— Lähestyy häviötään … älä viivy, Bruno!… Riennä, lennä!… Lennä kuin tuuli!
— Mutta seitsemään on vielä aikaa … neljännestunnin voit vielä omistaa minulle.
— Ei, minun täytyy pukeutua … jotta olisin kylliksi arvokas ottamaan hänet vastaan.
— Mutta…
Jälleen väreili kamala hymy mustalaisnaisen kauneilla huulilla.
— Olet oikeassa … hyvästi siksi, elämäni, autuuteni!
— Hyvästi, Bruno!
— Mutta ennenkuin menen, Anna, — huudahti Bruno, — suo minulle suudelma, yksi ainoa suudelma!
Naisen loistavalle otsalle ilmestyi lukemattomia ryppyjä, ja hänen katseensa muuttui synkäksi kuin pilvi, jonka takana salamat piilevät.
Mustalainen kiersi käsivartensa hänen vyötäisilleen, puristi häntä vastustamattomalla voimalla rintaansa vasten ja suuteli häntä huulille, jonka jälkeen hän ryntäsi ovelle ja katosi.
Anna Jolanta syöksyi toilettipöytänsä luo, tarttui hienoon nenäliinaan ja hankasi sillä niin rajusti kasvojensa alaosaa, että ne tulivat niin punaisiksi kuin olisivat olleet maalatut.
— Hyi, hyi! — kiukutteli hän hampaitaan purren; — tuhat pisaraaaqva tofanaakuin yhtä hänen huultensa kosketusta!… Hyi, hyi!
Äkkiä hän pudotti nenäliinan, risti lujasti kätensä ja tuijotti eteensä katsein, jotka paloivat kuin vartiotuli yössä.
— Mikä paholainen mahtoikaan kuiskata korvaani, että minun on jätettävä lompakko ja myrkkypullo hänen huostaansa, — lausui hän itsekseen, — ja käskettävä hänen aina pitää niitä taskussaan!… Hiljalleen lähenee kostoni kypsymistään … päämaaliaan … loppuaan!
Kellot pääkaupungin kirkontornissa löivät seitsemän, kun komeat ajoneuvot pysähtyivät erään talon kohdalle Nybro-kadun varrella Ladugårdslandissa.
Takaistuimelta hyppäsi alas palvelija ja aukaisi vaunujen oven.
Vaunuista astui ulos pitkään viittaan kääriytynyt herrasmies.
— Käskeekö armollinen kreivi vaunujen odottaa? — kysyi palvelija lakki kourassa.
— Ei, ei ole tarvis odottaa … aja kotiin ja vie hevoset talliin.
— Mihin aikaan on tultava noutamaan armollista kreiviä?
— Mihinkö aikaan?… Tiedänkö sitä itsekään … kello on nyt seitsemän … saat tulla hakemaan kello kymmenen … voi sattua, että minä viivähdän hieman myöhäiseen.
— Tässäkö talossa? — kysyi palvelija, hymyillen veitikkamaisesti.
— Niin.
— Mutta sää on sateinen … on hankalaa kävellä … jos saapuisin kello yksitoista … sitäpaitsi on hieman vaarallista kulkea yksin niin myöhällä … ehkä teidän armonne sentään käskee minun saapua noutamaan?
— En, luultavasti jään tänne yöksi … niin, minä jään varmasti.
— Se on toinen asia … onko armollisella kreivillä muuta käskettävää?
— Ei … niin, eikö Stark ole ollut kotona koko iltapäivänä?
— Ei, tiedän armonne.
— Missähän se lurjus oleilee?…. Kyllä minä hänelle näytän…
— Hän sanoi lähtiessään, että hänellä oli toimitettavana tärkeä asia.
— Minunko käskystäni?
— Niin hän mainitsi.
— Hän valehteli, kanalja… Mutta se ei ollut ensi kertaa.
— Ei, ei vannaan, — myönsi palvelija iloisesti.
— Se laiskuri … veijari!
— Se hän todellakin on, — vahvisti palvelija; — hän on kaikille röyhkeä ja ylpeä, — lisäsi hän vielä.
— Kohtelee ja komentaa meitä pahemmin kuin armollinen kreivi itse, — innostui puhumaan ajajakin.
— Minä toimitan hänelle vielä viisikolmatta paria raippoja, — vakuutti kreivi.
— Sepä olisi mainiota! — huudahti palvelija ihastuneena kumartaen syvään.
— Se tekisi hänelle erinomaisen hyvää, teidän armonne, — lisäsi ajaja.
— Kas niin, palatkaa nyt kotiin… Anna hevosille kaksinkertainen kaura-annos … on soveliasta muistaa toisiakin silloin kun itselläkin on hauskaa, — lisäsi hän hiljaa, taputtaen uhkeita, levottomia eläimiä kaulalle.
Palvelija hyppäsi etuistuimelle ajajan viereen, jonka jälkeen kreivilliset vaunut ajoivat tiehensä.
Kreivi heitti lentosuudelman mustille juoksijoilleen. Lähinnä itseään hän rakasti hevosiaan. Jos olisi perustettu jonkunlainen hevossuojelusyhdistys, olisi kreivi Lejonborg varmaan tullut sen puheenjohtajaksi. Epävarmaa on kuitenkin, olisiko kreivin huolenpito ulottunut muihin kuin jaloihin juoksijoihin, sillä vetojuhtia ja talonpoikain laiskoja luuskia, joita hänen joskus maanteillä täytyi kärsiä vaunujensa edessä, vihasi hän sydämestään.
Kreivi Lejonborg meni nyt sisään taloon, juoksi kuin poikanen kiviraput ylös ja koputti eräälle alikerran ovelle.
Ovi avattiin, ja siististi puettu eukko näyttäytyi.
Se oli sama vaimo, jonka tuttavuutta olemme tehneet Hästholmenilla jaSkansenin tullin ulkopuolella.
Hän oli neiti Brännerin palveluksessa oleva Stiina-muori.
— Tervetuloa, tuhannesti tervetuloa, armollinen kreivi! — lausuiStiina-vanhus.
— Kiitos, kiltti eukkoseni! — vastasi kreivi tervehdykseen, pistäen hänen pivoonsa kirkkaan riikintaalarin sekä astuen sisään huoneeseen, joka oli kalustettu tavallisen salin tapaan.
Eukko niiasi, ja hänen suustaan tietysti tulvahti kokonainen kiitosten vuo.
— Miten voi neiti? — kysyi kreivi, jättäen päällysvaippansaStiina-muorille.
— Hän voi erinomaisesti … hän on tänä iltana kerrassaan kaunis ja herttainen.
— Sitä hän on aina, eukkoseni, — lausui kreivi, samalla kun hän pienellä taskukammalla suori komeata poskipartaansa.
— Mutta niin kaunis kuin tänä iltana hän ei ole ollut koskaan ennen, — vakuutti Stiina-muori; — entä niin upea leninki kuin hänellä on yllään … kuningatar ei ole häntä uhkeampi.
— Vai niin, vai niin, kelpo eukkoseni!… Ei kai neiti ota tänä iltana vastaan ketään muita?
— Kenet hän ottaisi?… Ei täällä käy kukaan muu kuin armollinen kreivi … ei ole hyvä kenenkään muun yrittää tullakaan.
— Sitä toivon, — lausui kreivi ja lähestyi sisähuoneeseen johtavaa ovea.
Huone, jonne kreivi nyt astui, oli pienehkö, mutta mitä hienoimmin kalustettu. Katosta riippui komea, monilla vahakynttilöillä varustettu kruunu, ja lattiaa peitti turkkilainen matto, joka teki huoneessa käyskentelevän askeleet kuulumattomiksi. Suloinen tuoksu tunkeutui kreivin sieraimiin.
Pienellä jakkaralla akkunan luona istui pikku Julia, Stiina-muorin kissa edessään, jonka koukkuiseen selkään hän koetti sovittaa istumaan suurta, kaunista nukkea.
Mustalaisen tytär oli niin kiintynyt tähän hommaansa, ettei hän ollenkaan huomannut sisään astuvaa hienoa herraa.
— Kas, suloinen Juliako siinä! — virkkoi kreivi; — luulenpa, että sinä opetat nukkea ratsastamaan … hyi, tuollainen hevonenko sinulla on!
Tyttö katsoi häneen suurilla mustilla silmillään, joissa tällä hetkellä ei ollut lainkaan suopea ilme. Myöskin kissa tuijotti kreiviin, eikä senkään katse ollut lempeä, niinkuin sekin olisi ymmärtänyt loukkauksen.
— Osta tällä satula taideratsastajallesi, lapseni, — sanoi kreivi, heittäen tukaatin Julian helmaan.
Kauniin naisen huoneessa ei hienolla herrasmiehellä ole koskaan puute kullasta ja hopeasta.
Sen jälkeen hän aikoi mennä edelleen viereiseen kammioon, ja hänen kätensä oli jo tarttunut ovenripaan.
— En huoli kreivin lantista! — huusi Julia hänen takanaan; — minä en siitä ollenkaan välitä … ottakaa se takaisin … se on tuossa.
Kreivi kääntyi ja näki lattialla jalkojensa vieressä kirkkaan tukaatin.
— Tyttö, oletko sinä hullu! — huudahti hän; — miksi heität pois sen, minkä minä kerran olen sinulle antanut?
— Siitä, joka ei pidä kissasta, en minäkään pidä, — vastasi Julia.
— Soo — vai siten!
— Kissa on paljon kauniimpi ja kiltimpi kuin kreivi, — suvaitsi Julia ilmoittaa.
— Se ei ollut kohteliaasti sanottu, tyttö!
— Sillä kreivi on narri … kreivi on narri, — selitti Julia edelleen.
— Mitä sinä sanot, pipana?
— Kreivi on narri … kreivi on narri, — jatkoi pieni kaunotar.
— Etkö sinä häpeä?
— Sen on äiti sanonut … kreivi on narri … ha ha ha!… Naura sinäkin, kissa!… Ha ha ha!
Pikku häijyttelijä nauroi sydämensä pohjasta, ja kreivistä näytti niinkuin kissakin olisi hänelle irvistellyt.
Kreivi tunsi mielialansa sangen merkilliseksi, tietämättä itse miksi. Ei ole koskaan hauska joutua naurunalaiseksi, vaikka naurajina ovatkin vain lapsi ja kissa.
Ja kuta enemmän kreivi katseli tyttöä ja kissaa, jotka temmelsivät lattialla, sitä enemmän hän alkoi tuntea sydämessään ahdistusta.
Hän luuli näkevänsä kaksi pikku paholaista leikkimässä turkkilaisella matolla ja oli eroittavinaan kipenien räiskyvän toisen vaaleilta kiharoilta ja toisen vaaleankeltaisesta turkista.
Hän oli kuulevinaan äänen, joka huusi hänen korvaansa: Takaisin, takaisin! Käänny, käänny! — Mutta vaikeata on kääntyä kauniin naisen ovelta, varsinkin kun tämä nainen, pysyttyään kauan voittamattomana, vihdoin itse on käskenyt saapua luokseen, valmiina antautumaan.
Kreivi Lejonborg avasi oven, ja oli nyt samassa kammiossa, jossa lukija vähän ennen on ollut Knapekullan »ruusun» ja »korpin» kanssa.
Huulillaan hymyily, joka oli lainattu pieniltä lemmettäriltä, ja poskillaan puna, joka taas oli toilettipöydän lainaa, tuli Anna Jolanta vierastaan vastaan, ojentaen hänelle kätensä.
Mustalaisnaisen uhkeata vartaloa verhosi nyt valkoinen silkkileninki, jonka päällä aaltosi pöyheä silkkiharsokudos runsaine pitseineen povella ja käsivarsilla. Hänellä oli pienissä jaloissaan kultaompeleiset samettitohvelit, ja silkkisukan peittämiin korkeihin nilkkoihin katsahtaessa ajatusta huimasi. Korpinmustia kiharoita pitivät huolimattomasti koossa pienet kultakammat, niinkuin sen ajan tapa oli. Loistavan valkoisissa sormissa säteilivät kullatun pronssilampun valossa jalokivet, kirkkaat kuin vesi.
Anna Jolanta oli taivaallisen ihana, mutta pirullisen viettelevä, johdattaessaan vieraansa keinuvalle leposohvalle, osoittaessaan hänelle paikan ja istuessaan itse hänen viereensä, huolettomasti heittäen toisen paljaan, samettisen käsivartensa tyynyn kirjavan, taiteellisesti muovaillun ristipäällyksen yli, samalla kun hän ovelasti keimaillen kohotti kreivin silmien tasalle toisen, jota koristi kultainen rannerengas helmineen.
Vähemmästäkin olisi kreivi Lejonborg, kuten moni muukin, joutunut huumaukseen. Suuttumus pikku Julian häijyyden purkauksesta sekä siitä johtunut kiusallinen aavistus oli nyt kokonaan kadonnut.
— Kreivini, — aloitti Anna, — ette ole sanallakaan ylistänyt lahjoittamaanne kaunista rannerengasta, jonka teidän kunniaksenne olen tänä iltana kiinnittänyt käteeni!
— Oh, kuka huomaisi rannerengasta niin kauan kuin saa katsella sellaista käsivartta kuin sinun, — vastasi kreivi koskettaen hengitystään pidättäen huulillaan Annan käsivarren samettihienoa ihoa; — ah, Jolanta, elämäni jalokivi.
— Aina teillä on varastossa kauniita lauseparsia, — huomautti mustalaisnainen; — te olette vaarallinen mies, herra kreivi!… Teidät pitäisi karkoittaa jollekin kaukaiselle, asumattomalle saarelle, muussa tapauksessa on vaarassa sukupuoleni kehuttu siveys…
— Jumalallinen enkeli! — huudahti kreivi hurmioissaan; — miksi sanot minua teiksi?… Sanosinä, sanosinä, ja minä olen sen johdosta ylpeä, olen kadehdittavin mies maailmassa.
— Mustalaisnainenko sinuttelisi kreiviä?… Mitä ajattelettekaan, jalo suojelijani! — virkkoi Anna, luoden häneen uuden lumoavan katseen.
— Kaikki kumartavat suvulle ja säädylle, — sanoi kreivi; — mutta suku ja sääty kumartavat kauneudelle … kaikki kumartavat sen edessä maahan saakka … kaikki taivaassa ja maan päällä.
— Minun on vaikea tottua puhuttelemaan teitä niin tuttavallisesti, — virkkoi Anna.
— Mutta miksikä, kullankaunis Jolantani?… Emmekö me kuulu tästä hetkestä saakka toisillemme?… Eihän meitä tämän jälkeen voi eroittaa mikään muu kuin kuolema!
Kaikki n. s. »valtiolliset mielistelijät» ovat samanlaisia, nimittäin siinä, että samassa suhteessa kuin heidän tunteensa kohoavat, mikä muuten tapahtuu hyvin nopeasti, muodostuvat myöskin sananparret eloisemmiksi ja kukoistavammiksi. Mutta samalla kertaa, kun he valehtelevat muille, valehtelevat he itselleenkin, sillä he luulevat omistavansa mitä parhaan sydämen, joka kuitenkaan todellisuudessa ei ole muu kuin hiiltynyt möhkäle, minkä mustista käryävistä raoista vilkkuu valhe.
— Luitteko siis kirjeeni? — kysyi Anna, hymyillen veitikkamaisesti.
— Te?… Jälleen te!… Tahdotko musertaa sydämeni, säälimätön nainen?
— No,sinäsitten … täytyyhän minun siis koettaa … luit kai sinulle lähettämäni rivit?
— Luinko?… En, rakas Jolanta!… Minä nielin ne, niinkuin nälkiintynyt kerjäläinen ahmaisee pannukakun … alussa tuskin saatoin uskoa silmiäni.
— Sinä et odottanut, että minä niin pian antaisin voittaa itseni…Ethän?
— Pian, sanot… Onko sinusta tämä pian, kun jo kaksi vuotta olen sinua piirittänyt, sinä kovasydäminen sulotar?
— Sinusta kai tuntui, että minä väliin kirjoitan hyvin kummallisesti? — sanoi Anna, katsoen häntä tutkivasti.
— Prinsessat kadehtisivat sinun kirjeitäsi, sekä niiden sisältöä että muotoa, — vastasi kreivi; — sinä olet jumalallinen kaikessa!
— Mutta suuri osa kirjettäni tuntui kai sinusta käsittämättömältä?…Pelkäänpä niin.
— Mahdollisesti … mutta mitä se merkitsee… Kirjeessähän sanoit rakastavasi minua, ja kaikki muu on minulle vähäarvoista… Tiedänhän entisestään, että sinä olet haaveilijatar… Mitä se tekee!… Kyllä sentään, se tekee sinut kaksin verroin suloisemmaksi.
— Onko sinulla kirjeeni mukanasi?
— Kannan sitä sydämelläni, Jolanta!… Se on sen oikea paikka.
— Sinäkö kannat sitä sydämelläsi?… Mieskö kantaa naisen sanoja sydämellään?… En usko sitä, ystäväni… Älä siis ihmettele, että epäilen sanojasi.
— Siitä saan sinut pian vakuutetuksi, — selitti kreivi, ottaen povitaskustaan lompakkonsa, josta hän veti esiin Annan ruusukirjeen, pidellen voitonriemuisena sitä hänen silmiensä edessä.
Mustalaisnainen tarkasteli kirjettä, antaen sen sitten takaisin kreiville:
— Epäluuloni oli perusteeton, — virkkoi hän; — olen siitä onnellinen, ylpeä… En siis ole lahjoittanut rakkauttani ja luottamustani arvottomalle miehelle.
— Epäluulosi oli tikarinpisto sydämeeni, — runoili kreivi, teatraalisesti kohottaen katseensa ylös; — mutta sinä osaat lieventää tuskan ja parantaa haavan paremmin kuin kukaan muu kuolevainen.
Näiden tunteellisten sanojen jälkeen hän kätki kirjeen takaisin lompakkoon, pistäen sen taskuunsa. Anna silmäsi seinäkelloa.
— Sinä katsot kelloa, — huomautti kreivi pahoillaan; — odotatko ketään?
— En, en odota ketään.
— Voinko luottaa sinuun?
— Ketä minä odottaisin, kun sinä olet luonani?
— Enkeli! — huudahti kreivi, kiertäen käsivartensa hänen vyötäisilleen ja puristaen häntä itseään vasten, samalla etsien huulillaan hänen suutaan.
— Karl Gustaf! — sanoi Anna, hiljaa irroittaen itsensä kreivin syleilystä ja väistäen hänen suudelmaansa.
— Karl Gustaf, sanot… Voi, kuinka suloiselta kuuluu, kun puhut niin!… Mutta … mutta miksi sinä väistät minua? Miksi käännät pois taivaalliset kasvosi?
— Ole ritarillinen, ystäväni!… Älä unohda, että vieressäsi on turvaton nainen.
— Ketä sinä pelkäät, rakkahin Jolanta?… Miestäkö, joka sinua rakastaa? Orjaasiko, joka tahtoo suudella sinun jalkojasi?
— Minä en pelkää sinua … pelkään itseäni … heikkouttani…
— Keimailua! — mutisi kreivi itsekseen, — mutta, — lisäsi hän ääneensä, — sinähän rakastat minua, ja kuitenkin olet kova kuin timantti!
Mustalaisnainen katsoi jälleen kelloa.
— Taasen sinä vilkaisit kelloon! — huomautti kreivi hämmästyneenä; — sehän on merkillistä, Jolanta!
— Mitä merkillistä siinä on?
— Sinä et tahdo pitää minua kauemmin!… Sinä tahdot, että minä menisin tieheni, — sanoi kreivi, ollen tekevinään lähtöä.
— Ei, en mistään hinnasta tahtoisi päästää sinua täältä! — huudahti mustalaisnainen äänekkäästi ja posket hehkuvina.
— Oh! Sinä teet minut hulluksi ihastuksesta, sinä harvinainen olento! — kirkaisi kreivi.
— Malta, Karl Gustaf … minun sieluni on järkkynyt pohjiaan myöten.
— Minä näen sen, minä ihmettelen sitä… Tämä hetki on juhlallinen — selitti Lejonborg, katsoen kattoon, kun hänkin tahtoi näyttää juhlalliselta.
— Sinä käsität … olen kiitollinen sinulle hienotunteisuudestasi.
— Jolanta! Suututko rakastajallesi, jos hän uskoo sinulle jotain?
— En suutu… Mitä sinulla on minulle uskottavaa?
— Olen uskaltanut jotain … jotain, josta ehkä voit pahastua.
— Mitä olet uskaltanut? — kysyi Anna, katsoen tutkivasti häneen; — sano, ystäväni… Eihän minulla ole oikeutta pahastua sinulle mistään!
— Ihana Jolanta!… Kuule siis … minä ajoin tänne portillesi.
— Entä sitten?
— Palvelijani kysyi, mihin aikaan olisi saavuttava minua hakemaan.
— No?
— Minä vastasin, ettei tarvitse ollenkaan tulla noutamaan.
— Aiotko siis kävellä?
— Kävelläkö tällaisessa ilmassa, rakastettuni?… Taasen sinä olet julma, Jolanta!
— Sinä ajattelit siis…
— Ei, en ajatellut … mutta … mutta minä toivoin…
— Saada jäädä tänne, — sanoi Anna levollisesti.
— Ja sinä?… Sinä? — tiedusteli kreivi kiihtyneesti.
— Suostun siihen, — vastasi Anna, nousten leposohvalta sekä alkaen kävellä lattialla edestakaisin, lakkaamatta seuraten seinäkellon minuuttiviisaria.
— Ethän vain leiki kanssani? kysyi Lejonborg teeskennellen epäluuloa, sillä nyt hän oli sisimmässään täydellisesti varma voitostaan.
— Kreivi Lejonborg! — vastasi Anna, ja hänen totisuutensa tuntui melkein peloittavalta; — ei Anna Jolanta Bränner sinua karkoita täältä.
— Sinä olet ihastuttava, noin leijaillessasi lattialla! — kiitteli kreivi, samalla kun hän huolettomasti nyt nojautui pielukselle lepäävään asentoon ja oikaisi jalkansa niin pitkälle kuin taisi; — sinä olet totta tosiaan sorearyhtinen!… Nuo jalokivet sopivat mainiosti alabasterisormiisi… Sinä mainitsit kirjeessäsi varmassa paikassa säilyttäväsi niitä kapineita, jotka minulla on ollut erinomainen ilo lähettää sinulle… Olet oikeassa … varmempaa säilytyspaikkaa niille ei ole kuin sinun sormesi, nuo tulisuoniset lumikädet.
— Kurja, katala ihmissuku! — jupisi Anna itsekseen; — mustalaisnainen ja kreivi … yhtäläisiä kaikessa, paitsi itserakkaudessa ja hävyttömyydessä, joissa viimemainittu voittaa… Ja mikä hänet oikeuttaa tähän?… Hänen korkeampi asemansa yhteiskunnassa, hänen vetoomuksensa korkeampaan sivistykseensä ja hienompiin tapoihinsa. Kurja, katala ihmissuku!
— Sinä et voi enää kauemmin asua tässä yksinkertaisessa huoneustossa, — selitti kreivi; — Anna Jolanta, elämäni jalokivi, oleilee tällaisessa pohjakerrassa Ladugårdslandissa!
— Miten aika vierii hitaasti! — jatkoi Anna itsekseen: — mutta eihän se kuljekaan hehkuvilla hiilillä niinkuin minä … ei, se on jäätynyt kiinni jäiseen tiehen.
— Sinun tulee saada tilavampi temppeli, mieluummin Kuningattarenkadun varrella… Minä hankin sen sinulle, — ehdotti onnellinen rakastaja; — mutta tulehan nyt tänne ja istuudu!… Mitä sinä ajattelet?… Niinhän sinä olet mietiskelevän näköinen kuin kirjatoukka… Mitä sinä ajattelet?
— Mitäkö ajattelen? — kysyi Anna hajamielisenä.
— Niin.
— Oh, minä muistelen entisiä, — vastasi mustalaisnainen.
— Entisiä!… Ajattele mieluummin tulevia … sinullehan avautuvat kokonaiset ruusujen peittämät, hymyilevät, aurinkoiset lakeudet… Talvisin näytäntöjä, konsertteja ja naamiohuveja … kesäisin kävelyretkiä vihreillä lehtokujilla minun suurenmoisella Bastholmallani, tai venematkoja merellä, kun kuun säteet leikkivät vaahtoisilla aalloilla.
Kuten olemme huomanneet, oli kreivi Lejonborg luonteeltaan haaveellinen ja runollinen. Siitä hän olikin kuuluisa niiden naisten keskuudessa, jotka kuuluivat päiväperhosten piiriin.
— Minä en käsitä, kuinka voit vaivata kaunista sieluasi ajattelemalla menneitä aikoja, — jatkoi kreivi; — oletko ennen tanssinut ruusuilla, jumalallinen Jolantani!… Kaikessa sinä olet ihailtava, mutta eräässä suhteessa en ole koskaan voinut ymmärtää sinua… Kuinka saattoi olla mahdollista, että nainen, jolla on sellaiset ominaisuudet kuin sinulla, voi pysyä monet vuodet sellaisissa oloissa kuin sinä olet ollut?… Oikein sydäntäni kouristaa, kun ajattelen, mitä sinun onkaan täytynyt kärsiä eläessäsi yhdessä sen seikkailijan kanssa… Se oli kurjaa elämää, rakas Jolantani!
»Valtiollisten mielistelijäin» ominaisuuksiin kuuluu myös että yhtä liehittelevinä ja matelevina kuin he esiintyvät koettaessaan voittaa naisen suosion, yhtä röyhkeästi ja loukkaavasti käyttäytyvät he sen jälkeen kun luulevat olevansa varmat valloituksestaan.
— Niin, kurjaa elämää se oli, — jatkoi kreivi, — mahdotontahan sen oli loppua hyvin… Ja niin kävikin, kuten olin arvannut… Kiitä sen vuoksi Jumalaa, kaunokaiseni, että se nyt on ohi… Moni kaunis silmä tulee suuresti kadehtimaan sinun uutta saavutustasi.
Oli onni, tai paremmin sanoen onnettomuus, ettei leposohvalla loikoileva ylpeä voittaja tällä hetkellä nähnyt värivaihdosta Annan kasvoilla, sillä kreivin puhellessa sattui tämä seisomaan häneen selin. Mutta olisi kreivin kuitenkin pitänyt kuulla hänen hampaittensa hirvittävä, onnettomuutta ennustava narske.
Seinäkello alkoi surista, ja samassa se löi.
— Puoli kahdeksan … vihdoinkin! Vihdoinkin! — huusi Anna ja kääntyi.
Hänen silmissään oli nyt tavallista voimakkaampi loisto.
Niin säihkynevät naarastiikerin silmät, kun uhrin viimeinen hetki on koittanut.
— Puoli kahdeksan, — toisti kreivi; — no, mitä nyt sitten?… Ahaa, minä ymmärrän … sinä ajattelet illallista… Se on hiukan liian aikaista, rakastettuni… Mutta mitä aikaisemmin, sitä parempi… Istuudu vierelleni, Jolanta!… Samppanja!… Olethan kokonaan unohtanut sen mainion samppanjan, jonka sinulle lähetin … minäkin olin sen unohtaa … mutta kaikenhan unohtaa ollessaan sinun luonasi… Tuo samppanjaa, samppanjaa!… Sinun tulee suuteloillasi siunata minulle rypäleen mehu…
»Juo! Haihtuvi voima kuohuvain helmien: juo! Kiiruhda! Suloista, suurta sulle ei sitä enää kuolema suo. Hullut luo huomion vaahtoilulle, vettä, vain vettä se huulille tuo.«
Tuskin oli kreivi Lejonborg ehtinyt lausua tämän tunnetun säkeistön viimeiset sanat, kun ulkoa kuului äänekästä hälinää.
— Mitä se on? — huusi kreivi; — keitä juoksee tuolla ulkona?
Mustalaisnainen vaikeni ja suuntasi katseensa oveen.
Se avattiin äkkiä, ja Stiina-muori syöksyi sisään.
Eukon kurttuiset kasvot olivat keltaisenkalpeat, ja koko hänen ruumiinsa tärisi.
— Mitä Jumalan nimessä on tapahtunut? — kysyi emäntä, kasvoistaan päättäen hämmästyneenä.
— Niin, mikä siellä on? — kysyi kreivikin; — onko tuli irti? Missä palaa?
— Salin ovelle kolkutetaan, — sammalsi muori, pelästyksestä suunniltaan.
— Kuka kolkuttaa? — kysyi Anna.
— Etkö osaa puhua, akka? — huusi kreivi; — mistä on kysymys?
— Poliiseja! Poliiseja! Taivaan Jumala, mitä nyt tapahtuukaan? — valitti muori.
— Poliiseja! — toisti Anna.
— Poliiseja! — huudahti kreivi säikähtyneenä, sillä hän muisti, missä tekemisissä hän edellisenä päivänä oli ollut mainittujen viranomaisten kanssa.
— Mitä poliiseilla on täällä tekemistä? — kysyi Anna, joka myöskin näytti levottomalta.
— He uhkaavat särkeä salin oven, ellei sitä aukaista hyvällä,— selitti Stiina-muori; — mutta minä juoksin ensin kysymään neidiltä, mitä on tehtävä… Kuulkaa, kuulkaa!… Nyt ne jo särkevät ovea!
Ulkoa kuului rajua kolkutusta.
— Avaa heille, — käski emäntä; — ei liene kysymyksessä mitään niin vaarallista kuin miltä kuulostaa.
Stiina-muori kiiruhti täyttämään emäntänsä määräystä.
— Odota, nainen! — huusi kreivi, tarttuen kiinni eukkoon; — eihän heillä liene aikomus tunkeutua tänne sisään!… Mitä poliisit tahtovat täältä?
— Päästäkää minut, herra kreivi! — ähkyi muori; — ei sovi antaa heidän odottaa … eivät asiat ole nyt tolallaan.
— Mutta jos he tahtovat tulla tänne sisälle saakka? kysyi Anna entistä hätääntyneempänä.
— Mahdotonta, — vastasi kreivi; — miksi he tulisivat tänne?
— Eivät he suinkaan epäile, että minulla on luonani varastettua tavaraa, — huomautti Anna; — sen luulon minä kyllä heistä pian häivytän.
— Mutta minne minä menen? — puhisi kreivi; — ei käy päinsä, että he näkevät minut täällä … en voi näyttäytyä kenellekään tällaisessa paikassa… Kunpa pääsisin ulos akkunasta…
— Se on mahdotonta, — virkkoi emäntä, kiiruhtaen akkunan luo tirkistämään verhon raosta alas kadulle.
— On mahdotonta! On mahdotonta! Niinkö sinä sanoit? — huusi Lejonborg kauhuissaan.
— Talon ulkopuolella on vartijoita, — lausui emäntä, joka nyt näytti kovin säikähtyneeltä.
— Vartijoitako, sanot!… Mitä he tahtovat?… Kirottu tapaus!… Kuka peijakas on tämän näytelmän aikaansaanut?
— Kuka sen tietää… Mutta niin nyt kaikessa tapauksessa on… Sinun on mahdoton päästä ulos akkunan kautta.
— Kunpa sitten edes voisin piiloutua tänne jonnekin! — ähisi kreivi; — piiloita minut niin, ettei kukaan minua huomaa!… Mikä helvetillinen tapaus!
— Ovi menee säpäleiksi! — huusi Stiina-muori ja kiiruhti ulos.
Hänen sijaansa syöksyi sisään pikku Julia, joka pakeni äitinsä turviin.
— Minä tiedän neuvon! — huusi Anna, ikäänkuin hän olisi saanut äkillisen päähänpiston; — minä kätken sinut varmaan paikkaan, rakas ystäväni!
— Minne?… Minne? Minne?… Jumalan tähden, älä viivyttele… He tulevat!
Mustalaisnainen riensi erääseen kammion nurkkaan, ottaen sieltä esiin kullatuilla messinkipuitteilla varustetun paksulasisen lyhdyn. Hän sytytti sen sisässä olevan kynttilän, ojentaen sitten lyhdyn kreiville.
— Tämän huoneen alla on pieni kellari, — virkkoi Anna; — säilytämme siellä ruokatavaramme ja viinimme… Ota lyhty, niin minä lasken sinut sinne… Kukaan ei etsi sinua sieltä.
— Jumala siunatkoon sinua siitä ajatuksesta! — huudahti kreivi ja tarttui lyhtyyn.
Anna meni toiselle puolen huonetta, avaten seinässä olevan pienen tapettioven, jonka olemassaoloa kreivi ei ollut ennen huomannut, vaikkakin oli useat kerrat käynyt tässä kammiossa.
— Tuolla näet portaat, — sanoi Anna; — laskeudu varovasti niitä alas, niin olet turvassa… Mutta varo lyömästä rikki minun uutta, kaunista lyhtyäni.
— Hiton epämiellyttävää!… Miten kylmäkin täällä on! — mutisi kreiviLejonborg.
— Kiiruhda! — kehoitti Anna; — minä kuulen jo heidän askeleensa etuhuoneessa.
— Eivät he suinkaan viivy kauan… Minun on täällä vaikea hengittää…Saakeli!…
— Kiiruhda! Kiiruhda!
Kiroillen ja ähkyen asetti kreivi jalkansa ensimmäiselle portaalle, alkaen laskeutua alas.
Mustalaisnainen sulki salaoven hänen jälkeensä ja istuutui sitten levollisena sohvalle, tarttuen erääseen pitsityöhön, jota alkoi nyplätä.
Mutta hieno neula ei liikkunutkaan, eivätkä Annan silmät katselleet tuota hienoa kutomusta.
Suonet hänen kauniilla otsallaan paisuivat korkeiksi ja tummiksi, ja valkoiset helmirivit välkkyivät hänen puoliavonaisten huuliensa välistä kyykäärmeen hampaiden tavoin.
Sitten kun kreivi Karl Gustaf Lejonborg oli onnellisesti astunut alas nuo kapeat ja kosteat portaat, huomasi hän lyhty kädessä seisovansa paljaalla, hieman vetisellä maalla, joka oli vähemmän sovelias hänen hienoille, käännetyille nahkajalkineilleen.
Kaunis lyhty oli sellainen, että se valaisi ainoastaan alaspäin, joten kreivi ei ollenkaan nähnyt kattoa eikä seiniä.
Hän pysähtyi viimeiselle askelmalle, aikoen olla enempää syventymättä tähän uuteen ja pimeään maailmaan, jonne hänet oli sysätty niin nopeasti, mutta ei lainkaan hauskasti.
Kellari oli niin matala, että kreivin päälaki kosketti kattoa, vaikka hän koetti seisoa niin koukussa polvin kuin mahdollista.
Hän pakoitti itsensä tyytymään tilanteeseen ja istuutui portaalle.
Hän kuuli useiden henkilöitten ääniä, mutta ei voinut eroittaa, mitä puhuttiin.
Pian kääntyi hänen huomionsa muuhun, paljon epämiellyttävämpään seikkaan.
Useat ihmiset ovat, niinkuin sanotaan, pimeänpelkoja, joko siksi, että he uskovat kummituksiin tai pelkäävät levottoman omantunnon merkillisiä kuvia. Kreivi Lejonborg ei uskonut kummituksiin, eikä hänen omatuntonsakaan kärsinyt mistään erityisestä pahastateosta; mutta hän pelkäsi rottia, ja kuten tiedetään, ilakoivat rotat juuri pääasiallisesti pimeässä.
Eipä ole senvuoksi ihmeteltävää, että kreivi säikähti, kun muuan tuollainen pimeänlapsi luikahti hänen jalkojensa välitse, luultavasti lyhdyn valosta säikähtyneenä.
Samalla kertaa hän oli kuulevinaan useita vinkuvia ääniä kellarin muilta puolilta, joiden laajuutta hän ei vielä tuntenut.
Kreivi tiesi hyvin, että rotat ennen kaikkea pitivät ruokatavaroista, mutta hän muisti myös lukeneensa, että ne joskus kävivät elävien ihmistenkin kimppuun, erittäinkin n. s. valtiovankien, joita etupäässä säilytettiin maanalaisissa vankiloissa. Kertomukset siitä olivat aina häntä suuresti huvittaneet, sillä henkilöitä, jotka uskaltavat sekaantua ruhtinaitten asioihin tai käyvät jalosukuisten hallitusmiesten erioikeuksien kimppuun, ei hänen mielestään koskaan voitu tarpeeksi kurittaa.
Mutta nyt, kun hän itse oli joutunut melkein samanlaiseen asemaan, hän alkoi vakavasti ajatella, kykenivätköhän nuo mainitut raatelijaeläimet eroittamaan oikeauskoisen aatelismiehen ihmisten huonoimmista. Hänen miettimisensä tulos ei mitenkään ollut tyydyttävä.
— Mikä aasi olinkin! — ajatteli hän, — kun annoin sulkea itseni tällaiseen luolaan!… Mitä olisi tehnyt, vaikka olisinkin jäänyt ylös!… Halventaako se korkeasukuisen aatelismiehen mainetta, vaikka hänet tavataankin nuoren, kauniin naisen vieressä?… Ei ollenkaan … päinvastoin on se jotain sellaista, mitä hyvän käytöstavan säännöt eivät tosin suorastaan säädä, mutta eivät ainakaan millään tavoin tuomitsekaan… Jospa lähtisinkin jälleen ylös… Mutta pelkäänpä näyttävän merkilliseltä, että minä ensin olen kömpinyt piiloon … niin, hullunkuriselta se näyttäisi … naurettavalta … ja minä en saata tehdä itseäni naurunalaiseksi… Olisipa se soma historia seurapiirien kuulla: kreivi Lejonborg on maannut lymyillen rojukuopassa tahi kellarissa tahi miksikä tätä voi sanoa… Minun täytyy siis jäädä tänne vähäksi aikaa… Hitto, kun minua viluttaa!… Olisipa ylläni edes päällysvaippani … minä kylmetytän itseni… Saakelin rotat!… Siunatkoon, mikä tuolla on?… Mitä minä näen tuolla etäämpänä?
Asia oli siten, että kreivi, joka oli kohottanut lyhtyä, oli sen valossa huomannut jotain kiiltävää kellarin perällä.
— Jokin välkähti tuolla, — jatkoi hän ajatuksissaan; mikähän mahtaa kiiltää täällä pimeässä?… Oh, varmaankin käärme!… Hyvä Jumala!
Kauhukseen kreivi muisti, että sisiliskoilla ja käärmeillä oli tapana pitää asuntoaan tällaisissa loukoissa.
Hänen pelkonsa oli tavaton hänen siinä istuessaan portaalla, kykenemättä liikkumaan vähääkään.
— Mutta, — tuumi hän hetkisen tuskallisen hiljaisuuden perästä, — jos se on käärme, miksi se pysyy noin liikkumattomana yhdellä paikalla?
Kreivi kohotti jälleen lyhtyä ja tuijotti eteensä.
— Ei käärme kiillä tuolla tavalla … sehän on kuin jonkunlainen hopeinen kaula!… Jaa, kas nyt minä tiedän. Nehän ovat minun sampanjapulloni, jotka mainio emäntäni on sinne asettanut riviin… Ja minä tässä turhanpäiten säikähtelen… Kuinka ikävä onkaan, että minulla on niin vilkas mielikuvitus! Eipä olisi hullumpaa tehdä lähempää tuttavuutta noiden ukkojen kanssa… Niin kunniallisessa seurassa voi viihtyä missä tahansa… Suloinen emäntäni suo minulle varmaan anteeksi, jos minä häneltä kysymättä lyön kaulan poikki yhdeltä omia pullojani.
Kreivi tunsi jälleen olevansa paremmalla mielellä — sekin todistus viinin jumalallisesta vaikutuksesta.
Hän laskeutui alas epämukavalta portaalta ja alkoi, pitäen lyhtyä koholla, varovaisesti astua, tahi oikeammin sanoen ryömiä kiiltäviä esineitä kohti, sillä, kuten jo olemme maininneet, oli mahdotonta seisoa suorana tuossa kurjassa kellarissa.
Tämä vaivaloinen ja sanan laajimmassa merkityksessä — kun ottaa huomioon hänen korkeasti vapaasukuiset koipensa ja selkänsä — nöyryyttävä vaellus läheni kaikeksi onneksi pian loppuaan, mikä ei kuitenkaan ollut niin lohdullinen kuin kreivi oli kuvitellut.
Välkkyvät samppanjapullot muuttuivat hänen silmissään sapeliksi, joka oli seinän vieressä maassa.
— Sapeli! — mutisi kreivi nolona ja suuttuneena. — Sapeli!… Miten se on tänne joutunut?… Mitä sillä on täällä tekemistä?… Tämäpä merkillistä!
Kreivi valaisi seinää korkeammalle.
Uusi hämmästys.
Kreivi nimittäin huomasi pyssyn piipun, toisenkin, vieläpä kolmannenkin, perineen, lukkoineen.
— Aseita! Oikeita kiväärejä! — jatkoi kreivi; — tämä menee yli minun ymmärrykseni … sapeleita ja pyssyjä näin lähellä Jolantan makuuhuonetta!… Kuka kuolevainen voi tämän ymmärtää?…
Siinä oli kreivi kieltämättä oikeassa. Sapeleita ja pyssyjä aivan rakkauden temppelin vieressä, se oli totta tosiaan kerrassaan ihmeteltävää ja käsittämätöntä!
Kreivi Lejonborg tutki seiniä edelleen, ja kaikkialla hän näki jos jonkinlaisia aseita. Kellari oli todellinen, hyvin varustettu asekammio.
— Olenko minä joutunut ryövärien luolaan? — huudahti hän lopuksi ja oli tästä ajatuksesta pelästyneenä vähällä lyyhistyä maahan.
Samassa hän sattui koskettamaan erästä laatikkoa, joka oli hänen vieressään kellarin nurkassa. Hänen sysäyksestään putosi sen kansi maahan, ja kreivi valaisi lyhdyllään laatikkoa nähdäkseen, mitä se sisälsi.
Se näytti olevan täynnä pieniä paperirullia. Kreivi otti yhden sellaisen käteensä ja alkoi lyhdyn valossa sitä tarkastella.
Äkkiä päästi hän rullan kädestään ja hoippui seinää kohti, jonka nojaan hän jäi seisomaan kuin kivettyneenä.
Hän oli nimittäin pitänyt kädessään kovaksi ladattua patruunaa. Koko laatikko oli täynnä luodilla panostettuja patruunia! Todellakin, kaikki tämä oli sopusoinnussa seinällä riippuvien sotilaskiväärien kanssa!
— Voi minua! Minä olen joutunut murhaajien käsiin! — vaikeroi onneton.
Paljon, mikä tähän saakka oli ollut käsittämätöntä, selveni nyt hänelle. Ne paholaiset, jotka hän astuessaan sisään etuhuoneeseen oli nähnyt pienen tytön ja kissan hahmoissa leikkivän lattiamatolla, palasivat nyt elävästi hänen silmiinsä. Emännän useissa tilaisuuksissa osoittama merkillinen käytös häntä kohtaan kehittyi nyt hänen mielikuvituksessaan mitä kauheimmaksi juoneksi, johon tuli vielä lisäksi hänen alinomaiset vilkumisensa seinäkelloon tänä iltana, mikä seikka todisti osaksi onnettomuutta ennustavaa levottomuutta mustalaisnaisen sielussa sekä osaksi sitä, että hän odotteli jotakuta tai joitakuita, varmaankin rikostovereitaan. Poliisin tunkeutuminen hänen asuntoonsa, palvelijattaren säikähdys sen johdosta, kaikki se antoi tukea sille luulolle, ettei viettelevän ihana Jolanta ollut muuta kuin ryöväri naishahmossa, joka oli kokonaisen rosvojoukon johtaja. Tämä joukkio oli varmaan monilukuinen ja harjoitti toimintaansa kaikissa Tukholman osissa.
Kreivi-raukka varmistui yhä enemmän siinä uskossa, että hänet oli houkuteltu ansaan ryövättäväksi ja murhattavaksi. Oman pelontunteensa vuoksi poliiseja kohtaan, mikä oli aiheuttanut hänen sulkemisensa tähän maakuoppaan, oli hän itse tehnyt pelastumisensa mahdottomaksi.
Löytäisivätköhän poliisit hänen salaisen piilopaikkansa? — Mahdotonta, sillä jos kuolevaisen silmä yleensä saattoi keksiä tähän luolaan johtavan salaoven, niin miksi ei sitten hän, joka oli viettänyt niin monta hetkeä tuossa kirotussa kammiossa, ollut sitä aikaisemmin huomannut? Saattaisivatko henkilöt, jotka ensi kertaa olivat mustalaisnaisen huoneessa, olla tarkkanäköisempiä kuin hän, mustalaisnaisen alituinen vieras, joka sitäpaitsi onnettoman mustasukkaisuutensa aiheutuksesta aina oli vakoillut hänen ympäristöään?
Ei, ei! Tuntemattomaksi jäisi salainen ovi kaikille muille paitsi naisrosvolle ja hänen liittolaisilleen.
Ja siinä tapauksessa, että sisään tunkeutuneet poliisit olisivat vanginneet mustalaisnaisen ja koko hänen joukkonsa, mikä olisi seurauksena?
Tietysti se, että huoneusto lukittaisiin ja hän, kreivi, jäisi suletuksi kellariin kärsimään nälkäkuoleman kauheat tuskat, joutuakseen vihdoin kaikkien tämän maanalaisen kuopan pienten ja suurten raatelijaeläinten himotuksi saaliiksi.
Niin, niin! Hän kuolisi nälkään, ja kellarin lukemattomat rotat söisivät hänet puolielävältä, sillä millä hän täällä saattaisi itseään ravita?
Luodeilla ja ruudillako?
Totta on, että luodeilla hallitsijat ja heidän ylimyksensä hankkivat itselleen elinehdot, mutta syödä niitä suorastaan — mahdotonta! —
Kukaan kuolevainen ei kykene kuvaamaan kreivi-paran tuskaa ja epätoivoa. Ja muisto kaikista rosvoromaaneista, jotka hän oli joskus lukenut, oli omiaan lisäämään hänen hirveätä mielentilaansa.
Mutta rakkaus elämään on tuskaa ja epätoivoa voimakkaampi.
Vangitun hämmentyneissä aivoissa heräsi äkkiä vahva päättäväisyys.
— Minäpä kiiruhdan takaisin niin kauan kuin vielä on aikaa, — huudahti hän; — minä riennän nyt heti ylös portaita ja kolkutuksillani oveen sekä huudoillani herätän koko talon huomion … varmasti minut kuullaan … minun avukseni riennetään ja kauheaan vankilaani johtava ovi murretaan. Pahimmassa tapauksessa minä joudun rosvojen käsiin, mutta rukouksilla, uhkauksilla ja rahoilla sekä vaitiolon lupauksella minä kyllä pelastan henkeni … ja onhan edes parempi kuolla silmänräpäyksessä murhaajan tikariniskusta kuin kitua täällä nälkäkuoleman uhrina.
Hän astui askeleen eteenpäin, mutta pysähtyi, sillä uusi ajatus valtasi hänen mielensä, ajatus, jonka johdosta esi-isät Bastholman uhkeassa perhehaudassa saattoivat ylpeillä. Rakkaus elämään tekee pelkuristakin sankarin.
— Olen ruotsalainen aatelismies, olen kreivi, virkkoi hän ylpeänä; — jo neljän vuoden vanhana minut merkittiin aliluutnantiksi Skoonen rakuunoihin, ja siinä rykmentissä minä palvelin kahdenteenkymmenenteen ikävuoteeni saakka … olen kasvanut aseitten keskellä, minä osaan niitä käytellä, olen ollut varamiehenä kahdessa kaksintaistelussa… Tämä kellari on täynnä aseita … minun tulee kiireesti varustautua… Minä taistelen, satavuotisten perinnäistapojen arvoisesti … kaksikymmentä minä kaadan ennenkuin minut voitetaan … haa! Rosvoja ei liene kymmentä enempää … vaikeuksitta minä ehdin tappaa ne kaikki, ennenkuin itse saan pienintäkään naarmua … haa! He tulevat alas asestamattomina, sillä täällähän ovat heidän aseensa …. minä tapan heidät kuin kärpäset, ennenkuin he aavistavatkaan mitään… Tulkaa, tulkaa! Kreivi Lejonborgin käsivarret ovat kuin kokonainen armeija, ja hänen rinnassaan asuu urhoollinen isäin henki.
Näin puhellessaan hän otti seinältä kaksi pistoolia.
Hän puhalsi niiden piippuihin ja tarkasti sankkireiät, jonka jälkeen hän, varmistuttuaan siitä, että ne olivat ladatut, kätki ne hännystakkinsa taskuihin. Mutta ei siinä kyllin.
Hän otti vielä seinältä toisen pyssyn toisensa jälkeen ja asetti ne lähelle itseään, että ne kaikki hädän tullen olisivat käsillä. Onneksi olivat nämäkin pyssyt panostetut.
Erinomaisen neuvokkaana asetti hän kannen jälleen laatikon päälle, ettei kiväärien laukauksista iskevä tuli sytyttäisi ampumavaroja ja räjähyttäisi ilmaan koko kellaria ja sen sankarillista puolustajaa.
Takanaan seinällä hän huomasi naulan, johon hän heti ripusti lyhdyn siten, että sen valo lankesi suoraan portaille.
Sitten tarttui hän kivääriin ja asettui alimmalle portaalle, valmiina avaamaan tulen, jos ketään ylhäältä ilmestyisi näkyviin.
Näin varustettuna hän jäi hehkuvin poskin odottamaan ratkaisevaa silmänräpäystä.
Tätä silmänräpäystä ei tarvinnutkaan kauan odottaa.
Ylhäältä kuului melua, ja portaille suuntautui valonsäde.
Samassa kuului ääni, joka ei ollut kreivi Lejonborgille suinkaan outo.
Ääni oli Anna Jolantan.
— No, menkää sitten … menkää … minä pesen käteni!
Ylimmällä portaalla näkyi nyt karkeatekoisen saappaan päälle vedetty housunlahje.
Kreivin kivääri laukasi tieten tai tietämättä.
— Jeesus! Luoti sattui minuun! huudahti muuan miesääni, jonka jälkeen kuului raskas putoaminen portaalle.
Kreivi Lejonborg, joka ei ollut luonteeltaan ollenkaan verenhimoinen, oli siis vuodattanut verta. Hänen lempeä luontonsa voitti pian ja hän alkoi koko ruumiiltaan vavista.
— Antautukaa, tai kuolette kuin koira! — kaikui kellariholvissa kauhistava bassoääni.
Kivääri putosi kreivin kädestä. Kellarin valaisivat monet tulet. Mutta kuitenkin pimeni kreivi Lejonborgin silmissä, ja hän vaipui maahan tajutonna.
Kreivi Lejonborg tuli pian jälleen tajuihinsa ja avasi silmänsä; hän huomasi makaavansa leposohvalla Annan kammiossa sekä havaitsi mustalaisnaisen osoittavan häntä kohtaan aivan erikoista huolenpitoa ja osanottoa. Tämä hieroi hänen ohimojaan hajuvedellä ja piteli hänen nenänsä alla pulloa, joka oli täynnä hyvin väkevää nestettä.
Mutta kaikista eniten elvyttivät hänen kuoleutuneita elinvoimiaan ne mitä lämpimintä hellyyttä todistavat katseet, joita tulvehti Annan silmistä, ja sanat, jotka virtasivat hänen huuliltaan. Paremmin ei äiti voi hoitaa lastaan, kuin hän sillä hetkellä hoiteli kreivi-raukkaa.
Mustalaisnaisen kallis silkkihame oli rypistynyt ja hänen pitkät, kultakampojen kytkeistä irtautuneet hiuksensa kiertyivät mitä suurimmassa epäjärjestyksessä hänen kasvojensa ja hartioittensa ympäri.
— Rakas Karl Gustaf, — puheli hän, nojautuen hänen puoleensa; — virkoa … herää, voi herää!… Taivas!
— Jolanta! Jolanta! — sammalsi kreivi huumauksissaan.
— Hän elää! Hän elää! — riemuitsi Anna; — ja kuitenkin olisi hänelle onnettomalle ollut tuhat kertaa parempi, jos hänen silmänsä olisivat sulkeutuneet ainaiseksi… Voi, hyvä Jumala!
— Mitä? — jupisi kreivi; — missä minä olen?… Olenko nähnyt unta?
— Antaisin elämäni, jos se olisi vain unta, — vastasi mustalaisnainen, painuen hänen puoleensa ja puristaen häntä lujasti rintaansa vasten, samalla nyyhkyttäen rajusti.
— Kas niin, neiti, — virkkoi muuan vieras miesääni aivan leposohvan vieressä; — rauhoittukaa nyt vähän … kreivi on jo siksi tajuissaan, että hänen täytyy voida vastata niihin kysymyksiin, jotka hänelle teen.
— Armoa! Antakaa hänelle armoa! — rukoili mustalaisnainen, painaen päänsä niin kovasti kreivin rintaa vasten, että viimemainittu oli vähällä tukehtua tästä hellyydenosoituksesta.
— Mitä … mitä … mitä tämä on? — huudahti kreivi; — minä … minä … minä menehdyn … minä…
— Armoa! Armoa! — jatkoi Anna huudahtelujaan; — jos hän onkin rikkonut, niin hän on tehnyt sen ajattelemattomuudesta … hänkö olisi sielustaan syyllinen, hän, joka on niin hyvä … ei, ei, se on mahdotonta!
Vieras, keski-ikäinen herra, jolla oli jalot, mutta ankarat kasvonpiirteet, irroitti Annan käsivarret kreivin kaulasta ja veti hänet pois leposohvan luota, huolimatta hänen rukouksistaan ja ponnistuksistaan jäädä paikalleen.
— Teidän tulee rauhoittua, naisparka, — sanoi vieras herra; — mitä hyödyttävät teidän valituksenne?… Valmistautukaa sensijaan antamaan niitä tietoja, joita teiltä vaadin, jos haluatte säästyä siltä ankaralta vastuunalaisuudelta, joka kieltämättä uhkaa omaa itseännekin… Herra kreivi, olkaa hyvä ja nouskaa!.. Rohkenen olettaa, että te minut tunnette.
Kreivi Lejonborg tuijotti kauan ja tarkkaan vierasta herraa, jonka kasvot hän arveli nähneensä ennenkin ja jonka ääni oli sama, mikä oli kaikunut hänen korviinsa alhaalla kellarissa, ennenkuin hän oli menettänyt tajuntansa.
— Nouskaa, herra kreivi! — toisti vieras; — mitä siinä tuijotatte?… Ettekö tunne minua enää? Täytyykö minun ehkä kantaa teidät pois sohvalta?
— Poliisimestari! Poliisimestari! — huusi kreivi viimein, nousten kiivaasti leposohvalta ja katsellen levottomana ympärilleen.
— No, saittehan jo suunne auki! — lausui poliisimestari, siirtyen pois sohvan luota ja istuutuen erään pienehkön pöydän viereen, jolla oli papereita ja kirjoitusneuvot.
Tällä aikaa kreivi katseli ympäri rakastajattarensa kammiota, jolloin hän havaitsi: 1) kaksi kaartilaista, jotka paljastetuin sapelein seisoivat vartijoina avoimen salaoven luona; 2) kaksi kaartilaista, samoin paljastetuin miekoin seisomassa etuhuoneeseen johtavan oven kummallakin puolen; 3) näiden lähellä tumman kookkaan olennon, jonka kreivi tunsi omaksi metsästäjäkseen, Bruno Starkiksi, sekä Anna Jolanta Brännerin, joka nojautui toilettipöytää vasten, valkoisella nenäliinalla peittäen itkettyneet, ihmeen ihanat silmänsä, ollen kalpean surun elävä kuva, ja hänen vierellään Stiina-muorin, joka lohdutteli ja rauhoitteli emäntäänsä.
Tämä näky, lukuunottamatta vielä ankaraa, peljättyä poliisimestaria, jonka lähellä sitäpaitsi seisoi kaksi jäntterää poliisipalvelijaa, oli todellakin sellainen, että se olisi säikäyttänyt rohkeampaakin miestä kuin kreivi Lejonborgia.
Kreivi tosin muisti varsin selvään, että hän äsken oli ollut suljettuna kellariin, nälkäkuolema silmiensä edessä, ja että hänet jollain ihmeellisellä tavalla oli sieltä pelastettu; mutta ympärillään olevat uhkaavat varustukset aiheuttivat hänet aavistamaan, että hän ehkä olikin hypännyt tuhasta tuleen.
Mitä mahtoi kaikki tämä merkitä? — Poliisimestari pöydän ääressä ja sotamiehet ovien luona! — Ja mitä merkitsivät lopuksi Jolantan hyväilyt, rukoukset ja kyyneleet?
Hänestä tuntui kuin hän olisi ollut sokkelossa, josta hän turhaan koetti päästä ulos, ja hän tähyili sen vuoksi kaikkea huoneessa, ihmisiä ja esineitä, ikäänkuin hän olisi kaikesta ja kaikista voinut löytää sen Ariadnen langan, jota hän niin tärkeästi olisi tarvinnut.
Sanaakaan virkkamatta hän istui leposohvalla kauan, vääntäen itseään toiselta sivulta toiselle, niinkuin tekee henkilö, jolla on paljon sydämellään, mutta jonka on vaikea saada sanaakaan huuliltaan.
— Kreivi Lejonborg, — aloitti viimein poliisimestari, saatuaan kirjoitustarpeensa järjestykseen; — valmistukaa lyhyesti, selvästi ja kiertelemättä vastaamaan niihin kysymyksiin, jotka minun on velvollisuus teille tehdä.
— Kysymyksiä minulle!… Mitä sillä tarkoitatte, herra poliisimestari? — tiedusteli kreivi kiivaasti ja puoliksi nousten leposohvalta.
— Istukaa hiljaa, herra kreivi!… Selvähän on, että teidät tavattiin tuolla alhaalla kellarissa aseiden ja kovien patruunavarastojen keskellä ja sitäpaitsi ase kädessä…
— Selvä!… Mikä on selvä! — huusi kreivi, silmät yhä suurempina.
— Sitä minun ei tarvitse selittää teille, — jatkoi poliisimestari; — se on, kuten sanoin, selvä.
— Ei piru soikoon olekaan, arvon herra! — ärähti kreivi jokseenkin kovaäänisesti.
— Kreivi Lejonborg! — lausui virkamies vielä kovemmin; — tarvitseeko minun muistuttaa teille, kuka on edessänne?… Onko tarpeellista kehoittaa teitä käyttämään sopivampaa kieltä?
— Mutta mitä minua liikuttavat teidän kysymyksenne?… Mitä yhteyttä minulla on kellarin ja kaiken sen kanssa, mitä siellä on?… Syytetäänkö minua sitten jostakin … pyydän saada sen tietää… Katson arvolleni sopimattomaksi vastata ainoaankaan kysymykseen sellaisen seuran läsnäollessa kuin nyt tässä huoneessa … ja minä pyydän saada poistua mahdollisimman pian … tämä on todellakin kummallista, herra poliisimestari!… Hyvin kummallista, täytyy minun sanoa!
Kreivi Lejonborg, jonka aatelisveri tällä hetkellä kuohahti, nousi ja näytti aikovan ilman muuta poistua.
— Älkää astuko askeltakaan! — huusi poliisimestari, — tai minun täytyy käyttää tarpeen vaatimia keinoja… Olkaa siis hiljaa siksi kuin minä annan teille luvan puhua!… Oletteko ymmärtänyt minut, herra kreivi?
— Rakas Karl Gustaf! — virkkoi nyt Anna, katsoen kreiviin kyyneleisin silmin ja ristissä käsin; — miksi tehdä pahaa pahemmaksi?… Eikö ole parasta tunnustaa kaikki?
— Mitä? — sähähti kreivi, — tunnustaa!… Mitä minun pitäisi tunnustaa?… Mutta, — mutisi hän itsekseen, — onko hän hullu, kun hän sinuttelee minua toisten kuullen?
— Ehkä kiellätte kellarin olevan täynnä aseita? kysyi poliisimestari; onko mahdollista, että todellakin niin teette?
— Onpa kyllä kellarissa aseita, — vastasi kreivi; — mutta mitä se minuun kuuluu?
— Myönnätte kai myöskin, että siellä on laatikollinen kovia patruunia.
— Tietysti minä sen myönnän … olenhan nähnyt sen omin silmin … mutta…
— Teillä oli taskuissanne kaksi pistoolia?
— Oli, pistin todellakin ne taskuihini … olen mies, jonka kanssa ei ole leikkimistä, — lisäsi kreivi urhoollisen näköisenä.
— Niissä pistooleissa on teidän kreivillinen vaakunanne.
— Minun vaakunani!
— Niin, ne siis nähtävästi kuuluvat teille, herra kreivi.
— Kuuluvat minulle, sanotte — huudahti viimemainittu.
— Niin juuri, teille… Kenen muun ne olisivat?
— Mutta minä en käsitä … tällaisestahan tulee aivan hulluksi!
— Ettehän kiellä seisoneenne pyssy kädessä, kun me saavuimme sinne alas?
— En, minulla kyllä oli pyssy kädessäni … mutta…
— Ja ette suinkaan kiellä sitäkään, että laukaisitte pyssyn vartijaa kohti, joka tuli teitä vangitsemaan? — jatkoi poliisimestari, vastenmielisyyden sävy äänessään.
— Vangitsemaan minua!… Miksikä?… Miksi hän tahtoi vangita minut?
— Että pyssy oli ladattu kovalla patruunalla, ilmenee siitä, että sotilas, jota tähtäsitte, sai luodin jalkaansa.
— Jumalan kiitos! — huudahti kreivi.
— Jumalan kiitos!… Sanotteko niin? — kysyi poliisimestari hämmästyneenä.
— Jumalan kiitos, että luoti sattui vain jalkaan jatkoi kreivi sellaisella innolla, että se oli kunniaksi hänen hyvälle sydämelleen.
— Vain jalkaan! — huomautti poliisimestari; — herra kreivi, teidän mielestänne lienee samantekevää, onko ihmisellä kaksi jalkaa vai ainoastaan yksi.
— Hän on hirveä … en enää tunne häntä samaksi ihmiseksi! — virkkoi Anna, pyyhkäisten kiharat otsaltaan, jolloin se sieluntuska, mikä siinä kuvastui, näkyi entistä selvemmin.
— Miksi ammuitte sotilasta? — kysyi tutkija.
— Miksikö häntä ammuin?… Kysyykö herra, miksi häntä ammuin?
— Kysyn, — miksi sen teitte?
— Siksi, että minä luulin olevani ryövärien luolassa, — vastasi kreivi.
— Ryövärien luolassa?
— Ryövärien luolassa! — toisti Annakin katsoen kattoon.
— Ja että luulin aiottavan minut murhata, — lisäsi Lejonborg; — eikö siis asian laita ollutkaan niin?
— Murhata teidät?
— Murhata sinut! — toisti Anna; — Karl Gustaf, kuka tahtoi sinut murhata?
— Ettei hän häpeä sinutella minua näin monen kuullen, — mutisi kreivi itsekseen.
— Kuka tahtoi teidät murhata? — kysyi poliisimestari; — ketä te pelkäsitte?
— Ketäkö?… On vaikea sanoa niin varmasti, ketä — vastasi kreivi; — mutta kun huomasin siellä alhaalla olevan aseita, niin…
— Ettekö muka tiennyt ennakolta, että kellarissa oli aseita? — tiedusteli kuulustelija.
— En, kautta kunniani, en tiennyt … kuinka sen olisin tiennyt?
— Etkö sitä tiennyt? — virkkoi rakastajatar lempeästi moittivalla äänellä; — Karl Gustaf, sanotko, ettet sitä tiennyt?
— Taasen sinä ja sinä!… Se nyt on hemmetinmoista sinuttelemista … hiton sopimatonta! — jupisi kreivi jälleen itsekseen, tehden samalla Annalle monenlaisia merkkejä, saadakseen hänet edes vähäksi aikaa jättämään kaiken niin sanoissa kuin käytöksessä ilmenevän tuttavallisuuden.
— Teidän merkinantonne ovat tarpeettomia, herra kreivi, — selitti poliisimestari, jolla oli niistä oma ajatuksensa; — tämä nainen on jo tunnustanut kaikki.
— No, se on hyvä, — lausui kreivi; — mutta siinä tapauksessa en ymmärrä, miksi herra poliisimestari vielä vaivaa minua monilla tarpeettomilla kysymyksillä… Ja koska ei aikani myönnä enää kuunnella niitä lisää, niin saan kai luvan toivottaa hyvää yötä.
Kreivi nousi jälleen lähteäkseen; mutta kun kaksi poliisipalvelijaa poliisimestarin viittauksesta lähestyi, ilmeisesti aikoen väkivallalla pidättää hänet paikallaan, hän istui jälleen, nolona ja hämmästyneenä, yhä vieläkään käsittämättä mitään.
— Te kai myönnätte, että tiesitte tässä talossa ja tämän huoneen lattian alla olevan säilössä aseita? — jatkoi virkamies kyselemistään.
— Sanoin jo äsken, etten sitä tiennyt, — kuului kreivin vastaus; — kukaan muu ei saata paremmin antaa selvitystä siihen asiaan kuin täällä asuva neiti… Siksi kysyn neidiltä, tiesinkö minä, että alhaalla kellarissa oli aseita?… Minähän en tiennyt koko kellarin olemassaolosta … sen vakuutan kunniasanallani… Pyydän siis, että armollinen neiti hyväntahtoisesti suvaitsisi sanoa sen herra poliisimestarille.
Anna Jolanta lähestyi leposohvaa ja katseli Lejonborgia puoleksi surullisesti, puoleksi vihaisesti.
— Kiellätkö sinä siis itse antaneesi viedä aseet kellariin? kysyi hän.
— Mitä pirua hän puhuu? — mutisi kreivi; — ja eikö tuo sinutteleminen nyt koskaan lopu? — lisäsi hän itsekseen hiljemmin.
— Sinä siis vielä päälliseksi väität, ettet tiennyt koko kellarin olemassaolosta! — jatkoi Anna. — Onko se todellakin mahdollista?
— Onko tuo ihminen järjiltä? — huudahti viimein hämmästynyt kreivi.
— Sinä olet tehnyt minut rikostoveriksesi ja sen kautta syössyt minut onnettomuuteen, — puhui mustalaisnainen edelleen. — Sen olisin kuitenkin voinut antaa sinulle anteeksi … mutta nyt sinä tahdot tehdä minut valehtelijaksikin … pelastaaksesi itsesi ja kasataksesi koko syyn minun, turvattoman naisen niskoille… Hyi, Lejonborg! Se on arvotonta, raukkamaista, inhoittavaa!… Tästä hetkestä saakka tulee minun halveksia teitä, herra kreivi, ja minä kiroan sen päivän, jolloin sydämeni lähestyi teitä… Niin, Karl Gustaf, se on…
Vuolaat kyyneleet tukehuttivat sanat hänen huulillaan.
Kreivi tuijotti mustalaisnaiseen mykkänä hämmästyksestä ja säikähdyksestä.
— Miksi kiirehditte piiloutumaan? — jatkoi tutkija keskeytynyttä kuulusteluaan.
— Kiirehdin piiloutumaan? — sammalsi kreivi.
— Niin, kun huomasitte, että poliisi oli jäljillänne, juoksitte te kellariin ja kätkeydyitte sinne … miksi sen teitte?
— En tahtonut kenenkään saavan tietää minun olevan täällä.
— Ettepä tietenkään, ette, sitä en epäile… Mutta herra kreivi…
— Mutta, herra poliisimestari? — huudahti Lejonborg, kadottaen kokonaan kärsivällisyytensä, jota seikkaa suinkaan ei kukaan ihmettele.
— No, minkätähden kätkeydyitte? Mitä te pelkäsitte? — kysyi jälleen poliisimestari.
— Siunatkoon, onhan ymmärrettävää, etten voinut … käsitättehän, hyvä herra, etten minä…
— Kyllä, kyllä minä käsitän, — virkkoi poliisimestari; — kreivi, te olette ihailtavan teeskentelemätön!
— Mutta minä vakuutan vielä kerran, — lisäsi Lejonborg, — etten tiennyt kellarista enkä siitä, mitä siellä oli, ennenkuin jouduin sinne.
— Olemmeko sen siis muka tienneet ainoastaan minä ja teidän palvelijanne? — kysyi mustalaisnainen.
— Palvelijani!… Kuka palvelijani? — huusi kreivi; — mitä te puhutte?
— Siis vain minä ja teidän palvelijanne tiesimme, että kellarissa oli aseita, — jatkoi Anna.
— Minun palvelijaniko?… Neiti, oletteko te hullu?… Teitä on ihan mahdoton käsittää!
— Ja loppujen lopuksi olen kai minä yksinäni teidän palvelijanne kanssa kantanut nuo aseet kellariin, teidän siitä lainkaan tietämättä? — sanoi mustalaisnainen vavisten suuttumuksesta.
— Herra poliisimestari, — huudahti Lejonborg, — tehkää loppu tällaisesta… Minua ympäröivät joko hullujenhuoneen asukkaat tai roistot… Mitä pirua te oikeastaan haastatte, nainen?
— Voi häntä onnetonta, onnetonta! — vaikeroi Anna; — hyvä Jumala, millaiselle minä olenkaan lahjoittanut rakkauteni!… Tämä menee jo liian pitkälle … sydämeni särkyy …. oh!
Samassa nainen purskahti uusiin puistattaviin nyyhkytyksiin.
— Tyyntykää, naisparka! — lohdutteli virkamies; — pysykää maltillisena!
— Tämä on pilanäytelmää! — huusi Lejonborg; — mikä on kaiken tämän tarkoituksena?
— Ei, tämä on murhenäytelmä, herra kreivi, — korjasi poliisimestari, — ja siksi se jää, huolimatta kaikista yrityksistänne antaa sille hullunkurista leimaa… Te ette näyttele huonosti viattoman osaa … vahinko vain, että teillä on niin epäkiitolliset katsojat … mutta kaikkein parhaiten te kuitenkin onnistutte kuvaamaan kataluutta ja roistomaisuutta … te käytätte rikoksentekijäin tavallisia keinoja syyn sälyttämiseksi toisten niskoille … todellakin perin ritarillista menettelyä henkilöiltä, jolla on teidän säätynne ja sivistyksenne, herra kreivi!… Teidän tulisi punastua tämän naisen edessä, hyvä herra, jos teissä yleensä on yhtään häpyä!