Hetket olivat kuluneet, mutta me näemme nyt noiden nuorten kulkevan vierekkäin rannalla.
Kummankin sisimmässä oli myrsky vaimentunut. Nuoruuden ja terveyden väri alkoi jälleen palata kalpeille kasvoille, niinkuin huomenkoi, vaikka sillä ei ole ollut mitään osaa kuluneen yön raivosäässä, kuitenkin valkenee sovittavana yli järkytetyn maan.
Mahtoivatko nämä kaksi mitään niille onnettomuuksille, jotka olivat tehneet tuhojaan heidän omaistensa parissa? Onko se kukan vika, että sen, rauhalliselta paikaltaan laaksossa irtitemmattuna, täytyy seurata pyörretuulta, joka taittaa puiden rungot ja raastaa maamiehen talon maan tasalle?
Siksi olivatkin nuoret jo lausuneet toisilleen monta rauhan ja lohdutuksen tyynnyttävää sanaa.
— Minä tiesin, että sillä onnettomalla oli tytär, — virkkoi Albert, — sekä että pari kertaa lapsuudessani olin ollut sen pikku tytön kanssa yhdessä; mutta minä kuulin sitten, että hän olisi kuollut.
— Stiina-muori vei minut erääseen Tukholmasta kaukana olevaan pappilaan, — vastasi Julia, — missä minun ilmoitettiin olevan hänen tyttärentyttärensä ja nimekseni sanottiin se, jota nytkin pidän… Vaikkakaan en ollut kahdeksaa vuotta vanhempi, minä käsitin selvästi äitini rikollisuuden suuruuden, ja tuo kiltti mummo teroitti nuoreen mieleeni, miten välttämätöntä oli pitää koko menneisyys peitossa ja sen sijaan näytellä sitä osaa, jonka hän oli opettanut minulle… Pappilassa oleskelinkin neljänteentoista ikävuoteeni saakka.
— Entä sitten?
— Stiina-muori vei minut takaisin Tukholmaan rouva Nissonin tunnettuun kasvatuskotiin, missä vietin kaksi vuotta, jona aikana sain saman kasvatuksen ja sivistyksen kuin varakkaiden ja hienojen perheiden tytöt tavallisesti saavat. Tietoisuuteni vanhempieni rikoksista ja onnettomuuksista olivat aikaisin saattaneet minut tekemään päätöksen, että aina osoittaisin ahkeruutta ja tekisin hyviätöitä … luulin ehkä siten voivani sovittaa kaikki vanhempieni erehdykset… Minusta tuli kunnianhimoinen … minä tahdoin antaalainatullenimelleni monta vertaa suuremman ja kantavamman loisteen kuin minkä toverini saattoivat antaaomallenimelleen… Mutta naisen toimintapiiri on rajoitettu, eikä hänen tarvitse ottaa montakaan askelta, ennenkuin häntä kohtaa este… Ainoastaan taiteen portti on hänelle yhtä avoin kuin miehellekin … minä etsin sen portin ja uran, jonne se johti.
— Ja te olette onnistunut … te olette, vaikka vielä olettekin niin nuori, kuitenkin jo saavuttanut huomatun ja tunnustetun nimen.
— Oh, tahto on toista kuin nero … edellinen on ihmisen omaisuutta, jälkimmäinen Jumalan, ja Hän suo lahjansa ainoastaan harvoille valituille… Pelkäänpä, että olen jo saavuttanut kaiken, minkä voin saavuttaa … tällä tasollani minun on hyvine tahtoineni pysyttävä ja turhaan saan rukoilla Jumalalta neron lahjaa… Minun maalauksiani ylistetään ja niistä maksetaan kalliita hintoja, mutta minä en ole sokea … ihmiset osoittavat kunnioitustaan ja maksavat kahdeksantoista vuotiaalle tytölle, mutta hänen taulunsa ovat sivuseikka. Naisen turhamaisuus on suuri, mutta se ei ole mitään taiteilijaparan samaan luonteenlaatuun verrattuna!
— Mutta miten teillä siihen aikaan riitti varoja sellaisen kasvatuksen saamiseen? — kysyi harkitseva konttoristi.
— Äitini peri isoisältäni paljon rahaa, ja ne hän oli kätkenyt eri paikkoihin, joista eivät tienneet muut kuin hän ja Stiina-muori … tuo rehellinen mummo otti rahat talteensa ja on sitten niillä runsain käsin täyttänyt minun tarpeeni.
— Eikö herättänyt huomiota, että eukolla, jonka itse täytyi työllään ansaita elatuksensa, oli sellaisia summia käytettävänään teidän hyväksenne?
— Sanottiin tuntemattoman isäni vielä elävän ja luovuttavan vuosittain jonkun rahasumman minun kasvatustani varten.
— Vieläkö oleskelette rouva Nissonin kasvatuskodissa.
— En, olen jo kaksi vuotta ollut täysihoidossa hovineuvos Ellin perheessä, missä saan vapaasti harjoittaa taidettani, ja missä olisin hyvin onnellinen, ellei ajatus onnettomasta äidistäni…
— Tyttö raukka, — keskeytti hänet Albert, — näittekö sitten enää äitiänne tai kuulitteko mitään hänestä?
— En ole nähnyt häntä kymmeneen vuoteen… Hän ei ole vieläkään tahtonut tunnustaa rikostaan, vaan häntä on pidetty yksinäisessä kopissa kymmenen vuotta … hänen luonaan ei saanut käydä muut kuin vankilan saarnaaja … mutta Stiina-muori kävi usein viimemainitun puheilla, tuoden sitä tietä minulle tietoja surkuteltavasta äidistäni.
— Kysyikö hän koskaan tytärtään?
— Hän luuli minut kuolleeksi niinkun muutkin … hyvä kasvatusäitini oli levittänyt huhun kuolemastani, ajatellen tulevaisuuttani.
— Miten vastaanotti äitinne sen tiedon?
— Yhtä levollisesti kuin hän on kestänyt kaikki muutkin kärsimyksensä kurjan vankeutensa aikana. Koko sinä pitkänä aikana ei ole kertaakaan päässyt valitusta hänen huuliltaan.
— Niin, teidän äiti-raukkanne on kärsinyt tavattomasti.
— Tekin säälitte häntä … te! — huusi Julia.
— Pian sen jälkeen kun hänet vangittiin, oikeudenkäynnin jatkuessa häntä vastaan, seurasin kerran isääni raatihuoneelle, missä hän oli vangittuna… Isäni, joka vain kuullessaan hänen äänensäkin joutui raivon valtaan, tunsi nautintoa nähdessään häntä kidutettavan ja otti usein itsekin siihen osaa… Muistan, kuinka minä polvillani rukoilin isääni armahtamaan häntä … enkä minä sen jälkeen enää koskaan mennyt sinne.
— Te rukoilitte hänen puolestansa, joka oli murhannut äitinne! — virkahti Julia, luoden nuorukaiseen ihailevan katseen.
— Miksi en olisi sitä tehnyt … eihän äitini voinut herätä haudastaan niistä lyönneistä, joista hänen murhaajansa menehtyi… Eihän kosto ole suloinen tunne … rukoilihan Vapahtajakin ristillä pahantekijöiden puolesta!
— Hän oli Jumala, hän, — sanoi tyttö, — mutta te … te!… AlbertKron, te olette enemmän kuin ihminen… Te olette enkeli!…
Puhjeten kyyneliin tyttö ojensi kauniit käsivartensa häntä kohti, ikäänkuin hän olisi tahtonut vaipua hänen syliinsä.
Ihastuneena, tosin ei tytön hänelle antamasta kauniista nimityksestä, vaan siitä, että hän näki edessään olennon, joka kyyneltensä kirkkaudessa oli yli-inhimillisen ihana, katseli nuorukainen kauan korkeavartaloista tyttöä ja ajatteli ainoastaan: kuinka saattoi sellaisella äidillä olla tuollainen tytär?
— Mutta miten nyt hänen onnettoman käy? — kysyi Albert.
— Niin, miten hänen käy? — toisti Julia luoden katseensa maahan.
— Minne hän on lähtenyt?
— Hän on vielä täällä.
— On täällä!
— Niin … rukoukseni olivat turhat … hän ei tahtonut lähteä täältä niin kauan kuin minä olen täällä.
— Oli onnetonta, että hän löysi teidät.
— Kuullessani toissapäivänä Tukholmassa, hänen ja muutamien muiden vankien karanneen, pelästyin niin, että heti paikalla matkustin tänne etsimään lohdutusta ja neuvoja hyvältä kasvatusäidiltäni.
— Mutta mitä pelättävää teillä oli kaupungissa?… Eihän hän tiennyt teidän elävän!
— Niin, tein todellakin harkitsemattomasti matkustaessani tänne.
— Mitä hän sanoi nähdessään teidät?… Saattoiko hän vielä niin pitkän ajan jälkeen tuntea teidät?
— Se oli kauhea hetki … olin juuri nukahtanut, mutta heräsin äkkiä meluun tuvassa … minä hypähdin vuoteesta ja näin rajut, rumiksi vääntyneet kasvot… »Se on hän! Se on Julia!» — huusi vieras luoden samalla raivokkaan katseen vapisevaan kasvatusäitiini… »Kätkekää minut, minua ajetaan takaa!» huusi hän sen jälkeen heittäytyen vuoteeseeni, jonka verhon hän nopeasti veti eteen. Silloin te tulitte tupaan.
— Mistä hän oli saanut tietää Stiina-muorin asuvan Norassa?
— Sitä en tiedä.
— Mitä hän tahtoi eukosta?… Ahaa, se on totta … hän aikoi vaatia häneltä takaisin rahoja, jotka hän oli piiloittanut ennen vangitsemistaan … muistan hänen puhelleen jotain sellaista.
— Se on luultavaa … mutta nyt!… Mikä kauhea yö minulla onkaan ollut!… Hän on minua hyväillyt ja nuhdellut … suudellut ja sadatellut…
— Ei ole hukattava hetkeäkään!… Teidän täytyy palata Tukholmaan hänen tietämättään … te ette saa enää häntä tavata!
— Hyvä Jumala!
— Hän on turmellut elämänsä … mutta hänellä ei ole oikeutta turmella teidän elämäänne … ja teidän velvollisuutenanne on estää häntä sitä tekemästä.
— Mutta miten minä…
— Jättäkää kaikki minun huolekseni … kun te olette poissa täältä, keksin minä kyllä jonkun keinon saadakseni hänet vetäytymään syrjään … tämän päivää hän voi vielä viipyä täällä, mutta ei enää huomista… Onneksi minä haavoitin hänen seuralaisiaan, miehiä, niin pahasti, ettei heitä voitu kuulustella tänään … he ovat nyt viranomaisten huostassa … mutta pian he kyllä ilmaisevat hänen olleen heidän seurassaan tällä seudulla.
— Mutta hän ei koskaan anna taivuttaa itseään…
— Hänen täytyy … minä puhuttelen häntä.
— Tekö?
— Niin, miksi en?
— Hän tuntee teidät … hän tietää kuka te olette, — huusi tyttö, osoittaen mitä syvintä levottomuutta.
— Sitä parempi.
— Sitä parempi, sanoitte… Hän surmaa teidät, — sanoi tyttö tuskallisesti, kiertäen kiihkeästi käsivartensa nuorukaisen kaulaan, kuin siten tahtoen häntä suojella.
— Ei … ei! — sammalsi Albert suloisen hämmennyksen valtaamana.
— Hän tekee sen, hän tekee sen … vankilankaan muurit eivät ole tukahuttaneet hänessä koston paloa.
— Minä en häntä pelkää … ja onhan minua nyt varoitettu … olkaa sen vuoksi rauhallinen, jos minun puolestani pelkäätte!
— Josko minä pelkään teidän puolestanne!… Voi, tällä hetkellä kuuluu jokainen veripisara sydämessäni teille … niin teille, teille, niin kauan kuin hengitän!
— Taivaan nimessä, säästäkää ihanaa sydäntänne!… Jumala ei ole luonut teidän sydäntänne sellaiselle kuin minä.
— Olette oikeassa, — virkkoi tyttö, vetäytyen surullisena taapäin; — hetken ihastuksen ja kiitollisuuden vastustamaton voima sai minut valtaansa … antakaa anteeksi!
— Tiesinhän sen, — sanoi Albert hiukan katkerasti; — huomenna katuu Julia Palm sitä hellyyttään, jota hän tänään tuhlasi köyhälle konttoristille!
— Albert! — huudahti Julia, syöksyen maahan hänen jalkojensa juureen, tarttuen hänen polviinsa ja kostuttaen niitä kyynelillään, — minähän olen setelinväärentäjän ja murhaajan tytär!
— Eikö ruusu ole ihana, viaton ja kaunis, vaikka se on kukkinut okaisessa oksassa? — lausui nuorukainen; — mutta ruusun paikka ei ole minun jalkojeni juuressa… Jos joku nyt näkisi teidät, kadottaisitte te paljon maailman silmissä.
— Voi, kuinka paljon minä teitä rakastaisinkaan! — virkkoi kaunis, rukoileva tyttö haaveksien; — miten paljon minun rakkauteni voisikaan sovittaa!
Hänen poskensa hehkuivat, ja hänen silmänsä paloivat. Kaikki jalot ja uhrautuvat tunteet, jotka asustivat naisen sydämessä, viettivät sillä hetkellä juhlaa kiitollisen, kahdeksantoista vuotiaan tytön sydämessä.
Sellaisena suloisen ja rajun huumauksen hetkenä voi nainen yhdessä henkäyksessä uhrata kaikkensa — ylpeytensä ja hyveensä, viattomuutensa ja mielenrauhansa.
Voi sitä kurjaa, joka silloin käärmeen pistimellä koskettaa sellaista sydäntä, joka on auringon puhtaimman säteen arvoinen.
— Te ette ole mitään rikkonut, eikä teillä sen vuoksi ole mitään sovitettavaa, — lausui Albert, nostaen maasta polvistuneen tytön.
* * * * *
Aurinko alkoi laskea. Maalaisväki oli jo päivätöistään palannut majoihinsa, ja pienet kylä- ja talotiet luikertelivat autioina hiljaisen metsän läpi.
Ainoastaan n. s. Västervikin tiellä näkyi kaksi hoikkaa, hyvinpuettua naista seisovan metsänlaidassa tuuhean riippakoivun valkean rungon vieressä.
Toinen heistä oli kuvankaunis tyttö, joka hienolla kynäveitsellä piirteli jotain koivun kylkeen.
Toisella taas, joka tummilla, leimuavilla silmillään kiihkeästi seurasi nuoren taiteilijattaren työtä, olivat laihat, keltaisenkelmeät, jyrkkäpiirteiset kasvot, korpinmusta tukka ja kummassakin poskipäässä taudinomainen punainen pilkku, mikä suureni ja pieneni hänen eri mielentilojensa mukaan. Nämä kuvastuivat selvästi hänen kasvoillaan, joissa hipiän nykyisestä näivetyksestä huolimatta kuitenkin huomasi jälkiä kauneudesta.
— Syvemmäs, syvemmäs! — kehoitti vanhempi nainen; eikö kahdeksantoistavuotiaan kädessä ole ollenkaan voimaa?
— Se on valmis, — vastasi nuorempi, jonka sanoissa ilmeni surullinen alistuvaisuus.
Koivun kuoressa näkyi kuva hirsipuusta uhreineen.
— Vai valmis, no niin … mutta se on epäselvä, sitä tuskin huomaa … se kasvaa umpeen, ennenkuin ensi kesänä lehdet puhkeavat puuhun.
— Hyvä olisi kun niin tapahtuisi!… Jos linnut käsittäisivät tekemäni piirrokset, ne inhoisivat tätä puuta.
— Linnutko?… Ei, sitä eivät tekisi korpit, haukat eivätkä korppikotkat … ne ovat ihmisen kaltaisia … niillä on sama käsityskyky ja sama maku kuin ihmisellä.
— Noudattaakseni tahtoasi minä olen saastuttanut tämän ja toisetkin paikat näillä kauheilla kuvilla, kysymättä tarkoitustasi, onneton äiti.
— Kysyykö hirtetyn tytär hirtetyn morsiamelta, mitä nämä kuvat tarkoittavat? — huudahti vanhempi nainen niin terävällä äänellä, että koivun latvassa jo uneen vaipuneet linnut heräsivät ja visersivät muutamia murheellisia säveliä, ennenkuin ne uudestaan nukahtivat.
Tyttö vaikeni, mutta loi äitiinsä sellaista kärsimystä ilmaisevan silmäyksen, jonka kuvaamiseen kynällä ei ole sanoja eikä siveltimellä värejä.
— Sinä olet piirtänyt isäsi viime hetken, — jatkoi vanhempi nainen; — tiedätkö, ketä hän saa siitä kiittää? Sitä miestä, jonka pojan minä pelastin kuolemasta!
— Ja siksi sinä murhasit pojan viattoman äidin, — sanoi tyttö väristen.
— Nyt sinun täytyy leikata puuhun toisenlainen kuva, — virkkoi jälleen edellinen; — sinun tulee piirtää kymmenvuotisia kahleita kantava nainen… Tiedätkö, ketä hän saa kymmenvuotisista kahleistaan kiittää?… Samaa poikaa, jonka elämän hän pelasti.
— Etpä … kiittää saat omaa tytärtäsi! — huudahti tyttö tulisesti; — oma tyttäresi takoi sinulle kahleesi … tai paremmin sanoen se oli oikeudenmukainen kohtalo, joka leluun kätki rangaistuksen nuolen.
— Haa, Julia! — huusi vanhempi nainen rajusti riemuiten; — isäsi murhaajan poika rakastaa sinua!
Julia säpsähti ja kalpeni.
— Niin, hän rakastaa sinua! — jatkoi raivotar; — ei ole sitä naisen synnyttämää, joka ei sinua rakastaisi… Sinä olet kaunis … kauniimpi kuin äitisi konsanaan, sillä sinulla onhänenkiharansa jahänenlumivalkea hipiänsä!… Ruhtinaat ryömisivät kuin madot sinun jaloissasi, ja pelkästä viittauksestasi olisivat valmiit teurastamaan omat alamaisensa… Oh, liljalta olet varastanut kätesi, poppelilta vartalosi, tuulelta käyntisi, ja silmäsi helvetistä, sillä niiden läheisyydessä kaikki palaa, kaikki häviää … haa, Julia!
Ja nainen kiersi käsivartensa vapisevan tytön vartalon ympäri, puristaen häntä kovasti rintaansa vasten.
— Tällaisesta syleilystä, — huusi hän silloin, — vannoisivat miehet itsensä sieluineen ja ruumiineen helvettiin… Vielä se poika suutelee sinun jalkojesi tomua ja kostuttaa kyyneleillään sitä maata, jota sinä olet astellut!… Älä vapise, Julia! Hän rakastakoon sinua, hän saa rakastaa sinua … lapsi, lapsi! Hän saa äitisi suostumuksen.
Sen jälkeen hän päästi tytön, mutta katseli ahnaasti koko hänen olentoaan.
Julia seisoi äitinsä edessä vaiti ja painunein päin.
— Mutta sinä, — jatkoi tämä edelleen, — sinä et saa rakastaa häntä! Sinä et voi häntä rakastaa, sillä kauheat pilvet leijailevat sinun ja hänen välillä… Koivun kuoreen piirtämäsi kuva kasvaa ja alkaa rehoittaa… Julia, Julia! Isän ja äidin kosto on tyttären kädessä!… Niin, hänen pitää raivota, vaipua epätoivoon ja itkeä verta, sillä ei ole pahempaa helvettiä kuin rakastettunsa kadottaminen… Lopuksi hän epätoivoissaan hirttää itsensä … hän on silloin samalla kertaa hirttäjä ja uhri … mikä soma näytelmä!… Ha ha ha!… Naura, Julia! Eikö se ole hauskaa?
Samassa kuuluivat kevyet ajoneuvot tulevan tiellä, ja pian näkyivät vanhanaikaiset kääsit, joissa istui kaksi henkilöä.
Toinen heistä oli Metsätorpan Stiina-muori ja toinen konttoristi KronNorasta.
Jälkimmäinen hyppäsi reippaasti kääseistä maahan, jättäen ohjakset ajoneuvoihin jääneelle eukolle, jonka, jälkeen hän meni koivun luona seisovien naisten luo.
Sekä kauniin tytön että vanhemman naisen kasvoilla pilkahti ilon säde; mutta noilla ilmeillä oli yhtä suuri ero kuin arkkienkelillä ja paholaisella.
— Nyt on aika matkustaa! — ilmoitti nuorukainen.
— Matkustaa! Kuka matkustaa? — huudahti Julian äiti.
— Te molemmat, — vastasi Albert, — mutta ensin tämä nuori neiti.
— Tyttärenikö matkustaa!… Lähtee pois minun luotani!
— Niin juuri … pois teidän luotanne.
— Minne?
— Se pidetään salassa teiltä.
— Julia … tahdotko siis jättää minut?
— Tahdon, — vastasi Julia, katsoen arasti äitiinsä.
— Haa, te olette liittoutuneet minua vastaan! — huusi viimemainittu, syöksyen tyttärensä luo.
— Sanokaa mitä tahansa, — lausui Albert; — mutta älkää enää pitentäkö pahojen tekojenne mittaa koettamalla estää tytärtänne eroamasta teistä!
— Kukaan maailmassa ei riistä minulta lastani, — huusi rikollinen, toisella kädellään tarttuen tyttäreensä ja toisella uhaten konttoristia.
— Te olette itse katkaissut kaikki siteet, jotka ovat yhdistäneet teidät tyttäreenne; te olette kulkenut rikosten tietä, joka johtaa teidät takaisin vankilaan, jos kruununmiehet saavat teidät käsiinsä … teidän ja tyttärenne polut eivät koskaan yhdy… Olkaa järkevä!
— Tiehesi, nulikka! — kiljasi mustalaisnainen, — tai tapan minä ensin tyttäreni ja sitten sinut.
Hänen toisessa kädessään välkkyi paljastettu veitsi.
Tämän liikkeen hän oli tehnyt silmänräpäyksessä, mutta yhtä pian oli Albert rynnännyt hänen kimppuunsa ja vääntänyt veitsen pois hänen kädestään, ehtimättä kuitenkaan sitä ennen estää terää sattumasta vasempaan käsivarteensa.
Tuskasta ja epätoivosta huudahtaen tyttö riistäytyi irti kauheasta äidistään.
— Neiti Julia, — huusi nuorukainen, heittäen veitsen aidan yli, — kiiruhtakaa kärryille ja lähtekää … lähtekää! … minä pitelen tätä onnetonta niin kauan, kunnes olette ehtinyt tarpeeksi loitolle … kiiruhtakaa, kiiruhtakaa!
Näitä sanoja lausuessaan hän tarttui mustalaisen molempiin käsivarsiin ja painoi ne hänen kumpaakin kylkeään vasten; huolimatta hänen rajusta vastarinnastaan ja raivokkaista ponnistuksistaan, Albert siten esti hänet liikahtamasta paikaltaan.
— Mutta jos te olette haavoittunut! — vaikeroi Julia, käsiään väännellen; — jos te….
— Joutavaa, sitä varten ei tarvita muuta lääkäriä kuin räätäli, — vastasi Albert reippaasti; — veitsi sattui vain takinhihaani … lähtekää nyt Jumalan nimessä!
— Äiti! — sanoi tyttö, kääntyen mustalaisnaisen puoleen, joka turhaan raivoisi ja puri hampaitaan; — jos minä rukoilisin Jumalaa, että hän hellyttäisi sinun sydämesi ja valaisisi järkesi, niin sinä pilkkaisit minua, sillä sinä et usko Häneen … mutta oman itsesi tähden ja välttääksesi veristä kuolemaa, joka ehkä aikaisemmin tai myöhemmin kohtaa sinua, noudata tämän nuoren miehen neuvoa, sillä hän, jonka äidin sinä olet murhannut, tahtoo sinut pelastaa…. Pakene jollekin seudulle, missä sinua ei tunneta … minä teen hyväksesi kaiken minkävoinja minuntuleetehdä, ja sinun ei tarvitse kärsiä mitään puutetta niin kauan kuin minä elän… Eikö sinulla jo ole ollut tarpeeksi uhreja kostollesi … ja mitä sinä oikeastaan olet kostanut?…Hänenkuolemansa, joka rikkomalla yhteiskunnan lakeja sai osakseenniidenkoston … hän oli lain uhri, eikä minkään muun… Äiti, äiti, sääli lastasi!… Sinä tahdot tulla minun perässäni … eikö minulla ole tarpeeksi jo sinun muistostasi, joka alati seuraa minua häiriten työtäni päivällä ja untani yöllä! Olethan aina toivonut minun tulevan onnelliseksi … miksi sinä nyt haluaisit aiheuttaa minulle onnettomuutta!… Minä kärsin enemmän kuin sinä … sinä kärsit vihasta ja minä surusta … surusta hairahtuneen äitini vuoksi… Ikuinen sallimus, niin sinä kostat lapsille heidän vanhempiensa vuoksi!
Puhjeten kyyneliin hän poistui pää painuksissa ja polvet notkahdellen ajoneuvojen luo, joihin hän nousi ja istui levottomana odottavan eukon viereen.
— Albert Kron! — pyysi Julia, Stiina-muorin ohjatessa hevosta kärryineen kääntymään, — olkaa häntä kohtaan sääliväinen ja lempeä … älkää unohtako, että hänellä onnettomalla on vielä onnettomampi tytär!
— Olkaa levollinen, neiti Julia! — vastasi Albert; — olenhan jo unohtanut, että hän on murhannut äitini.
Hevonen hoputettiin liikkeelle, ja ajoneuvot peittyivät tomupilveen.
Hovioikeudenneuvos Ell asui perheineen Tukholmassa erään kadun varrella, joka oli Norrmalmin leveimpiä ja valoisimpia. Hänen talossaan oli lahjakkuudestaan ja kauneudestaan ylistetty Julia Palm oleskellut jo kaksi vuotta; häntä pidettiin enemmän tämän yleisesti kunnioitetun perheen rakastettuna jäsenenä kuin naisena, jonka nuoruutensa ja turvattoman asemansa vuoksi elämässä oli täytynyt etsiä itselleen suojaa vierasten ihmisten luona.
Oli Noran tiellä sattuneen tapauksen jälkeinen päivä.
— Hyvä Jumala! — huudahti Therese, Ellin neitosista vanhempi, — kylläpä meidän tulee ikävä sinun poissaollessasi!… Mutta sinun täytyy lähettää meille kirje joka postissa, kuuletko, kiltti Julia!
— Julialle tulee kovin hauska, — virkkoi nuorempi tytär, jonka nimi oli Laura; — et voi kuvitellakaan, kuinka Gunilholmassa on kaunista, ja miten kreivin perhe on kohteliasta kaikille.
— Kukaan ei ole sinne niin tervetullut kuin sinä, — arveli Therese; — sinuahan on kutsuttu sinne niin monta kertaa, mutta sinä et ole tahtonut lähteä… Kylläpä se nyt on heille yllätys!
— Mutta kuinka sinä sait päähäsi matkustaa huomenna, kun et koko vuonna ole maininnut siitä mitään?
— Käynti Norassa antoi Julialle halua matkustamiseen.
— Hyvät tytöt, — virkkoi Julia, — muistattehan minun viime viikolla saaneen kirjeen kreivittäreltä Gunilholmasta.
— Muistamme, ja siinä sinua kutsuttiin sinne ainakin sadannen kerran … mutta sinä vastasit, ettei sinulla ollut aikaa tänä kesänä matkustaa sinne.
— Minä olen nyt kuitenkin muuttanut päätökseni, ja minä matkustan.
— No, entä kuinka kauan siellä viivyt?
— Niin kauan kuin minulla on hauskaa.
— Silloin sinä et palaa koskaan … siellä toimeenpannaan tanssiaisia, illanviettoja, huvimatkoja maalla ja merellä, ja ne kaikki yksinomaan sinun vuoksesi… Usko minua, kun he kerran saavat sinut sinne, niin he eivät laske sinua pois koskaan … sinä olet häijy, Julia, jättäessäsi meidät!
— Syystamineita ei ole tarvis panna matkalaukkuuni … saavun takaisin ajoissa.
— Et voi uskoa, miten Gustaf tuli mielipahoilleen päivällä kuullessaan sinun lähdöstäsi!
Gustaf oli hovioikeudenneuvoksen vanhin poika, toisen henkivartiokaartin luutnantti.
— Kuulehan, hän oikein menetti ryhtinsä, — lisäsi toinen sisar.
— Sotilasko menettää ryhtinsä! — huomautti Julia nauraen.
— Niinpä niin, ja useat muut menettävät myöskin, — virkkoi Therese; — minä jo edeltäpäin suren Gunilholman ja ympäristön maalaisherra-parkojen tähden …. ensin he ihastuvat sinuun ja sitten kerrassaan hullaantuvat, niinkuin tähän saakka kaikki muutkin… Voi, miten onnellinen on Julia, jota kaikki niin paljon rakastavat!
Nämä ylistelyt todistavat, kuinka suuresti Juliasta pitivät hänen ystävättärensä.
— Mutta minusta sinä sentään olet hiukan häijy Gustafille, huomautti Therese, — ja tänään olet ollut häntä kohtaan oikein ilkeä … hän kertoi sen minulle.
— Etkä myöskään voi kieltää, Julia, että Gustaf on muita upseereja paljon kauniimpi ja kunnokkaampi!
— Ellen minä olisi Gustafin sisar, niin minä en koskaan voisi rakastua keneenkään muuhun kuin häneen, — selitti toinen sisar.
— Saako tulla sisään? — kuului miehen ääni oven ulkopuolelta.
— Se on Gustaf! — huudahtivat molemmat sisarukset.
— Ole nyt kiltti häntä kohtaan! — pyysi Therese, suudellen Juliaa toiselle poskelle.
— Niin, voi, ole kultaseni! — pyyteli Laurakin, painaen suudelman hänen toiselle poskelleen.
— Olkaa hyvä ja astukaa sisään, herra Gustaf, — vastasi Julia soinnukkaimmalla äänellään, antaen vastasuukot ystävättärilleen.
Ovi avautui, ja sisään astui nuori, komea upseeri. Laura-sisar ei ollutkaan liioitellut hänen ulkomuotoaan. Herrat kaartinupseerit ovat yleensä kauniita miehiä, joten siis voi kuvitella, millainen Adonis luutnantti Ellin täytyi olla.
— En olisi rohjennut vaivata ainoastaan oman hauskuuteni tähden, — virkkoi luutnantti, — mutta tuolla eteisessä on muuan nuori herra, joka pyytää saada tavata neiti Juliaa … oikea maalaiskeikari! — lisäsi hän nauraen.
— Oh, se on hän, se on hän! — huudahti Julia ja kiiruhti pois makuuhuoneesta, kiitäen seuraavan huoneen läpi sellaisella vauhdilla, että palvelijat ja palvelijattaret olivat vaarassa mennä nurin hänen tiellään.
Luutnantti ja hänen sisarensa katsoivat kysyvinä toisiinsa; mutta vielä suurempi oli heidän hämmästyksensä kun Julia hetken kuluttua palasi johtaen kädestä sisään nuorta, heille aivan tuntematonta herraa.
— Saan tässä esitellä, — virkkoi Julia ilosta säihkyvin silmin, — herra konttoristi Albert Kron Norasta, neidit Therese ja Laura Ell sekä luutnantti Gustaf Ell, kaikki hyviä ystäviäni.
Konttoristi kumarsi useita kertoja. Neidit niiasivat, vaivoin pidättäen nauruaan. Luutnantti kumarsi hiukan, rypistäen otsaansa erityisellä ylevällä tavalla, johon yhtyi ivallinen hymy.
Kaartinupseerit näyttävät yleensä hyvin yleviltä, ja heillä on varastossa runsaasti ivallista hymyä, mutta taivas tietäköön, mistä he ovat niin ylväitä tai minkä vuoksi he ovat muille ihmisille niin ivallisia, mutta keskenään peräti toverillisia!
Mutta Julia Palm ei nähnyt ystäviensä hauskoja nenännyrpistyksiä.
— Ehkä läsnäolomme on haitaksi? — kysyi luutnantti, hieman suuttuneena siitä huomaavaisuudesta, jota Julia näytti osoittavan tuolle äskensaapuneelle maalaiskeikarille.
— Niin, hyvät ystävät, — vastasi Julia, kääntyen luutnantin ja hänen sisartensa puoleen, — totta sanoen on minulla hyvin tärkeätä puhumista tämän herran kanssa… Ehkä te senvuoksi….
— Varmaankin joku malli! — kuiskasi luutnantti hymyillen Julialle; — malli, jonka suuri taitelijattaremme on hankkinut jostain maaseudulta.
Julia hätkähti, luoden pikaisen katseen ensin konttoristiin ja sitten virnisteleviin ystävättäriinsä, kunnes se pysähtyi luutnantti Gustafiin; mutta tällä kerta oli Julian katse salamoiva ja terävä kuin tikari.
— Niin, — vastasi hän kuiskaten, mutta ei hymyillen, — hän on malli, mutta ei ainoastaan taitelijalle, vaan ihmisille… Jos minulla tällä hetkellä olisi sydäntä ilkamoidajollekulle, niin ei ainakaanhänelle!
Kalveten tarttui luutnantti hattuunsa ja poistui. Sisaret seurasivat häntä, levottomina värinvaihdoksesta, jonka näkivät veljensä kasvoilla.
Albert ja Julia jäivät kahden kesken.
— Luulenpa heidän nauraneen minulle, — huomautti konttoristi, katsoen poistuvien jälkeen.
— Pyh, teidän ei tarvitse välittää heistä, — vastasi Julia, sulkiessaan oven.
— Enpä välitäkään, — virkkoi Albert levollisesti; — parempi on voida ihmisille nauraa kuin täytyä itkeä heidän vuoksensa.
— Istukaa, ystäväni! — kehoitti Julia osoittaen hänelle paikan sohvalla vieressään… Miten kärsimättömästi olenkaan teitä odottanut… Sanoitte, että hän on siis lähtenyt?
— Hän lähti viime yönä.
— Ja hän oli rauhallinen, myöntyväinen ja ymmärtäväinen?
— Niin oli, ihme kyllä… Tuskin olitte kadonnut näkyvistä, kun hän kyynelsilmin pyysi anteeksi, että oli haavoittanut minua ja…
— Te siis todellakin haavoituitte! — huudahti Julia tuskallisesti, tarttuen kiihkeästi hänen käteensä; — miksi ette sanonut sitä minulle heti?
— Mitä se olisi hyödyttänyt? — vastasi Albert; — me työmiehet emme yleensä ole arkaluontoisia.
Tuo ihmeen ihana tyttö nosti hänen kätensä sydämelleen, jota vasten hän painoi sitä kovasti. Albert ei vetänyt kättään pois, vaikka hän tunsi, että sormia poltti. Hänestä tuntui kuin hän olisi istunut maan päällä ja toisella kädellään koskettanut aurinkoa.
— Mutta aikomukseni ei ollut puhua siitä joutavuudesta — aloitti Albert jälleen; — kuten sanottu, hän on lähtenyt… Minä hankin hänelle miehen vaatteet, ja hän itse naamioi muotonsa sellaiseksi, että epäilenpä kenenkään voivan häntä tuntea… Rahaa hän sai mukaansa tarpeeksi… Stiina-muori noukki esiin seteleitä toisen pinkan toisensa perään … pelkkiä vanhoja riikinseteleitä, joita oli yhteensä niin paljon, että hän niillä voisi ostaa kokonaisen verotilan… Lähtevälle annettiin suurin osa, mutta jälellä oleva määrä annettiin minun jätettäväkseni teille … sekä hän että Stiina-muori pyysivät minua toimittamaan summan perille.
— Ei, ei, minä en tahdo niitä!… Piiloittakaa te ne häntä varten!
— Kuten käskette … mutta vastahakoisesti minäkin ne otan huostaani, sillä jos havaitaan tilankonttoristin arkun pohjalla olevan niin paljon rahoja, luullaan varmasti hänen ne varastaneen.
— Minne hän lähti?
— Minä neuvoin häntä matkustamaan ulkomaille, Kööpenhaminaan tai jonnekin muualle, mistä olisi helppo saada hänestä tietoja… Hän päätti lähteä Hampuriin, ja hyvähän sekin.
— Mutta miten hän sai passin?… Eihän hän suinkaan voinut matkustaa passitta?
— Hän sai passin mukaansa, — vastasi konttoristi punastuen.
— Kuinka se on mahdollista?
— Minä matkustin viime vuonna Tanskassa ja Saksassa kreivi Virsénin asioilla… Minulla oli tehtävänä ostaa muutamia kantalehmiä kreivin maatiloille… Passini oli vielä jäljellä, ja minä annoin sen hänelle… Mitä muutakaan olisin voinut tehdä?
— Voi hyvä Jumala, hän matkustaa siis teidän nimellänne! Se on varomatonta!
— Se oli kyllä väärä teko, — virkkoi Albert otsa rypyssä, — mutta hätä ei lue lakia … kun kerran oli alottanut, ei voinut enää pidättyä … ei ollut muutakaan keinoa.
— Mutta jos se tulee ilmi!
— Siinä tapauksessa minä tietysti olen hukannut passin … se on valhe, se myönnettäköön … mutta se on myöskin ensimäinen valheeni, jos siitä kannattaa kerskata.
— Albert, te olette harvinainen ihminen, — lausui tyttö, katsoen häntä suloisesti silmiin.
Oh, mitä onkaan tehty ja mitä voidaankaan tehdä sellaisesta silmäyksestä!
— Pahinta oli kieltäytyessäni ilmoittamasta hänelle sitä nimeä, jolla te esiinnytte maailmalla, — jatkoi Kron, mutta mehän olimme sopineet, ettei sitä milloinkaan hänelle sanottaisi.
— Niin, niin … kuinka hän minua kiusasikaan saadakseen minun sen hänelle ilmoittamaan!
— Varovaisuus vaatii, että se häneltä aina salataan, sillä eihän voi tietää, mitä tapahtuu… Siksi minä olin jyrkkä, ja samoin oli Stiina-muorikin.
— On hirveätä täytyä piiloitella omalta äidiltään! — huokasi Julia.
— Kunpa te aina vain pysyisittekin häneltä piilossa! — sanoi Albert. — Lähdettekö siis huomenna? — kysyi hän, katsellen ympärillä hujan hajan olevia tavaroita.
— Lähden… Siinäkin seuraan neuvoanne… Mutta ehkä se nyt onkin tarpeetonta, kun hän on matkustanut, eikä hänen puoleltaan ole enää mitään pelättävissä?
— Eipä se ole vahingoksikaan … sillä jos hän matkalla muuttaa mieltään, niin hän ehkä tuleekin Tukholmaan teitä etsimään.
— Olette oikeassa; minä matkustan.
— Minä en siis saa nähdä teitä pitkään aikaan, — virkkoi Albert raskaasti; — ehkä minä en saa nähdä teitä enää koskaan.
— Teidän tulee kirjoittaa minulle … kirjoittaa oikein usein, — sanoi tyttö.
— Ehkä minäkin joskus saan teiltä muutaman rivin vastaukseksi?
— Saatte … usein, usein!
— Silloin olen hyvin onnellinen! — huudahti Albert, uskaltaen nyt vasta puristaa kättä, joka lepäsi hänen omassaan.
— Jalo ystävä, kuinka paljon te olettekaan tehnyt minun hyväkseni! — lausui Julia kyynelsilmin.
— Olenpa kyllä vähän … olisi tyhmää teeskentelyä sitä kieltää, — vastasi Albert.
— Mutta mitä minä voin tehdä teidän hyväksenne ja millä voin teille kaiken palkita?
— Hm! — jupisi nuorukainen, — eikö siis voida tehdä mitään palkkiotta?… Ja muuten olisi kuka hyvänsä minun sijassani tehnyt saman… Tehän olette niin hyvä … niin kaunis … teidän kyyneleenne voivat sulattaa vuoria.
— Mutta jos olisin ollut ruma, olisitteko silloin tehnyt samoin? — kysyi tyttö, painaen kasvonsa lähemmäs nuorukaisen kasvoja.
— Olisin! — vastasi Albert vilkkaasti; — varmasti olisin tehnyt … tunnen sen syvästi … se tietoisuus tekee minut iloiseksi, ja siinä onkin palkkioni.
— Albert! — huudahti Julia innostuneesti, tarttuen molemmilla käsillään hänen kasvoihinsa; — Julia ei voi palkita … mutta hän tahtoo suudella sinua!
Köyhä konttoristi vavahti. Hän ei kuullut eikä nähnyt. Hänen ruumiinsa oli kuin äkkiä huumaantunut, herpaantunut.
— Niin, poika! — jatkoi kiihtynyt tyttö; — minä tahdon sinua suudella … paljon ja kauan…
Ja hän suuteli Albertia paljon ja kauan.
Mutta usein kadehtii kohtalo ihmisen onnea. Ovi oli avautunut, ja kynnyksellä seisoi kolme sisarusta, tytöt melkein kivettyneinä, ja luutnantti hoipertaen ovenpieltä vasten kuin juopunut.
Hämmentyneenä ja säikähtyneenä Albert aikoi nousta sohvalta; mutta Julia, tosin hämmästyneenä hänkin, mutta ei pelästyneenä, kiersi toisen käsivartensa hänen kaulalleen ja piti häntä paikallaan, sillä voimakas ihminen ei vähällä päästä onneaan.
— Minä en tee salaa mitään sellaista, jota en voi tehdä julkisestikin! — huudahti Julia kummastuksesta jäykistyneille ystävilleen; — Therese, Laura, suokoon taivas teille kerran suudeltavaksi yhtä jalon suun kuin on tämä!
Ja hän painoi uudelleen kuumeiset huulensa nuorukaisen huulia vasten.
Miten viisaasti onkaan kohtalo järjestänyt, kun ei ihminen, niin lihaa ja verta kuin onkin, sentään pala ja muutu tuhaksi sellaisten liekkien syleilystä! — —
* * * * *
Albert Kronin lähtiessä tunnin kuluttua Julia Palmin asunnosta päihdyksissä ja huumeissaan, seisoi luutnantti Gustaf Ell veräjällä katsoen poistuvan jälkeen.
— Kirottu, naurettava maalaiskeikari! — mutisi hän; — ja kuitenkin olisin antanut kaikkeni maailmassa, jos olisin saanut olla silmänräpäyksenkin hänen vaatteissaan…
Eräänä aamupäivänä neljä päivää tämän jälkeen seisoi Noran maidonajaja,Stiina-muori, Heinätorilla.
Tämä eukko, joka kertomuksessamme esiintyy sivuhenkilönä, kuuluu kuitenkin niihin, joiden nimi oli esillä oikeusjutussa mustalaista Bruno Starkia ja mustalaisnaista Anna Jolanta Bränneriä vastaan, mutta kävi silloin selville, että hän oli vain ollut kaikessa emäntänsä uskollinen palvelija, eikä hänellä ollut mitään osaa mustalaisnaisen tekemissä rikoksissa.
Stiina-muori seisoi Heinätorilla maitokärryjensä vieressä, ja hän oli seissyt siinä jo kymmenen vuotta; mutta jos hänellä olisi ollut sellainen venyvä omatunto, jollaisia usein tapaa n. s. »suuressa maailmassa», olisi hän voinut keinua omissa vaunuissa sen sijaan, että hän nyt tärrytteli toisen maitokärryissä, ja varmaan olisi hänellä myöskin ollut monta hienoa huonetta käsittävä asunto, sen sijaan että hänelle nyt kuului vain Metsätorpan pienen tupasen epävarma omistus.
Suurta ihmetystä herätti sekä eukon tovereissa että hänessä itsessään se seikka, että viime päivinä oli muuan nuori, kaikin puolin tavattoman hieno herrasmies joka päivä saapunut mainitulle torille ja seisahtuen vähän matkan päässä Stiina-muorin kärryistä melkein koko ajan katsellut yksinomaan häntä. Lähtiessään torilta, joko palatakseen kotiin maidon tehtyä hyvin kauppansa tahi mennäkseen ostoksille läheisiin kauppapuoteihin, seurasi tuo hieno herrasmies aina hänen perässään, kiirehtien askeleitaan sen mukaan kuin maitohevonenkin suvaitsi lönköttää hieman tavallista nopeampaan.
Toiset maidonkuljettajat kiusottelivat Stiina-muoria kovasti tuosta nuoresta upseerista, ja itsekin hän oli tavattomasti hämmästynyt tästä nähtävästi vielä vanhoilla päivillään tekemästään valloituksesta.
Myöskin tänä aamupäivänä nähtiin tuo loistava herrasmies torilla, ja hänen kultasankaiset silmälasinsa välähtelivät auringon paisteessa perin houkuttelevasti.
Stiina-muori oli myynyt maitonsa ja nousi kärryilleen, jotka sen jälkeen lähtivät liikkeelle, suunnaten matkansa Holländarkadulle, kääntyäkseen sieltä jollekin Roslagin tulliin johtavalle sivukujalle, mistä oli suorin tie kotiin.
Stiina-muori katseli ympärilleen. Merkillistä! Samainen herra juoksi kärryjen perässä melkein gasellin ja siispä tietysti myöskin maitohevosen nopeudella.
Niin sitä sitten kuljettiin, kunnes eukko ehti tullipuomin luo, missä hän pysähtyi sekä juottaakseen hevostaan että tyydyttääkseen omaa uteliaisuuttaan. Mutta katsahtaessaan taakseen näki muori vain ihailijansa selän ja koivet, jotka marssivat takaisin kaupunkiin päin.
Eukko nousi taasen kärryilleen ja jatkoi matkaansa, syystäkin kummastellen sellaista rakkautta, joka rajoittui tullipuomiin.
Koska olemme jo aikaisemmin olleet Norassa, eikä suinkaan ole hauska istua kököttää maitokärryissäkään, seurana seitsemänkymmentä vuotta, kärryjä ja hevosta lukuunottamatta, niin seuraamme me nyt sen sijaan tuota merkillistä rakastajaa, joka astelee tietä pitkin etelään päin.
Hän kulkee laajan Norrmalmin katujen poikki ja sitten Norrbron sillan yli aina yhtä väsymättömän tutkimisintoisena. Hän vaeltaa pitkin Stadssmedjekatua ja kääntyy oikealle Storkyrkobrinkenille päin.
Hän katselee kaikkiin akkunoihin ja sattuu myös luomaan silmäyksen erään kirjakaupan akkunaan.
Hän pysähtyy.
Myymälän akkunalla riippuu muutamia kivipainoksia huomattujen henkilöiden, kuten Tegnerin, Franzénin, Berzeliuksen, Torsslowin y. m. kuvista. Mutta kultasankaiset silmälasit eivät tarkastele niitä. Akkunalla on myöskin joitakuita naisten kuvia, ja hänen huomionsa kiintyy niihin. Hän ei siis välitä muista kuin naiskasvoista. Ruusu tai lilja, paperi tai painomuste on hänelle samantekevä. Hänpä vasta on naisihailija, hän!
Katselijamme kultasankaiset silmälasit siirtyvät lähemmäs hiottua akkunalasia, ja hän nousee varpailleen.
Hänen silmänsä hakevat yhtä ainoata kuvaa: tyttöä, jolla on erinomaisen kauniit ja jalot piirteet.
Kirjakauppias sisällä myymälässään ei ollenkaan kummastele, että ohikulkijat katselevat etupäässä juuri sitä kivipiirrosta ja ostavatkin sen, sillä hän on siihen jo tottunut, ja koska hän on sen jäljennöksen kustantaja, on hän sen menekistä hyvin iloissaan. Toisetkaan muotokuvat eivät näytä olevan tyytymättömiä siitä etusijasta, mikä mainitulle jäljennökselle annetaan. Kuinka saattaisikaan kauneuden voitto närkästyttää kauneuden ylpeitä sotilaita ja puolustajia.
Mainio naisliehittelijämme kultasankaisine silmälaseineen ei saa irroitetuksi katsettaan tuosta ihanasta muotokuvasta. Hän hengittelee niin kiihkeästi ikkunaruutua vasten, että hänen täytyy yhtä mittaa takinhihallaan kuivata silmiensä ja esineen väliin syntyvää hiestystä. Hänen ruumiinsa alkaa vavista kuin vilusta, huolimatta polttavasta keskipäivän auringonpaisteesta, joka yhdessä kiivaan kävelyn kanssa on pusertunut esiin hikipisaroita hänen otsaltaan.
Kultasankaiset silmälasit siirtyvät nyt itse kuvasta tarkastamaan sen alareunassa olevaa, käsialajäljennöksellä painettua kirjoitusta.
Silloin — silloin heltiävät hänen kielensä siteet, ja kaksi sanaa pääsee syöksähtäen hänen huuliltaan.
Ne sanat ovat: »Julia Palm!»
— Vai niin, siinäkö kaikki? — huudahti luutnantti Gustaf Ell samalla kertaa surullisena ja vihaisena, heittäen komean vartalonsa pitkäkseen sohvalle sisarusten huoneessa; — vai siinä kaikki!
— Niin, tervehdä veljeäsi, sanoo hän, — ilmoitti Therese silmäillen aukaistua kirjettä, joka oli kirjoitettu mitä kauneimmalla käsialalla hyvin hienolle silopaperille.
— Entä mitä on sinun kirjeessäsi? — kysyi luutnantti, kääntyen toisen sisaren puoleen, joka hänkin luki kirjettä; — no, mitä hän kirjoittaa sinulle?
— Tervehdä veljeäsi, on tässäkin, — ilmoitti puolestaan Laura.
— Eikö muuta?
— Ei, kiltti Gustaf!
— Peijakas periköön kaikki naiset! — ärähti luutnantti, hypähtäen ylös sohvalta.
— Hyi, kuinka sinä puhut! — huudahti Therese.
— Äiti sanoi, että Julia käyttäytyi hyvin sopimattomasti, — huomautti veli.
— Nyt et puhu totta, Gustaf, — väitti Laura vastaan; hän sanoi, että mikä sopii Julialle, ei sovi muille tytöille, sillä Julia on suuri taiteilijatar sekä sitäpaitsi tarpeeksi järkevä olemaan menemättä pitemmälle kuin on sopivaa.
— Minusta hän marssi jo kyllin pitkälle, — jupisi luutnantti; — minun puolestani saakoon hänet lempo!
— Hän ei saa Juliaa etkä sinäkään! — virkkoi Therese.
— Puhutko minun saamisestani, senkin tyhmyri? Luuletko, että minä menisin naimisiin taiteilijattaren kanssa, joka maalaa tauluja?… Luuletteko minua todellakin sellaiseksi pässinpääksi?
— Tuomari Arenius ei ole pässinpää, mutta hän suree vielä tänäkin päivänä Julialta viime vuonna saamiaan rukkasia, — vakuutti Laura.
— Arenius on kelpo mies, — lisäsi Therese, — ja hänellä on suurin tuomiokunta koko maassa, on isä sanonut.
— Eivät ne olleet ainoat rukkaset, jotka Julia on antanut, — virkkoiLaura.
— Eivätkä liene viimeisetkään… Varo itseäsi Gustaf!
Uusi kirous huulillaan tarttui luutnantti hattuunsa ja ryntäsi ulos sisarusten huoneesta.
Hän lähti portaita alas, mutta tapasi keskiportailla hienon herran, joka oli sotilaallisen näköinen ja jolla oli kultasankaiset silmälasit.
— Pyydän nöyrimmästi anteeksi! — lausui vieras, nostaen kohteliaasti lakkiaan; — neiti Julia Palm kai asuu täällä?
— Kyllä hän asuu, — vastasi luutnantti Gustaf, uteliaasti tarkastaen vierasta.
Sotilaat käyttävät harvoin silmälaseja, ja vielä harvemmin kultasankaisia.
— Voiko häntä saada tavata tähän aikaan? — kysyi jälleen tuntematon.
— Hänet voidaan tavata minä vuorokauden aikana tahansa, — vastasi luutnantti, — nimittäin kun hän on kotona.
— Hän ei siis nyt ole kotona?
— Ei.
— Tuleeko hän pian?
— Ei.
Luutnantti Ellin vastaukset olivat hiukan teräviä, sillä ensiksikin suututti häntä Julian kirjeissä olleet niukat terveiset hänelle, toiseksi hän oli vihainen sisariensa äskeisistä puheista ja kolmanneksi kiukustutti häntä se, että kukaan muu upseeri kuin hän uskalsi kysyä Julia Palmia. Siihen tuli vielä lisäksi, että vieras herra usein käänsi kasvonsa pois, niinkuin hän olisi pelännyt tulevansa tunnetuksi, mikä seikka herätti kaartinupseerissa epäluuloa ja mustasukkaisuutta.
— Vai niin, vai ei hän tule kotiin pian? — virkkoi vieras jälleen ilmeisesti pahoillaan.
— Ei!
— Hän kai sentään saapuu kotiin yöksi?
— Ei!
— Onko hän matkustanut jonnekin?
— On.
— Onko hän lähtenyt maalle?
— On.
— Sepä ikävää! — huokasi silmälasi-herra.
— Anteeksi, onko se muka ikävää että saa oleskella maalla tähän vuodenaikaan?
— Tiedetäänkö, minne hän on matkustanut?
— En ainakaan minä.
— Ehkä hän on matkustanut…
— Minne? — kysyi luutnantti Ell entistä uteliaampana ja mustasukkaisempana.
— Ehkä hän on matkustanut Noraan? — tiedusti tuntematon hiukan vapisevalla äänellä.
— Herra siis tietää, että neiti Palmilla on tapana käydä Norassa? — kysäisi luutnantti.
— Niin, minä olen kuullut…
— Kenen kanssa minulla on kunnia puhua?
— Onko siis varma, että hän on matkustanut Noraan? — jatkoi herra, jolla oli kultasankaiset silmälasit.
— On, — valehteli luutnantti Ell, vain vaivoin hilliten suuttumustaan.
— Pyydän anteeksi, että olen vaivannut herraa! — virkkoi tuntematon, kumartaen ja kääntyen mennäkseen.
— Eikö saa tietää, keneltä voin sanoa terveisiä? — kysyi luutnantti.
— Kysymys on eräästä taulusta… Anteeksi, että olen teitä viivyttänyt! — vastasi vieras, jatkaen menoaan portaita alas.
— Ei haittaa … minä olen juuri lähdössä ulos… Olette varmaankin matkustavainen? — uteli Gustaf.
— Niin, minä olen matkustavainen.
— Nähdäkseni palvelette jossain rykmentissä… Olemme siis tavallaan tovereita.
— Luultavasti.
— Nimeni on Ell, toisen henkivartiokaartin luutnantti.
— Sangen mieluista!
— Entä te, jos saan luvan…
— Kreivi Cronhjelm … luutnantti … luutnantti Skoonen rakuunarykmentissä.
— Nöyrin palvelijanne… Onko kreivi ollut kauan tuttava neiti Palmin kanssa?
— Olen tuntenut hänet lapsesta saakka.
— Hitto periköön kaikki lapsuuden ystävät! — jupisi kaartinluutnantti itsekseen; — mutta, — lisäsi hän ääneensä, — neiti Palm on asunut kaksi vuotta vanhempaini luona, eikä hän ole vielä koskaan maininnut, että…
— Vai niin, vai on hän asunut kaksi vuotta herran vanhempien luona? — virkkoi kreivi silminnähtävästi lisääntyneellä mielenkiinnolla; — mutta … missä hän oleskeli sitä ennen?
— Missäkö oleskeli sitä ennen? — toisti kaartinluutnantti kummastuneesti; — ja sitä kysytte te, herra kreivi, joka olette hänen lapsuudenystävänsä!
Samassa astuivat molemmat veräjästä ulos kadulle.
— Pyydän vielä kerran anteeksi, että olen vaivannut! — lausui kreivi, — ja minä kiitän kohteliaimmin saamistani tiedoista.
— Tiedoista! — huudahti luutnantti Gustaf; — mistä tiedoista?
— Että … että…
— Ettäkö hän ei ollut kotona?… Ei kiittämistä, herra kreivi!… On kuitenkin hyvin ikävää, ettei…
— Minulla on kunnia sulkeutua suosioonne! — lausui kreivi, poistuen nopeasti.
Luutnantti Ell seisoi hetkisen hyvin ällistyneenä. Kreivin käsittämättömät sanat ja hänen arkaileva käytöksensä olivat tehneet kaartinluutnanttiin epämiellyttävän vaikutuksen. Vielä lisäksi kreivi oli harvinaisen kaunis, oikea »sankariksi puettu Amor-jumala», mikä etuisuus, kun sen kilpailija huomaa, vaikuttaa mustasukkaisuuteen kuin paloöljy tuleen.
Raivoissaan luutnantti Ell puri hampaitaan ja päätti ottaa lähemmin selkoa sekä kreivin persoonasta että hänen mahdollisesta suhteestaan Julia Palmiin.
Sitä tarkoitusta varten hän lähti astumaan eteenpäin, aikoen seurata tuota salaperäistä kreiviä.
— En tee sitä itseni vuoksi, — valehteli hän itselleen, — kysymyksessä on kotini kunnia… Kuka tietää, vaikka Julia, jota kaikki olemme niin rakastaneet ja hänestä pitäneet, olisikin salaperäinen ja pettäisi meitä… Kotini arvo vaatii minua selvittämään vyyhden, ja minä seuraankin lankoja vaikka maailman ääriin saakka.
Toteuttaakseen tämän kiitettävän aikeensa hän marssi toisen jos toisenkin kadunmitan tuon pakoonkiitävän nykyaikaisen lentotähden perässä, kunnes hän viimein näki hänen Brunkebergin torilla nousevan ajoneuvoihin ja ajuri vieressään lähtevän ajamaan Malmin Erottajakatua pitkin.
Luutnantti huomasi pian olevansa ajurien ympäröimä ja vaarassa tulla yliajetuksi, sillä hän ei kuullut heidän varoitushuutojaan.
Hän hyppäsi lähinnä oleviin keltaisiin kääseihin, eikä ajurinrenki suinkaan myöhästynyt seuraamasta häntä.
— Minne armollinen parooni käskee ajaa? — kysyi viimemainittu, tarttuen ohjaksiin ja heiluttaen ruoskaa heidän kummankin pään yllä, samalla kun hän näytti kieltään tovereilleen.
— Seuraa tuota herraa, joka ajaa edellämme punaisissa kääseissä! — käski luutnantti; — häntä, joka juuri lähti tästä… Etkö näe ajoneuvoja tuolla Malmin Erottajakadulla?
Noran tilan ruokakello soi illalliselle. Laajoilla tiluksilla työskentelevä väki ojenteli työssä koukistuneita jäseniään, pannen ne sitten päivän hauskimpaan liikkeeseen, nimittäin matkaamaan kotiin.
Konttoristi Albert Kron, joka juuri oli saapunut kotiin työmaalta, heittäytyi väsyneenä ja hikisenä konttoripöydän ääressä olevalle puutuolille.
Pehtoori Ström astui sisään konttoriin.
— Minulla on herralle kerrottavana hauska uutinen, — virkkoi hänKronille.
— No, herra pehtoori?
— Minä lähden tästä talosta huomenna.
— Ja sitä pehtoori sanoo hauskaksi uutiseksi!
— Niin … se on hauska minulle ja luullakseni teillekin.
— Kuinka niin?
— Minut on asianomaisesti nimitetty Djursholman pehtooriksi Stenmanin jälkeen, joka on lähtenyt tiehensä, ja herra on määrätty toistaiseksi minun seuraajakseni.
— Onko se mahdollista? — huudahti Kron, iloissaan unohtaen väsymyksensä.
— Ja jos kreivi edelleenkin on tyytyväinen herraan, — lisäsi pehtoori, — niin koroitetaan herra suosiollisesti ennen vuoden loppua Noran vakinaiseksi pehtooriksi… No, eikö kelpaa sellaiselle, jonka ei tarvitse ajaa partaansa useammin kuin kerran viikossa?
— Minäpä tunnen erään hyvin kunnollisen pehtoorin, joka ajaa partansa vain kerran kolmessa viikossa, — vastasi Albert, luoden katseen Strömin partaiseen leukaan.
— Niin, niin… Mutta olinpa unohtaa… Milloin herra on alkanut olla kirjevaihdossa prinsessojen kanssa?
— Prinsessojen! — toisti Albert kummastuneena.
— Niin, on saapunut kirje, joka…
— Kirje! — huudahti konttoristi, hypähtäen seisaalleen, sillä hän aavisti, kuka prinsessa oli; — kirje!… Voi, antakaa tänne, antakaa tänne!
— Se on sellainen paperi, että siitä voisi leikata itselleen irtokauluksia, — virkkoi Ström, kopeloiden taskujaan; — siinä on oikein kultareunukset ja sinettikin, hitto soikoon, ja käsiala on kuin englantilaista kaavakirjoitusta.
— Hyväinen aika, herra pehtoori, antakaa minulle se kirje! — pyysiAlbert, ojentaen molemmat kätensä esimiestään kohti.
— Mutta olipa se nyt vaikka kultakirjaimin täytettyä hopeapaperia, — jatkoi pehtoori, kopeloiden toista taskua toisen perästä, — niin minä olen sen nyt joka tapauksessa unohtanut polttimoon.
— Hyvä Jumala, miten voikaan sellaisen unohtaa polttimoon! — huudahti konttoristi, rientäen ulos huoneesta.
Korkealta sakka-astian päältä löytyi vihdoin »prinsessan» kirje, jota Albert kiiruhti lukemaan portaille paloviinatynnörien ja -mittarien väliin.
Hän luuli kuitenkin istuvansa pilvien välissä Jaakopin tikapuilla, ja polttimon rengit, joiden täytyi päästäkseen ulos ja sisään kavuta hänen ylitseen, olivat ylös ja alas kulkevia enkeleitä.
Kirjeen sisältö oli seuraava:
»Hyvä, vilpitön ystävä!
On suloista saada lausua ne sanat, ja vielä suloisempaa on tietää teidän kuulevan ne mielellänne. Voi, teitähän minun on kiittäminen siitä, etteivät ilo ja vapaus ole enää minulle vieraita. Ennen olivat ajatukseni kiintyneet vain hirveihin kuviin — kuviin, joissa näkyi isänne palava talo ja kuoleva äitinne,minunisäni häpeällinen kuolema jaminunäitini pitkäaikainen vankeus, joka sulki luotaan katumuksen ja sovituksen.
Silloin minä kohtasin teidät, jota minä olin lapsuudestani saakka kuvitellut hengeksi, joka tahtoi ja jonka täytyi tyttäreltä vaatia sovitusuhria hänen vanhempainsa rikosten tähden, sovitusuhria, joka olisi yhtä kauhea kuin syykin; mutta tavattuani teidät ja katsahtaessani teidän sydämeenne, kauheat kuvat särkyivät pirstaleiksi ja paloivat liekeissä, joista nousi nuori, jalo olento, jonka katse oli vapaa ja sydän valmis sovitukseen. Hänet nähdessäni minun sieluni tuli onnelliseksi.
Minä kiitän teitä siitä näystä ja onnestani!
Kohdatessamme viime kerran te valititte, että olette tiedoissa ja taidoissa minua paljon alempana. Voi, ystäväni, tieto ja taito kohottavat ihmisen katseen pilviin; mutta viattomuus ja hyveet kohottavat ihmisen itsensä paljon korkeammalle. Uskokaa minua, Albert Kron leijuu valoisemmissa avaruuksissa kuin Julia Palm, sillä vanhempainsa varjot tummentavat viimemainitun elonpäivät.
Eikö vieläkään ole saapunut mitään tietoja hänestä! — Missä hän on? Mikä turvapaikka lieneekään hänelle avautunut, ja ennen kaikkea onko hänen sydämensä avautunut vastaanottamaan parempia ja jalompia tunteita kuin tähän saakka? Eikö Jumala lapsen rukouksesta voi avata rakoa kovaan muuriin, jotta aamun valo pääsisi lämmittämään ja aamun kaste kostuttamaan kuivettunutta maata, saadakseen itämään joitakin niistä siemenistä, jotka taivas on kylvänyt jokaisen ihmisen sydämeen?
Kiiruhtakaa pikaisesti ilmoittamaan minulle, mitä tiedätte hänestä; älkää salatko minulta mitään. Vaaran hetkenä minä mieluummin valvon kuin uneksin.
Ja nyt pari sanaa tulevaisuudesta. Muutamia päiviä ennen saapumistani Gunilholmaan, missä nyt, sivumennen sanoen, elän paratiisin elämää luonnon ja taivaan parissa, oli täkäläinen pehtoori kuollut. Tämä tapaus sattui sitäkin sopimattomampaan aikaan, kun kreivi Gyllenstjerna oli juuri päättänyt matkustaa ulkomaille muutamiksi kuukausiksi, eikä hän nykyisin tiedä ketään luotettavaa henkilöä, jolle hän voisi uskoa Gunilholman hoidon; tila on suuri ja siihen on sitäpaitsi yhdistetty tehdaskin, joten tämä kaikki vaatii hyvin tarkkaa huolenpitoa, varsinkin tähän aikaan vuodesta. Silloin minä äkkiä muistin teidän lausuneen, että te kerran tahtoisitte päästä jonkun suuren tilan hoitajaksi — kohtuullinen kunnianhimo, ystävä-parkani!
Minä maalasin heti teidän kuvanne ja lienenkin onnistunut siinä erittäin hyvin, sillä yhtä innokkaasti kuin minä olin työskennellyt, yhtä innokkaasti, 'rukoili' kreivi (käytän todellakin oikeata sanaa) minua heti ensi postissa kirjoittamaan 'lapsuudenystävälleni' kysyäkseni, suostuisiko hän ottamaan hoitoonsa Gunilholman siksi aikaa kuin kreivi oleskelee ulkomailla. Te saisitte sitäpaitsi kreivin lupauksen, että jos hän olisi tyytyväinen teihin ja te häneen, niin teistä tulisi vainajan seuraaja.
Ystäväni, mitä te sanotte tästä ehdotuksesta? — Kreivi ja kreivitär edustavat ihan jaloimpia perheitä mitä tunnen, ja heidän alaisensa kerrassaan jumaloivat heitä. Asian tuntijain lausunnoiden mukaan Gunilholman pehtoorinpaikka on parhaimpia. Edellinen pehtoori oli Gunilholmaan tullessaan köyhä, mutta hän jätti jälkeensä omaisuuden, jolla leski ja lapset tulevat hyvin toimeen. Pehtoorinrakennus käsittää useita kauniita huoneita, ja se on erään joen varrella, joka virtaa tuuheitten lehdikkojen ja rehevien niittyjen keskitse. Minulla on tapana usein pistäytyä siellä, sillä rakennus yhdessä puutarhan ja joen kanssa muodostavat mitä somimman ihannepaikan maan päällä. Albert, te tulette siellä viihtymään ja minä tiedän erään toisenkin, joka myöskin siellä viihtyisi.
Kaikki riippuu nyt siitä, voitteko heti lähteä nykyisestä paikastanne. Oh, jospa te voisitte! Se tuottaisi onnea teille ja — miksi sitä salata — myöskin minulle, ehkä eniten minulle. Olen luvannut kreiville, että te heti vastaatte. Auttakaa minua pitämään sanani. Olen myös vakuuttanut että vastaus tulee suotuisa. Auttakaa minua pitämään sekin lupaukseni! Antakaa minulle anteeksi kärsimättömyyteni, hyvä, vilpitön ystävä!
Te kai käytte usein kasvatusäitini luona hänen yksinäisessä metsätorpassaan. Tervehtikää häntä ja sanokaa, ettei ehkä enää ole pitkälti siihen päivään, jolloin minä saan aina olla hänen lähellään ja huolenpidollani korvata hänelle ainakin osan siitä hyvyydestä, jota hän on minulle osoittanut. Hän on yksi henkilö siinä onnen ryhmässä, josta minä jo olen tehnyt luonnoksen mielikuvituksen keveälle kankaalle, mutta jonka muuttumista ja täydentymistä todellisuuden pohjalle minä rukoilen Jumalalta illoin ja aamuin.
Miten ikävä, että minun nyt täytyy lopettaa! Linnan piha vilisee täynnään vaunuja, ja minua odotetaan. Kaikki sanovat, että tänään tulee hauskaa; mutta jos he tietäisivät, kuinka vähän iloa he tuottavat minulle vetäessään minut pois kirjoituspöytäni äärestä, niin ei heillä varmaan olisi sydäntä sitä tehdä, sillä kaikki ovat minulle niin hyviä ja kohteliaita.
Jalo ystäväni, minä odotan levottomalla kaipuulla vastaustanne, jossa saan tietoja teistä itsestänne sekähänestä. Kunpa kaikki kävisi niinkuin toivon! Ehkä se kuitenkin olisi liian paljon pyydetty! Mutta kunhan ette ainakaan te saisi kärsiä uusia suruja ja huolia minun tähteni! Vielä en ole korvannut teille niitä murheita, mitä jo olette saanut kärsiä. Voi, Julia antaisi teille kaikkensa, ja kuitenkin hän itkisi katkerasti, että hänellä olisi niin vähän antamista.
Albert, te olette minulle kallis — minäkin tahtoisin olla kallis teille.
Julia.»
Tämän kirjeen luki Albert Kron kymmenen kertaa, vaikkakin hän jo ensi lukemisen jälkeen melkein osasi sen ulkoa.
* * * * *
Kunnaalla olevan tuvan oven edustalla käveli muuan nuori mies edestakaisin, kärsimättömyydestä hieroen käsiään.
Väliin hän astui toisella jalallaan tuvan portaalle, väliin taas veti sen pois. Kärsimättömyyteen oli yhtynyt epäröiminen.
Näiden onnettomien mielentilojen uhri ei ollut kukaan muu kuin Gustaf Ell, jonka mustasukkaisuuden henki oli iltapäivällä äkkiarvaamatta johtanut kauniin luonnon helmaan pääkaupungin hälinästä.
Sisältä tuvasta kuului kiivasta sananvaihtoa, mikä sai luutnanttimme vetäytymään piiloon tuvan nurkkauksen taakse.