— Herra, — keskeytti hänet Lejonborg, nousten jälleen, — kuinka te uskallatte…
— Niin, hävetä teidän pitäisi, — jatkoi virkamies kiivastuneena; — mieluummin kuin olisi pettänyt teidät ja siten vapautunut kaikesta vastuunalaisuudesta hän tahtoi antaa laahata itsensä vankilaan … niin, vieläpä hän olisi ollut valmis kernaammin laskemaan päänsä mestauspölkylle kuin ilmaisemaan teidät… Hän ei siis pettänyt teitä, eikä hänen tarvinnutkaan sitä tehdä, sillä, nähkääs, mikään kettu ei ole niin varma omassa luolassaan, ettei sitä toinen kettu sieltä keksisi…. Senvuoksi te olette lurjus, jota ei kukaan saata sääliä ja jonka suhteen on menettely sen mukainen… Herra, tunnustakaa totuus!… Mitä aioitte tehdä niillä murha-aseilla, jotka olitte antanut kantaa kellariin, missä teidät löysimme pyssy kädessä, jolla ammuitte sotilastamme, häntä haavoittaen?… Vastatkaa, älkääkä leikkikö kanssani!… Pitäisihän teidän tietää ettei minun kanssani ole leikkimistä… Oletteko jo unohtanut eilispäivän tapahtuman?… Se oli vierre tänä päivänä tarjoamaamme olueen… Vielä kerran, mitä tarkoitusta varten olette haalinut kokoon ampuma-aseita ja kovia patruunia?
Masentuneena Lejonborg vaipui takaisin leposohvalle. Nyt hänelle oli selvinnyt, että sama myrskytuuli, joka edellisenä päivänä oli suurella vaivalla taltutettu, oli uudestaan riehahtanut ja ravisteli nyt kahta vertaa raivokkaammin mustia siipiään hänen edessään.
Näytti siltä kuin ensimmäinen ja toinen hämmennys olisivat olleet vain pikku-asioita tämän viimeisen rinnalla.
Kreivi tosin oli aina ollut liian ylhäinen voidakseen yksinkertaisesti alhaissäätyisten tapaan uskoa Jumalaan, joka johtaa maailman ja ihmisten kohtaloita; mutta nyt tällä hetkellä hän uskoi kohtaloon, kovaan kohtaloon, joka oli peräisin hornan kuilusta ja oli viemässä häntä tuhoon. Hän uskoi helvettiin. Hän oli siis astunut yhden askeleen lähemmäs uskon vuorta.
— Ettekö kuullut kysymystäni? — jylisi poliisimestarin ukkosääni; — minä kysyin, mikä oli tarkoituksenne… Eikö kysymykseni ollut selvä?… Vastatkaa, kreivi, taikka…
— Minun tarkoitukseniko?… Minun?…
— Mitä suunnittelitte tehdä kaikilla niillä ampumatarpeilla, jotka olette haalinut tänne?
— Jotka … jotka olen haalinut … mitä … mitä minä olen haalinut…?
— Te siis yhä edelleen kiellätte … teidän röyhkeydellänne ei ole rajoja.
Poliisimestari viittasi kreivin metsästäjälle, joka tähän saakka oli liikkumattomana seisonut oven pielessä, katsellen vuoroon kreiviä, vuoroon mustalaisnaista.
— Tunnette kai tämän henkilön? — kysyi virkamies, osoittaen metsästäjää.
— Tunnenko hänet?… Hänhän on minun oma metsästäjäni … mitä hän täällä tekee?
— No, viimein yksi totuudensanakin… Stark, toista isännällesi, mitä aikaisemmin olet kertonut minulle, kuten jo on merkitty pöytäkirjaan.
— Mikään ei ole helpompaa tehdä, armollinen laamanni, — vastasi Bruno; — mutta…
— Mutta?
— Mutta minä pelkään…
— Mitä sinä pelkäät?
— Hän on sentään minun isäntäni, — vastusteli Bruno neuvottomana hypistellen kolmikulmaista hattuaan ja nyppien sen vaaleanvihreitä sulkia.
— Mitä sinulla on pelättävissä? — kysyi poliisimestari; — tottele, kerro … selvään ja lyhyesti … no, anna tulla!
— Pitäisihän hänen armonsa tietää, — aloitti Bruno, — että minä kesällä hänen armonsa omasta käskystä olen öisin kuljettanut tänne ne tavarat, jotka nyt ovat tuolla alhaalla kellarissa.
— Minäkö olen käskenyt?… Olenko minä käskenyt sellaista … sanotko sinä niin, senkin lurjus?
— Eihän hänen armonsa voi sitä kieltää, — jatkoi Bruno; — milloin lähetti hänen armonsa minun tuomaan tänne pyssyn, milloin pistoolin, milloin tusinan patruunia ja Jumala ties mitä kaikkea minä tänne kannoin.
— Roisto, sinä valehtelet! — huudahti kreivi, nousten sohvalta.
— Roisto voitte olla itse! — kimmahti Bruno, joka ei saattanut sulattaa haukkumanimeä; — ehkä sekin on valetta, että kreivi lupasi minulle neljätuhatta riikintaalaria siitä, että vaikenisin… Valetta on kai maar sekin?
— Sinä pirunpenikka!! — ähisi kreivi, luoden palvelija-parkaansa sellaisen silmäyksen kuin hän olisi tahtonut hänet niellä.
— Vaiti, ihminen! — huusi poliisimestari; — te siis kieltäneenne tälle miehelle sellaisia käskyjä?
— Kiellänkö … tässähän on ilkeä juoni, on solmittu katala salaliitto! — puhisi kreivi-parka; — senhän huomaa jokainen!
— Todella on ilmennyt salaliitto, — virkkoi poliisimestari; — ja siitä kyllä saadaan selko aikanaan, huolimatta teidän röyhkeydestänne ja paatumuksestanne.
— Muuten ei kukaan voi paremmin kuin tämä neiti todistaa, että olen puhunut totta, sanoi Bruno; — neiti oli aina saapuvilla, kun minä tulin, ja hänen oma siivoojattarensa auttoi minua viemään kantamukseni kellariin. Monta kertaa neiti kysyi minulta, mihin niin paljon pyssyjä ja pistooleja tarvittaisiin, mutta sen asian suhteen minä olin yhtä viisas kuin hänkin… Mutta kyllä neiti oli aika levoton, ja toisinaan minusta näytti kuin hän olisi itkenyt.
— Tulehan esiin, eukkoseni, — virkkoi virkamies, kääntyen Stiina-muorin puoleen, joka koko ajan oli ollut niin säikähdyksissään, ettei hän tahtonut jaksaa seisoa jaloillaan, — niinhän asia on, muori hyvä?… Sinä autoit pyssyjen ja pistoolien kantamista kellariin?
— Niin, armollinen laamanni! — vastasi Stiina-muori; — kyllä minä autoin … mutta minä en tiennyt, että se oli niin vaarallista, en!
— Entä mitä kreivi antoi sinulle vaivoistasi? — kysyi poliisimestari.
— Armollinen kreivi pisti minulle tuon tuostakin käteeni upeat juomarahat, — vastasi mummo; — mutta en minä käsittänyt, että siinä oli mitään pahaa!
— Mainitsiko kreivi sinulle koskaan mitään niistä kivääreistä, joita hänen metsästäjänsä kuljetti tänne öisin?
— Sitä en saata tarkoin muistaa, — vastasi jälleen eukko; — mutta kyllä kreivi usein sanoi minulle näin: »minä tiedän, että sinä olet emäntääsi kohtaan hyvin säveä ja huomaavainen», sanoi hän, »ja että sinä myös tahdot palvella minua, ja siksi minä vastapalkkioksi pidän sinut hyvässä muistossa», sanoi hän… Mutta mitä hän sillä tarkoitti, sen Jumala tietäköön!
— No, siinä nyt kuulette itse, — lausui poliisimestari, syytetyn puoleen kääntyen.
— Niin, minä kuulen, ja minä olen kauhusta jähmettynyt! — jupisi kreivi sinertävin huulin.
— Monasti kysyin kreiviltä, — aloitti jälleen Anna, — mitä hän tekisi sellaisella määrällä aseita, sillä olihan luonnollista, että hänen puuhansa minua kummastutti.
— Ja mitä hän vastasi?
— Ensin hän selitti, että hän aikoi lähettää ne Skoonessa olevalle maatilalleen.
— Bastholmaanko.
— Niin, Bastholmaan.
— Miksi ne piti lähettää juuri Bastholmaan?
— Metsästystä varten, sillä Skoonessa oli puute metsästyskivääreistä, — vastasi Anna; — niin muistelen kreivin sanoneen.
— Samoin kertoi kreivi minullekin, — ehätti Bruno, — aivan samoin.
— Mutta, neiti, — jatkoi poliisimestari, — ettekö koskaan kysynyt häneltä, miksi hän ei säilyttänyt metsästystarpeitansa kotonaan, vaan sensijaan lähetti ne juuri teidän luoksenne, ja vieläpä salaa ja öiseen aikaan, minkä seikan heti olisi pitänyt tuntua teistä merkilliseltä.
— Minä kyllä useasti tiedustelin syytä siihen, — vastasi Anna.
— Entä mitä hän vastasi?
— Ettei hänellä ollut tilaa kotona … en muista kaikkia hänen verukkeitaan… Lopuksi heräsi minussa epäilys, etteivät asiat olleet tolallaan.
— Ja silloin?
— Minä vannotin häntä kertomaan minulle kaikki ja vapauttamaan minut siitä pelosta, jonka valtaan olin joutunut… Minä rukoilin häntä itkien ja polvillani sanomaan minulle totuuden.
— Entä kreivi?
— Kerran hän antoi minun ymmärtää, että hänellä oli jotain tärkeätä tekeillä … jotain sellaista, mistä riippui koko valtakunnan menestys.
— Niin, niin kai … mokomat herrat tarkoittavat valtakunnan hyvää aina, kun he parhaillaan ovat syöksemässä sen turmioon … se on vanha veisu.
— Minä varoitin häntä … minä rukoilin häntä, sen Jumala tietää!… Hän lupasi minulle niin paljon … lupasi jakaa minun kanssani kunniansa ja onnensa … voi, en saata kertoa kaikkea!
— Lupauksista rikkaita, köyhiä rehellisyydestä … jaa, jaa, senkin minä hyvin tunnen… Mutta ettekö voi muistaa, lausuiko kreivi koskaan keskusteluissaan teidän kansanne mitään entisestä kuninkaasta?
— En, sitä en voi muistaa.
— Entä mainitsiko hän mitään eräästä eversti Gustafssonista, joka asuuSaksassa?
— Taisi hän joskus mainita hänestä … mutta minun on vaikea sitä tarkoin muistaa.
— Kuulitteko hänen milloinkaan ilmaisevan tyytymättömyyttään nykyiseen hallitukseen … hänen majesteettiinsa kuninkaaseen tai armolliseen kruununprinssiimme?
— Ei hän koskaan lausunut heistä sanaakaan… Aivan oikein, kerran hän sentään sanoi, että kruununprinssi on ollut vain tavallinen sotamies.
— Vai niin … ja se häntä ei luonnollisestikaan miellyttänyt?
— Hän sanoi, ettei koskaan ennen ollut kukaan tavallinen, halpa sotamies ollut kuninkaana Ruotsissa.
— Hm, hm… No, oliko hänellä täällä käydessään milloinkaan ystäviä mukanaan?
— Ei, hän tuli aina yksinään.
— Se minusta ensin tuntui merkilliseltä, — ehätti Bruno, — että kreivi aina käski minun ladata kiväärit, ennenkuin minä ripustin ne tänne kellariin, sillä lähettää sellainen määrä ladattuja aseita niinkin kauas kuin Skooneen, sellaista ei tee kukaan järkevä ihminen … en ollut minäkään niin tyhmä, että olisin sitä uskonut.
— Etkö huomauttanut siitä isännällesi?
— Huomautin kyllä, armollinen laamanni … silloin hän juuri lupasikin minulle nuo neljätuhatta, että pitäisin suuni kiinni.
— Parahin kreivi, olettepa keittänyt itsellenne todellakin kirpeän sopan, — virkkoi poliisimestari; — jos voitte sen niellä, niin, kautta sieluni, teidän sisälmyksenne ovat rautaa ja terästä… No, Stark, kenen luota ja mistä sinä sait ne aseet, jotka kannoit tänne?
— Kreivi säilytti niitä ennen eräässä pienessä varastohuoneessa, joka on siellä meillä pihanpuolella … öisin hän avasi sen aina itse ja antoi minulle ne, mitä siellä säilytettiin.
— Herra kreivi, te olette suurisuuntainen salaliittolainen.
Kreivi Lejonborg, joka kuulustelun viime osan aikana oli töllistänyt milloin yhteen, milloin toiseen, saamatta suustaan sanaakaan, löi nyt nyrkillään otsaansa, ikäänkuin hän olisi tarvinnut sellaisen voimakeinon, saadakseen puhekykynsä kelvolliseen kuntoon.
Se onnistuikin.
— Loruja, valeita, pirullisuuksia! — kirkui hän, iskien molemmat nyrkkinsä pöytään, niin että poliisimestarin kirjoitustarpeet olivat pudota lattialle.
Kaksi poliisimiestä riensi hänen luokseen ja tarttui hänen kumpaankin käsivarteensa.
— Pitäkää häntä kiinni kovasti, sillä tulistuessaan hän raivokas! — varoitti kreivin metsästäjä, joka kreivin vimman kuohahtaessa oli pelästyneenä ponnahtanut paikaltaan.
— Hylkiö, minä mojautan murskaksi kirotun kallosi! — huusi isäntä.
— Karl Gustaf! — rukoili Anna, käsiään väännellen; — älä lisää onnettomuutesi määrää!
— Velho! Minä annan polttaa sinut elävältä! — selitti rakastaja.
— Ja minä annan panna teidät pihteihin, ellette pysy nahoissanne, valtionkavaltaja! — selitti puolestaan poliisipäällikkö, luoden leimuavan katseen poliisipalvelijoita vastaan turhaan ponnistelevaan vallankumousmieheen.
— Voi, miksi hän ei seurannut minun varoituksiani? — valitti kreivin rakastajatar; — jospa hän olisi kuunnellut minun rukouksiani!… Vielä eilen lähetin hänelle kirjeen, jossa pyysin, että…
— Kirjeen!… Te olette lähettänyt hänelle kirjeen! — keskeytti hänet poliisimestari.
— Hän luki sen minulle äsken, mutta liian myöhään, — huokasi Anna; — ei, ei hänellä ole sitä … en lähettänyt mitään kirjettä! — lisäsi hän samassa kiivaasti, ilmeisesti katuen edellisiä sanojaan.
— Sanoitte, että hän luki sen teille äsken… Onko hänellä se sitten mukanaan?
— Ei, ei, ei hänellä ole sitä … olen niin epätoivoissani, etten tiedä mitä puhun! — huudahti Anna tavattomasti tuskissaan.
— Tutkikaa hänen taskunsa! — käski poliisimestari alaisiaan.
Kauniilla leposohvalla syntyi uusi rynnistely. Kreivi potki ja puri ympärilleen kuin hullu. Toisen kaartilaisista täytyi auttaa poliisipalvelijoita.
— Miksi ette heti sanonut minulle, että hänellä on mukanaan jotain, mihin kannattaa kiinnittää huomiota? — kysyi poliisipäällikkö ankarana mustalaisnaiselta.
— Voi, herra laamanni! — vastasi viimemainittu, kyynelten pursuessa esiin hänen kauneista silmistään; — täytyykö minun olla apuna hänen tuhoamisessaan?… Voi häntä onnetonta, onnetonta!
— Hänpä todella on kaunis otus surkuteltavaksi, — huomautti poliisimestari — jos hän saisi määrätä, niin te nais-parka, olisitte pian päätänne lyhempi!
— Niin, hänen alhainen menettelynsä on katkaissut kaikki siteet väliltämme … ja kuitenkaan en voi olla tuntematta hellyyttä häntä kohtaan … saatan tuskin uskoa, että hän on tarkoittanut mitään niin pahaa kuin kuvittelette … pahansuovat ihmiset ovat eksyttäneet hänet sekä käyttäneet hyväksi hänen herkkäuskoisuuttaan ja yksinkertaisuuttaan, omien suunnitelmiensa toteuttamiseksi… Häntä raukkaa!… Hän saa nyt maksaa katkerasti!… Ja te, — lisäsi mustalaisnainen, kääntyen kreivin metsästäjän puoleen, — te olette pettänyt isäntänne, te olette menetellyt yhtä huonosti kuin hän, vieläpä huonommin.
— Se on minun asiani, eikä se kuulu neitiin, — huomautti Bruno töykeästi.
— Tässä on hänen lompakkonsa, — virkkoi toinen poliisipalvelijoista; — mitään muuta ei ole hänen taskuissaan.
— Hyvä. Anna se tänne!
Poliisimestari tarttui lompakkoon ja alkoi tarkastella sen sisältöä.
Lompakossa oli paitsi suurehkoa määrää rahaa muutamia kirjeitä, jotka poliisimestari levitti eteensä, silmäten niitä kutakin. Pian sattui hänen käteensä ruusunpunainen kotelo.
— Tarkoitatte varmaankin tätä, — sanoi poliisimestari näyttäen Annalle koteloa.
— Niin … en, en! — vastasi tämä, astuen kiivaasti askeleen eteenpäin, ikäänkuin hän olisi tahtonut temmata kirjeen poliisipäällikön kädestä.
— Ei niin kiirettä, pikku neiti! — virkkoi Bruno, pidättäen häntä.
— Varokaa, neiti! — torui poliisipäällikkö tuimalla äänellä; — minä saatan pian unohtaa rehellisyyden, jota te tunnustaessanne osoititte ja jolla voititte osanottoni … sen vuoksi neuvon teitä pysymään hiljaa!
Sen jälkeen hän luki kirjelmän.
Se oli sama, jonka sisällön lukija muistanee ja joka kreivistä edellisenä päivänä oli tuntunut hieman merkilliseltä, mutta poliisimestarin mielestä se kyllä oli varsin selvä ja asiaan soveltuva.
Kirkastunein kasvoin hän kätki kirjeen takaisin lompakkoon, jonka hän sitten pisti omaan taskuunsa.
— Ovatko vaunut jo saapuneet? — kysyi hän, kooten papereitaan.
— Ne pysähtyivät ulkopuolelle äsken, — vastasi eräs poliiseista.
— Hyvä! Viekää kreivi ulos ja asettakaa hänet vaunuihin … minä tulen heti perässä … päänne ovat pantissa siitä, että hän pysyy säilössä!
Poliisit tyrkkäsivät kreivin ylös leposohvalta ja alkoivat laahata häntä mukanaan.
— Minne minut viedään? — huusi vanki, silmät rajusti pyörien; — tästä saatte vastata … saatte tämän vielä kalliisti maksaa … saatte…
— Pankaa hänelle suukapula, jos hän elämöi kadulla! — komensi poliisipäällikkö. — Mars matkaan!
Vanki vietiin ulos. Hän kirkui ja huitoi ympärilleen. Hänen suunsa tukittiin ja kätensä sidottiin.
— Älkää rääkätkö häntä! Älkää häntä lyökö! — rukoili mustalaisnainen niin valittavalla äänellä, että tukit ja kivetkin olisivat siitä heltyneet.
Poliisimestari nousi, kääri kokoon asiapaperinsa ja ojensi käärön eräälle poliisille, käskien hänen pitää siitä huolta.
Sen jälkeen hän kääntyi Annan puoleen, tarkastaen häntä kauan.
— Tosin minun velvollisuuteni olisi, — virkkoi hän viimein, — vangita teidätkin, koska olette tietänyt kreivin suunnitelmista, ettekä ole ilmoittanut niistä viranomaisille, mikä olisi ollut velvollisuutenne … mutta useat seikat saattavat minut teitä armahtamaan … te olette aikananne paljon kärsinyt, nais-parka!… Ensimmäinen suhteenne ei ollut tätä myöhempää parempi…
— Voi, armollinen laamanni!
— Ja sitäpaitsi te olette äiti.
— Niin, lapseni, pikku tyttäreni! — valitti mustalaisnainen. — Mitä tulee hänestä … ja minusta?… Hän oli kuitenkin meidän molempain tuki.
— Te olette nuori, terve ja voimakas, — virkkoi poliisimestari; — teidän tulee rehellisesti ja kunniallisesti pitää huolta itsestänne ja lapsestanne … rehellisesti ja kunniallisesti, ymmärrättekö?
Mustalaisnainen loi vaieten katseensa alas.
— Te saatte nyt jäädä kotiin, ja riippuu siitä, miten auliisti ja rehellisesti esiinnytte poliisivirastossa ja tuomioistuimessa kohta alkavaa valtiopetosjuttua käsiteltäessä, voidaanko sama armo myöntää teille vastaisuudessakin… Koettakaa siis huomispäivään mennessä palauttaa mieleenne kaikki ne seikat, jotka voivat edelleen valaista tätä tärkeätä asiaa… Hyvää yötä!… Muutamia sotilaita on täällä siksi, kunnes asevarasto on siirretty pois, ja sitäpaitsi jää yksi poliisi etuhuoneeseen yön ajaksi… Hyvää yötä, ja painakaa mieleenne ne hyväätarkoittavat neuvot, jotka olen antanut!
Kuninkaallisen poliisikunnan päällikkö antoi kreivi Lejonborgin metsästäjälle merkin seurata itseään, jonka jälkeen hän lähti.
Mustalainen ja mustalaisnainen eivät ehtineet muuta kuin vaihtaa yhden ainoan katseen — mutta se katse oli syvä, synkkä ja ilkkuva, myrskyn riehauttaman, kaamean aallon kaltainen, jonka pinnalla petollinen, kimmeltävä vaahto keinuilee.
Oli seuraavan päivän aamu.
— Vangittu ase kädessä!… Sehän on vallan merkillistä, — lausui kreivi V. poliisimestarille, joka aikaisin oli saapunut hänen luokseen.
— Onko herra kreivi lukenut raportin, joka minulla oli kunnia lähettää herra kreiville?
— Olen. Saavuin kotiin linnasta vasta keskiyöllä, ja silloin huomasin sen pöydälläni… Olin väsynyt, uninen … mutta sellaiset uutiset kyllä karkoittavat uneliaisuuden.
— Luonnollisesti, herra kreivi.
— Vangittu ase kädessä! — toisti kreivi.
— Niin, herra kreivi.
— Ja kellari oli täynnä aseita?
— Kuten minulla on ollut kunnia ilmoittaa … iskuaseita, kiväärejä, kovia patruunia…
— Yksi vartijoistako haavoittunut?
— Luoti sattui miehen jalkaan, niin että hänet heti täytyi viedä sairashuoneeseen.
— Ja kaikki se on kreivi Lejonborgin työtä?
— Epäilemättä, herra kreivi.
— Kreivi Karl Gustaf Lejonborg, salaliittolainen hallitusta vastaan?
— Kaikesta seikoista päättäen ei sitä voi vähintäkään epäillä.
— Tuo narri, tuo itsessään niin yksinkertainen olento?
— Hän on ehkä vähemmän narri ja vähemmän yksinkertainen kuin luullaankaan.
— Mistä sen päätätte?
— Vaikka hänet tavattiin itse teossa, näytteli hän viattoman osaa kerrassaan mestarillisesti.
— Mestarillisesti?… Hän, hänkö?
— Niin, herra kreivi … hän koetti häikäilemättä sälyttää kaiken syyn jalkavaimonsa niskoille.
— Kuka hän on?
— Hänen nimensä on Anna Jolanta Bränner.
— Sen nimen olen kuullut ennenkin.
— Siitä olen varma… Hän oli läheisessä suhteessa siihen setelinväärentäjään, joka hirtettiin viime vuonna… Viimemainitun vankeuden aikana aiheutti tuo nainen paljon huolta kuninkaalliselle poliisille, kuten herra kreivi ehkä muistanee.
— Niin muistelen.
— Kaksi kertaa hän on ollut vangittuna sen johdosta, että hän on tehnyt itsensä syypääksi mainitun väärentäjän vapauttamiseen vankilasta.
— Sen muistan.
— Hän on harvinaisen kaunis nainen.
— Kuuluu olevan… Ja hänenkö luotaan löydettiin…?
— Niin, löydettiin sekä asevarasto että niiden hankkija, kuten raportissa on mainittu.
— Kuka johdatti teidät jäljille?
— Kreivin oma metsästäjä.
— Sekö pitkä, musta mies?
— Niin… Otin hänet toispäivänä kuulustelun alaiseksi, mikä päättyi vapaaseen ja täydelliseen tunnustukseen hänen puoleltaan, sekä kullan ja hopean lupauksiin minun puoleltani.
— Siitä ette olekaan ilmoittanut minulle, — huomautti kreivi, rypistäen otsaansa.
— En tahtonut vaivata herra kreiviä sillä tiedolla, ennenkuin olin saanut ilmiannon täydellisesti todistetuksi, — vastasi poliisimestari hieman nolostuneena, nähdessään rypyn kreivin otsalla.
— Vai niin … ja kreivi Lejonborg on siis tunnustanut?
— Ei, hän kieltää edelleen.
— Entä miten hän tahtoo puhdistautua raskauttavista asianhaaroista?
— Hän väittää, että nainen ja palvelija ovat liitossa keskenään syöstäkseen hänet turmioon.
— Millä syillä hän perustelee väitettään?
— Ei millään … ja sitäpaitsi, herra kreivi, mitä mainitut henkilöt hyötyisivät hänen kukistumisestaan?… Nainenhan on hänestä riippuvainen ja näyttää vielä kaiken lisäksi suuresti rakastavan häntä… Minulla oli suuri vaiva saada hänet kertomaan totuus. Ja mitä palvelijaan tulee, niin oli hän toisten palvelijain puheiden mukaan aina kreivin suuressa suosiossa ja nautti hänen täyttä luottamustaan.
— Oletteko kuulustellut vastakkain kreiviä, jalkavaimoa ja palvelijaa?
— Olen. Eilen kreivi puolustautui summittaisin vastaväittein, joihin sekaantui hämmennystä ja pelkoa.
— Mutta tänään?
— Hän kieltää jyrkästi kaikki, kuten minulla äsken oli kunnia ilmoittaa.
— Oletteko päässyt kenenkään kanssarikollisen jäljille?
— En vielä … mutta minä toivon pääseväni perille kaikesta.
— Missä kreivi Lejonborg nyt on?
— Kaupungintalossa.
— Kaupungintalossako, sanotte! — huudahti kreivi V. synkistyneenä.
— Niin, missä hän muualla olisi? — kysyi poliisimestari kummastuneena.
— Eikö olisi vielä nykyisin ollut tarpeeksi pitää häntä vartioituna omissa huoneissaan?
— Omissa huoneissaan!… Niinkö selvien todistusten jälkeen, herra kreivi?
— Ettekö siis huomaa mitään erikoista, herraseni?
Poliisimestari katsoi kreiviä hämmästyneenä.
— Ettekö huomaa mitään erikoista, — toisti kreivi, — huolimatta muuten niin terävästä huomiokyvystänne?
— Minä pyydän nöyrimmin lähempää suosiollista selitystä.
— Te saatte sen…. Uskotteko todellakin, että kreivi Lejonborgin päässä ovat kaikki ruuvit paikoillaan?
— Herra kreivi siis arvelee….
— Että Lejonborgia vaivaa mielenhäiriö; olen siitä varmasti vakuutettu.
— Mutta luvallanne, herra kreivi, jos jokaista lurjusta, joka kieltää rikoksensa, pidettäisiin mielipuolena ja häntä käsiteltäisiin sen mukaisesti, olisi parasta repiä alas kaikki vankilamme ja rakentaa niiden sijaan sairaaloita.
— Niin vanhan ja kunnioitetun suvun jälkeläinen kuin Lejonborg ei koskaan terveellä järjellä vehkeile kuningasta vastaan.
Poliisimestari päästi oudon äännähdyksen ja tuijotti kreiviin.
— Määräykseni on, että te heti annatte viedä kreivi Lejonborgin hänen kotiinsa ja vartioitte häntä siellä, suomatta kenenkään muun kuin minun puhutella häntä…
— Mutta, herra kreivi…
— Edelleen määrään, että kaikille niille henkilöille, jotka tavalla tai toisella ovat olleet tekemisissä tämän tapauksen kanssa tahi saaneet siitä jotain tietoa, ilmoitetaan asian oikea laita.
— Asian oikea laita…
— Toisin sanoen, ettei kukaan saa olla tietämätön kreivin mielenhäiriöstä, mikä ei pitkään aikaan ole ollut salaisuus hänen lähimmille tuttavilleen.
— Luonnollisesti, mutta…
— Mitä tahdotte sanoa?
— Minä pelkään ainakin omasta puolestani, että kreivi on ovelampi kuin olemme tähän saakka luulleetkaan, ja että hän…
— Ehkä vetää meitä nenästä? — kysyi kreivi V., hienosti hymyillen.
— Ne olivat oikeat sanat, herra kreivi.
— Ketä hän vetää nenästä?… Teitäkö vai minua?
Poliisimestari ei tiennyt, mitä hänen tuli vastata, mutta sen kyllä, mitä hänen piti ajatella.
— Huomaatte siis, hyvä herra, — lausui kreivi V. — ettei pidä järkyttää taivasta ja maata yksien sairaiden aivojen vuoksi… Eikö meillä ole tarpeeksi tekemistä niin sanottujen viisastenkin tähden, tarvitsematta tuhlata aikaa ja ajatuksia hulluille.
— Herra kreivi on kieltämättä oikeassa … mutta…
— Kuinka kauan olette hoitanut Tukholman poliisimestarin virkaa, vakinaisen viranhaltijan nauttiessa virkavapautta? — kysyi kreivi äkkiä, ikäänkuin sattumalta.
— Vuoden, herra kreivi, — vastasi virkamies, kummastellen tätä äkillistä puheenaineen vaihdosta.
— Teillä on halua ja voimia edelleenkin hoitaa teille suotua vaikeata, vastuunalaista tointa?
— Niin kauan kuin hänen majesteettinsa luottamus ja herra kreivin suosio…
— Hyvä… On odotettavissa, että vakinainen viranhaltija pian jättää erohakemuksensa.
— Todellako, herra kreivi? — huudahti virkamies kirkastunein katsein.
— Jos paikka tulee avoimeksi, onko teillä siihen vaarallisia kilpailijoita?
— Olen hyvin hämmästynyt, — sammalsi väliaikainen, — mutta … mutta kaikkihan riippuu…
— Minä ymmärrän, mitä tahdotte sanoa … voitte olla levollinen, herra poliisimestari.
Väliaikainen kumarsi kuin muhamettilainen.
— Onko myöskin nainen vangittu? kysyi kreivi.
— Ei, en katsonut sitä tarpeelliseksi, koska…
— Sitä parempi … myöskin hän ja palvelija saatettakoon vakuutetuiksi siitä, että onneton kreivi on kadottanut järkensä.
— Se on selvä, herra kreivi, — vastasi poliisimestari eloisan taipuvaisena.
— Vielä pari sanaa, herraseni … on tarpeetonta, että kukaan saa vähääkään tietää tästä meidän keskustelustamme … saattaisi levitä huhu, että poliisivallalla on tapana kysyä minulta neuvoja ja ohjeita, vaikkakaan, kuten nyt itse olette huomannut, ei niitä aina sovi halveksiakaan.
— Minä myönnän sen kaikesta sydämestäni … ilman herra kreivin apua olisin nyt kyseessäolevassa asiassa epäilemättä tehnyt itseni syypääksi mitä suurimpaan ajattelemattomuuteen ja tyhmyyteen.
— Olette liian kohtelias, korkeastikunnioitettava ystäväni!… Olen varma, että te uudistetussa tutkimuksessa olisitte tullut ehdottomasti samaan tulokseen kuin minä… Näkemiin, herra poliisimestari!
Virkamies kumarsi ja lähti.
Tuskin oli kuninkaallisen poliisin näkyvä päällikkö lähtenyt, kun näkymätön tarttui seinäkelloon ja soitti kiivaasti.
Muuan palvelija riensi sisään.
— Sinä juokset heti hovilääkäri G:n luo pyytämään, että hän olisi hyvä ja pikimiten saapuisi luokseni.
Kreivi V. heittäytyi suureen nojatuoliin.
Hänen kasvonsa olivat kalpeat, ja hänen ylähuulensa värisi. Näytti siltä kuin hän nyt vasta antaisi valtaa suuttumukselleen, jonka hän poliisimestarin läsnäollessa oli voinut pidättää.
— Minua on vedetty nenästä! — mutisi hän itsekseen; — vedetty nenästä … ja kuka sen on tehnyt?… Onko todellakin olemassa niin ovelia ihmisiä, jotka kykenevät välttämään minun syvälle tunkeutuvia katseitani?… Tuo nöyryys, tuo yksinkertaisuus, kaikki se oli vain näennäistä teeskentelyä minun pettämisekseni!… Se roisto … se konna!… Oh, miten mielelläni minä asettaisinkaan hänen päänsä teloituspölkylle!…
— Mutta, — jatkoi kreivi, nousten äkkiä tuolilta, — minä olen suositellut häntä yhteen vastuunalaisimpia virkoja maassa, ja hän olisi sen viran saanutkin, ellen olisi päättänyt siihen toista… Puolustaa vallankumouksellista, valtionkavaltajaa! Voidaan sanoa, etten minä tunne väkeäni … että minä tahdon ympäröidä valtaistuimen pettureilla… Minut ajetaan hovista ulos tai aletaan minuakin epäillä … kummassakin tapauksessa olen hukassa… Lejonborg! Lejonborg! En voi pudottaa päätäsi jalkoihisi … mutta minä toimitan sinut paikkaan, missä sinusta tulee sellainen, jollaiseksi tahdon sinun tulevan!
Nämä olivat suuren valtiomiehen murheet; mutta suuruuksilla on se onni, että he aina löytävät lohdutuksen siitä, että he ovat välttämättömiä valtakunnan ja valtaistuimen menestykselle.
Päivällisen aikaan samana päivänä me löydämme mustalaisen ja mustalaisnaisen tuossa useasti käydyssä kammiossa.
— Sanot, että hänet vietiin mielisairaalaan? — virkkoi nainen.
— Niin, hänet vietiin sinne puoli tuntia sitten, — vastasi Bruno.
— Minä arvasin sen.
— Sinä arvasit!
— Niin, hetki sitten oli poliisimestari luonani ja selitti minulle, että kreivi on mielipuoli… Hän näki paljon vaivaa, se hyvä mies!
— Ja sinä luonnollisesti uskoit sen?
— Siitä uskosta en sano mitään pahaa … mielisairaala on pahempi kuin vankila.
— Kotona tapahtui hauskasti.
— Minä olen utelias … ystäväni, kerro!
— Kun kreivi tuli kotiin Kaupungintalosta, — alkoi Bruno, — oli kreivi V. jo siellä meillä… Sillä aikaa kun me vartosimme isäntäämme, koetti kreivi V. vakuuttaa myöskin minua isäntäni mielipuolisuudesta.
— Sinullekaan ei kai ollut sitä vaikea uskotella?
— Ei, minä ajattelin samoin kuin sinäkin … mielisairaala on pahempi kuin vankila.
— No, edelleen!
Kun sitten isäntäni tuli, näytti hän todella mielipuolelta, — jatkoi mustalainen; — kreivi V. vei hänet erilleen ja puheli hänen kanssaan kahdenkesken kokonaista kaksi tuntia umpeensa.
— Kuulitko mitä he puhuivat?
— En minut ja muut käskettiin poistumaan eteiseen, ja ovet lukittiin sisältäkäsin.
— Entä sitten?
— Kahden tunnin kuluttua saapui hovilääkäri G., joka meidät oli käsketty laskea sisään.
— Hän siis pääsi?
— Luonnollisesti… G. oli kauan noiden molempien kreivien luona.
— Lääkärin piti kai tulla vakuutetuksi kreivin hulluudesta?
— Siitä hän oli selvillä jo ennen tuloaan.
— Tutkimatta sairasta?
— Niin … on tauteja, joita varten tarvitaan lääkäreitä, mutta ei sairaita, — huomautti Bruno nauraen.
— Olet oikeassa, Bruno … mutta tiedätkö, mikä on tavallisesti tällaisen sairauden loppu?
— No?
— Lopuksi saadaan hänestä potilas, mutta hänelle ei tuoda lääkäriä … ja hyvä niin, rakas Bruno!
— Kreivi V:n sitten viimein tultua ulos, — kertoi mustalainen, — näytti hän äkäiseltä ja vihaiselta kuin susi, taitettuaan hampaansa navetan seinään kuitenkaan pääsemättä sisään… Ja kun tuo korkea herra astui alas rappusia, jupisi hän itsekseen jotain, minkä ainoastaan minun kuuloni eroitti.
— Mitä hän sanoi?
— »Hän oli uppiniskaisin jukuripää, mitä koskaan olen avannut,» — niin hän suunnilleen puhui itsekseen.
— Tarkoittiko hän lääkäriä?
— Sitä en luule, sillä vähän ajan kuluttua tuli ulos hänkin ja käski meidän sulloa isäntämme liinavaatteet matkalaukkuun, koska kreivi matkustaisi.
— Danvikeniin?
— Niin, Danvikeniin.
— Ja hän matkusti?
— Hän matkusti.
— Näitkö hänen lähtönsä?
— Näin, sillä minähän autoin hänet vaunuihinkin.
— Miltä hän näytti?
— On helppo kuvitella, miltä hän näytti nähdessään minut.
— Sanoiko hän mitään?
— Hän puristi nyrkkiään ja puri hampaitaan … mikä kaikki kohdistui minuun.
— Entä sinä?
— Minä kumarsin ja vaikenin… Täytyy aina kunnioittaa isäntäänsä onnettomuudessakin.
— Minä olisin tahtonut olla siinä läsnä!
— Silloin olisit varmaan saanut osasi hänen kohteliaisuuksistaan.
— Olisi hauska tietää, mitä hän oikeastaan ajattelee meistä kahdesta.
— Mitäkö hän ajattelee?
— Niin, onko hän vielä tullut huomanneeksi, miksi hänestä ensin tuli valtionkavaltaja ja sitten hullu.
— Epäilen sitä.
— Ja miksi hän saa kiittää juuri meitä kahta noista molemmista ylennyksistään.
— Sitä hän ei tule käsittämään koskaan… Tosin hänen aivonsa ovat terveet, mutta niin syvälle ne eivät jaksa ajatella.
— Mutta kerran hän sen vielä käsittää! — huusi mustalaisnainen, nousten leposohvalta; — kerran hän tulee sen tietämään!… Ja sen sanon hänelle minä … minä itse kuiskaan hänen korvaansa sen kauhean syyn … ha ha!
Vaikka Bruno olikin paatunut rikollinen, pöyristytti häntä kuitenkinAnnan kasvojen raju ilme.
— Mutta jos hän, — virkkoi jälleen Anna, — sitä ennen todellakin kadottaa järkensä!
— Se voi olla mahdollista… Sanotaanhan yleensä, ettei kukaan ihminen ole niin viisas, että hän ei tule hulluksi jos hänet suljetaan Tukholman mielisairaalaan.
— Jollei hän koskaan tule siihen mielentilaan, että hän voi ymmärtää minua … eikä siis milloinkaan saa tietää:minkä tähden, minkä tähden!
— No, mitä merkitystä sillä on, Anna?
— Mitäkö merkitystä, Bruno!… Rangaistus on kärsimystä, mutta kärsimystä vain puoleksi niin kauan kuin rangaistava ei tiedä, miksi hän kärsii.
— Se kaikki on mahdollista, mutta…
— Ja hän, joka rankaisee, rankaisee ainoastaan puoleksi siinä tapauksessa, jos hän ei saa rangaistavalle sanoa, miksi häntä rangaistaan.
— Voipa niin olla, mutta eihän mikään ole täydellistä tässä maailmassa.
— Bruno, miten on Kronin laita?
— Hän istuu siellä missä istuu.
— Onko häntä jo kuulusteltu?
— Tietysti.
— Tiedätkö mitään siitä?
— Vähän.
— Mitä sitten?
— Hän kieltää … kieltää niin, että kunnon poliisimestari on saada halvauksen… Merkillistä, miten tähän aikaan on tullut yleiseksi kieltää, — lisäsi mustalainen, ilkeästi naurahtaen, — mutta tuomarit alkavat jo siihen tottua.
— Mitä puhutaan kaupungissa tuosta kamalasta tapahtumasta?
— Kaikki ovat yhtä mieltä siitä, että Kron on surmannut vaimonsa.
— Eikö puhuta mitään kadonneesta palvelijattaresta? — kysyi Anna hitaasti ja silmäten kummallisesti Brunoa.
— Epäillään hänen sytyttäneen talon palamaan.
— Mutta eikö aavisteta, minne hän on joutunut?
— Luullaan hänen paenneen, eikä minulla ole ollut mitään syytä koettaa sitä huhua kumota.
— Ja epäillään myöskin olleen liitossa miehen kanssa?
— Tietysti … en ole koettanut kumota sitäkään luuloa… Ja tehdäkseni asian hauskemmaksi, olen siellä ja täällä viittaillut perheen isän ja palvelustytön rakkaussuhteeseen … kaikki on niinkuin pitääkin… Yleisö on meille todellakin suuressa kiitollisuudenvelassa, että olemme toimittaneet sille puheenaihetta.
— Totisesti, ystäväni, olemmepa antaneetkin sen paljon vaivata aivojaan tapausten johdosta niin mökissä kuin palatsissa, — myönsi mustalaisnainen, ääneensä nauraen.
— Ehkä puhelemme liian kovaa, — huomautti Bruno; — eihän eukko vain liene etuhuoneessa?
Samassa hän avasi oven ja katsoi sinne.
— Ei, olen lähettänyt hänet Julian kanssa kävelemään, koska on niin kaunis ilma, — sanoi Anna.
— Ei suinkaan hän epäile mitään? — kysyi Bruno, näyttäen levottomalta ajatellessaan sitä mahdollisuutta.
— Stiina-muoriko?
— Niin.
— Ole rauhallinen … hän ei epäile mitään. Muuten eivät hänen silmänsä ennätä muualle kuin Juliaan ja kissaansa.
— Eikö hän kummastele minun taajoja käyntejäni täällä?
— Hänhän tietää, että sinä olit minun ja ylhäisen rakastajani salainen sanansaattaja, — vastasi Anna.
— Mutta ennemmin?… Minähän kävin sinun luonasi useita kertoja, ennenkuin pääsin kreivin palvelukseen.
— Hän tietää meidän olevan lapsuustovereita ja sitäpaitsi olen sanonut hänelle, että sinä juuri minun suosituksestani pääsit kreivin palvelijaksi… Ole levollinen … niin, miksi en voisi sitä sanoa … rakas Brunoni!
Mustalaisnainen ojensi arvoisalle lapsuustoverilleen kätensä.Viimemainittu peitti sen suudelmilla.
Bruno sulki hänet syliinsä. Anna antoi sen tapahtua.
— Bruno, — kuiskasi hän, leväten hänen rinnoillaan, — jos joku onnettomuus kohtaisi minua, jos minua uhkaisi vankila tai kuolema, jättäisitkö sinä silloin minut?
— Kuinka voit sellaista ajatellakaan! — huusi Bruno; — minäkö jättäisin sinut, minä, joka palvellakseni sinua olen vannonut itseni helvettiin!
— En minäkään hylkää sinua! — sanoi mustalaisnainen; — minut saa ennemmin repiä palasiksi kuin petän sinut, Bruno… Bruno, käsitätkö kuinka rajattomasti olen sinulle kiitollinen, kuinka tavattomasti minä sinua rakastan?
— Voi, miten minä olen tällä hetkellä onnellinen! — riemuitsi mustalainen; — jokaisesta sinun sanastasi minulle minä annan tikariniskun sinun vihollisellesi.
— Vannotko kuolemassakin kuuluvasi Annalle? — kuiskasi mustalaisnainen, juovuttaen hänet hengityksellään.
— Vannon, vannon, Anna!
— Etkä koskaan jätä minua…
— Sen vannon!
— Etkä petä minua…
— Vannon, etten sitä tee!
— Ennemmin kuolet, annat itseäsi kiduttaa kuin petät minut…
— Minä vannon sen!
— Vannotko isäsi ja äitisi luitten nimessä?
— Minä vannon isäni ja äitini luitten nimessä!
— Olet vannonut, Bruno… Vannottua valaa ei vielä kukaan heimomme keskuudessa ole rikkonut… Sinä olet vannonut isäsi ja äitisi luitten nimessä, ja ne seitsemän tähteä ja pöllönsilmää kaksi ovat kuulleet sinun pyhän valasi!
Mustalaisille ei ole mikään muu pyhää kuin isän ja äidin luitten nimessä vannottu vala, joka saattaa heidät uhmaamaan kuolemaa ja kidutuksiakin.
— Mene nyt, Bruno, sinä et saa enää viipyä kauemmin, — lausui Anna, irtautuen mustalaisen syleilystä; — Stiina-muori saattaa tulla kotiin millä hetkellä tahansa, ja voisi herättää hänen ja muidenkin ihmisten huomiota, jos sinä nyt viipyisit kauan luonani tuon äskeisen tapahtuman jälkeen… Mene, mene, Brunoni!
— Minä menen, koska sinä käsket, — vastasi Bruno; — mutta milloin saan palata?
— Huomenna hämärissä minä odotan sinua … silloin olet tervetullut,Bruno!
— Sano minulle, Anna … katsotko, että minä nyt olen täyttänyt lupaukseni?
— Sinä olet täyttänyt!
— Ja että minä olen suorittanut loppuun sen tehtävän, jonka sinä minulle annoit?
— Niin.
— Entäsinunlupauksesi, Anna?
— Anna pitää sen, — vastasi mustalaisnainen; — mutta mene nyt … mene … huomenillalla näemme toisemme jälleen.
Samalla hän työnsi Brunon hiljaa luotaan, siirtyen istumaan ikkunan viereen.
— Hyvästi, Bruno! — kuiskasi hän, katsoen mustalaisen jälkeen tämän poistuessa.
Senjälkeen hän sulki akkunan ja alkoi tapansa mukaan kävellä lattialla edestakaisin.
— Jos on totta, mitä eukko on kertonut, — lausui hän itsekseen, — jos … niin, totta se on … kaikki seikat viittaavat siihen … silloin minä ehkä jään ilmanensimmäistä, mutta tapaan sen sijaantoisen…Ensimmäisensuhteen on minun alettava uudelleen … alettava yksinäni… kirottua!… Mutta pääsenhän joka tapauksessatoisesta… Sattuma pettää minua yhdessä tapauksessa, mutta suosii toisessa … vaan eihän kaikki voi täyttyä samalla kertaa … kärsivällisyyttä!… Pian ovat vaa'at tasassa… Riemuitse, rakastettu varjo!
Hän palasi takaisin akkunan luo, avasi sen jälleen ja katsoi ulos kadulle.
— Hyvästi, Bruno, hyvästi! — kuiskasi hän.
Mies, jolle nämä sanat lausuttiin, oli jo kauan sitten kadonnut.
Ne olivat siis jäähyväiset ilmaan. Mutta ilma näytti niistä synkistyvän. Ainakin tuntui niin mustalaisnaisesta, koska hän äkkiä riensi pois akkunan luota.
Pelkäsikö hän ehkä, että ilma oli käsittänyt oikein hänen kuiskaamansa jäähyväiset?
»Kullatun Sarvikuonon» ravintola Blasieholmenilla oli hyvin suosittu, ei juuri sen vuoksi, että se olisi ollut muita tarjoilupaikkoja parempi, vaan pääasiallisesti sen isännän, Kristoffer Pungin, nenän vuoksi, sillä ihmiset ovat aina olleet hyvin taipuvaisia kaikkeen, mikä on merkillistä. Ravintolassa kävijät olivat parhaastaan käsityöläisiä ja laivureita sekä muita heidän vertaisiaan.
Kristoffer Pungin ravintolassa alettiin juuri sytyttää valoja, ja muutamia vieraita istui jo punaisiksi maalattujen pöytien ääressä.
Kaksi tarjoilijaa juoksenteli pöytien ja tiskin väliä, jonka viimemainitun takana istui isäntä kylmää ruokaa kukkuroillaan olevien lautasten ja kulhojen keskellä, jotka kärpästen suureksi kiusaksi olivat kansilla peitetyt.
Ovi avautui, ja Bruno Starkin kookas olento ilmestyi saliin. Hän näytti tänä iltana tavattoman iloiselta ja riemastuneelta. Livreijan hän oli vaihtanut tavalliseen pukuun.
Mutta sen sijaan synkkenivät ravintolan isännän kasvot, nenää lukuunottamatta, jonka hohtava puna uhmasi kaikkia mielenliikutuksia.
Bruno Stark oli tosin yksi »Kullatun Sarvikuonon» parhaita kävijöitä, sillä hän ei säästänyt rahoja, ja hänen nälkänsä ja janonsa menivät yli kaikkien muiden tarpeen; mutta hän oli sen ohella ilkein ivailija, joka koskaan oli asettanut Kristoffer Pungin nenän maalitaulukseen.
Mustalaisen kunnioittaessa tätä tarjoilupaikkaa läsnäolollaan, syntyi salissa aina naurua ja iloisuutta, mutta sitävastoin suuttumusta ja pahaa mieltä tiskin takana, missä oli isännän paikka.
Siksi kävi isäntä hyvin vaiteliaaksi joka kerran kuin pitkä »murjaani», joksi Pung sanoi häntä takanapäin, saapui ravintolaan, sillä silloin joutui varmasti hänen nenänsä läsnäolevien vieraiden pilkan ja naurun esineeksi.
Bruno meni suoraan tiskin luo ja ojensi kapakoitsijalle kätensä.
— Hyvää iltaa, herra kellarimestari! — tervehti hän kohteliaasti, ottaen samalla taskustaan esiin nuuskarasian; — saanko tarjota hyppysellisen nuuskaa?
— Kiitän nöyrimmästi, herra hovimestari! — vastasi kapakoitsija niin kohteliaasti kuin taisi; hänen tarkoituksenaan oli siten heti tehdä vihollisensa aseettomaksi.
Hovimestari on hienon talon ylin palvelija ja siis sangen kaunis nimitys tavalliselle metsästäjälle.
— No, eikö saa olla hyppysellinen oikeata Hamburger-Rappea? — jatkoi Bruno, pitäen tällä kertaa nuuskarasiaa aivan lähellä tuota koko kaupungissa kuulua nenää.
— Kiitän kaikkein nöyrimmästi! — lausui Pung ja otti todellakin hyppysellisen ruskeata jauhetta ojennetusta rasiasta, päästäkseen eroon vaarallisesta tarjoojasta, sillä hän ei ollut mikään nuuskan ystävä, ehkä tosin vain taloudellisista syistä, hänen ison nenänsä tyydyttämiseksi kun olisi tarvittu ainetta aika määrät.
Mutta tuskin oli kapakoitsija vienyt nuuskan tarkoitettuun paikkaan, kun hän alkoi aivastaa, — ja voi Bakkus, minkälaista aivastamista se oli!
— Terveydeksi! — huusi Bruno.
— Terveydeksi! — yhtyivät häneen muut vieraat, nauraa kikattaen.
— Sehän on — atshi.. se on pipp … atshi!… a … atshi … pippuria, herra!… atshi! athsi! — tuskaili onneton kapakoitsija.
Hänen silmänsä muuttuivat vihasta sinisen punaisiksi, hänen sopertaessaan yllämainittuja sanoja.
— Jumala auttakoon! — ilvehti iloinen »hovimestari».
— Jumala auttakoon, setä Pung! Terveydeksi vaan! — melusivat vieraat, ympäröiden tiskin.
Setä Pungin nenä alkoi kuitenkin vähitellen rauhoittua ja saada takaisin entisen arvokkaan ja kunnioitusta herättävän ulkonäkönsä.
Mutta setä Pungin veri alkoi kuohua yli äyräittensä.
Tiskillä lähellä isäntää oli karkeatekoinen sitroonanpuristaja, joka oli vielä kostea mehusta.
Kapakoitsija tarttui tähän aseeseen, joka hyvin soveltuikin viinin jumalan ylipapille, ja hyppäsi kuudentoista vuotiaan nuorukaisen notkeudella tiskin yli, rynnäten suoraan »hovimestaria» kohden.
Irvistelevät vieraat tulivat äkkiä totisiksi, sillä he muistivat, että Pung entisaikoina suuttuessaan oli raju ja voimakas kuin karhu, vaikkakin hän viimeisinä kymmenenä vuotena, jotka olivat hopeoineet hänen päälakensa, oli esiintynyt jokseenkin rauhallisesti ja kärsivällisesti.
Muutamat vieraat tahtoivat hyväätarkoittavasti pidättää raivostunutta vanhusta, mutta jotkut heistä hän työnsi kumoon, ja toiset taas vetäytyivät syrjään, peläten hänen kädessään heiluvaa sitruunanpuristajaa, joka nyt näytti vaaralliselta muillekin kuin ainoastaan pehmeille sitroonille.
Kapakoitsija muistutti todellakin sarvikuonoa rynnätessään herkulesmaista mustalaista kohden, joka nauraen, joskin katse kohdistettuna tuohon epätavalliseen aseeseen, vetäytyi taemmas.
Ukko Pung näytti tällä hetkellä kerrassaan kunnioitettavalta, ja hänen raivokas vimmansa uhkasi käydä vaaralliseksi hänen vastustajalleen, joka oli häntä paljon nuorempi.
Mutta hyödyttääkö kuusitoistavuotiaan tulisuus miestä, joka jo kuitenkin itse asiassa on kuudenkymmenen vuoden ikäinen, ja joka sitäpaitsi on lakkaamatta palvellut viininjumalaa?
Mustalainen pysähtyi keskellä salia, heittäytyi hieman syrjään, kiersi sitten käsivartensa ukon ruumiin ympäri ja laski hänet permannolle kuin lapsen.
Sen jälkeen istuutui hän kahareisin voitetun kapakoitsijan vatsan päälle ja väänsi ukon kädestä sitroonanpuristajan, jonka hän asetti ukon nenään, ikäänkuin tarkoittaen sille samaa kohtaloa kuin sitroonillekin.
Tätä kohtausta seurasivat tietysti katsojain meluavat suosionosoitukset sekä suin että käsin.
— Tarjoahan nyt kaikille punssia, pikku setäseni! — huusi Bruno; — muutoin muuttuu sedän nenä yhtä litteäksi kuin kärpäsen siipi.
— Niin, niin, kaikille punssia! — huusivat vieraat.
Ukko päästi vastaukseksi vain mölähtävän äännähdyksen.
Saada ensin pippuria nenäänsä ja sitten tulla heitetyksi lattialle kuin käsine, sekä vielä päällepäätteeksi täytymys tarjota punssia suurelle miesjoukolle, se on jo enemmän kuin voi vaatia keneltäkään kuolevaiselta, varsinkin jos tuo kuolevainen sattuu olemaan ravintoloitsija.
— No, miten on, isä Pung, puristanko nenänne litteäksi? — jatkoi mustalainen kyselemistään.
— Kurista minut mieluummin, sinä musta lurjus! — kuului vihaisen ukon vastaus.
Sillä hetkellä näytti kuin äijälle olisi ollut hänen nenänsä kalliimpi hänen koko elämäänsä tai tiesi ukkeli liian hyvin, ettei hengen vaaraa ollut olemassa.
Ympärillä seisovien naurunremahdusten kiihoittamana raaka mustalainen asettikin nyt ravintoloitsijan tavattoman suuren nenän sitroonanpuristajaan ja likisti.
— Minä tarjoan! — kirkaisi ukko äänellä, jota olisi vaikea kuvata.
— Suuri maljallinen rakuunapunssia, — saneli mustalainen, päästämättä nenää puristuksesta.
— Suuri maljallinen rakuunapunssia, — toisti Pung surkealla äänellä.
— Kokonainen kannullinen, pisaraakaan siihen vettä sekoittamatta, — jatkoi mustalainen.
— Pisaraakaan siihen vettä sekoittamatta, — toisti kapakoitsija kyyneleet silmissä.
— Ja lisävarmuudeksi minä merkitsen tämän kuninkaallisella sinetilläni, — selitti säälimätön voittaja ja tarttui vasemmalla kädellään ukon nenään läimäyttäen sen pullistunutta kärkeä oikean kätensä lattealla puolella.
Sen jälkeen hän auttoi ukon ylös ja päästi hänet.
Röhkien kuin karju ja silmäten voittajaansa sammumattomalla raivolla, hän ontui takaisin tiskinsä taakse ja istuutui tavalliselle paikalleen, antamatta tarjoilijoille käskyä punssin tarjoamiseen, vieraiden joka minuutti toistuvista huomautuksista huolimatta.
Ajan mittaan saapui yhä useampia vieraita, ja Bruno, jolla heidän joukossaan oli monta tuttavaa, siirtyi toisesta toisen luo; mutta kaikkialle seurasi häntä ravintoloitsijan raivokas katse.
Saapui tuores iltalehti, ja vieraat alkoivat sitä tavoitella, kunnes se viimein jäi erään käteen.
— Oletko kuullut tätä uutista? — kysyi onnellinen sanomalehdenlukija pöytätoveriltaan.
— Mitä sitten? — kysyi viimemainittu, maistaen totilasistaan.
— Eräs ylhäinen herra on tullut hulluksi.
— Se ei koske minua … milloin joku ylhäinen herra on ollut viisas?
Mustalainen terästi kuuloaan.
— Kuka hän oh? Kuka hän on? — huusivat useat uteliaat.
— Kuulkaa, mitä tässä seisoo! — kehoitti sanomalehdenlukija; — minä luen teille.
Hän luki seuraavaa:
»Suuresti valitettava tapaus on sattunut eräässä ylhäisimmistä ja jaloimmista aatelisperheistämme. Kreivi Karl Gustaf Lejonborg, hänen majesteettinsa kuninkaan ent. kamariherra ja suuren, Skoonessa olevan Bastholman sukukartanon omistaja, on havaittu aivoiltaan niin sairaaksi, että hänet on täytynyt viedä Danvikin hospitaaliin. Tämä onneton on saanut sellaisen päähänpiston, että hän on Ruotsin kruunun tavoittelija. Toimiakseen hyödykseen hän on pitkän ajan kuluessa ostellut joukon aseita, joita hän on säilyttänyt eräässä kellarissa ja jossa hänellä on ollut tapana oleskella öisin, manaten esiin niitä henkiä, joiden kanssa hän on aikonut toteuttaa vallankumouksen. Siinä tapauksessa, että onneton kreivi kuolee, joutuu sukukartano Skoonen husaarirykmentissä palvelevalle ratsumestari Fritz Lejonborgille, joka on heikkomieliseksi tulleen kreivin serkku.»
Useat vieraat, tietäen Starkin olevan kreivi Lejonborgin palveluksessa, käänsivät luonnollisesti katseensa häneen, ja mustalainen olikin heti valmis täydentämään sanomalehti-uutista monilla lisäyksillä, joita vieraat kuuntelivat mielenkiinnolla, samalla kertaa kun hän toi esiin sen surun ja osanoton, jota kunnon ja kiitollisen palvelijan aina tulee tuntea hyvää ja anteliasta isäntää kohtaan, kun tälle tapahtuu onnettomuus.
Mutta ihmisten mielenkiinto ei yleensä kohdistu kauan lähimmäistensä onnettomuuksiin, ei ainakaan kapakassa, jonka vuoksi nytkin keskustelu siirtyi toisiin päivän uutisiin, joiden joukossa oli myös jotakin kivalteri Kronin vaimon murhasta.
Sekin uutinen luettiin ääneen ja kuului seuraavasti:
»Vaimonsa murhasta epäiltyä ja vangittua poliisikivalteri Kronia kuulusteltiin tänään kuninkaallisessa poliisikamarissa. Kron, joka yhä edelleen jyrkästi kieltää syyllisyytensä ja osallisuutensa mainittuun kamalaan tekoon, pysyy samoin edelleen väitteessään, että palvelustyttö Katarina Link, joka oli ollut hänen palveluksessaan, mutta heti vaimon kuoleman jälkeen katosi, on tehnyt tämän rikoksen, ja siitä seikasta Kron sanoo nyt olevansa entistä varmempi, koska hän nyt muistaa muutamia vaimonsa ennen kuolemaa lausumia sanoja hänelle ja pojalleen. Kuoleva olisi nimittäin epäillyt, että piika oli hänet myrkyttänyt, vaikkakaan mies suuren surunsa vallassa ei sillä hetkellä ollut käsittänyt vaimonsa sanojen merkitystä. Kron epäilee myöskin, että samainen palvelustyttö toimeenpani murhapolton, jolloin se talo, jossa hän asui, paloi kokonaan. Sitä ennen kuitenkin varasti tyttö sen rahasumman, jonka kuoleva oli miehelleen ilmoittanut kätkeneensä alikerrassa olevan makasiinin lattiapalkin alle, mikä makasiini sisälsi vaimon erinäisille henkilöille antamien rahalainojen pantiksi jätettyjä vaatteita ja talouskapineita, sekä arvelee Kron palvelustytön kuunnelleen viereisessä huoneessa, kun vaimo oli miehelleen ja lapselleen kertonut rahasumman olemassaolosta ja sen kätköpaikasta; tämän ohella Kron aikaisemman lausuntonsa mukaisesti selitti, että hänen taskustaan löydetyn myrkkypullon oli mainittu palvelustyttö sinne hänen huomaamattaan pistänyt. Juttu lykättiin seuraavaan päivään, jolloin kuulustellaan Kronin poikaa, ja sen jälkeen kun syytetyn anomus päästä vapaalle jalalle hylättiin, passitettiin Kron takaisin vankilaan. — Mitä muuten tulee Kronin tähänastiseen elämään, on hän aina käyttäytynyt mitä parhaiten niin virantoimituksessa kuin sen ulkopuolella, ja jutussa kuullut todistajat ovat lausuneet hänen eläneen vaimonsa kanssa erinomaisessa sovussa ja yksimielisyydessä.» — —
— Isä Pung! Miten on punssin laita? — kysyi mustalainen paikaltaan.
Kapakoitsijalla ei ollut tähän mitään vastausta, mutta hänen katseensa oli kiinnitettynä mustalaiseen, jolle hän sisimmässään oli vannonut vihaa ja kostoa.
Nolompana kuin tänä iltana ei ukko Pung ollut koskaan ennen istunut pöytänsä takana, sillä ihminen on aina silloin hyvin nolo, kun hän tahtoo jollekulle kostaa eikä löydä siihen tyydyttävää keinoa.
— Kovaa on miehen istua vankilassa, jos hän on syytön, — huomautti muuan vieraista, joka tarkkaavaisesti oli kuunnellut viimeisen uutisen lukemista; — sillä se ei ole minusta ollenkaan uskomatonta, että palvelustyttö on kyllä voinut ottaa eukon hengiltä … sellaista on tapahtunut ennenkin …. emännät ja palvelijattaret ovat harvoin sovussa keskenään.
— Kovaa on myöskin noin vain silmänräpäyksessä menettää kaikki omaisuutensa, — virkkoi muuan toinen; — niin, niin, ymmärtäkää minua oikein, en tarkoita eukkoa, vaan muuta poroksi palanutta.
— Niin minustakin, — tarttui puheeseen mustalainen; — mutta saattaahan olla niinkin, että tyttö oli liitossa miehen kanssa, koska viimemainitun taskussa oli myrkkypullo.
— Oliko palvelustyttö nuori?
— Hän oli vasta kahdenkymmenen, — vastasi mustalainen.
— Oliko hän sievän puoleinen?
— Hän oli jokseenkin kaunis, — vastasi taas mustalainen hieman varomattomasti.
— Hitto! Tunsiko herra hänet!
— En … olen vain kuullut kerrottavan, — virkkoi Bruno äkisti ja kalveten.
— Mutta aika peijakas hän oli, kun hän sitten tekonsa tehtyään vielä sytytti talonkin palamaan… Jos kivalterin eukko oli vanha noita, niin noidan tavoin hänet poltettiinkin.
— Mutta sillä eroituksella, — lisäsi eräs vieras, — että tämä muija poltettiin vasta kuolemansa jälkeen, kun sitävastoin entisaikaan noidat poltettiin elävältä.
— Miten käy ruumiinavauksen, kun ruumis kärventyi tulipalossa?
— Ei haittaa … vatsa ei koskaan pala, selitti muuan rikkiviisas, — joten ei ole mitään vaaraa …. lääkärit kyllä saavat itselleen huvia.
— Mutta missähän mahtaa tuo soma tyttönen nykyisin oleilla?
— Jotkut luulevat hänen hukuttaneen itsensä… Pitäköön paholainen hyvää huolta hänen suloisesta sielustaan!
Saliin saapui nyt muutamia uusia vieraita, jotka puheenlaadustaan päättäen olivat laivureita, ja istuutuivat sanomalehdenlukijaa lähinnä olevan pöydän ääreen.
— Ei, mutta kuulkaa, hyvät herrat! — jatkoi tämä; — toissayönä on ongittu ylös muuan tyttö Norrströmin virrasta.
Bruno sävähti ja loi arkoja silmäyksiä ympärilleen.
Tämän huomasi kapakoitsija, jonka katse yhä oli kiinnitettynä mustalaiseen. Tämän kasvot karahtivat tulipunaisiksi.
— Miksi hän noin tuijottaa minuun alinomaa! — jupisi Bruno itsekseen, kääntäen katseensa poispäin.
— Oliko kala elävä vai kuollut? — kysyi sanomalehdenlukijan toveri.
— Elävä se oli, mainitaan tässä, — vastasi edellinen.
— Lempo soikoon, veli Stark, sinä kaadoit punssilasisi minun hihalleni! — huudahti muuan vieras, jonka pöydän ääreen mustalainen oli istuutunut ja jonka kanssa hän ahkerasti ryyppäsi.
— Kaadoinko? Suo anteeksi, veli! — pyysi Bruno; viinuri, uusi lasi!