olet raadellut rakastettuni ruumista, lankeavat vielä kerran kuin taivasta tavoittavat vuoret oman pääsi päälle! Sainpa sinut takertumaan ansaan, roisto! Ja helpommin sinä revit irti sydämen omasta ruumiistasi kuin pääset enää eroon minun vallastani!
Sen jälkeen kääntyi hän Brunon puoleen ja katsoi häneen niin lumoavasti, että mies huomaamattaan vaipui maahan polvilleen.
Mutta jos hän olisi nähnyt Annan kasvojen ilmeen, kun tämä jälleen kääntyi poispäin — ja se kuvasi hänen sisimpiä ajatuksiaan — olisi setelin väärentäjä varmaan jäänyt ottamatta alas, eikä hänen rakastajattarensa olisi enää saanut tilaisuutta virittää paulojaan.
* * * * *
Kun leikkisä vanhus seuraavana päivänä astui ulos punaisesta, valkonurkkaisesta tuvastaan, poltellen suurta piippua, ja lähti maantielle, kulkien sitten sen ruohokentän yli, joka päivää ennen oli ollut täynnä uteliaita Tukholman miehiä ja naisia, lensivät hänen silmänsä selko selälleen hänen katsahtaessaan ylös auringon kultaaman puiden latvoihin päin.
Mitä sitten näki hauska vanhus?
Ehkä vain säteilevän toukokuun auringon? Eipä sentään, sillä mies, joka on niinkin monasti kuin kuusikymmentä kertaa kolmesataakuusikymmentäviisi nähnyt auringon nousevan, ei siinä havaitse enää mitään merkillistä tai tavallisuudesta poikkevaa! — Ihailiko hän mahdollisesti leivoja, jotka lentelivät ja visersivät korkeudessa? Ei, ei, niin kauttaaltaan käytännölliselle miehelle kuin hänelle ei mahtanut suuresti maittaa sellainen runoilijan jumalanruoka.
Ei ei, hän tuijotti siihen valkoiseen kolmikulmarakennukseen, joka välkkyi metsän reunassa.
Piipun imuke lerpahti pois hänen huuliltaan, ja niiltä katosi myös tuo tavallinen hyväntahtoinen hymyily.
— Poissa, poissa! — mutisi hän itsekseen; — tässä hullunkurisessa maailmassaan siis todellakin joku ihminen, joka uskaltaa jotain rakkauden ja uskollisuuden vuoksi; mutta, — lisäsi hän, — olisipa hän lykännyt työnsä kahdeksaksi päiväksi, olisi se varmasti jäänyt tekemättä, sillä minä tunnen hyvin mokomat heittiöt… Ei ole mitään, jota ei voisi unohtaa kahdeksassa päivässä … panenpa siitä vetoa vaikka kymmenen kaulaa yhtä vastaan.
Ja hyväntahtoinen hymy levisi jälleen vanhuksen suupieliin.
Tjustin kihlakunnassa, neljä penikulmaa Västervivikistä pohjoiseen, on kylä nimeltä Knapekulla.
Tämä kylä on merkillinen siitä, että siellä ikivanhoista ajoista saakka on asunut mustalaisia eli n. s. tattareja, ja vielä parikymmentä vuotta sitten he olivat kylän asukkaiden enemmistönä.
Knapekullaan saapui siten vuosisadan alussa kaksi mustalaista, Bränner ja Stark. He olivat, kumma kyllä, ikävystyneet alituiseen kulkuri-elämään, johon he lapsuudestaan saakka olivat tottuneet, ja tämä mielenmuutos todisti heidän luonteenlaatunsa paremmuutta toisten heimolaistensa rinnalla.
Näiden kahden mustalaisen välillä vallitsi ystävyyssuhde, joka ehkä enemmän perustui seurustelutottumukseen kuin muuhun parempaan tunteeseen, sillä he olivat nuoruudestaan saakka aina yhdessä kiertäneet seutuja ja tehneet kauppaa yhteisesti.
Molemmat olivat lasitavarakauppiaita, kummallakin oli vaimonsa, lapsensa, hevosensa ja kärrynsä.
Olivatko nuo kaksi naista heidän vaimojaan myöskin lain ja evankeliumin edessä sitä emme voi mennä varmuudella sanomaan, sillä mustalaisperheissä kuten joskus kunniallistenkin ihmisten keskuudessa on sen asian laita vähän niin ja näin; mutta se ainakin on varmaa, että matami Brännerillä ja matami Starkilla oli kaikki vaimon oikeudet, jotka he myöskin käsittivät niin syvästi, että monasti unohtivat velvollisuutensa. Vaikka he muuten olivat ainaisella riitakannalla keskenään, olivat he kuitenkin yksimieliset siinä, ettei tule olla asianomaisille miehilleen alamaisia, ja he soivatkin näille mahdollisimman vähän isännyysvaltaa. Molemmat onnistuivat tässä ylivallassaan mainion hyvin, sillä he olivat tavattoman kauniita naisolentoja, joiden silmät ja kiharat olivat peräisin Itämaan satumaailmasta.
Kauneuden mahti on yhtä vastustamaton mustalaisen köyhässä majassa kuin hovin kullatuissa saleissa.
Bränner ja Stark, niin mustalaisia kuin olivatkin, näyttivät olevan mieleltään sopuisampia ja säveämpiä kuin heidän toverinsa yleensä. Ehkä tämä seikka oli luettava heidän ammattinsa ansioksi. Kaikkien lasimestarien pitäisi olla lempeitä ja valistuneita sieluja, sillä siihen aineeseen, jota he joka päivä käsittelevät, on auringolla ja valolla helppo pääsy.
Brännerillä ja Starkilla oli kummallakin lapsi, edellisellä tytär, jälkimäisellä poika. Anna Jolanta ja Bruno olivat yhdenikäiset ja kasvaneet yhdessä.
Brunolla oli kasvot kuin kotkalla, ja värikin samanlainen, mutta koska nimi Kotka on liian komea tattaripojalle, mainittiin häntä seudulla yleiseen »Knapekullan korpiksi».
Anna Jolantaa taas, joka oli vielä kauniimpi kuin äitinsä konsanaan sanottiin, mustalaisverestä huolimatta, Knapekullan ruusuksi. — Hän oli uusi »Preciosa», joskaan ei korkea-aatelinen löytölapsi niinkuin tämä. Voihan tyttö olla ihmeen kaunis silti vaikkei voi sanoa isäkseen jotakuta Espanjan grandia.
Bränner ja Stark, joiden muutaman vuoden oleskelun jälkeen täytyi itkien saattaa vaimonsa hautaan, vaikkakin he kestivät surunsa niinkuin ymmärtäväiset miehet ainakin, eivät suinkaan eläneet huonoissa taloudellisissa oloissa. Olivatpa he huhun mukaan hyvinkin rikkaita. Mustalaisten täytyykin olla koko helppoa päästä rikkaaksi, sillä heidän ei yleiseen oleteta olevan tarkkoja keinojen valitsemisessa. Hyvät taloudelliset olot taas ovat portaita sivistykseen. Nämä molemmat mustalaiset päättivätkin antaa lapsilleen paremman kasvatuksen kuin mitä he olisivat voineet saada maanteillä ja metsissä.
Bruno ja Anna lähetettiin eräänlaiseen kouluun tai täysihoitolaan, tosin ei Tukholmaan, sillä se olisi jo ollut liikaa mustalaislapsille, vaan Västervikiin, joka sekin jo oli jotain.
He olivat siellä täysihoitolassa viidenteentoista ikävuoteen saakka, jolloin heidän asianomaiset isänsä kutsuivat heidät kotiin turvakseen ja neuvonantajikseen yksinäisyydessään. Molemmissa lapsissa oli hoitolassa-olo tietysti kehittänyt monta hienostuksen piirrettä, mutta he olivat myöskin oppineet vihaamaan kaikkia, jotka eivät olleet samaa heimoa kuin he.
Nimitys »tattaripenikat», jonka he joka päivä olivat kuulleet Västervikin kaduilla, soi vieläkin heidän korvissaan. Sikäli kuin nämä nuoret kasvoivat ja kehittyivät, sai tämä viha heissä molemmissa eri suunnan. Bruno nimittäin alkoi vihata kaikkia, joilla oli vaaleampi iho kuin hänellä. Hänestä tuli kylän voimakkain ja pelätyin tappelupukari. »Knapekullan korpilla» näytti olevan halu nokkia silmät jokaiselta kylän asukkaalta, ikään ja sukupuoleen katsomatta, ja kun isä siitä yritti väkivoimin häntä ojentaa, käänsi hän nokkansa ja kyntensä tätä vastaan.
Anna Jolantan viha oli levollisempaa laatua. Hän halveksi ihmisiä, ulkoapäin päättäen tosin kylmästi, mutta sisimmässään sitä hehkuvammin. Ei se ylistyskään, jonka hän kauneutensa vuoksi sai osakseen, sammuttanut hänen sielussaan ainoatakaan katkeruuden kipinää.
Koska Bruno oli taitava kirjoittamaan ja laskemaan, koetti isä saada hänelle paikkaa kihlakunnassa olevassa rautaruukissa, sillä sellaista rajua poikaa, joka ei mistään välittänyt, oli mahdoton pitää kotona. Isä onnistuikin tuumassaan, sillä pojan voimakas ja reipas ulkonäkö sekä tietoisuus isän rikkaudesta olivat tässä pyrkimyksessä erinomaisina etuina. Mutta ruukinpatruuna ja työnjohtaja saivat Brunosta hankalan oppilaan. Ruukinkonttoristin velvollisuutena oli muun muassa pitää ruukinväkeä kurissa ja Herran nuhteessa, kuten sanotaan, ja sen Bruno täyttikin aivan täydellisesti, sopivana ja sopimattomana aikana, sillä meni tuskin päivää, jolloin ei sepän tai lämmittäjän kasvoilla olisi näkynyt hänen nyrkkiensä jälkiä; mutta sekin vielä olisi mennyt mukiin, ellei hän useasti olisi noussut itse patruunaa ja työnjohtajaakin vastaan.
Monasti oli vakavana kysymyksenä eroittaa hänet toimestaan; mutta rajua nuorukaista puolustivat kaikki ruukin naiset: patruunan rouvasta paimentyttöön saakka.
Mahdollisesti olisi Brunon nyrkkivaltaa vielä kärsitty, ellei häntä vastaan olisi ilmaantunut muutakin muistutettavaa. Hän nimittäin alkoi osoittaa pitkäkyntisyyttäkin. Mustalaisveri hänessä tahtoi päästä oikeuksiinsa. Kuten on mainittu, oli Bruno erittäin taitava kirjoitusmies. Kauniimpaa käsialaa kuin hänen ei ruukin konttorin kirjoissa näkynyt vanhimmiltakaan ajoilta. Mutta tahtoessaan hän kykeni kyhäämään rumintakin käsialaa. Ruukinpatruuna kirjoitti hyvin huonosti. Bruno opetteli matkimaan hänen käsialaansa niin mainiosti, että ihmiset usein maksoivat hänelle hänen ruukinpatruunan nimessä kirjoittamansa laskut. Tiliä tehtäessä olisi ruukinpatruuna voinut vannoa, että hän itse oli kirjoittanut laskut, mutta myöskin hän oli täysin varma siitä, että nuo laskut muuten olivat hänelle aivan vieraita.
Patruunan puoliso, pyylevä, hauska rouva, jota seudulla yleisesti pidettiin suuressa arvossa, huomasi, että häneltä oli kadonnut useita kalliita kulta- ja hopea-esineitä. Hän olisi kyllä mielellään syyttänyt piikoja, mutta se kävi mahdottomaksi. Olisipa hän tahtonut etsiä varkaita ruukin työväenkin joukosta, mutta sekin oli mahdotonta.
Miksi se oli mahdotonta? — Sitä ei tiedetty, sillä rouva ei ollut edes patruunalle kertonut varkauksista, eikä viimemainittu olisi niistä koskaan tullut tietämäänkään, ellei kerran, kun ruukin kassasta oli kadonnut huomattavampi rahasumma, olisi ruvettu tutkimaan nuoren konttoristin kätköjä ja silloin löydetty, paitsi tätä rahamäärää, myöskin erinäisiä kallisarvoisia kapineita, jotka olivat tavattomasti niiden näköisiä, jotka patruuna aikoinaan oli ostanut lahjaksi rakkaalle puolisolleen. Muiden muassa löydettiin taiteellisia, hopeisia toilettikapineita, joiden vertaisia ei ollut koko Kalmarin läänissä, sekä pari kynttilänjalkaa, jotka tavallisesti olivat rouvan huoneessa, ja joiden poissaolon patruuna nyt vasta muisti.
— Hirtehinen! — huusi patruuna kirjanpitäjälleen, — miten olet saanut haltuusi nämä tavarat?… Tunnusta heti minulle, tai muussa tapauksessa saat tunnustaa nimismiehelle.
— Kysykää rouvalta, — vastasi Knapekullan korppi irvistäen, mikä suuresti rumensi hänen muuten kauniita kasvojaan, samalla kun hän, antaen hävyttömyyden nousta huippuunsa, viittasi merkityksellisesti kädellään otsaansa.
Ruukinpatruuna kalpeni ja syöksyi vaimonsa huoneeseen. Patruuna oli epätoivoissaan, rouva oli epätoivossaan, koko talo oli epätoivoissaan.
Helpommin selviytyi asiasta Bruno Stark, joka vain eroitettiin toimestaan, nimismiestä paikalle kutsumatta, sillä Bruno oli varastanut ja ei ollut varastanut. Hän oli kyllä anastanut joitakin koruesineitä, mutta saanut sitävastoin rehellisellä tavalla muutamia sormuksia. Ruukinpatruuna olisi kuitenkin mielellään lahjoittanut köyhille Jumala tietää kuinka monta tuhatta, jos Bruno olisi varastanut jälkimäisetkin kuten edelliset.
— Sinä hölmö! — sanoi mustalaisisä kotiinpalanneelle pojalleen; — eihän varastamisesta rangaista, vaan siitä, ettei osaa peittää varkauksiaan … pane se mieleesi tulevaisuuden varalle, senkin mätämuna!
Saatuaan tästä lohdutusta ja luvattuaan parannusta, kiiruhti Bruno Brännerille tervehtimään Anna Jolantaa. Mutta se oli samaa kuin hypätä tuhasta tuleen, sillä — no, lieneepä aika kertoa näiden leikkitoverien suhteesta toisiinsa. Siihen ei tarvitakaan monta sanaa.
Bruno uhkaili kaikkia paitsi tätä leikkitoveriaan; mutta nuorukainen rakastikin häntä koko voimansa intohimolla, jota niin rajussa ja villissä nuorukaisessa tietysti oli paljon. Ainoastaan Anna olisi voinut tuon villieläimen kesyttää; mutta Brännerin tytär halveksi kaikkia, kaikkia, paitsi yhtä.
Välinpitämättömänä, kuten näytti, niin hyveistä kuin paheista, eleli hän yhä itseensä sulkeutuneena. Eipä olisi parhain ihmistuntija voinut arvata tämän naisen sisäisen tulen voimaa ja vaikutusta, kun se kerran tulisi purkautumaan. Hän oli arvoitus kaikille, arvoitus itselleenkin. Brunoa hän ei sietänyt, mutta eipä hän yleensäkään voinut sietää ketään. Muuten olivatkin Brunon tepposet niin epäritarillisen kehnoja, etteivät ne mitenkään voineet herättää Annan mielenkiintoa. Tikarin työntämisen jonkun sydämeen Anna vielä olisi voinut antaa anteeksi, mutta varastamista, vaikka vain nuppineulan, piti hän inhoittavana. Brunoa hän siis ei voinut rakastaa, joskin hänen silmiensä loiste ja poskiensa punerrus osoittivat hänen kaipaavan olentoa, jota voisi rakastaa.
Silloin sattui muuan tapaus, joka teki järkyttävän vaikutuksen hänen sieluunsa, ja joka ainakin saattoi hänet tietoiseksi omasta itsestään.
Eräänä päivänä siihen aikaan, kun Bruno vielä oli rautaruukilla, käveli Anna Jolanta metsässä lähellä maantietä. Hänellä oli yllään hieno, punainen, mustilla pitseillä ja hopeoiduilla reunuksilla koristeltu villahame. Purppuranpunaiset nauhat oli solmittu hänen korpinmustiin hiuksiinsa jotka pitkinä palmikkoina riippuivat alas lanteille saakka.
Kuullessaan maantieltä kiivasta puhetta, hän kiirehti sinnepäin, ja pensaikkoon kätkeytyneenä hän näki ja kuuli seuraavan tapauksen.
Kaksi lasta, jotka olivat samasta kylästä kuin hänkin ja kuuluivat hänen omaan heimoonsa, seisoi tiellä itkien ja pidellen käsillään verisiä neniään. Näiden lähettyvillä seisoi nuorehko mies, puettuna hienoon matkapukuun ja päässään sotilastakki. Hänellä oli vaalea tukka, hienot, kauniisti muodostuneet kasvot ja vaaleat viikset. Tämä matkustavainen nuhteli ankarasti paria kookasta talonpoikaisrenkiä, jotka olivat toisesta kylästä.
— Ettekö häpeä, — huusi nuori sotilas, — tuolla tavoin pahoinpidellä noita pikku raukkoja!… Hyi, olette te aika roistoja!… Jospa minä teille näyttäisin…
— Nehän ovat vain tattaripenikoita, — lausui toinen rengeistä.
— Mutta ihmisiä kuitenkin, te lurjukset! — huudahti jälleen matkustaja, vihasta punehtuen. — Teillä ei ole mitään oikeutta tallata niitä kuin matoja.
— Herra nousee vain kääseihinsä, — sanoi toinen rengeistä, — muuten herra pääsee sinne nopeammin kuin luuleekaan!
Tuskin oli nämä sanat ehditty lausua, ennenkuin nuori mies, notkeana kuin pantteri, oli hyökännyt molempien renkien kimppuun, ja hän teki sen sillä tuloksella, että viimemainitut huutaen ja kiroillen lähtivät pakoon. Heitettyään muutamia lantteja tattarilapsille hän meni jälleen ajoneuvojen luo.
— Hyvin, hyvin tehty, jalo, kaunis herra! — kuului hänen takanaan ihmeellisen sointuva ääni lausuvan.
Matkustaja kääntyi, mutta ei voinut astua askeltakaan eteenpäin; hän jäi paikalleen kuin naulittu.
Oliko hän keijukainen metsän vihreästä maailmasta, vai vedenneitoko lähteen sinisen veden pohjasta? — Mustalaistytön tummilla, samettisilla silmäripsillä kiilsi kyynel, ensimmäinen moniin vuosiin, ja kyyneleestä välkkyi sielu, vasta nyt ensimmäisen kerran unestaan heränneenä.
Anna Jolanta oli nähnyt sellaista, jota hän ei ollut luullut koskaan tulevansa näkemään, nimittäin olennon, joka olematta hänen omaa heimoaan, kärsi kuitenkin siitä, että sitä sorrettiin, eikä hävennyt puolustaa tuota halveksittua ja tuomittua sukua.
Tulivuori oli syttynyt. Liekit nousivat korkeutta kohti.
* * * * *
Matkustaja, joka ei vielä ollut lähelläkään päämääräänsä, ei voinut sen jälkeen lähteä Knapekullan kylän likettyviltä. Hän viipyi siellä päiviä, kuukausia.
Anna Jolanta liiteli kentillä ja kukkuloilla. Kukat hymyilivät hänen jalkainsa alla, linnut lauloivat hänen päänsä yllä kauniimmin kuin koskaan ennen; sillä hän, joka niiden välillä leijui, hengitti rakkautta, pelkkää rakkautta.
* * * * *
Puoli vuotta myöhemmin istui vänrikki Karl Odelius yksinään huoneessaan Tukholmassa ja koetti muistista piirtää paperille tytön päätä; nuori soturi käytteli näet piirroskynää yhtä taitavasti kuin säilää.
Silloin avautui äkkiä ovi, ja vänrikki kuuli lausuttavan nimensä.
Hän nousi heti ja ojensi kätensä ovea kohti.
Anna Jolanta, itämaisen kauneuden kuningatar, seisoi kynnyksellä.
— Minut tahdotaan sitoa korpin siipeen, — sanoi hän, — mutta mieluummin kuin elän naimisissa korpin kanssa, elän naimattomana kyyhkysen luona.
Päivänsäteen nopeudella riensi tyttö syliin.
— Minua seuraa isäni ja heimoni kirous, — kuiskasi hän; — mutta minullapa on myöskin mukanani autuutta tulviva sydämeni.
Tällä hetkellä olisi kveekarinkin kylmä siveys sulanut kuin jäätikkö laavavirrassa.
* * * * *
Mitä teki »Knapekullan korppi»? — Hän kirkui äänensä käheäksi yli maitten ja vetten. Hän levitti siipensä, ajaakseen takaa rakastavaisia. Hän asetti pauloja heidän tielleen ja raivosi heidän jäljillään, kun he voittaen olivat sivuuttaneet ansan, sillä »Knapekullan ruusu» hoiti hellästi valkoista sydänlehteään ja vartioi hyvin lemmittyänsä.
Niin he elivät yhdessä seitsemän vuotta. Nämä seitsemän vuotta olivat heille kuin yksi ainoa päivä, sillä heistä näytti kuin olisi aurinko vain yhden ainoan kerran noussut, sitten ikuisesti pysähtyäkseen taivaankannen keskipäivän korkeudelle. Vapaina hetkinään harjoitti mies maalaustaidetta, eikä viipynyt kauan, ennenkuin Anna Jolanta lahjoitti hänelle jäljennettäväksi uuden mallin, pikku Julian, jolla oli isän hiukset ja äidin silmät.
— Sinä et voi mennä naimisiin mustalaistytön kanssa, — lausui Anna Carlille kerran heidän istuessaan kahden, Annalla Julia polvellaan; — sinun sukulaistesi viha asuu minun ylläni; mutta en tahdo, että se viha ulottuu sinuun… Voi sitä naista, joka ei voi rakastaa, ei olla uskollinen, ei saata kuolla lemmittynsä edestä, tarvitsematta ensin kuulla papin suusta, mitä velvollisuuksia hänellä on!
Mutta vähitellen alkoi aurinko, ei painua länteen, vaan peittyä pilviin. Isän kirouksen varjoko, vai yhteiskuntahengen häiväkö valmistautui kostamaan laittomalle rakkaudelle?
Odelius halusi kietoa kultaan jumaloidun jalokivensä, ja jalokivi antoi sen tapahtua siksi, että hänen rakastettunsa niin tahtoi. Talvet he oleskelivat Tukholmassa, ottaen osaa sen yleisiin huvituksiin… Mutta sellaisia iloja ei osteta vänrikin palkalla eikä muutamilla öljyvärimaalauksilla rahapohatoista niin köyhässä maassa.
— Miksi sulkeudut niin usein yksinäsi, huoneeseesi, Carl? — kysyi Anna häneltä kerran.
— Minulla on tekeillä muuan piirustus, — vastasi viimemainittu arastelevin katsein.
— Joku sellainenko, jota minä en saa nähdä?… Sellainenko, josta eiAnnasi saa iloita?
— Minä piirrän jotain, jolla kerran hämmästytän sinua — vastasi Carl, muuttaen puheenainetta.
Anna Jolanta ei kysynyt enempää, vaan odotti kärsivällisesti yllätystä.
Ja yllätyksen hetki ei myöskään jäänyt tulematta. Eräänä iltana tunkeutui poliisipalvelijoita ja kaupunginsotilaita rakastavaisten asuntoon. Huoneet ja huonekalut tarkastettiin huolellisesti, jonka jälkeen vahdit veivät pois Carl Odeliuksen, ja vankilan portit sulkeutuivat uuden setelinväärentäjän jälkeen.
* * * * *
Lukija tietää jo, mitä sen perästä tapahtui. Sitä seuraavat vaiheet kerromme jatkossa.
Se paha, jonka mustalaistyttö oli imenyt itseensä jo äidin maidossa ja jonka ihmisten kova kohtelu oli muodostanut hänessä vähitellen ihmishalveksumiseksi, oli niin kauvan kuin rakkauden henki vielä leijaili syvyyden yllä — lannistettuna hänen sielunsa pohjalla.
Mutta kun kuolema mestaajan hahmossa astui hänen ja hänen rakkautensa väliin; silloin levisi yö hänen silmiensä eteen, yö hänen sieluunsa.
Ja yön syvyydestä tuli nyt esiin tuo kauan kätkössä, painuksissa ollut, tukahutettu siemen, se iti, sai juuria, rungon ja latvan, jonka tummat, häilyvät oksat kietoutuivat koko hänen olentonsa ympäri, niin, vieläpä ne kiertyivät sen rauhan ja onnen muistoonkin, jota hän kerran oli nauttinut. Hänestä tuntui kuin hänen ei olisi mistään kiittäminen kohtaloa — ikäänkuin viha lakkaamatta olisi asunut hänen sydämessänsä. Hänen seitsenvuotinen onnensa oli hänelle nyt vain kuin ilvehtivä uni.
Paenneen rakkauden-enkelin asemesta oli hänestä tullut vihan raivotar.
Oli syyskuun loppupuoli v. 1817, eli noin viisi kuukautta edellä kerrottujen tapausten jälkeen. Tanssinopettajattarella, »kiltillä mamselli V:llä», joksi häntä yleisesti sanottiin, oli eräänä iltana pikku oppilaansa luonaan oppimassa tanssimaan yhdessä sekä tutustumassa vanhan katrillin vuoroihin. Franseesi ei vielä ollut käytännössä, vaikkakin mamseli V. kyllä jo aavisti vanhanaikaisen katrillin kukistumista ja jonkun vaihtelevamman tanssin tulemista sen sijalle. Niin, hän aavisti sitä, mutta ei surutta. Hän oli liiaksi ihastunut Kustaa III:nen aikakauteen, voidakseen noin vain helposti unohtaa sen tanssin, jossa silloin menuetin ja fandangon ohella leiskuttiin. Kevytmielistä polkkaa ei hän koskaan olisi sietänyt. Hän oli, lyhyesti sanoen, ankaran vanhoillinen ja paikallaan pysyvä, mikä lienee pahinta, mitä yleensä voidaan sanoa tanssinopettajasta.
Niiden oppilaiden luku, jotka tanssivat hänen hauskassa salissaan erässä talossa Norrmalmilla, oli kolmekymmentä, puolet poikia ja puolet tyttöjä, kaikki iloisia ja onnellisia. Sillä iällähän ollaan aina iloisia ja onnellisia, myöskin silloin kun ei tanssitakaan. Niinä päivinä ovat kaikki ystäviä, vaikka toiset aatelittoman väen lapsia, sillä samanlaiset kevätkukat hehkuvat kaikkien poskilla, ja yhtäläinen valkea viattomuus loistaa kaikkien silmistä. Vasta varttuneemmalla iällä ylpeys toisissa ja kateus toisissa painaa tummentavan leimansa niin punaiseen kuin valkoiseenkin.
Pojat ja tytöt, kaikki parhaissa vaatteissaan, hyppelivät ilman teeskentelyä kevyesti ja hymyillen »Vapaata vaalia», muuatta katrillin tapaista tanssia. Tanssimusiikkia soitti vain yksi ainoa viulu, mutta enempää ei tarvittu innostamaan lentoon tuon sävyisän opettajattaren oppilaita. Viulua käytettiin muuten ainoastaan erikoisissa tilaisuuksissa; tavallisesti huolehti tahdista mamsellin rallatus, joka yleensä ei ollut varsin miellyttävää kuulla.
Mutta voimmeko kuunnella tanssimusiikkia heittämättä silmäystä soittajaan, joka uunin nurkassa, nuottiteline edessään, liverryttää soitintaan niin kauniisti? Ei, tarkastelkaamme häntä hiukan, sillä herra Lund, mamselli V:n varjo kolmenakymmenenä iäisyyteen soitettuna vuotena, ansaitsee meidän täyden huomiomme. Niin pitkälle kuin saattoi muistaa oli hän aina ollut samanlainen. Samat kelmeät kasvot, sama suuri, ohut könkönenä, sama köyryinen selkä ja paljas päälaki. Herra Lund oli varmaan syntynyt sellaisena kuin hän nyt oli, ja miten voisikaan vanhentua sellainen, jolla koskaan ei ole ollut nuoruutta? — Herra Lund oli omastakin mielestään aina ollut samanlainen. Kolmekymmentä vuotta hän oli soittanut tanssimusiikkia lapsille, ja toinen lapsiparvi toisensa jälkeen oli hyppinyt hänen ohitseen ja kadonnut; mutta aina hän vaan luuli soittavansa samalle nuorisolle.
Herra Lund oli muuten hyvin läheisessä suhteessa tuohon pikku herrasväkeen. Jokaisen tanssin väliajalla hän oli aina nuorten ympäröimänä, sillä niistä suurista ja leveistä rikkitikuista, joita mamselli V. ei koskaan unhottanut asettaa laatikollista hänen nuottitelineelleen, muodosti hän mitä kauneimpia ja hauskimpia leikkikaluja, joita hän sitten anteliaasti jakoi pienille ystävilleen. Tästä kohteliaisuudestaan palkittiin häntä myös runsaasti, sillä kotiin saavuttuaan poimi hän avaroista taskuistaan piparkakkuja, karamelleja, rusinoita, manteleja ja muuta hyvää, mitä kiitolliset lapset olivat sinne pistäneet, sillä aikaa kun hän kuurona ja sokeana oli tehnyt lempitehtäväänsä: soittanut.
Nuo pikku herrat ja naiset pyörivät, kuten kuvitella saattaakin, erittäin reippaasti ja ottivat mitä taitavimpia askeleita. Siihen aikaan pantiin enemmän kuin nyt huomiota siihen, että lapsille opetettiin niin monia hienoja ja nokkelia askeleita kuin mahdollista. Myöskin mamselli V:n oppilaat olivat sangen taitavia, ja muutamat heistä olisivat voineet herättää kateutta itse kuninkaallisen baletin oppilaissa.
Siinä iässä on jo itsekullakin oma makunsa ja kauneusvaistonsa. Kauneimmat ja paraimmin tanssivat tytöt joutuivat aina ensin »Vapaaseen vaaliin», ja samoin oli poikien laita.
Edellisten joukossa oli muuan, josta pojat erityisesti kilpailivat. Tällä tytöllä oli sysimustat silmät ja vaaleat kiharat. Hän oli siinä määrin ihastuttava, niin kasvojen kuin liikkeittensä puolesta, etteivät toiset tytöt ihmetelleet hänen kelpoisuuttaan heidän rinnallaan. Hän lumosi kaikki, joiden pariin hän joutui. Se oli siis jo peräti lupaavaa tulevaisuuteen nähden.
Tällä kertaa oli hänen onnellisena, kadehdittuna tanssitoverinaan eräs poikanen, joka tosin ei ollut kaikkein sievimpiä, mutta hän oli ikäänsä nähden voimakas varreltaan, ja hänellä oli erikoisen vilkkaat, viisaat silmät sekä tuuhea kastanjanruskea tukka, joka ulottui aina olkapäille saakka. Myöskään ei hänellä ollut yhtä kauniit vaatteet kuin toisilla pojilla — nuttu ja housut olivat vaaleata sarkaa — ja kaikki tiesivätkin, että hän sai tanssiopetusta ilmaiseksi, sillä hänen vanhempiaan pidettiin köyhinä; mutta mitä se merkitsi? Hän pyöri tyttöineen aina useamman kierroksen kuin muut, nauroi alituiseen, niin että se herätti iloa toisissakin, ja hänen äänessään oli tavattoman helkkyvä sointu. Hän näytti harvinaisen uljaalta, tuo nuori ritari sarkapukimissaan. Ja niinpä hän olikin kaikkien pikku neitosten suosikki.
Kun ei olla keskilattialla vuorottelemassa eikä ole tehtävänä kiertoa, seisotaan hiljaa ja jutellaan, niinkuin isotkin ihmiset. Mutta pienillä ja ymmärtämättömillä ihmisaluilla ei ole tapana keskustella »kauniista ilmasta» ja siitä, »onko lämmin» j. n. e., sillä mitä silloin välitetään Herran ilmoista, kun tanssitaan lämmitetyssä salissa ja tiedetään jokaisen lämpiävän lisää tanssiessaan, joten on aivan turha yhtämittaa kertoilla siitä, kuten isoilla ja ymmärtäväisillä ihmisillä kuitenkin on tapana.
— Kuinka vanha sinä olet? — kysyi mustasilmäinen ja vaaleakiharainen tyttö tanssitoveriltaan.
— Minä täytän pian yhdeksän vuotta, — vastasi poika; — kuinka vanha sinä olet?
— Käyn seitsemättä.
— Tanssitko mielelläsi minun kanssani?
— Tanssin, minä pidän sinusta enemmän kuin toisista.
— Niin minäkin sinusta… Kuule, joko sinä olet alkanut käydä koulua?
— En, mutta minä luen kotona äidin johdolla.
— Osaatko jo lukea sisältä? — kysäisi poika jonkunlaista ylemmyyttä osoittavin ilmein.
— Luen yhtä hyvin kuin sinäkin, — vastasi pikkutyttö nytkäyttäen pientä kaunista päätään.
— Oletpa hiukan tuittupäinen! — virkkoi poika, epäilyn hymy huulillaan; — oletko jo lukenut vähän katkismuksen?
— Mikä se on?
— Etkö sinä tiedä, mikä on vähä katkismus?
— En, — vastasi tyttö jyrkästi.
— Pikku raukka! — sanoi poika surkutellen.
— Minä olen yhtä suuri kuin sinäkin, — huomautti kaunotar vähän äkäisesti.
Poika mitteli silmillään tyttöä kiireestä kantapäähän. Hän ei voinut väittää sitä vastaan.
— Niin, sinä oletkin jotenkin pitkä tytöksi, — lausui hän; — käytkö joka sunnuntai kirkossa?
— Mikä paikka se on?
— Etkö sinä tiedä, mikä kirkko on?
— En, onko siellä hauskaa?
Poika katseli ihmeissään vieressään seisovaa pientä pakanaa. Mikähän lapsi se sellainen oli, joka ei tiennyt mikä katkismus ja kirkko olivat?
— Missä koulussa sinä käyt? — kysyi tyttö, panematta huomiota pojan kummastukseen.
— Afzeliuksen koulussa Hallituskadun varrella… Tahdotko nähdä jotain?
— Mitä sitten?
— Jotain hauskaa… Mitä sanot tästä pienestä rististä?
Poika avasi samassa nuttunsa ja näytti tytölle pientä hopearistiä, joka riippui nutun alla kaulassa, kapeassa, sinikeltaisessa silkkinauhassa.
— Kas, miten kaunis pikku risti! — huudahti tyttönen ja tarttui siihen; — niistä olet sen saanut?… Kuka sen on antanut sinulle?
— Minä kuulun Manhem-liittoon, minä, vastasi poika ylpeästi.
— Mikä se semmoinen on?
— Kaikki rohkeat ja urhoolliset pojat pääsevät Manhem-liittoon, ja he saavat jokainen tällaisen ristin.
— Mitä he sitten tekevät?
— He harjoittelevat tullakseen yhtä väkeviksi kuin Ubbe ja Starkodder … tiedät kai sinä Ubben ja Starkodderin?… Nepä vasta olivat … mutta Ubbe oli kuitenkin parempi, sillä kun hän ja Starkodder tappelivat, sai Starkodder kuusi haavaa, mutta Ubbe vain yhden.
— Pääsevätkö sellaiseen mukaan tytötkin?
— Äh, tytötkö?… jo nyt jotakin… vastasi kavaljeeri jokseenkin epäkohteliaasti.
— Minäpä sanon sinulle, että tyttö voi olla yhtä voimakas kuin poikakin, — virkkoi pikku amatsooni säihkyvin silmin; — minä en yhtään pelkää ketään.
— Sinä pikku karitsainen, — sanoi ristiritari melkein halveksien.
— Minä olen yhtä voimakas kuin sinäkin, — jatkoi kaunotar yhä kiivastuen; — minä kyllä sinut voittaisin, vaikka sinulla onkin noin rumat kengät.
— Syö sitä ennen muutamia nisuleipiä, — sanoi Manhem-liiton jäsen.
— Sinä saat käydä täällä tanssimassa ilmaiseksi, on mamselli sanonut, — virkkoi loukattu naikkonen.
— Sinä valehtelet! — huusi poika, samalla kertaa nolostuneena ja suuttuneena.
— Minä en enää koskaan tanssi sinun kanssasi.
— Enkä minä sinun kanssasi.
Onneksi täytyi nuoren parin juuri lähteä vuorolleen tanssimaan, joten tuo seurustelua uhkaava keskustelu päättyi.
Lukijamme ovat varmaankin kuulleet Manhem-liitosta, joka oli huomattavampien fosforistien[1] perustama ja jonka haaveellisena tarkoituksena oli palauttaa Pohjolaan sen entinen yksinkertaisuus ja voima. Afzeliuksenkin koulun pojat tutustutettiin noihin salaisuuksiin, heidän tutkittuansa vanhoja sankarisatuja. Sarkavaatteisella pikku miehellämme lienee ollut sankarisuuntaan luontaiset lahjat, koskahan jo oli saanut hopearistin, joka tavallisesti annettiin vasta sanotun koulun kolmannella luokalla oleville vanhemmille pojille.
[1] Uusromanttinen kirjailijaryhmä Ruotsissa 1800-luvun alkupuolella, johtajinaan Atterbom ja Hammarsköld.Suom.
Mitä tuohon entiseen Manhem-liittoon muuten tulee, niin oli sen tarkoitus kieltämättä kaunis ja suurenmoinen, joskin hieman mielikuvituksen varaan nojautuva sekä epäilemättä hedelmätön, kuten muutamat uudemmatkin ajatussuunnat, joiden mukaan pitäisi kasvattaa uusi sukupolvi vedellä ja voimistelulla.
Nuori pari oli lopettanut tanssivuoronsa ja palasi entiselle paikalleen.Molemmat näyttivät nyt yhtä iloisilta kuin tanssin alussakin.Suuttumuksella ei siinä iässä ole pitkiä juuria.
— Tiedätkö, minullakin on näytettävänä jotain hauskaa, — virkkoi mustasilmäinen tyttö.
— Mitä sitten?
— Katsohan tätä … mitä pidät tästä?… Eikö tämä ole yhtä kaunis kuin sekin, mikä sinulla on? — tiedusteli pikku kaunotar, ottaen esiin povestaan pienen, mustassa nauhassa riippuvan, noin pikkusormen pituisen tikarinnäköisen esineen; sen kahva oli kultaa ja terä hopeata, ja se oli mitä hienointa tekoa.
Ristiritari katseli ihmetyksellä ja ihastuksella tuota noin pienelle ja kauniille tytölle tavatonta leikkikalua.
— No, eikö tämä ole kaunis?… Eikö olekin kauniimpi kuin sinun esineesi? — kysyi amatsooni.
— Keneltä olet sen saanut? — kysyi yhä enemmän hämmästynyt ritari.
— Äidiltä… No, mitä siitä pidät?
— Se on hyvin kaunis… En ole koskaan nähnyt mitään niin kaunista.
— Sinä varmaan tahtoisit tämän mielelläsi … ehkä olet halukas vaihtamaan?
— En, sitä en ole.
— Miksi et?
— Se on kuin tikari tai puukko … ei Stark eikä Ubbe koskaan tapelleet tikareilla eikä puukoilla … jos se olisi miekka, niin siinä tapauksessa voisin vaihtaa.
— Mutta minäpäs en olisikaan halukas vaihtamaan, sillä äiti tahtoo, että tämä on minulla sekä päivällä että yöllä nukkuessani.
— Miksi äitisi niin tahtoo?
— Siksi että … en uskalla sanoa, sillä äiti on uhannut antaa ankarat nuhteet, jos vaan kenellekään kerron.
— Onko äitisi ankara?
— Ei, äiti on hyvin hyvä ja kiltti … aina hän kutsuu minua lempinimellä ja antaa minulle leikkikaluja… Mitä sinä pidät uudesta leningistäni?… Sen sain tänään.
— Mikä sinun muu nimesi on kuin Julia?
— Minun nimeni on Julia Bränner.
— Bränner! — huudahti poika ja katsoi naikkostaan suurin silmin.
— Entä mikä sinun nimesi on muu kuin Albert?
— Albert Kron.
— Kron! — huudahti tyttö, ja hän tuijotti tanssitoveriinsa vielä suuremmin silmin.
— Bränner!
— Kron!
Heistä molemmista tuntui kuin he olisivat kuulleet ennemminkin toistensa sukunimen ja että siihen liittyi ikävä muisto. Heidän katseensa yhtyi, niissä katseissa ei ollut hyvää eikä pahaa, iloa eikä surullisuutta. He näyttivät pikemmin, mikä seikka oli pahempi, olevan arkoja ja levottomia.
Herra Lundin viulu lakkasi soimasta, ja parit erkanivat.
Samassa aukeni salin ovi, ja sisään astui kookas, kaunis, mutta tavattoman kalpea nainen.
— Äiti! — huudahti pikku Julia ja riensi tulijaa vastaan. Mamselli V. tervehti vierasta naista kohteliaasti ja pyysi häntä istumaan.
— Anteeksi, hyvä mamselli! — lausui vieras. — Tulin itse noutamaan Juliaa, kun palvelustyttömme sairastui … eihän mamselli pane sitä pahakseen?
— Tuhat kertaa tervetullut, herttainen neiti, — lausui mitä kohteliaimmin tanssiopettajatar, joka näytti osoittavan suurta mielenkiintoa vierasta kohtaan.
— Mitä mamselli pitää Juliasta?… Onko mamselli häneen tyytyväinen?
— Hän on kerrassaan kiltti lapsi, — kuiskasi mamselli V. niin, ettei Julia olisi kuullut kiitosta; — vaikka hän vasta on ensimmäistä kertaa oppilaitteni joukossa, käyttäytyy hän tavattoman kiltisti, kerrassaan erinomaisesti.
— Se ilahduttaa minua suuresti.
— Eikö hän todellakaan ole aikaisemmin oppinut askeleita keneltäkään muulta kuin neidiltä?
— Ei, sen vähän, minkä hän osaa, on hän oppinut minulta.
— Neiti on noudattanut sangen hyviä periaatteita, — virkkoi mamselli V; — ja jos minä saan johtaa häntä tämän lukukauden, minä lupaan hänestä jotain aivan erikoista.
— Olen suuresti kiitollinen mamsellille … mamsellilla on lukuisasti oppilaita, — lausui vieras, katsellen lapsia, jotka melusivat soittajan ja hänen nuottitelineensä ympärillä.
— Hyvin monta, — myönsi mamselli V.; — mutta tässä eivät ole läheskään kaikki, sillä monet ovat sairaina … ja vielä vähemmän ovat tässä kaikki ne, jotka minullavoisivatolla, — lisäsi hän ylpeällä luottamuksella, — sillä minun on ollut mahdoton vastaanottaa niin monta kun on ollut tarjolla … kiitän Jumalaa, kun ehdin saada valmiiksi nämäkin!
— Sitä suurempi on kiitollisuuteni, kun mamselli kaikesta huolimatta hyväntahtoisesti vastaanotti Julian, — sanoi vieras nainen, lakkaamatta tarkastellen riemuitsevaa lapsijoukkoa.
— Kuinka olisinkaan voinut olla vastaanottamatta niin herttaista lasta! — kuiskasi opettajatar, katsellen yhtä sormeaan, jota koristi kallisarvoinen sormus, — se oli herttaisen lapsen anteliaan äidin lahja.
— Jos mamselli suvaitsee, — virkkoi vieras, nousten sohvalta, — niin katselen pikku herrasväkeä vähän lähempää.
— Olkaa hyvä, olkaa kaikella muotoa niin hyvä, — myönsi opettajatar, seuraten vierastaan pikku herrasväen luo. Nämä ojentelivat parhaillaan käsiään herra Lundia kohti, joka tavalliseen hyvään tapaansa muodosteli tulitikuista pieniä leikkikaluja, jotka hän lahjoitti pienille ihailijoilleen sitä myöten kuin ne valmistuivat. Tarkkaavainen katsoja olisi varmaan ihmetellyt niitä rajuja, tulisia silmäyksiä, joita vieras nainen loi lapsiparveen.
— Katsohan, nyt minä olen saanut miekan, jota en tahdokaan vaihtaa sinun tikariisi, — huudahti ristiritari, juosten Julian luo, jonka käsi oli äitinsä kädessä.
Nämä sanat kuultuaan uhkea nainen kavahti ja loi ankaran katseen Juliaan, joka punastui ja katsoi alas, niinkuin lapset tekevät, kun tietävät tehneensä jotakin, mikä ei ole heille sallittua.
— Mikä on nimesi, reipas poikaseni? — kysyi vieras, tarkasti katsoen poikaa.
— Albert Kron, — vastasi tämä.
— Ai! Äiti puristaa kovasti kättäni! — valitti Julia melkein itkien.
Jos mamselli V. tällä hetkellä olisi tullut vilkaisseeksi vierasta kasvoihin, olisi hän varmaan kummastunut ja peljästynyt sitä rajua ilmettä, mikä niissä joka sekunti kasvoi.
— Tämä poika, — kuiskasi opettaja vieraalleen, — on vapaa-oppilaitani … hän on paikkakunnan kivalterin poika… Minulla on tapana joka lukukausi opettaa myöskin muutamia ilmaiseksi.
— Vai niin, vai on nimesi Albert Kron, lapseni, — sanoi vieras; — elävätkö vanhempasi? — lisäsi hän, koettaen peittää tunteenpurkaustaan.
— Kyllä, isä ja äiti elävät.
— Ja he jaksavat hyvin?
— Kiitos, hyvin he jaksavat.
Vieraan silmissä näkyi merkillinen tummennus.
— Vai molemmat jaksavat hyvin, — jatkoi hän… — molemmat jaksavat hyvin!
— Ei, ei sentään, — virkkoi poika jälleen … äiti on sairas … äiti on ollut sairas jo kauan.
Vieraan koko olento värähti omituisesti.
— Onko hän äitisi? — kysyi Albert hiljaa Julialta.
— On, — vastasi tyttö yhtä hiljaa ja arasti.
— Miksi hän näyttää vihaiselta! — jatkoi Albert; — hän katsoo minua kuin susi hevosta … sinulla on ruma äiti sinulla …minunäitini on paljon kauniimpi.
Sen jälkeen hän juoksi toisten lasten luo näyttämään miekkaansa, jonka hän tilauksesta oli saanut hyväntahtoiselta herra Lundilta.
Jos Albert olisi ollut kaksikymmenvuotias sen sijaan, että hän oli vain yhdeksän vuotta vanha, ei hän olisi sanonut Julian äitiä rumaksi; mutta lapsena pidetään pahaa ja rumaa samana asiana, eikä paha silloin jää huomaamatta satunnaisen kauniista muodostaan huolimatta.
— Mitä poika kuiskasi sinulle? — kysyi äiti tyttäreltään.
— Hän sanoi … hän sanoi, — mutisi Julia — hän sanoi, että äiti … että äiti…
— Mitä hän kuiskasi? — toisti äiti ankaran käskevästi.
— Hän sanoi, että äiti … että äiti on ruma … hän on paha poika … minä en koskaan enää tanssi hänen kanssansa … en koskaan, en koskaan, kiltti äiti!
— Hyväinen aika, minähän unohdin tarjota neidille kupillisen teetä, — virkkoi mamselli anteeksipyytäen.
— Älkää millään muotoa vaivatko itseänne, hyvä mamselli, — vastusti vieras; — join teetä kotona juuri ennen lähtöäni.
— No, mutta ehkä nyt sentään saa olla?… Pianhan minä sen kiehautan … kestää vain viisi minuuttia…
— En voi hyvin jos juon paljon teetä illalla … sallikaa minun noudattaa omaa makuani, hyvä mamselli…!
— Kuten neiti haluaa, — vastasi kohtelias emäntä.
Jos vieras nainen olisi saanut seurata omaa makuaan, olisi hän luultavasti, äkillistä sisäistä kuohuaan tyydyttääkseen, tyhjentänyt pienen ristiritarin veren viimeiseen pisaraan saakka.
Nuo pienet, valkoiset, viattomat karitsat eivät varmaankaan voineet aavistaa hyenan olevan heidän keskellään, eikä lauman paimenkaan sitä arvannut.
Kun hyena oli lausunut jäähyväiset ja poistui pienokaisensa kanssa tanssisalista, mutisi hän hampaittensa välistä seuraavat sanat:
— Minä siis sain nähdä hänet!… Hänet, jonka elämän minä kerran pelastin!… Eikö minulla ole oikeus ottaa lahjani takaisin!… Minä otan, minä otan sen takaisin ja annan sen sovitusuhriksi kostolleni, sinulle, onneton, odottava varjo!… Ikuinen viha, ikuinen kosto!… Hänelle ja niille muille!…
Musta oli sateinen syysilta, mustempi hyenan sielu.