Aamiaisen jälkeen Regina sulkeutui huoneeseensa, paneutui pitkäkseen ja nukahti. Herätessään hän kuuli, että taaskin satoi rankasti. Jälleen hän oli yksin isossa, kovassa vuoteessa harmaan katon alla, kylmän huoneen kolkossa hämärässä, ja hänet valtasi surumielisyys, melkeinpä epätoivo. Hän nousi kirjoittamaan kirjettä kotiin. Antonio vei hänet Anna rouvan huoneessa olevan kirjoituspöydän ääreen, ja Regina alkoi kirjoittaa:
»Sataa. Olen hyvin alakuloinen…»
Mutta oliko hän mieletön? Miksi tehdä äiti surulliseksi hyödyttömillä valituksilla?
— Olenhan itse halunnut tätä, hän ajatteli repien rikki paperiarkin. — Kuka pakotti minua vaihtamaan asemaani, luopumaan omaisistani ja kotiseudustani? Nyt olen yksin. Yksin! Vaikka valitankin, ei kukaan ymmärrä minua.
Hän nojasi kirjoituspöytään ja alkoi katkerasti järkeillä:
— Onko minulla oikeutta valittaa? Ei ole. Sitäpaitsi on turha valittaa, kun syy on itsessämme. Mieleni on sairas: pensas on nyhdetty irti paikasta, jossa se on syntynyt, ja pieninkin sysäys raatelee sitä. Miksi valittaisin? Kelle valittaisin? Ja mitä se hyödyttäisi? Eihän mikään voi parantaa minua tällä haavaa, ei edes Antonion rakkaus. Sade taukoaa, tulee kaunis ilma, saan oman kodin, jossa minun ei tarvitse alistua seurustelemaan kenenkään kanssa. Mutta olenko silloinkaan tyytyväinen? Kuka sen tietää? Mutta mitä se muutoin merkitsee? Täytyy ottaa elämä sellaisena kuin se on ja järjestää niin, että saa elääyksin. En käsitä tuota raivoisaaseurantarvetta, joka meillä kaikilla on. Onko mahdoton elää yksin? Eikö se olisi parempi? Emmekö itse ole paras seuramme? Muutoin, niin hän päätteli, kaikki menee ohi; meidän kaikkien täytyy kuolla.
Hän aikoi alistua kohtaloonsa ja lähettää omaisilleen kirjeen täynnä hurskaita valheita. Mutta avatessaan pöytälaatikon ottaakseen esille kirjekuoren, hän näki Antonion omaisilleen niinä kolmena kuukautena kirjoittamat kirjeet, jolloin tämä oli ollut kuninkaallisena asiamiehenä Reginan kotipuolessa, ja vastustamaton uteliaisuus pakotti hänet lukemaan eräitä niistä. Ensimmäisissä kirjeissään Antonio kuvasi nopein piirtein seutua ja kehui sen eteenpäin pyrkiviä, hilpeitä ja sukkelia asukkaita. Eräässä kirjeessä sanottiin: »Olen täysihoidossa hauskassa perheessä. Isä on koulunopettajana lähiseudulla, mutta asustaa tätä nykyä täällä voidakseen pitää ylemmässä oppilaitoksessa lapsiaan, Gabrielen, joka on pirteä, tarmokas ja kunnianhimoinen nuorukainen, ja Gabriellaa, joka on erittäin viisas tyttö ja tahtoo ruveta kirjailijattareksi. Itse opettaja, jota sanotaanikiliikkujaksi, hän kun ei pysy hetkeäkään paikoillaan, on omituinen olio. Hän puhuu alinomaa Rafaelista ja Michelangelosta, käyttäen erikoista oppisanastoa. Kun hän puhuu Rafaelista, jota ei koskaan mainitse ilman lisänimeä, hän sanoo: 'Hän, joka on maalannut Madonna della Seggiolen', j.n.e.».
Tässä kirjeessä oli jälkikirjoitus: »Opettaja on ehdottanut minulle edullista avioliittoa. Nainen on jalosukuinen, perhe oli aikoinaan upporikas, nykyjään hiukan köyhtynyt. Hän on 23-vuotias, ei kaunis eikä ruma, tavattoman älykäs, 30 tuhatta liiraa myötäjäisiä».
Toisessa kirjeessä Antonio, joka huomautti visusti kaihtaneensa seudun aatelisneitosia, sanoi, että opettaja itsepintaisesti pysyi ehdotuksessaan. »Tagliamarin perhe on seudun kaikkein hienoimpia. Heillä on vielä jäljellä kaksisataatuhatta liiraa jaettavana neljään osaan. Vanhempi tytär saa 30 tuhatta myötäjäisinä. Rouva Tagliamari on todella ylhäinen nainen, sellaisen tuhlailevan aatelismiehen leski, joka nuorempana pani menemään puolen miljoonan perinnön. Opettaja on kuvannut minulle talon neidin tietojen ja hyvyyden ihmeeksi. 'Hän on hieno, hienon hieno. Hän on saanut kasvatuksensa Parmassa, aateliskoulussa. Hänet täytyy viedä täältä pois Roomaan: siellä on hänelle kuuluva olinpaikka'. Opettaja parka», Antonio huomautti, »hän kuvittelee, että valtiovarainministeriön alisihteeri on ruhtinas, joka on omansa naimaan ja viemään mukanaan ylhäisen hienon neitosen».
»Tietystikään ei kolmeakynnnentätuhatta liiraa sovi halveksia» — näin Antonio kirjoitti kirjeessä syyskuun 20 päivänä »mutta tahdonpa ensin nähdä neidin».
Seuraava kirje kuvasi Reginan ja Antonion ensi kohtausta Po-joen rantatörmällä, Tagliamarin huvilan edustalla:
»Kaunis hän ei ole, hänellä on pienet kissankasvot, mutta hän on hyvin sievä, sivistynyt ja erittäin älykäs. Opettaja oli ilmeisesti puhunut hänelle minusta, sillä hän punastui ja katsoi minuun omituisella tavalla!… Hän kysyi minulta, olinko todellaruhtinattaren sihteeri, ja luulen, että tämä arvo saattaa minut hänen silmissään paljoa mielenkiintoisemmaksi kuin valtiovarainministeriön alisihteerin asema.
»Eilen olin vierailulla huvila Tagliamarissa. Rouva oli naisista miellyttävimpiä, todella hieno nainen. Hän kertoi — ehkä tahallaan, mutta samalla hyvin hienotunteisesti — koko elämänsä tarinan. Hän on hyvin ylhäistä sukua. Hänen miehensä oli sangen rikas, mutta epäonnistuneet liikeyritykset, vuoden 1880:n tulva ja muut vastoinkäymiset veivät hänet vararikkoon».
— Mitä teet, Regina? Antonio kysyi ilmestyen ovelle.
— Olen löytänyt erittäin mielenkiintoisia inhimillisiä asiakirjoja, hän virkkoi kohottaen päätään. Ja hän näytti miehelleen kirjeet.
Antonio punastui hieman, riensi pöydän ääreen ja tahtoi piilottaa kirjeet pöytälaatikkoon; mutta sitten hän malttoi mielensä ja alkoi lukea niistä eri kohtia.
— Etkö häpeä? Regina torui. »Hienon hieno neiti! Kolmeakymmentätuhatta liiraa ei sovi halveksia! Arvonimi 'ruhtinattaren sihteeri' saattaa minut mielenkiintoisemmaksi hänen silmissään», j.n.e., j.n.e.
— Mene matkoihisi, olet sietämätön! — Luehan tämä! Luehan tämä! Antonio toisteli. — Katsohan, mitä sanon tässä,myöhemmin.
Mutta Regina nousi ja meni katsomaan kuvastimeen.
— Olenpa todella kissan näköinen.
— Luehan tämä! Antonio yhä pyysi ja seurasi häntä kirje kädessä.
— Luetaan myöhemmin. Anna minun nyt kirjoittaa rauhassa, Regina sanoi palatessaan kirjoituspöydän ääreen.
Antonio otti esille kaikki kirjeensä ja istuutui sohvan kulmaan lukemaan niitä uudelleen. Reginan kirjoittaessa hän tämän tästä päästi huudahduksen ja hienon naurunhihityksen. Mutta äkkiä hän kävi vakavaksi, ehkä selvästi muistaessaan tuolla kaukana viimeisiä viettämiään päiviä, häitään ja onneaan.
Vähän myöhemmin molemmat aviopuolisot kiipesivät ylimpään kerrokseen Arduinan huoneistoon, jossa heidän oli määrä syödä päivällistä. Kirjailijattaren huoneisto oli sisustettu hiukan omituisen maun mukaisesti. Siinä vallitsi epäjärjestys, joka Reginasta tuntui keinotekoisen tahalliselta.
Arduina riensi vastaanottamaan sukulaisiaan, päästäen äänekkäitä ilohuutoja. Hänellä oli väljä, valkoinen puku, jonka hihat hän oli käärinyt ylös keltaisille luiseville käsivarsilleen.
— Kas noin, hän sanoi piilottaen kätensä selän taa, anna minulle suukko, Regina.
Regina suuteli häntä osoittamatta erityistä innostusta. Antonio virkkoi:
— Kerroin Reginalle, että sinä jo kello viisi aamulla alat valmistaa aamiaista ja päivällistä, jotta sinulla sitten olisi aikaa kirjoittaa lehteesi. Herra tiesi, mitä sotkua tarjoat meille.
— Tässä sinulla on todistus päinvastaisesta! Arduina sanoi ojentaen jauhoisia käsiään. Joskus tosin voi sattua — kun voi niinkuin minä kirjoittaa helposti mihin vuorokauden aikaan ja missä paikassa tahansa — että käytän, kun henki tulee päälle, keittiön pöytää kirjoituspöytänä ja joudun sellaiseen haltioitumistilaan, että paisti pääsee palamaan. Mutta vähät siitä, hän jatkoi päästäen typerän naurun, jossa kuitenkin oli ivallinen pohjasävy, paisti on paisti, ja taide on taidetta. Mutta tulkaa nyt tänne istumaan. Katselkaapa näitä ehtiä. Palaan tuossa tuokiossa. Sitten sinun, Regina, pitää antaa minulle tietoja naisten Mantovassa harjoittamasta hyväntekeväisyydestä.
— Jätä hänet rauhaan! — Antonio varoitti.
— Jätä sinä itse hänet rauhaan! Ei kukaan pidä vaimostasi enemmän kuin minä. Minä häntä suorastaan ihailen. Jumaloin häntä! hän virkkoi kääntyen Reginan puoleen; minusta tuntuu, kuin olisin tuntenut sinut jo monta vuotta. Sinä miellytät minua niin suuresti senkin vuoksi, että nimesi on Regina — kuningatar. Joko olet nähnyt kuningataremme?
— Olen kyllä, viime yönä unissa!
— Se on totta; vastahan eilisiltana saavuit tänne. Mutta onhan sinulla aikaa. Missä olitte aamupäivällä? Colosseumissako? Voi, minä jumaloin Colosseumia. Tahtoisin asua siinä. Oletko lukenutQuo vadisromaanin? Mitä sanotkaan, et näy tuntevan kaikkein parasta nykyaikaista kirjaa! Panenpa sinut lukemaan sen. Saan sinut lukemaan koko joukon kirjoja ja tutustutan sinut useihin kirjailijoihin. Vien sinut älymystön salonkeihin ja taiteilijajuhliin ja esitelmätilaisuuksiin, kaikkialle, missä ei eletä ainoastaan leivästä…
—Tarkoitatko, että me tässä talossa elämme ainoastaan leivästä? Antonio kysyi leikillisen uhkaavasti. Toivon ainakin, ettet houkuttele Reginaa kirjoittamaan lehteesi.
— Miksikäs en?
— Silloin puhkaisen pääsi tai annan teljetä sinut vankilaan.
Regina nauroi. Arduina meni keittiöön
Kun he olivat kahdenkesken, Antonio vei Reginan kuvastimen eteen.
— Emme ole kauniita, hän sanoi syleillen häntä, mutta muodostamme soman ryhmän. Katsohan, ja naura sitten samalla tavalla kuin äsken. Et tiedä, miten pahoillani olen, kun näen sinut tyytymättömänä.
— Enhän minä ole tyytymätön, Regina virkkoi painaen käsiään hänen poveaan vasten.
— Et ole tyytyväinenkään. Et ole enää sama Regina kuin siellä joenäyräällä. Kasvosi venyvät pitkiksi, katseesi harhailee aina etäälle. Etkö ajattele, että olet Roomassa, josta niin uneksit?
— Se on tämän ilman syy, hän vastasi yksitoikkoisesti.
— Ruma ilma menee pian ohi, Antonio sanoi mennen ikkunaan. Saat nähdä, kuinka kaunis Rooma on kauniilla säällä. Ja täällä on melkein aina hyvä ilma, ei juuri koskaan kylmä. Saat nähdä, kuinka paljon puutarhoja ja puistoja täällä on. Täälläkin Via Torinon varrella on niin paljon vihannuutta. Emmekö kurkista vähän ulos ikkunasta? Ei sada enää.
Hän avasi kosteat ikkunaluukut. Regina asettui ikkunan ääreen näivettyneiden kukkien väliin, joiden harvoihin lehtiin kuvastui alakuloisena harmaa taivas. Hän katsoi alas märälle ja autiolle kadulle.
Kyyristyneenä katettuun porttikäytävään istui mustapukuinen vanha nainen, pieni sitruunakoppa vieressään. Vanhus kopisteli yhtenään jalkojaan vastakkain kelmeänä ja vilusta värjöttäen.
Regina oli jo aamulla huomannut hänet, ja sensijaan, että olisi katsellut taloja ja puutarhoja, hän alkoi uudelleen tarkata vanhusta ja tirkisteli nähdäkseen hänet paremmin viidennestä kerroksesta. Sillä välin Antonio osoitti sormellaan Costanzi-teatteria kertoen, että karnevaalin ajaksi odotettiin sinne laulajatar Bellincionia.
— Ajattele, pienokaiseni! Saat kuulla Bellincionin laulavan!
Mutta Regina katseli lokaista katukäytävää, jota mustapukuinen vanha nainen piti silmällä. Hänen koko omaisuutensa olivat nuo kuusi sitruunaa, jotka näyttivät niin surkeilta. Ja hän ajatteli, ettei hänellä ollut oikeutta iloita ajatellessaan suurkaupungin huvituksia, kun hän näki samassa suurkaupungissa katujen kulmissa pahimmassa sateessa mustapukuisten vanhojen eukkojen värisevän viluissaan sydän arvatenkin yhtä karvaana kuin sitruunat, heidän ainoa, naurettavan pieni omaisuutensa maan päällä, ainoa palkinto ja lopputulos pitkästä työn ja surun täyteisestä elämästä.
— Sinä erehdyt, Antonio huomautti. Luuletko tuon eukkopahasen kärsivän? Hän on tottunut elämäänsä, ja jos hänet riistettäisiin irti elintavoistaan ja tottumuksistaan, hän olisi onneton, vaikka hänelle tarjottaisiin paremmat oltavat.
Regina ajatteli omaa tilaansa ja arveli, että eiköhän Antonio ollut oikeassa. Hänen tarvitsi vain muistella kotiaan, miten siellä juuri nyt liesivalkea alkoi kullata ison ruokailuhuoneen hämärää, tunteakseen itsensä kahta alakuloisemmaksi täällä ylimmän kerroksen kylmässä ja huolimattoman näköisessä pienessä vierashuoneessa.
Hän heräsi säpsähtäen koti-ikävästään, kun Arduina työntyi sisään ja kuulutti:
— Ruhtinatar tulee; hän oli kyllä luvannut tulla, mutta luulin, ettei hän näin rumalla ilmalla uskaltaisi lähteä ulkosalle. Mutta hän on niin hyvä ja viisas… Ihailen häntä suuresti. Mutta nyt minun täytyy pukeutua. Mario, hän huusi miehelleen, joka juuri saapui kotiin, tule! tule! Ota pitkätakki yllesi!
Herra Mario astui sisään vakavana, pulleana ja puhkuen. Hän puristi Reginan kättä, päristeli sieraimiaan ja lähti vaimonsa hellittämättömistä kehoituksista muuttamaan pukua. Regina ei päässyt selville siitä, oliko hän tyytyväinen vai tyytymätön sen johdosta, että ruhtinatar aikoi kunnioittaa läsnäolollaan heidän päivälliskutsujaan. Itse hän oli utelias ja vähän levotonkin ajatellessaan, että saisi tehdä tuttavuutta todella ylhäisen tai ainakin miljoonia omistavan naisen kanssa, jota Antonio muutoin jo oli ehtinyt kuvailla kaikkea muuta kuin imartelevin värein. Hän tuli ajatelleeksi, ettei kyseessä oleva ruhtinatar voinut olla, niin upporikas kuin hän olikin, erikoisen hieno nainen, koska hän kerran alentui tulemaan Arduinan luo päivälliselle.
— Hän on vanha ja huonokuuloinen, niin Antonio oli sanonut. Hän tahtoo saada ihmiset uskomaan, että hänellä on henkisiä harrastuksia, ja suosii ja ottaa kodissaan vastaan Rooman kehnoimpia musteentöhertäjiä. Somaa väkeä nuo mokomatkin »kirjailijat». Kaikkialle he tunkeutuvat, aivan kuin kärpäset. Henkinen etevyys on kylläkin hyvä asia, melkein parempi kuin raha…
— Epäilemättä, Regina oli vastannut, koska sen avulla saa rahaa. Ja jollei sen onnistu hankkia sitä, se halveksii sitä!
— Ehkä meidänkin pitäisi mennä vaihtamaan pukua, Antonio huomautti ajatuksiinsa vaipuneena.
— Ei kylläkään tuon naisen tähden, hän lisäsi kiireesti, vaan itsemme vuoksi.
He laskeutuivat kerrosta alemmaksi, ja Regina otti ylleen havannasilkkisen pukunsa ja koristuksiksi kaulaliinan, rintasoljen ja sormuksia. Hän siroitti ihojauhoa kasvoihinsa ja Antonion neuvosta pörrötti hiukan tukkaansa ohimoilta.
— Noin on hyvä! Antonio sanoi mielissään. Näytät aivan toiselta ihmiseltä.
Itse hän muutti pukua ja kähersi huolellisesti viiksensä.
— Yritätkö näytellä keikaria tänä iltana! Regina sanoi leikillisesti.Aiotko hurmata ruhtinattaren viiksilläsi?
— Ole vaiti, sinä suuri veitikka! Kukapa minuun rakastuisi? Ei edes linnunpelätti.
— Olenhan minä rakastunut.
— Oletkohan todella rakastunut? hän kysyi ja syöksyi syleilemään häntä.Näetkös, en oikein voi uskoa sitä.
— Sinäpä et ole rakastunut minuun! »Hienon hieno neiti». Ja sitten»Kolmeakymmentätuhatta liiraa ei sovi halveksia». »Pikku kissankuono».
— Niin juuri, »pikku kuono». Kuono, kuono, kuono! hän huusi kuin lapsi, joka toistaa keksimäänsä haukkumanimeä.
Kun he lähtivät huoneestaan, Anna rouva kiiruhti katsomaan nähdäkseenReginan hienossa puvussa. Hän hypisteli kangasta ja tutki, oliko sesilkillä vuorattu. Hänen valtava povensa paisui raskaista huokauksista.Keittiössä kuului Gasparen ääni toruvan palvelustyttöä, Marinaa.
Ilokseen Regina muisti, etteivät Gaspare eikä anoppi olisi mukana Arduinan päivälliskutsuissa. Mutta tultuaan takaisin kälynsä saliin ja kun siellä istuttiin odottamassaruhtinatarta, hän tunsi jälleen entisen alakuloisuuden saavan hänet valtaansa.
Ilta pimeni nopeasti. Varjot sakenivat kuin läpikuultamaton, sysimusta usva.
Arduina touhusi ruokailuhuoneessa. Mario oli istuutunut syvään nojatuoliin, housunlahkeet kohotettuina lähelle polvia, ja puhisi tyytyväisenä. Antonio oli vaiti, vaipuneena jälleen mietteisiin. Ei kukaan ajatellut, että tulet olisi ollut sytytettävä.
Reginaa vaivasi sellainen tunne, että jotakin surullista ja synkkää oli tulossa. Mitähän se mahtoi olla? Ehkä iltahämärän aiheuttamaa painostavaa ahdistusta tässä oudossa, etäisessä paikassa, jonne kohtalo oli siirtänyt hänet. Ehkä Antonion tavattoman vakavuuden vaikutusta. Regina meni ikkunaan ja koetti vielä nähdä vilahdukselta pienen mustapukuisen eukon. Lyhdyt paloivat valkeina ja keltaisina sumuisessa hämärässä, katukäytävä kiilteli kosteana, ja ääretön synkeys ja peloittavien varjojen salaperäisyys tuntui laskeutuvan maahan tummenemistaan tummenevalta taivaalta.
— Regina, Antonio virkkoi muuttuneella äänellä, — Mario kysyi, tunsitkoCasalomaggioressa erään Vincini nimisen henkilön.
— Vincini? Regina toisti kääntyen heihin päin. En, en tunne ketään sennimistä henkilöä.
— Mies on vuokraaja, lihava toissilmäinen mies. Hänellä on tyhjässä silmäkuopassa lasisilmä…
Ovikello soi. Palvelijatar syöksyi saliin ja ehti tuskin sytyttää kaasun, ennenkuin ruhtinatar tuli sisään.
Salin äkkiä muuttuessa valoisaksi Regina näki ruhtinattaren, mikä näky herätti hänessä pettymystä ja inhoa. Tuossa kookkaassa, lihavassa vartalossa, jopa puvussakin, joka ei ollut ruumiinmukainen, sekä pienessä hatussa, joka kuminauhalla oli kiinnitetty niskaan mustan hiusnutturan taakse, oli jotakin miesmäistä. Paksut, harmahtavat huulet, pieni pystynenä ja metallinkiiltoiset, vihreänkeltaiset silmät erottuivat raukeista, kelmeistä ja liikkumattomista kasvoista. Kun kerrankaan oli nähnyt nämä kasvot, ei enää unhottanut niitä.
—Bon soir, — ruhtinatar lausui, astuessaan saliin. Hänen sointuva äänensä oli omituisena vastakohtana turpealle muodottomalle ruumiille. Hän puhui edelleen ranskaa Arduinan nöyrästi riisuessa häneltä hatun ja ottaessa hänen käsilaukkunsa.
Ruhtinatar virkkoi:
— Erittäin hauska nähdä jälleen teitä, herra Venutelli. Sain kirjeenne.Tässäkö on vaimonne? Todellakin hyvin sievä.
Antonio kumarsi. Regina katseli ruhtinatarta suurin, hiukan ihmettelevin silmin.
— Olette kovin ystävällinen, arvoisa rouva… Regina mutisi.
— Anteeksi?… ja ruhtinatar käänsi kysyvänä oikean silmänsä Reginaan päin.
Silloin tämän mieleen muistui, miten Antonio oli matkinut ruhtinatarta, ja hän oli vähällä purskahtaa nauruun. Mutta ruhtinatar Makulina oli tarttunut hänen käteensä ja sanoi antaessaan hyvin kauniin, sinisellä jalokivellä koristetun sormuksen solua Reginan pikkusormeen:
— Sallitte kai? Tuhannet onnittelut!
— Kiitoksia! Olette liian hyvä, Regina virkahti heltyen todella tästä ystävällisyydestä. Antoniokin katseli sormusta ja lausui kiitoksensa. Sitten käytiin istumaan, ja ruhtinatar riisui valkoiset, likaiset käsineensä paljastaen hämmästyvän Reginan nähtäviksi kaksi pientä lapsenkättä, jotka olivat aivan säihkyvien sormusten peitossa.
— Kuinka kamala ilma siellä onkaan! ruhtinatar sitten aloitti kohdistamatta kissansilmiensä katseita kehenkään erityisesti. Näinä monena vuotena, jotka olen asunut Roomassa, en vielä ole nähnyt tällaista syksyä. Sanotaanhan, ettei pidä puhua ilmasta, ei ainakaan hienossa keskustelussa, mutta minkä sille voi, kun ilmat ja vointimme ovat niin läheisessä yhteydessä keskenään. Omasta puolestani luulen, että sää vaikuttaa meihin tuntuvammin kuin elämämme tärkeät tapahtumat.
—MonsieurAntonio, tämä kamala ilma varmaankin tärvelee kuherruskuukautenne, Arduina virkkoi kuvitellen olevansa sukkela. Mutta Regina mutisi kuin torjuen epäselvästi jotakin.
— Anteeksi…?
— Arduina on oikeassa, Antonio myönsi, vaimoni on perin huonolla tuulella.
— Huonolla tuulella?
— Se ei ole totta, Regina väitti vastaan. Olen päinvastoin hyvin iloinen.
Mutta päivällisen aikana ei ruhtinatar malttanut olla huomauttamatta, että Regina oli kovin harvapuheinen.
— Minä olen yleensä mielelläni ääneti, selitti nuori rouva, jota huomautus loukkasi. Kuuntelen kernaammin kun muut puhuvat.
— Siinä on oma viehätyksensä, ruhtinatar arveli. Vaiteliaassa nuoressa naisessa on aina jotakin miellyttävän salaperäistä. George Sand esimerkiksi puhui varsin vähän, ja eräs setäni, joka oli hänen läheinen ystävänsä, väitti, että rouva Sand tahallisesti pidättäytyi puhumasta.
— Tunsitteko rouva Sandin? Massimo kysyi jotenkin kömpelösti.
— En tuntenut, ruhtinatar vastasi näyttämättä loukkautuneelta.
— Arvatenkin ruhtinattaren äiti tunsi Sandin, Antonio kuiskasi.
— Anteeksi…?
— Joitakin aikoja sitten, Antonio sanoi ääneensä — luin sangen mielenkiintoisen kirjoituksen rouva Sandin äidistä. Hän oli nainen, jolla oli ylitä terävä äly kuin lämmin sydän, ja hänen elämänsä vaiheet varmaankin vaikuttivat Georgen mielikuvitukseen…
— Missä se kirjoitus on julkaistu? Arduina kysyi. Se olisi otettava minun lehteeni.
Herra Mario pudisti lautasensa yli kallistamaa päätään ja murahti hiljaa.
Virisi ikävän pitkäpiimäinen keskustelu George Sandin rakkausseikkailuista ja romaaneista. Arduina selitti, etteivät ne romaanit olleet hänen makunsa mukaisia. Hän piti ennen kaikkea uudenaikaisista kirjoista, mutta etenkin Quo vadiksesta?
— Voi herrainen aika! Antonio huudahti, voisit jo jättää meidät rauhaan tuolta Quo vadikseltasi, joka muutoin ei ole suinkaan uudenaikainen.
Regina kuunteli ääneti. Ei puhuttu muusta kuin kirjoista, teattereista ja kirjailijoista. Ruhtinatar kertoi jutun Tolstoista — jonka itse oli tuntenut — ja aterian lopulla syntyi kiivas väittely Massimon ja Arduinan välillä eräästä italialaisesta romaanikirjailijasta ja runoilijasta.
— Rauhoittukaa! Antonio sanoi nauraen.
Nyt tapahtui jotakin merkillistä: herra Mario puhui. Hän ei koskaan ollut lukenut ainoatakaan tuon runoilijan säettä, mutta moitti silti häntä.
— Näin hänet kerran Anziossa, hän kertoi; hän ratsasti pitkin rannikkoa, kokovalkea puku yllään, valkoinen hattu, valkoiset käsineet, valkoisen hevosen selässä.
— Vai niin! Vai istuivat valkoinen hattu ja valkoiset käsineet valkoisen hevosen selässä? Massimo kysyi naurahtaen hermostuneesti ja pudistaen päätään, jolloin hänen tukkansa pörrötti kuin kiukustuneella lapsella.
— Hiljaa, hiljaa, hyvät ihmiset! Antonio rauhoitteli.
* * * * *
Kello yhdeksän aikaan, Arduinan tarjotessa kahvia, saapui ruhtinattaren seuraneiti. Hän oli harmaisiin pukeutunut, pieni ja kuivettunut; silmät olivat pienet, mustat ja kiiluvat, suu huonontapainen, pitkän suippoa, kasvot ilkeät ja kavalat. Tämä eriskummainen olento teki Reginaan omituisen vaikutuksen. Hän näytti epäinhimilliseltä, muistutti hiirtä.
Tuskin tuo pikku neiti oli astunut sisään, kun sali jo vilkastui aivan kuin hiiren vikinästä ja juoksentelusta. Kimeitä huudahduksia, suudelmia, kättenpuristuksia, jotka olivat teräviä kuin puremat, kysymyksiä ja vastauksia, naurua ja huutoa ja ennenkaikkea katseita, jotka Reginasta näyttivät uteliailta, levottomilta, ivallisilta ja urkkivilta.
— Marianna, Arduina sanoi neidin molemmin käsin hieroessa ruhtinattaren otsaa, jos haluatte kahvia, niin olkaa hyvä ja kaatakaa kuppiinne.
— Ohimonne ovat hehkuvan kuumat, Marianna sanoi ruhtinattarelle. Oletteko syönyt paljon? Ja mitä olette syönyt? Mitä olettekaan syöttänyt hänelle? hän sitten kysyi Arduinalta. No niin, juonpa kupin kahvianne, vaikka se onkin kovin huonoa. Kuinka pienet kupit teillä on? Aivankuin minun mitallani tehdyt.
Regina tarkasti sillävälin neitiä. Hän muisti Antonion sanoneen, että monet luulivat Mariannaa ruhtinattaren aviottomaksi tyttäreksi.
— Tämä muistuttaa tarua vuoresta, joka synnytti hiiren, hän ajatteli.
Ja hänestä näytti kuin Marianna olisi aavistanut hänen ajatuksensa, sillä tämä käänsi pientä päätään kuin hiiri, kun se äkkiä kuulee melua, lähestyi kuppi kädessä ja virkkoi pahanilkisesti:
— Teidän miehenne on aika veitikka. Pitäkää häntä tarkoin silmällä, muuten hän voi tehdä teille pahoja kepposia.
— Minusta tuntuu, Antonio huomautti, että te itse olette tällä hetkellä aika veitikka. Miksi tahdotte herättää vaimossani epäluuloa?
— Sentähden, että minun tulee häntä surku.
— Minkävuoksi? Regina kysyi.
— Senvuoksi, aivan yksinkertaisesti, että olette mennyt naimisiin. Tuossa on toinen velikulta, Marianna virkkoi osoittaen kädellään Massimoa, joka oli tullut lähemmä. Muutoin kaikki todelliset miehet ovat sellaisia! Mutta pidän enemmän sellaisista kuin hyveellisistä. Hyveelliset ovat niin typeriä. Minua miellyttävät häijyt, jopa hirvittävät miehet, jos heillä vain on terävä järki ja luja tahto.
— Jospa minä täyttäisinkin ne kaksi vaatimusta! Massimo sanoi tuijottaen häneen julkeasti.
— Siihen ette kykene. Viisas mies ei koskaan käytä hiusvoidetta, niinkuin te! Enkö ole oikeassa, hänen tukkansa on rasvattu, hyvä rouva?
— En tiedä… Regina virkkoi. Minusta ei näytä siltä.
— Voi pikku rouva parkaa! Te ette voi huomata sitä: te ette koskaan huomaa mitään.
— Onpa tuo otus aika hullunkurinen, Regina ajatteli itsekseen.
— Te ajattelette varmaankin, että olen yksinkertainen tai typerä, Marianna sanoi, mutta kuulkaahan: olen unhottanut sanoa teille erään seikan, jonka aina mainitsen jokaiselle, jonka näen ensi kerran.
— Sen olemme jo kuulleet! Massimo ja Antonio huomauttivat, muttaMarianna alkoi silti kertoa:
— Kerran, kuusi vuotta sitten, Odessassa syttyi tulipalo talossa, jossa asuin. Olin liekkien keskellä talon ylimmissä huoneissa. Mahdotonta pelastua! Savu alkoi jo sokaista ja tukahduttaa, ja kuulin liekkien rätisevän yhä lähempänä. En silloin uskonut Jumalaan sen paremmin kuin nytkään. Siitä huolimatta tunsin tarvetta kääntyä yliluonnollisen, salaisen ja kaikkivaltiaan olennon puoleen. Ja tein silloin lupauksen: jos pelastun, lupaan aina puhua totta. Samassa silmänräpäyksessä permanto luhistui, ja pyörryin. Kun jälleen tulin tajuihini, huomasin olevani terveenä ja vahingoittumattomana hirvittävän ruman palosotilaan sylissä. 'Miten tämä on tapahtunut?' kysyin mieheltä. 'Niin ja niin; ja hän kertoi, miten hän oli pelastanut minut pannen henkensä alttiiksi. — 'Hyvä, hyvä', minä sanoin, — 'minusta tuntuu siltä, että mielellänne pidätte hauskaa, mutta olen teille joka tapauksessa kiitollinen ja muistan teitä aina sitäkin suuremmalla syyllä, kun olette unohtumattoman ruma mies'.
Regina purskahti nauruun.
— Tämä tuntuu siltä kuin lukisi venäläistä kertomusta.
— Onko tuo juttu totta? Massimo kysyi, ja Antonio, lisäsi:
— Jollei muistini petä, olette kertonut tuon jutun minulle ennen hiukan eri lailla.
— Tuolla tavalla arvioidaan toisen ihmisen henkevyyttä! Turha vaiva, Marianna kähisi. Henkevyydelle annetaan arvoa vain silloin, kun se ilmenee sellaisissa naisissa, joita miehet tahtovat miellyttää, ja — minua te ette suinkaan halua miellyttää.
— Minä päinvastoin haluan miellyttää teitä, Massimo sanoi. Se on elämäni ainoa päämäärä.
— Teidän ivastanne en välitä tuon taivaallista! On olemassa minua henkisesti paljoa alempiarvoisia naisia, joita teidän ei koskaan onnistu miellyttää.
— Mutta ehkä teitä etevämpiä sensijaan!
— Luulenpa melkein, että harvat naiset ovat minua etevämpiä, eivätkä ne harvat koskaan tule teidän näköpiiriinne.
— Minä lienen siis teitä henkisesti alemmalla tasolla? Regina kysyi sanoakseen jotakin.
— Niin olettekin, sentähden, että olette mennyt naimisiin. Henkisesti etevä nainen ei koskaan mene naimisiin, ja jos hän tekee niin, ennenkuin on kehittynyt täysin itsetietoiseksi, hän heti katuu sitä. Jos tahtoisin sanoa teille kohteliaisuuden, huomauttaisin, että luulen teidän jo katuneen.
— Hiisi vieköön! Antonio huudahti. Tuon naisen kanssa ei ole leikkimistä.
— Sanotteko aina totuuden ruhtinattarellekin? Regina kysyi.
— Hän on ottanut minut asumaan luokseen yksinomaan sitä varten,Marianna vastasi katsoen hellästi ruhtinattareen, joka paraikaa selostiArduinalle erään tätinsä elämäkertaa:
— Hän oli Parisin hienoin ja kaunein nainen. Olenhan jo kertonut teille hänen avioliittotarinansa: Viisitoistavuotiaana hänet naitettiin naisen rakastajalle, joka oli viidentoista vuoden ajan hänen uskottu ystävättärensä ja neuvonantajansa. Kymmenenä ensimmäisenä vuotena tätini ei huomannut mitään.
Herra Mario istui kuunnellen, vaipuneena syvälle nojatuoliinsa, taistellen uneliaisuutta vastaan ja vain vaivoin pidättyen halusta kaivella hampaitaan.
Marianna ahdisteli Nietzscheä ja hänen mielipiteitään naisesta, mutta Regina kuunteli kernaammin ruhtinattaren kertomusta, ja hänen onnistui erottaa katkonaisia lauseita kesken Mariannan kimeiden huudahdusten ja kyynillisten sanankäänteiden.
— Hänen toinen miehensä, ruhtinatar jatkoi, oli espanjalainen, hyvin kaunis mies ja kaikkien aikalaistensa kirjailijoiden läheinen ystävä. Mutta hän oli irstailija! Kaikki tätini kamarineidit ja emännöitsijät joutuivat hänen uhreikseen. Kerran yöllä, kun tätini…
— Naisen kasvatus ei ole vielä päässyt alkuunkaan, Marianna toimitti kääntyen Reginaan päin. Vasta silloin, kun mies sanoo naiselle totuuden, tämä voi alkaa kehittyä itsetietoiseksi.
— Mutta mikä on totuus? Massimo kysyi. Totuus miehen ja naisen välillä ilmenee ainoastaan silloin, kun he riitelevät.
— Se on totta, jossakin määrin. Se on totta ainakin minun mielestäni, koska totuus ei aina ole vastenmielinen kaikille. Minulle miehet sanovat, että olen hullu, kun en koskaan valehtele, mutta ei yksikään heistä suutu minulle, mikä johtuu siitä, etteivät sananloppujen lopuksikaan pysty herättämään sanottavaa mielenkiintoa niissä, joiden kanssa puhun. Mutta jos esim. teidän päähänne, rouvaseni, pälkähtäisi kertoa miehellenne kaikki, mitä ajattelette, todellinen käsityksenne hänestä, hänen sukulaisistaan ja ystävistään, olen varma siitä, että herra Antonio nostaisi aikamoisen melun…
— Regina! Antonio huudahti, teeskennellen säikähdystä, onko se totta?
Regina hymyili; mutta sisimmässään hän ajatteli, että Marianna oli oikeassa.
Ruhtinatar kertoi edelleen:
— 'Jeanne', tätini sanoi, kolkuttaen sen huoneen ovelle, johon hänen miehensä ja kamarineiti olivat sulkeutuneet, — 'antakaa minulleLe Figaro'. Sen enempää hän ei sanonut.
— Ja mitä sieltä sisältä vastattiin? herra Mario kysyi kavahtaen pystyyn nojatuolistaan hammastikku kädessä.
— Ole vaiti! Arduina tiuskaisi närkästyneenä. Kuinka voit tehdä noin typeriä kysymyksiä!
Ennen lähtöään ruhtinatar pyysi Reginaa käymään hänen perjantaivastaanotoissaan. Regina kiitti ja lupasi tulla.
Levätessään vuoteessaan lämmön ja suloisen torkkumistilan tuudittamanaRegina sanoi:
— Antonio… Nukutko?
— En. Mitä tahdot?
— Tuo ruhtinatar herättää minussa outoa vastenmielisyyttä.
— Kuinka niin? Onhan hän sangen miellyttävä ihminen.
— On kyllä… mutta… näetkös…
— Mitä sitten?
Regina vaikeni, mutta jatkoi hetken kuluttua ääni unisena:
— Muistatko sen leijonankesyttäjättären, jonka näimme Parmassa? Hän katseli naisia niin omituisesti. En heti päässyt selville siitä, ketä ruhtinatar muistuttaa… tuumin ja tuumin… Hänellä on samanlaiset silmät kuin kesyttäjättärellä. Huomasitko, miten hän tuijotti minuun?
— Entä sitten? Epäilemättä miellytit häntä. Ehkä hän määrää sinulle jälkisäädöksessään muutamia satojatuhansia liiroja ennen kuolemaansa!
— Onko hän todella niin rikas?
— Totta kai. Monta miljoonaa.
— Hänen käsineensä olivat likaiset.
— Mutta näitkö, millaisia sormuksia hänellä oli?
— Mitäpä sormuksista, kun käsineet ovat likaiset.
Regina vaikeni. Hetken kuluttua hän nauroi hiljaa itsekseen, sitten hän nukahti. Hän oli unissaan olevinansa metsässä Po-joen rannalla, Viadonan seuduilla. Myllynratas pyöri jyskien kirkkaassa vedessä. Itse mylly oli linna, jonka salit olivat punaväreillä koristetut, ja linna oli ruhtinatar Makulinan oma. Ruhtinatar oli kuollut, mutta hänen sielunsa oli kiivennyt poppelin latvaan, jonka hopeanhohteisten lehvien lomitse joen pinta välkkyi punasinervän lasin värisenä. Mylly jyrisi kuin ukonilma, ja Regina istui linnan portailla ja huuhteli jalkojaan vihertävässä vedessä, joka oli noussut astimille saakka. Ja valkoinen sorsa tuli nokkimaan hänen oikean jalkansa pikkuvarvasta ja nauroi. Reginakin nauroi. Hän tunsi epämääräisesti, että tämä oli unta, sillä unissakin hän eritteli ajatuksiaan ja tunteitaan ja tiesi, että mylly on mylly, ettei sorsa voi nauraa, ja ettei sielu ollut voinut kiivetä poppelin latvaan. Mutta samalla ahdisti häntä salaperäinen pelko, inho ja alakuloisuus.
Antonio kuuli hänen nauravan outoa naurua, joka kohosi unen syvyyksistä kuin ääni kaivon pohjasta.
— Hän näkee kaunista unta. Lemmikkini on nyt tyytyväinen, hän ajatteli melkein heltyneenä.
Sinä talvena oli Roomassa sangen koleaa. Satoi yhtenään. Sellaisinakin päivinä, jolloin aamulla oli mitä kirkkain ilma, taivas äkkiä pimeni, alkoi tuulla ja sataa rankasti. Tosin sitä ei kestänyt kauan, katukäytävät kuivuivat pian, pilvet hajaantuivat, taivas kirkastui ja hymyili ikäänkuin lasketeltuaan onnistuneen pilan. Mutta ihmiset palasivat kotiin vaatteet märkinä, jalat kosteina, povi vavahdellen yskästä ja huonosta tuulesta.
— Teidän kuuluisa Rooman-taivaanne tuntuu minusta mielisairaalalta, jossa ei ole hoitajia, Regina sanoi Antoniolle, hoitolalta, jossa mielipuolet mellastavat mielensä mukaan.
Tämä talvi oli nuoren rouvan elämän surullisimpia. Hän rakasti Antoniota, ja ensimmäisenä päivänä, jona tämän täytyi jättää hänet yksikseen kotiin mennäkseen toimeensa ministeriöön, Regina tunsi syvää tyhjyyttä ja tiesi olevansa kiintynyt mieheensä kuin kaarna puuhun. Mutta elämä Venutellien kodissa, oleskelu anopin parissa, herra Gasparen läheisyys, makuuhuone nojatuoleineen, jotka olivat raskaat kuin kaikkein arkipäiväisimmän kohtalon taakka — kaikki se oli hänestä sietämätöntä.
Lisäksi Rooma oli kammottava tuon ainaisen sateen valuessa pilvistä, mikä jo tuntui julmalta ja pilkalliselta. Ihmiset kulkivat kaduilla kelmeinä ja värjötellen. Naiset näyttelivät alushameittensa lokaisia helmoja, taivaskin tuntui tahrautuneelta, ja Reginan mielen tasapaino järkkyi kaikessa tässä usvaisessa, liukkaassa kosteudessa ja loassa. Hän palasi kaupungilta kotiin läpimärkänä, mutta koti oli kylmä, ei ollut tulta takassa, ja siellä asusti ikävä. Ruokapöydässä oli epämukava istua karkeilla, pyöreillä tuoleilla, vastapäätä Massimon ivalliset piirteet, Gasparen punoittavat kasvot ja Anna rouvan huohottava, suunnaton povi. Ja vuoteessa oli vielä epämukavampaa kivikovilla patjoilla kylminä öinä, jotka olivat täynnä jyrisevien raitiovaunujen kitinää ja ajoneuvojen yksitoikkoista räminää.
Tällaistako elämä oli Roomassa? Tämäkö nyt oli Rooma? Tuoko kuuluisa Corso? Tuo kapea, lokainen katu, josta levisi paha löyhkä, jossa ihmiset tallustelivat ja tungeksivat yhtämittaisina jonoina kahden puolen vaunuja, jotka olivat täynnä vanhoja ja rumia naisia?
Ja tuollainenko oli Pyhän Pietarin kirkko? Regina oli kuvitellut sen suuremmaksi. Tuollainenko Monte Pincio? Hän oli luullut sitä paljoa kauniimmaksi. Entä Colosseum! Senkin hän oli kuvitellut suurenmoisemmaksi. Missä oikeastaan piili Rooman kehuttu suuruus ja kauneus? Hän ei nähnyt sellaista, tai ainakin kaikki tuntui hänestä tyhjältä ja kolkolta. Hän vain ihmetteli omia vaikutelmiaan ja tunsi omituista tyydytystä ajatellessaan, että kaikki maaseutulaiset tulivat Roomaan hämmästymään sen ihanuudesta, jotavastoin hän näki kaiken oikeassa valossa. Joskus hän ylpeillen liioitteli ylenkatseellista ylemmyyttään. Mutta tarkoin tutkistellessaan itseään hän huomasi, että hänen vaikutelmansa perustuivat henkilökohtaiseen kaunaan, mikä lamautti häntä. Mitä hän oikeastaan tahtoi? Mitä hän vaati? Hän tunsi, että hänen sisimmässään oli haava, joka teki hänet kuin sairaaksi. Turhaan hän ajatteli, että talvi kerran päättyisi ja että hän pian pääsisi tästä vastenmielisestä talosta, jossa hän tunsi jäätyvänsä ja tukehtuvansa. Armasta synnyinkotiaan hän ei enää koskaan saisi nähdä samoilla silmillä kuin ennen.
Päivänä muutamana Regina ja Antonio olivat kiireen vilkkaa käyneet katsomassa muistomerkkejä ja museoita, päättäen palata toiste, samoin kuin kaikki, jotka asettuvat Roomaan asumaan, antaen kuitenkin vuosien mennä menoaan panematta päätöstään täytäntöön. Ja nyt alkoivat heidän paljoa mielenkiintoisemmat käyntinsä vuokra-asuntoja katselemassa. Heidän molempien vuositulot eivät yhteensä nousseet kolmeatuhatta liiraa suuremmiksi. Ruhtinattarelta, joka oli kiinnittänyt palvelukseensa muitakin luottamushenkilöitä ja joka antoi Antoniolle tehtäviä ainoastaan silloin, kun hänen oli käännyttävä valtiovarainministeriön puoleen tai kun oli nostettava rahasumma, Antonio sai vain vaatimattoman rahallisen korvauksen. Nuori aviopari ei siis voinut ajatella huoneistoa, joka oli viittä-, kuuttakymmentä liiraa kalliimpi kuussa.
Aluksi he kävivät katsomassa Massimo d'Azeglio kadun varrelta asuntoa, jonka oli määrä tulla vapaaksi tammikuussa. Regina astui epäluuloisena hienoon porraskäytävään, katseli pettyneenä isoja marmoriportaita ja alkoi toisesta kerroksesta laskea porrasaskelmia, jotka alempana olivat aivan pimeät, mutta saivat enemmän valoa, kuta korkeammalle tultiin.
— Yksitoista, kaksikymmentäkaksi, kolmekymmentäkolme, neljäkymmentäkaksi, viisikymmentäviisi, kuusikymmentäkolme… Ei vieläkään perillä.
Regina pysähtyi. Hänen sydämensä sykki rajusti.
Antonio hymyili suvaitsevasti. Hän otti pikku vaimonsa käsikoukkuun ja auttoi häntä portaita ylös. Kuta ylemmäksi tultiin, sitä jyrkemmiksi portaat kävivät.
— Kahdeksankymmentäkahdeksan, yhdeksänkymmentäyhdeksän. Vieläkö niitä riittää?
— Rohkeutta!…
— Satakymmenen.
Nyt he olivat perillä, Jumalan kiitos! Mutta ennenkuin ovi avautui,Regina ajatteli hengästyneenä ja katkerana.
— Tännekö minä asumaan! En ikinä!
Huoneisto oli soma ja siisti, todellinen linnunpesä keskellä kivistä korpea, jota sanotaan kaupungiksi. Kaksi ikkunaa oli puutarhan puolelle, muut likaiseen pihaan päin. Regina sanoi, että oli liian vähän valoa ja ilmaa ja ettei koko asunto yleensä miellyttänyt häntä ollenkaan.
— Liian vähän valoa, liian vähän ilmaa! — Antonio toisti ihmetellen. Päinvastoin, niitä täällä on liiaksikin! Katsohan, tuolla alhaalla on puutarha. Sitäpaitsi tästä on lyhyt matka ministeriöön, ja olemme keskikaupungilla…
— Ei! Minä tahdon, että ikkunat ovat kadun puolella.
— Lähdetään siis etsimään kadunpuoleisia ikkunoita. Mutta saat nähdä, että sillä summalla, jonka kykenemme maksamaan, emme voi saada parempaa asuntoa kuin tämä.
— Ihankohan! Regina vain tuumi epäillen.
Mutta varsin pian hänen mielipiteensä muuttui.
Heille alkoi nyt parin viikon surkea vaellus. Aluksi he kiertelivätEsquilinolla, Kvirinaalilla, Villa Ludovisin kaupunginkortteleissa, jaRegina rallatteli, kasvoilla epämääräinen, puoleksi katkera, puoleksileikkisä hymy.
— Suojatonna, koditonna kuljeskelen vainen…
Mutta sitten hän kävi synkäksi, väsyi ja astua laahusti eteenpäin masentuneen näköisenä.
Ja hän ja hänen onnettomuustoverinsa, kumpikin, kävivät vuokratoimistossa, joka näytti rosvoluolalta, saivat parikymmentä osoitetta, kulkivat Corson päästä päähän tutkien kaikki lähikadut, samoin kuin purjehditaan pitkin joen vartta etsimässä tuntematonta maata tai salaista lähteen suonta. Antonio olisi tyytynyt asumaan kaukanakin ministeriöstä, kunhan Regina vain olisi ollut tyytyväinen. Mutta Regina ei ollut tyytyväinen mihinkään.
Kaikki huoneistot, joita he kävivät katsomassa, olivat joko liian isoja ja kalliita, tai pimeitä ja melkein ullakolla ja niin ahtaita ja kylmiä, että sydän kutistui kokoon ja jäätyi jo niiden pelkästä näkemisestä. Muiden muassa Regina näki keskikerroksessa neljän huoneen asunnon, joka oli aivan pimeä ja jossa asusti joukko hienoasuisia naisia. Se näytti elävien haudalta. Ja Regina pakeni oitis pelästyneenä ajatellessaan, että hänen täytyisi asua siinä. Tämä oli kauheaa! Ja tämä nyt oli Rooma! Olivatko nämä niitä taloja, joita Rooma tarjosi niille, jotka kauan olivat siitä uneksineet? Eläville valmistettuja hautaholveja, pimeitä eläinten luolia, orjien asuinkomeroita ne olivat! Tuhat kertaa parempi oli kurjinkin mökki Po-joen rannalla, sillä niissä oli sentään valoa ja vapautta! Ja lisäksi satoi, satoi lakkaamatta. Regina, joka ei ollut tottunut pitkiin kävelyretkiin, väsyi pahanpäiväisesti harhaillessaan etsimässä pesää, jossa olisi lepuuttanut haavoittuneita siipiään. Muutamassa päivässä hän laihtui ja kalpeni, kävi ärtyisäksi ja rumaksi. Joskus hän katseli Antoniota ivallisen säälivästi. Hänestä tuntui, ettei ollut sen surkuteltavampaa ja naurettavampaa olentoa kuin hieno nuori herra, joka »hinasi» jäljessään rumaksi käynyttä pientä puolisoaan, etsien huoneistoa, joka maksoi viisikymmentä liiraa kuussa.
Kuinka surkeaa tämä kaupunkilaiselämä olikaan! Mutta silti Regina kadehtien katseli ohikulkijoita ajatellen kuumeisesti:
— Heillä on koti, vaikkapa vain pieni komero, he tietävät minne palata, eivätkä harhaile kaduilla etsien tyyssijaa, niinkuin me. Me olemme kulkukoiria, jotka emme koskaan löydä loukkoa, mihin kuolla.
Hän katseli hurjan kateellisesti saavuttamattomia pieniä huviloita, ja hänet valtasi ajatus:
— Minullakin oli koti, täynnä valoa ja runoutta. Ja omilla käsilläni telkesin itseltäni sen ovet, enkä enää koskaan pääse sinne takaisin!
Hänen näin ajatellessaan kihosivat kuumat kyyneleet hänen silmiinsä. Antonio, joka laahasi häntä rinnallaan, huomasi, miten väsynyt ja vaitelias hän oli ja katseli häntä säälien. Hän vaistosi osaksi hänen tyytymättömyytensä, mutta toisinaan hän itsekin hermostui.
Miksi Regina ei huolinut d'Azeglio kadun varrella olevasta asunnosta?Mitä parempaa hän saattoi toivoa!
Molemmat palasivat kotiin väsyneinä ja ärtyisinä. Isossa, kylmässä vuoteessa Regina vetäytyi kauas miehestään. Tämä kuuli joskus tukahtunutta itkua, joka ei enää hellyttänyt, vaan lopulta ärsytti. Mikä hänen vaimoaan oikeastaan vaivasi? Eihän ollut mahdollista, että tuo älykäs nainen itki vain sen vuoksi, ettei ollut löytänyt sopivaa asuntoa. Joskus hän sanoi Reginalle:
— Sinä et enää rakasta minua. Kadut, että menit kanssani naimisiin; sentähden sinä itket. Kuinka teetkään minut onnettomaksi, Regina!
Yhä pysytellen loitolla miehestään tuossa isossa, kylmässä vuoteessaan Regina tunsi itsensä epätoivoisen yksinäiseksi. Hän kuvitteli eksyneensä aavalle jääkentälle. Raitiovaunun kitinä kuulosti sateen ropistessa kostean tuulen ulvonnalta. Hänen ympärillään oli kaikki pimeää ja sumuista; vain jossakin hyvin kaukana hohti punaisena hehkuva liesivalkea, ja usvaisessa taustassa vilkkui vedenpinta ja lehdettömän metsän laita.
— Miksi lähdinkään kotoani? hän ihmetteli itsekseen tyrmistyneenä. Olen antanut raahata itseni tänne kuin juurineen irtiraastetun puunrungon, jonka on määrä muodostaa osa siitä kammottavasta rakennuksesta, jota sanotaan suurkaupungiksi.
Sitten hän ajatteli, eikö hän enää rakastanut Antoniota. Toisinaan hänestä tuntui, että niin oli asian laita, toisinaan hän taas heltyi ajatellessaan miestään.
— Teen hänet onnettomaksi. Sanoihan hän, että Roomassa odotti pikkuporvarillinen perhe ja vaatimattomat, porvarilliset olot. Mitä siis vaadin? Eihän tämä elämä muutoin kestä iäti. Täytyyhän kerran kuolla.
Täytyy alistua kohtaloonsa. Mikä tapahtuu, ei ole vältettävissä, jakaikkein varminta ja mahdottominta välttää on kuolinhetki. Kuolla!Päästä tuntemasta koti-ikävää, päästä näkemästä anoppia, Arduinaa,Ciasparea, palvelustyttöä, harhailemasta sateessa asunnon etsinnässä!
— Ei! hän sitten päätti, en enää tahdo pahoittaa Antoniota. Eihän ole hänen syynsä, että kaikki kaupunkilaiselämän kurjuus tunkeutuu väliimme. Ei hän aavistanut tällaista, enkä minäkään! Mutta kuolema tulee pian. Täytyy alistua ja asettua asumaan d'Azegliokadun huoneistoon. Aika kuluu kai siellä niinkuin muuallakin.
Hän nukahti tyytyväisenä filosofisiin päätelmiinsä. Ja hän näki herkeämättä unessa kaukaisen kodin, metsän, takkavalkean, harmahtavan hämyn, joka tulvi sisään ikkunalaseista, joiden ääressä kissanpoika istui järkähtämättä katsellen poppelin runkoa.
Seuraavana aamuna hän heräsi Venutellin perheen kammotussa huoneessa, näki yläpuolellaan tukahduttavan synkän katon, hänen täytyi nousta, lähteä ulkosalle, kastua, kärsiä vilua ja Anna rouvan seuraa…
Alistua kohtaloonsa? Se oli mahdollista teoriassa, käytännössä hermot nousivat rajusti kapinaan todellisuutta vastaan.
Kuukauden kestäneen turhan haeskelun jälkeen Regina lopultakin, pikemminkin väsymyksen pakosta kuin vapaaehtoisesti, suostui siihen, että vuoden ajaksi vuokrattiin d'Azegliokadun huoneisto, joka yhä oli vapaana. Mutta jo samana päivänä, jolloin he allekirjoittivat vuokrasopimuksen, hän katui ja kävi sietämättömäksi.
— Hullu olin, kun jätin kotiseutuni ja lähdin asumaan Roomaan, mokomaan loukkoon. Täällä minä tukehdun ja kuolen! hän huudahti Antoniolle.
Lopultakin Antonio kiivastui:
— Mitä siis oikeastaan tahdot? hän kysyi raivoissaan. Luulitko meneväsi naimisiin ruhtinaan kanssa? Tiesithän, mitä minä saatoin tarjota sinulle, ja satoja kertoja toistit minulle, ettei turha kunnianhimo ollut pilannut sinua, että olit voimakas, ettet ollut itsekäs etkä vaatinut elämältä mahdottomia. Miksi et luo katsetta taaksesi, sensijaan että aina tuijotat eteesi? Sanoithan olevasi hiukan kuin sosialisti. Miksi et vertaa asemaasi monien miljoonien naisten asemaan?
Regina itki painaen otsaansa ikkunaruutuun, jota vasten sade yhä rapisi. Hänestä tuntui, että taivas itki hänen kanssaan. Hän myönsi, että Antonio oli oikeassa, vaikka hän katseli asiaa yksistään aineelliselta kannalta, vaistoamatta vaimonsa tyytymättömyyden syvintä syytä. Kuitenkin hän hymyili kyynelten lomasta ivallisena ja ylpeänä.
— Lopeta jo! hän sanoi. Puhut taitamattomasti.
— Ehkä puhun taitamattomasti, mutta tarkoitan parastasi, Antonio vastasi leppyen. Olen väsynyt näkemään sinut noin tyytymättömänä. Mitä vaadit minua tekemään? Mitä voinkaan antaa sinulle muuta kuin mitä minulla on ja mihin kykenen, nimittäin kaiken työni, rakkauteni, kunniallisen aseman ja huolettoman huomispäivän?
— Hän ei voi ymmärtää minua, Regina ajatteli suvaitsevasti. Koetan kärsiä, mutta ei kukaan saa huomata sitä, ei edes hän. Minun on siis oltava yksin. En tarvitse ketään. Tahdon olla luja! Ei sovi paljastaa tunteitaan kaikille näille arkipäiväisille ihmisille.
Hänellä oli samanlainen tunne kuin linnunpojalla, joka on hetkeksi pudonnut veteen ja senjälkeen ravistaa veden siivistään.
Antonio tuli hänen luokseen, ja seuraavassa tuokiossa he tekivät sovinnon.
— Sitäpaitsi, vuokrasopimus on vain vuodeksi, Antonio sanoi hyväillen hänen hiuksiaan. Vuodessa voi tapahtua paljon. Aion hakea sihteerinpaikkaa ja saadakin sen. Silloin saamme vuokrarahaa, ja sitten koetan hankkia muutaman tunnin ylimääräistä työtä. Ehkä ruhtinatar uskoo raha-asiainsa hoidon kokonaan minulle. Silloin asemamme paranee. Vuokraamme asunnon, jonne on vähemmän portaita kiivettävänä. Pian kotiudut tänne… Kerran vielä naurat, kun olet voinut itkeä näin vähästä. Mene nyt huuhtomaan kasvosi. Kuinka punoittavat silmät rumentavatkaan sinua!
— Rumana tai sievänä olen aina oma itseni! hän sanoi upottaen kasvonsa kylmään veteen. Senjälkeen hän kuivasi kasvonsa huolellisesti pyyheliinalla, sirotti niihin ihojauhetta, sitoi kaulaansa kaulaliinan ja suostui lähtemään ylös Arduinan huoneistoon.
Ovi oli auki, ja eteisestä he kuulivat Arduinan äänen salista.
— Kukahan siellä on hänen luonaan? Regina kysyi.
Ei siellä ollut ketään.
— Mitä teetkään! Puhutko itseksesi? Antonio kysyi.
Kirjailijatar punastui, naurahti, päästi pienen parahduksen ja tunnusti sitten valmistaneensa puhetta, jonka aikoi pitää Hänen Ylhäisyydelleen opetusministerille, jolta hän aikoi käydä pyytämässä raha-avustusta lehdelleen.
— Tietääkö miehesi tästä? Eikö? Silloin kysyn häneltä, mitä hän siitä arvelee, Antonio uhkasi.
— Älä Herran nimessä! Arduina huusi.
— Mutta eikö sinusta ole kiusallista käydä kerjäämässä rahaa? Regina kysyi ihmetellen.
— Mitä vielä! Niin kaikki tekevät. Enkä kerjää sitä itselleni, vaan lehdelleni, jonka talous on perin huonossa kunnossa. Olen anonut puheillepääsyä ja avustusta kuningattareltakin. Huomenna aion lähteä setäni senaattorin luo tiedustelemaan erästä asiaa.
— Ennemmin kuolisin, kuin pyytäisin mitään keneltäkään, Regina tuumi.
— Miksi niin? Arduina kysyi ihmetellen. Mitä pahaa siinä on? Jos sinäkin olisit kirjailijatar, jos sinulla olisi lehti ja lisäksi aate ajettavana ja voittoon vietävänä…
— Lopeta jo, senkin hupakko! Antonio huudahti.
— Ole sinä vaiti! Etkö sinä itse muka kerjäile avustusta? Ja jos tarjoutuu tilaisuus, niin etköhän käytä sitä hyväksesi, kunhan vain siitä on sinulle hyötyä? Miksi tuijotat minuun noin silmät pyöreinä, Regina? Pian sinäkin totut tällaiseen.
— »Pian sinäkin totut» — sen Regina jo kuuli toistamiseen. Hän tunsi katkerien ja ylenkatseellisten sanojen tulvan nousevan huulilleen. Mutta hän vaikeni ajatellen, ettei hänen sopinut alentua edes vastaamaan. Hän lähestyi ikkunaa ja näki mustapukuisen vanhan naisen sitruunoineen porttikäytävässä, mutta ei enää tuntenut samaa alakuloisuutta nähdessään hänet kuin Roomaan tulonsa jälkeisenä päivänä. Hän olitottunutnäkemään hänet.
— Ruhtinatar kyselee aina sinusta, Arduina kertoi. Tuletko ensi perjantaina hänen kutsuihinsa? Nyt kun olette saaneet vuokratuksi asunnon ja asianne vähän järjestykseen, voit ruveta käymään vastavierailuilla ja solmiamaan uusia tuttavuuksia.
— Mitä minä tuttavuuksilla…?
— Mitäkö? Antonio kysyi hiukan kiivaasti. Älä nyt teeskentele.
— Onko minulla kenties salonki, jossa voin ottaa vastaan vieraita?Regina vastasi, äänessä kylmä kaiku, joka jääti hänen miehensä sydäntä.
Antonio vaikeni loukkautuneena. Arduina ei käsittänyt, vaan virkkoi:
— Sinun salonkisi on pieni; se merkitsee, että tuttaviesi piiri on niinikään pieni. Mutta ruhtinattaren tuttavuus sinun ainakin on pidettävä voimassa — jo miehesi edun kannalta.
— Eikö mitä! Minä välitän viisi sinun ruhtinattaristasi! Regina sanoi vastaan. Mutta heti hän katui sanojaan muistaen muutamia hetkiä aikaisemmin tekemänsä päätöksen, alkoi nauraa ja laskea pilaa, pani salin mullin mallin ja lupasi seuraavana päivänä lähteä Arduinan mukaan hänen setänsä senaattorin luo.
— Sanon hänelle, että olen runoilijatar, ja pyydän häntä hankkimaan minulle pääsyn kuningattaren puheille.
— Lapsikulta, Arduina huudahti haltioissaan. Niin, niin, lähdetään yhdessä.
Mutta Regina teki veitikkamaisen eleen ja heilutti kättään kuin viuhkaa peukalo nenännipukalla. Arduina nauroi, mutta arveli, että hänen kälynsä oli puolihassu.
Seuraavana päivänä he lähtivät kuuluisan senaattorisedän puheille, joka olikin vain Arduinan äidin pikkuserkku. Kirjailijatar oli pukeutunut huolellisesti: hänen pukunsa oli mustaa silkkiä, edessä ja takana runsaasti laskoksia; päässä hänellä oli unikoilla koristettu keltainen olkihattu, ja kaulassa kauluri, jonka höyhenet olivat niin pehmeät ja tuuheat, että ihmiset kääntyivät sitä katselemaan. Hänen rinnallaan näytti Regina, joka niinikään oli mustissaan, kaulassa välttämätön kaulaliina, melkein kaunottarelta.
Senaattori »setä» asui Sistino-kadun varrella neljännessä kerroksessa. Tämä ilahdutti suuresti Reginaa. Jos kerran senaattori asui neljännessä kerroksessa, hän itse saattoi tottua asumaan viidennessä.
Vielä tyytyväisemmäksi hän kävi nähdessään senaattorin melkein pimeän asunnon, joka oli sisustettu niin yksinkertaisesti, että se pikemminkin hipoi köyhyyttä kuin vaatimattomuutta. Ainoastaan muutamat tummanvihreälehtiset kasvit, joiden isot lehdet näyttivät heikosti loistavan omalla valollaan, koristivat etuhuonetta ja niitä kahta synkkää salia, joiden kautta vanha palvelijatar opasti vieraita.
Kellervä seinä taustana öljyvärimaalaus: sinisilmäisen, valkeatukkaisen punakan vanhuksen muotokuva hymyili hiukan ivallisesti. Iso, haljennut kuvastin heijasti muotokuvaa, ja pimeä, kolkko sali näytti saavan eloa noista kahdesta hahmosta, jotka liikkumattomina seinän ja kuvastimen keltaisella taustalla katselivat ja hymyilivät toisilleen kuin pohtien samaa puoleksi ivallista, puoleksi alakuloista ajatusta.
Regina katsahti kuvastimeen, ja hänestä näytti, kuin nuo kaksi kuvaa olisivat katsellessaan toisiaan ilkkuneet häntä. Sitten hän kääntyi nähdessään kuvastimen keltaisesta taustasta lähestyvän kolmannen hahmon, joka oli noiden kahden näköinen. Tulija oli senaattori.
— Terve tuloa! hän sanoi raikkaalla äänellä Arduinalle katsellen samalla Reginaa.
— Saanko esittää kälyni, Arduina sanoi; hän on ollut naimisissa kuukauden päivät.
— Kuinka hän on kömpelö! Regina ajatteli, mutta ei itsekään keksinyt mitään sanottavaa, kun vanhus puhutteli häntä.
Arduina otti heti puheeksi käyntinsä aiheen. — Tietysti, tietysti; mutta setä oli tyystin unohtanut koko asian. Hän ei tosin sanonut sitä suoraan, mutta Regina oivalsi sen kyllä.
— Niin, niin! Toimitatte siis sanomalehteä, naisasialehteä, eikö niin?
— En toki — tuota noin… kylläkin naisasiaa ajavaa, mutta hyvässä merkityksessä…
— Tietysti, tietysti,hyvässämerkityksessä. Opetatte naisia tekemään työtä, totutatte heitä ajattelemaan työtä, ansiota, riippumattomuutta… Kun liikun ulkomailla, varsinkin Englannissa, naisten »siveellinen olemus» tekee minuun aina voimakkaan vaikutuksen, he kun ovat niin erilaisia kuin meidän naisemme… kuin te esimerkiksi…
— Mutta minähän teen työtä! Arduina yritti väittää vastaan.
— Mutta sinun työsi ei ole tarpeeksi tuottavaa, kun kerran tarvitset valtiolta avustusta, Regina ehätti huomauttamaan.
— Kas vain! Entä te, kirjoitatteko tekin?
— En, en ole koskaan tehnyt mitään.
Senaattori katsoi häneen ivallisilla ja alakuloisilla silmillään. Regina punastui ajatellessaan, ettei hän todella ollut koskaan tehnyt työtä.
— Tarvitsen vielä avustusta, kun työtä toistaiseksi ei Italiassa korvata ansion mukaisesti. Mutta tulevaisuudessa… Ne polvet, jotka me kasvatamme, ne… J.n.e.
Arduina piti pitkän puheen tulevista sukupolvista ja palasi lähtökohtaansa: raha-avustukseen.
— Hyvä lapsi, kyllä kai avustus saadaan, senaattori sanoi yhä katsellenReginaa.
— Entä puheillepääsy?
— Totta kai se hankitaan! näin senaattori lupaili. Sinä hetkenä hän hymyili samoin kuin maalauksessa ja sen peilikuvassa, ja Regina huomasi, että hän surkutteli italialaista kirjailijatarparkaa ja ajatteli työtä tekevien englantilaisten naisten »siveellistä olemusta».
— Mutta mitä hyötyä puheillepääsystä on? Regina kysyi rohkeasti matkien senaattorin hymyilyä. Raha-avustuksen tarpeellisuus on käsitettävissä, mutta puheillepääsy…
— Se on siveellinen tuki. Tosin minun periaatteeni…
— Niin, niin; siveellinen tuki! senaattori toisti yhä hymyillen.
Regina tunsi äkkiä rinnassaan heräävän kapinan hengen. Miksi ei tuo mies, joka ulkomailla huomasi naisten »siveellisen olemuksen» niin suuresti eroavan kykenemättömien ja orjuutettujen italialaisten naisten siveellisestä olemuksesta, selittänyt Arduina paralle, kuinka nurinkurinen hänen menetelmänsä oli?
— Mutta, Regina aloitti, jos aina on päästäkseen eteenpäin pakko turvautua siveelliseen tai aineelliseen tukeen… eikö ole parempi kokonaan pysyä alallaan! Me naiset olemme sentään aina loisia. Ja on yhdentekevää, elämmekö nojaamalla isän, aviomiehen, rakastajan tai hallituksen tai kuninkaallisen perheen avustukseen.
— Sinä et käsitä näitä asioita, Arduina huomautti, hän kun ei ollut oivaltanut Reginan ajatusta. Sinä puhut vain, kun et itse tarvitse mitään.
— Oletteko kotoisin Lombardiasta, arvoisa rouva? senaattori kysyi kädet ristissä rinnalla ja huvikseen pyöritellen peukalojaan.
— Olen kyvytön ja hyödytön italialainen nainen, Regina vastasi itseään halveksien.
— Olette vielä nuori. Miksi ette kirjoita?
— Mitä hyödyttäisi kirjoittaa? Regina vastasi katsoen vanhukseen ivallisesti. Saadakseni avustusta ja puheillepääsyjä ehkä?
Vanhus nousi, painaen poveaan käsillään, ja lähestyi nuorta rouvaa.
— Millainen Rooma on mielestänne?
— Ruma. Minun on ikävä. Porvarillinen elämä on niin mitätöntä ja kuivaa. Ja lisäksi täällä aina sataa! Regina virkkoi nauraen.
»Miksi tuo mies katsoo minuun noin?» hän ajatteli. »Onko minulla kenties hänen mielestään samanlainen siveellinen olemus kuin englantilaisilla naisilla»?
Vanha herra pysähtyi Reginan eteen kääntäen selkänsä Arduinalle, jonka läsnäolon hän näytti aivan unohtaneen.
— Porvarillinen elämä on mitätöntä sentähden, että se on tyhjää, sisällyksetöntä, senaattori lausui. Meidän naistemme mieli on täynnä turhia pyyteitä, ja he ovat miehen loisia, joka kuihtuu ahertaessaan liiaksi perheen hyväksi. Yhteiskunnissa, joissa nainen tekee työtä, miehelle aina jää vapaata aikaa viljellä omia erikoisia lahjojaan. Englannissa…
— Mutta mitä voimme tehdä? Regina kysyi. Eihän meitä ole totutettu työhön!
Senaattori ei näyttänyt ottaneen huomioon hänen sanojaan. Hän antoi kuvauksen englantilaisesta yhteiskunnasta, jossa porvarit, virkailijat, jopa työläisetkin seuraavat kirjallisuutta, taidetta ja politiikkaa, ja pohtivat kaikkea. Eikä naisilla ole ikävä, he kun tekevät työtä ja ansaitsevat. Monet sadat kirjailijattaret, kääntäjät, sanomalehtien kirjeenvaihtajat ansaitsevat enemmän kuin kymmenentuhatta liiraa vuodessa. Mrs Humphrey Ward… niin, tiedättekö paljonko hän ansaitsee jokaisella kirjallaan?
Regina ei tiennyt, paljonko mrs Humphrey Ward ansaitsi.
— Seitsemän, kahdeksantuhatta puntaa.
Arduina laski äkkiä päässään:
— Yli kahdensadantuhannen liiran? — hän sanoi pelästyneen näköisenä.Hyvä Jumala, minä en tahtoisi ansaita niin paljon.
— Miksi?
— Siksi, että tulisin hulluksi.
— Italiassa… — Regina alkoi.
— Italiassakin naisella on hyvä tilaisuus ansaitsemiseen. Tehdä työtä, tehdä työtä — siinä koko salaisuus.
Regina poistui vanhan senaattorin pimeästä ja kolkosta asunnosta sielussaan uusi valonsäde.
Tehdä työtä, tehdä työtä! Niin, hänkin tahtoi tehdä työtä; hän aikoi ruveta kirjoittamaan, kun ei kyennyt muuhun. Ennenkaikkea hän tahtoi elää.
— Tahdon etääntyä siitä piiristä, joka pitää minua vangittuna. Tahdon katsoa elämää suoraan silmiin. Aion harhailla Rooman suurilla kaduilla, tutustua joukkosieluun, kuvata köyhien elämää, niitä, jotka ovat elämään kyllästyneitä, ja niitä, jotka näyttävät onnellisilta, vaikkeivät ole onnellisia, sanalla sanoen elämää sellaisenaan.
Palatessaan kotiin hänestä tuntui, kuin hän olisi katsellut ympärilleen myötätuntoisin silmin. Todellakin anoppi, Arduina ja langot, ympäristö ja ihmiset herättivät hänessä sääliä. Ja se oli hänestä erittäin miellyttävää.
Antonio, joka tiesi, että hänen vaimonsa oli kaupungilla, ei vielä ollut palannut kotiin. Regina oli yksin huoneessaan, istuutui ikkunan ääreen ja rupesi lukemaan kirjaa. Vähitellen se lämpö, joka oli syntynyt kävelystä, haihtui, ja päivänvalokin hälveni. Hänen ylitseen laskeutuivat ikäänkuin suuret näkymättömät verhot hitaasti, toinen toisensa perästä. Hän sulki kädessään olevan ikävystyttävän kirjan ja katseli taivasta. Mutta se taivaan kaistale, joka näkyi vastapäätä olevan synkän talon julkisivun yläpuolella, oli niin harmaa ja painostava, että se muistutti suolampareen liikkumatonta, tummaa vettä. Vain yksi ainoa pieni punainen pilvenhattara hohteli heikosti, valaisten hehkuvan hiilen tavoin sammunutta tuhkaa.
Äkkiä Regina tunsi sisimmässään suurta tyhjyyttä, jäätävää kylmyyttä. Tuo pieni pilvi muistutti hänelle menetetyn kaukaisen kotilieden valkeaa ja sen ohella kaikkea muuta menetettyä, joka oli jäänyt sinne kauas. Kaikkea sitä yksinkertaista ja hiljaista, mikä kuitenkin oli suurempaa ja säteilevämpää kuin kaiken maailman kunnia ja rikkaus. Hän ajatteli: »Tehdä työtä, ansaita». Vaikka pystyisinkin siihen, se ei voisi antaa minulle takaisin kotiani, entistä elämääni, eikä sitä ympäristöä, johon kuulun. Pienikintodellinen hyvämerkitsee enemmän kuin korkein kuviteltu ihanne.
— Mikä on ihanne? hän sitten ajatteli seuraten katseillaan rusopilven hidasta matkaa.
Ja hän matki vanhan senaattorin hymyä muistaen, että hänkin, Regina, oli kuvitellut, että hänellä oli monta ihannetta.