Tirkistäessään piilopaikastaan hän näki kultasankaisia silmälaseja käyttävän herran astuvan kunnaan rinnettä alaspäin.
Luutnantti hiipi hetimiten hänen jälkeensä, eikä ollenkaan huomannut erästä eukkoa, joka seisoi tuvan portailla ristissäkäsin ja kasvoiltaan kuolonkalpeana.
Vieras herra ja hänen seuraajansa olivat tuskin ehtineet tasaiselle paikalle kunnaan juurella, kun ensinmainittu äkkiä kääntyi ja pysähtyi.
— Herra! — huusi kultasankaisia silmälaseja käyttävä tuntematon; — miksi te hiivitte minun jälessäni?… Mikä on tarkoituksenne?… Mitä te tahdotte?
— Luulisinpä itselläni olevan oikeuden kulkea minne ja miten haluan, — vastasi luutnantti.
— Onko teillä oikeus seurata minua salaa kuin vakoilija?… Te olette ajanut perässäni kaupungista saakka … olette tullut jälessäni tuonne tuvalle … ja nyt te taas olette minun kintereilläni!… Vielä kerran pyydän teitä jättämään minut rauhaan, tai muussa tapauksessa minun on pakko käyttää väkivaltaa vapautuakseni teidän epämiellyttävästä seurastanne.
— Te uhkaatte, herra kreivi! No, sitä parempi… Teidän käytöksenne on tuntunut minusta sangen merkilliseltä, ja minä vaadin teiltä selitystä!
— Mikä teistä on näyttänyt merkilliseltä?… Mistä minun tulee antaa teille selitys?
Luutnantti Ell hieman hämmästyi näistä kysymyksistä, joihin vastaaminen ei ollutkaan yhtä helppoa kuin hän oli kuvitellut. Lähemmin tuumittuaan hän ei huomannutkaan mitään merkillistä siinä, että joku henkilö etsii Julia Palmia puhuakseen hänen kanssaan hänen tauluistaan ja sitten lähtee sinne, missä sanotaan hänen olevan.
— Te olette tungetteleva, sietämätön olento, — jatkoi kultasankaisia silmälaseja käyttävä herra; — ja ellette nyt heti poistu, minä poltan univormuhousujenne hopeanauhat!
— Mitä suvaitsette sanoakaan, herra kreivi? — huudahti luutnantti, astuen häntä askeleen lähemmäs.
— En puhu arvoituksia herra! — huusi toinen, ojentaen samassa kahden pistoolin suut hämmästynyttä kaartinluutnanttia kohti.
Gustaf Ell oli hyvinkin peloton nuori mies, vaikka olikin onnettomasti rakastunut. Hän tosin astahti taapäin, mutta koetti kuitenkin kädellään sitä kohtaa tamineissaan, jossa hän täydessä univormussa ollessaan tapasi miekankahvansa. Valitettavasti hänellä nyt oli yllään siviilinuttu, jonka vuoksi aseeseen tarttuminen jäi pelkäksi vaistomaiseksi liikkeeksi.
— Kuten sanottu, — jatkoi asestettu henkilö, — minä kärvennän molemmat hopeanauhuksenne, jotta en tekisi itseäni syypääksi puolueellisuuteen kummallekaan taholle.
— Te kannatte murha-aseita taskussanne, hyvä herra! — virkkoi luutnantti. — No, hyvä on, jos olette aatelismies ja sotilas, kuten väitätte olevanne, niin antakaa minulle toinen pistooli ja menetelkäämme niin kuin miesten tulee!
— Te tahdotte kaksintaistelua?
— Niin.
— Minkä johdosta?
— Se on minulle samantekevää. Antakaa tänne pistooli, ellette ole pelkuri raukka!
— Te olette kurja vakooja, — vastasi kreivi. — Sellaisen kanssa ei ole tapana taistella … mokoma mies yksinkertaisesti ammutaan ja jätetään kentälle verissään kuin härkä.
— Mitä, uskallatteko…?
— Laittaa vetohaavaukset molempiin raajoihinne?… Tietysti.
Herra, jolla oli kultasankaiset silmälasit, teki jo liikkeen toteuttaakseen kyseenalaisen yksinkertaisen kirurgisen leikkauksen, kun hän äkkiä tunsi kaksi rautaista kättä tarttuvan kumpaankin käsivarteensa.
Nämä kädet olivat konttoristi Albert Kronin, joka oli rientänyt paikalle lähellä olevasta pensaikosta, mistä hän oli joutunut kuulemaan ja näkemään äskeisen kohtauksen.
— Roisto, murhaaja! — huusi luutnantti, lähestyen vastustajaansa vihasta raivoten. — Nyt se lurjus jo vapisee.
Se olikin totta, mutta vapisipa myöskin konttoristi, joka oli nähnyt silmälasien takaa leimuavan katseen.
— Hän ei ole mikään aatelismies eikä sotilas, — jatkoi kaartinluutnantti, laskien kätensä kreivin olkapäälle. — Hän on valepukuinen pahantekijä… Kuka te olette ja mistä tulette? Vastatkaa tai muuten murjon teidät!
— Vaiti, herra luutnantti! — virkkoi konttoristi, joka syvään hengähtäen jälleen oli päässyt tasapainoon. — Vaiti!… varokaa, sillä…
Samalla hän työnsi luutnantin käden pois valekreivin olkapäältä.
— Mitä tarkoitatte? — murahti luutnantti kummastuneena. — Asetutteko hänen puolelleen?
— Tämä henkilö on, — vastasi Albert, vääntäen pistoolit pois vangin käsistä, — hän on…
— Mikä hän on?
— Hän on mielipuoli, joka on karannut eräästä naapuritalosta, missä häntä on tänä kesänä säilytetty.
— Mielipuoliko! — huudahti luutnantti, perääntyen pari askelta.
— Niin, häntä on etsitty kaikkialta. Oli onni, että vihdoinkin saimme hänet käsiimme. Olkaa hyvä ja odottakaa hetkinen täällä alhaalla, herra luutnantti, — lisäsi hän iskien merkitsevästi silmää viimemainitulle. — Minä vien tämän onnettoman ensin tuolla kummulla olevaan mökkiin, jonka jälkeen heti palaan herra luutnantin luokse.
Sitten hän tarttui kultasankaisia lasisilmiä pitävän herran käsivarteen, lähtien hänen kanssaan astumaan ylös kunnasta.
Luutnantti Ell jäi seisomaan paikalleen. Kuta enemmän hän ajatteli illan tapahtumaa, sitä enemmän hän varmistui siitä, että hän todellakin, kuten konttoristi mainitsi, oli ollut tekemisissä mielipuolen kanssa. Hänen täytyi myöskin myöntää olleensa aika hupsu lähtiessään suinpäin Tukholmasta ja jättäessään häntä siellä odottavan illallisen, juostakseen karanneen mielipuolen perässä kauas maalle tomussa ja pölyssä.
Hän sadatteli itseään ja Julia Palmia, joka tietysti yksinään oli syypää kaikkeen tähän kirottuun seikkailuun.
— Pyydän nöyrimmästi anteeksi, että minun on täytynyt antaa herra luutnantin odottaa näin kauan, — virkkoi samassa Albert Kron hänen vieressään, — mutta ei ollut mikään helppo asia saada sairasta nöyrtymään ja rauhoittumaan.
— Hyvä herra, kuka se henkilö oikeastaan on? — kysyi luutnantti.
— Hän on muuan maisteri Upsalasta, — vastasi Albert.
— Joka tietysti on lukenut itsensä hourupäiseksi. Mutta sitä ei kuitenkaan voisi päättää hänen ulkonäöstään. Hänen kasvojensa väri on terve ja ryhtinsä kieltämättä kaunis. Tosiaankin hän näyttä sotilaalta.
— Se on luultavasti seuraus hänen hulluudestaan, — vastasi Albert hajamielisesti.
— Mitä sanotte! — huudahti luutnantti, luoden tuiman katseen Kroniin.— Mitä oikeastaan merkitsee…?
Hän keskeytti äkkiä lauseensa, sillä hän huomasi, että nuoren konttoristin tummanruskeat kasvot olivat muuttuneet kalmankalpeiksi.
— Voitte varmaankin pahoin, — huomautti luutnantti hämmästyneenä tästä näystä.
— Mielipuoli teki minuun niin ikävän vaikutuksen. — On tavattoman kauheata nähdä muuten terve ja voimakas ihminen vailla vähääkään järjen rahtua.
— Onpa kyllä, onpa kyllä, — myönsi luutnantti olkapäitään kohauttaen.
Puhellessaan olivat herrat joutuneet Noraan johtavalle sivutielle, jota he lähtivät astumaan edelleen.
— Mikä johdatti herra luutnantin tuon maisteri-raukan seuraan? — kysyi konttoristi hetken vaitiolon jälkeen.
— Se on peräti helposti selitettävissä, — vastasi puhuteltu hetken aikaa yskittyään. — Minusta näytti heti, että tuo onneton oli jossain suhteessa epäiltävä.
— Missä herra luutnantti hänet tapasi?
— Hm, hän tuli meidän luoksemme kotiin, kysyen neiti Palmia.
— Vai niin, vai häntä hän kysyi, — virkkoi Albert surullisesti.
— Mutta koska hän ei ollut kotona, arveli mies itse hänen lähteneenNoraan.
— Hän ei siis tiedä neiti Palmin olevan Gunilholmassa kreivi Gyllenstjernan luona? — kysyi konttoristi, koettaen turhaan peittää levottomuuttaan.
— Ei, minä annoin hänen jäädä siihen luuloon, että hän on tullut tänne, sillä, kuten sanottu, huomasin heti miehen ruuvien olevan hieman höllässä.
— On hyvä, ettei hän tiedä, missä neiti Palm on, — virkkoi Kron ikäänkuin raskas paino olisi pudonnut hänen hartioiltaan.
— Ei … mutta kuinka, hitto vie, tuo mielipuoli tuntee neiti Palmin? — kysyi luutnantti.
— Neiti Palmin oleskellessa täällä joku aika takaperin, vastasi Albert, — kävi hän pari kertaa tuon sairaan miehen luona … useat pitäjän säätyhenkilöt pistäytyvät silloin tällöin maisteri-raukkaa katsomassa … luultavasti hän silloin sai tietää neiti Palmin nimen ja olinpaikan.
— Niinpä kai … mutta puhukaamme mieluummin jostain muusta! Kukaan ei viisastu hulluista eikä hullut viisastu mistään … ha ha ha!
— Herra luutnantti ansaitsee kiitoksen siitä, ettei jättänyt sairasta ilman suojaa.
— Miten muutenkaan olisin voinut menetellä … huomasinhan heti ensi silmäyksellä hänen olevan mielipuolen. Pelkäsin, että hän saattaisi tehdä jotain vahinkoa, ja siksi nähkääs…
— Niin, niin, menettelyllänne osoititte suurta ihmisrakkautta.
— No, ei mitään kohteliaisuuksia, pyydän… Tein ainoastaan velvollisuuteni … mutta puhuaksemme nyt jostain hauskemmasta asiasta niin…
— Se minua ainoastaan kummastutti, — keskeytti hänet Albert, — kun tapasin hänet ja herra luutnantin melkein aikeissa ryhtyä kaksintaisteluun.
Luutnantti punastui, mutta ei jäänyt kuitenkaan neuvottomaksi.
— En voinut muutakaan, — vastasi hän — sillä mies veti esiin pistoolinsa, uhaten ampua minut. Ikävässä leikissä on aina parasta näyttää iloista naamaa, ajattelin minä, ja siksi olin ryhtyvinäni kaksintaisteluun hänen kanssaan.
— Niinpä niin, eipä siinä mukaan auta, — virkkoi Albert luoden luutnanttiin tutkivan katseen.
Luutnantti katsoi maahan, nyhtäen hämmentyneenä napin lievenutustaan.
— Minä annan palttua koko hullulle! — huudahti hän vihastuneena, osaksi siitä, että tuo hävytön maalaiskeikari uskalsi tarkastella häntä, osaksi siitä, että napin repäiseminen saattoi hänen jo ennestään pahasti runnellun pukunsa yhä näkyvämpään epäjärjestykseen. — Ellette pane pahaksenne, hyvä herra, niin pyytäisin saada tehdä teille muutamia omantunnonkysymyksiä.
— Omantunnonkysymyksiä! — toisti konttoristi kummastuneesti.
— Kuulun niihin ihmisiin, — aloitti luutnantti, — jotka vihaavat kiertoteitä ja siksi menen aina suoraan asiaan, maksakoon mitä maksaa, ja samanlaista menettelyä vaadin kaikilta kunniallisilta ihmisiltä.
Nämä sanat olivat täydessä ristiriidassa niiden suunnitelmien kanssa, jotka hän oli tehnyt, levätessään kunnaan juurella; mutta nähtävästi olivat kaikki kietovat kysymykset häipyneet hänen muististaan.
— Minäkin esiinnyn mielelläni avomielisesti ihmisiä kohtaan, — mutta eri asia on, voiko niin menetellä kaikkien suhteen, ja onko aina oikein tehdä niin.
— Epäilemättä, epäilemättä, — sanoi luutnantti hieman ällistyneenä tästä äkillisen suorasta puheesta.
— Mitä herra luutnantti oikeastaan aikoi sanoa? — kysyi konttoristi tullen jälleen hajamieliseksi ja vilkaisten useasti taakseen.
— Aion tehdä muutamia kysymyksiä neiti Palmin suhteen, — virkkoi edellämainittu. — Tehän olette lapsuudenystävä hänen kanssaan?
— Jos hän on niin sanonut, on se totta, — myönsi Albert.
— Miten tulitte hänen tuttavakseen?
— Ellei neiti Palm ole sitä kertonut, todistaa se, ettei hän ole tahtonut sitä seikkaa koskettaa.
— Kyllä hän on siitä kertonut.
— Koska hän on sen tehnyt, niin on väärin ja epäkohteliasta, herra luutnantti, koettaa tiedustella toiselta henkilöltä, onko hän puhunut totta.
Luutnantti Ell puri huultaan.
— Myöntäkää, herra, että olette ihastunut häneen!
— Ihastunutko?… En, minä jumaloin häntä! — vastasi Albert, painaen kädellään sydäntään.
Jos luutnantti olisi tiennyt, että tämän käden ja sydämen välillä oli kirje Julia Palmilta, olisi hän varmasti saanut sappitaudin.
— Ehkä aiotte kosiakin häntä, te mainio konttoristi? — jatkoi sotilas, voimatta enää hillitä mustasukkaisuuttaan.
Konttoristi mittasi luutnanttia kiireestä kantapäähän. Viimemainittu punastui, sillä hän luuli konttoristin tarkastelevan hänen turmeltunutta pukuaan, odottaen, että tämä hymyilisi hänelle halveksivasti.
Sitä hymyä ei sentään ilmestynytkään, mutta kuitenkin olisi luutnantti raivostunut, jos hän olisi arvannut nuorukaisen ajatukset.
Ne olivat:
Tämä nuori, kaunis ja komea mies rakastaa Julia Palmia, mutta tyttö asettaakin minut etusijalle hänestä… Voi, miten olenkaan onnellinen ja miten onneton on tuo vieras herra!
— Ja tietysti te vihdoin aiotte mennä hänen kanssaan naimisiinkin? — kiljaisi luutnantti.
Voi miten ihminen joutuukaan pahaan verkkoon ollessaan mustasukkainen!
— Minäkö menisin naimisiin hänen kanssaan? — virkkoi Albert heikolla, vapisevalla äänellä. — Kuinka minä voisin ajatellakaan sellaista?
— Se oli sangen ymmärtäväisesti sanottu, — kiitteli luutnantti; — todellakin erittäin ymmärtäväisesti!… Onhan käsitettävissä, että tyttö, joka on saanut sellaisen kasvatuksen, nimen ja arvonannon kuin neiti Palm … sekä teidän asemassanne oleva nuorukainen… Jumala varjelkoon minua koettamasta millään tavoin alentaa teidän arvoanne … mutta te ehkä tiedätte, että neiti Palm on kuin perheemme jäsen … me pidämme häntä tyttärenämme, sisarenamme ja…
— Mihin herran nimessä ovat molemmat kääsit joutuneet? — huudahti konttoristi äkkiä luutnantin suureksi hämmästykseksi.
Kilpakumppanit olivat onnellisesti saapunet taloon, ja heidän edessään aukeni selkeä näköala Noran polttimolle.
— Ja missä ovat miehet sitten? — jatkoi Albert, katsellen ympärilleen kaikille suunnille. — Kas, tuollahan ne makaavatkin maassa… Ylös, senkin ryökäleet! — huusi hän, pudistellen renkejä, jotka kuorsasivat syvään ja raskaasti — He ovat juoneet itsensä humalaan … heihin on mahdoton saada eloa.
Juopunutta ajorenkiä ei saisi liikkeelle, vaikka johtaisi häneen sähkövirran.
Polttimon palvelija kertoi, että muutamat hänen toverinsa olivat juottaneet ajomiehet humalaan, ottaneet heidän ajoneuvonsa ja lähteneet kukin tyttöineen huviretkelle Djursholmaan, joka oli noin penikulman päässä Norasta.
— Mutta miten minä nyt pääsen takaisin kaupunkiin? — huudahti luutnantti epätoivoissaan. — Enkö voi saada hevosta täältä talosta?
— Mahdotonta, — vastasi konttoristi, — kaikki hevoset on jo päästetty laitumelle, ja sitäpaitsi ei minulla eikä pehtoorillakaan ole oikeutta lainata kenellekään tilan hevosia… Lähimpään kestikievariin on penikulman matka … joten, jos herra luutnantti ei suvaitse jäädä tänne yöksi, niin…
— Mahdotonta, hyvä herra, minulla on harjoitus Ladugårdsgärdetissä huomenna kello kuusi, joten, vaikka minun pitäisikin lähteä kotiin kävellen, niin… Kirottu matka!
Konttoristi ei sen enempää koettanut saada häntä jäämään; päinvastoin hän toivoi vieraan menevän, joskaan ei juuri sinne, missä pippuri kasvaa, niin ainakin Ladugårdsgärdetiin, jossa laakerit lehtivät.
— On hyvin luultavaa, — virkkoi hän lohduttavasti, — että herra luutnantti tapaa tiellä jonkun matkustajan, joka luovuttaa luutnantille sijan ajoneuvoissaan… Pahoittelen, ettei minulla ole tilaisuutta tarjota mitään virvokkeita, mutta täällä ovat jo kaikki menneet levolle … maalla mennään aikaisin nukkumaan… Mutta jos herra luutnantti haluaa lasin maitoa, niin…
— Maitoa! Hyi hitto! — virkahti luutnantti. — Olin aika pässinpää lähtiessäni tänne!
Konttoristilla ei ollut tähän mitään huomautettavaa, jonka jälkeen soturimme, päätettyään lähteä jalan, sanoi jäähyväiset ja lähti liikkeelle.
Mutta minkälainen kävelymatka siitä koituikaan! Joka kolmannella askeleella hänen täytyi pysähtyä pudistamaan kengästään hiekanjyviä, joita pääsi sinne tunkeutumaan pienestä reijästä jalkineessa. Hän ei myöskään voinut kävellä ruohikolla, sillä oli alkanut rankasti sataa mikä tietysti oli hyvin terveellistä maan mullalle ja virvoittavaa vaeltajalle, mutta jolla oli tavanmukainen liottava ominaisuutensa.
Hän tapasi monta kärryillä ajavaa henkilöä ja hänellä olisi ollut tilaisuus päästä heidän mukanaan mihin taloon tahansa tuolla miellyttävällä maaseudulla; mutta kukaan ei suostunut kääntymään takaisin kaupunkiin sellaisen sään vallitessa.
Läpimärkänä ja melkein avojaloin hän vihdoin saapui Stocksundiin. Siellä kokoontui hänen ympärilleen väkeä, jotka nipistelivät häntä poskiparrasta ja viiksistä, minkä jälkeen eräs herra, joka sanoi olevansa nimismies, vei hänet innokkaasta vastarinnastaan ja jyrkistä vastalauseistaan huolimatta lähellä olevaan kapakkaan. Siellä häntä tutkittiin sen johdosta, että luultiin häntä erääksi elinkautiseen vankeuteen tuomituksi, hempeämpään sukupuoleen kuuluvaksi valepukuiseksi naiseksi.
Päästyään viimein vapaaksi hän sai jatkaa matkaansa, ja päivällisen aikaan hän viimein saapui kotiin, tosin enemmän liikkuvan kattoräystään kuin ihmisen näköisenä.
Hänen kärsimyksensä saivat seuraavana päivänä sotamiehet tuntea nahoissaan. Nämä kyllä pian unohtivat luutnanttinsa kovakouraisuuden, mutta viimemainitun mielessä säilyi aina hänen onneton retkensä maaseudulle.
1. Kohtaus
Kahdeksan päivää tämän ikävän illan jälkeen pölähti keskipäivän aikaan ilmoille paksu tomupilvi valtamaantiellä olevan ahteen ylimmältä jyrkänteeltä noin neljännespenikulman päässä Guhilholman suuresta sukukartanosta Västmanlandissa.
Tomupilvi laskeutui ja hälveni vähitellen ja pian saattoi eroittaa täplikkään juoksijan, jonka selässä istui tummaan, liehuvaan ratsastuspukuun puettu kevyt, solakka olento, päässään musta silkkihuopahattu, johon kiinnitetty tiheä, viheriäinen harso leijui kuin lippu tuulessa.
Mäeltä näkyivät tulevan suuret umpivaunut monine livreijoilla koristettuine ajajineen ja palvelijoineen.
— Skinnskattebergin vapaaherratar, — virkkoi majesteetillinen amatsooni hiljaa itsekseen, poiketen mäeltä metsään, jonne hän piiloutui hevosineen, kunnes vaunut olivat ehtineet ahteen päälle, jatkaneet matkaansa ja häipyneet näkyvistä.
Senjälkeen ratsasti nainen jälleen esiin tiheiköstä, asettuen entiseen asentoonsa. Hetkisen odoteltuaan lähti hän kiitämään mäkeä alaspäin, sillä hän oli huomannut eräät talonpoikaiskärryt, jotka kauempana lähestyivät mäkeä. Täplikäs juoksija lähti nelistämään, kunnes se saavutti äskenmainitut ajoneuvot.
— Kaikkien hyvien enkelien nimessä tervetuloa! — huusi ratsastajatar, käännyttäen hevosensa ja pysähtyen.
Kärryissä istui tavallinen kyytipoika sekä muuan nuori, pölyiseen matkapukuun puettu, auringon rusketuttama nuorukainen.
Iloisesta yllätyksestä huudahtaen hyppäsi matkustaja kärryiltä maahan, lähestyen naista paljastetuin päin, käskettyään ensin kyytipojan jatkaa matkaa mäen päälle.
— Niin, tervetuloa! — toisti ratsastajatar, tarttuen matkustajan ojennettuun käteen, ja kumartui hänen puoleensa, painaen suudelman hänen otsalleen.
— Tämäpä iloinen kohtaus! — huudahti nuorukainen ihastuneena. — Minä varmaan tulen hyvin onnelliseksi Gunilholmassa.
— Poika parka, teidän kasvonnehan ovat aivan pölyn peittämä, — virkkoi nainen leyhytellen häntä valkoisella, pitsillä somistetulla batistinenäliinallaan.
Ratsastajatar piti edelleen matkustajan kättä omassaan, hänen hevosensa verkkaan astuessa mäkeä ylös. Hän katseli nuorukaista kauan sanaakaan sanomatta ja hänen syvästä katseestaan ilmeni pelokas kysymys, jonka nuorukainen ymmärsi.
— Hän on poissa ja luultavasti varmassa tallessa, — sanoi viimemainittu melkein kuiskaten sekä tähystäen kummallekin puolelle tietä, ikäänkuin hän olisi pelännyt jonkun kolmannen kuulleen hänen vastauksensa.
Syvä kärsimyksen huoahdus puristui esiin solakan tytön ruusuisilta huulilta, ja hänen äsken niin loistavat kasvonsa tummenivat, niinkuin auringon sädekehä, kun pilven musta käsi sen pimentää.
— Olin suuresti pahoillani, kun täytyi häiritä teidän rauhaanne, — virkkoi nuorukainen. — Kirjeeni varmaankin pahoin huolestutti teitä?
— Huolestutti kyllä, — vastasi tyttö, — mutta sitä enemmän olen teille kiitollinen… Minä olen nyt valmistautunut kaiken varalle… Tietääkö hän minun oleskelevan täällä?
— Sitä en luule… Muuten hän ei nyt näytä erittäin innokkaasti haluavan tavata teitä… Syyksi siihen, miksi hän ei heti ensikerralla sopimuksemme mukaan lähtenyt maasta, hän ilmoitti, että hän sitä ennen halusi saada tietää teidän oikean nimenne ja paikan, missä te tavallisesti oleskelette, voidakseen kirjoittaa teille. Nyt saatuaan tietää kaiken tämän, selitti hän olevansa valmis matkustamaan, koskaan enää tahtomatta nähdä teitä.
— Hän seuraa minua niin kauan kuin hän ja minä elämme… Lähtihän hän heti Noraankin minua etsimään, kun arveli minun olevan siellä.
— Te siis luulette hänen kaikessa tapauksessa seuraavan teitä?
— Luulen. Hän menee toisen kerran hovioikeudenneuvoksen asuntoon sekä hankkii sieltä tietoonsa minun nykyisen olinpaikkani.
— Hyvä Jumala, eikö siinä tapauksessa olisi ollut parasta jättää hänet oikeuden kynsiin! — huudahti Albert syvästi mielipahoissaan.
— Se olisi kyllä ollut parasta minun turvallisuudelleni, mutta rauhaani en sillä olisi saavuttanut… Täytyykö ja voiko tytär toimittaa äitinsä vankilaan ja kuolemaan?
— Sellainen äiti!
— Tietäessäni, että minä itse jollain tavalla olisin avustanut hänen vangitsemistaan sekä aiheuttanut sen johdosta hänelle uusia kärsimyksiä, en milloinkaan saisi hetkenkään rauhaa.
— Mutta jos hän joutuu kiinni ilman teidän myötävaikutustanne! — huudahti nuorukainen kiihkeästi.
— Mitä tarkoitatte, Albert? — kysyi Julia, katsoen häneen terävästi.
— Voisihan sattua, että hän kaikesta viekkaudestaan huolimatta tunnetaan ja vangitaan. Silloinhan saisitte olla turvassa ja rauhassa.
— Albert, minä luen sielunne ajatukset… Te siis saattaisitte pettää sen onnettoman … minun tähteni kyllä, sen tiedän … mutta kaikessa tapauksessa pettää hänet.
— En kiellä, että sellainen ajatus minussa todellakin heräsi.
Julia päästi Albertin käden, kääntäen kapeat kasvonsa toisaalle.
Puhellessaan he olivat tulleet kyytipojan luo, joka jo oli ennättänyt ahteen päälle ja jäänyt siinä heitä odottamaan.
— Julia, antakaa minulle anteeksi! — pyysi Albert pysähtyen. — En enää ajattele sellaista; olkaa armelias, älkää kääntäkö tuolla tavoin kasvojanne pois minusta!
Julia ei vastannut, vaan antoi hevosensa verkkaan astua edelleen, joten hän erkani yhä kauemmaksi nuorukaisesta, joka jäi seisomaan siihen, mihin oli pysähtynyt.
— Hyvästi, hyvästi! — huudahti nuorukainen tuskallisesti hänelle, nousten sen jälkeen takaisin kärryille.
— Käännä ympäri! — virkkoi hän kyytipojalle rajusti sykkivin sydämin.
Tämä katsoi matkustajaan kummastuneena.
Albert tempasi ohjakset pojan kädestä ja käänsi ajoneuvot.
Julian katseen mukana oli kadonnut hänen loistava tuulentupansa, eikä odottavan pehtoorirakennnuksen todellisuus enää suonut hänen nähdäkseen mitään korvausta.
— Ei, ei! — kuului hänen takanaan, juuri kun hän aikoi lähteä ajamaan mäkeä alas, ääni, jonka sointu oli samalla kirkas ja valittava.
Nuorukainen katsoi taakseen, kohdaten Julian katseen samalla hetkellä, kun tämä oli kääntänyt hevosensa ja viittasi häntä tulemaan luokseen.
Tuulentupa kohoutui jälleen näkyviin, ja Albert juoksi nyt toisen kerran tyttöä kohti.
— Te aioitte siis todellakin lähteä takaisin! — virkkoi hän hieman katkerasti.
— En kestänyt nähdä teidän olevan tyytymätön minuun.
— Mutta sensijaan voimanne kyllä riittivät rikkomaan lupauksenne kunnialliselle miehelle, joka luottamuksella on teitä odottanut ja odottanut, — virkkoi tyttö ankarasti.
— Minä menettelin väärin, minä häpeän heikkouttani, — vastasi Albert, luoden katseensa maahan.
— Olen huomannut, että monet, melkein kaikki ihmiset ovat heikkoja, mutta teistä en olisi koskaan sellaista odottanut!
— Te muserratte minut kokonaan! — huokasi nuorukainen, uskaltamatta katsoa häneen. — Voi, — virkkoi hän sitten hetken kuluttua, — olisihan minun pitänyt muistaa, että jos tuo onneton joutuisi kiinni, saisi maailma heti paikalla tietää teidän läheisen suhteenne häneen… Olin sokea, kun en sitä käsittänyt!
— Ystävä hyvä, vielä ette tunne minua! — sanoi Julia. — Mitä pelkäämistä on minulla, joka olen viaton!… Jos ympäristö, tullen tuntemaan minun suhteeni murhaajaan, sen vuoksi tuomitsisi ja halveksisi minua, ei se saattaisi minua ollenkaan murheelliseksi… Maailma saisi silloin puolestaan osakseen minun halveksumiseni!
Näitä sanoja lausuessa säihkyi ylpeys Julian tummista silmistä.
— Jos hänet uudelleen suljettaisiin vankilaan, — jatkoi hän hieman hellemmin, — paatuisi ja kovettuisi hänen sydämensä entistä enemmän, sillä siellä, missä pakko levittää varjonsa, ei koskaan kasva lempeitä ruusuja — ne aukaisevat limppunsa ainoastaan vapauden auringon paisteessa… Kuka tietää, vaikka hän vielä kerran, kun hänellä ei ole enää mitään uhmattavaa, alkaisi tuntea katumusta ja sovituksen kaipuuta?
— Mutta, — virkkoi Albert, — eikö hänen, voidakseen sovittaa rikoksensa, täydy alistua lain kostoon?
— Täytyy, — vastasi Julia, painaen kädellään sydäntään ja katse kohotettuna korkeuteen… Vasta silloin hän saavuttaisi sovituksen maailman ja Jumalan edessä.
2. Pehtoori
Eräänä iltapäivänä, neljätoista päivää Albert Kronin saapumisen jälkeen Gunilholmaan astui tämä erääseen linnamaisen herraskartanon komeaan huoneeseen.
Suurella leposohvalla, joka oli verhottu ruusullisella kankaalla sekä varustettu kullatulla selkänojalla, istui kolme henkilöä, nimittäin Gunilholman kreivi ja kreivitär ja Julia Palm.
Kuten jo kävi selville Julian kirjeestä Noran konttoristille, rakastivat alustalaiset suuresti tätä kreivillistä pariskuntaa, jollainen suhde yleensä ei ollut lainkaan epätavallinen vanhojen aatelisperheiden omistamilla maatiloilla. Voidaan mielihyvällä unohtaa heidän ankaran ylimyksellinen ja vanhoillinen ajatustapansa, kun muistetaan, miten inhimillisen hyvin he yleensä kohtelevat alustalaisiaan ja niitä, jotka ovat heistä riippuvaisia.
Gunilholman kreivillinen pariskunta oli myös tunnettu korkealle kehittyneestä taiteentuntemuksestaan, mikä ominaisuus taas ei ollenkaan ole tavallinen rikkaiden ja ylhäisten ihmisten keskuudessa. Kartanon eli linnan muurien sisäpuolella oli kokoelma tunnettujen mestarien maalaamia tauluja, joiden lukua lisättiin joka vuosi ostamalla kotimaisia maalauksia, jolloin otettiin yhtä paljon huomioon taiteilijan aineellinen avustaminen kuin taideteoksien arvo. Kreivitär itse oli taitava piirustaja, ja linnan kauniiseen taidekokoelmaan kuuluikin useita hänen mustalla liidulla tekemiään piirroksia. Kreiviä taas kiitettiin hyvästä aististaan ja arvostelukyvystään kaunotaiteiden alalla, ja mikä oli parasta, hän todellakin omasi sen, mistä häntä ylistettiin.
Kreivin ja kreivittären talvisaikaan oleskellessa Tukholmassa oli Julia Palm päivittäinen vieras heidän kodissaan, eikä omaa tytärtä olisi voitu kohdella hellemmin ja rakkaammin kuin häntä. Kreivi ja kreivitär, joilla ei ollut lapsia, olivat monasti tarjonneet tuolle kauniille ja lahjakkaalle tytölle tyttären asemaa perheessä; mutta Julia Palm oli aina kieltäytynyt sitä vastaanottamasta, joko ylpeydestä tai rakkaudesta elämään, joka riippui hänen omasta kyvystään. Kuitenkin oli kreivi tehnyt nuoren taiteilijattaren kanssa sopimuksen, jonka mukaan viimemainittu sitoutui tarjoamaan hänelle kaikki valmistamansa maalaukset, joista rikas ostaja kunnioituksesta hänen taidettaan kohtaan maksoi sellaisen hinnan, että itse Rafael olisi sen johdosta joutunut epätoivoon. Muuten arveltiin yleisesti, että kreivi ja kreivitär olivat testamentissaan suurehkolla summalla muistaneet kauniin taiteilijattaren vastaista toimeentuloa ja onnea.
— Herra kreivi on suvainnut kutsua minua, — virkkoi Kron, kumartaessaan leposohvalla istujille.
— Olen, ystäväni, — vastasi kreivi. — Haluan teille ilmoittaa, että lähden ylihuomenna Tukholmaan, matkustaakseni sieltä Ranskaan, missä luultavasti tulen oleskelemaan puolitoista kuukautta… Samalla tahdon myös huomauttaa, että vaikka te vasta niin vähän aikaa olette hoitanut pehtoorintointa Gunilholmassa, minä kuitenkin olen teihin siksi tyytyväinen, että lähden matkaan vähääkään huolestumatta tilani menestyksestä poissaoloni aikana.
Albert kumarsi uudelleen kunnioittavasti.
— Pidän sovittuna, että te jäätte tänne, — jatkoi kreivi. — Hoitakaa tehtävänne samalla tavalla kuin tähänkin saakka, osoittakaa samaa vakavuutta, järjestystä ja ahkeruutta, katsomatta omaa hyötyänne, niin saatte nähdä, että ette ole palvellut kiittämätöntä isäntää.
Suuresti ilostuneena kumarsi pehtoori jälleen. Kuinka ihanaa onkaan kuulla itseään ylistettävän, varsinkin rakastettunsa läsnäollessa!
— Haluaisin vastaisuudessa entistä varmemmin kiinnittää teidät Gunilholmaan, — jatkoi kreivi, — mutta voidaksenne viihtyä täällä tulee teiden mennä naimisiin… Niin, niin, tarkoitan täyttä totta, ja ystävänänne kehoitan teitä ajattelemaan sitä asiaa.
Hämmästyneenä ja punastuen hypisteli pehtoori hattuaan.
— Ehkä jo olettekin tehnyt valintanne? — kysyi kreivi. — Olen sentään melkein varma, että niin ei ole asian laita, sillä vaikka olettekin hyvin nuori, niin te mielestäni kuitenkin olette niin ajattelevainen ja ymmärtäväinen, ettette ole tuuminut mennä naimisiin, ennenkuin olette saanut sellaisen toimeentulon kuin on tarpeen vaimon ja perheen elättämiseksi… Mutta nyt, kun tämä este on poistettu, niin… Kuulkaahan, ystäväni mitä pidätte pappilan tytöistä?… Somia neitosia, luulemma, ja minä vastaan siitä, että ette ainakaan saa rukkasia.
— Rakkaani, sinähän saatat nuorukaisen aivan hämilleen, huomautti kreivitär.
— Kas, — jatkoi kreivi, jatkaen leikinlaskuaan, — tehän punastutte kuin tyttö… Huomaan selvästi, että jo olette satimessa… Järjestäkää asiat vain niin, että heti kotiinpalattuani saan olla häissänne isän sijaisena!… Mutta seuratkaa nyt minua työhuoneeseen, saadaksemme hieman keskustella rakkaasta Gunilholmastamme, jota te ette suinkaan saa unohtaa pappilan tyttöjen vuoksi.
Senjälkeen kreivi nousi ja meni erääseen sisähuoneeseen, nolostuneen pehtoorin häntä seuratessa.
— Me panimme poikaparan pään vallan pyörälle, — virkkoi kreivitär, — huomasitko, rakas Julia, miten kauniit ruusut kohosivat hänen poskilleen?
— Huomasin, — vastasi Julia, hypistellen ahkerasti kädessään olevaa kultaista piirustuspuikkoa.
— Mieheni ehdotus ei ollut niinkään hullu, — jatkoi kreivitär. —Rovastin tyttäret ovat aika miellyttäviä, Lotta on ehkä liian hento…Minusta Maria sopisi hänelle parhaiten, vai miten sinun mielestäsi?…Sinun täytyy auttaa kelpo pehtooriamme… Koska kerran olet toimittanuthänet tänne Gunilholmaan, täytyy sinun myöskin hankkia hänelle Gunilla!
— Nuori pehtoori näyttää pystyvän itsekin puhumaan puolestaan, — huomautti Julia punastuen, vaikka hän kovasti koettikin sitä estää.
— Mistä nyt niin äkkiä sait verta poskipäihisi, Julia Palm? — kysyi kreivitär, katsoen nuorta ystävätärtään kasvoihin. — Näytät olevan hieman liian hartaasti kiintynyt lapsuudenystävääsi… Ha, ha, ha!… Ajattele, jossinustatulisi Gunilholman pehtoorin rouva!… Ha, ha, ha!
— Mitä armollinen Clémentine tarkoittaa? — kysyi Julia, kätkien hymyn synnyttämään kuoppaan nolostuttavan punatäplän, joka ei ollut lainkaan tervetullut.
Julia Palmia oli ankarasti kielletty kutsumasta kreivitärtä »armolliseksi tädiksi», sillä neljäkymmenvuotias nainen ei koskaan ole kolmeakymmentä vuotta vanhempi, ja kolmenkymmenen ikäinen taas on niinkuin hän juuri olisi täyttänyt kaksikymmentä.
— Tarkoitan, että olisi hyvin hauskaa nähdä Julia Palm kuorimassa maitoa, riipimässä herneitä ja leikkaamassa paistia tilan konttoristeille, — vastasi kreivitär.
— Sehän olisi hyvin kaunista ja kodikasta, — selitti Julia.
— Niin, olisihan silläkin puolensa, jollei muuten, niin ainakin siksi, että saisimme pitää sinut täällä… Mutta onneksi käy se sentään päinsä ilman epäsäätyistä avioliittoa.
— No, millä tavalla?
— Nyholmin ruukki on hyvin lähellä Gunilholmaa.
— Entä sitten?
— Nyholmin ruukinpatruunan rouva kävisi varmaan usein hyvän ystävänsäGunilholman kreivittären luona.
— Epäilemättä … mutta…
— Sinä et ole käsittävinäsi … ja kuitenkin tiedät, että ruukinpatruuna Detlow koettaa päästä Julia Palmin suosioon.
— Minä ymmärrän.
— Ja sinä suotkin hänelle eniten huomiota … vieläpä asetat hänet etusijalle luutnantti Ellistä.
— Sekin on totta.
— No, mitä sitten tarvitaan muuta?
— Ei mitään, armollinen Clémentine… Mutta jättäkäämme rauhaan sekä ruukinpatruuna Detlow että luutnantti Ell, ja ajatelkaamme sensijaan pehtooriparkaamme!
3. Kysymys ja vastaus
— Neiti Julia, kuulitteko, mitä kreivi sanoi äsken? — kysyi pehtooriKron neiti Palmilta, tavatessaan hänet tuntia myöhemmin.
— Kuulin, herra Albert, — vastasi tyttö.
— No, antakaa siis minulle hyvä neuvo!… sanokaa, tuleeko minun kosia jotakuta pappilan tytöistä!
— Rakastatteko heistä ketään?
— Ja sitä kysytte te, te, joka tiedätte… Mutta ettehän te enää olekaan samanlainen kuin ennen… Te olette paljon muuttunut, neiti Julia.
— Millä tavoin?
— Kyllähän minä tiedän sen olevan hulluutta … mutta syy ei ole yksinomaan minussa, sillä te itse olette saattanut minut toivomaan… Kaikki liehakoivat teitä, kaikki teitä rakastavat … ja kaikille teillä on suoda hymyily … ainoastaan minua kohtaan olette totinen…
— Valitatte siis sitä, että minä hymyilen muille, paitsi teille?
— Ruukinpatruuna Detlow…
— Oh, te olette mustasukkainen, herraseni!
— Niin olen.
— Se ilahduttaa minua, hyvä ystävä.
— Ilahduttaako se teitä?
— Mustasukkaisuus on rakkauden narrimainen puoli, mutta kaikessa tapauksessa yksi puoli siitä.
— Hyvä Jumala! — huudahti Albert, tarttuen jalon tytön käteen. — Te ette siis tahdo, että minä kosisin ketään pappilan tytöistä?
— En, sitä en tahdo! — vastasi Julia, vetämättä kättään pois.
4. Pellavatukkainen
Päivä sen jälkeen kuin kreivi oli lähtenyt Gunilholmasta, riensi Julia lehtokujaa pitkin, jonka puiden latvat kaartuivat linnaan johtavan tien yli. Kiivaasta käynnistä ja hikipisaroista huolimatta olivat hänen kasvonsa tavattoman kalpeat.
Äkkiä hän pysähtyi ja kääntyi, luoden sivulleen ylpeän ja päättäväisen katseen.
Tämä katse kohdistui vaativasti erääseen rengin vaatteisiin puettuun henkilöön, joka oli seurannut häntä lehtokujaa pitkin. Rengin silmät olivat tummat ja säkenöivät, mutta sensijaan hänellä oli pitkä pellavankeltainen tukka, joka riippui otsalla, osaksi peittäen sen. Hänen harvinaisen laihojen kasvojensa hipiä oli hyvin ruskea, mutta oliko tämän värin aikaansaamisessa auringolla osaa, sen jätämme ratkaisematta.
— Te olette siis täällä … olette seurannut minua tännekin! — huudahti Julia.
— Olen, — vastasi pellavatukkainen. — Kahden päivän odotuksen jälkeen saan vihdoin kunnian puhutella sinua.
— Oletteko ollut täällä jo kaksi päivää!
— Ja kaksi yötäkin… Minun silmissäni ei öillä ja päivillä ole eroa.
— Missä te onneton, säälittävä ihminen, oleskelette?
— Missäkö oleskelen?… Haa! Jos lapsi tahtoo käydä tervehtimässä äitiään, tai jos hän tahtoo hänet pettää, niin ilmoitan, että minut voi tavata sysimökissä metsälammen rannalla.
— Minä aavistin, olin siitä varmakin, että te etsisitte minut käsiinne täältäkin.
— Vai aavistit sinä, vai olit sinä varmakin, ja kuitenkin pakenet, niinkuin sinut olisi yllätetty… Pikku kyyhkyllä on joutuisat siivet, mutta kyyhkyn äidillä on vielä joutuisammat.
— Mitä te tahdotte?
— Ja sitä kysyy tytär äidiltään!… Julia, etkö tunne äitisi kasvoja?
— Äidin kasvoja peittää rikoksen musta harso.
— Julia, minä olen kantanut sinua sydämeni alla.
— Siksi minua usein kohtaloni vapisuttaakin.
— Lapsi, minulla on sinulle jotain sanottavaa.
— Sanokaa!
— Albert Kron on myöskin Gunilholmassa.
— Niin on.
— Sinä olet toimittanut hänet tänne.
— Niin.
— Mitä varten?
— Mikä oikeuttaa teidät utelemaan minun aikomuksiani?
— Luonnon ääni.
— Te olette tukahuttanut luonnon äänen… Niitä sanoja lausuessanne taivaat ja maat vavahtavat.
— Tyttö … nuorukainen rakastaa sinua.
— Niin rakastaa.
— Kun täällä kartanossa eilen illalla oli vieraita, ja joukko miehiä surisi sinun ympärilläsi kuin kärpäset kynttilän ympärillä, seisoi hän kauempana yksinään, surullisena ja hiljaisena… Hän rakastaa sinua paljon.
— Toivon sitä.
— Viime yönä hän seisoi puutarhassa akkunasi alla, katsellen alinomaa ylös samaan kohtaan… Hän seisoi koko yön samalla paikalla… Lapsi, hän rakastaa sinua tavattomasti.
— Tiedän sen.
— Entä sinä?
— Minäkin rakastan häntä paljon … rajattomasti!
— Te onnettomat!
— Ei, onnelliset!
— Sinun tulee paeta häntä!
— Ei, minä kietoudun häneen niinkuin köynnös runkoonsa… Onnen, jonka te olette häneltä ryöstänyt, äidillisen hellyyden, jonka olette häneltä riistänyt, kaiken sen minä annan hänelle takaisin… Kaiken … kaiken…
— Mutta äitisi kirous…
— Taivaan siunaus tekee sen tehottomaksi.
— Julia!
— Teidän tahtonne on paholaisen, ja paholainen ei saa koskaan voittaa!
— Sinutko saisi omakseen isäsi murhaajan poika, hänkö, joka toimitti oman äitisi monivuotiseen vankeuteen, omistaisi sinut, ihanimman olennon, jota auringonsäteet koskaan ovat koskettaneet? — raivosi pellavatukkainen. — Hänkö herkuttelisi sinun käsivarsiesi syleilyssä, humaltuisi sinun huultesi hunajalla ja sulaisi sinun povesi lämmössä … hänkö, hänkö?… Ajatuskin siitä saattaa minut mielipuoleksi.
— Minusta tulee hänen vaimonsa! — huusi Julia kuuluvasti ja leimuavin silmin.
— No … valitse sitten … valitse!
— Mitä?
— Tahdotko erota elävästä olennosta vai kuolleestako?
— Voisitteko te todellakin…?
— Surmata hänet?… Voin.
— Pieninkin ihmisyyden kipinä on siis tukehtunut teidän sydämessänne, tai oikeammin sanoen teillä ei enää ole sydäntä lainkaan.
— Minulla oli sydän, — vastasi toinen, silmät rajusti välkähtäen, — mutta se kiskottiin minun rinnastani ja ripustettiin petolintujen ruuaksi… Sitten se kaivettiin maahan matojen syötäväksi.
— Ja nyt tahdotte te itse, — ehätti Julia, — matojen ja petolintujen tavoin kalvaa lapsen sydäntä … vaikka tämä lapsi ei koskaan ole tehnyt teille mitään pahaa!… Ei, ette te sentään saata olla niin säälimätön, — lisäsi hän samassa, lähestyen tuota hirvittävää ihmistä ja tarttuen lempeästi hänen käteensä. — Niin kauhea et voi olla, äiti.. Uusilla rikoksilla et saavuta sovitusta ja armoa.
— Ainoastaan nuoren Kronin kärsimykset voivat vapauttaa sydämeni pimeyden mahtien vallasta! — vastasi pellavatukkainen, mielipuolen ilme kasvoillaan. — Valitse, valitse, Julia! Joko ero elävästä tai kuolleesta!
— Minä varoitan häntä… Hän on varoillansa.
— Ennenkuin hän ennättää kuulla varoituksen, iskee kuolema hänen sydämeensä! — huusi pellavatukkainen, suonenvedon tapaisesti puristaen kätensä nyrkkiin.
Julia vapisi, mutta häntä ei peloittanut oma kohtalonsa, vaan rakastettuansa uhkaava vaara.
— Ja vaikka sinä ennättäisitkin häntä varoittaa, niin muista, ettei varoitus ole haarniska, johon murhaava luoti pysähtyy.
— Mutta jos eroan hänestä? — kysyi Julia epätoivosta suunniltaan. —Jos minä matkustan täältä pois…?
— Silloin pelastat hänen henkensä, — vastasi pellavatukkainen. — Rakastettunsa menettäminen on katkerampaa kuin kymmenen kuolemaa… Mitä minä olen kärsinyt, täytyy hänenkin kärsiä!
— Ennen huomisiltaa olen poissa täältä! — huusi Julia lähtien gasellin nopeudella rientämään linnaan päin.
Seuraavana päivänä Julia Palm lähti Gunilholmasta. Kerrottiin, että hän matkusti Etelä-Europaan kehittämään taiteellisia lahjojaan.
5. Sysitupa metsälammen rannalla
Saman päivän iltana kuin Julia Palm matkusti, asteli pellavatukkainen yksinään ja miettien edestakaisin sysituvassa metsälammen rannalla, noin neljännespenikulman päässä Gunilholman herraskartanosta.
Pöydällä tuossa kurjassa tuvassa, jossa paitsi mainittua huonekalua oli ainoastaan vaivainen sänky ja pari vaapperaa tuolia, näkyi kaksi pistoolia ja teräväksi hiottu veitsi.
Kuullessaan lukitun oven takaa kolinaa pellavatukkainen säpsähti ja riensi kiireesti pöydän luo, tarttuen murha-aseisiin, jotka hän nopeasti kätki taskuihinsa.
— Ne eivät ole Ulf Larssonin askeleita, — jupisi hän itsekseen.
Ulf Larsson oli tuvassa asuvan Gunilholman päiväläisen nimi. Hän kuului mustalaisheimoon, ollen senvuoksi ympäristössään huonossa huudossa.
Kopinaa seurasi kolkutus ovelle.
— Onko siellä sisällä ketään? — kuului värähtelevä ääni ulkoa.
Pellavatukkainen hiipi varpaillaan oven luo kuuntelemaan.
— Minä täällä olen, — jatkoi vapiseva ääni, — pehtoori Kron.
Pellavatukkainen työnsi salvan syrjään, astuen sen jälkeen muutaman askeleen taapäin, kädet taskuissa ja katse herkeämättä kiinnitettynä oveen, ikäänkuin sisääntulija olisi ollut joku kauhea vihollinen.
Lieneekö sitten hän, joka nyt näyttäytyi kynnyksellä, ollut vihamies, mutta pelättävältä hän ei ainakaan näyttänyt. Tuo ennen niin voimakas nuorukainen ei enää ollut kaltaisensa. Hänen silmänsä olivat puoleksi ummessa, leuka oli painunut rintaa vasten ja käsivarret riippuivat hervottomina sivuilla.
— Te olette toimeenpanemalla murhapolton hävittänyt isäni omaisuuden ja myrkyttämällä surmannut äitini, — virkkoi Albert tuskin kuuluvasti. — Nyt te olette murskannut minunkin sydämeni ikuisiksi ajoiksi… Oletteko nyt tyytyväinen?
Pellavatukkaisen katse, joka alussa oli synkkänä ja läpitunkevana tarkastellut nuorukaista, alkoi vähitellen kirkastua.
— Te olette pakoittanut viattoman lapsenne matkustamaan pois maasta, — jatkoi Albert, vaipuen läheiselle tuolille ja peittäen kädellään otsansa ja silmänsä. — Ja niin kauan kuin te elätte hän ei näe sitä maata, jossa hän on syntynyt … ehkä ei koskaan, sillä hän matkusti surma sydämessään… Te olette turmellut tuon jalon tytön tulevaisuuden… Oletteko tyytyväinen?
Pellavatukkainen painoi katseensa maahan, nähtävästi hieman järkytettynä.
— Ennen lähtöään pyysi hän minua käymään luonanne. Hän ei rukoile, että te säälisitte ja armahtaisitte häntä, sillä mitä hyödyttääkään kyyhkyn rukous silloin, kun hän jo verisenä riippuu petolinnun kynsissä, mutta hän tahtoisi teitä muistamaan niitä tuskia ja kärsimyksiä, jotka kerran tulevat katkeroittamaan viimeiset hetkenne sekä moninkertaisena kauhuna seuraamaan teitä toiseen maailmaan.
Kron vaikeni. Näytti siltä kuin suru olisi kahlinnut hänen kielensä.
Pellavatukkainen katsoi edelleenkin lattiaan.
— Ja kuitenkin te vieläkin voisitte paljon sovittaa tekemäänne pahaa, — aloitti Albert jälleen. — Yksi ainoa sana teidän huuliltanne saattaisi viattoman tyttärenne, jota rakastavat kaikki paitsi hänen oma äitinsä, palaamaan vielä siihen onneen, jonka hän uskoo saavuttavansa rehellisen miehen rinnalla. Ja tämä mies, jonka lapsuuden te olette turmellut, yhtyisi rakastettunsa rukouksiin, anomaan teille taivaan armoa!
— Ei, ei, ei! — huusi pellavatukkainen, kohottaen päänsä ja levittäen kätensä kummallekin sivulle. — Surkeutta ja kurjuutta kylvettiin … surkeutta ja kurjuutta siis myös niitettäköön… Tuntekaa, tuntekaa, mitä minä olen saanut kestää, kärsiä ja kamppailla … tuntekaa, tuntekaa!
Pehtoori nousi tuolilta, lähestyen horjuvin askelin ovea. Pellavatukkainen seurasi helvetillistä riemua säteilevin kasvoin kaikkia nuorukaisen liikkeitä.
— Tyttärenne lausui minulle muutaman sanan ennen lähtöään. Hän sanoi: Älkää kostako onnettomalle, paatuneelle ihmiselle, älkää hylkikö häntä, vaan muistakaa häntä hänen kurjuudessaan… Nämä olivat hänen viimeiset sanansa… Voinko tehdä mitään hyväksenne?
— Ette mitään.
— Tarvitsetteko jotain?
— En nykyisin! — kuului vastaus, jonka jälkeen ohuille huulille ilmestyi hirvittävä hymy.
Pehtoori huoahti syvään, lähtien tuvasta, jonka oven hän sulki takanaan.
Pellavatukkainen meni hänen perässään, aukaisi hiljaa oven ja katsoi pehtoorin jälkeen, joka poistui horjuvin askelin, pää painuksissa.
Kerran hän kääntyi, ojentaen käsivartensa tupaa kohti, niinkuin hän vielä olisi tahtonut vedota tuohon kivikovaan sydämeen.
— Ei, ei, ei! — parkaisi pellavatukkainen, läiskäyttäen oven kiinni, niin että koko tupa vavahti.
— Ha, ha! — riemuitsi hän senjälkeen tuvassa. — Päivisin on epätoivo hänen seurakumppaninsa ja mielipuolisuus öisin hänen vuodetoverinsa!… Vihdoinkin saan kostoni täytetyksi, vihdoinkin sinä lepyt, rakas kärsivä varjo!
Äkkiä heittäytyi pellavatukkainen polvilleen, huutaen:
— Julia, Julia, lapseni!… Pakene, pakene, mutta minä seuraan sinua mihin maailmanääreen tahansa!… Hietajyväsen ja kastehelmen voit pudistaa päältäsi, mutta et äitisi kyyneleitä… Ne eivät erkane sinusta, vaan pakoittavat sinut lopuksi rakastamaan minua… Orjana tahdon sinua palvella, minä imen sisääni myrkylliset tuulet, etteivät ne pääse saastuttamaan sinun terveitä huuliasi!… Julia, Julia, pysähdy, pysähdy!… Äitisi makaa sinun jälkeenjättämässäsi tomussa!
Ja tuo kauhea olento ryömi käsin ja jaloin pitkin permantoa, suudellen karkeita lattiapalkkeja, ikäänkuin hän olisi kuvitellut Julian pienen jalan niitä äsken koskettaneen.
Auringonsäde kimmelsi lammen mustilla aalloilla. Tällä hetkellä oli murhaaja äiti.
Oltiin elokuun loppupuolella; oli kulunut noin neljä viikkoa äsken kertomistamme hetkistä Gunilholmassa. Aurinko tavoitteli lännessä metsäisten vaarojen lakea. Se näytti laskeutuvan hyvin vastenmielisesti, sillä se säteili pohjolan köyhimmälle, mutta voimakkaimmalle väelle, Ruotsin vapauttajien jälkeläisille, jotka kulkivat valkoisissa sarkanutuissa ja taskussaan musta pettuleipä, se paistoi ihanan Taalainmaan yli.
Apulaispappi ja nimismies ovat hengellisen ja maallisen mahdin alhaisimmat temppelinkaitsijat. Heillä on eniten työtä, mutta pienimmät tulot. Senvuoksi he myös tavallisesti ovat hyviä ystäviä, sillä kaikki puutetta kärsivät ovat ystäviä keskenään.
— Jumalan rauha, veli! — tervehti apulainen nimismiestä.
— Samoin, veli! — vastasi nimismies.
Kaksi laihaa kättä tarttui toisiinsa rakkaasti kuin lempivä hämähäkkipari.
— Tiedätkö, että meillä pappilassa on tänään ylhäisiä vieraita!
— Ylhäisiä vieraita?… Mitä veli puhuukaan! — huudahti nimismies kummastuneesti, ja syystä kylläkin, sillä Taalainmaassa on puute »ylhäisestä väestä», joskin siellä on yllin kyllin ylpeähenkisiä ihmisiä.
— Ei enempää eikä vähempää kuin muuan kreivitär, veliseni.
— Älä peijakas!
— Niinpä niin. Siellä hänen armonsa istuu pappilassa silkissään, kullassaan ja jalokivissään, jotka vastaavat arvoltaan kokonaista pitäjää.
— Oikein tottako?
— Ihan varmaan.
— Hän on siis Tukholmasta?
— Ei, Gunilholmasta.
— Vai niin, vai hänen armonsa Gunilholmasta!… Sitten siellä kai myös on kreivikin?
— Ei, hän lienee nykyisin jossain ulkomailla.
— Soo, vai on hän ulkomailla!… Mutta kuulehan, hyvä veli, enköhän silti voi päästä rovastin puheille?
— Et ainakaan tuntiin, sillä kas, meillä on vielä jotain muutakin.
— Mitä muuta?
— Onpahan häät, veliseni.
— Häät?… En minä huomannut tänne ajaessani veräjillä mitään lehväköynnöksiä.
— Katsohan, eivät ne olekaan tavalliset talonpoikaishäät.
— Mutta onhan täällä tapana sitoa köynnöksiä, ovat häät millaiset tahansa… Enkä minä myöskään ole nähnyt ketään häävieraita… Minusta täällä on vaiti ja hiljaista kuin arkipäivinä kirkossa.
— Niin on … mutta…
— Entä missä on katsojaväki?… Minä en näe missään edes kissan koipea.
— Päätettiin vasta päivällä, että häät vietetään tänään.
— Onko kuultu mokomaa!
— Näillä häillä on oma erikoinen historiansa, — virkkoi apulainen, salaperäisesti räpäyttäen silmiään.
Salaperäiset silmänräpäytykset kuuluvat juuri nimismiehen ammattiin.
— Mitä tarkoitat? — kysyi nimismies tavattoman uteliaana ja räpäyttäen silmiään takaisin.
— Lähtekäämme hieman kävelemään tuonne alaspäin, — ehdotti apulainen.
Hengellinen ja maallinen mahti tarttui toisensa käsivarteen, lähtien astumaan eteisen rappusilta poispäin.
— Oma erikoinen historiansa, sanoit!… Anna kuulua!
— Eräänä maanantaina noin neljä viikkoa sitten, — aloitti apulainen, — ajoivat suuret herrasvaunut pappilan pihaan.
— No?
— Vaunuissa istui nuori nainen, joka oli ihana kuin itse neitsytMaaria.
— Hänellä oli varmaan kyyhkynen sylissään, ja kirvesmies Josef istui vaunujen takapukilla.
— Veli, älä leiki Jumalan sanalla!… Hänellä oli suosituskirje rovastille Gunilholman kreivittäreltä.
— Entä sitten?
— Ymmärtänet, mikä kauhea hyörinä siitä syntyi… Vieraalle naiselle järjestettiin heti kuntoon parhaat huoneet, ja siitä päivästä saakka on pappilassa pidetty yhtämittasia pitoja aamuin ja illoin.
— Ja sinä olet kuitenkin yhtä laiha ja kalpea kuin ennenkin… Tässä maassa ei apulaispapeilla ole mitään siunausta.
— Ajattele, veli, kaksi juotettua vasikkaa ja neljä lammasta, lukuunottamatta kaikkia kanoja ja kananpoikia!…
— So so! Älä ärsytä onnetonta ihmistä!… En ole maistanut palaakaan sitten aamun.
— Et voi kuvitella mitään ihanampaa ja suloisempaa, — saneli apulainen todella hurmaantuneena.
— Ihminen, oletko hullu!… Etkö kuullut, että olen nälkäinen kuin susi!
— Mitään nerokkaampaa, — jatkoi apulainen, katse luotuna ilta-aurinkoon päin.
— Mitä sinä höpiset?… Tiedän kyllä, että vasikat, lampaat ja kanat ovat ihania ja suloisia, joskin minun kokemukseni siinä suhteessa on varsin vähäinen; mutta niiden nerokkuus ei milloinkaan ole herättänyt huomiotani.
— Oh, minä puhun siitä vieraasta naisesta, — huomautti apulainen närkästyneesti.
— Se on toinen asia.
— Tiedätkö, hän on maalannut rovastin ja koko perheen muotokuvat sekä minunkin kuvani.
— Sinunkin!… Taisipa siihen mennä runsaasti lyijyväriä… Mutta mitä tällä kaikella on tekemistä häiden kanssa?
— Seuraavana sunnuntaina, — kertoi apulainen huokaisten, — kuulutettiin kirkossa avioliitoon neiti Julia Palm ja pehtoori Albert Kron Gunilholmasta.
— Vai senkö niminen on se Gunilholman uusi konttoristi!
— Niin.
— Ja vieraan naisen nimi on siis Julia Palm… Se kuulostaa minusta hieman tutulta.
— Hän on suuri taiteilijatar, veliseni… Sinun pitäisi nähdä hänen öljyvärimaalauksensa … mutta ei samalla kertaa kuin hänet itsensä, sillä hän saattaa ne varjoon.
— Sinä olet tänä iltana oikein lystikäs… Hän näyttää panneen sinut aivan pyörälle… No, siihen ei vaadita paljoa… Tuliko sulhanen hänen mukanaan pappilaan?
— Ei, hän saapui tänne vasta eilen kreivittären kanssa… Hän on vielä aivan nuori, mutta muuten hyvin hauska mies… Meistä tuli heti hyvät ystävät ja veljet.
— Hm, maistuuhan sekin joltain, kun saa olla edes sellaisen miehen ystävä, jolla on kaunis vaimo!
— Voi, miten hän tulee onnelliseksi! — huokasi apulainen.
— Öljyväritauluja maalaava pehtoorinrouva! — virkahti nimismies. Siitähän sukeutuu oivallinen taloudenpito!… No niin, ei perheeltä ainakaan tule puuttumaan mausteistaan öljyä eikä kalustostaan vernissattua pöytää… Kala se on tuokin, sanoi piru ankeriasta.
— Kuinka saatat puhua noin?
— Mutta miten on käsitettävissä, veliseni, että nuo nuoret ovat mennäkseen naimisiin matkustaneet aina Taalainmaahan saakka, ikäänkuin ei etelämpänä olisi kirkkoja ja pappeja?
— Täytyy todellakin myöntää kaiken tämän olevan hyvin salaperäistä ja selittämätöntä.
— Voi sinua lammaspaimenta! — huudahti nimismies nauraen. — Arvoitus näyttää menevän yli sinun ymmärryksesi… Minäpä autan sinua pääsemään oikealle tolalle, sillä heti ensi hetkellä käsitin, miten tämän hullunkurisen jutun laita oikeastaan on.
— No, kerrohan!
— Kuuntele siis, ukkoseni — aloitti nimismies selityksensä, näyttäen kasvoiltaan hyvin varmalta ja huolettomalta, kuten kruunun virkamiehet yleensä. — Gunilholman kreivi matkustaa ulkomaille … kreivitär lähettää kreivin ystävän erääseen pappilaan Taalainmaassa, antaen kuuluttaa hänet kristilliseen avioliittoon Gunilholman pehtoorin kanssa… Veliseni, onko sinulla nuhaa, kun et tunne poltetun sarven hajua.
Nimismies oli samanlainen kuin monet muutkin kunnialliset ja kunnioitetut ihmiset tässä maailmassa, että hän aina selitti asiat mahdollisimman pahalta puolen. On muuten merkillistä, että on hauskempaa ajatella lähimmäisistään pahaa kuin hyvää.
— Kelvotonta puhetta! — huudahti apulainen kiivaasti. — Tuo nuori nainen on puhdas kuin Herran enkeli!
Hän käänsi pahastuneena selkänsä nimismiehelle, aikoen poistua.
— No no, veli maisteri, ymmärräthän toki leikkiä! — virkkoi viimemainittu, pidättäen ystäväänsä. — Onko häihin kutsuttu montakin vierasta?
— Ainoastaan komministerin perhe.
— Onko se ainoastaan?… Siis yhteensä kaksitoista henkeä, viimeistä vauvaa lukuunottamatta… Haluan mielelläni tavata myöskin komministeriä, sillä minulla on hänelle ulosmittauspäätös viimeisestä huutokaupasta… Rovasti saa aina haalia rahaa kokoon ja komministerin täytyy panna sitä menemään, sehän on niin tavallista.
— Niin, niin, mutta…
— Mutta apulainen pääsee tekemästä kumpaakaan… Kuulehan, luuletko minun voivan mennä sisään tässä puvussa?
— Varsin hyvin.
— Luuletko, että minut ajetaan ulos, jos menen sisään?
— Kuinka sellaista voit ajatellakaan?
— Entä luuletko minun tarvitsevan lähteä täältä nälkäisenä ja janoisena?
— Onko sinun täytynyt ennen tehdä niin?
— Ei, Jumalan kiitos, mutta en ole ollenkaan tyytyväinen, jos joku kerta on ensimmäinen.
— Käske viedä hevosesi suojaan. Minä sillä aikaa ilmoitan tulostasi kirkkoherralle.
— Mainiota!… Minulla ei muuten ole ollenkaan kiire kotiin, — virkkoi nimismies, — sillä kuu paistaa varmasti koko illan ja yön.
* * * * *
Ja kävikin niinkuin nimismies oli ennustanut: tuli mitä kaunein kuuvalo.
— Ilma tuntuu niin lämpimältä ja pehmeältä, ja kuitenkin on jo kulunut kaksi tuntia auringonlaskusta, — kuului illan tyvenessä sointuva naisenääni sanovan.
— Niin, on todellakin lämmintä ja pehmeätä! — yhtyi häneen nuorekas miehenääni.
— Katso, katso tuonne! Kuu on lainannut kuuselle ja petäjälle hopeapoppelin lehdet… Näetkö, kuinka vaara on saanut hopeisen siteen tummalle otsalleen… Entä joki, mistä se on saanut kaikki nuo miljoonat kuvastimet, joita se tällä hetkellä pitää käännettyinä yön kirkasta silmää vasten?
— Ilta on niin ihana!
— Ja rauhallinen. Joka puolella on hiljaista.
— Kaikki ovat menneet levolle … kaikki, paitsi me!
Näin puheli kaksi henkilöä, jotka istuivat vierekkäin puutarhan penkillä pappilarakennuksen edustalla. Heidän edessään avautui näköala laaksoon ja sen halki puikkelehtivalle joelle sekä vaaralle, joka etäällä sulautui yhteen kuutamohohteisen taivaan kanssa.
Toinen heistä oli mustiin puettu nuorukainen ja toinen tummaan samettikaapuun verhoutunut nuori nainen, jonka valkoinen, silkkisarssinen ja pitseillä koristeltu hame välkkyi kuuvalossa kuin hopeinen harso. Hänen vaaleat hiuksensa olivat paljaat sekä sidotut tuuheille palmikoille, jotka kuitenkin olivat hieman epäjärjestyksessä, luultavasti sen vuoksi, että niihin oli ollut kiinnitettynä joku juhlakoristus, mikä vasta äsken oli niistä irroitettu.
— Vaiti, kuulitko? — kuiskasi samettikaapuinen nainen, nousten äkkiä penkiltä. Tuolla etäällä liikkui joku!
— Se oli vain pöllö, joka lähti lentoon lehmuksesta. — Tuo ilkeä yölintu ei uskaltanut viipyä sinun läheisyydessäsi.