— Nuottaanko vai rysään tyttö oli tarttunut? — kysäsi eräs.
— Ei, koukkuihin, näihin viiteen koukkuun, — vastasi muuan laivureista, kohottaen karkeata kättään ja liikutellen kankeasti sormiaan.
— Mitä?… Tekö hänet ongitte? — huudahtivat kaikki melkein yhteen ääneen.
— Minä, — vastasi laivuri, silmäten itsetietoisena ympärilleen.
— Kertokaa, kertokaa! — kuului kaikista pöydistä.
— Kertokaa, kertokaa! — kehoitti mustalainenkin, jonka ääni oli hiljainen, mutta haudankolea.
— Niin, minä makasin, nukuin, mutta äkkiä heräisin … ukkoseen, luulette ehkä!… Ei, jumala varjelkoon … ei minua herätä ukkonen eikä myrsky … olinpa kerran Ahvenamerellä ja…
— Ei, te olitte satamassa, — oikaisi muuan utelias.
— Vai niin, no, mutta älkää nyt kuitenkaan minua keskeyttäkö, — murahti laivuri; minä heräsin siihen, että kellot kumahtelivat kaupungin tornissa … piru olkoon palovartijana!
— Siunatkoon, silloin saisimme palaa kekäleeksi joka sorkka!
— Edelleen, edelleen, herra kippari!… Anteeksi … herra kapteeni, piti minun sanoa!
— Aivan oikein, en minä aina ole purjehtinut pelkästään saaristovesillä, — vakuutti laivuri, kouraisten tärkeän näköisenä leukaansa.
— Jatkakaa, jatkakaa!
— Minä kiirehdin ylös kajuutasta katsomaan, missä tuli oli irti … kaupungin koillispuolella leimusikin aika roihu, ja kaduilla oli vilkasta liikettä.
— Silloin paloi kivalterin talo.
— Siinä sitten parhaillaan tulipaloa töllistellessäni kuulin kimakkaa avunhuutoa, aivan kuin rotan vinkunaa, silloin kun se jo on kissan suussa.
Mustalainen tarttui kiivaasti naapurinsa lasiin ja tyhjensi sen pohjaan saakka.
— Maistuuko punssi paremmalta minun lasistani, veli Stark? — murahti naapuri, silmäten tyhjää pikariaan; — montako pisaraa jätit pohjalle?
— Ai saakeli! Minä erehdyin, — virkkoi Bruno; — viinuri, enemmän punssia!
— No, — jatkoi laivuri, — minä tietysti käänsin silmäni sinnepäin, mistä avunhuuto kuului, ja silloin näin erään esineen vierivän alas virtaa … väliin se meni veden alle, väliin taas seilasi pinnalla … ja että se oli ihminen, sen minä äkkäsin oitis.
— Sitten, sitten?
— No, minä kumarruin reelingin yli ja tartuin kiinni tuohon vaateriekaleeseen … aivan niin, ei hän paljoa muutakaan ollut kuin pelkkä vaateriekale. Sitten minä vedin hänet kannelle.
— Ja hän oli kuollut?
— Miten lienee ollut hänen laitansa aluksi, sitä en voi oikein sanoa, mutta sain minä häneen lopulta eloa, joskin minun täytyi häntä hieroskella hyvin kauan.
— Kuka hän oli?
— Vaateriekale, olen jo sanonut … hento kuin harso ja nenän alta hieno kuin mamselli.
— Mitä hän sanoi?
— Siitä en päässyt oikein selville, sillä hän houraili ja puhui jos jotakin sekamelskaa … mutta niin paljon minä ymmärsin, ettei hän omasta tahdostaan ollut joutunut virtaan, vaan oli tuon itikkavaivaisen joku lurjus sinne heittänyt … siitä lyön vaikka vetoa.
— Oletko sairas, Stark? — kysyi hänen naapurinsa; — sinä olet kasvoiltasi keltainen kuin vanha kellotaulu.
— Ryyppää pari kulausta vettä, niin pahoinvointi menee ohi, — neuvoi muuan lähelläistuja.
— Vesi ei vahingoita koskaan, — tuumasi eräs toinen — paitsi jos ken on sattumalta joutunut Norrströmin virtaan.
Mustalainen käänsi jääkylmät kasvonsa saliin päin, mutta heti kohtasivat hänen katseensa ravintoloitsijan vakoilevat silmät, jolla oli se vaikutus, että Brunon kalpeille kasvoille siinä silmänräpäyksessä nousi tulinen puna.
— Hitto, kun täällä on kuuma! — puhkui hän, kääntyen naapurinsa puoleen; — juo, veli! Älä anna lasisi odottaa!
— Kun sinä vain mainitset juomisesta, niin heti sinä paranet — virkkoi naapuri ja kilisti hänen kanssaan. — Kippis! Nyt on minun vuoroni tarjota.
— No; minne tyttö sitten joutui? — kysyi muuan kuulijoista.
— Hän makasi koko yön minun kajuutassani, — vastasi laivuri.
— Pentele sinua, laivuri!
— Huutia! — murahti viimemainittu; — näytti siltä kuin minulla olisi ollut kajuutassa tusinanverran märkiä luutia, tai kuin olisi aallokko lyönyt peräkannen yli.
— Ha ha … mutta sinä kai varoitit päästämästä aallokkoa virtaamaan takaisin veteen.
— Se raukka makasi koko yön tulisessa kuumeessa.
— Ja houraili?
— Houraili ja … puhui murhasta ja palosta ja pahasta hengestä ja äidistään … teki oikein sydämeen pahaa sen poloisen yniseminen.
— No, kun sitten valkeni aamu…
— Minä annoin viedä hänet parmaajalle, missä hän lepäsi muutamia tunteja.
— Entä sitten?
— Sieltä kuljetettiin hänet Serafimerlasarettiin.
— Ja sen jälkeen ei laivuri ole kuullut hänestä mitään?
— En.
— Kun hän pääsee jälleen jaloilleen, saapuu hän tietysti kiittämään laivuria viimeisestä.
— Hän on tervetullut … hitto soikoon, hän ei näyttänyt hullummalta … ja kunhan hän saa hieman väriä poskiinsa, niin…
— Aivan niin, — lausui muuan vieras, — ja sen päälle kippis tulevalle mitalinkantajalle.
Vieraat kohottivat lasinsa ja kilistivät reippaan laivurin kanssa.
— Veli Stark, — virkkoi hänen pöytätoverinsa, — etkö sinäkin tahdo kilistää kunnon laivurimme kanssa?
— Tietysti, tietysti, — vastasi Bruno, tarttuen kiireesti lasiinsa; — kippis, kippis, herra kapteeni!
Mutta hänen äänensä ja lasia pitelevä käsi vapisivat.
Sen jälkeen haki hänen katseensa tuota isoa nenää, joka hallitsi tiskin toisella puolen. Sekä nenä että sen yläpuolella olevat silmät näkyivät edelleen olevan kääntyneinä häneen päin.
Laivurimme, joka oli innostunut ajatellessaan mahdollisuutta saada mitalin hengenpelastuksesta, vastasi maljaan iloisin sanoin.
— On kunniakkaampaa kantaa sellaista mitalia, — lausui hän puheensa lopuksi, — kuin käydä koristettuna nauhoilla ja tähdillä, joita annetaan henkilöille, jotka eivät mitään ole tehneet.
Hilpeyden juuri ollessa korkeimmillaan avautui ovi ja »KullatunSarvikuonon» ravintolaan astui kaksi uutta vierasta.
Ne olivat kivalteri Ek sekä muuan toinen poliisipalvelija, joiden tarkastuspiiriin tämä kapakka kuului.
Kivalteri loi katseen yli salin, lähestyen sitten sitä pöytää, jonka ääressä ystävämme laivuri vallitsi ja naureli.
— Hyvää iltaa, Blom! — tervehti kivalteri puristaen laivurin kättä; — mitä kuuluu?
— Kiitos kysymästä, arvoisa veli! — vastasi laivuri; — sinähän tulet kuin kutsuttu … paina puuta … mitä sinä haluat? Ryypyn vai oluttako?
— Viinuri, tuo minulle suuri ryyppy, — oli kivalterin vastaus. — Minä muuten tuon sinulle terveisiä toissaöiseltä makuutoveriltasi.
— Soo!… Miten hän jaksaa?
— Lemmon hyvin!… No, missä se ryyppy viipyy?
— Onko hän vielä lasaretissa?
— Hän on vankil — Otanko minä nyt ryypyn ilman painiketta! — lisäsi kivalteri, kääntyen viinurin puoleen; — palanen makkaraa ja rinkilä… Kiirehdi!
— Sanoitko vankilassa? — kysyi hämmästynyt laivuri.
— Sinnepäin, veli Blom! — vastasi kivalteri Ek; — korean kalan sinä ongitkin … myrkynsekoittajan ja murhapolttajan!… No, oletko tyytyväinen?… Viinuri, olutta, … ei portteria … mutta sitä lajia göteborgilaista, jota ei valmisteta Tukholmassa.
— Myrkynsekoittaja! Murhapolttaja! — huudahti laivuri vallan hämmästyneenä.
Kaikki vieraat, mustalaista lukuunottamatta, kerääntyivät kysyvinä ja meluavina sen pöydän ympärille, jonka ääressä kivalteri illasti.
— Niin on kuten sanoin, — selitti kivalteri; — juuri hän on pysäyttänyt käynnistä Kronin muijan lörpötyskoneen ja toimeenpannut toissaöisen ilotulituksen.
— Entä Kron?… Kron?
— Päässyt pois häkistä… Minulla oli juuri äsken ilo laskea hänetulos, samoin kuin minulla oli toissapäivänä ilo sulkea hänet sisään…Oh! Portteri on sentään juomien parasta!… Kiitos portterista, isäPung!
Mustalainen kätki kasvonsa sanomalehden taa, jota hän oli lukevinaan. Mutta ei hän erittäin ahkerasti lehteä silmäillyt, ja jos hän yleensä mitään luki, hän tutki omaa sieluaan, tuota mustaa kirjaa, jonka kirjaimet olivat veripunaiset.
Väliin hän vilkaisi oveen päin katsoakseen, oliko pakotie vapaa; hän tahtoi kuitenkin jäädä kuulemaan lisää tuosta pelastetusta naisesta, voidakseen sen mukaan määritellä menettelytapansa.
— Arvasin sen etukäteen, kun Blom kertoi tuon naisen kohtalosta, — vakuutti muuan vieraista.
— Minäkin olin arvannut, että jotain yhteyttä hänellä on ollut Kronin perheen tapahtuman kanssa, — selitti eräs toinen.
Jälestäpäin on tavallisesti jokainen arvannut kaikki, ja kukin on täysin varma asiasta.
— Jumala tietää, miten käy hengenpelastusmitalin, — ilkamoi joku, irvistäen laivurille vasten naamaa.
Laivuri alkoi nyt vahvasti kiroilla, sillä hän rupesi täydellä syyllä uskomaan, etteivät viranomaiset anna mitalia myrkynsekoittajan ja murhapolttajan hengen pelastamisesta.
— Saadaanpa nähdä, milloin tyttö saapuu laivurin luo kiittämään häntä viimeisestä, — kiusoitteli muuan koiranleuka.
— Minä viskaan hänet sinne, mistä hänet onginkin, — ärjäisi siihen laivuri, iskien nyrkkinsä pöytään.
— On hyvin ikävää, kun tarvitsee katua tekoa, joka on tehty puhtaasta ihmisrakkaudesta.
— Mutta tyttö ei ole kuitenkaan yksinään toimeenpannut noita kolttosia, niin paljon minä sain häneltä puserretuksi ilmi, — kertoi kivalteri itsetietoisesti, mikä piirre yleensä on ominainen ylimielisille luonteille; — hänellä on ollut rikostoveri, se on varma.
— Kukapahan se lienee?
— Tyttö ei ole vielä tahtonut päästää kielensä kanniketta, mutta vartokaa… Roomaa ei rakennettu päivässä … minä kyllä otan selvän asiasta.
— Mahtaneeko hänen rikostoverinsa olla sama, joka sysäsi hänet veteen? — virkahti laivuri, jonka suuttumusta punssi alkoi vähitellen vaimentaa.
— Siitä olen varma, — selitti kivalteri; — toinen roisto tahtoo päästä toisesta, saadakseen pitää yksinään saaliin, jolloin hänellä ei myöskään ole mitään pelättävää… Päävahdissa vartiossa ollut kaartilainen on kertonut samana yönä kuulleensa hätähuutoa rannasta ja heti sen jälkeen nähneensä kookkaan miehen juoksevan sillalta päin torin yli Hallituskadulle… Muuta minun ei tarvitsekaan tietää.
Mustalainen ei jaksanut enää kauvemmin kuunnella keskustelua, joka koski häntä niin läheltä; hän nousi kiireesti ja meni tiskin luo maksaakseen, mitä hänelle illan kuluessa oli tarjoiltu, aikoen sitten asianhaarain vaatiessa pitää huolta turvallisuudestaan.
— Mitä olen velkaa? — kysyi hän, katsomatta kapakoitsijaa kasvoihin, sillä illan kuluessa hän oli useat kerrat huomannut tämän vaanivat silmäykset sekä tuntenut itsensä sen johdosta hyvin levottomaksi.
— Lasken heti paikalla, — vastasi ravintoloitsija; — mutta minun täytyy ensin antaa laivuri Blomille takaisin tästä setelistä … lasken heti … tulen paikalla.
Tämän sanottuaan kapakoitsija lähti tiskinsä takaa ja lähestyi laivurin pöytää.
Mustalainen jäi siihen seisomaan kaikkea muuta kuin rauhallisena, mutta kun ukko Pung hänen mielestään vaihtoi rahaa kauvemmin kuin olisi ollut tarpeellista, ja koska hänestä sitäpaitsi tuntui merkilliseltä, ettei tällä ollut kädessään rahaa mennessään vaihtamaan, heitti hän sivukatseen kyseessäolevaan pöytään.
Silloin hän näki suureksi pelästyksekseen, kuinka ravintoloitsijan tavaton nenä kokonaan peitti kivalteri Ekin pään yläosan, samalla kun hänen huulensa vilkkaasti liikkuivat poliisimiehen korvan tasalla.
Brunon säikähdys ei suinkaan vähentynyt siitäkään, että kivalterin vasen silmä vähitellen kääntyi saliin päin, kunnes se lopulta kiintyi häneen, joka seisoi tiskin vieressä.
Päällepäätteeksi mustalainen oli kuulevinaan tuolin liikkumisesta aiheutunutta kolinaa, jonka jälkeen hän selvästi havaitsi kivalterin aikovan nousta paikaltaan.
Nyt katsoi Bruno parhaaksi lähteä luikkimaan tiehensä. Mutta ollakseen herättämättä huomiota hän antoi hattunsa jäädä tiskille, ja alkoi sitten, osoittamatta kuitenkaan mitään kiirettä, hiljalleen lähestyä pelastavaa ovea.
Näin liikkuessaan, vilkaisematta oikealle tai vasemmalle, hän tunsi äkkiä itsensä pysäytetyksi, jonkun tarttuessa hänen takinhihaansa.
— No, minne nyt? Miksi pidätte kiirettä, parahin herraseni? — kuuli hän sanottavan selkänsä takana.
Se oli kivalterin ääni.
— Luulenpa herran aikovan poistua maksamatta — kuului samassa toinenkin ääni, äskeistä hieman käheämpi.
Se oli kapakoitsijan.
Sen sävy oli yhtä vähän lohduttava kuin edellisenkin.
Mustalainen tointui kuitenkin siinä määrin, että hän kääntyi päin ja koetti antaa kasvoilleen ja liikkeelleen sellaisen ilmeen, mikä parhaiten niille sopi näin kiusallisessa tilanteessa. Siinä hän onnistuikin osaksi; mutta kasvojensa kalpeutta ja silmiensä levottomia eleitä hän ei voinut niin äkkiä saada muuttumaan. Myöskin hänen hengityksensä oli kiivaampaa kuin mitä saattoi odottaa niin lyhyen matkan astumisesta kuin tiskin luota ovelle.
Selittäkäämme nyt lyhyesti, miten ravintolan isännän päähän oli pälkähtänyt kuiskata kivalterin korvaan tällaisen vaikutuksen aikaansaaneita sanoja.
Kapakoitsijan häviö, josta hänen nenänsä vieläkin oli hellä, oli täyttänyt hänen sielunsa mitä rajuimmalla vihalla, ja koko ajan istuessaan tiskin takana, kuunnellen äänekästä keskustelua salissa, hän ei ollut ajatellut muuta kuin kostoa.
Väliin hän tuumasi sekoittaa vihtrilliöljyä punssiin, jota vietiin tuolle kirotulle vieraalle, väliin taas hän aikoi tarttua tiskillä olevaan suureen, terävään juustoveitseen, hiipiä salavihkaa sen pöydän luo, jonka ääressä mustalainen istui ja yhdellä ainoalla hyvin tähdätyllä valoksella leikata palan viimemainitun nenästä, nähtävästi voidakseen saavuttaa vastauksen siihen sielutieteelliseen kysymykseen, kumpi on valitettavampi olio, sekö, jolla on nenää liian vähän, vai se, jolle sitä on siunautunut liikaa.
Mutta ajatuksen ja toiminnan väliin ilmestyi aina muuan peikko, joka herpaannutti hänen kätensä ja sai hyvän tahdon horjumaan, nimittäin vaara, johon hänen itsensä täytyi suunnitelmaansa toteuttaessaan antautua.
Niinpä hän istui hiljaa ja miettiväisenä, kuitenkin korva teritettynä kuulemaan jokaisen hänen vihollisensa lausuman sanan ja silmä huomaamaan hänen pienimmänkin liikkeensä, ja kapakoitsija oli sydämessään vakuutettu siitä, ettei maailmassa ollut sellaista onnettomuutta, jota hän ei olisi toivonut tuolle »pitkälle murjaanille».
Senvuoksi, kun hän kuuli sanomalehdestä luettavan, että muuan henkilö oli sinä päivänä viety mielisairaalaan, ei hän toivonut mitään hartaammin, kuin että »herra hovimestari» olisi ollut mainittu sairas, sillä hän tiesi, että hullut Danvikin mielisairaalassa saivat vähän ruokaa, mutta runsaasti selkäänsä, sekä että heitä kohdeltiin huonommin kuin järjettömiä luontokappaleita.
Kun hän edelleen kuuli erään henkilön olevan vankina, epäiltynä ja syytettynä vaimonsa myrkyttämisestä, ei hänellä voinut olla hartaampaa toivomusta kuin että mainittu henkilö olisi »hovimestari», hyvin tietäen, ettei sellainen rikollinen ainoastaan saisi kuolemanrangaistusta, vaan koska hän oli täydellisesti parantumaton ja turmeltunut sielu, häntä odottaisi myöskin kadotettujen ikuinen kärsimys.
Ja vielä, kun laivuri Blom kertoessaan tytöstä arveli jonkun lurjuksen sysänneen hänet Norrströmin virtaan, ei kapakoitsijan mielestä sopinut kenenkään niin hyvin kuin »pitkän murjaanin» olla tuollaisen rikoksen tekijä; lopuksi, kun kivalteri Ek varmasti vakuutti »myrkynsekoittajalla ja murhapolttajalla» olevan rikostoverin, jota sitä paitsi kuvattiin kookkaaksi mieshenkilöksi, ajatteli ravintoloitsija ehdottomasti verivihollisensa persoonaa.
Mainitut vihan pätsissä hehkuneet ajatukset ja toivomukset muodostuivat vähitellen täydelliseksi varmuudeksi jonka kypsymistä osaltaan auttoivat myöskin ne monet värivivahtelut, jotka hän vieraiden keskustelun aikana oli ollut huomaavinaan mustalaisen kasvoilla. Viha ja kostonhimo olivat tehneet muuten niin heikkonäköisestä kapakoitsijasta pöllön, joka pimeässäkin havaitsi sellaista mitä tarkkanäköisinkään ihminen ei olisi voinut huomata keskellä kirkasta päivää.
Senpä tähden ei kukaan, vaikka hänellä olisi ollut miten selvät todistukset tahansa, olisi saattanut olla varmempi asiastaan kuin »setä Pung» hiipiessään kivalterin luo ja kuiskatessaan hänelle, että kreivi Lejonborgin metsästäjä oli juuri se suuri rikollinen, jota kuninkaallinen poliisi etsiskeli.
Milloinkaan ei ollut sokeampi kana löytänyt jyvästä.
Mustalaisen kalpeat kasvot ja levottomat silmäykset hänen kääntyessään odottamattomia vastustajiaan päin ollakseen valmiina puolustautumaan, eivät jääneet huomaamatta ravintolan muiltakaan vierailta, jotka nousivat paikoiltaan ja lähestyivät oven luona seisovaa merkillistä ryhmää.
— Näyttää siltä kuin herra tahtoisi ottaa koipensa selkäänsä, ettei tärvelisi housujaan katuliassa, — alkoi kivalteri, suupielissään hymy, joka kuuluu yksinomaan poliisilaitoksen palvelushengille.
— Herra aikoi lähteä maksamatta, luulenma, — lausui kapakoitsija, yläruumis eteenpäin kumarassa ja hieroen käsiään polvilumpioihin.
— Aioinko? — sanoi Bruno; — suuri erehdys, hyvät herrat!… Olin menossa ulos vain pieneksi hetkeksi ja todisteena siitä, ettei tarkoitukseni ollut lähteä tieheni suorittamatta laskuani, on hattuni tuolla tiskillä.
Samalla osoitti hän päähinettään, joka olikin koreasti rihvelitaulun vieressä.
— Hieno hattu, kallis hattu! — huudahti kivalteri sen huomattuaan; — mutta … mutta jos on pakko valita hatun ja pään välillä, ollaan kyllä valmiita jättämään hattu kun vaan saadaan pitää pää.
— Sanokaa toki, paljonko olen velkaa! — huusi Bruno ravintoloitsijalle; — kello on jo lyönyt kahdeksan, ja minun täytyy lähteä kotiin.
— Aivan oikein, kello on lyönyt, kello on lyönyt, — vastasi viimemainittu, pienimmälläkään ilmeellä osoittamatta haluavansa noudattaa vieraansa kohtuullista pyyntöä.
— No, mitä siinä seisotte! — huudahti jälleen Bruno, joka nyt oli täydelleen entisellään; — kauanko aiotte minua pidättää? Mars tiskinne viereen!
Senjälkeen hän tarttui ukon olkapäähän ja työnsi häntä kassalle päin.
— Hiljaa, hiljaa, hieno herraseni! — varoitti kivalteri; — muistaako herra, missä me viimeksi tapasimme?
— Se ei kuulu minuun, — vastasi Bruno, kääntyen selin kivalteriin.
— Siunatkoon, eikö herra muista?… Sehän tapahtui talvilla pienessä pelihuoneessa Kimstukadun varrella, — selitti kivalteri; — minähän sinne saavuin muutamien ystävieni kanssa aivan odottamatta ja puhalsin hiiteen koko ihanuuden… Ettekö todellakaan sitä muista?
— Ei kuulu minuun sekään … en ole muuten koskaan ollut huvitettu poliiseista.
— Mutta poliisi onkin sitä enemmän huvitettu teistä… Te olitte harras peluri, herraseni, ja joko te voititte tai hävisitte, te olitte aina yhtä hyvällä tuulella.
Bruno Stark oli todellakin ollut ammattipelaaja, ennenkuin hänestä tuliAnna Jolantan sokea välikappale.
— No, setä! — lausui hän isännän puoleen kääntyen; — minulla oli ryyppy ja palanen ruokaa sekä kuusi lasia punssia… Rihveli esiin, isä Pung, niin pääsette käyttämästä aivojanne!
Samalla hän veti povitaskustaan esiin lompakon; mutta tuskin oli hän ehtinyt siihen silmätä, ennenkuin hän salaman nopeudella pisti sen takaisin taskuunsa, ottaen sieltä sen sijaan toisen.
Mutta salamannopeuskaan ei ole silmäystä nopeampi, varsinkin kun on kysymys vanhan poliisimiehen katseesta.
— Kaksi lompakkoa, kaksi lompakkoa! — huusi kivalteri; — siinäpä vasta on herra!
Mustalaisen posket lennähtivät tulipunaisiksi, ja hänen huuliltaan kuului tukahutettu kirous.
On syytä ihmetellä tämän roiston hajamielisyyttä, jos voidaan siksi sanoa hänen varomatonta välinpitämättömyyttään jälkiensä peittämisessä, mikä luonteenominaisuus on niin usein ilmaantunut hänessä tämän kertomuksen aikana, samoin kuin hänen kanssaan pidetyssä oikeustutkinnossakin, mikäli pöytäkirjoista käy selville, ja ihmettelemisen syytä on sitäkin enemmän, kun ottaa huomioon hänen polveutuneen mustalaisista, jotka kaikkina aikoina ovat olleet ovelimpia lurjuksia, kuin myöskin hänen nuoremmalla iällään kehittyneet taipumuksensa, sekä lisäksi sen kylmäverisyyden, jolla olemme nähneet hänen suorittavan mitä hirveimpiä rikoksia ja kolttosia. Tuntuu uskomattomalta, että hän ensiksikin oli vastaanottanut mustalaisnaiselta lompakon, joka niin helposti saattoi ilmaista rikoksen ja rikollisen, sekä toiseksi, että hän, tyydyttääkseen naisen äkillistä päähänpistoa, oli suostunut pitämään sitä taskussaan; ja kuitenkin asia niin oli. Mutta Bruno Stark oli tuota kauheata naista kohtaan leimuavan intohimonsa sokaisema.
Kerran kyllä putosivat suomukset hänen silmistään, mutta liian myöhään.
— Palvelija, jolla on kaksi lompakkoa! — toisti kivalteri kaksinverroin kuuluvammalla äänellä; — vannonpa, että tällaisessa tapauksessa ei isännällä ole lompakkoa ollenkaan.
— Vaikka minulla olisi taskussani tusina lompakoita — sanoi mustalainen, huonosti peittäen hämmennystään, — niin ei kenelläkään ole siihen mitään sanomista.
— Eipä olekaan, jos teillä on lompakoita kaupan, — virkkoi kivalteri; — mutta koska te olette vain palvelija ettekä kauppias, haluan minä ottaa lähemmän selvän asiasta … toivoakseni ette pane sitä pahaksenne … minä olen suora kuin muorin vastakäännetty päällysnuttu.
— Kuinka te uskallatte puhua minulle noin! — huudahti mustalainen, saaden vähitellen takaisin hävyttömän muotonsa; — kuinka uskallatte, herra?… Otan teidät kaikki todistajiksi, miten epäkohteliaasti minua on kohdeltu julkisella paikalla… Kuka te olette?… En tunne teitä!
— Ellette usko minun rehellistä naamaani, — vastasi kivalteri levollisesti, — saan luvan esittää teille tämän pikku koristuksen … varmaankaan ette näe sitä ensi kertaa … senkin asian minä tiedän.
Samalla hän veti esiin laatan, jollainen siihen aikaan oli poliisin virkamerkki. Tavallisen poliisipalvelijan laatta oli tinasta, mutta kivalterin hopeasta.
— Syytetäänkö minua jostakin? — kysyi mustalainen; — sepä olisi hauska tietää.
— Tänään on varastettu muuan lompakko, — saneli kivalteri, — ja minun täytyy saada siitä selvä … velvollisuuteni on siis tarkastaa jokainen, jolla on lompakko enemmän kuin hän tarvitsee… Näyttäkää se nyt vain minulle kiltisti, niin tulemme jälleen yhtä hyviksi ystäviksi kuin olemme olleetkin.
— No, mitä herran mielestä tässä on merkillistä? — kysyi Bruno, näyttäen kivalterille kädessään olevaa lompakkoa.
— Siinäkö?… Ei yhtään mitään, — vastasi kivalteri; — mokomia saa ostaa mistä kaupasta tahansa Tukholmassa … mutta minä näin vilauksen toisesta, jonka ympärillä oli mitä somin punos… Siellä mahtaa olla isoja seteleitä, koska se on ollut niin suuren vaivan arvoinen.
— Vai niin, sekö, — virkkoi mustalainen, päästäen teennäisen, väkinäisen naurahduksen; — vai niin, sekö … ha ha!
— Ha ha ha! — yhtyi häneen kivalteri; — juuri se … ha ha ha!
— Tahdotte siis minun näyttävän sen teille! — jatkoi Bruno yhtä iloisesti kuin äskenkin.
— Jos siinä on jotain hauskaa, niin sehän hyvä, — huomautti kivalteri; — ja minä tulen yhä uteliaammaksi.
— Ha ha ha!
— Ha ha ha!
Tähän naurukuoroon yhtyivät ympärilläolijat.
— Nauranpa itseni jo ihan kuoliaaksi, — keskeytti kivalteri, muuttuen totisemmaksi; — mutta ennen kuolemaani haluan kuitenkin mielelläni tietää, mille minä olen nauranut … näyttäkää siis minulle nyt se joutava esine, niin pääsemme kerta kaikkiaan selvyyteen tästä asiasta.
— Kuulkaahan, parahin herra kivalte—, alkoi Stark tutunomaisesti räpäyttäen silmiään.
— En tahdo mitään kuulla, tahdon nähdä, — vastasi taipumaton kivalteri.
— Eikö armollinen herra ole koskaan kuullut puhuttavan rakkaudesta? — kysyi mustalainen, hymyillen tarkoitetun merkityksellisesti.
— Rakkaudesta? — matki kivalteri; — jos herra tarkoittaa isällistä rakkautta, niin voin vakuuttaa, ettei kellään ole kuritettavana niin monta lasta kuin minulla … varokaa joutumasta minun tottelemattomien lasteni joukkoon.
— Minulla olisi todellakin halu ruveta sellaiseksi lapseksi vain saadakseni teidänlaisenne isän, — lausui Bruno kohteliaasti.
— Todellakin kelpo isä! — hymähtivät vieraat virnistäen.
— Todellakin kelpo lapsi! — lisäsi kapakoitsija Pung, hänkin virnistäen; — hyvin kelpo lapsi!
— Kas niin, tehkäämme jo loppu tästä leikistä! — huusi kivalteri, jota eivät kohteliaisuudet näyttäneet lainkaan miellyttävän; — älkää siinä juonitelko, vaan vetäkää esiin lompakko.
Kivalterin innostus ei pääasiallisesti kohdistunut lompakkoon, sillä mustalaisen tuon tuostakin uudistuneista hämmennyskohtauksista oli hän huomannut, ettei ravintoloitsijan kuiskaus ollut niinkään tuulesta temmattu kuin hän aluksi oli luullut; mutta hän aavisti — ja ketkään eivät ole niin herkkiä aavistuksille kuin kuninkaallisen poliisin palvelevat henget — että lompakko, jonka esiinottaminen ja pikainen piiloittaminen oli saattanut sen omistajan silminnähtävään pulaan, voisi olla hänelle jonkunlaisena johtolankana.
— No, minun täytyy siis sanoa suoraan, miten asia on, virkkoi Bruno, edelleenkin näyttäen iloista naamaa; — mutta paljoa ette uteliaisuudestanne hyödy.
— Siis viimeinkin … se kuulostaa joltain … mutta miksi niin paljon kursailua tähän saakka?
— Lompakko, jonka ensin otin, on täynnä rakkauskirjeitä.
— Rakkauskirjeitäkö?
— Niin, erään naisen kirjoittamia.
— Naisen?
— Niin, vieläpä ylhäisen … yläluokan herttaiset naikkoset eivät ole sellaisia Jumalan enkeleitä kuin luullaan.
— Kuka pahus on koskaan kuvitellut heidän olevan enkeleitä! — huudahti muuan.
— Enkeleitä, joilla on kangistetut hameet! — lisäsi eräs toinen nauraen.
— Mutta missään tapauksessa, — selitti mustalainen, — ei kai kukaan voi vaatia minua näyttämään yleisölle, mitä simasuut ovat minulle töherrelleet.
— Eipä tietystikään.
— Mitä se kuuluu sivullisiin!
— Olisipa se hävytön vaatimus!
— Ja ajatelkaa, herrat, — jatkoi Bruno, — naimisissa olevia naisia … rouvia, rouvia, hyvät herrat!
— Tunnetaan, tiedetään … semmoisia juuttaitahan ne ovat … kelpo enkeleitä!
— Mutta kaikessa tapauksessa…
— Niinpä niin, tietysti … eihän voi senvuoksi…
— Ei, Jumala varjelkoon … se on ihmisten oma asia.
— Selvä se … parasta on sellaisten seikkain suhteen vaieta.
— Niin minustakin, — myönsi Stark; — ja nyt minä ehdotan, että me sen jutun lopuksi otamme ryypyt; tiskillähän on täytettyjä laseja … herrat, tehkää hyvin.
— Kiitos, veli!
— Kiitos ja kunnia, herra Stark! — melusi joukko.
— Olkaa hyvät, olkaa hyvät! Juokaa terveydeksenne, herra kivalteri!Maistakaa, herra kellarimestari!
— Ei mitään luikerteluja, herra Stark! — huusi kivalteri, tarttuen mustalaisen käsivarteen; — luuletteko olevanne tekemisissä kakaran kanssa?
— Mitä te oikeastaan touhuatte, herra kivalteri? — kysäisi muuan vieraista, joka oli kutsuttu ryypylle.
— Mitä tekemistä on kivalterilla toisten lompakkojen kanssa? — tiedusteli eräs toinen.
— Juokaa, herra kivalteri, ja antakaa naamanne loistaa … tai muussa tapauksessa väistykää syrjään!
Kivalteri kirosi ja puri huultaan. Ei tarvitse ihmetellä, jos Bakkusta kunnioitetaan enemmän kuin kuninkaallista poliisia.
Kivalteri vetäytyi pois joukosta. Hän luultavasti pelkäsi riitaa niin suuren joukon kanssa.
— Lompakko esiin! — ärjäisi ravintolanpitäjä korkealta paikaltaan.
— So, nyt alkaa jo setäkin!
— Setäkin tahtoo pistää nenänsä lompakkoon.
— Sedän nenä lompakossa… Luuleeko setä, että se on kapsäkki?
— Ha ha ha!
— Venuksen ja Bakkuksen malja! — huusi Stark; — herrat kai osaavatBellmanin laulun Venuksesta ja Bakkuksesta?
— Tietysti.
— Kuka ei taitaisi Bellmanin lauluja?
— Laulakaa!
— Auttakaa siis minua! — kehoitti Stark ja alkoi laulaa meluavan joukon säestäessä:
«Häät hauskat meillä kohta on, kas, Venus miehen saa nyt Bakkuksesta mainion, hei, veikot, hurratkaa! Bakkus sulho :,: jo odottaa, me häihin mennään myös, me häihin mennään myös :,:
Laulun aikana kivalteri hiipi ravintoloitsijan luo ja kuiskasi jotain hänen korvaansa, minkä jälkeen tämä viittasi tarjoilijalle, joka kivalterin supatettua hänelle muutaman sanan heti riensi ulos.
Lasi tyhjennettiin toisensa perään, ja sama säkeistö laulettiin yhä uudelleen ja uudelleen.
Juomatoverit nostivat Brunon käsivarsilleen ja tältä korkealta paikaltaan heitti mustalainen tutkivan katseen kivalteriin, joka toisella puolen salia keskusteli hiljaa hänen mukanaan samalla kertaa ravintolaan saapuneen toisen poliisimiehen kanssa; tämä ei siihen asti ollut lausunut sanaakaan, mutta vastoin päällikköään ei hän ollut lyönyt laimin käyttää hyväkseen mustalaisen vieraanvaraisuutta.
Korkeasta ja kunniakkaasta sijastaan huolimatta ei Bruno suinkaan tuntenut itseään levolliseksi ja onnelliseksi. Hän olisi mieluummin vaihtanut sen vaatimattomimpaan paikkaan ulkona kadulla. Hän pyysi senvuoksi riemuitsevia ystäviään laskemaan hänet alas, johon nämä monien vaikeuksien jälkeen vihdoin suostuivatkin.
Päästyään onnellisesti lattialle hän kiiruhti tiskin luo maksamaan.
— Mainiota punssia! — kiitteli hän, kopeloidessaan lompakosta sopivaa seteliä maksaakseen laskunsa; — herra kellarimestarin punssilla ei ole Tukholmassa vertaa … mutta älkää nyt Jumalan nimessä olko minulle enää vihainen! Tottahan herra kellarimestari ymmärtää leikkiä!
— Kaunista leikkiä! — ajatteli kapakoitsija, jonka nenässä tuntui vielä sekä ulko- että sisäpuolella tuon leikin jäljet.
Kuitenkin rupesi ukko piirtelemään rihvelillä kivitaululle numeroita, joita hän sitten alkoi laskea yhteen, mutta kaiken tämän hän teki paljon hitaammin kuin tavallisesti.
— Ensin oli kaksi ryyppyä ja neljä voileipää, — laski hän; — niinhän?
— Niin, herra kellarimestari!
— Mutta eiköhän voileipiä sentään ollut kuusi — kysyi ukko; — muistan varmaan niitä olleen kuusi.
— Sama se … kellarimestarihan ne paremmin muistaa kuin minä.
— Tekevät siis kaksikymmentä killinkiä … sitten pullo olutta … vai porteriako se oli?
— Se oli … no, sama sekin … olkaa hyvä ja laskekaa nopeasti, sillä kello on jo paljon.
— Tekee siis neljäkymmentäneljä killinkiä …. ei saakeli, eihän se ollutkaan portteria … tekee siis vain kaksikymmentäkahdeksan.
— Oh, se on aivan samantekevä!
— Edelleen tarjoiltiin pöytäänne kahdeksan lasia punssia … mutta maksaako hovimestari ne kaikki?
— Luonnollisesti … kahdeksan lasia punssia kaksi riikintaalaria … kaksi ja kaksikymmentäkahdeksan … edelleen…
— Miten se voi tehdä kaksi riikintaalaria?… Lasi punssia maksaa minun ravintolassani vain yhdeksän killinkiä … minulla ei ole koskaan tapana kiskoa … tekee siis ainoastaan yksi ja kaksikymmentäviisi … hitto muistakoon, oliko niitä kahdeksan lasia … eiköhän niitä ollutkin vain viisi … en käsitä, miten muistini on huono tänä iltana!
— Maksan vaikka kahdestatoista, kun vain saan tietää, paljonko olen velkaa! — huusi mustalainen yhä levottomampana; — lopuksi oli vielä kolme pulloa punssia, jotka juotiin tässä tiskin ääressä.
— Kolmeko pulloa … ei kaksihan niitä oli … mitä herra hovimestari ajatteleekaan?… eihän minun tapoihini kuulu nylkeminen … saakelin rihveli!… se on tylsä kuin kärsä … minnehän olen laskenut veitsen… Kalle, haepa minulle veitsi!… Minun täytyy teroittaa rihveliä … ei ei, herra hovimestari, ei killinkiäkään enempää kuin olen saapa!
Harvoin näkee omantunnonmukaisempaa ravintoloitsijaa kuin setä Pung oli sinä iltana; mutta harvoin myöskään anteliaampaa vierasta kuin »herra hovimestari» tässä tilaisuudessa.
— Veli Stark! Veli Stark! — huusivat hänen juomatoverinsa, jotka olivat istuutuneet erään pyöreän pöydän ympärille, — tulepa ottamaan vielä pieni naukku!… Pieni naukku, veli hyvä!
— Olkaa hyvä ja kiirehtikää, herra kellarimestari! — pyysi mustalainen, jonka jälkeen hän vastenmielisesti noudatti kumppanien kehoitusta.
Samassa ovi aukeni, ja viinuri palasi, mutta hänen seurassaan oli neljä miestä, jotka olivat puetut n. s. »puoliherrasmiesten» tapaan, ja kullakin heistä oli kädessä ryhmysauva.
Siinä hetkessä kirkastuivat kivalterin ja kapakoitsijan kasvot, kun taas näiden viimeisten vieraiden saapuminen teki mustalaiseen aivan päinvastaisen vaikutuksen. Hän oli juuri kohottanut pikarin, mutta unohtikin viedä sen haulilleen. Hän nimittäin oli tuntenut nuo neljä uutta tulokasta poliiseiksi.
Kivalteri antoi miehistölleen merkin, lähestyen sitten mustalaista.
— Annahan jäädä se pikku ryyppy ottamatta … minä tarjoan sen sijaan neljä suurempaa … eivätkö ne näytä maukkailta?
Vieraat katsoivat hämmästyneinä vuoroin toisiinsa, vuoroin ovella seisovaan vartijaan. Mustalainen laski lasinsa pöydälle. Hänen kätensä puristuivat nyrkkiin, ja hänen silmänsä alkoivat leimuta.
— Sanoitte äsken, — jatkoi kivalteri, — teillä olevan lompakossanne hienojen naisten teille lähettämiä kirjeitä… Paholaisen eukko kuuluu myöskin parempiin rouviin … minä tahdon nyt nähdä, onko teillä rakkauskirjeitä häneltäkin … ottakaa siis nopeasti esiin kalliit aarteenne!
Mustalainen viivytti vastaustaan, osoittamatta ilmeelläkään aikovansa totella kivalterin ystävällistä kehoitusta.
Sen sijaan hän napitti kiireesti takkinsa aina kaulaan saakka, astui askeleen taaksepäin ja loi nopean silmäyksen yli salin.
— No, mitä mietit, itsepäinen ihminen? — huomautti kivalteri, laskien kätensä Brunon olalle.
Vieraat nousivat säikähtyneinä paikoiltaan.
— Mitä tämä merkitsee?… Mitä poliiseilla on täällä tekemistä? — huusivat kaikki.
Syntyneen melun yli kuului pian kimakka valitushuuto. Pitkänään lattialla makasi kivalteri, jota mustalainen oli iskenyt nyrkillään rintaan.
Bruno hyppäsi kaatuneen yli tiskin luo ja tarttui siellä olevaan suureen juustoveitseen.
Muutamat vieraista, joiden järkeä punssi oli hämmentänyt, asettuivat vierasvaraisen mustalaisen puolelle, mutta useimmat, jotka olivat kylliksi selviä käsittämään, ettei ole savua ilman tulta, ja joita sitäpaitsi suututti Brunon hyökkääminen kivalterin kimppuun, yhtyivät poliiseihin.
Tappelu muodostui hirveäksi.
Samassa paikassa, missä äsken olivat raikuneet Bellmanin iloiset laulut, lasit kilisseet ja hurraahuudot kajahdelleet, kuului nyt kirouksia, valitushuutoja ja iskujen läimäyksiä.
Kauan häilyi voitto puolelle ja toiselle.
Useat tappelijat vaipuivat verissään lattialle ja toiset ryömivät heidän vieressään Bakkuksen näkymättömän käden lyöminä. Saattoiko tuo lempeä jumala suvaita sitä ilkivaltaa, jota häikäilemättömästi harjoitettiin hänen vallan toisille urheiluille pyhitetyssä temppelissään?
Lopulta asettui voiton jumalatar oikeuden puolelle, jota tällä kerta edustivat poliisit.
Mustalaisen jättiläisvartalon ympärille oli ylhäältä alas saakka kietoutunut tavattoman paljon käsivarsia, ja hänen kasvonsa ja kätensä vuotivat verta.
Lähellään kuuli raivoisa mies kapakoitsijan käheän naurun, sillä tämä oli lyöttäytynyt niihin, jotka kävivät mustalaisen kimppuun takaapäin.
Bruno tunsi oikeata poskeaan vastaan painuvan pehmeän, hikisen ruumiinosan, ja hän vilkaisi siihen.
Mutta tällä erää, ensimmäisen kerran elämässään, ei hän nauranut »isolle nenälle».
Mustalaisnaisen aikaisemmin päivällä lausumat jäähyväiset olivat nyt siis saaneet selityksen. Stiina-muorilta oli hän jo sitä ennen kuullut, että paenneeksi tai kuolleeksi luultu palvelustyttö olikin pelastettu Norrströmin virrasta ja eli vielä. Anna Jolantan ei siis ollut vaikea aavistaa rikostoverinsa kohtaloa.
Ettemme enää väsyttäisi lukijan ehkä jo kovasti koeteltua kärsivällisyyttä enemmillä kuvauksilla tämän rikosjutun kaikista yksityisseikoista, siirrymme nyt kertomuksessamme vuoden eteenpäin.
Mustalainen Bruno Stark mestattiin syksyllä v. 1818. Häneltä tavatun lompakon, jossa oli myrkkypullo, tunsi kivalteri Kron kuuluneen vaimolleen tämän eläessä, ja tämä oli tietysti mustalaista vastaan hyvin raskauttava seikka, mihin tuli vielä lisäksi hänen rikostoverinsa, Katarina Linkin täysin totuudenmukainen tunnustus. Starkiin kohdistuneen pitkäaikaisen oikeudenkäynnin aikana ei lausuttu sanaakaan, joka olisi aiheuttanut vähänkään epäilyksiä, että Anna Bränner olisi ollut osallinen Katarina Linkin Brunon yllytyksestä tekemään rikokseen. On vaikea ratkaista, pitikö Stark Annalle tekemäänsä valaa sitovana, vai antoiko mustalaisnainen, joka väliin kävi häntä vankilassa tervehtimässä, hänelle toivoa armahduksesta, mutta luultavasti vaikuttivat tässä molemmatkin seikat. Hänellä oli vieläkin silmillään sama side, joka aikaisemminkin oli estänyt hänet näkemästä rikostoverinsa sieluun. Rohkeasti kulki rikollinen tuon pitkän matkan mestauspaikalle, mutta saavuttuaan vartioidun piirin sisäpuolelle, hän loi levottomia silmäyksiä ympärilleen ja mutisi katkonaisia lauseita.
Mestauksen toimeenpanijan kertomuksen mukaan oli pahantekijä viimeisenä hetkenään muiden muassa lausunut: »eikö minua armahdeta, eikö minua armahdeta?» niinkuin hän olisi ollut täysin vakuutettu armon saamisesta, arvatenkin sen suuren palveluksen vuoksi, jonka hän oli tehnyt viranomaisille paljastamalla kreivi Lejonborgin petolliset puuhat, mihin luuloon mustalaisnainen aivan varmaan oli hänet saattanut. Viimein täytyi vartijain väkisin laahata hänet mestauspölkylle. Tämän viivytyksen aikana kuultiin lähettyviltä naisäänen huutavan seuraavat merkilliset sanat: »kuusi hyvää pyssynluotia, kuusi hyvää pyssynluotia!» Silloin kuolemaantuomittu oli joutunut aivan vimmoihinsa ja päästänyt huuliltaan hirveitä sadatuksia, huutaen monta kertaa nimeä »Anna!» sekä jatkanut raivoamistaan siksi, kunnes häntä päänsä putosi maahan.
Mitä tulee kreivi Lejonborgiin, pidettiin häntä todellakin Danvikenin mielisairaalassa kaksi kuukautta, jona aikana hänen luokseen pääsivät ainoastaan ne, joilla sitä varten oli erityinen poliisin lupa. Sen jälkeen siirrettiin hänet eräälle Tukholman lähellä olevalle maatilalle, missä hänet pidettiin mitä ankarimman valvonnan alaisena. Miten hän mukautui onnettomaan kohtaloonsa, sitä emme tiedä; yleinen mielipide oli kuitenkin se, että hänen järkensä oli vialla. Eräänä päivänä, niin kerrotaan, hänen istuessaan yksinäisessä huoneessaan maantielle antavan avoimen akkunan ääressä, oli saapunut muuan tamineistaan päättäen nuori matkustava herra, joka oli jättänyt vaununsa maantielle odottamaan, tirkistänyt sisään akkunasta ja huutanut vanki-raukalle: »Kreivi Lejonborg, muistakaa Odeliuksen velkakirjoja!» — jonka jälkeen vieras oli kadonnut. Silloin oli kreivi syöksynyt akkunalle ja pyrkinyt vimmatulla kiihkolla siitä ulos, lähteäkseen ajamaan takaa vierasta, jonka hän väitti olleen mieheksi pukeutuneen naisen, saman, joka oli syypää hänen onnettomuuteensa; mutta hänen yrityksensä oli kuitenkin estänyt paikalle kiiruhtanut vartija, joka ei ollut nähnyt vierasta ja siksi ensin luullutkin kreivin saaneen vain uuden hulluudenkohtauksen. Tosin kyllä pian tämän jälkeen toiset kertoivat ulkonäkönsä ja pukunsa puolesta sellaisen henkilön kuin kreivi oli kuvannut ajaneen talon ohi, mutta enempää huomiota ei ollut häneen kiinnitetty. Bastholman suurta sukukartanoa hoiti kreivin serkku, ratsumestari, mutta jätämme päättelemättä, rukoiliko hän Jumalaa suomaan sukulaiselleen takaisin hänen terveytensä.
Mitä lopuksi tulee kivalteri Kroniin, oli tämä heti vankilasta päästyään uudestaan ryhtynyt toimeensa, mutta suuresti surren vaimonsa ja omaisuutensa menettämistä, ei hänestä enää koskaan tullut samaa miestä kuin hän oli ollut. Vain vaivoin hän voi hoitaa virkaansa, hän oli vaitelias ja itseensäsulkeutunut, eikä hän vielä aavistanut, mistäpäin isku oli häneen kohdistettu. Poikaansa piti hän tosin koulussa, mutta ei hänestä enää tuntunut mahdolliselta, että Albertista voisi tulla niin suuri ja oppinut mies kuin hänen vaimonsa oli eläissään haaveillut ja sen unelmansa toteutumiseksi kaikin voiminsa ahertanut.
* * * * *
Eräänä aamupäivänä lokakuussa 1818 palasi kivalterin poika koulusta kulkien Nybron mäkeä, ja silloin hän kuuli nimeään mainittavan. Albert kääntyi ja tunsi eräässä alikerran ikkunassa saman pikku tytön, jonka hän kerran oli tavannut mamselli Vahlgrenin luona, missä hän ei enää ollut käynyt vuoteen.
— Olen nähnyt sinun useat kerrat kulkevan tästä ohi, — virkkoi tyttö.
— Mutta minä en ole huomannut sinua, — vastasi poika.
— Et sinä olekaan katsonut tänne akkunaan yhtään ainoata kertaa.
— En ole tiennyt sinun asuvan täällä.
— Miksi et enää ole käynyt mamselli Vahlgrenin luona?
— Minulla, katsos, on ollut surua.
— Olen kyllä huomannut, että olet käynyt surupuvussa … ketä sinä surit?
— Äitiäni, — vastasi Albert huoaten.
— Olitko hyvin pahoillasi, kun äitisi kuoli?
Poika katsoi ihmetellen tuota yksinkertaista tyttöä, joka saattoi tehdä sellaisen kysymyksen.
— Onko sinulla vielä tallella se pieni risti? — jatkoi tyttö.
— Onpa tietysti.
— Niin minullakin on omani.
— Vai niin, se pieni tikari!
— Minäpä muistan vielä sinun nimesi … sinä olet Albert.
— Ja sinä Julia.
— Kuulehan, etkö tule tänne sisään?
— Mitä minä siellä tekisin?
— Äiti on poissa… Stiina-muorikin on poissa … tule, niin minä näytän sinulle kaikki leikkikaluni … kiiruhda Albert, sinulle tulee oikein hauskaa!
Nuorukaisen, olkoonpa hän miten pieni tahansa, ei ole helppo vastustaa kauniin tytön pyyntöä.
Hetkisen Albert epäröi, mutta äkkiä hän teki päätöksensä ja tytön suureksi riemuksi lähti sisään.
Löydämme sitten nuoren parin mustalaisnaisen salissa tuttavallisesti rupattelemassa pienen pöydän ääressä, jolle pikku tyttö oli asettanut joukon kauniita ja kalliita leikkikaluja.
Niiden joukossa oli myöskin kaksi nukkea, joista toinen oli uusi ja toinen vanha.
— Eikö olekin tämä minun nukkeni kaunis? — kysyi Julia, näyttäen hänelle sitä uutta.
— On, se on hyvin kaunis.
— Mutta tuo on ruma, — jatkoi tyttö, osoittaen sormellaan vanhaa.
— Niin, se on vanha … mutta kyllä minusta vanhalla on kauniimpi hame kuin uudella.
— Niinkö sinusta?
— Niin.
— Tiedätkö mitä?
— No?
— Minun tekee mieleni riisua hame vanhalta nukelta ja pukea se uuden nuken ylle.
Sen jälkeen alkoi Julia riisua vanhaa nukkea.
— Kuule, minä en uskalla kertoa äidille sinun olleen täällä, — virkkoiJulia.
— Etkö?… Miksikä?
— Äiti on sinulle niin vihainen.
— Onko hän vihainen minulle? Mitä pahaa minä olen tehnyt hänelle?
— Kerran, siitä on jo kauan, sinä kuljit tästä ohi … sinulla oli silloin valkoista käsissä ja rinnassa.
— Minä olin surupuvussa.
— Minä huusin sinulle … mutta äiti nipisti minua käsivarresta ja uhkasi sinua kädellään, vaikk'et sinä sitä nähnyt.
— Miksi hän teki niin?
— Tiedätkö, äiti on kovin ankara … koskaan en saa leikkiä kenenkään toisen tytön tai pojan kanssa, enkä minä enää saa käydä tanssimassakaan … mutta Stiina-muori on kiltti … katso, nyt minä olen riisunut hameen tältä rumalta nukelta.
— Hänellepä jäikin nyt ylleen hauskannäköinen hame, — huomauttiAlbert.
— Ahaa, sinä tarkoitat alushametta … se on vain paperista, kuten näet … minä riisun siltä senkin … mutta … mutta, — lisäsi hän kiireesti, niinkuin hän olisi muistanut jotain, — sitä minä en uskalla näyttää äidille.
— Kuinka niin?
— Siitä on jo pitkä aika, ja nukke oli silloin vielä uusi ja kaunis … minä tahdoin saada sille alushameen, mutta sellaisen kankean ja kahisevan, jollaisia äitikin käyttää … silloin oli tuo paperi, jonka näet, lattialla … minä otin sen ja ompelin siitä nukelle alushameen … eikö se olekin hyvin ommeltu?
— No, mitä vaarallista paperilapun ottamisessa sitten oli?
— Kas, äiti oli sen hukannut ja kysyi, olinko minä sen ottanut.
— Ja sinä?
— Minä en uskaltanut sanoa, että olin sen ottanut.
— Se oli pahasti tehty.
— Mutta jos olisin sanonut, olisin saanut äidiltä vitsaa … kuule, ota sinä vanhalta nukelta pois se alushame sillä aikaa kun minä puen tämän hameen uuden nuken ylle!
Albert noudatti pikku kaunottaren pyyntöä, ja riisui vanhalta nukelta alushameen.
— Tähän paperiin on jotain kirjoitettu, — virkkoi Albert.
— Osaatko sinä lukea kirjoitusta? — kysyi Julia, ahkerasti puuhaten nukkensa pukemisessa.
— Osaanko minä lukea kirjoitusta? — hymähti Albert hieman ylpeästi sekä alkoi lukea.
Mutta tuskin hän oli ehtinyt silmätä ensimmäisiä sanoja, kun hän säpsähti ja alkoi tuijottaa pieneen emäntään.
Samassa kuului joku tulevan ylös portaita.
— Äiti tulee! — huusi tyttö pelästyneenä; — mene nyt pian, äläkä sano äidille olleesi täällä … mene, mene!.. Hyvästi, hyvästi!
Albert kiiruhti ulos salista ja oli portaissa juosta kumoon erään vanhan eukon. Hän jatkoi juoksuaan, eikä pysähtynyt ennenkuin kotona.
Kivalteri Kron, saapuessaan kuninkaallisesta poliisikamarista kotiin päivälliselle, tapasi ovella poikansa, joka kalpeana ja levottomana pisti hänen käteensä pienen paperilapun.
Kivalteri luki paperille kirjoitetut rivit, jonka jälkeen hän hypähti kuin salama olisi iskenyt huoneeseen.
— Poika, mistä olet saanut tämän? — huusi hän, tarttuen Albertin käsivarteen niin kovasti, että tämä äännähti kivusta.
Albert kertoi, mistä hän oli paperilapun saanut.
— Tule kanssani! Tule kanssani! — huusi Kron jälleen ja veti pelästyneen pojan mukanaan alas portaita.
Tämän äkkinäisen hämmästyksen aiheutti puolittain tuhoutunut kirje, jonka osoitteena oli »Neiti Anna Jolanta Bränner»; sen katkonainen ja vaikeasti luettava sisältö oli seuraava:
»… ilmoitan sinulle, että Kronin vaimo, vaatteiden kaupitsija-muija, on nyt saanut tarpeekseen … lepää nenä taivasta kohti … kivalteri on kiinni … löydettiin hänen taskustaan vangittaessa … kävi kuin tanssi … sytytin tuleen … kaivoin lattian alta, kun … 2,000 vanhassa lompakossa … illalla tulee kreivi, laita kellari kuntoon … kylläpä hölmistyy … hauska näytelmä … piru perii kohta kaikki sinun vihollisesi … saavun iltapäivällä luoksesi kertomaan loput.
Bruno.»
Näitä hajanaisia sanoja tosin ei ollut monta, mutta niitä oli enemmän kuin tavallinen nukke osaa puhua.
Tällä ihmeellä oli kuitenkin luonnollinen seuraus, sillä kun mustalaisnainen näki päivän syysauringon laskevan länteen, näki hän sen Smedjegårdin vankilan ristikkojen takaa. Useana vuonna hän näki samasta paikasta auringon nousevan ja laskevan, mutta ei yksikään sen säteistä tunkeutunut hänen paatuneeseen sydämeensä.
Oli kesä v. 1828, eli noin kymmenen vuotta niiden tapahtumain jälkeen, joihin loppuu edellinen luku.
Edsvik-lahden aallot vyöryivät läntiseltä rannalta itäiselle. Näytti siltä kuin olisivat edellisen rannan kukat kateellisina jälkimmäistä rantaa koristavien kukkien kauneudelle varta vasten pyytäneet länsituulta kukistamaan nuo ylpeät kilpailijansa.
Ja laineet, tuulenjumalaa totellen, hyökyivät solisevina joukkueina itää kohti, haudaten kasaamaansa hiekkaan mehiläisten ja perhojen suloiset rakastajattaret.
Mutta eräässä paikassa rannassa kohtasivat aallot sellaista vastarintaa, joka näytti kerrassaan uhmaavan niiden ponnistuksia. Pienen matkan päässä Västervikin kartanosta, eräässä lahdenpoukamassa, jonka rannalla kasvoi runsaasti puita ja pensaita, kohosi pieni, muutamia kyynäriä ulos matalaan veteen pistäytyvä lehtimaja; se oli niin tiheä, että tuskin auringon säteet jaksoivat tunkeutua sen minkään neljän seinämän läpi.
Kattoa ei lehtimajassa ollut, joten ei ollut salaisuus linnuille eikä muille ilmailijoille, mitä siellä tapahtui.
Loitolla lahdella näkyi pieni vene, pyrkien läntiseltä rannalta itäiselle. Veneessä oli kaksi henkilöä.
Toinen heistä, soutaja, oli ulkonäöltään kuin jonkun läheisen herraskartanon renki, ja toinen, peränpitäjä, oli noin kahdenkymmenen vuotias nuorukainen, reippaan, voimakkaan näköinen olento, jonka kasvot, olematta aivan suoranaisesti kauniit, kuitenkin miellyttivät siitä syystä, että ne todistivat kunnokkuutta ja pelottomuutta. Hän oli puettu vihreäruutuiseen, hienoon pumpulipuseroon ja päässään hänellä oli leveälierinen olkihattu. Veneen pohjalla oli lyhytpiippuinen pyssy.
— Kuulkaahan, Lars Olsson, — virkkoi nuorukainen, — lähtiessämme minä en ollenkaan huomannut tuota lehtimajaa, joka on Västervikslandin poukamassa.
— Kyllä se oli siellä aamullakin, herra konttoristi, — vastasi soutaja; — mutta eilen sitä ei ollut.
— Se on varmaan uimapaikka, — arveli konttoristi.
— Ja mainio uimaranta siinä onkin; hiekkapohja, kova ja tasainen kuin pöytä… Västervikin herrat käyvät säännöllisesti siinä uimassa.
— Eikö tuolla lennä haukka? — kysyi konttoristi.
Soutaja kääntyi, katsoen perämiehen osoittamaan suuntaan.
— Lentää, ja suuri sittenkin, — vastasi hän; — se kiertelee lehtimajan yllä ja töllistelee sinne niinkuin se olisi kana-aitaus.
— Olisipa se veijari ampumamatkan päässä, — sanoi nuorukainen, — niin minä tekisin Västervikin kanoille suuren palveluksen.
— Lyön vetoa, ettei välimatka ole kahtasataa kyynärää pitempi, ja tuo kivääri kantaa hyvin kahdeksansataa … se on mainioin rihlaluikku koko Danderydin pitäjässä.
— Heretkää soutamasta, Lars Olsson, — käski konttoristi; — minulla on todellakin halu laskettaa luoti sen kylkeen.
Sen jälkeen hän tarttui pyssyyn ja viritti hanan.
— Sepä otus ei näytä ollenkaan pelkäävän, — huomautti renki; — se pysyttelee yhä edelleen lehtimajan kohdalla… Ehkä sinne on piiloutunut sorsapoikue.
— Siellä on nainen uimassa, — virkkoi nuorukainen hymyillen; — enkä minä nyt lainkaan ihmettele; että haukka pytytteleikse sillä kohdalla, varsinkin jos on totta että haukat ovat olleet aikoinaan aika veijareita.
— Eipä olisi hullumpaa olla nyt haukan sijassa — arveli renki.
Lars Olsson ei tällä kertaa ollutkaan väärässä, sillä todellakin näki haukka lehtimajassa kylpevän tytön, joka oli niin häikäisevän valkoinen, että varmaan olisi itse lumme saattanut häntä kadehtia.
On vaikeata päättää, miksi haukka tyttöä luuli. No niin … tehtyään muutamia kauniita kierroksia lehtimajan yläpuolella, se syöksyi äkkiä alas nuolen tavoin; mutta ehdittyään tuskin puoliväliin sitä korkeutta, missä se oli ollut, pysähtyi se äkkiä. Se nimittäin huomasi kaksi epäilyttävän näköistä ihmishahmoista olentoa tunkeutuvan lehtimajaan ja kuuli samassa uivan tytön päästävän kimakan hätähuudon sekä sukeltavan vedenpinnan alle.
— Ahaa! — ajatteli haukka, saaliinpyynnössä minä olen ihmisten rinnalla pelkkä vaivainen kuhnuri, ja teen siis parhaiten, kun lähden muille markkinoille, missä ei ole mokomia vaarallisia kilpailijoita.
Sanottu ja tehty. Nopein siivin haukka kiiti pois ja katosi, aavistamatta ollenkaan, että tuo kirkaisu luultavasti pelasti sen hengen, sillä veneessä nuorukainen jo tähtäsi sitä.
— Mikä se oli? — huudahti nuorukainen ja antoi pyssynsä vaipua; — kuulin naisen äänen … ehkä joku on hukkumaisillaan… Soutakaa, soutakaa, Lars Olsson … suoraan lehtimajaa kohti!
Lars Olsson ponnisti kaikki voimansa, ja pian kahahtivat majan lehtioksat veneen keulaa ja soutajan selkää vasten.
— Seis, seis! Älkää tulko sisään! — kuului hätäinen, mutta ihmeellisen ihana ääni huutavan.
— Työntäkää ulos! — käski perämies, — ja ohjatkaa vene majan sivulle!
Lars Olsson totteli.
Lehtiseinämä oli niin tiheä, että oli mahdotonta nähdä, mitä majassa tapahtui tai kuka siellä oli.
— Pyydän nöyrimmästi anteeksi! — sanoi nuorukainen, — mutta me kuulimme lehtimajasta huudon ja siksi kiiruhdimme tänne… Luulimme jonkun olevan vaarassa.
— Kaksi miestä on vienyt vaatteeni ja mennyt tiehensä! — kuului majasta.
— Vieneet vaatteenne ja menneet! — toisti nuorukainen; — miten se on mahdollista?
— Se on hyvin mahdollista, koska itse olin vedessä ja olin jättänyt vaatteeni kuivalle maalle, — vastasi äskeinen, harvinaisen miellyttävä ääni.
— Ne olivat siis kaksi varasta… Pian maihin ja lähtekäämme ajamaan heitä takaa! — huudahti nuorukainen; — nopeasti, Lars Olsson!
Lars Olsson hyppäsi maihin, ja konttoristi kiiruhti hänen jälkeensä.
— Mutta, — ja nuorukainen hillitsi itsensä, — kun ajattelen asiaa lähemmin, on ehkä sentään parasta, että toinen meistä jää tänne, ollakseen avuksi, jos ehkä olisi tarpeen… Lars Olsson, ottakaa minun pyssyni ja rientäkää varkaiden jälkeen… Jos saatte ne näkyviinne, niin ampukaa pelotukseksi laukaus ilmaan, elleivät he pysähdy suosiolla … pahimmassa tapauksessa luoti niiden koipeen.
Lars Olsson otti pyssyn, kiiruhtaen metsään. Hänen seuralaisensa astui takaisin veneeseen.
— Hyvin ikävä tapaus! — valitti nuori mies.
— Niin on … mutta ei sitä nyt enää voi auttaa.
— Nyt ei ole varsin sopiva sää uimiseen.
— Kuinka niin?
— Tuuli on aika kylmä.
— Minusta on hauska pulikoida vedessä aaltojen käydessä.
— Se on naisen urheiluksi kerrassaan reipasta.
— Niinkö teistä?
— Niin.
— Minusta se on hyvin vähäinen reippauden osoitus.
Nuorukaisessa hehkui uteliaisuus saada tietää kuka tuo näkymätön olento oli, sillä majasta kuuluva ääni teki häneen kovin miellyttävän vaikutuksen; mutta nuori mies oli tarpeeksi kohtelias olemaan vaivaamatta vierasta sellaisella kysymyksellä. Äänestä päättäen täytyi naisen olla sekä nuori että kaunis.
— Kunhan ette vaan vilustuta itseänne! — alkoi nuorukainen jälleen puhua.
— Oh, se ei ole vaarallista … mutta kyllä minä olen ollut vedessä hyvin kauan.
— Te ette saa viipyä siellä enää pitemmälti.
— No, mitä te sitten tahtoisitte minun tekevän? —… Enhän voi kutoa itselleni leninkiä lehdistä ja oksista.
— Tässä lähellä ei ole yhtään taloa, ja sitäpaitsi on kaikki väki tähän aikaan päivästä töissä ulkona… Jos minä juoksisinkin hankkimaan teille vaatteita, niin kestäisi kuitenkin hyvän aikaa, ennenkuin ehtisin takaisin.
— Sen kyllä ymmärrän.
— Veivätkö ne lurjukset kaikki tyynni?
— Veivät.
— Saanko tehdä erään ehdotuksen?
— Tehkää!
— Uskaltaisinkohan tarjota teille omat vaatteeni siksi aikaa kuin vartoomme teidän omianne… Mitä sanotte ehdotuksestani?
— Olette hyvin kohtelias … niin, enemmän kuin kohtelias … mutta entä te itse?
— Kaikella muotoa, älkää olko levoton minun vuokseni… Minä olen voimakas ja karaistunut.
— Teidän tarjouksenne on ritarillinen, enkä saata kieltää, että minun on hiukan kylmä.
— Teidän on hyvin kylmä, siitä olen varma … sen kuulen äänestäkin.
Sen jälkeen riisui nuorukainen yltään toisen vaatekappaleen toisensa jälkeen, niin että hän pian oli pelkillä alusvaatteillaan, ja hän katseli paitaansa, joka oli hyvin hieno ja valkoinen.
— Sanoitteko niiden vieneen teiltä kaikki? — kysyi hän.
— Sanoin, ihan kaikki.
— Teillä siis ei ole … yhtään mitään … ei yhtään mitään…?
— Tarkoitatte kai, ettei ole mitään päälläni? — virkahti tuntematon viattoman suoraan; — ei, ei mitään muuta kuin vettä ja tuulta.
— Merkillistä, kuinka kauan renki viipyy, — virkkoi nuorukainen itsekseen, ulkonäkönsä puolesta yhä enemmän läheten paratiisin aikuista ihmistä.
Synnin mukana tulivat vaatteet ja vaatteiden mukana räätälit, jotka viimemainitut ilmestykset eivät ole synninrangaistuksista tässä maalimassa suinkaan pienimmät.
— Saattaa viipyä kauan, ennenkuin renki palaa, — huomautti näkymätön; — ehkä hän ajaa varkaita takaa maailman loppuun saakka.
— Keitähän lurjuksia ne lienevät? — virkkoi nuorukainen; — siitä olen vakuutettu, etteivät ne kuulu tämän seudun rahvaaseen … varmaan on elinkautisvankeja karannut…
Nuorukainen vaikeni, sillä hän kuuli lehtimajasta syvän huokauksen.
— Jumalan tähden! — jatkoi hän; — kiiruhtakaa nyt pukeutumistanne niinkuin olosuhteet sallivat… Te voitte sairastua, niin, sairastua oikein vaarallisesti… Vaikeinta on saada teille sinne sisään tämä eriskummallinen vaatevarasto. Mutta minä lupaan kunniasanallani sulkea silmäni ojentaessani lehtien välitse teille nämä housut.