Sen jälkeen hän työnsi sisään lehtiseinämän lävitse vaatekappaleen toisensa jälkeen, ja koska hän joka kerran kunnollisesti sulki silmänsä saattoi hän vain tuntea, miten kulloinkin hänen oikeasta kädestään otettiin käärö.
Tietysti olisi reipas nuorukaisemme vanhaan keskiajan tapaan paljon mieluummin pannut henkensä alttiiksi tuntemattoman edestä, mikä olisikin ollut suuressa määrin runollisempaa ja jännittävämpää kuin uhrata puseronsa ja housunsa; mutta kun ei ollut tilaisuutta sellaisen ritariurotyön tekemiseen, istuutui hän rauhallisesti veneeseen, päällään ainoastaan alushousut, minkä seikan lukijatar varmaan antaa hänelle anteeksi, huomioonottaen nuorukaisen hänen sukupuolelleen tekemän suuren palveluksen.
Viimein rohkaisi nuori mies mielensä.
— Miten minun vaatteeni sopivat? — tiedusteli hän.
— Mainiosti, mainiosti! — vastattiin lehtimajasta; — on hyvin hauska pukeutua miehen vaateisiin.
— Sangen imartelevaa minun sukupuolelleni… Vaivainen pukuni ei olisi koskaan voinut uneksia itselleen sellaista onnea.
— Mihin saan lähettää vaatteenne, kun olen tullut kotiin? — tiedusti näkymätön.
— Suokaa minun saada tietää, missä asutte, niin saavun itse ne noutamaan, — vastasi nuorukainen.
— Se on enemmän kuin voin suoda, — vakuutti näkymätön.
— Ettekö siis salli minulle onnea saada tavata teitä?
— Mainitsemaanne onnea en tahdo teiltä kieltää enempää kuin itseltäni iloa saada omakohtaisesti kiittää teitä kohteliaisuudestanne… Mutta minä tarkoitan vaatteitanne, ja minun velvollisuuteni on lähettää ne teille takaisin.
— Olette hyvin ystävällinen… On hauska saada kerran tavata teidät…
— Missä te asutte, herraseni? — kysyi tuntematon.
— Olen konttoristi Noran maatilalla, missä myöskin asustan.
— Entä nimenne, ellette pane pahaksenne?
— Kron.
— Kron! — toisti näkymätön kiireesti ja merkillisellä äänenpainolla.
— Albert Kron, ja minä asun pehtoorinrakennuksessa, — ilmoitti nuorukainen.
— Albert Kron! — kuului lehtimajasta huudahdus, joka värähti suloisen valittavasti kuin tuulikanteleen ensi soinnahdus.
Seurasi sitten hetkisen vaitiolo, jota Albert ei kyennyt keskeyttämään, sillä hän tunsi sydämessään levotonta ahdistusta, jonka syytä hän ei käsittänyt.
— Minä olen jo pukeutunut, ja nyt minun täytyy sanoa jäähyväiset, — virkkoi näkymätön hieman vapisevalla äänellä; — ojentakaa minulle tästä lehtien välitse kätenne, saadakseni puristaa sitä kiitokseksi suuresta palveluksesta, jonka olette minulle tehnyt, ja jota en koskaan unohda.
Albert nousi kiireesti veneestä, ja ollenkaan muistamatta omaa alastonta olotilaansa hän riensi lehtiseinämän luo ja työnsi oikean kätensä sen läpi.
Seinämä oli todellakin niin tiheä, ettei ollut mitään mahdollisuutta nähdä majaan sisälle; mutta hän eroitti kuitenkin jotain lehtisuojan lävitse loistavaa, jotain valkoista; hän tunsi vastaansa löyhyvän lämpimän, tuoksuvan hengityksen, ja muutamien syrjään taivutettujen oksien välistä hän luuli huomaavansa silmän, joka samalla kertaa leimusi tulta ja oli kostea kyynelistä.
Nuorukainen uskalsi tuskin hengittää, sillä hän oli kuulevinaan hengähdyksiä, jotka olivat syviä kuin kuohuihin järkytetyn meren huokaukset.
Hän tunsi sametinhienojen käsien tarttuvan omaansa, ja kevyt huumaus valtasi hänen sydämensä, purppuroiden hänen poskensa tulipunaisiksi.
Kun sitten vihdoin hänen kätensä päästettiin, ja hän veti sen takaisin, huomasi hän pikkusormessaan pienen kultasormuksen, jota koristi kallisarvoinen jalokivi.
Sen jälkeen hän kuuli rannalta lehtien kahinaa ja askeleita. Kumartuneena veneessään hän tähysti siihen suuntaan, mistä äänet kuuluivat.
Mutta mitä hän näki?
Hän näki metsän puiden välitse vilauksen omasta puserostaan ja syrjän omasta olkihatustaan — ja sitten nekin katosivat.
— Herra, missä hitossa te olette viipynyt näin kauan? — huusi Noran tilan pehtoori, kun konttoristi Lars Olssonin vaatteisiin pukeutuneena tuntia myöhemmin samana aamupäivänä aikoi mennä sisään vaatimattomaan pehtoorinrakennukseen; — kreivi on käynyt täällä joka puolentunnin päästä ja pitänyt senkin hemmetin elämää sen johdosta, että te ette ole ollut saatavilla… Hän ei ole vieläkään lähtenyt, ja lempo teidät perii, jos hän saa teidät käsiinsä.
— Onko kreivi täällä, vaikka on näin kaunis ilma? — kysyi konttoristi.
Edesmenneellä valtioneuvos ja kreivi Virsénillä, Djursholman, Noran y. m. tilojen omistajalla, oli tapana yllättää pehtoorinsa ja muut alustalaisensa huonon sään vallitessa, jolloin häntä kaikkein vähimmin odotettiin.
— Puolituntia sitten näin teidän ajavan ohi tilanvuokraajan kärryissä, — jatkoi pehtoori; — ja minä huusin teille, mutta te ette suvainnut kuulla.
— Mikäli luulen, — virkkoi konttoristi, — ajoivat ohi ainoastaan minun vaatteeni, koska minä nyt itse tulen suoraan vesiltä.
— Mitä juttuja ne ovat?… Mutta mitä tämä merkitsee? Miksi te nyt noin kummittelette!… Aikooko herra naamiohuveihin?
Konttoristi kertoi nyt seikkailunsa.
— Sepä oli lystillistä! — huudahti pehtoori, nauraen leppyneenä, sillä pehtoori Ström piti paljon konttorististaan, ja hän oli sitäpaitsi muutenkin sävyisä ja ymmärtäväinen mies.
Samassa lähestyi puhujia kaksi vanhahkoa miestä.
Toinen heistä oli kreivi Virsén, ja toinen muuan mies, joka oli näöltään karskin ylpeä.
Kreivi Virsén lähestyi kiivaasti konttoristia.
— Kello seitsemän aamulla lähetettiin teidät Rådaniin, ja nyt on kello jo kaksitoista! — huusi hän; — onko teillä, tapana aina täyttää velvollisuutenne yhtä täsmällisesti?
Albert aikoi kohteliaasti, mutta ei matelevasti, antaa isännälleen saman selityksen kuin äsken pehtoorille, mutta hän ei saanut puhua loppuun.
— Tiedättehän, — keskeytti hänet kreivi; — että minä tahdon pitää ainoastaan kunnollista ja täsmällistä väkeä.. Mikään ei saa viivyttää alaisiani heidän suorittaessaan tehtäviään, jos he haluavat pysyä palveluksessani!
Kreivi Virsén, yksi Ruotsin huomatuimpia valtiomiehiä, oli kaiken lisäksi mainio maanviljelijä, mutta myöskin ankara järjestyksen mies, joka ei yleensä katsonut mitään sormiensa läpi.
Hänen parhaillaan siinä seisoessaan ja jokseenkin äänekkäästi läksyttäessään nuorukaista, kiiti heidän ohitseen tulinen raudikko, jonka selässä istui mitä uhkeimpaan ratsastuspukuun puettu kookas, hento naisolento.
Muutaman kyynärän päässä miesryhmästä pysäytti ratsastajatar hevosensa, antoi sen kääntyä ja lähetä sitten heitä verkkaisin askelin. Päästyään heidän kohdalleen nainen nyökkäsi heille kohteliaasti.
— Suokaa anteeksi, hyvät herrat! — virkkoi ratsastajatar kuumana sekä suuttumuksesta että kiivaasta ratsastuksesta; — luulen kuulleeni tätä nuorta herraa moitittavan… Minua pahoittaa, jos se tapahtuu minun vuokseni, joka olen siihen ainoa syypää… Toivon kuitenkin, ettei hän saa kovin paljon ikävyyksiä siitä, että hän on täyttänyt velvollisuutensa ihmisenä ja naisen suojelijana.
Tämän sanottuaan nyökkäsi hän jälleen viehkeästi, napautti ratsupiiskallaan hevosta kylkeen ja kiiti samassa pois salaman nopeudella.
Nuo neljä herraa katsoivat kummastuneina hänen jälkeensä.
— Kuka tuo neito oli? — kysyi kreivi; — hän oli uhkein nainen, mitä koskaan olen nähnyt!
— Oliko hän enkeli taivaasta? — huokasi Albert hiljaa, hengittäen intohimoisesti keuhkoihinsa hänen hevosensa kavioiden nostattamaa tomua.
— Oliko se joku helvetillinen näky? — mutisi kreivin seuralainen, tuijottaen maantielle.
— Kuka olisi uskonut tilanvuokraajan raudikkoa noin uljaaksi juoksijaksi! — huudahti pehtoori, joka piti suuresti kauniista hevosista.
Kreivi Virsén nyökkäsi kohteliaasti pehtoorille ja konttoristille, jonka jälkeen hän, sanomatta heille enää mitään, tarttui seuralaisensa käsivarteen ja poistui hänen kanssaan.
— Kovin merkillistä! — mutisi viimemainittu.
— Mikä nyt on niin merkillistä? — kysyi valtioneuvos.
— Ellei hänellä olisi ollut vaaleata tukkaa, — jatkoi edellinen, — ja jollei siitä ajasta jo olisi kulunut kymmenen vuotta, ja ellei hän istuisi siellä, missä hän istuu, niin minä uskoisin…
— Mitä sitten?
— Että se oli hän.
— Kuka hän?
— Mustalaisnainen!… Se kirottu mustalaisnainen … myrkyttäjä … rikoksentekijä ja…
— Ahaa, minä muistan, — keskeytti hänet kreivi Virsén, — hän, jonka toimesta sinua luultiin kokonaisen vuoden mielisairaaksi, ja joka aiheutti niin paljon päänvaivaa viisaalle ystävällemme kreivi V:lle sekä loppujen lopuksi oli tuottaa serkullesi ratsumestarille sappitaudin sen johdosta, että Bastholma meni häneltä ohi nenän… Kaiken sen minä muistan… Vieläkö se petomainen nainen elää?
— Kyllä, hän istuu Smedjegårdin vankilassa … on istunut siellä jo kymmenen vuotta tunnustusta tuumimassa niinkuin sanotaan… Kurjat lait, jotka eivät myönnä oikeutta katkaista päätä sellaiselta paholaiselta ilman todistuksia ja tunnustusta… Piru pitäköön huolta siitä ruojasta siellä missä hän istuu.
— Vaiti, Lejonborg… Älä kiroile tällä rauhallisella paikalla. Mitä pidät minun polttimostani?… Entä mitä rakennuksesta? Ulkopuoli ei kuitenkaan ole sisälaitosten arvoinen… Pannu, usko pois, on yhtä raskas kuin valtakunnanpankin kuparimäärä.
Tämän jälkeen menivät molemmat kreivit sisään polttimoon.
Albert Kron sitävastoin lähti tilan vuokraajan vaimon luo.
— Tänne on tuotu nyytti konttoristille, — huusi viimemainittu hänelle hänen astuessaan sisään.
— Kuka sen on lähettänyt? — kysyi Albert innokkaasti.
— Sitä en tiedä.
— Kuka nyytin toi?
— Muuan tyttö Metsätorpasta.
— Kuulkaahan, rouva Grönlund, kuka on se vieras nainen, joka ratsasti tänään teidän hevosellanne?
— En tiedä sitäkään… Metsätorpan Stiina-muori vain pyysi minulta saada vuokrata päivittäin muutamiksi tunneiksi raudikkoamme eräälle nuorelle tytölle.
— Eikö Stiina-muori ole tänään viemässä maitoa kaupunkiin?
— Ei, hän on lähettänyt toisen sijastaan.
— Entä meneekö hän huomenna?
— Ei huomennakaan … hän on pyytänyt vapautusta toimestaan niin kauaksi kuin hänen vieraansa viipyy.
— Eikö rouva siis tiedä, kuka se tyttö on?
— En, mutta hän on kaupungista, ja hän on hyvin rikas ja kaunis, onStiina-muori sanonut… Varokaa sydäntänne, herra Kron!
Nuori konttoristi punastui hiusmartoaan myöten, ja tahtomatta antaa vettä rouva Grönlundin myllyyn hän käänsi tälle selkänsä ja lähti tiehensä.
* * * * *
Vasta myöhään illalla pääsi konttoristimme töistään, saaden nyt nauttia vapaudestaan.
Hän päätti tehdä pitkän kävelymatkan ja suuntasi tiensä metsään pyssy olalla.
Sankarimme on siis sen jälkeen, kun kertomuksemme edellisessä osassa hänet tapasimme, varttunut voimakkaaksi ja soreaksi nuorukaiseksi. Tosin ei ollut toiveita siitä, mitä hänen onneton äitinsä oli ennustanut ja päättänytkin, että hänestä tulisi »suuri ja etevä mies», koska pehtoorintoimi on kaikkein korkein aste, jota köyhän tilankonttoristin kunnianhimo voi haluta: mutta hän oli kuitenkin valinnut itselleen toisen uran kuin minkä hänen isänsä eläissään oli hänelle määrännyt.
Kivalteri Kronia, jonka kuolema oli tempaissut kolme vuotta sitten, oli hänen taistellessaan köyhyyttä ja mielentylsyyttä vastaan auttanut virantoimituksessa hänen poikansa, ja viimemainittua oli ainoastaan hänen nuoruutensa estänyt jo kauan sitten olemasta hyvin toimeentuleva poliisipalvelija. Albertilla ei ollut lainkaan halua ruveta sille alalle, mutta koska hän oli ahkera ja kunnon poika sekä sitäpaitsi osasi erinomaisen hyvin kirjoittaa, oli hän suuressa suosiossa poliisilaitoksen herrojen keskuudessa, jotka antoivat hänelle niin paljon puhtaaksikirjoitustyötä, ettei hän ainoastaan kyennyt huolehtimaan omasta toimeentulostaan, vaan saattoi vielä elättää isänsäkin tämän viimeisen, pitkän sairauden aikana.
Isän kuoleman jälkeen hän antoi palttua sekä poliisilaitokselle että puhtaaksikirjoituksille ja päätti hakea jonkun rautatehtaan tai suuren maatilan konttoristin tointa. Hän otti lähinnä saatavissa olevan paikan, ja olikin nyt ollut kaksi vuotta Noran tilan ensimmäinen ja ainoa konttoristi, saaden palkkaa sataviisikymmentä riikintaalaria ja vapaan asunnon ynnä ruuan pehtoorin luona: vielä oli hänet luvattu nimittää pehtoori Strömin seuraajaksi, sitten kun tämä pääsisi paremmille tuloille jollekin suuremmalle tilalle, josta siirrosta oli jo kauan ollut puhetta.
Vastoinkäymiset ja huolet, joita hän äitinsä kuoleman jälkeen oli saanut lapsuudessaan kokea, olivat vaikuttaneet terveellisesti hänen sieluunsa, ja hän olikin ainakin sen suhteen vanhentunut liian aikaisin, tahi paremmin sanoen hän oli kahdenkymmenen vuotiaana saanut kolmikymmenvuotiaan järjen. Hänen luontaiseen ahkeruuteensa ja kunnokkuuteensa yhdistyi vakavuus, jollainen on harvinaista hänen iällään. Myöskin rakastivat häntä sekä hänen esimiehensä että alaisensa. Isäntänsä hänelle lausumat kovat sanat sisälsivät ensimmäisen moitteen, minkä hän oli saanut niiltä, jotka olivat olleet hänen käskijöitään; mutta hän ei ollut nytkään moitetta ansainnut, ja kreivi Virsén, jota ei yleensä voida syyttää väärinteoista alaisiaan kohtaan, koettikin jälkeenpäin useissa tilaisuuksissa hyvittää menettelyään nuorta konttoristia kohtaan.
Seutu, missä nuori sankarimme nyt vaelsi, ei ollut siihen aikaan saman näköinen kuin nykyään. Silloin oli vielä jäljellä metsä leveine, syvine juurineen, ja Noran järvi, joka vuosien kuluessa on kutistunut, oli silloin paljon suurempi.
Heinäkuun ilta oli peräti leppeä, ja järven rannalla näkyviltä reheviltä ja korkeilta pensasaidoilta kuului lintujen iltaviserrystä, minkä joukosta erottautui selvästi kurpan harvinainen ääni.
Järven pohjoispuolella kohousi loivarinteinen kukkula, jonka vierteillä, samoinkuin koko seudulla, kasvoi runsaasti petäjiä ja koivuja; niiden välissä rehoitti vihreä ruoho, jonka välitse puikkelehti kukkulalle johtava, tuskin huomattava polku.
Sitä tietä päästiin Metsätorpalle, missä Stiina-muori asui, ja kukkulan laella oli hänen pieni punainen tupansa, jota jättiläiskorkuiset hongat ympäröivät.
Tämä eukko oli saapunut paikkakunnalle kahta vuotta aikaisemmin kuinAlbert Kron, ja seudun rahvas piti häntä suuressa arvossa.
Konttoristi kurkisti sisään tupaan, mutta ei havainnut siellä ketään elävää olentoa. Sen sijan hän huomasi valmiiksi katetun pienen pöydän, jolla oli kauniit hopeiset ruokailuvälineet yhtä henkeä varten. Pöydällä oli sitäpaitsi kaksi mitä hienointa porsliinikulhoa, joista toinen oli kukkurallaan ihania mansikoita ja toisessa oli paistettu kananpoika.
Noran tilalla siitettiin ja elätettiin lukemattomia kananpoikia, mutta kaikki ne lensivät Tukholmaan, ja harvoin harhaantui niistä joku konttoristin suuhun.
Mutta siitä huolimatta hän ei tuntenut tämän näyn kiihoittavan ruokahaluaan, sillä hänen harrastuksensa kohdistui nyt johonkin vallan muuhun. Sen vuoksi lähti hän tuvalta.
Albert kulki eteenpäin ja joutui kukkulan pohjoiselle vierteelle.
Hänen katseensa sattui alaspäin, ja hän näki ihanan näyn.
Kukkulan juurella seisoi puolittain ilta-auringon heijastuksessa pitkä ja sorja naisolento, jonka katse oli kiinnitetty siihen paikkaan, missä nuori mies oli seisahtunut kuin lumottuna.
Neito saattoi olla tuskin kahdeksaatoista kevättä vanha. Hänellä oli yllään heleän värinen pusero, uumenilla musta sahviaanivyö. Vaikka pusero, jota kaulan kohdalla koristi valkoinen harsopitsiröyhe, oli runsaspoimuinen, ilmeni sen alta vartalon uhkea muoto.
Hän oli paljain päin, ja kullankeltaiset kiharat, joista osa oli kiinnitetty niskaan, ja osa oli kiehkuroina valahtanut ohimoilta korkealle povelle, muistuttivat auringolta lainattua sädekimppua.
Kasvot olivat klassillisen kauniit, mutta pehmeämmät ja sulavammat. Joka kerta kun tummat, salamoivat silmät avautuivat, näytti kuin aamurusko olisi levinnyt yli otsan ja poskien liljain. Niissä vaihtelivat lakkaamatta lumenvalkoinen viattomuus ja hehkuva intohimo; mutta kumpikaan ei tuntenut olemassaoloaan, eivätkä ne näyttäneet ymmärtävän erilaisuuttaan. Voi, koskaan eivät taivas ja maa ole niin lähellä toisiaan kuin viattoman naisen kasvonilmeissä!
Albert kumarsi nöyrästi majesteetilliselle tytölle kuin kuningattarelle, mutta sen sijaan, että hän olisi katsonut alaspäin sinne, missä tyttö seisoi, kohotti nuorukainen katseensa ylöspäin, ikäänkuin tuo kaunotar olisi ollut häntä korkeammalla.
Nuoren miehen oli vaikea keksiä sopivia sanoja, joilla hän voisi alkaa keskustelun. Verivirran äkkiä syöksyessä sydämeen, on älykkäinkin pää tyhjä kuin kuolleen pääkallo.
— Hyvää iltaa! — huusi tyttö lempeästi ja rohkaisevasti, niin kuin hän olisi ymmärtänyt nuoren konttoristin sisimmät tunteet.
— Hyvää iltaa! — sai tämä vihdoin vastatuksi.
— Eikö teitä haluta tulla tänne alas? — kysyi tyttö; — täällä on vehreätä, ja kukat ovat raikkaita, mutta siellä ylhäällä on aurinko polttanut ne melkein kaikki.
Sellaista kutsua ei kukaan kuolevainen voi vastustaa. Parilla harppauksella Albert olikin alhaalla laaksossa suloisen tytön vieressä.
— Minua ilahuttaa saada vielä kerran kiittää teitä aamullisesta, — virkkoi kaunotar, luoden häneen katseen, joka teki nuorukaisen melkein sokeaksi.
— Kiittääkö minua? — sanoi nuorukainen, katsoen maahan; — te riistitte minulta kaiken sen ilon, minkä teille tekemäni mitätön palvelus minulle tuotti, maksamalla sen niin kalliisti … antaessanne minulle tämän kallisarvoisen sormuksen…
— Älkää olko minulle vihainen! — keskeytti tyttö; — minä en sitä suinkaan antanut maksuna … eihän sellaista palvelusta voi maksaa!… Se oli minulta vain mielijohde, päähänpisto… Ellette tahdo sitä pitää, niin heittäkää se pois … tehkää sillä mitä haluatte … mutta minä en koskaan ota takaisin mitä kerran olen antanut.
Tyttö lausui nämä sanat loukatun ylpeyden sävyllä, mikä saattoi sankarimme kokonaan hämmennyksiin.
— Suokaa minulle anteeksi! — sammalsi hän; — tarkoitukseni ei ollut…
— Ettekö ole tänään huomannut, että teiltä on jotain poissa, herraseni? — keskeytti tyttö hänet jälleen, muuttaen puheensa takaisin iloiseen äänilajiin.
Albert katsoi häneen kysyvästi.
— Puseronne vyössä eli hihnassa oli tavattoman kaunis kiiltoteräksinen solki.
— Se on totta.
— Ettekö ole sitä kaivannut?
— En.
— Ettekö tiedä, missä se nyt on?
— En.
— Katsokaa tänne, niin näette, — kehoitti tyttö, osoittaen vyötään, jossa välkkyi hyvin vaatimaton terässolki; — minä otin sen muistoksi tästä päivästä, ja mitä minä kerran olen ottanut, sitä minä en myöskään koskaan anna takaisin… Nyt te siis jo tunnette kaksi minun periaatteistani.
Nuori nainen, kaunis kuin enkeli ja ylpeä kuin prinsessa, jonka vyötäisille on kiinnitetty köyhän tilankonttoristin vyönsolki! Se oli jo todellakin liikaa! Niinpä saattoi hämmästynyt Albert ihastuksesta tuskin pysyä jaloillaan.
— Oletteko saanut minun tähteni mitään muuta ikävyyttä kuin minkä todistajaksi jouduin itse, ratsastaessani päivällä Noran ohi? — kysyi tyttö.
— En, ja teidän sitäpaitsi onnistui täydelleen hillitä myrsky, — vastasi Albert.
— Kuka oli se herra, joka teitä niin kovasti torui?
— Hän oli Djursholman kreivi, isäntäni.
— Jota rikkaampi ja ylhäisempi ihminen on, sitä oikeudentuntoisempi pitäisi hänen myöskin olla… Kuulkaahan, minä en ollenkaan pidä tuollaisista rikkaista ja hienoista herroista.
Miten köyhää konttoristia ilahuttikaan kuulla sellaisia sanoja!
— Mutta, aivan oikein, — virkahti Albert, — olin kokonaan unohtaa asiani.
— Teillä on siis minulle asiaa?
— On, — kuinkapa muuten olisinkaan rohjennut vaivata teitä käynnilläni!
— Olenko minä sitten niin vaivaantuneen näköinen? — kysyi tyttö, sanojensa kaunistukseksi kohdistaen häneen jälleen sädesilmäyksen.
— Ette … mutta…
— Mikä asianne on?
— Meidän ei vielä, ikävä kyllä, ole onnistunut saada kiinni miehiä, jotka varastivat vaatteenne… He ovat varmaankin ottaneet veneen ja soutaneet toiselle rannalle… Olisi ehkä kuitenkin tarpeellista saada varastetuista tavaroista luettelo, voidaksemme niitä kuuluttaa.
— Oh, se ei maksa vaivaa!
— Eikö?… Mutta vaikka te pidättekin vahinkoanne vähäpätöisenä, on kuitenkin tärkeätä saada kuvaus vaatteista, jotta voitaisiin niiden avulla päästä jäljille, sillä asianlaita on todellakin kuten aavistin.
— Mitä te aavistitte?
— Että varkaat olivat karanneita vankeja… Vähää ennen tänne lähtöäni saapui nimismieheltä tieto, että joukon vankeja on eilen onnistunut karata Smedjegårdin vankilasta Tukholmasta…. Epäilemättä ovat vaatteiden varkaat sitä joukkoa… Mutta, taivaan nimessä, mikä teitä vaivaa?… Voitteko pahoin?
Kaunis tyttö oli ristinyt kätensä, nojasi päätänsä toista käsivarttaan vasten, ja hänen kasvonsa olivat kauhean kalpeat.
Nuorukainen lähestyi tyttöä ja tarttui hänen käteensä.
— Teidän kätenne on jääkylmä! — huudahti hän, tavattomasti huolestuneena ja pelästyneenä; — te olette sairas … siinä nyt seuraus pitkäaikaisesta kylvystänne sopimattomalla säällä… Te ette saa enää viipyä ulkona näin myöhään… Sallitteko minun saattaa teidät torppaan?
— Luulen todellakin, etten voi oikein hyvin, — vastasi tyttö; — parasta on, että menen… Saanko nojata teidän käsivarteenne?
Tämä kysymys tehtiin niin vapisevalla ja rukoilevalla äänellä kuin olisi ollut suurikin onni saada tarttua köyhän konttoristin käsivarteen.
— Miten voittekaan kysyä sellaista? — virkkoi Albert kummastuneesti; — ellette pitäisi sitä kauhean itsekkäänä, kiittäisin minä taivasta teidän pahoinvointinne johdosta, koska se tuotti minulle kadehdittavan onnen saattaa teitä näin … näin tuttavallisesti.
— Tuttavallisesti?! — toisti tyttö kuiskaten ja syvään huoahtaen, ja hänen jumalaisen ihanilla huulillaan väreili tuskallinen hymy.
Ylpeämpänä kuin kuningas valtaistuimellaan ja onnellisempana kuin sulhanen morsiuskammion kynnyksellä, talutti Albert naistaan kukkulan rinnettä ylös.
He pysähtyivät Stiina-muorin tuvan edustalle.
— Olette jo varmaan hiukan terveempi, — sanoi nuorukainen; — ette ole enää yhtä kalpea kuin äsken.
— Voin todellakin jo paremmin.
— Siitä minä kiitän Jumalaa!
— Kiitos. Sydämellinen kiitos teille hyvyydestänne … ja nyt hyvää yötä!
Albert kumartui suudellakseen hänen kättään.
— Ei, ei! — huudahti tyttö, vetäen kiivaasti kätensä takaisin.
— Minä ehkä loukkasin teitä! — virkkoi Albert hämmentyneenä.
— Voi, ette, ette! — lausui tyttö, ja hänen katseensa kohosi ylös.
Silloin Albert näki, miten hänen kummastakin silmästään hiipi esiin kyynel, helmeillen esiin pitkien, tuuheitten silmäripsien alta, kunnes ne putosivat ruohikon kasteeseen — putosivat ehkä jonkun hyönteisen päälle, joka oli uinahtanut uskollinen kukka sylissään.
Kuta kauemmin Albert katseli tyttöä, sitä kummallisemmiksi muuttuivat hänen sydämensä värähtelyt, ja hänestä alkoi tuntua kuin eivät tuon lumottaren kasvonpiirteet olisi olleet hänelle aivan oudot; mutta turhaan ponnistivat hänen aivonsa saadakseen esiin jonkunkaan muiston kuluneen ajan yöstä.
— Matkustatteko täältä pian? kysyi hän viimein.
— Matkustan, pian … hyvin pian.
— Suotteko minun vielä käydä luonanne, ennenkuin matkustatte?…Ainoastaan yhden kerran!…
Tyttö ei vastannut, mutta hänen päänsä liikkui hiukan.
Se liike saattoi merkitä sekä myöntymistä että kieltoa. Nuorukainen ei rohjennut uudistaa kysymystään.
— Tulen ainakin huomenna tiedustamaan vointianne, — vakuutti konttoristi vähän alakuloisena, mutta samalla kumartaen syvään.
— Nukkukaa hyvin … ja uneksikaa … uneksikaa kauniita unia! — virkkoi tyttö, painoi kädellään sydäntään ja katosi.
Albert lähti astumaan kukkulan rinnettä alas. Hänen unensa oli jo alkanut.
Niin, Albert Kron lähti astumaan alas kukkulan eteläistä rinnettä, eli samaa tietä, jota hän oli tullut ja joka johti Noraan, missä hänellä oli kotinsa.
Hän kulki uneksien.
Nuoruudestaan huolimatta hän oli jo siksi paljon saanut taistella hätää ja kurjuutta vastaan, ettei hänelle tähän mennessä ollut jäänyt aikaa kiinnittää huomiotaan kauniimpaan sukupuoleen. Sen johdosta häntä ei ole surkuteltava, sillä kuten tunnettua, ei kenelläkään miehellä ole oikeutta rakastua naiseen tai täyttää luonnon ihaninta käskyä, ennenkuin hän on hankkinut itselleen niin monen sadan riikintaalarin vuotuiset tulot kuin tarvitaan kahden suuren suun sekä piankin ilmestyvien useiden pienempien suiden tyydyttämiseksi, mitkä viimemainitut tavallisesti seuraavat avionjumalaa, kuten kupidot lemmenjumalatarta.
Tänä päivänä oli hänelle alkanut uusi ajanjakso. Tänä päivänä oli häneen luotu katse, joka oli, niinkuin runoilija sanoo: »silmäys, jot' eipä vaan kuningaskuntaan vaihtaiskaan». Ne vasta olivat onnettomia, nuo silmäykset! Menisi vielä mukiin, jos ne ainoastaan salamoisivat, niinkuin kirjotekoinen tikari auringossa, mutta ne haavoittavat ja tappavat kuten sekin, ja pahinta on, että asianomainen itse pitää kiinni kahvasta ja sysää kaikin voimin terää sydäntään kohti.
Kuten sanottu, kulki Albert uneksien eli unissaan, mikä lienee melkein samaa. Unissakävijän ei tarvitse muuta kuin törmätä tuolin selkänojaan, niin hän herää. Samoin heräsi nyt Albertkin, puskiessaan otsansa päin puuta.
Hän katseli ympärilleen, mutta ei tuntenut seutua eikä tietä, jota hän kulki. Aurinko oli jo laskenut, mutta sensijaan oli järvestä noussut sumu, joka pimitti silmän ja levitti kaikkialle ympäristöön myrkyllistä hallaa. Ei yksikään lintu livertänyt, ei yksikään lehti kahissut, kaikki oli autiota ja kuollutta, kaikki oli kuin suuri yhteinen hauta.
Elävän olennon on kauheata olla yksinään haudassa varsinkin milloin hän, kuten meidän sankarimme, ei löydä sieltä mitään ulospääsyä. Vaivoin hän saattoi eroittaa niiden puiden rungot, jotka olivat lähinnä sitä petäjää, joka äsken oli koetellut hänen otsaluunsa kovuutta.
Pitikö hänen kulkea eteenpäin vai kääntyäkö oikealle tai vasemmalle, sitä hän nyt tuumiskeli nojatessaan puuta vasten.
Kauan hän oli seisonut siinä tietämättömänä, mikä päätös hänen olisi tehtävä, kun hän äkkiä oli kuulevinaan ihmisääniä.
Äänet lähenivät, ja hän alkoi eroittaa sanoja. Hän painautui lähemmäs runkoa ja kuunteli.
— Kummullako, sanoit? — kysyi miesääni.
— Niin, varmaankin se on tuolla, — vastasi toinen.
— Kunhan emme vaan takertuisi uuteen suohon, — virkkoi taas ensimmäinen; — siitä lajista jalkakylpyjä minä olen jo saanut tarpeekseni.
— Minä vakuutan, että siellä se on, — intti toinen; — pitäkää suunne kiinni ja menkää eteenpäin!
— Sopimuksemme mukaan, — kuului nyt kolmas ääni, joka oli naisen, — te ette tule mukana ylös … minä menen sinne yksin.
— Samantekevä, — myöntyi ensimmäinen.
— Mutta, — huomautti toinen, — jospa teillä onkin piruja mielessä ja te aiotte livahtaa kokonaan tiehenne?
— Niin juuri, hittoko sen tietää!
— Sepä olisi hemmetin hienosti tehty, kuten sanotaan, sen jälkeen kun me olemme nähneet hiivatinmoisen vaivan nuuskiessamme selville ämmän asunnon ja varastaessamme teille sellaiset vaatteet, että te nyt olette oikein ryökkinän näköinen… Kautta Kiesuksen, niinhän ne ovat kuin teitä varten ommellut!
— Älkää olko huolissanne! — vastasi naisääni, — minä tiedän, mitä olen teille velkaa, enkä halua pitää teitä kauemmin velkojinani.
— Selvä on, sanoi sepän emäntä, kun äijä kuoli, — virkkoi ensimmäinen, — mamselli ehkä häpee seuraansa.
— Se ei kuulu meihin, — murahti toinen; — kunhan me vaan saamme saatavamme, niin menköön hän niin pitkälle kuin tietä riittää!
— Oletteko varma siitä, että eukko tietää, minne te olette ne kaivanut? — kysyi mies.
— Aivan varma, — vastasi nainen.
— Mutta näin pitkän ajan perästä, — huomautti toinen miehistä; — kymmenen vuotta, sanoitte … akka on saattanut tuhlata ne jo kauan sitten, ja silloin me saamme hänen sormiensa pituiset pitkät nenät.
— Hänellä on ne jäljellä, sitä en ollenkaan epäile; hän on kätkenyt minua varten … minä tunnen hänet, minä … olkaa rauhalliset.
— Ja te ja'atte kristillisesti?… Ette vie itse suurinta osaa, suloinen mamselli?
— Minä pidän lupaukseni, ja sillä hyvä!
— Jumala siunatkoon mamsellia ja kääsejä, joilla hän matkustaa!
— Vaiti!
— Meidän täytyy olla tiessämme täältä, ennenkuin aurinko pistää esiin punaisen nenänsä.
— Oli puhetta ajometsästyksestä huomiseksi.
— Niin, meidän peräämme tietysti.
— Ota minut sanoi kettu, kun metsästäjä meni nenälleen ja pyssy laukesi suuhun.
— Ha, ha, ha!
— Hiljaa!
Äänet vaikenivat, mutta sen sijaan alkoi kuulua askelia, kun puhujat raivasivat itselleen tietä puiden ja kivien välitse.
Albert tempasi pyssyn olaitaan, viritti sen hanan ja valmiina ampumaan lähti sinnepäin, mistä äänet kuuluivat.
Näin hän tuli kulkeneeksi samaan suuntaan, josta hän äsken oli tullut.
Itsessään hyvinkin valoista keskiyötä, joskin se nyt oli usvan samentama, virkistytti samassa raikas tuuli, joka alkoi hälventää sumua metsän ahopaikoilta.
Saavuttuaan tiheämmästä metsiköstä tällaiselle aukiolle kävikin nuorelle konttoristillemme mahdolliseksi eroittaa kolme edellä kävelevää henkilöä, kaksi miestä ja yksi nainen, jonka viimeksimainitun puku oli kuin sivistyneen neidin, kun sitävastoin edellisillä oli yllään sellaiset vaaleanharmaat vaatteet, joita tavallisesti vangit käyttävät.
Albert tulikin sen vuoksi yhä enemmän vakuutetuksi, että nämä kolme henkilöä olivat kruununmiesten etsimiä karkureita, ja että juuri he olivat varastaneet nuoren tytön vaatteet hänen ollessaan uimassa.
Nuorukainen tuumi, pitikö hänen nyt suoraa päätä käydä heihin käsiksi, vai oliko parasta hiipiä heidän jälessään ja sitten yllättää heidät itse teosta. Myöskin mietti hän heidän keskustelunsa merkitystä ja sitä, mitä yhteyttä heillä mahtoi olla Metsätorpan eukon kanssa, jolla tavallisesti ei voitu tarkoittaa muuta kuin Stiina-muoria.
Hänelle ei kuitenkaan jäänyt paljoa ajattelemisen aikaa, sillä avoimelle paikalle tultuaan hän ei ollut ehtinyt astua montakaan askelta, ennenkuin epäilyttävät henkilöt äkkiä katsahtivat ympärilleen ja samassa pysähtyivät.
He olivat kuulleet, että heitä seurattiin ja huomasivat nyt hänet.
— Seis! Ei askeltakaan edemmäs tai minä ammun! — huusi nuorukainen, ojentaen pyssynsä heitä kohti.
Huutajan uhkaavasta liikkeestä pelästyneinä nuo kolme eivät liikkuneetkaan paikaltaan, vaan katsoivat levottomasti toisiinsa.
— Minä tiedän, mitä joukkiota te olette, — jatkoi konttoristi; — te olette paenneet Smedjegårdin vankilasta Tukholmasta, ja tuon naisen päällä olevat vaatteet te kaksi olette varastaneet aamulla järven rannalta… Minulla on kaksi luotia pyssyssäni teitä kahta varten, ja pyssynperästä saa kolmas, ellette antaudu hyvällä… Siis mars oikealle!… Minä kyllä näytän teille tien, vaikka tulenkin perässä… Mars!
Käsky ei kuitenkaan näkynyt tehonneen. Nainen ja miehet katselivat vuoroin uhkaavaa pyssynpiippua, vuoroin toisiansa, mutta heillä ei ollut halua lähteä oikealle eikä vasemmalle.
— Eihän herran aikomus voi olla ampua meitä, — virkkoi viimein yksi miehistä.
— Onpa niinkin, — vastasi konttoristi; — pienempiäkin lintuja olen pudottanut, ja vieläpä koko lailla pitemmän matkan päästä.
— Ettäkö ampuisitte aseettomia, turvattomia!
— Aivan oikein, turvattomia, — myönsi Albert; — juuri sen vuoksi minä aionkin jättää teidät kruununmiesten turviin… Totelkaa siis minua silmänräpäyksessä… Tai onko teidän sitten keveämpi kävellä, kun olette kumpikin saaneet kuulan koipeenne?… Mars oikealle, sanon minä!
— Tottakai me tottelemme noin nuorta ja kaunista herraa, — virkkoi nyt nainen äänellä, joka teki nuorukaiseen kummallisen vaikutuksen, sillä se kuulosti hänestä tutulta.
— Minua ilahuttaa, — sanoi Albert, — että teidän joukossanne on edes yksi järkevä… Älkää siis viivytelkö kauemmin, vaan lähtekää heti oikealle!
— Nuori, kaunis herra on päinvastoin hyvin kohtelias, kun tahtoo näyttää meille tien täältä, sillä me olemme joutuneet eksyksiin sumussa, — jatkoi nainen, lausuen heti sen jälkeen miehille muutamia sanoja, joita Albert pitkän välimatkan vuoksi ei tietystikään voinut kuulla.
Nämä sanat aiheuttivat pikaisen toiminnan.
Mutta sen sijaan, että he olisivat kääntyneet oikealle, niinkuin Albert oli käskenyt, he erosivat nopeasti toisistaan ja hyökkäsivät sitten, paljastetut puukot käsissä, eri tahoilta nuorukaista kohden.
Albert, joka oli huomannut heidän liikkeensä laukaisi pyssynsä.
Toinen roistoista vaipui sadatellen maahan, sillä luoti oli sattunut hänen jalkaansa, ja toinen, joka oli saanut pyssynperästä iskun päähänsä, tuupertui konttoristin jalkoihin juuri samalla hetkellä kun hän oli aikonut syöstä puukon tämän rintaan.
Hyökkäys ja häviö oli tapahtunut nopeammin kuin olemme sen tässä ehtineet kuvata.
Panematta enempää huomiota kumpaankaan ruohikolla verissä viruvaan karkulaiseen konttoristi kiiruhti naisen jälkeen, joka tappelun aikana oli lähtenyt pakosalle ja riensi nyt villikauriin nopeudella ylös kukkulan rinnettä.
Albertin oli vaikea nähdä häntä sumun vuoksi, joka kävi sakeammaksi, mitä korkeammalle hän ehti; mutta hän kuuli kivien rapinan, kun nämä pakenijan kiivaista askelista liikehtimään lähteneinä tuiskuivat häntä vastaan.
Innokkaasti ja nuorekkaalla vauhdilla hän jatkoi takaa-ajamista. Niinpä vähenikin joka hetki hänen ja pakenijan välinen matka. Hän jo eroitti sumun läpi kukkulalla olevan tuvan punaiset ääriviivat, jo ojensi hän kätensä tarttuakseen pakenevaan naiseen, jota hän oli aivan lähellä — kun tämä äkkiä katosi hänen silmiensä edestä, ja hän kuuli oven paiskattavan kiinni ihan nenänsä edessä.
Albert ei ainoastaan ollut suuruksissaan siitä, että pakenija oli päässyt hänen käsistään, vaan hän pelkäsi tuvassaolijain turvallisuutta, jonka vuoksi hän survaisi voimakkaasti oven sisään ja ryntäsi Stiina-muorin asuntoon.
Siellä hän näki näyn, joka samalla kertaa oli kaunis ja kamala.
Avaraa tupaa valaisi kaksi pöydällä olevaa kynttilää huoneen toisen akkunan luona; kierrekaihtimet oli jo laskettu alas.
Keskellä lattiaa seisoi kaunis, komea tyttö puolipukimissa, paljaat käsivarret ristissä samoin paljaalla povella; hän oli kalpea, liikkumaton, eikä osoittanut vähintäkään elonmerkkiä.
Sellaiselta olisi voinut näyttää Pygmalionin patsas, ennenkuin marmorisuonet täytti punainen veri ja marmorin pintaa lämmitti elämän ihanin tuli.
Hänen lähellään seisoi tuvan iäkäs emäntä, onneksi kyllä pukeissaan, mutta muuten näöltään yhtä säikähtynyt kuin tyttökin.
Hämmästyneenä ja kykenemättä lausumaan sanaakaan Albert silmäili ympäri huonetta, kunnes hänen katseensa kiintyi punaraitaisen verhon takana olevaan vuoteeseen.
Hän kuuli rajusta hengityksestä syntynyttä läähätystä, joka tuntui tulevan mainitun vuodeuutimen takaa.
— Minä … minä luulin, — lausui hän viimein, — luulin jonkun juosseen tänne tupaan … jonkun, jota minä ajoin takaa … joka koettaa paeta minua ja siksi riensi tänne turvaan.
— Riensi tänne turvaan! — toisti Stiina-muori, sanoja tavoitellen; — se ei ole mahdollista, herra konttoristi… Kuka olisi voinut tulla tänne näin myöhään illalla?
— Muuan nainen, — vastasi Albert, katsoen eukkoon terävästi, — muuan hyvin epäilyttävän näköinen nainen … hän oli äsken kahden roiston seurassa, joita minun onnistui kurittaa, ja vieläpä varsin vakavasti … mutta hän pakeni, ja minä näin varmasti hänen juoksevan tänne sisään .. tuon naisen täytyy olla jossain suhteessa teihin, muori Stiina, ja te koetatte sen vuoksi salata häntä … mutta siinä te ette onnistu.
— Minä vakuutan herra konttoristille, ettei täällä ole sitä, jota te etsitte, — jatkoi mökin emäntä, kalpeitten kasvojensa muuttuessa tulipunaisiksi.
Konttoristin katse kääntyi jälleen vuodeverhoon.
— Etsimänne henkilö on täällä, — kuului nuoren tytön surullinen hopea-ääni.
Tahtomatta lisätä tytön hämmennystä ei Albert ollut vaivannut häntä katseillaan; mutta nyt hän kääntyi sinnepäin, mistä lumoava ääni kuului.
Kaunotar näyttäytyi nyt mustassa silkkikaavussa, jonka hän oli eukon ja nuorukaisen lyhyen keskustelun aikana onnistunut heittämään ylleen, ja pienet, somanmuotoiset jalat olivat kadonneet suuriin, kullalla kirjailtuihin samettitohveleihin.
— Niin, hän on täällä, — toisti tyttö, — tässä huoneessa … tuolla vuoteessa.
Säikähdyksestä suunniltaan tuijotti eukko puhujaan, ja vuodeverho alkoi kiivaasti liikkua.
Albert vaikeni. Tuskallinen hämmästys oli kangistanut hänen kielensä.
Nuori tyttö viittasi hänelle merkityksellisesti ja astui sitten lattian poikki ovelle.
Albert seurasi häntä.
Tyttö aukaisi oven ja meni ulos.
Molemmat seisoivat nyt tuon salaperäisen tuvan seinustalla, ja kylmä sumu ympäröi heitä.
Tyttö katseli kauan ja syvästi tutkien nuorta miestä, joka kärsivällisesti odotti hänen selitystään.
— Te tunnette minua vielä vain vähän, — aloitti tyttö heikolla äänellä; — voinko minä siis pyytää, että te osoittaisitte minua kohtaan täyttä luottamusta!
— Te voitte, — vastasi Albert; — minä en tiedä, mistä se johtuu, mutta teidän vaikutuksenne minuun on kaikkivaltainen … te käskette ja minä tottelen.
— Uskoisitteko, jos minä sanoisin, että te minun sijassani tekisitte samoin kuin minä nyt?
— Uskoisin.
— Enkä minä sen vuoksi kadota sitä hyvää ajatusta, joka teillä mahdollisesti on tähän saakka ollut minusta?
— Ette koskaan.
— Silloin minä pyydän, ett'ette enää etsi sitä naista, joka äskeisenä vihollisenanne on paennut tähän tupaan.
— Te siis tunnette hänet?
— Tunnen, — vastasi tyttö, katsoen pelokkaasti puoliavoimeen oveen.
— Te siis tiedätte myöskin, että hän kuuluu siihen luokkaan ihmisiä, joiden ilmisaamista vaatii yleinen turvallisuus?
— Tiedän.
— Ettekö pelkää, että tuo henkilö saattaa olla vaarallinen myöskin teille itsellenne?
— Vaarallinen kaikille muille, paitsi ei minulle, — vastasi tyttö melkein kuiskaten.
— Sanoitte, että hän on vaarallinen kaikille muille … enkö minä tee rikosta antaessani sellaisen henkilön saada vapautensa, jota hän voi milloin tahansa käyttää väärin?
— En saata sitä kieltää, enkä tahdokaan, — myönsi tyttö tavattoman epätoivoisesti, — menkää siis!… Täyttäkää velvollisuutenne… Ihmisyys vaatii uhrin mutta se uhri olen minä!
— Hyvä Jumala, mitä te sanotte!
— Sillä aikaa kun jotkut teidän väestänne tulevat viemään häntä kaupungin vankilaan, löytävät toiset tuolta järvestä minun elottoman ruumiini.
— Hän on vapaa… Kaiken minä jätän Jumalan käsiin … hyvästi!
Albert kumarsi ja aikoi lähteä.
— Ettekö siis kerro kenellekään, missä tuo onneton nyt oleskelee? — kysyi tyttö.
— En kerro sitä kenellekään, — vastasi Albert, hänen rukoilevan äänensä liikuttamana.
— Ettekä mainitse kenellekään nähneennekään häntä?
— Minä en ole häntä nähnyt … mutta…
— Mutta?
— Jos hänen rikostoverinsa, jotka minä löin maahan, vielä elävät … jos he tunnustavat hänen olleen heidän seurassaan?
— Silloin hän on päässyt teiltä karkuun, ettekä te tiedä minnepäin hän lähti.
— Mutta minun ei sovi salata teiltä, että kuulin heidän keskustelunsa, ennenkuin näyttäydyin heille… Siitä keskustelusta pääsin selville, että he ovat jossain suhteessa Stiina-muoriin… Mikä estää näitä vankeja kertomasta siitä muille?
— Niin, niin, te olette oikeassa!… Laupias taivas … mitä minun pitää tehdä?
Onneton tyttö väänteli tuskissaan käsiään.
— Huomenaamulla tarkastetaan tupa, — jatkoi Albert; — myöskin kuulustellaan siinä asuvaa mummoa.
— Niin, niin, tietysti niin tehdään … onhan selvä, että niin tapahtuu.
Albert käveli, miettien edestakaisin.
— Tiesikö Stiina-muori naisen saapuvan hänen luokseen tänä yönä? — kysyi hän hetken vaitiolon jälkeen.
— Oi ei, sitä hän ei tiennyt!
— Ettekö tekään?
— Minä tiesin, että hän oli karannut vankilasta …. mutta välttääkseni tapaamasta häntä minä matkustin tänne.
— Tällä hetkellä te siis ette voi tehdä muuta kuin koettaa saada hänet lähtemään tältä seudulta vielä ennen aamun valkenemista.
— Niin, hänen täytyy lähteä täältä … sen käsitän.
— Minä puolestani järjestän niin, että nuo miehet, jos he vielä elävät, pannaan sellaiseen säilöön, etteivät he saa tilaisuutta ennen huomispäivää puhua kenenkään kanssa.
— Jumala siunatkoon teitä, jalo nuori mies!
— Voinko mitenkään muuten palvella teitä?
— Ette … palveluksen, jonka jo olette tehnyt, voi ainoastaan Jumala palkita, jos hän säälii viattoman sydämen tuskaa.
— Toivotan teille hyvää yötä, jos sellainen teille nyt on ollenkaan mahdollinen.
— Te siis lähdette, vaatimatta minulta lähempää selitystä?
— Sitä en tarvitse … teidän puhdas katseenne ja kirkkaat kyyneleenne ovat varmasti viattoman sydämen todistuksia.
— Kiitos niistä sanoistanne!… Oh, te ette voi koskaan kuvitellakaan, miten runsaasti ne tällä hetkellä tuottavat minulle lohdutusta.
— Niin nuori, ja kuitenkin jo niin onneton! — lausui nuorukainen syvän liikutuksen valtaamana.
— Kuinka hyvä te olette! — huudahti tyttö, — ja niin jalo!… Te olette parhain ja ylevin ihminen, mitä tähän saakka olen tavannut.
Samassa pisti esiin tumman kaavun aukosta pehmein ja valkoisin käsivarsi, mitä kellään naisella koskaan on ollut, ja laskeutui keveästi nuorukaisen olalle.
— Mutta minä annan teille sen selityksen, jota teidän jalomielisyytenne estää teitä vaatimasta minulta, — kuiskasi hän; — niin, minä annan sen teille, vaikkakin sydämeni sillä hetkellä särkyisi… Minä pyydän teiltä kohtausta.
— Kohtausta! — sammalsi nuorukainen, joutuen yhä suuremman hämmästyksen valtaan.
— Niin, kohtausta … viimeistä…
— Viimeistä!
— Viimeistä … surullisen luottamuksen ilmaisemiseksi ja ikuisiksi jäähyväisiksi!
— Milloin ja missä?
— Samalla paikalla, missä ensi kerran kohtasimme … rannassa.
— Siis rannassa.
— Huomenna aamupäivällä kello kymmenen.
— Minä tulen.
— Siihen saakka ajatelkaa minua osanotolla, niinkuin sellaista, joka ei itse ole syypää onnettomuuteensa … niin, minä kyllä tiedän sen tekevänne … olen nähnyt teitä vasta niin vähän, ja kuitenkin minusta tuntuu, että minä tunnen teidät jo niin hyvin!
Tyttö painoi otsansa käsivarttaan vastaan, joka lepäsi Albertin olkapäällä.
Sillä hetkellä nuorukainen unohti maan ja taivaan ja, tuskin tietäen, mitä teki, hän kiersi käsivartensa tytön hennon vartalon ympäri ja painoi hänet hiljaa rintaansa vasten.
Samassa kuului tuvasta kimakka pilkkanauru.
— Huomenna, — kuiskasi tyttö, irroittautuen Albertin syleilystä ja kiirehtien sisään.
Viimemainittu viipyi muutamia minuutteja paikallaan liikkumattomana ja tuijottaen suljettuun oveen.
Sitten hän lähti vitkalleen astumaan rinnettä alas. Kukaan ei tiedä, mitä hän sillä hetkellä uneksi. Hän ei tiennyt sitä oikein itsekään.
Sanakaan virkkamatta tervehti nuori konttoristimme sitten aamulla Metsätorpan tyttöä, sillä nähdessään tytön itkettyneet kasvot hän piti kokonaan sopimattomana lausua tälle »hyvää huomenta».
Ystävällisesti, mutta totisesti vastasi tämä hänen tervehdykseensä.
— Tässä on jossain lähellä tuulen kaatama koivu, — sanoi tyttö; — luonnossa tapahtuneet hävitykset eivät ole kauniit katsella; — mutta ne voivat kuitenkin olla hiukan hyödyllisiäkin … etsikäämme tuo kaatunut koivu ja istuutukaamme sen rungolle.
Sen jälkeen hän lähti rantaa pitkin oikealle.
Albert meni hänen jälessään ja istui pian hänen rinnallaan varjossa kaatuneen puun päällä, jonka kuolleen veljensä yli muutamat elävät koivut surren kurkoittivat käsivarsiaan.
— Pyytäessäni teitä tulemaan kohtaamaan minua voidakseni häiritsemättä kertoa teille surkean salaisuuden, — alkoi tyttö, — tein sen siksi, että tahdon vapautua niistä varjoista, joihin eilispäivän tapahtumat varmaan minut verhosivat… Teidän hyvä käsityksenne minusta on minulle suuren arvoinen monista syistä, enkä minä tahdo sitä menettää nytkään kun eroamme.
— En ole koskaan hetkeäkään epäillyt teidän mielenne puhtautta, — lausui Albert. — Minulla ei tosin ole vielä paljoa elämänkokemusta, mutta ainakin niin paljon tiedän, että voi olla seikkoja, joiden vuoksi viattominkin olento joutuu maailman silmissä huonoon ja epäilyttävään valoon … olen sen huomannut omasta elämästäni, joka sekään ei ole kulunut merkillisyyksittä.
— Minä tiedän sen, — virkkoi tyttö, katsoen nuorukaiseen mitä lämpimimmällä osanotolla.
— Te tiedätte! — huudahti viimemainittu hämmentyneenä.
— Niin, mutta suokaa minun ensin puhua hiukan itsestäni … monta sanaa ei tarvita, sillä miten vähän puhunkin, on se kuitenkin tarpeeksi vaikuttamaan surullisesti meihin molempiin… Te ette ole vielä kysynyt nimeäni … sanon itseäni Julia Palmiksi, ja siksi kutsuvat minua muutkin.
— Julia Palm! — virkahti Albert; — olen kuullut sen nimen monta kertaa ennen.
Se olikin totta. Julia Palm oli nuori taiteilijatar, jonka öljyvärimaalaukset ja akvarellit saivat osakseen suurta suosiota sen ajan taidenäyttelyssä.
— Olette luultavasti nähnyt nimeni sanomalehdissä, — sanoi tyttö; — jo varhaisesta nuoruudestani saakka olen harjoittanut taidemaalausta … se työ on ollut minun ainoa suojani monia surullisia muistoja vastaan… Kuinka epätoivoinen lieneekään sellaisen ihmisen elämä, jolla sukulaisten ja ystävien puutteessa ei ole tilaisuutta polvistua taiteen alttarille saamaan lohdutusta ja suojaa maallisille kärsimyksilleen!
— Teillä ei ole ystäviä? — huudahti Albert — te olette varmaan kadottanut omaisenne; mutta kuinka ei teidän laisellanne tytöllä olisi ystäviä … tehän olette niin lahjakas, niin kaunis, niin…
— Niin onneton, pitäisi teidän sanoa, — keskeytti hänet tyttö; — tietäkää, että minä olen onnettomampi kuin moni muu, joka on maailmassa yksinään, sillä minä en edes uskalla etsiä ystävyyttä ja rakkautta.
— Ette uskalla!
— En … pelosta, että ne, jotka minua rakastavat, voisivat kerran hävetä minulle osoittamaansa ystävyyttä tai rakkautta.
— Mahdotonta, elävän Jumalan kautta mahdotonta!
— Varokaa, — virkkoi tyttö, uhaten häntä sormellaan; — varokaa, ett'ette te, joka olette osoittanut minua kohtaan niin paljon myötätuntoa ja nyt luulette minusta parhainta, ett'ette te seuraavassa hetkessä pakene minua, niinkuin paetaan petoeläintä tai niiden heimolaisia.
Albert tuijotti häneen säikähtyneesti.
— Jo nyt te pelästytte, — sanoi tyttö, hymyillen katkerasti; — niin, niin, se on aivan luonnollista.
— Ette te minua pelästytä, — vastusti Albert; — ainoastaan teidän sanojenne sävy ja kasvojenne ilme…
— Ne saattavat teidät kauhistumaan, — keskeytti tyttö; — ja sen mainitsette te sanallaainoastaan!… Kun tuntee pöyristystä jotain Salvator Rosan taulua katsellessaan, eivät sitä aiheuta värit, sillä mitkään eivät ole viattomampia kuin ne, vaan se ilmaisumuoto eli henki, mikä väreillä tehdään havaannolliseksi.
Nuorukainen näytti hämmästyneeltä, sillä Albert Kron tunsi yhtä vähän Salvator Rosaa kuin Julia Palm tiesi Lars Olssonin olevan Noran tilan parhaimman muonarengin.
— Osaatteko piirtää tai ymmärrättekö arvostella piirustuksia? — kysyi taiteilijatar hetken hiljaisuuden jälkeen.
Konttoristi katsoi hölmistyneenä kauniiseen taiteilijaan, jonka kysymys tuntui hänestä hyvin odottamattomalta ja kummalliselta.
Tyttö kuitenkin uudisti kysymyksensä.
— Minä olen tietämätön ja sivistymätön ihminen, — vastasi nuorukainen, painaen katseensa maahan; — en ole oppinut mitään. Tuskin täyttäneenä kymmenen vuotta minut otettiin pois koulusta, sillä isäni oli hyvin köyhä ja äitini oli silloin jo kuollut, — lisäsi hän huoahtaen; — olin juuri alkanut käydä maalari-akatemiaa Tukholmassa … mutta silloin tuli kaikesta loppu… Sen perästä olen koettanut pyrkiä eteenpäin miten parhaiten olen voinut.. Konttoristin toimelta Noran tilalla en jouda harjoittamaan mitään hauskempaa työskentelyä … mutta kyllä olen kärsinyt siitä, etten ole kyennyt panemaan paperille — en mitä pientä ja vähäpätöistä olen ajatellut, vaan sitä suurta ja kaunista, jota olen nähnyt.
Se yhteisilme osanottoa, levottomuutta ja tuskaa, mikä nuorukaisen puhuessa näkyi Julia Palmin kasvoilla, olisi ansainnut tulla kuvatuksi Julia Palmin omalla siveltimellä.
Albertin vaiettua veti tyttö kiihkeästi esiin samettisen salkun ja otti sieltä kaksi paperilehteä, näyttäen nuorukaiselle ensin toista niistä.
— Kuten huomaatte, on tämä vain luonnos, — sanoi hän, pitäen piirustusta konttoristin silmien edessä; — mutta voitteko sanoa, mitä se esittää?
— Siinähän on joukko tanssivia lapsia, poikia ja tyttöjä, — vastasiAlbert.
— Niin … mutta kukahan mahtaa olla tuo iäkkäämpi nainen heidän seurassaan?
— Tuoko suurempi olento?… Sitä on vaikea tietää … mutta hän ei ole minulle aivan outo.
— Entä soittaja sitten … mitä pidätte hänestä?
Nämä kysymykset tehtiin kiihkolla, mikä suorastaan hämmästytti tutkittavaa.
— Minusta tuntuu kuin tuntisin hänet, — vastasi Albert; — mutta missä olen nähnyt hänet?… Tuo koukkunenä teräväkulmainen käsivarsi, joka hallitsee käyrää…
— Entä tyttö, joka pitää pitkää, mustasilmäistä naista kädestä … ja tuo sarkanuttuinen poika tuolla … poika, jolla on hopearisti rinnassa?
— Ah! — huudahti Albert, lyöden nyrkillään otsaansa.
Hän oli päässyt kiinni erääseen lapsuutensa jo kauan sitten unohdetuista muistoista ja tahtoi nyt yhdellä lyönnillä tarttua niihin kaikkiin.
Kummallinen taiteilija otti nyt esiin toisen piirroksen ja sijotti sen edellisen päälle.
— Tässäkin näette pojan ja tytön, — lausui Julia Palm; — ne ovat samat kuin äskeisessäkin kuvassa … mutta ken on tuo lasten yllä leijaileva kolmas olento, joka samalla kertaa on elävä ja kuollut … eloton aine ja kuitenkin henki … kasvot ja ruumis kuin nukella … vahakuvalla… Mutta sen päässä näemme kruunun, ja kruunusta pistää esiin käsi ja kädessä on miekka … mutta käsi elää ja miekka välähtelee!… Nuorukainen, se on kohtalo … kohtalo, joka nuken hahmossa etsii syyllistä päätä ja samalla hävittää kahden viattoman olennon paratiisin!… Te kalpenette, vapisette… Niin, kalvetkaa, vaviskaa! Nämä ovat minun lapsuusmuistoni … mutta ne kuuluvat myöskin teidän lapsuusmuistoihinne … ja nyt te tiedätte kuka minä olen!
Sen jälkeen hän nousi koivunrungolta ja kiiruhti rannalle, missä hän seisahtui, jääden tuijottamaan selälle.
Albert oli myöskin ponnahtanut seisaalleen, mutta hän jäi koivun viereen, peittäen käsillään kasvonsa.
Silloin hän kuuli rannalta aaltojen huohahtelujen välistä seuraavat sanat:
— Nuorukainen, minä olen hänen tyttärensä, joka poltti tuhaksi sinun isäsi omaisuuden … hänen tyttärensä, joka murhasi äitisi… Kerran ehkä tulee mestaaja tietämään äitini nimen niinkuin hän tunsi isänikin — — — —