Jouluaattona Regina tahtoi mennä aikaisin levolle, valittaen pahoinvointia, mikä antoi Anna rouvalle ajattelemisen aihetta, mutta ei ollenkaan saanut vakuutetuksi Antoniota. Hän tunsi tai luuli tuntevansa sen salaisen taudin, joka kalvoi hänen vaimonsa sydäntä. Hän tiesi sen nimenkin: kotikaiho. Ja hän luotti siihen, että aika parantaisi sen.
Tuskin Regina oli paneutunut vuoteeseen, kun hän jo alkoi ajatella ja muistella. Joulu Roomassa! Hän näki mielikuvituksessaan rattaiden, joissa oli eläviä kananpoikia, vierivän ympäri kaupunkia, naisten rientävän ohi kääröjä ja myttyjä käsissä. Lihavat ruokatavarakauppiaat pistivät esiin päänsä roomalaisen imperatorin ilmein inhoittavista myymäläkomeroistaan. Hänen ylhäisyytensä, alivaltiosihteeri, oli pysähtynyt Dagninon näyteikkunan eteen kasvoillaan neuvoton, epäröivä ilme.
Palvelustytön, Anna rouvan ja Gasparen välillä oli syntynyt kova kahakka eräänlaisten makaronileivosten johdosta. Marina oli kiivennyt portaat edestakaisin ainakin pariinkymmeneen kertaan. Aina hänellä oli mukanaan kääryjä ja myttyjä, mutta joka kerta hän oli unohtanut jotakin. Koko aamiaisen ja päivällisen ajan kolme veljestä, äiti ja palvelijatar olivat keskustelleet ruoasta.
Tämä oli lopulta saanut Reginan melkein pahoinvoivaksi. Ollessaan yksin isossa, kovassa ja kylmässä vuoteessa kokoon käpertyneenä häntä kouristi raskas tunnelma, kosteus ja alakuloisuus. Hänestä tuntui siltä, kuin hän olisi ollut pieni etana, joka kuulee sateen tippuvan kuorelleen. Ja yhä hän ajatteli kotoista liettä ja lumen valaisemia öitä. Ruokailuhuoneesta kuului puheensorinaa ja naurua, ulkoa raitiovaunujen surkeaa kitinää ja juhlivan ja mässäävän suurkaupungin humua. Mutta kaikkien näiden äänien läpi tunkivat junan vihellykset asemalta. Jokin niistä nauroi; toinen, ohut ja kimeä, kuulosti lapsen ääneltä, joka pyytää jotakin; mikä taas ratisi kuin monivärinen mutkitteleva salama pimeällä taivaalla. Viimeinen tuntui ilkkuvan Reginaa: Matkustaa kotiin! Matkustaa kotiin! Hui hai! Tänne olet tullut ja tänne jäät; hyvästi!
Regina suuttui. Häntä ärsytti hänen ylhäisyytensä, tuo herrasmies, joka katseli Dagninon näyteikkunaa kohennellen kultasankaisia silmälasejaan. Ja sitten hän ihmetteli, keitä olivat ne tuntemattomat henkilöt, jotka nauroivat ja leikkivät ruokailuhuoneessa.
Vaikka Antonio oli suuttunut, hän meni aikaisin levolle. Regina oli nukkuvinaan. Antonio kosketti häntä erittäin varovasti, ja tuntiessaan, että hän oli kylmä, painautui lähelle häntä antaakseen hänelle ruumiinlämpöään. Regina tunsi sen omituisen, kuvaamattoman tuoksun, joka aina levisi hänen miehensä tukasta ja hänen mielensä heltyi, mutta hän ei avannut silmiään. Hetket kuluivat. Kaupunki vaipui uneen kuin ahne lapsi, jolle on luvattu antaa seuraavana päivänä paljon makeisia. Regina ei saanut unta, mutta tunsi miellyttävää lämpöä. Kirkkaat kellot helisivät hiljaisessa yössä. Yksi tuntui kaikuvan kaukaa joen toiselta puolelta, vakavana, sointuisana, ikävöivänä.
Reginan mieleen muistuivat muutamat Pratin säkeet, joita hän ei tiennyt ennen osanneensa ulkoa. Mistä ne nousivatkaan hänen tajuntaansa? Ehkä kellojen kaihoisa kalkatus tuona ensimmäisenä maanpaon jouluna houkutteli ne esille alitajunnan syvyyksistä:
Haaveilla vihreistä keväistäni.Haaveilla juhlista kodin armaan…
Hän toisti nuo säkeet muutamia kertoja itsekseen, yksitoikkoisesti hyräillen, ja nukahti lopulta siihen. Hän oli unessa olevinansa kotona. Pikkusisko soitteli »Stefaniaa» mandoliinilla, jonka pintaan kuvastuvan trubaduurin kitaroineen Regina hyvin muisti. Musta kissanpoika istui kuuntelemassa, hiukan ikävystyneenä, haukotellen syvään. Punasinervän vivahteinen harmaa hämärä laskeutui maille, pehmeänä kuin sametti. Mutta äkkiä ilmestyivät ikkunan taakse hämmästyneen epäröivät kasvot, silmälasit nenällä. Regina naurahti niin äänekkäästi, että Antonio heräsi.
— Mikä sinun on!
— Hänen ylhäisyytensä… — hän mutisi unissaan.
* * * * *
— Viime yönä nauroit, nyt itket? Saanko tietää, mikä sinua vaivaa? Antonio kysyi seuraavana aamuna herätessään ja huomatessaan Reginan itkevän.
— Ei mikään.
— Vai ei mikään! mies sanoi suutuksissaan. Itkethän sinä, ja miksi? En kestä tätä kauempaa! Miksi kiusaat minua näin?
Regina tarttui hänen käteensä ja painoi sen silmilleen. Antonio heltyi.
— Mikä sinun on, Regina? Sano, mikä sinua vaivaa? hän rukoili hyväilevästi ja ahdistuneena.
— Ei se ole sinun syysi! Regina sanoi painaen kasvonsa vasten hänen poveaan. Se johtuu minusta itsestäni… en oikein tiedä, miksi. En voi irtaantua menneisyydestä… koti-ikävä… ja pelkään tulevaisuutta.
Antoniokin tunsi rinnassaan salaista pelkoa.
— Miksi pelkäät tulevaisuutta?
— Sentähden, että olemme köyhiä… ja Rooma on hirvittävä köyhille…
— Emmehän me ole köyhiä, Regina! hän huudahti käyden yhä levottomammaksi. Emmekö sitten rakasta toisiamme?
— Rakkaus, eläminen päivästä päivään… se ei riitä.
— Tiesithän sen.
— Tiesin. Ja soimaan itseäni, etten voi karkoittaa vastenmielisyyttä, jota pikkuporvarillinen elämämme minussa herättää.
— Mutta millaista sitten elämäsi olisiellä?
— Voi, Antonio, silloin haaveilin.
Antonio vaistosi koko sen sydäntä särkevän tuskan, joka sisältyi tähän huudahdukseen. Ja lieventääkseen hetkeksi vaimonsa kärsimystä hän päätti antaa tälle, samoin kuin eräänlaisille potilaille annetaan, vaaratonta rauhoittavaa lääkettä.
— Kuulehan, hän virkkoi, sinua vaivaa koti-ikävä. Mutta saat nähdä, että aikaa myöten totut kaikkeen. Meidän elämämme on tosin vaatimatonta; mutta luuletko, että rikkaat ovat onnellisia?
— Enhän minä pyydä rikkautta!
— Mitä siis tahdot? Olenko minä sitten mitätön? Olenko typerä?Minun kanssanisinun kuitenkin on tosiasiassa eläminen. Ole nyt järkevä. Saathan vastedes luoda itsellesi sellaisen ympäristön kuin itse tahdot. Ja toistaiseksi voit parantuaksesi kotikalliostasi pistäytyä kotiseudullasi, milloin vain haluat.
Rauhoittava lääke tuotti toivotun vaikutuksen.
Regina kohotti säteilevät kasvonsa.
— Jo ensi keväänä? hän kysyi innostuen.
— Milloin tahansa. Aikaa myöten kuitenkin…
* * * * *
Reginan henkinen pahoinvointi vain kiihtyi ajan mukana.
Toisena joulupäivänä Antonio vei hänet Costanzi-teatteriin. Regina puki ylleen kaikkein hienoimman pukunsa, koristi itsensä kauneimmilla koruillaan ja lähti teatteriin lujasti päättäen, ettei antaisi minkään komeuden hämmästyttää itseään. Costanzi-teatteri oli suurenmoinen näky: se sai ajattelemaan mahdottoman suurta jalokivilipasta. Siinä välkkyi häikäisevän valkoisilla naisenhartioilla säkenöiviä, ihmeellisiä helmiä. Permanto oli loistava, kuin keto, täynnä isoja kukkia, joiden terissä ja lehdillä kimmelsi jalokivien ja kultakoristeiden komea kaste.
Vaikka Regina aikaisemmin jo oli nähnyt Pannan teatterin, tämä näky aluksi valtasi hänet kuin lievä pyörrytys. Hänen likinäköiset silmänsä ummistuivat liian kirkkaan valon häikäiseminä, ja samankaltaista tapahtui hänen sisässäänkin. Hän nosti silmien eteen tähystimen ja näki eräässä aitiossa ruman, mutta erittäin hienosti pukeutuneen naisen, jonka kasvot hänestä näyttivät maalatuilta; naisella oli valetukka, ja hänen silmiään oli autettu siveltimellä. Silti Regina kadehti häntä. Hän katseli ympärilleen. Vähitellen hänen kateutensa kasvoi, tulvi yli äyräittensä, muuttui vihaksi. Hän toivoi, että tuli pääsisi irti. Samassa hän huomasi, että lähellä häntä istuva, vaatimattomasti pukeutunut nainen katseli aitioita samalla tavoin, ehkä samanlainen rikollinen kateus sydämessä kuin hänellä itsellään. Ja hän häpesi. Hän laski tähystimen alas eikä sen jälkeen enää katsonut ylös aitioihin. Mutta edessään ensimmäisissä nojatuoliriveissä hän näki jonon hienoja naisia ja herroja, jotka tuijottivat lakkaamatta ja hellittämättä ylös aitioihin. Näytti siltä kuin nojatuoleissa istuvasta yleisöstä tavallisilla permantotuoleilla istujat olisivat olleet huonompaa rotua, tai kuin ei heitä olisi ollut ollenkaan olemassakaan.
— Me emme ole yhtään mitään. Olemme pienoiseliöitä, jotka täyttävät tyhjyyden! Regina ajatteli. Mutta äkkiä hän teki merkillisen havainnon. Hän itsekin tunsi tavallisten tuolien ja ylimmän parven yleisöä kohtaan samanlaista välinpitämätöntä ylenkatsetta kuin nojatuoli- ja aitioyleisö.
Antonio luuli, että Regina nautti soitosta ja näytännöstä yhtä suuresti kuin hän itse. Yhtenään hän puristi vaimonsa kättä ja lausui hänelle pieniä kohteliaisuuksia.
— Näytätpä kuningattarelta tänä iltana koruinesi ja jalokivinesi! hän muun muassa sanoi.
— Maanpaossa olevalta kuningattarelta!
Muistellessaan myöhemmin avioliittonsa ensimmäisen vuoden tarinaaRegina jakoi sen useihin pieniin lukuihin, joista hän antoi erityisenmerkityksen sille, joka käsitteli hänen ensi käyntiään ruhtinatarMakulinan luona.
Se tapahtui tammikuun ensi päivinä, usvaisena ja leutona iltapäivänä. Indipendenza-aukiolla Regina ja Arduina odottivat Massimoa, jonka oli määrä siellä yhtyä heihin.
Antonio ei tullut mukaan, hän kun noina iltoina viipyi ministeriössä lähes yhdeksään asti tehden ylimääräistä työtä.
Tori oli autio, ainoastaan himmeän kellervän kuutamon valaisema. Paljaat puut häipyivät usvaan, ja lyhtyjen liikkumattomat jalat näyttivät olevan etäällä. Regina seisoi keskellä toria; hiljaisuus, yksinäisyys ja avaruus tuntuivat hänestä miellyttävältä. Ensi kerran Roomassa olonsa aikana hän huomasi jotakin ihailtavaa.
— Joudutaan nyt! Massimo kehoitti rientäessään kohtaamispaikalle ja heiluttaen uusia käsineitään. Kello on jo kymmentä vailla neljä. Jollei ruhtinatar tänä iltana anna minulle toiveita, niin varokoon itseään!
— Sinä kai olisit valmis naimaan hänet! Regina sanoi tehden vastenmielisyyttä ilmaisevan eleen.
— Sitä hän juuri haluaa! Arduina huudahti.
— Ole vaiti! Kaikkia vielä! Minä en ole ostettavissa!
He pysähtyivät ruhtinattaren puutarhan aitauksen eteen, ja Massimo sanoi:
— Tästä kulkevat ruhtinattaren rakastajat!
Sitten he soittivat huvilan ovikelloa — tai oikeammin huviloiden, koska niitä oli kaksi. Ne eivät olleet isoja, mutta hienoja; niitä yhdisti toisiinsa ylhäällä avoin kuisti, joka näytti jonkinlaiselta riippuvalta puutarhalta.
— Ne ovat kuin kaksi pientä veljeä, jotka pitelevät toisiaan kädestä,Regina sanoi huoaten.
Hännystakkinen palvelija avasi loistavat lasiovet, ja Reginan silmiin pisti eteisessä kaksi isoa sutta, jotka loikoivat punaisella matolla ja näyttivät ilmi eläviltä.
Saleissa oli tavattoman kuuma. Paksuista seinäverhoista ja leveiden mataloiden leposohvien eteen levitetyistä karhuntaljoista uhosi jotakin, mikä sai ajattelemaan auringonpaisteeseen nukahtaneiden petojen kuumaa hengitystä, jotakin raakaa ja himokasta, mikä teki vastenmielisen vaikutuksen.
Pitkistä maljakoista kohosi metsäkasvien oksia täynnä punaisia marjoja.
Ruhtinattaren kallisarvoinen puku oli mustaa samettia ja kömpelösti koristettu valkoisilla pitseillä. Hän keskusteli kahden vanhan herran kanssa kertoen ranskaksi tätinsä rakkaustarinaa, joka oli naimisissa George Sandin läheisen ystävän kanssa:
— Niihin aikoihin tätini oli Parisin hienoin nainen. George Sand kuvaa erästä hänen pukuaan romaanissaanMarquis de Villemer…
Paitsi näitä kahta vanhaa herraa, oli kuuntelijoina kolmas, parraton ja kaljupäinen vanhus, jonka kallo kiilsi kuin vaaleanpunainen posliinimalja, rauhallisesti vaipuneena nojatuoliin.
Neiti Marianna, yllään helakanpunainen avokaulainen puku, kiiruhti tulijoita vastaan nopein hiirenaskelin ja katseli Reginaa silmät kiiluen.
— Olette kovin virkeän näköinen tänään, hyvä rouva. Mitä uutta kuuluu?
— Mitäpä uuttameillekuuluisi!
Marianna tuuppasi häntä sormellaan kylkeen ja remahti nauruun. Reginasta tuntui, että »hiiri» oli sinä iltana maistellut väkeviä, ja hän tunsi jälleen samaa outoa inhoa, jota ruhtinatar ja tuo letukka jo aikaisemmin olivat herättäneet hänessä. Aluksi ruhtinatar välitti varsin vähän Venutellin perheen jäsenistä. Saapui uusia vieraita. Nämä olivat melkein kaikki vanhoja ulkomaalaisia naisia, joiden pukujen uutuuden ja hienouden laita oli niin ja näin. Arduina tapasi heti herrasmiehen, jolla oli pyöreät silmät, pystynenä ja leveä suu, ja alkoi keskustella hänen kanssaan. Massimo ei ollut näkyvissä. Marianna ilmestyi ja katosi, hyöri ja pyöri kimeästi huudahdellen. Regina joutui lihavan rouvan viereen, joka lausui hänelle muutaman sanan katsomatta häneen. Hänen toisella puolellaan oli tuo vanha kaljupää herra, joka ei avannut suutaan.
Ennen pitkää Reginan tuli ikävä. Hän huomasi olevansa unohdettuna kaikkien noiden kaljupäiden lihavien ukkojen ja vanhojen silkkihameiden joukossa, jotka eivät enää kahisseet. Kuinka ikävää kaikki olikaan! Tällaistako oli rikkaiden maailma, se lumottu maailma, joka oli saanut hänet haltioitumaan hänen vain ajatellessaankin sitä?
— Tänne en tule toista kertaa, hän päätteli.
Äkkiä hän näki Arduinan, joka kaukaa hymyili hänelle ja nyökkäili häntä luokseen. Mutta samassa ruhtinatar lähestyi Reginaa ja ojensi hänelle ystävällisesti ja tuttavallisesti pienen jalokiviä säteilevän kätensä.
— Suvaitsetteko tulla juomaan kupin teetä?
Regina kavahti pystyyn liikutettuna kohteliaisuudesta.
— Kuinka miehenne voi? ruhtinatar kysyi saattaessaan Reginaa ruokailuhuoneeseen.
— Kiitos, hyvin, Regina vastasi hiljaa, punastuen. Hän ei päässyt tulemaan, kun…
— Anteeksi?
Ruhtinattaren vanavedessä tulivat kaikki vanhat herrat ja rouvat, jotka asettuivat istumaan pienten pöytien ääreen. Keskellä huonetta oleva tarjoilupöytä oli täynnä hienoja herkkuja.
Marianna alkoi juoksennella edestakaisin tarjoillen teetä.
— Tahtoisitteko auttaa? hän kysyi kulkiessaan Reginan ohi. Olette kuin nuori neitonen. Tulkaa vain mukaan.
Regina lähestyi tarjoilupöytää, mutta ei tiennyt, miten menetellä. Hän sysäsi kumoon pullon ja punastui, niin että kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä.
— Kas tässä, Marianna sanoi, ojentaen hänelle lautasen, viekää tämä kakku tuolle koiran näköiselle herralle!
— Kenelle? Puhukaa toki hiljaa.
— Tuolle, joka seisoo kälynne vieressä. Hän on kirjailija…
Regina kulki levottomana ruokasalin läpi lautanen kädessä kuvitellen, että kaikki katselivat häntä, mutta tyytyväisenä, kun hänelle oli suotu tilaisuus tarjota palanen kakkua kirjailijalle.
— Kiitoksia, neiti! kirjailija virkkoi kumartaen Reginan ojentaessa hänelle lautasen.
— Anteeksi, rouva! Arduina korjasi. Saanko esittää kälyni?
— Onnittelen ja valitan! kirjailija sanoi julkeasti. Kaikkien näiden satavuotiasten joukossa — hän mulkoili ympärilleen pyöreillä silmillään — hän näyttää lapselta.
— Miksi valitatte? Arduina kysyi.
— Sentähden, että te olette hänen kälynsä!
Regina huomasi heti, että kirjailija oli hyvin epäkohtelias, ja katsoi parhaaksi palata pöydän ääreen. Marianna oli jo huoneen toisessa päässä. Regina otti arasti toisen kakkulautasen ja vei sen Massimolle, joka seisoi ovensuussa, hänkin hylättynä ja unohdettuna.
— Kas, sinähän näyttelet emäntää! hän virkkoi Reginalle. Tuo minulle myös lasi tuota viiniä, näethän, tuosta pitkästä pullosta, jonka kaula on kullattu. Tuosta, joka on pöydän kulmalla. No mene jo. Ja juo itsekin sitä.
Regina lähti, mutta huomasi, että ruhtinatar parastaikaa kaasi lasiin viiniä juuri siitä pitkästä pullosta, jossa oli kullattu kaula.
— Massimo tahtoisi lasin tätä viiniä, Regina mutisi ujosti.
— Anteeksi?
Ruhtinatar ei kuullut, mikä ehkä oli hyväkin.
Regina kaasi viiniä lasin täyteen ja vei sen langolleen. Lasista nousi harvinaisen hieno tuoksu kuin kukasta.
— Tämä on portviiniä! Massimo virkkoi äänensä kuulostaessa kiitolliselta. Kiitos, pikku käly! Tämä teki hyvää. Se on uudenaikaisten jumalien juomaa.
— Olet iloinen tänä iltana!
— Kaikkea muuta. Minun on hirveän ikävä. Lähdetään pois! Arduina jääköön tänne. Kuka tuo koirankuonolainen on, joka pitää hänelle seuraa?
— Kuuluu olevan kirjailija.
— Ei ole kunnia tuntea, Massimo sanoi syöden ja juoden. Millaista roskaväkeä! Kyllä on sekalainen seurakunta!
— Se on totta! Regina myönsi. Mutta olemmehan mekin täällä!
— Me annamme heille palttua! Me olemme nuoria ja voimme tulla rikkaiksi. He ovat rikkaita, mutta eivät koskaan enää voi tulla nuoriksi jälleen.
— Kas vain! Mutta ehkä olet oikeassa.
— Tuohan minulle vielä pieni lasillinen portviiniä! Massimo sanoi rukoillen.
— Eikö se jo ole liikaa?
Vanhat naiset ja herrat, joita tee ja viinit hieman kiihoittivat, alkoivat puhua äänekkäämmin, muodostivat ryhmiä ja hajaantuivat eri tahoille.
Yleisessä sekasorrossa Regina joutui taas lähelle ruhtinatarta.
— Ette ole vielä tainnut nauttia mitään? ruhtinatar kyseli. Tulkaa mukaan. Lasi portviiniä? Kuinka miehenne voi?
— Jo toisen kerran! Regina ajatteli; sitten hän vastasi kovalla äänellä:
— Kiitos, erittäin hyvin.
— Joko olette muuttaneet uuteen asuntoonne? Miten viihdytte? Mutta juokaa! Ja vähän kakkua? Tänään se on hyvää. Kas,monsieurMassimo, haluatteko lasin teetä? Ettekö? Entä lasin portviiniä? Sanokaahan, palveletteko tekin valtiovarainministeriössä?
— En. Puolustusministeriössä, rouva ruhtinatar.
Tuskin Marianna oli huomannut ruhtinattaren puhelevan Massimon ja Reginan kanssa, ennenkuin hän kurotti kasvojaan Reginan takaa. Tästä tuntui, että seuraneiti piti ylen tarkasti silmällä ruhtinatarta.
— Minulla on taas ikävä asia, ruhtinatar lausui hitaasti. On kyseessä korot, jotka ovat perittävissä Milanossa, mutta tahtoisin nostaa ne täällä Roomassa. Olen kuullut, että sitä varten on tarpeen pyytää lupa valtiovarainministeriöstä. Olisi siis tärkeää, ettämonsieurAntonio huomenna kävisi puheillani.
— Sanon sen heti hänelle, Regina virkkoi.
Marianna sanoi jotakin venäjäksi kääntyen ruhtinattaren puoleen melkein käskevästi. Ruhtinatar vastasi tavalliseen tapaansa kylmän tyynesti, mutta poistui äkkiä.
— Nyt minun täytyy antaa teille palkka avustanne, Marianna sanoiReginalle kaataen hänelle lasiin valkoista juomaa. Juokaa!
— Kiitos, en halua.
— Se onvotkaa… Venäläiset naiset päihdyttävät itsensä tällä juomalla. Katsokaa nyt, kuinka minä juon, hän jatkoi kohottaen pientä lasia ja kurkistaen siihen. Minä ryyppään mielelläni. Ja kun olen vähän maistanut, minulle käy päinvastoin kuin kaikille muille: herkeän puhumasta totta.
— Minusta ei tunnu siltä, Massimo huomautti. Tämäkö nyt onvotkaa?Se maistuu pahalla.
— Tänään en ole maistanut! Marianna sanoi.
Hän ryyppäsi kulauksen ja naurahti. Sitten hän vei lasin Reginan huulille ja pakotti hänet tyhjentämään sen.
— Lähdetään nyt häiritsemään »koiran» ja »kissan» idylliä, Marianna jatkoi puheinaan mennen viereiseen saliin, jossa Arduina ja kirjailija lörpöttelivät loppumattomasti syrjäisessä sopessa punamarjaisen kasvin alla. Regina ja Marianna istuutuivat heitä vastapäätä taljalla peitetylle sohvalle, ja Massimo jäi seisomaan heidän viereensä.
Viereisessä huoneessa soitti vanha rouva pianolla kappalettaSe o te,o cara(Jos olet minun, rakkahin).
Reginan valtasi sanomattoman miellyttävä tunne. Vieno ja samalla intohimoinen soitto, sohvan lämpö, jonka turkispeitettä teki mieli silittää kuin pehmeää kissaa, tuoksuva, raskas ilma ja ennenkaikkea votka, joka tuntui kurkussa ja polvissa, kaikki tuotti hänelle alkavan päihtymyksen hekumaa.
Arduinakin oli kiihoittunut. Hän puhui äänekkäästi ja samanlaisella äänenpainolla, jonka Regina oli pannut merkille Claretta serkulla tämän puhuessa miesten seurassa. Näytti siltä kuin Arduina ei olisi ollut tuntevinaan sukulaisiaan.
— Mitähän tuolla höperöllä onkaan mielessä? Regina ihmetteli itsekseen.
Marianna näytti aavistavan hänen ajatuksensa, sillä hän kuiskasi hiljaa:
— Siinä hakkaillaan!
Regina hymyili epämääräistä, itsetiedotonta hymyä. Mutta samassa häntä kauhistutti.
— Olisiko se mahdollista? hän mutisi.
— Kaikki on mahdollista, hiiri vastasi. Te olette vielä niin kokematon ja viaton! Mutta jonkin ajan kuluttua kyllä saatte nähdä, että kaikki on mahdollista.
* * * * *
Seuraavana päivänä Antonio kertoi Reginalle, että ruhtinatar, jonka luona hän oli käynyt järjestämässä koronnostoasiaa, oli pyytänyt heidät päivällisille seuraavaksi sunnuntaiksi.
Regina suostui vastenmielisesti, niin kuin joka kerran, kunmadameMakulina suvaitsi pyytää heitä luokseen.
Hänen päivällisensä olivat aina suurenmoiset ja tarjoilijoina komeapukuiset palvelijat. Mutta Reginalla oli näissä tilaisuuksissa ikävä, ja hän oli jäljestäpäin hirveän huonolla tuulella. Antoniokin sanoi, että palvelijat olivat hänen mielestään niin vastenmielisiä, että hänen ruoansulatuksensa joutui epäkuntoon.
Ruhtinattaren vieraina oli aina ulkomaalaisia, vanhoja herroja, keskinkertaisia runoilijoita ja tuntemattomia taiteilijoita. Keskustelu oli näennäisesti mielenkiintoista: puhuttiinhan uutuuksista kirjallisuuden, taiteen, teatterin alalla. Mutta Regina pani merkille, että kaikki lausuivat samanlaisia mielipiteitä, kuluneita, vanhoja ajatuksia, jotka eivät ollenkaan vastanneet hänen käsitystään. Ja hänellä oli ikävä. Mutta palattuaan Venutellien piiriin hän sentään ajatteli katkerasti kaihoten ruhtinattaren saleja, joissa tarjoilevat palvelijat liikkuivat ääneti ja täsmällisesti kuin koneet ja joissa kaikki oli kaunista, mukavaa ja loisteliasta; valokin syttyi siellä kuin taikaiskusta.
Antonio vei Reginan huonekaluliikkeeseen, josta he valitsivat huonekalut ja taloustarpeet Massimo d'Azegliokadun asuntoon.
— Ensi sunnuntaina käymme uudessa huoneistossamme katsomassa, miten järjestämme sen sisustuksen, Antonio sanoi, ja Regina alkoi jo ajatella kaikkea vaivaa ja ikävyyksiä, mitä tästä aiheutuisi.
— Nyt saan ruveta riitelemään palvelijattaren kanssa! hän kauhistuen ajatteli itsekseen.
Sunnuntaiaamuna he lähtivät huoneistoonsa. Oli tammikuun loppupäiviä, aamuilma oli puhdas ja leuto, siinä väreili jo kevään tuntua. Regina melkein juosten kiipesi portaiden yli sata astinta ja päästessään perille huohottaen ja hikisenä hän pilan päiten soitti ovikelloa.
— Pim, pim, pim! Kuka siellä? Herra Eikukaan. Kuinka hauskaa, että herra Eikukaan tulee asuintoveriksemme!
Antonio avasi oven salaperäisen näköisenä ja meni edeltä. Tuskin hän oli oven sisäpuolella, kun hän jo alkoi syvään kumarrella Reginalle.
Regina katseli ällistyneenä ympärilleen ja sanoi sitten hieman ivallisesti:
— Luulin, että tällaista tapahtuu vain romaaneissa!
Asunto oli täydessä kunnossa: puoleksi suljetuissa ikkunoissa oli verhot, avioparin leveä vuode hohteli vitivalkeana, taustana seinäpaperit, joissa juoksi keltaisia koiria peltopyy suussa. Keittiöstäkään ei puuttunut mitään.
Antonio asettui ikkunan ääreen antaen Reginalle aikaa tointua yllättävästä hämmästyksestä. Regina oli vihainen itselleen, kun ei voinut olla aivan niin ihastunut kuin hänen miehensä syystä saattoi odottaa, mutta hän tajusi hyvin, mitä hänen oli tehtävä:
— Minun täytyy syleillä häntä ja sanoa: — kuinka hyvä sinä olet! Ja hän syleili miestään sanoen:
— Kuinka hyvä sinä olet!
Hän huomasi, miten Antonion kauniit silmät loistivat lapsellista iloa, ja silloin hän todella lämpeni ja heltyi.
— Antonio, hän sanoi miehelleen, sinä olet todella hyvä, mutta minä olen häijy! Mutta tästälähtien minäkin muutun hyväksi, oikein kiltiksi.
Ja parin viikon ajan hän todella olikin hyvä, nöyrä, jopa iloinenkin. Hänellä oli suuri työ järjestäessään liinavaatteita laatikkoihin ja pukuja kaappeihin, siirrellessään huonekaluja ja muuttaessaan tauluja toiseen paikkaan. Hän ei ollut koskaan aikaisemmin tehnyt näin paljon työtä. Ensimmäisenä yönä, jonka hän nukkui uudessa pehmeässä vuoteessa hienojen vuodevaatteiden välissä, jotka kuuluivat hänen myötäjäisiinsä, hänestä tuntui kuin hän olisi päässyt painajaisesta ja aloittanut uutta elämää. Hänellä oli toipuvan potilaan mielihyväntunne.
Kaunis vuodenaika alkoi. Taivas kaareutui korkeana ja puhtaana Rooman yllä, keväiset tuoksut leijuivat ilmassa, kaupungin melu kantautui uuteen asuntoon kuin kaukaisen kosken kohina, joka tuuditti suloisiin haaveisiin. Alhaalla pienessä puutarhassa, jossa auringonpaiste ja varjot vuorottelivat, puhalsi pieni suihkulähde ohuen vesiryöpyn pienoiseen altaaseen, jossa uiskenteli pieniä punertavia kultakaloja. Kuukausruusut kukkivat herkeämättä, kaksi valkoista kissanpoikaa leikitteli ja kisaili käytävillä; näytti aivan siltä kuin puutarha olisi järjestetty vasiten noiden pikkueläinten temmellyspaikaksi.
Regina vietti monta onnellista päivää. Mutta kun kaikki vaatteet ja tavarat oli järjestetty paikoilleen laatikkoihin ja kaappeihin, hänellä ei enää ollut mitään tehtävää. Palvelijatar, jota hän oli ajatellut pelolla ja vavistuksella, hoiti koko talouden. Tämä oli harvapuheinen ja sävyisä, hyvätapainen, siisti, jopa hienokin ihminen. Palvelijatar lisäsi kuluja mutta ansaitsi kyllä sen uhrauksen.
Reginasta oli hiukan ikävä tehtävä kirjoittaa joka ilta luettelo seuraavan päivän ostoksista. Mutta pian hän tottui siihenkin ja alkoi taas ikävystyä.
Neljännestunnin ajan hän saattoi seisoa kuvastimen edessä pesten itseään, sukien tukkaansa eri tavoin, kiilloittaen kynsiään. Hän katsoi kuvastimeen sivulta, sirotti kasvoihinsa ihojauhetta, alkoi käyttää »Venus»-ihovoidetta ja sitoi kureliivinsä kireälle. Mutta samalla hän jo, tai ainakin jäljestäpäin, ajatteli:
— Oletpa hupakko, Regina! Miksi teet kaiken tämän? Mitä se hyödyttää?Ja hän oikein inhosi itseään.
Ainoastaan muutamia henkilöitä kävi tervehtimässä häntä, heidän joukossaan Clara täti ja hänen tyttärensä Claretta. Edellinen, joka kovin kadehti Arduinaa, kun tällä oli niin ylhäisiä tuttavuuksia, kertoili mielenkiintoisista päivällisistä ja lukemattomista kutsuista, joihin häntä oli pyydetty.
— Enhän kerro tätä kehuakseni. Claretta esimerkiksi…
Claretta ihaili itseään joka kuvastimesta, penkoi Reginan peililaatikoita ja touhusi tuuliaispäänä koko huoneistossa pannen kaiken mullin mallin. Regina kammoksui sekä äitiä että tytärtä ja yleensä kaikkia miehensä omaisia, myöskin Arduinaa, joka alati laahasi hänet jos jonnekin kreivittärien ja markiisittarien luo, missä hän tapasi toisia kreivittäriä ja markiisittaria.
— Täällä Roomassa keskenään seurustelevien kreivittärien luku on peloittava! Regina tuumi Antoniolle.
Vieraissa käynti tuntui Reginasta osaksi hauskalta, osaksi ikävystyttävältä. Hän ei loukkautunut siitä, etteivätnuo naisettulleet vastavierailulle. Eikä hän enää ihmetellyt kaikkea kauheaa, mitä melkein kaikissa salongeissa puhuttiin tunnetuimmista kirjallisen ja valtiollisen maailman ihmisistä, jopa yksityishenkilöistäkin!
— Kaikki on mahdollista, niin Marianna oli sanonut. Ja varsinkin on mahdollista, että ihmisten puheet ovat panettelua.
* * * * *
Alkukeväästä Regina sai uuden ankaran koti-ikävän ja huonon tuulen puuskan. Asunto alkoi käydä kuumaksi. Hän seisoi kauan ikkunan ääressä hermostuneen levottomana kuin lintu, joka ei vielä ole tottunut häkkiinsä. »Kissanpoikien puutarhasta» nousi kostean ruohon tuoksu, joka sai hänessä kotikaihon tuntumaan aivan kouristavana. Toisinaan hän katseli puutarhaan tähystimellään ja näki siellä lyhyen, kaljupään, lihavan ja kelmeän nuoren miehen, joka oli erikoisen hienosti pukeutunut, jaloittelemassa vihreän altaan ympärillä, johon suihkulähde valoi ikävän kyyneliään. Regina muisti nähneensä saman herrasmiehen, jonka kasvot olivat pöhöttyneet ja kellervät kuin puolikypsä aprikoosi, tuona iltana Costanzi-teatterin aitiossa, ja murhapolttajan puuskansa kohdistuneen häneenkin. Tuolla nuorella miehelläkin tuntui olevan ikävä. Laskeutuiko hän puutarhaan sentähden, että hänellä oli ikävä, vai oliko hänen ikävä siksi että hän oli puutarhassa? Toisinaan hän pysähtyi altaan ääreen ja härnäsi pieniä kultakaloja, jotka näyttivät mielettömästi pelkäävän hänen pientä kävelykeppiään; sitten hän haukotteli, ja yhtä julmasti ja hajamielisesti kuin hän hätyytti kaloja hän pieksi kepillään kukkia, muurilla vaalenevia soijakasveja, pikkuruusuja ja viattomia päivänkakkaroita.
— Hänen täytyy saada lyödä jotakin, Regina ajatteli, ja totesi, että hänkin kernaasti olisi kiusannut jotakin.
Tiheään sattuvina ja perin ikävinä sadepäivinä hän taas kävi synkkämielisen surulliseksi. Yksi ainoa ajatus oli hänellä lohdutuksena: käynti kotiseudulla. Hän laski päiviä ja tunteja. Omituiset muistot, lapsuuden muistelmat, unhoon häipyneet kuvat liukuivat hänen sielunsa läpi kuin pilvet synkällä taivaalla. Hänen entisen elämänsä pienet yksityiskohdat herättivät hänessä hellyydensekaista levottomuutta; hän muisti selvästi kotiseutunsa kaikkein huomaamattomimmatkin henkilöt, kaikki metsän ja kotitalon pienimmät sopukat, ja itsepintaisesti sellaiset mitättömät seikat, jotka ennen eivät olleet erityisesti kiinnittäneet hänen huomiotaan. Hän esimerkiksi näki mielikuvituksessaan vanhan rappeutuneen myllyn jauhinkiven, joka loikoi hylättynä rantaäyräällä. Tuon harmaan myllynkiven muisteleminen, joka näytti lepäävän pitkäaikaisesta työstään taisteltuaan vuosi vuodelta joen kanssa, hellytti Reginan kyyneliin.
Monesti hän koetti eritellä kotikaihontunteitaan ihmetellen, miksi hän muisti myllynkiven, vanhan sokean kerjäläisen ja lähes satavuotiaan lautturin, jolla oli isot, karvaiset kourat, lapset, jotka seisoivat vihreänmutaisen ojan reunalla laskien oljista palmikoituja pikku veneitä vesille, ja etanat, jotka ryömivät plataanin lehdillä.
— Olenpa minä tyhmä! hän ajatteli, mutta tunsi samalla hurjaa iloa, kun hänen mieleensä juolahti, että ennen pitkää saisi nähdä jälleen myllynkiven, lautturin, lapset, ojan ja etanat.
Ulkona vain satoi lakkaamatta. Rooma vaipui lokaan ja kurjuuteen, ja Reginan päähän pälkähti lapsellisen julma toivomus, että Rooma hukkuisi loppumattomaan liejusateeseen, niin että asukasten olisi pakko paeta toisille tienoille. Hän, Regina, palaisi ihailemaan kotiseudun avaroita näköaloja ja joen puhdasta vettä. Siellä hän syntyisi uudestaan ja olisi jälleen sama Regina, sama vapaa ja vilkas lintu, jollainen hän oli ennen ollut.
Antonio huomasi sekä kotoa lähtiessään että kotiin tullessaan Reginan olevan vaipuneena koti-ikävänsä horrokseen, välinpitämättömänä kaikesta, koko ympäristöstään.
— Lähdetään kävelylle, Regina!
— Ei minua haluta.
— Tule nyt vain, se virkistää sinua.
— Ei minua vaivaa mikään.
— Se ei ole totta. Olet alati synkkämielinen. Etkä enää pidä minusta, siinä kaikki!
— Onko se minun syyni?
Toisinaan hän tuntui katsovan Antonionkin kuuluvan siihen, mikä edusti kaupunkia ja kaikkea, mihin hänen joukkovihansa kohdistui. Sellaisina hetkinä hänen miehensä tuntui hänestä verettömältä, eloisuutta vailla olevalta sivuhenkilöltä, tuollaiselta merkityksettömältä henkilöhahmolta, jotka häipyivät näkymättömiin sadeusvan verhoamassa maisemassa, josta hän itse kohosi etualalla suunnattoman suurena ylpeydessään ja itsekkyydessään.
* * * * *
Mutta lopulta lämmin ja valoisa kevät sentään tuli todenteolla. Joukko kukkia myyskenteleviä miehiä, naisia ja lapsia hääri kaduilla, joiden pohjukoissa Reginan likinäköiset silmät erottivat sulavaan metalliin vivahtavaa kiiltoa.
Via Nazionalella, Corsolla ja Via del Tritonella liikkui ryhmittäin naisia, joiden kasvoihin säteilevä ilma ja vaaleat puvut loivat keväistä raikkautta, ja ilmassa kiiri kullanhohteista tomua. Ruusuja täyteen sälytettyjä ajoneuvoja kiiti ohi. Punaiset autotkin surisivat ja porhalsivat ulvoen kuin valosta huumautuneet, kukilla seppelöidyt hirviöt.
Regina kulki ehtimiseen käsi Antonion kainalossa, harvemmin yksin, väkijoukossa, yksin keskellä kaikkia noita iloisia naisia, joiden huolettomuutta hän kadehti ja halveksi, keskellä noita tyttöheilakoita: nauravia ystävättäriä, sisaria, koulutovereja, joiden seuraan hän ei mistään hinnasta olisi tahtonut liittyä huolimatta katkerasta kiduttavasta yksinäisyydentunteestaan.
Eräänä päivänä kulkiessaan Termini-aukion poikki Regina näki Arduinan, yllä vanhastaan tuttu musta silkkipuku, jonka selkäpuolella oli vanhannäköiseksi tekeviä poimuja. Regina koetti väistää kälyään, mutta se oli jo myöhäistä.
— Kävin juuri luonasi, mutta ethän sinä ole koskaan kotona, eikä sinua enää näe missään! Arduina sanoi ja toimitti. Mikä sinua vaivaa? Mitä puuhaat? Mistä tulet? Äitikin valittaa… miksi ei sinulla ole perillistä?
— Miksi ei itselläsi ole perillistä? Minne olet menossa? Kuinka hieno sinä oletkaan. Regina huomautti ivallisesti.
— Olen matkalla Grand Hotelliin tervehtimään erästä upporikasta »missiä». Tuletko mukaan? Se varmaankin maksaa vaivan.
Regina lähti kälynsä mukaan, kun ei tiennyt, mitä tekisi muutakaan.
Auringonlasku valoi Termeihin ja katujen reunoilla kasvaviin puihin oranssinväristä hohdettaan. Puutarhassa melusivat lapset, ja lukemattomien lintujen visertely kuulosti puron solinalta. Ja kaiken yläpuolella, avaran, valoisan piazzan ja loiskivan suihkulähteen yläpuolella, jonka vesi pulppuili esiin läpikuultavana kuin lasi ja sateli helminä altaaseen, joka näytti jättiläiskokoiselta Muranon maljakolta — kaiken tämän yläpuolella säteili kultakirjaimin nimiGrand Hotelkuin kaiverrettu kirjoitus temppelin korkeassa otsikossa.
Käytävän pylväiden edessä ja itse pihahallissa vilisi vaunuja, palvelijoita erivärisissä livreoissa, herrasmiehiä silkkihatut päässä ja hienoja naisia. Hovivaljakko, jonka eteen oli valjastettu kaksi kiiltävän mustaa hevosta, pisti silmiin muiden ajoneuvojen joukosta.
— Kuningatar näyttää olevan tuolla sisällä — odotetaan vähän, Arduina sanoi.
— Hyvästi siis, Regina virkkoi hankkiutuen poistumaan. Missä on jo yksi»Regina», siellä ei enää tarvita toista.
— Hyvänen aika, kuinka olet itserakas! — Arduina huudahti teeskennellyn epätoivoisesti. Mennään sitten sisään!
Arduina veti Reginan mukaansa ajoneuvojen ja hallissa kuhisevan hienon yleisön lomitse ja kysyi nöyrästi tarjoilijalta, oliko miss Harris kotona.
Tarjoilija kumarsi hieman katsomatta kumpaankaan:
— Neiti Harris? Luulen, että hän on kotona. Olkaa hyvä ja istuutukaa, hän vastasi hajamielisenä katse jossakin etäällä.
Reginan mieleen muistui se kunnioitus, jota ruhtinatar Makulinan palvelijat herättivät hänessä; tämä ei ainoastaan herättänyt kunnioitusta, vaan myös jonkinverran pelkoa.
Arduina vei Reginan mukaansa talvipuutarhaan. Tämä alkoi katsella ympärilleen ihmetellen, eteensä avautuvan haaveenomaisen näyn valtaamana. Outoa, punertavaa, kullanhohtoista valoa virtaili kattoholvista. Matoilla palmujen välissä aaltoili satumaisia naisolentoja atlassilkissä ja pitkissä kahisevissa laahuksissaan, kädet, korvat ja kaula koristettuina kimmeltävillä jalokivillä ja helmillä. Kuului vieraiden kielten sorinaa ja naurunremahduksia, jotka sekaantuivat porsliinikuppien ja hopealusikoiden kilinään. Tämä oli kristallipalatsi, ilon valtakunta, jossa lumotut olennot unohtivat elämän todellisuuden palmupuiden ja haaveellisen valon satumaailmassa.
— Elämän todellisuudenko? — Regina ajatteli. Mutta eikö juuri tämä ole todellista elämää? Meidän, pikkuolijoiden elämä — se vasta on pahan unen houretta.
Loistava naisolento pitkässä keltaisessa silkkipuvussa kulki talvipuutarhan poikki. »Hän näyttää pyrstötähdeltä», — Regina ajatteli.
— Se on miss Harris, Arduina huomautti. Nyt saat nähdä.
Regina ei koskaan ollut voinut kuvitella, että olisi olemassa näin säteilevän kauniita ihmisolentoja. Hän katseli miss Harrista, joka oli pysähtynyt talvipuutarhan taustalle kahden mustapukuisen naisen luo, ja hänen silmiinsä syttyi hurja kiilto.
Sinä hetkenä alkoi talvipuutarhan perältä kuulua hidasta hekumallista soittoa, joka sai hälvenemään huudahdukset, naurun ja kuppien kilinän. Miss Harris lähestyi. Regina tunsi sisimmässään melkein ruumiillista kipua, kalvavaa alakuloisuutta. Tuo ruusuinen auringonlaskun valaistus, palmut, jotka saivat mielikuvituksesta sukeltamaan esiin itämaisen maiseman, lämpö, tuoksut, soitto, rikkaan ulkomaalaisen naisen häikäisevä ilmestys herättivät hänessä kaihoa, etäisperinnöllisen hämärän muiston ihmemaailmasta, jossa kaikki oli nautintoa, ja josta ihminen on karkoitettu maanpakoon.
Sinä hetkenä hän vaistosi sen taudin laadun, jollaiseksi hän sanoi sisintään kaivavaa kärsimystä. Tämä tauti ei aiheutunut kyynelin ikävöidyn synnyinkodin menettämisestä, vaan kaikkien niiden unelmien haihtumisesta, jotka olivat täyttäneet menneisyyden ja sulostuttaneet hänen hengittämänsä ilman, paikat, joilla hän oli liikkunut, polut, joilla oli kulkenut. Niistä unelmistaan hän ei ollut vastuunalainen, ne olivat syntyneet hänen mukanaan, ne olivat siirtyneet hänen vereensä hänen hallitsemaan tottuneen ylimysrotunsa verestä.
Miss Harris lähestyi soppea, jossa nuo kaksi pikkuporvarillista rouvaa istuivat, laahaten perässään pitkää vaaleankeltaista laahustaan kulkien kissamaisen pehmein kiemurtelevin liikkein. Molemmat vierasmaalaiset naiset seurasivat häntä puhuen hänen kanssaan ranskansotkua, jota oli mahdoton ymmärtää.
Arduina sai nousta seisoalleen ja hymyillä erittäin nöyrästi, ennenkuin miss Harris suvaitsi tuntea hänet; hän puristi tämän kättä ja puhutteli häntä musertavan alentuvasti. Senjälkeen kaunis ulkomaalainen nainen istuutui laahus kierettynä jalkojen ympärille ja alkoi puhua. Hän oli väsynyt, ikävystynyt: hän oli ollut ajelemassa autolla ja yksityisvastaanotossa paavin luona, ja puolen tunnin kuluttua hänen oli määrä lähteä hyvin ylhäisen naisen viimeiseen vastaanottoon. Reginalle hän ei suonut katsettakaan, ja hetken kuluttua hän näytti unohtavan Arduinankin ja kahden muun vieraan naisen läsnäolon. Hän puhui melkein kuin itsekseen, kokonaan oman kauneutensa ja loistonsa lumoissa, kuin tähti, joka tuikki yksinomaan itseään varten. Koko talvipuutarhan yleisö katseli häntä, sekä läheltä että kaukaa.
Regina koki sisimmässään värähtelevää nöyryytyksen tunnetta. Hän luuli kutistuneensa kokoon yksinkertaisessa puvussaan, häpesi kaulaliinaansa, ja kun Miss Harris pyysi tarjota heille teetä, Regina kieltäytyi vihamielisen jäykästi.
Heidän poistuessaan Grand Hotellista Regina tunsi jälleen rinnassaan tuota lapsellista vihaa, joka oli vallannut hänet Costanzi-teatterissa.
— En käsitä, mitä sinulla oli täällä tekemistä, hän sanoi kälylleen. Miksi kuuntelit niin orjamaisen nöyrästituota naista, joka tuntui tuskin huomaavan läsnäoloasi?
— Mutta sinä näytit kuuntelevan yhtä nöyrästi!
— Minäkö! Olisin tahtonut kiristää teitä kaikkia kurkusta. Hyvä Jumala, kuinka olette typeriä, te naiset!
— Mutta Regina hyvä! käly sanoi tyrmistyneenä. En ymmärrä sinua!
— Sen hyvin tiedän. Mitä sinä yleensä ymmärrät! Mitä sinä teet tällaisissa paikoissa? Mitä sinulla on tekemistä noiden ihmisten kanssa? Etkö ymmärrä, että he ovat maailman valtiaita ja että me olemme orjia?
— Mutta onhan meillä älykkyytemme. Me olemme tulevaisuuden valtioita. Etkö kuule meidän puukenkiemme kolketta ponnistellessamme kohti korkeuksia ja heidän silkkikenkiensä kahinaa, jotka liukuvat kaltevaa pintaa alas?
— Me? Sinä? Regina sanoi osoittaen kälyään sormella, äänessä ylenkatsetta.
— Pidä varasi, jäät vaunujen alle! Arduina huudahti tempaisten hänet taaksepäin.
— Siinä näet, miten he polkevat meitä. Mitä on älykkyys? Onko sitä yleensä olemassa? Mitä se merkitsee silkkilaahuksen rinnalla?
— Vai kadehdit sinä heidän silkkilaahuksiaan? Arduina sanoi naurahtaen hyvänsävyisesti.
— Sinä olet hassu! Regina huudahti raivostuneena.
— Suuri kiitos! Arduina virkkoi silti loukkaantumatta.
Palattuaan kotiin Regina heittäytyi etuhuoneen leposohvalle ja loikoi siinä lähes tunnin potkien jalallaan pöytäkellon tahdissa, joka säännöllisesti naksuttaessaan tuntui tuon pienen asunnon sydämeltä.
Hän tunsi tuskallisen nöyryytyksen ryöpyn virtaavan sydämeensä. Olihan tuo vähälahjainen Arduinakin arvannut, mikä häntä vaivasi.
Päivänvalo alkoi sammua viereisessä huoneessa, ja pieni ruokailuhuone, joka oli pihan puolella, oli jo harmaiden varjojen peitossa. Avoimista ovista himmeä valonvälke hiipi matolle eteiseen, jonka sopissa hämärä yhä sakeni. Regina ajatteli:
— Hämärä! Kuinka kammottavaa se on! Minkätähden? Ei, ei se ole kammottavaa, se on vielä pahempaa; se on ikävystyttävää, painostavaa. Tuhat kertaa parempi on pimeä, täydellinen yö. Pimeässä vallitsevat tuska, epätoivo ja kapinanhenki. Se kaikki on vielä elämää, jotavastoin hämärässä kaikki on ikävää, kurjaa ja kituvaa. Parempi olla kerjäläinen kuin pikkuporvari. Kerjäläinen voi huutaa ja sylkeä maailman mahtavia vasten kasvoja. Pikkuporvari vaikenee. Hän on kuollut sielu, hän ei voi, ei saa puhua. Mitä hän sitten tahtoo? Eikö hänellä jo ole riittävästi sitä, mitä tulevaisuudessa on kaikilla? Hänen osuutensa on jo määrätty. Jos hän haluaa enemmän, hän saa kuulla olevansa kunnianhimoinen, itsekäs ja kateellinen. Vähäjärkisetkin kohtelevat häntä sellaisena.
— Silkkilaahukset. Eteishallit, vihreillä kasveilla koristetut häikäisevän valon täyttämät kuin hehkuvassa päivänpaisteessa kylpevät puutarhat, autot, jotka kiitävät kuin lentävät lohikäärmeet. Puutarhojen ja puistojen ympäröimät huvilat kolmen pinjapuun alla kuin jättiläispäivänvarjojen suojaamina, niin että niiden olemassaolon vain aavistaa ristikkoportilta. Tämän kaiken pitäisi toteutua sen uuden huomenen koittaessa, joka on meille luvattu, mutta jota toistaiseksi ei ole tullut. Maailma on pieni, eikä se voi olla jaettuna useampaan kuin kahteen osaan: päivään ja yöhön, valoon ja pimeään. Mutta kerran kaikki on hämärää. Kaikki ovat samassa asemassa kuinme, kaikki elävät silloin pienissä, pimeissä asunnoissa, joihin on kiivettävä lukemattomia portaita. Ja kadut ovat silloin kaikki tulvillaan pölyä ja löyhkääviä raitiovaunuja ja pikkuporvarien vaimoja, jotka tallustelevat jalan, väärennetyissä koruissaan, tinahelyissään ja paperiviuhkoissaan, koettaen surkeudestaan huolimatta olla iloisia. Kaikki on silloin ikävää ja kurjaa. Kerjäläiset eivät ole saavuttaneet uneksimaansa onnea. Ne, jotka ennen olivat rikkaita, elävät ikävissään muistellen unelmaansa, joka oli todellisuutta. Mitä siis hyödyttää elää? Miksi minä nyt elän?
Äkkiä hänen mieleensä muistui kolme samanlaista hahmoa, kolmet vanhan miehen kasvot, jotka hymyilivät katsellen toisiaan ivallisen säälivästi kuin kolme ystävystä, jotka tajuavat toistensa ajatukset puhumattakin. — Tehdä työtä! Tehdä työtä! Siinä elämän salaisuus. Regina kuuli vielä vanhan senaattorin äänen kaikuvan korvissaan. Hän oli kuullut tarinan; senaattorin vaimo, kaunis, nuori, loistava nainen, oli tehnyt itsemurhan, eikä koskaan oltu saatu sen aihetta selville.
— Tehdä työtä! Siinä salaisuus. Kuka tietää, eikö vanha senaattori ollut puhuessaan työtä tekevistä naisista ajatellut vaimoaan, joka ei ollut koskaan tehnyt työtä? Tehdä työtä? Siinä tulevaisuuden salaisuus. Kaikki tulevat onnellisiksi, sillä kaikki tekevät työtä. Minä kylläkään en edusta tulevaisuutta, olisi typerää ajatellakin sitä! Minä edustan vain nykyisyyttä, kaikkein nykyisintä nykyisyyttä. Olen loisolento, aito loisolio. Elän mieheni työstä, imen kuiviin hänen sielunsakin, sillä hän rakastaa minua — liiaksikin — enkä minä tee häntä onnelliseksi. Minkä vuoksi minä oikeastaan elän? Mikä on tehtäväni, ketä hyödytän? En edes kykene synnyttämään lapsia, enkä tahdokaan. Enhän osaisi kasvattaa heitä. Eihän muuten maksa vaivaa antaa niiden syntyä. Eikö olisi ollut parempi, etten minäkään olisi syntynyt? Mitä elämä hyödyttää?
Hänestä tuntui kuin hänen ympärillään sakeneva pimeys olisi peittänyt hänen sielunsakin.
Mutta sitten ajatukset taas siirtyivät hänen ison jokensa valoisille rannoille, ja hän näki edessään avoimen taivaanrannan, värikkään, avaran taivaan, etäisyyteen häipyvän vedenpinnan, metsän, tasangon.
Hän kulki rantaäyräällä, ja hänen silmiinsä kuvastuivat vedenpinnan vaaleat, punasinervät häiveet, taivaan hehku metsän yläpuolelta ja pehmeän rantaruohon vihreys. Pienet pajunvesat kumartuivat kirkkaaseen veteen ja näyttivät juovan juomistaan sammuttamattoman janon pakosta. Hän kulki ohi ja joi kuin pajunvesat unelmien kultaavasta joesta.
Millaisia loppumattomia näköpiirejä, millaisia pohjattomia vesiä, heikkoja aaltojen tuomia, illan hämyyn hälveneviä ääniä! Olivatko ne metsän lintujen viserrystä, ääniä toisesta maailmasta, oliko tuo tikan nokan koputusta poppelin runkoon? Ei! Ei! Hänen jalkansa vain koputti lattiaan, pöytäkello raksutteli välinpitämättömänä pienessä pimeässä salissa, häkkiin vangittu kanarialintu valitti ikävissään ikkunalaudalla likaisen pihan syvän kuilun partaalla.
Regina kavahti pystyyn tehden kapinoivan, epätoivoisen liikkeen raivontunteen tukahduttaessa. Hän ajatteli:
— Heti kunhänpalaa kotiin, sanon sen hänelle, huudan sen hänelle: Miksi tempasit minut irti sieltä? Miksi toit minut tänne? Mitä teen täällä? Lähden pois, tahdon ilmaa, tahdon valoa. Ethän sinä ole voinut antaa minulle ilmaa etkä valoa; mutta sitä et sanonut minulle. Enhän minä tiennyt, että maailma olisi tällainen. Vie pois kaikki tämä rihkama, nuo rievut. En tarvitse niitä. Minä tarvitsen ilmaa, ilmaa, ilmaa! Tukehdun täällä, vihaan teitä, vihaan teitä kaikkia, kiroan koko kaupungin ja sen rakennusmestarit ja kohtalon, joka riistää meiltä taivaankin näkyvistä…
Regina meni makuuhuoneeseen ja astui konemaisesti kuvastimen eteen. Päivän viimeisen välkkeen hohteessa hän näki kauniin kiiltävän tukkansa, valkoiset hampaansa ja kirkkaiksi kiilloitetut kyntensä. Hänen hieno hipiänsä, jota oli sivelty »Venus» voiteella, oli melkein yhtä läpikuultava kuin miss Harriksen iho. Hänen raivonsa kiihtyi. Hän otti kuvastinpöydältä ihovoidetölkin ja paiskasi sen seinään. Se ponnahti vuoteeseen särkymättä. Hän otti tölkin vuoteesta ja asetti sen paikoilleen.
— Ei! Ei! Ei! hän nyyhkytti ja heittäytyi oikoiseksi vuoteeseen. — Minä sanon hänelle: 'Näetkö, millaiseksi tulen? Näetkö, millaiseksi te teette minut? Tänään likaa kasvoilla, huomenna sielussa! Minä lähden pois. Tahdon palata kotiin. Sinä et ole minulle mitään!' Sen sanon hänelle, heti kun hän palaa kotiin!
* * * * *
Tullessaan kotiin Antonio tapasi vaimonsa istumassa pienen pöydän ääressä. Regina kirjoitti luetteloa seuraavan päivän ostoksista. Oli jo myöhä; valot oli sytytetty, pöytä katettu. Palvelijatar valmisti illallista. Pienen asunnon täytti paistinpannun räiskyvä pihinä ja paistuvien artisokkien tuoksu. Samalla tulvi huoneeseen laakerin ja ruohon lemua puutarhasta avoimesta ikkunasta.
Maitoa………. —:20Leipää………. —:20Viiniä………. 1:10Lihaa……….. 1:—Jauhoja……… —:50Munia……….. —:50Salaattia……. —:05Voita……….. —:60Parsaa………. —:50Yhteensä 4:65
Antonio tuli pöydän ääreen ja katseli paperiliuskaa, jolle Regina oli kirjoittanut.
— Regina, kävin täällä 6 aikaan, mutta sinä et ollut silloin kotona.
— Pistäysin kaupungilla.
— Kuulehan! Ruhtinatar lähetti minulle ministeriöön kirjelipun, pyysi minua käymään hänen luonaan puoli seitsemän aikaan, ja minä kävinkin siellä.
— Mitä hän tahtoi?
— Ei enempää eikä vähempää kuin… nyt hän jo alkaa kyllästyttää minua… kuin että valvoisin erästä herrasmiestä, joka keinottelee pörssissä hänen laskuunsa.
Regina kohotti katseensa ja huomasi, että Antonion otsalta valui hiki ja että hän oli hiukan kalpea.
— Pörssissä? Kuinka sellainen käy päinsä?
— Kuinkako se käy päinsä? Selitän myöhemmin. Mutta… totisesti tuo nainen alkaa hermostuttaa minua.
— Mutta jos hän palkitsee hyvin vaivasi? Osaatko sinä sitten pelata pörssissä?
— Totta kai! Antonio huudahti paiskaten lakkinsa vuoteeseen. Saisinhan käytettäväkseni ruhtinattaren joutavat rahat! Mutta ei ole kysymys pörssikeinottelusta. Minun tehtävänäni olisi tarkastaa pörssi-ilmoitukset ja ne pörssikaupat, jotka herra R. on tehnyt ruhtinattaren nimiin. Minun pitäisi silmäillä läpi kaikki päivänlaskut, hankkia tietoja vekselinkaupitsijoilta, sanalla sanoen erittäin huolellisesti tarkastaa ja pitää silmällä herra R:n koko toimintaa pörssissä.
— No niin? Regina intti. Ruhtinatar kaiketi korvaisi hyvin vaivasi?
— Anteeksi! Antonio vastasi matkien ruhtinattaren ääntä ja eleitä.
— Mitä hän maksaisi? Regina huusi.
— Parisataa liiraa, hän on kitsas, tiedäthän.
— Illallinen on valmis, armollinen rouva! palvelijatar ilmoitti kohteliaasti tapansa mukaan.
Aterian aikana Antonio selitteli Reginalle pörssiasioita ja muita rahakeinottelun salaisuuksia ilmeisesti mielellään käsitellen tätä ainetta. Ja Reginassa tämä puhe näytti herättävän mielenkiintoa. Mutta hänen kuunnellessaan hänen silmänsä välkähtivät ajatuksesta, joka oli kaukana kaikesta, mitä Antonio puhui. Äkkiä hän kävi vilkkaammaksi, ja hänen katseensa palasi nykyhetkeen.
— Jospa sinusta voisi tulla hänen oikea luottamusmiehensä, ruhtinattaren »sihteeri»! hän huudahti. Mieleeni muistuu uni, jonka näin senjälkeen kuin ensi kerran olin tavannut hänet Arduinan luona. Ruhtinatar oli kuollut, ja hänen jälkisäädöksensä oli meille edullinen.
— Se olisi helppo asia! Antonio huomautti.
— Helppo asia saada hänet muistamaan meitä jälkisäädöksessään, niinkö tarkoitat? Regina kysyi nauraen.
— En toki, senkin veitikka! Tarkoitan, että olisi helppo saada hänen raha-asiainsa hoito käsiinsä. Mutta siihen vaadittaisiin paljon imartelua, matelemista — aluksi, ja lisäksi paljon juonia, sitäkin enemmän, kun ruhtinattarella on toisiakin luottamusmiehiä. Ne kaikki täytyisi saada juonitteluilla syrjäytetyiksi. Mutta sellainen on minusta vastenmielistä.
— Niin minustakin! Regina sanoi jäykistyen.
Hän nousi ja meni nojaamaan puutarhanpuoleisen ikkunan pieleen. Yö oli lämmin, hekumallinen. Laakerin tuoksu kohosi entistään voimakkaampana tunkien sieraimiin. Regina katsoi alas ja kohotti sitten katseensa tummansinistä, melkein mustaa taivasta kohti, huokasi ja tukahdutti samalla pienen haukotuksen.
— Olemmehan nyt lopultakin onnellisia? Antonio virkkoi täydentäen ääneen ajatustaan. Mitä meiltä puuttuu?
— Ei mitään, ja kaikki.
— Mitä meiltä siis puuttuu? Antonio toisti kohdistaen kysymyksensä pikemminkin itseensä kuin vaimoonsa.
— Näkyykö tänne Otava? Regina kysyi katsoen ylös ikäänkuin ei olisi kuullut hänen kysymystään.
Antoniokin loi katseensa taivaalle.
— Ei näy.
— Huomaat siis, että meiltä puuttuu jotakin! Emme näe edes tähtiä.
— Mitä sinä tähdillä? Olkoot, missä ovat, ei meillä ole niistä hyötyä.Jos sinulta todella puuttuisi jotakin, et ajattelisi tähtiä.
— Tarkoitat kai, että puuttuu jotakintäällä!hän sanoi osoittaen otsaansa.
— Juuri niin!
— Nimittäin sinulta! Regina sanoi, valmiina vastaamaan niin kuin aina.
— Nyt heitän sinut alas ikkunasta, kun olet näin loukannut minua! Antonio virkkoi leikkisästi tarttuen häneen vyötäisistä. Jos järki on vähentynyt päästäni, niin on syynä siihen sinun oikullisuutesi.
Oikullinen ei Regina suorastaan ollut, mutta hänen puheensa kävivät yhä omituisemmiksi. Ja vaikka ne toisinaan huvittivat Antoniota, ne kuitenkin useimmiten vaivasivat häntä.
Näennäisestä levollisuudestaan huolimatta ei Regina voinut täysin salata päähänpiintymäänsä. Mitä hän ajattelikaan? Silloinkin, kun Antonio sulki hänet mitä hellimmin syleilyynsä, hän tunsi, että Regina oli kaukana, äärettömän kaukana hänestä.
Päivänpaisteisina ja nukuttavina keväisinä keskipäivänhetkinä, jolloin nuoret aviopuolisot lepäsivät lyhyen hetken, Antonio toisti itsekseen tavallista kysymystään:
— Mitä hän oikeastaan kaipaa?
Eivätkö he olleet onnellisia? Verhojen puoleksi peittämästä ikkunasta virtasi sisään miellyttävän himmeää valoa, joka kultasi seinät. Ääretön onnellisuuden tuntu näytti asustavan huoneessa, jossa vallitsi hohtava heijastus, joka tuoksui vaniljalle, ja jota tuuditti hyvin kaukainen maailman humu. Hetken aikaa Regina tunsi tämän onnensekaisen uinailun, tämän aviohuoneen syvän suloisuuden koko tenhon. Antonion sanoin lausumaton kysymys tuntui kuin kajahtavan hänen sisimpäänsä.
Mitä hän kaipasi? He olivat molemmat nuoria ja terveitä. Antonio rakasti häntä hehkuvasti, sokeasti. Regina oli hänen elämänsä. Antonio oli kaunis, ja hänessä, hänen täytelään pehmeissä käsissään, hänen intohimoisissa silmissään, hänen luonnostaan tuoksuvassa tukassaan oli outo tenho, joka usein vastustamattomasti hurmasi Reginan.
Ja kuitenkin noiden suloisten päivällislepojen aikana, juuri niinä hetkinä, joina hän näytti kaikkein onnellisimmalta, kun Antonio hyväili hänen tukkaansa tarttuen kiinni suortuvaan ja katsellen sitä kuin kalleutta, Reginan kasvot saattoivat äkkiä synkistyä, ja hän palasi kummallisiin mietteisiinsä: — Mitä me teemme elämässä?
Antonio ei siitä säikähtänyt.
— Mitäkö teemme? Elämme! Rakastamme toisiamme, teemme työtä, syömme, nukumme, lähdemme kävelylle, ja kun varat myöntävät, käymme teatterissa.
— Tämä ei ole elämää! Tai ainakin se on hyödytöntä elämää, johon minä olen kyllästynyt.
— Mitä siis tahtoisit tehdä?
— En oikein tiedä. Tahtoisin lentää. En tuossa kuluneessa kuvaannollisessa merkityksessä, vaan oikein todellisessa merkityksessä tahtoisin lentää, ulos ikkunasta, ja takaisin ikkunasta sisään. Tahtoisin keksiä keinon, miten se voisi tapahtua.
— Minäkin olon joskus ajatellut sitä.
— Sinä et ollenkaan ymmärrä, mitä tarkoitan, Regina huudahti hiukan äkeissään.
— Vai niin!
— Näetkös, minä tarkoitan sellaista, että on kuin jano ja tekee mieli jotakin tuntematonta juomaa, jano, jota ei mikään pysty sammuttamaan. Oletko sinä kokenut sellaista?
— Olen kyllä.
— Et ikinä. Sinä et ole voinut kokea sellaista. Sinä et ymmärrä mitään.
— Anteeksi! Ole hyvä ja anna minun tarttua ajatuksesi langan päähän.
— Sitä en tahdo. Ethän sinä kuitenkaan ymmärtäisi. Jätä hiukseni rauhaan.
— Katsohan, niin moni hius on pörröllään esillä muista. Miksi et anna tasoittaa niitä? Sanoinhan…
— En välitä hiuksistani. Mitä hyödyttäisi tasoittaa niitä?
— Kuulehan, Antonio sanoi ollen hakevinaan nerokasta ajatusta, etkö rupeaisi raitiovaununkuljettajaksi? Ja hän matki kuljettajan kädenliikkeitä ja raitiovaunun jyskettä.
— Tuollaiseen ei kannata vastata, Regina sanoi kääntyen muka nukkuakseen. Mutta hetken kuluttua hän painautui lähelle miestään, katsoi häneen ja sanoi lapsellisesti.
— Näytä, miten linnunpoika tekee!
Ja hän nauroi, ja Antoniokin nauroi mielissään, kun näki vaimonsa nauravan, ja sanoi:
— Kuinka lapsellisia olemmekaan! Ajattelehan, kuinka tällaiselle kohtaukselle naurettaisiin ivallisesti ja vihellettäisiin teatterissa! Ja kuitenkin se on otettu todellisuudesta.
— Niin, teatterissa. Pelkkää teennäisyyttä ja teeskentelyä! Ja romaaneissa! Yritä kirjoittaa romaani, jossa elämä kehittyy sellaisena kuin se todella on, niin kaikki sanovat: 'Se ei ole todenmukaista! Jospa minä osaisin kirjoittaa! Silloin kuvaisin elämää sellaiseksi, jollaiseksi minä sen käsitän, jollaista se todellisuudessa on suurine pikkumaisuuksineen ja mitättömine suuruuksineen. Kirjoittaisin kirjan tai näytelmän, joka hämmästyttäisi Eurooppaa!'
Antonio katseli vaimoaan ja oli olevinaan hämmästyksestä sanatonna.Tämä harmitti Reginaa vielä enemmän.
— Sinä et ymmärrä mitään! Pidät minua pilkkanasi. Mutta ajattele: jos voisin…
Vastoin tahtoaan Antonio kävi vakavaksi.
— Miksi et voisi?
— Minun täytyisi ennen kaikkea… Ei! Ei! en sano sitä sinulle; et voisi ymmärtää minua. Enhän muutoin osaa kirjoittaa, en ilmaista ajatuksiani. Ajatukseni ovat suuret, mutta minulta puuttuu sanoja. Monien laita on samoin. Millaisia luulet suurten miesten olevan? Niin sanottujen ajattelijoiden? Onnen helmalapsia, jotka ovat saaneet kyvyn pukea havainnolliseen muotoon tunteensa ja ajatuksensa. Esimerkiksi Nietzsehe. Etkö luule, että minulla ja lukemattomilla muilla saattaa olla samanlaisia ajatuksia kuin Nietzsehellä, vaikkemme koskaan ole lukeneet hänen teoksiaan? Hän vain on osannut esittää ajatuksensa, kun taas me emme osaa. Nietzsehen asemesta olisin voinut mainita »De Imitatione Christi» teoksen kirjoittajan.
— Sinun olisi pitänyt mennä naimisiin kirjailijan kanssa, Antonio huomautti tuntien salaista mustasukkaisuutta miestä kohtaan, josta Regina kenties oli uneksinut, mutta jota ei ollut kohdannut. Mutta tämä sai Reginan vielä ärtyisämmäksi.
— On turha puhua. Sinä et voi ymmärtää minua. Minä välitän viisi kirjailijoista. Sanoinhan, ettet saa nykiä hiuksiani!
— Maltahan, ja jää tähän viereeni, niin puhumme hiukan suurista ajatuksistasi. Näyt luulevan, että minä olen typerä. Kuule kuitenkin, mitä sanon. Älä vain naura! Sinulla pitäisi olla lapsi, koska tahdot tehdä jotakin ihmeellistä. Ehkä olet kuullut, mitä amerikkalainen kirjailija — muistaakseni Emerson — sanoi vaimolleen, nimittäin että suurin ihme, minkä nainen voi saada aikaan, on…
— … lapsi! Tiedän sen, Regina vastasi ivallisesti hymyillen. Se asia ei muutoin riippune yksistään minusta! Sitäpaitsi ajattelen aina, että elämä on hyödytöntä, ihmiskunta hyödytön. Mutta se tosiseikka, etten tee itsemurhaa, todistaa, että suhtaudun myönteisesti elämään. Ja kun siis suhtautumiseni elämään on myönteinen, niin kieltämättä todella suurinta, minkä voisin saada aikaan, olisi lapsi. Ja se olisikin suurin iloni ja ylpeyteni, jos vain olisin varma siitä, ettei lapsestani tulisi pikkuporvaria niin kuin me.
— Lapsemme voisi tulla rikkaaksi, hyödyttää yhteiskuntaa.
— Tyhjää puhetta! Pikkuporvarin unelmia! Regina sanoi katkerasti.Lapsemme tulisi onnettomaksi, niinkuin mekin.
— Mutta ainakinminäolen onnellinen, Antonio intti vastaan.
— Jos olet onnellinen, merkitsee se, ettet ymmärrä mitään, missä tapauksessa olet kaksinverroin onneton, Regina sanoi synketen, ja hänen silmänsä saivat kolkon ilmeen, joka säikähdytti hänen miestään.
— Rakkaani, sinä tulet vielä hulluksi, niinkuin suuret kirjailijasi.
— Tuo on pikkuporvarin puhetta, joka ei käsitä, mitä itse sanoo.
Tähän tapaan he jatkoivat, kunnes Antonio katsoi kelloa ja kavahti pystyyn virnistellen hullunkurisesti.
— Tunti on jo kulunut. Jos sinun olisi pakko palvella virastossa, vakuutan, että eräänlaiset ajatukset eivät pälkähtäisi päähäsi.
Hän keikahti ylös vuoteesta, juoksi pesupöydän ääreen, ja riensi kädet märkinä ja kasvot kosteina ja viileinä suutelemaan Reginaa.
— Sinä maistut kypsältä mansikalta, Regina sanoi antautuen. Ja he tekivät sovinnon.
* * * * *
Ilmojen äkkiä käytyä helteisen kuumiksi Reginan alakuloisuus, kotikaiho ja hermostuneisuus kasvoivat. Öisin Antonio kuuli hänen kääntelehtivän vuoteessa kyljeltä toiselle ja toisinaan hiljaa vaikeroivan. Kerrankin hän uskoi Antoniolle, että hänellä oli sydämen kouristuksia.
— Sydämeni jyskyttää lakkaamatta ja salpaa hengitykseni. Tuntuu siltä, kuin se tahtoisi aivan murtaa poveni päästäkseen ulos. Se johtuu varmaankin portaiden kiipeämisestä. Sydämentykytys ei koskaan ennen ole vaivannut minua.
Antonio kävi levottomaksi ja tahtoi viedä hänet erikoislääkärin tutkittavaksi. Mutta Regina ei suostunut siihen.
— Se menee ohi… heti kun olen lähtenyt matkalle.
He sopivat niin, että hän matkustaisi kesäkuun loppupäivinä. ElokuussaAntonio aikoi tulla hänen luokseen maalle ja viipyä siellä pari viikkoa.
— Jos rahoja säästyy sen verran, olemme paluumatkalla muutaman päivänViareggiossa.
Regina ei myöntänyt eikä kieltänyt. Avioliittonsa ensimmäisinä kuutena kuukautena puolisot olivat saaneet säästöön ainoastaan kaksisataa liiraa, jotka hät'hätää riittivät matkakustannuksiin, mutta Antonio toivoi voivansa säästää vähän lisää vaimonsa poissaollessa. Päivät kuluivat. Kaupungista muutti paljon väkeä, vaikkakin lyhyttä pouta-aikaa oli seurannut ikävä, keskeytymätön sadekausi. Antonio laski päiviä.
— Vielä kymmenen päivää, vielä kahdeksan… sitten lähdet matkalle.Miten tulenkaan toimeen yksin, yksin kokonaisen kuukauden?