Venäläisten jouluaattona Regina ja Antonio lähtivät tervehtimään ruhtinatarta. Heidän seurassaan oli pieni, vaaleaverinen neitonen, joka oli vaatimattomasti pukeutunut mustiin. Se oli Gabrie, opettajan tytär, jonka unelma päästä opettajatarseminaariin oli toteutunut.
Jo kaksi kuukautta hän oli opiskellut elää kitkuttaen San Lorenzokadun varrella olevassa pienessä huoneessa erään kuljeskelevan soittajan perheessä. Mies oli aikoinaan ollut urkurina Reginan kotiseudulla.
Nuori neiti oli totta puhuen evännyt Venutelli-puolisojen tarjouksen tulla asumaan heille. Hän poikkesi vain heitä tervehtimään ja otti heiltä joskus vastaan pääsylipun käyden heidän seurassaan teatterissa. Ja tuona iltana hän oli suostunut lähtemään heidän mukanaan ruhtinatar Makulinan luo etupäässä uteliaisuudesta. Hän tahtoi läheltä nähdä ylhäisen, rikkaan naisen ja sitten kuvata häntä ystävättärelleen, Sabionetan aatelisneitoselle. Yksinkertaisesti tai ivallisesti — Reginan ei vielä ollut onnistunut saada selville, oliko Gabrie yksinkertainen vai ivallinen — tämä oli sanonut:
— Tahdon ärsyttää tuota hienoa neitiä! Olen jo lähettänyt hänelle postikortteja, joissa on kuvattuna ketunajo. Varsinkin ketunajo — paitsi tietenkin autoja ja ylhäisiä naisia — on senimpyenihanteita.
Hän korosti »impyen» sanaa ylenkatseellisesti ja kuin säälien.
— Ja monen muun, Antonio tuumi kuin itsekseen.
Hän kulki muutamia askelia naisista edellä ja näytti olevan vaipuneena ajatuksiinsa, suorana, hienona, yllään avara musta päällystakki.
— Tarkoittiko tuo minua? Gabrie kysyi oltuaan hetken ääneti. Odottamatta vastausta hän sitten äkkiä sanoi aivan kuin olisi katunut kysymystään: — Kyllä kai tuo päällystakki painaa, herra Antonio! Meidän historianopettajallamme on samanlainen, ja toverini väittävät sitä niin raskaaksi, että kun hän lähtee kaupungille, hänen hetken kuluttua täytyy palata kotiin lepäämään.
— Vai niin, Antonio virkkoi hajamielisesti.
He saapuivat ruhtinattaren huvilalle. Ilta oli viileä ja rauhallinen.Täysikuun sinertävä valo himmensi lyhtyjen välkkeen. Katu oli autio.Regina muisti ensimmäisen käyntinsä ruhtinattaren luona, huokasi jahymyili, tietämättä niiksi.
Iso loistava ovi aukeni. Palvelija ei hymyillyt, mutta hänen kelmeät, välinpitämättömät kasvonsa saivat kuitenkin kohteliaan ilmeen hänen nähdessään uudet tulijat.
— Onko paljon vieraita? Antonio kysyi, palvelijan auttaessa Reginaa riisumaan vaippaansa.
— Vain vähän, nuorukainen vastasi soinnuttomasti.
Regina katseli Gabrieta. Tämä katsahti ohimennen eteisen susimattoihin ja salaa palvelijaan. Palvelija vei naisten päällysvaatteet viereiseen huoneeseen, ja Antonio avasi, niinkuin ainakin vanha tuttu talossa, oikealle johtavan oven.
— Odotahan, Regina pyysi järjestäessään hiuksiaan kuvastimen edessä. Hänen tukkansa oli huolellisesti kammattu; hänen hipiänsä kuulsi vaaleanpunertavana, ja hän oli hiukan lihonut. Vaaleassa korkean valkoisen hohtoharsokauluksen koristamassa puvussaan hän näytti hyvin nuorelta ja melkein kaunottarelta. Regina huomasi sen itsekin ja astui tyytyväisenä ruhtinattaren salonkiin.
— Miten pienokainen voi? ruhtinatar tiedusteli heti.
— Kiitos, erinomaisen hyvin. Saanko esittää ystävättäreni?
Gabrie kumarsi päällään ruhtinattarelle, joka tuskin suvaitsi luoda häneen katsettakaan. Sitten Gabrie istuutui sohvankulmaan istuen siinä koko illan levollisena, vaatimattomana ja vaiteliaana.
Tavanomaiset vanhat rouvat ja herrat täyttivät salin, jossa oli hirvittävän kuuma.
Ainoa noista vieraista, joka ei ollut vanha, nainen, jolla oli sininen puku kuin lapsella ja suuret, kultaripsiset kirkkaat silmät, istui ruhtinattaren vieressä, jonka ympärille pari vanhaa rouvaa ja herraa muodosti piirin, jälkimmäisten joukossa punertava posliinikalloinen vanhus.
Ruhtinatar kuunteli saksalaisen herran kertomusta, joka vastikään oli palannut matkalta Intiasta. Ruhtinatar esiintyi taas mauttomassa, valkoisilla pitseillä koristetussa mustassa samettipuvussaan ja muistutti noita keskiaikaisia vanhoja naisia, joiden rumuuden sen ajan suuret maalaajat ovat ikuistaneet. Silmät vain olivat vilkkaat hänen elottomissa pöhöttyneissä kasvoissaan.
Sinipukuinen nainen kysyi saksalaiselta herralta, oliko hän lukenutPierre Lotin Intiaa käsittelevän kirjoitelmanRevue des deuxMondes'issa.
— Hän liioittelee, niinkuin tavallisesti. Hautaukset — Gangesvirtaan — mainitkaamme niitä esim. tällä nimellä, ovat Lotin kuvauksesta päättäen kuin runoelmia. Todellisuudessa ne ovat…
— … ruokottomia, Marianna pisti väliin istuutuen aivan lähelle Gabrieta ja hiljentäen ääntään, jottei ruhtinatar kuulisi, tämä kun usein soimasi Mariannaa hänen epähienoista puhetavoistaan.
Gabrie, joka oli ystävättäreltään aatelisneitoselta kuullut, etteivät ylhäiset naiset koskaan käytä rumia sanoja, katsoi hiukan ihmetellen Mariannaan. Sitten hän loi katseensa vielä alemmaksi istuen edelleen rauhallisena sopessaan.
— Muutoin kaikki Lotin kuvaukset ovat paikkansapitämättömiä, saksalainen lisäsi. Eräs japanilainen kirjailijatar, rouva Tshansahma, sanoi minulle kerran lukevansa Lotin kirjoja, kun tahtoi nauraa makeasti.
— Mutta mekin nauramme, kun rouva Tshansahma apinoi europpalaisia esiintyessään muka meidän maanosamme naisten tavoin, sinipukuinen nainen huomautti siihen.
— Miten tuo nainen saattaakaan tietää, mitä rouva Tshansahma tekee ja mitä jättää tekemättä? Marianna kysyi hiljaa kumartuen hiukan eteenpäin.
Reginakin nyökkäsi päätään sinipukuiseen päin:
— Eikö hän ole sokea?
— Umpisokea! Marianna vastasi. Mutta välistä sokeat näkevät enemmän kuin näkevät.
Gabrie istui suorana noiden molempien naisten välissä, tarkkasi ja kuunteli kaikkea. Kaikki puhelivat, hän yksin oli vaiti. Erityisesti hän tutki sokeaa, joka liikehti ja puhui lakkaamatta.
Ruhtinatarkin puhui tavallista enemmän. Antonio, joka oli hyvin kaunis, mutta tavattoman vakava, keskusteli vanhan neidin kanssa. Tällä oli päässä pieni peruukki, joka puutteellisesti peitti harvoja punaisten hiuksien jäännöksiä. Katkonaisia lauseita, irrallisia sanoja ja naurunhohotusta kantautui kesken ylintä humua soppeen, jossa Regina, Gabrie ja Marianna istuivat.
— Oletteko kuullut tuon sokean naisen tarinan? Marianna kysyi. Hän yritti surmata miehensä, joka oli syypää hänen sokeuteensa.
— Kuinka niin?
— Kerron joskus toiste. Nyt minun täytyy mennä.
Hän kavahti pystyyn ja lähti pois silkkisten alushameiden kahistessa.Mutta äkkiä hän palasi Reginan luo sanoen:
— Näin pienen tyttönne sen hiton imettäjän sylissä. Sain sen jättiläiselukan raivoihinsa. Sanoin hänelle, että muutaman päivän kuluttua tulee maanjäristys.
— Kuulin siitä, Regina sanoi nousten ja nauraen.
— Ja nyt hän pelkää.
— Pelkääkö hän? Eikö se pilaa hänen maitoaan? Marianna kysyi vakavasti.Mutta olen todella lukenut, että on tulossa maanjäristys.
— Todellakin? Gabrie sanoi, vihdoinkin katkaisten äänettömyytensä.Sehän on kovin hauskaa.
Marianna katsahti häneen ja näytti nyt vasta huomaavan hänen läsnäolonsa.
— Onko neiti sukua teille?
— Kaukaista sukua.
— Sen huomaa. Mutta herrainen aika, laiminlyön kokonaan velvollisuuteni…
Hän aikoi taas poistua, mutta kääntyi ja palasi vielä kerran Reginan luo.
— Minullahan oli jotakin sanottavaa teille, Regina rouva. Tulkaahan tänne. Mutta olettepa hieno tänä iltana. Suoraan sanoen voisitte…
— Mitä tarkoitatte?
— Mennään tuonne, Marianna sanoi tarttuen hänen käteensä.
— Tule sinäkin mukaan, Gabrie.
Pieni vaaleaverinen neitonen nousi. Mutta seuraavassa tuokiossa hän ajatteli, että Mariannalla ehkä oli Reginalle jotakin kahdenkeskistä sanottavaa, joten hän pyysi saada jäädä paikoilleen.
— Onko sinun täällä ikävä? Regina kysyi.
— Eihän toki! Gabrie huudahti. Mene nyt vain.
Regina lähti, mutta palasi pian ja pyysi Gabrieta tulemaan ruokasaliin, missä Marianna tarjosi teetä. Herroja ja naisia seisoi tarjottimien peittämän pöydän ympärillä juoden ja syöden. Marinna istui samovaarin ääressä kaataen läpikuultaviin, hienoihin japanilaisiin kuppeihin höyryävää punaruskeata teetä. Antonio kulki tarjoamassa teekuppeja naisille.
Hän ojensi kupin Gabriellekin, joka oli pysähtynyt ruhtinattaren taakse. Tämä keskusteli Intiasta palanneen saksalaisen herran kanssa. Gabrie hymyili Antoniolle lapsellisen kiitollisena.
— No, onko täällä hauskaa? Antonio kysyi.
— Hirveän hauskaa! Vaikk'en ymmärrä paljoa heidän puheistaan. Reginakin puhuu ranskaa, ja aika sujuvasti.
Antonio katseli vaimoaan. Hän oli vaaleassa puvussaan niin nuorekas ja hieno. Regina huomasi, että miehensä katseli häntä, ja meni hänen luokseen.
— Miksi katselet minua?
— Enkö saisi katsella omaa vaimoani? Mutta oletpa kalpea. Tullessamme poskesi punoittivat. Mikä sinua vaivaa?
— Ei mikään. Olenko todella kalpea, Gabrie?
— Olet hiukan. Mutta se pukee sinua. Näytät niin kauniilta… Gabrie vastasi.
— Paljon kiitoksia!
— Sinä olet kaikkein kaunein täällä, nuori neiti väitti katsellen ympärilleen. — Eikö teistäkin, herra Antonio?
— Kaikkein kaunein ja hienoin.
— Tahdotteko tehdä minut noloksi! Regina sanoi. Te olette imartelijoita molemmat, jo sen nyt huomaa.
— Regina on hiukan lihonut, Antonio virkkoi kääntyen Gabrieen päin. Muistatteko, kuinka laiha hän oli aikaisemmin? Se ei ollenkaan pukenut häntä.
— Kiitos kohteliaisuudesta! Regina sanoi huulet kosteana teestä.
— Eipä se sentään rumentanut. Hän oli kylläkin laiha. Sen huomasi heti hänen tullessaan viime vuonna sinne kotipuoleen. Ja niin kalpea. Ja aina huonolla tuulella, muistatko, Regina? Hän pelkäsi aina, että te olitte hänelle uskoton. Alinomaa hän odotti kirjeenkantajaa.
— Mitä? Kuka sinulle on puhunut tuollaista? Regina kysyi ihmetellen.
— Huomasin sen itsestäni. Kun herra Antonio sitten tuli…
— Totisesti, jos aiot ruveta kirjoittamaan romaaneja, ei sinulta ainakaan puutu havaintokykyä!
Venutelli-puolisot ja Gabrie keskustelivat aivan lähellä ruhtinatarta. Äkkiä tämä kääntyi heihin päin. Hän piteli pienissä hohtokivisormuksien peittämissä käsissään kakkulautasta ja pientä hopeahaarukkaa. Hän söi hitaasti; näytti melkein siltä, kuin hän olisi märehtinyt leivostaan. Pieni suklaapala oli tarttunut hänen ylähuuleensa, sitä saattoi luulla inhoittavaksi syntymämerkiksi. Hän ei koskaan ollut näyttänyt rumemmalta.
— Onko neiti kotoisin Viadanasta? ruhtinatar kysyi katsellen Antoniota ja osoittaen haarukallaan Gabrieta.
— Ei, hän on minun kotiseudultani, Regina vastasi katsellen tyttöön ystävällisesti. Ja hän luuli Gabrien pienissä kasvoissa huomaavansa sanomatonta inhoa.
* * * * *
Päivät ja kuukaudet kuluivat. Eräänä aamuna Regina näki herätessään kultajuovan pistäytyvän suljetuista ikkunaluukuista sinertävälle seinälle. Auringonpaiste tunki sisälle ikkunanraosta.
Talossa oli niin hiljaista, että kuuli ikkunan lasien tärisevän ajoneuvojen vieriessä ohi kadulla.
Regina huomasi, että kevät oli tullut, ja tunsi sen johdosta syvää iloa. Aika vieri hänen huomaamattaan, hän kun oli niin onnellinen. Joskus hän sentään kävi levottomaksi ajatellessaan, että hänen onnensa ehkä saattoi haihtua. Ja tuona aamuna hän, nähtyään ilokseen auringon juovan, katseli Antoniota, joka vielä nukkui, ja ajatteli:
— Jos hän kuolisi! Hän, minä ja Caterina voimme kuolla minä hetkenä tahansa; tämä suuri valo, joka kirkastaa sieluni, saattaa sammua milloin hyvänsä.
Hän kohosi kyynärpään varaan ja katseli miestään. Tämän kaunis pää, joka liikkumattomana lepäsi pieluksella ikkunaluukkujen raoista sisään virtaavassa puolivalaistuksessa, oli viivoiltaan puhdas kuin veistokuva. Isoissa, umpeen painuneissa luomissa erotti sinervät suonet, kasvoissa oli lempeä leima.
Edellisenä yönä Antonio oli palannut kotiin myöhään, tavallista myöhemmin. Melkein aina näihin aikoihin hän palasi myöhään. Mutta Regina ei ollut mustasukkainen. Antonio teki työtä koko päivän, melkein kuumeisen uutterasti. Ainoastaan illat hän saattoi käyttää virkistyäkseen, hiukan huvitella ja jaloitella. Eikä Regina vaatinut häntä tilille näistä hetkistä. Sitäpaitsi Antonio aina kertoi hänelle, missä oli ollut.
Oli päiviä, joina he näkivät toisensa vain ohimennen aamulla herätessään. Ja joskus, kun Antonio heräsi myöhään, hänen täytyi nopeasti hypätä vuoteesta, kiireisesti pestä kasvonsa, siemaista kahvinsa ja rientää virastoonsa.
Tästä huolimatta — ja kenties juuri tämän vuoksi — heidän avioelämänsä solui edelleen selkeänä ja rauhallisena kuin kirkas, tyyni virta.
Imettäjän oli tapana kertoa, että hän oli aikaisemmin palvellut perheessä, jossa rouva ja herra riitelivät, jopa joutuivat käsikähmään vuoteessakin (— ja kun minun piti olla erotuomarina, minäkin tartuin patukkaan —) Kerran hän sanoi:
— Jos tätä menoa jatkuu, hyvä rouva, siitä ei synny hyvää. Riidelkää vähän herran kanssa, muuten saatte nähdä, että tapahtuu jokin onnettomuus.
— Ei tässä talossa tarvita onnettomuuden ennustajia.
— Kyllä lähdetään, kunhan tämä nukke on varttunut hiukan isommaksi.Katsokaapas, kuinka soma se on!
* * * * *
Antonio heräsi, ja jo ennenkuin hän avasi silmänsä, hän vaistomaisesti tunsi, että Regina katseli häntä. Hän hymyili vaimolleen.
— On kai jo myöhä? Antonia sanoi nähdessään hänkin auringonjuovan.
— Ei; aurinko vain alkaa tulla niin aikaisin tervehdykselle. Kello on neljännestä vailla kahdeksan. Tahdotko nähdä pienokaisen?
— Odotahan! Antonio pyysi. Suutelehan minua ensin. Emmehän näe juuri koskaan toisiamme.
Hän lähestyi Reginaa ja kietoi käsivartensa vaimonsa kaulaan. Hellästi kuin lapsi Regina suuteli häntä sileälle otsalle ja hiuksille, joista aina uhosi tuota omituista kuihtuneiden kukkien tuoksua. Ja tuntiessaan miehensä kokonaan omakseen, lempeäksi ja helläksi, nähdessään, miten nuori, kaunis ja luottavainen hän oli, Regina koki sisimmässään niin suurta onnea ja hellyyttä, että se hipoi kärsimystä. He viivähtivät muutaman silmänräpäyksen syleilyssään, ympärillään huoneen hiljainen puolihämärä.
Ulkona katu vilkastui, mutta sen humussa oli jotakin viehkeätä, mikä tuntui häipyvän kirkkaaseen aamuilmaan.
— En tiedä, miksi minusta on, kuin lepäisimme metsän siimeksessä. Olen vielä uninen. Voisin uinahdella näin vaikka kuinka kauan.
— Se on kevään vaikutusta, Regina virkkoi. Minäkin näen edessäni metsän ja puiden lomitse joen ja lukemattomia kukkia.
— Lähdetkö Pinciolle tänään?
— En. Lähden tervehtimään Gabrieta, joka on ollut vuoteen omana jo kolme päivää. Tyttö parka!
Antonio ei sanonut tähän mitään. Hän ei vaatinut vaimoaan tilille siitä mitä tämä teki lähtiessään kotoa, enempää kuin vaimonsakaan häntä. Mutta jokin alitajunnassa piilevä seikka sai hänet sinä hetkenä muistamaan, että Regina aikoi käydä kotiseudullaan kesäkuussa, ja hän kysyi:
— Milloin hän suorittaa tutkintonsa?
— Tarkoitatko Gabrieta? Heinäkuussa, luullakseni.
— Ette siis matkusta yhdessä, niinkuin hän mainitsi joku päivä sitten.
— Emme.
He olivat ääneti. Aikoja oli jo kulunut, paljon oli muuttunut, pari kertaa Regina oli ehtinyt uudelleen käydä synnyinkodissaan ja palata takaisin, ja hänen ensi lähtönsä näytti nyttemmin lapselliselta, etäiseltä, välillä sattuneiden tapahtumien himmentämältä oikulta. Kuitenkin se vaikutti joka kerran, kun tuli puheeksi matkustaminen, vaikka — niinkuin sinäkin aamuna — heidän avioelämänsä viehkeimpinä hetkinä, nuoriin puolisoihin masentavasti. Heidän mielessään heräsi tunne, että he olivat erossa, kuin jokin outo, salaperäinen voima olisi sysännyt heidät kauas toisistaan. Mutta tätä mielialaa ei kestänyt kauan. Keväthän kolkutti sinä aamuna ikkunaan; oli aurinkoinen, eikä pilvinen aika, ja Regina ja Antonio olivat liian nuoria, liian terveitä ja rakastavia malttaakseen olla lintujen tavoin unohtamatta kulunutta talvea ja virittämättä ylistyslaulua ilolle. Antonio sanoi vaimoaan pikku Reginakseen ja mainitsi lisäksi monia kymmeniä muita herttaisia hyväilynimiä. Regina taas mairitteli miestään aivan vilpittömästi sanoen häntä muitta mutkitta »maailman kauneimmaksi mieheksi».
Auringon seinälle heijastama loistava silmä katseli heitä lempeästi ja tyytyväisenä.
* * * * *
Regina saattoi imettäjää ja lasta asemapuistoon ja lähti sitten tervehtimään Gabrieta. Hän vei tytölle kirjan, orvokkivihon ja keksikääryn ja käveli iloisesti ja joustavana kuvitellen olevansa matkalla täyttämään armeliaisuuden tekoa. Hän katsahti asemakelloon. Se oli kymmenen. Ilmassa, joka oli niin tyyni, ettei lehtokujien puissa voinut nähdä pienintäkään värettä, tuntui voimakkaana narsissien ja ruohon tuoksua. Kaukana aseman takana kohosivat pellavankukan väriset vuoret himmeinä, ikäänkuin päilyen vedenpinnan läpi.
Muutaman askelen verran Reginan edellä kulki lintujenkaupustelija. Ja kevään juhlariemu oli niin voimakas ja valtava, että vielä siivettömät varpusenpoikaset, punarintasatakielet ja narsissinkeltaiset kanarialinnut visertelivät ilosta kahdessa häkissä, jotka heiluivat surumielisen omistajan käsissä. Regina ajatteli hetken ostaa pikkuvarpusen lapselleen. Mutta mitä Caterina olisikaan tehnyt sillä? Hän olisi tukahduttanut sen. Sitä suurempaa iloa se ei olisi tuottanut. Ei, Regina ei tahtonut totuttaa lastaan joutaviin huvituksiin, eikä oikulliseen julmuuteen. »Mutta», hän ajatteli, »ostamalla linnun tuotan vähäisen ilon tuolle alakuloiselle miehelle, joka ei luultavasti vielä tänään ole saanut mitään kaupaksi».
— Mutta ei sentään, hän sitten ajatteli. Miksi tuo mies minusta näyttää alakuloiselta? Ehkä hänkin on onnellinen. Olemme niin valmiit kuvittelemaan, että lähimmäisemme kärsii, vaikka hän usein onkin meitä itseämme onnellisempi. Kerran luulin, että kaikki ihmiset ovat onnettomia, mutta nyt! Huomaan, että silloin erehdyin.
* * * * *
Kevät tunkeutui siihen vuokrakasarmiinkin, jossa Gabrie asui. Portaat, jotka Regina aikaisemmin oli nähnyt kosteina ja liasta tahmeina, olivat nyt kuivat, askelmat oli puhdistettu, ja selällään olevasta ovesta näki käytävän, jonka lattia oli huosittu puhtaaksi. Alkaen ensimmäisestä kerroksesta, jossa kirjanpitäjäperhe edusti ylellisyyttä, neljänteen saakka, jossa kiertävän soittajan asemaan vajonnut entinen urkuri asusti, köyhät vuokralaiset olivat puhdistaneet talon ottaakseen pääsiäisen arvokkaasti vastaan. Regina tunsi omituista mielihyvää kuullessaan vihreän silkkialushameensa kahisevan portaissa. Tosin hän ei erityisesti ajatellut silkkistä alushamettaan, eikä hän sinä hetkenä selvästi muistanut elämänsä mukavuutta, asuntonsa harvoja, hyvin valaistuja portaita, kahta saliaan, säästöpankki-kirjojaan eikä tilattua paikkaansa Costanzi-teatterissa. Mutta himmeä tietoisuus kaikesta tästä ilahdutti hänen sydäntään ja teki hänet tuntehikkaaksi. Hän tiesi olevansa hieno rouva, joka nousi portaita päivänpaisteisena kuin pääsiäinen orvokkivihko kädessä, tuoden mukanaan kevään tuulahduksen näihin köyhien, ahertavien, opiskelevien, työn raskaan raatajien asuntoihin. Hän olisi tahtonut jättää orvokin jokaiselle kynnykselle. Hän muisti kerran nähneensä numero 8:sta astuvan ulos nuoren ylioppilaan, joka näytti potevan vähäverisyyttä, jonka huulet olivat harmaat ja silmät himmeät kuin kuihtuneet hyasintit. Nuorukaisella oli ollut yllään kulunut, mutta hyvin siisti takki. Regina olisi tahtonut jälleen kohdata hänet tervehtiäkseen häntä ja siten ilmaistakseen, että hän rakasti köyhiä, joita hän varhemmin oli ylenkatsonut.
Mutta nuorta miestä ei näkynyt, ja Regina kiipesi kiipeämistään, kunnes pääsi ovelle, johon neljällä nupinaulalla kiinnitetty kortti ilmoitti tulijalle, että sen takana asui
Mario Ennio Colornientinen urkuri ja laulukuoron jäsen,viulutaiteilija.
Kortti ei tehnyt mitään vaikutusta Reginaan, joka jo oli nähnyt sen pari kertaa aikaisemmin käydessään tapaamassa Gabrieta. Opiskelevan neitosen isä oli kirjeessä pyytänyt Reginaa ottamaan selvää, »oliko tytön ympäristö epäilyttävä ja vaarallisen näköinen, jommoisiksi sanottiin kaikkia n.s. 'San Lorenzon kaupunginosan' asuntoja».
Rouva Colorni tuli avaamaan. Hänellä oli päässä musta myssy ja nenällä siniset lasit, ja hän näytti vanhaksi naiseksi naamioidulta tytöltä. Hän ei heti tuntenut vierasta, vaan näytti päästäessään tämän sisään, lapsellisen epäluuloiselta. Mutta Regina antoi hänen vetää sieraimiinsa orvokkien tuoksua ja sanoi hänelle Mantovan murteella:
— Ettekö tunne minua enää? Kuinka Gabrie jaksaa?
Pikku rouva, joka lavantaudissa oli menettänyt hiuksensa, puheenlahjansa ja melkein näkönsäkin, hymyili lempeästi ja vetäytyi syrjään.
Regina kävi kursailematta sisään, kulki puhtauttaan kiiltävää käytävää, jossa tuntui miellyttävää paistin käryä, ruokailuhuoneeseen, jossa suljetun ikkunan edessä roikkui keltainen harsoverho, ja näki avoimesta ovesta, että Gabrien huone, jonka rouva Colorni juuri oli siistinyt, oli tyhjä.
Hän kääntyi; mykän naisen silmät hymyilivät vielä sinisten lasien takaa, ja hän viittasi kädellään ikkunaan.
— Onko Gabrie mennyt kaupungille? Ja hän kirjoitti minulle, että oli sairaana, vuoteen omana! Regina ihmetteli ja meni sisälle pieneen huonepahaseen.
Pikku rouva pudisti päätään, rykäisi ja kosketti sormellaan otsaansa osoittaakseen, että Gabrie todella oli ollut sairaana. Sitten hän taas hymyili, viittasi ikkunaan ja tarjosi Reginalle tuolia.
— Palaako hän pian? Minne hän lähti?
Rouva Colorni otti Gabrien pöydältä kirjekuoren, painaen sitä sitten seinää vasten.
— Viemään kirjettä postiin, eikö niin? Istun hetkisen, olen väsynyt.Kuinka herra Enrico jaksaa?
Rouva hymyili taas ja matki viulun soittoa. Sitten hän levitti käsivartensa ehkä osoittaakseen, että hänen miehensä oli kaukana ja että hänen soittimensa puhui hellää kieltään jollekin saksalaiselle herrasväelle laitakaupungin ravintolassa, jota vilkastuttivat kanat ja punakukkaiset persikkapuut.
Regina istuutui, ja pieni rouva poistui huoneesta.
Hetken ajan vallitsi syvä hiljaisuus puhtaassa huoneistossa, joka oli täynnä rauhaa ja paistin käryä. Gabrien pieni huone, jossa oli keltaiset ruusunpunakukkaiset seinäpaperit, pieni pöytä, joka oli kirjojen ja vihkojen peitossa, sinihelmenväristä taivasta kohti aukeava ikkuna — kaikki se sai Reginan ajattelemaan poppelin latvassa olevaa linnunpesää. Kaikki tässä maailmassa on suhteellista. Tuo kiertelevä soittoniekka, joka iltaisin toi pienelle mykälle ja työteliäälle vaimolleen kaksi, kolme, jopa viisikin liiraa, näki asunnon puhdistetuksi ja sai syödä hyvää lampaanpaistia, oli onnellisempi kuin moni miljoonienomistaja.
Ja Gabrie haaveineen ja rohkeine tulevaisuudentuumineen näki epäilemättä elämän edessään puhtaana ja valoisana kuin ikkunan edessä päilyvä sinitaivas.
— Onni on meissä itsessämme, eikä meitä ympäröivissä oloissa, Regina ajatteli. Oli aika, jolloin pidin itseäni onnettomana, ja talo oli kuitenkin varakkaiden kaupunginosassa. Nyt minusta tuntuu, että olisin onnellinen täälläkin, tässä köyhien talossa kovaosaisten tyyssijassa.
Gabrieta ei vain kuulunut. Sen parempi; hän oli siis terve. Regina katsoi pientä kelloaan: puoli yksitoista. Hän saattoi vielä odottaa hetkisen.
Hän nousi ja meni ikkunaan: oikealla, vasemmalla, ylhäällä, kaikkialla häikäisevä taivas. Alhaalla rantatie, isoja taloja, jotka hohtelivat keltaisina päivänpaisteessa. Etäällä junan jylhää puhkumista, vihreitä kedon liepeitä, kaiken yläpuolella kuvaamaton kevään ja elämän henkäys.
Kaikki oli kaunista.
Gabrieta ei kuulunut tulevaksi. Regina nousi tuolilta ja meni pöydän ääreen, jolle hän aikoi jättää yhä kädessään pitelemänsä orvokit. Hänen silkkinen alushameensa kahisi kovasti hiljaisessa huoneessa.
Tuo pieni pöytäkin näytti somalta täynnä vihkoja ja paperilippuja, joihin kirkas ja syvä henki oli jättänyt selvän jälkensä.
Regina muisti kerran aikoneensa yrittää kirjailijattareksi, mutta että hänen ei ollut onnistunut kirjoittaa ensimmäiseen vihkoon ensimmäistä sanaakaan. Kuinka pitkälle Gabrie jo lie päässyt? Toivottavasti ainakin pitemmälle kuin Arduina. Regina tuli samassa ajatelleeksi Antonion omaisia, jotka olivat kadonneet hänen elämästään tai ainakin häipyneet kuin sellaiset romaanin henkilöt, jotka esiintyvät teoksen ensimmäisessä luvussa, mutta jotka eivät myöhemmin enää pääse näyttäytymään. Regina salli imettäjän käydä näyttämässä lasta isoäidille ja kuunteli, kun Antonio puhui omaisistaan. Mutta hän näki heitä harvoin. Ja vaikkei hän nyttemmin pitänyt heitä miellyttävämpinä eikä vastenmielisempinä kuin satoja muita kohtaamiaan henkilöitä, jotka olivat jättäneet hänet välinpitämättömäksi, hän ei voinut heidän seurassaan tukahduttaa vihankaunaa.
Miksi hän ajattelikaan heitä juuri sinä hetkenä selaillessaan Gabrien muistiinpanovihkoa. Hän haki mielestään ajatuksia yhdistävää lankaa. Siinä se olikin. Hän oli epämääräisesti ajatellut, miten olisi käynyt, jollei Antonio olisi vienyt häntä omaistensa kotiin, tuohon kammottavaan huoneeseen, joka oli ahdettu täyteen huonekaluja ja vastenmielisiä henkilöitä, kuin huonosti tehty ruma maalaus, vaan sensijaan hiljaiseen ja valoisaan huoneistoon, vaikka se olisikin ollut vaatimaton kuin tämä entisen urkurin asunto. Varmaankaan hänen kuherruskuukautensa ei silloin olisi ollut täynnä kärsimyksiä.
Hän laski kädestään vihon ja otti toisen. Ja hänen mietteensä muuttuivat kuin tuulen kiidättämien pilvien muoto.
— Ei! Ehkä olisin kärsinyt vieläkin enemmän. Minun täytyi kärsiä, kestää elämäni ankara käänne. Luulen, että niin käy kaikkien älykkäiden aviovaimojen. Ja nyt… nyt minun on helppo nähdä kaikki kauniina, kun olen onnellinen, kun elämä on minulle helppoa.
— Kas vain:
»Nuori nainen, kahdeksantoistavuotias, aatelisperhettä, joka on joutunut taloudelliseen ahdinkoon. Teeskentelevä, turhamielinen, kateellinen, kunnianhimoinen, osaa kätkeä vikansa näennäisesti luonnollisen ja rakastettavan, mutta tosiasiassa kylmän naamion taakse. Joku on sanonut hänelle, että hän on Botticellin Pyhän neitsyen näköinen, minkä jälkeen hän esiintyy innostuneen tuntehikkaasti. Mikä kaikki ei estä häntä olemasta rakastunut maalarioppilaaseen…»
Reginan mieleen muistui, kuinka innostuneesti opettaja, Gabrien isä, oli lukenut Caterina rouvalle palan tätä Gabrien luonnehtimaa pientä henkilökuvaa:
»Kuulkaahan tätä, huomatkaa, millainen havaintokyky! Tämä on tulevan romaanin tyyppi, hyvä Caterina rouva. Minun Gabrieni kokoilee kokoilemistaan. Hän näkee tyypin, tutkii sitä ja kätkee sen mieleensä. Hän on hyvän perheenäidin kaltainen, joka panee säästöön kaiken, kun kaikkea voi käyttää johonkin hyödylliseen».
Kun opettaja puhui tuohon tapaan, Regina oli tuntenut sääliä häntä kohtaan ja opettajan lukiessa hän oli oivaltanut kuvatun tyypin Sabbionetan pienen aatelisneitosen luonnekuvaksi.
Gabrien vihko oli melkein täynnä tuollaisia pieniä luonnekuvia. Regina katsoi voivansa empimättä omin luvin selailla sitä, ja viimeisillä sivuilla oli pikakuvia seminaarin opettajien ja naisoppilaiden luonteista ja lopuksi Clarettasta, josta sanottiin: »keimaileva, hysteerinen, turmeltunut»; Gabrie oli pari päivää aikaisemmin tavannut hänet Reginan luona.
Hän oli hirvittävä, tuo tuleva kirjailijatar! Hän ei ollut kuvastin, vaan Röntgen-koje.
Regina selaili ja luki edelleen, yhä seisoen pienen pöydän ääressä.Outo uteliaisuus pakotti häntä jatkamaan.
»Nuori rouva, likinäköinen, ruskeatukkainen, suu ja silmät pistävät esiin pienistä kasvoista. Hyvin älykäs, hiukan omituinen, arvoituksellinen. Köyhtynyttä aatelissukua, teeskentelee ylenkatsovansa sinistä vertaan, ja ehkä hän ei välitäkään siitä. Mutta hänen verensä on sinistä, hän on siitä tietoinen ja tahtoo olla aatelinen. Hän pitää ylellisyydestä ja rikkaista, on mennyt vaimoksi köyhälle miehelle, mutta hänen on onnistunut saada miehensäansaitsemaan hyvin…»
— Siinä minun kuvani, totisesti! Regina ajatteli. Tuo oli hänestä koko hauskaa, mutta samalla hiukan hermostuttavaa. Tuo letukka ei juuri ole suopea minulle. Mitähän hän tarkoitti viimeisellä lauseella?
Äkkiä Regina muisti, että Gabrie eräänä päivänä oli kertonut hänelle juttuja, jotka oli kuullut opintotovereiltaan.
— Sehän on oikea juorupesä, tuo teidän opistonne, Regina oli paheksuen huomauttanut.
— Pesä? Pikemminkin leivinuuni! Gabrie oli korjannut.
Regina luki edelleen:
»Kirjailijatar, pitkä, laiha, keltaihoinen, pienet maidonväriset silmät, pieni suu, mustat hampaat, keltainen tukka, käyrä nenä. Surkuteltava nähdä ja kuulla. Miesten seurassa siitä huolimatta kiemaileva».
— Tämä on Arduina. Muutaman rivin pituinen murhaava arvostelu, Regina ajatteli. Hän löysi Massimon, senjälkeen Mariannan. »Pieni; kasvot oliivin väriset, pahanilkiset, pikkuruiset mustat silmät. Väittää aina puhuvansa totta, mutta kuvanveistäjä sanoisi hänestä: pieni pronssiveistos, joka esittääpahansisuista mielettömyyttä». Lisäksi löytyi vihosta sokea nainen, toisia tyyppejä, jotka kävivät ruhtinatar Makulinan salongissa, jonne Regina oli pari kertaa ottanut Gabrien mukaansa, ja lopulta ulkomaalainen nainen; rikas, kookas ja lihava. »Hiukset hyvin mustat, värjätyt, huulet paksut, sinervän kelmeät; pienet, erittäin vilkkaat ja salaperäiset, ilkeät kissan silmät. Ei koskaan naura; vanhanpuoleinen, huonokuuloinen, puhuu alinomaa tuntemastaan naisesta, joka oli George Sandin ystävätär. Aistillisen naisen perikuva. Hänellä on nuori rakastaja».
Heti senjälkeen:
»Virkailija, vanhan ruhtinattaren sihteeri. Nuori, vaaleaverinen, hyvin kaunis; pitkä, solakka mies. Silmät lumoavat, suu raikas ja niin punainen, että luulisi ihomaalilla sivellyksi. Mieleltään iloinen. Hän on hyväsydäminen ja suuresti rakastunut vaimoonsa, silti hän on ruhtinattaren rakastaja».
Regina oli kerran unessa nähnyt auringonpimennyksen. Tänä hetkenä, kun hän luki Gabrien muistiinpanokirjan lehteä, tuo uni iski hänen mieleensä. Tunsihan hän sisimmässään samaa peloittavaa hämärää, hirvittävää tyventä ja odotusta.
Sitä kesti vain hetkisen. Se meni ohi, ja hän näki jälleen auringon, tunsi taas elämän väreilyä, huomasi, että kaikki hänen ympärillään oli säilyttänyt entisen muotonsa, että kaikki oli paikoillaan, ettei mitään ollut muuttunut. Mutta hän itse ei enää ollut sama. Hänen ympärilleen, lähelle ja kauas, oli jälleen ilmestynyt valo; hänen sisällään vallitsi iltahämärä.
Hän laski vihon pöydälle, otti orvokit, käärön ja kirjan jälleen käteensä ja poistui. Myöhemmin hän huomasi lähteneensä sieltä välttääkseen tuota halpamaista kiusausta; hän olisi tahtonut udella Gabrielta ja pakottaa hänet vaikka väkisin tunnustamaan, miten hän oli aavistanut tai keneltä hän oli kuullut tuon hirvittävän salaisuuden. Sinä hetkenä, niinkuin aina ennenkin, ylpeys piti häntä pystyssä, jäykkänä ja kylmänä kuin rautapuikko, joka kannattaa veistokuvan kipsiä.
Mykkä pikku rouva juoksi Reginan jälkeen ja teki merkkejä, joita toinen ei ymmärtänyt. Tuo naamioitua lasta muistuttava nainen herätti Reginassa hurjaa inhoa. Miksi tuollainen olento eli? Miksi luonto tai yhteiskunta ei kuristanut kuoliaaksi kaikkia epäsikiöitä ja heikkoja raukkoja?
Reginasta tuntui kuin tuolla huoneessa olisi kaikki, mitä elämässä on viheliäisintä ja kurjinta, ilmestynyt hänen eteensä. Ja koko elinikänsä hän ajatteli pohjattomasti inhoten tuota soittajan rauhallista asuntoa, jyrkkiä portaita, epätasaisia askelmia ja pölyistä eteistä. Hän ei enää koskaan astunut sinne jalallaan.
Hän kulki nyt katua, joka oli tulvillaan auringonpaistetta, aukion halki, poikkesi lehtokujiin tehden kaiken vaistomaisesti, unissakävijän tavoin.
— Puhun tästä heti Antoniolle ja sitten nauramme yhdessä! hän ajatteli. Mutta sitten hän huomasi olevansa mielenliikutuksen vallassa; ja sensijaan, että hän olisi palannut puistoon, jossa imettäjä lapsen kera odotti häntä, hän istuutui penkille Termejä vastapäätä oikeanpuoliseen lehtokujaan.
Miksi hän ei mennyt puistoon? Miksi hän ei heti ottanut selvää, missä imettäjä oli, palatakseen kotiin hänen kanssaan? Hän eivoinut.
Äkkiä hän luuli kuulevansa kaukaista jyminää. Se kuulosti raivokkaasti puhkuvalta junalta, joka kiitää ohi etäällä näkymättömillä kiskoilla.
— Hyvä Jumala, mitä se olikaan!
Naishenkilö, niskassa iso punertava hiussolmu, kulki ohi, katseli häntä tutkivasti ja kääntyi katsomaan taakseen, ennenkuin katosi.
Regina pyyhkäisi kädellään kasvojaan ja oivalsi, että oli kalpea ja näytti kärsivältä. Ja nyt hän huomasi, että tuo etäinen jymy ja puhkuva tykytys tuli hänen povestaan, hänen runnellusta sydämestään.
Hän ravisti itseään kuin juuri herännyt lintu ja tahtoi palata todellisuuteen. Hän huomasi sylissään orvokkivihon, kirjan, keksikäärön. Miksi hän ei ollut jättänyt niitä Gabrien pöydälle, niinkuin tarkoitus oli ollut? Luultavasti hän vaistomaisesti tahtoi kostaa Gabrielle, joka oli pistänyt tämän okaan hänen sydämeensä.
— Olenpa minä halpamainen! hän ajatteli. Onko tyttö muka syypää siihen? Jos se edes on totta? Muttavoikose olla totta? Miksi? Minkätähden en heti ole tullut ajatelleeksi tuota: minkävuoksi?
Sentähden, että tuo kysymys oli turha!
Tunsihan hän tuon hirvittävänmiksi. Jo ennenkuin tuo turha kysymys oli kohonnut hänen huulilleen, se oli kaikunut hänen veressään, suonesta suoneen, sydämen kumisevaan syvyyteen saakka.
Antonio oli myönyt itsensä rahasta. Regina ei hetkeäkään epäillyt sitä, eikä hän hetkeäkään ajatellut, että Antonio olisi jo ennen naimisiinmenoaan ollut pelkästä taipumuksesta sen vanhan naisen rakastaja.
Hän oli myönyt itsensä. Hän oli naisten tavoin myönyt itsensä saadakseen rahaa ja voidakseen hankkia Reginalle kauniin kodin, auringonvaloa ja vaateriepuja, pikkurihkamaa, käsineitä, silkkisiä alushameita… kaikkea, mitä hän oli mieheltään vaatinut ja minkä puuttumisesta hän oli moittinut tätä.
— Voi sinua kurjaa, typerää poikaa, heikkoa ja halpaa olentoa… Lähden kotiin ja annan sinulle korvapuusteja kuin pahoille lapsille. Olisihan sinun pitänyt ymmärtää minua…!
Mutta nyyhkyttäessään itsekseen ja ajatuksissaan lausuessaan tällaisia syytöksiä Regina tiesi ja tunsi, että moiset sanat olivat kaikki tyhjiä ja mielettömiä. Aivan toinen totuus kaikui hänen sisimmästään, joka muuttui uhkaavaksi pyörteeksi.
Hän, Regina itse, oli heikko ja halpa olento. Hän ei ollut älynnyt elämän kohtalokasta vakavuutta. Ja nyt elämä kuritti häntä kuin häijyä lasta ainakin.
Hänen päänsä hehkui ja ohimoita jyskytti, aivan kuin joku olisi iskenyt häntä niihin. Kuinka kauan hän jo oli istunut penkillä? Ohikulkijat katselivat häntä. Nuoret miehet kääntyivät häneen päin; eräs heistä hymyili ihailtuaan hänen vihreitä kenkiään ja alushameen helmaa, joka pisti esiin hameen alta.
Regina ajatteli, että imettäjä istui odottamassa häntä puistossa. Mutta hän ei kyennyt lähtemään liikkeelle. Tuskissaan hän näki ikäänkuin harson läpi ohikulkijat, vihreiden kasvien peittämät rauniot, keltaisen teltan niiden keskellä, kaksi harmaatäpläistä kyyhkystä, jotka suutelivat toisiaan murattiköynnöksen lehtien välissä, ja lennätinlankojen verkon vasten taivaantaustaa. Hän näki ilmoitukset, jotka peittivät Termien kulmauksen, erotti metsästysaiheen kookkaassa reklaamissa, luki välinpitämättömästi sanat: Odol, Odol, Odol, jotka sitten oudosti painuivat muistiin, näki torin perällä työskentelevät miehet punaisenhallavissa paidoissaan, seurasi katseillaan ajoneuvojen pyörien väikettä. Tämä jokapäiväinen näky, joka lukemattomat kerrat oli kulkenut hänen ohitseen, herätti nyt hänessä syvää levottomuutta, veti puoleensa, nieli hänet. Mutta äkkiä hänestä tuntui, että hän itse loi tämän omituisen mielenkiinnon saadakseen ajan kulumaan ja siirtääkseen puistoon ja kotia palaamisen hetken tuonnemmaksi.
Häntä peloitti palaaminen kotiin, jota vain ajatellessaankin hän tunsi kammoa. Kaikki siellä oli inhoittavaa, kaikki, kaikki, kaikki…
Hän olisi tahtonut riisua omat vaatteensa, samoin hän olisi tahtonut raastaa vaatteet lapsensa hennon ruumiin yltä, joka oli puhdas kuin vastapuhjennut ruusu, häpeän ja katalan teon merkit, ja painaen lastansa alastomana povelleen paeta sen kanssa kauas, kauas…
Paeta! Tuo vanha tuuma palasi hänen mieleensä. Mutta tällä kertaa hän tahtoi paeta synnyinseutuaan paljoa kaukaisempaan paikkaan sen joen toiselle puolen, jonka takaa ei enää koskaan palata.
* * * * *
Enemmän kuin puoli tuntia hän istui penkillä. Yhä nopeammin kävelijät kiiruhtivat ohi; lapset katosivat puistosta. Varmaan imettäjäkin jo oli vienyt Caterinan pois. Ruoho tuoksui. Tukehduttava, hermostuttava henkäys tuntui ilmassa. Tämä ruohon tuoksu, tuo hiostava, hekumallinen lämpö, joka oli levinnyt ilmaan, teroitti hiljaisen soiton tavoin Reginan muistoja ja tunnelmia. Yksi muisto oli muita itsepintaisempi, se katosi ja palasi toisia selvempänä, polttavampana ja raskaampana. Se oli täydellinen ilmestys, se oli ainoa, totuudenmukainen selitys, sillä koettipa Regina kuinka kuvaavasti tahansa palauttaa ja pysyttää muita muistoja, ne eivät ilmaisseet hänelle kaikkea, mitä hän halusi ja mitä häntä samalla peloitti tietää.
Hän arvaili, miten Cabrie oli voinut päästä salaisuuden perille. Eihän se vielä riittänyt, että hänellä oli tarkka havaintokyky ja kaksi tervettä ja terävää silmää. Mitä selviä todistuksia Gabrie oli saanut? Mistä salaisuus oli hänelle paljastunut? Ruhtinattaren jäykistä välinpitämättömistä kasvoista vai Antonion katseista? Vai Mariannan silmistä? Vai oliko se jo yleisesti tiedossa? Regina ei ollut koskaan tullut ajatelleeksikaan, että sellainen voisi olla mahdollista, eikä ollut milloinkaan huomannut pienintäkään merkkiä, joka olisi voinut saada epäilemään. Ainoastaan muutamat irralliset sanat ja lauseet sukelsivat nyt esiin hänen muistoistaan ja saivat merkityksen, joka hänen täytyi kiihoittuneisuudestaan huolimatta tunnustaa liioitelluksi:
— Kaikki on mahdollista! Niin Marianna oli sanonut hänelle kerran, ilkeästi hymyillen. Sokeatkin näkevät joskus.
Hän, Regina, oli siis ollut sokeaakin sokeampi. Hän ei ollut nähnyt mitään, ehkä senvuoksi, ettei ollut koskaan epäillyt ja ettei ollut pitänyt silmiään auki. Hänen mieleensä muistui nyt se melkein ruumiillinen vastenmielisyys, jota rouva Makulina oli herättänyt hänessä heidän tuttavuutensa ensi hetkestä alkaen. Hän muisti Arduinan hutiloiden järjestetyn salin, sateisen taivaan, ikävän illan, vanhan mustapukuisen naisen, joka porttikäytävässä kaupitteli keltaisenvihreitä sitruunoita. Varjosta, joka oli synkkä kuin nokinen usva, kohosi Antonion hahmo mustana ja salaperäisenä. Ruhtinattaren kalpeat, liikkumattomat kasvot ja harmahtavat huulet olivat tuota tummaa taustaa vasten kuin himmeä kuu unisella pilvitaivaalla. Kuinka, milloin tuo aistillinen vanha nainen oli jähmettyneen taivaankappaleen tavoin vetänyt myrkylliseen piiriinsä iloisen ja varomattoman linnun, joka ajattelemattomasti liihoitteli sen lähettyvillä!
Ajattelemattomasti! Ei niinkään. Olihan Antonio mennyt synkän näköiseksi sinä iltana, nähdessään ruhtinattaren. Epäilemättä häntä silloin äärettömästi kammotti tuon naisen inhoittava intohimo. Mutta sitten oli tullut tuo surkea päivä… hänen vaimonsa oli paennut, soimattuaan miestään köyhyydestä, ja silloin tämä oli sokeasti, nöyryytettynä ja epätoivoisena myönyt itsensä. Ja se Reginan muisto, joka kaikkein itsepintaisimmin palasi hänen tajuntaansa ja joka selvimmin paljasti tuonteonkammottavuuden, oli juuri muisto Antonion tulosta Casalmaggioreen, heidän ajeluretkestään asemalta joen rantaa ja siitä omituisesta vaikutuksesta, jonka miehensä jälleennäkeminen teki Reginaan.
Kaikki tuntui hänestä nyt päivänselvältä. Siitä syystä Antonio oli muuttunut. Sentähden hänen suudelmansa olivat niin epätoivoisia, melkein julmia. Hän palasi vaimonsa luo saastutettuna, värähdellen ahdistuksesta kuin neito, joka on myönyt itsensä inhoittavalle ukolle. Sekä rakkaudesta että kostonhimosta Antonio oli suudellut sillä tavalla… ja sen hän teki saastuttaakseen hänet, Reginan, sillä kataluudella, johon tämä oli hänet pakottanut, ja unohtaakseen itse kataluuden.
Ja sitten… sitten hän kaiketi oli tottunut. Ihminen tottuu kaikkeen; Reginakin oli tottunut… Tottuisiko hän enempäänkin? Piiskan sivallus ei olisi voinut koskea häneen kipeämmin kuin tämä ajatus. Hän kavahti pystyyn, riensi lehtokujan läpi ja meni puistoon, joka torkkui autiona ohuesti vasta lehteen puhjenneiden puiden varjostamana. Imettäjää ei enää näkynyt. Vaistomaisesti Regina poistui vastakkaisesta portista pysähtyen rautatammien alle, joiden oksat olivat täynnä kullanhohtoisia nuoria lehtiä. Oli jo melkein keskipäivä. Lähtisikö hän kotiin? Eikö tämä ollut sopiva hetki ja tilaisuus paeta todenteolla, käymättä enää saastutetussa kodissa; sitten voisi kirjoittaa jostakin kaukaiselta seudulta Antoniolle: Syytä on ollut molemmissa, antakaamme siis toisillemme anteeksi, mutta erotkoot elämämme tiet!
Typeryyksiä! Romaanioikkuja! Todellisessa elämässä eräänlaiset asiat eivät koskaan tapahdu, tai eivät ainakaan ole oikealla kohdalla.
Regina oli kerran paennut saastuttamattomasta kodista, joka oli tuntunut hänestä liian ahtaalta. Hänen pakonsa oli aiheutunut naurettavasta oikusta ja kuitenkin voinut tapahtua. Mutta nyt sitävastoin, kun hänen omanarvontunteensa ja kunniansa kielsivät häntä enää astumasta jalallaan kotiin, joka oli kaikkein häpeällisimmän teon tahraama, nyt hänellä ei ollut voimaa paeta toistamiseen.
* * * * *
Regina joudutti askeliaan. Hänen alushameensa kahisi ja kuiskaili, ja hän oli ärtynyt tuolle silkille, joka huokaili hänen ympärillään ja seurasi häntä kaikkialle. Mutta vähitellen hänen ajatuksensa selkenivät. Kuta pitemmälle hän ehti Viminale kadulla, sitä enemmän hän rauhoittui.
Täytyi nähdä, tutkia, odottaa. Ihmiset ovat häijyjä, ja heidän suurin ilonsa on parjaaminen tai ainakin juoruaminen. Ei saa tuomita miestä pelkän juorupuheen perusteella, jonka jokin tyttöheilakka on kirjoittanut muistikirjaansa.
Koko juttu oli mitätön pikkuseikka. Mutta kuitenkin.
* * * * *
Vaikka Reginasta itsestään tuntuu, että hän on rauhoittunut, hän alinomaa pysähtyy aivan kuin ruumiillisen kivun pakosta. Hän ei voi kulkea eteenpäin. Jokin seikka vetää häntä taaksepäin.
Mutta sitten kodin tenhoava vetovoima taas pakottaa hänet jouduttamaan askeliaan. Hän rientää rientämistään edelleen aivankuin hevonen, jokatunteepaikan, missä lepo ja seimi odottavat.
Viminale ja Principe Amedeo-katujen kulmassa hän tapansa mukaan pysähtyy katselemaan näyteikkunaan asetettuja hattuja. Hän on aikeissa ostaa itselleen keväthatun, ja tuossa hän näkeekin sopivan; se on vihreän-hopeisista oljista tehty ja koristeina vaaleita, hentoja ohdakkeita — täydellinen keväinen pienoisrunoelma.
Mutta synkkä varjo himmentää hänen silmänsä, kun hän huomaa pysähtyneensä. Hatuista… silkkialushameista… kaikista noista koreista, tyhjänpäiväisistä joutavuuksista Antonio… Mutta ajatus katkeaa kesken. Ei! Se ei ole totta! Ensin täytyy saada varmuus, ennenkuin voi syyttää ketään. Täytyy rientää. On jo puolipäivä. Pöytä on katettu. Ja jollei tuossa kaikessa ole perää? Huomaakohan Antonio hänen mielenliikutuksensa? Voiko hän salata sitä? Antonio kärsii siitä. Ja Regina aiheuttaa hänelle turhaa surua. Äkkiä hän tuntee miestään kohtaan ääretöntä sääliä. Olipa hän syyllinen tai ei, kummassakin tapauksessa hän ansaitsee sääliä. Regina ei huomaa surkuttelevansa miestään sentähden, että syy on hänessä itsessään.
Via Torino, Via Balbo — koko katu on mutkikas ja tyhjä, linnunlaulusta raikuvat puutarhat luovat varjotäpliään sen kivitykselle. Kauempana, näköpiirin rajalla taivaan sininen seinä ja talojen hahmopiirteet. Harmaanpunertava pilvi, kuultava kuin helmiäissiru, liitää ylhäällä taivaan kuvussa. Kuinka suloista kaikki sentään on!
Regina rientää katua eteenpäin, on ennen pitkää perillä ja kiitää portaita ylös. Hänen sydämensä jyskyttää rajusti ja hame kahisee, mutta hän ei enää kiinnitä huomiota sellaiseen.
Antonio ei ole vielä tullut. Lapsi nukkuu. Regina on hiestynyt nopeasta kävelystä ja menee makuuhuoneeseen, siniseen ja viileään suojaan, ja tuntee muuttaessaan pukua sydämensä sykkivän rajusti, mutta ei enää tuskasta. Lopulta hänestä tuntuu, kuin hän olisi herännyt pahasta unesta ja kuin hänellä olisi ollut kova ruumiillinen kipu, joka nyt on poissa.
Antonion askelet kaikuvat portaissa. Ja nyt, niinkuin aina ennenkin, noiden askelien ääni herättää hänessä iloa. Sitten tuttu rapsahdus, kun avainta kierretään lukossa, ja hetken perästä seuraa virkeä tuulahdus, joka aina tuntuu elvyttävän koko talon, kun isäntä palaa kotiin.
— Olet jo kotona! Kyllä on ihana päivä! Entä Caterina?
— Hän nukkuu.
Antonio ottaa lakin päästään, riisuu lyhyen päällystakin ja viskaa ne vuoteelle. Regina kokoaa hameensa, ja ripustaessaan niitä paikoilleen hän tuntee Antonion kulkevan läheltä ohi ja hipaisevan häntä, uhoten tuota elämän, nuoruuden ja kauneuden tuoksua, jota hän aina levittää ympärilleen.
— Hyvä Jumala, sellaista pahaa unta! hän ajattelee valellessaan kylmällä vedellä polttavia kasvojaan ennenkuin menee ruokapöytään.
* * * * *
Heti syötyään Antonio jälleen lähti kotoa. Hän sanoi menevänsä pörssiin. Tuskin hän oli mennyt ulos ovesta, kun jo Regina juoksi ikkunaan oudon epäluulon, sokean vaiston pakottamana. Hän näki miehensä joustavin askelin kulkevan Depretis-katua kohti, ja Regina vetäytyi äkisti pois ikkunasta tajuten epäluulonsa mielettömyyden.
— Ei! Tähän aikaan hän ei voinut mennäsen toisenluo… Ja jos hän olisi mennyt sinne, hän olisi sanonutkin sen.
Mutta epäluulo oli jo imeytynyt hänelle vereen, ja huomatessaan sen hän tunsi synkkää ahdistusta, monta vertaa raivokkaampaa kuin se oli ollutkaan, jota hän oli tuntenut tuntia aikaisemmin.
Silloin hän katui, ettei ollut pyytänyt Antoniota viipymään ja ettei ollut sanonut hänelle kaikkea.
— Mutta mitä se hyödyttäisi? hän seuraavassa tuokiossa ajatteli. Antonio tietysti valehtelee ja kieltäytyy puhumasta kanssani koko asiasta.
Mitä hänen siis oli tehtävä?
Regina istuutui vuoteen jalkapuoleen pieneen nojatuoliin ja koetti punnita kylmäverisesti asemaa.
Hänen epäilynsä syy näytti hänestä nyt aivan naurettavalta; nuoren tyttöletukan paperilipulle raapustamia sanoja.
Mutta hän tiesi myös, että totuus, joka pyrkii esiin, joskus huvikseen laskee julmaa pilaa. Se salainen voima, joka ohjaa ihmiskohtaloita, on outojen ja käsittämättömien lakien alainen.
Sinä hetkenä Reginan ei ollenkaan tehnyt mieli järkeillä, mutta vastoin tahtoaan hän teki itselleen muutamia kysymyksiä.
Miksi hänelle tapahtui kaikki tämä? Miksi hän kerran oli kapinoinut hyvää kohtaloansa vastaan ja antautunut oikun valtaan, ja miksi tämä oikku, tämä naisellinen kevytmielisyys, johon hän melkein itsetiedottomasti oli tehnyt itsensä syypääksi, oli antanut alkuaiheen todelliseen murhenäytelmään?
— Sentähden, että meidän on kestettävä kärsimystä, hän vastasi itselleen. Sentähden, että suru on ihmiselle olennaista. Mutta minä en tahdo kärsiä enkä surra. Tahdon vieläkin uhmailla kohtaloa. Ennenkaikkea tahdon kukistaa epäilyksen, joka nyt myrkyttää elämäni, tahdon tietää totuuden. Ja kun olen saanut sen tietää… mitä silloin teen?
Hän punnitsi asiaa ollen siitä tietoinen. Tämä vähän lohdutti häntä tai ainakin sai hänet toivomaan, ettei hän enää tekisi tyhmyyksiä. Mutta sitten hän taas ajatteli, eikö jo tämä epäilys ollut tyhmyyttä.
— Me olimme jaolemme— niin onnellisia! Mutta minun täytyy aina kiusata itseäni jollakin. Mielestäni ajattelen järjellisesti, ja kuitenkin jo pelkkä epäilykseni on järjettömyyttä. Mutta ehkä ajattelen näin luulotellakseni itselleni, ettei tässä ole rahtuakaan perää, vaikka samallavaistoan, että kaikki on totta…
— Ehkä pelkään menettäväni onneni ja tahdon säilyttää sen hinnasta mistä tahansa, vaikkapa halpamaisesti tinkimällä omantuntoni kanssa.
Tuo ajatus sai hänet melkein järjiltään. Silloin hän tunsi olevansa kaikkein kurjimman naisen kaltainen. Hän ei enää luullut jaksavansa eritellä tilaansa.
Häntä puistatti hermoväristys, joka kiristi kokoon hänen käsivarsiensa jänteet, pakottaen hänet puristamaan kädet nyrkkiin.
— Ennen mitä tahansa… kurjuutta, surua, häpeää… mitä vain, vaikkaAntonion menettäminenkin… mitä tahansa, mutta ei kunniattomuutta!
Hän heittäytyi vuoteeseen levittäen käsivartensa, kätki kasvonsa, pureskeli peitettä ja itki.
Hän itki ja muisteli. Kerran ennenkin hän oli näin heittäytynyt vuoteeseen ja itkenyt raivosta ja surusta. Ja sitten Antonio oli tullut kotiin ja hän, Regina, oli suudellut häntä vilpillinen aie sydämessä.
Hän oli syössyt alennustilaan tuon heikon, rakastavan miehen, jonka hän oli vallannut voimansa ylemmyydellä.
Hän oli häväissyt itsensä Reginan vuoksi, joka nyt epäilyksellään häpäisi häntä vielä pahemmin.
— Ei! Jos sanon Antoniolle: »En tahdo mitään kaikesta, mitä annat minulle; nouskaamme ylös loasta, aloittakaamme uusi elämä!» silloin hän ei suinkaan hetkeäkään epäröi.
— Ja jos Antonio sittenkin valehtelee, hän vieläkin tekee sen minun tähteni, jottei hän menettäisi minua. Hän on madonsyömä hedelmä, ja mato, joka häntä kalvaa, olen minä.
* * * * *
Entä, jos hän sittenkin erehtyi? Jollei se ollut totta?
Ilonvälähdys iski hänen mieleensä. Sitten kaikki taas peittyi entistä synkempään pimeyteen.
* * * * *
Varmuus, ennenkaikkea varmuus! Miksi jälleen tuottaa hänelle mielipahaa, joka ehkä on aiheetonta? Minun täytyy ensin saada varmuus. Sitten… sitten saamme nähdä.
* * * * *
Itku tuotti huojennusta. Kyyneleet olivat kuin kesäinen sade. Ne kirkastivat ja virkistivät hänen sisintään. Regina nousi, huuhteli kasvonsa ja rupesi lukemaan lehteä.
Täytyihän tehdä jotakin. Ensimmäiset sanat, jotka kiinnittivät hänen huomionsa, olivat nämä: »Ulkomaalainen pappi pidätetty».
Nämä sanat, joiden jatkosta hän ei välittänyt, palauttivat hänen mieleensä jotakin aikaisemmin tapahtunutta, alakuloiseksi tekevää jotakin, minkä hän melkein oli unhottanut, mutta mikä jollakin tavoin oli sen taistelun yhteydessä, joka riehui hänen sisällään.
— Mitähän se olikaan? Milloin? Miten? Nyt sen tiedän: tuo uni!
Regina sulki silmänsä ja uneksi uudelleen vanhaa unta. Marianna juosta tepasteli hänen vieressään usvaisella rannalla kertoen, että Antonio oli lainannut rahoja ruhtinattarelta »järjestääkseen kauniin asunnon». Syvä ahdistus, puoleksi raivoa, puoleksi nöyryytystä, ajoi Reginaa edelleen ja pakotti hänet nyyhkyttämään ja pakenemaan Mariannan seuraa… mutta Marianna juoksi jäljestä ja kertoi tavanneensa henkensä pelastajan, palosotilaan.
— Palosotilas oli papin puvussa; sellainen veitikka! Marianna sanoi nauraen. Hän nauroi, mutta ei palosotilaalle, vaan jollekin salaperäiselle, peloittavalle asialle. Regina avasi silmänsä. Hän pyyhkäisi kädellään itkun samentamia kasvojaan ja tunsi pimeyden jälleen laskeutuvan hänen sieluunsa. Sinä hetkenä tuo vanha uni hänen mielikuvituksessaan sai juhlallisen merkityksen. Olemuksensa syvyyksistä tuon menneen hetken ahdistus kohosi selvänä. Mitähän silloin tapahtuikaan hänen sisimmässään? Oliko se patologinen ilmiö, aavistus vai suggestio? Tapahtuiko tuo iljettävä juuri sinä hetkenä, jolloin hän näki unensa?
Hän muisti lukeneensa esimerkkejä sentapaisesta.
Epäilemättä Antonio oli ajatellut häntä mielistellessään tuota vanhaa naista. Ja hänen inhonsa, häpeänsä ja kammonsa oli ollut niin voimakas, että se avaruuden läpi oli siirtänyt väreensä Reginan sielun uumeniin. Tuosta syvyydestä muisto nyt nousi pinnalle, ja sitä seuraavat mietteet hieman lohduttivat Reginaa.
* * * * *
Mutta kuinka mitätön tuo lohdutus olikaan!
Mitä se auttoi, että Antonio oli myödessään itsensä tuntenut inhoa, häpeää ja kammoa. Mitäpä auttoi, vaikka hän olikin myönyt itsensä rakkaudesta Reginaan! Se tosiseikka, että hän oli myönyt itsensä, osoitti, että hän kykeni tekemään sellaisen teon.
Reginan tuli miestään sääli, joka oikeastaan kohdistui hänen itseensä, mutta hän tunsi myös, ettei millään muulla tunteella senjälkeen olisi tilaa hänen elämässään.
Kaikki oli raunioina, ja harmaassa sorassa vain säälin keltainen kukka värähteli kituen. Liian vähäinen lohdutus sille, joka eli keskellä raunioita.
* * * * *
Mutta jollei tässä kaikessa sittenkään ollut perää? Voimakas sielu on synkkinä hetkinä ylen altis taikauskolle. Tuo uni oli ollut pelkkä uni, ei muuta. Mutta yksityiskohtineen, kymmeninetuhansine liiroineen, »kauniine huoneistoineen» ja Mariannan ivanauruin se liittyi niin oudon lujasti todellisuuteen.
Marianna! Varmaankin häntiesi. Silmänräpäyksen ajan Regina ajatteli heti kutsua hänet luokseen.
— Panen hänet puhumaan, tunnustamaan, vaikkapa väkipakolla, jos se on välttämätöntä. Lähetän imettäjän ja lapsen kaupungille. Olenhan voimakkaampi Mariannaa.
Hän puristi kätensä nyrkkiin ja katseli niitä ikäänkuin päästäkseen varmuuteen niiden voimasta.
— Jollei hän puhu, lyön häntä. Huudan hänelle: »Te, joka väitätte aina puhuneenne totta, puhukaa siis nyt!»
Hän luuli kuulevansa oman äänensä kaiun hiljaisessa salissa.
Mitähän Marianna vastaisi? Nauraisiko ehkä?
Ja jos kaikki oli tuulesta temmattua?
Samassa tuo arvoton ja päätön tuuma raukesi, kun raivokas ylpeyden puuska kohosi hänen sisimmästään.
— Ei Marianna, eikä kukaan muu! Minä itse hankin itselleni varmuuden.
* * * * *
Mutta hetken kuluttua hän alkoi epäillä itseään ja suunnitella romanttisia tai ainakin järjettömiä tuumia.
Muun muassa hän ajatteli ruveta hiipimään Antonion kintereillä, urkkiakseen hänen askeliaan ja tekojaan.
Eräänä yönä hän horroksissaan kuvitteli näkevänsä Antonion lähtevän ulos ja hiukan kuljeskeltuaan kaupungilla aukaisevan ruhtinattaren puutarhan pienen rautaristikkoportin, jonka hän muisti nähneensä eräänä hänelle muistorikkaana iltana, jolloin Massimo oli sanonut:
— Tuosta kulkevat ruhtinattaren rakastajat…
Ja samasta portista Antonio nyt katosi. Regina odotti ulkopuolella aution kadun pimeässä sopessa. Ohikulkijat loivat häneen julkeita katseita luullen häntä tavalliseksi katunaiseksi. Mutta hän ei loukkautunut. Miksi hän olisikaan loukkautunut? Eikö hän ollut kaikkein kurjin surkuteltavista naisista? Eivätkö hänen vaatteensa olleet kudotut häpeästä?
Kahta pahempi tuska sai hänet kauhusta jähmettymään. Äänettömän kidutuksen hetket kuluivat.
Antonio oli tuolla sisällä, noissa tukahduttavan kuumissa huoneissa, leväten noilla pehmeillä pedontaljoilla, jotka olivat kuin vanhoja kiihkoisia tiikereitä. Mitä siellä sisällä tapahtui, se oli Reginasta niin kauheaa, ettei hän rohjennut ajatella sitä edes unenhoureessaan.
Hänellä oli selvänä kuvittelunsa edessä vain ruhtinatar, yllään tuttu musta samettipuku, paksu kaula helmien peitossa, naama pyöreänä kuin kuu. Pienet jalokiviä säihkyvät kädet hyväilivät Antonion kaunista päätä… Ja hän oli ääneti… olihan hän jo tottunut tuon naisen hyväilyihin.
Tämä kuvittelu sai Reginan sellaisen surunpurkauksen valtaan, että sitä heti seurasi vastavaikutus. Hän heräsi houreistaan ja luuli taas tajuavansa, miten mieletön hänen epäilyksensä oli. Olihan suorastaan mahdotonta, että Antonio vanhojen romaanisankarien tavoin varkain hiipisi tuon vanhan naisen luo ja että hänen vaimonsa voisi odottaa ulkona varjojen peittämässä kadunkulmassa ja järjestää hänelle oikean ilveilykohtauksen hänen tullessaan ulos talosta… Tämähän oli suorastaan naurettavaa!
* * * * *
Näin tunnit kuluivat. Koko seuraavan päivän Reginaa vaivasi kärsimys, jonka voimakkuus vaihteli ruumiillisen tuskan tavoin ja joka hetkellisesti kokonaan katosi, jättäen jälkeensä muiston hermokiihoituksesta tai pelon että se palaisi takaisin.
Ulkona aurinko, sinitaivas ja linnut viettivät herkeämätöntä juhlaansa. Tämäntästä ajoneuvojen räminä katkaisi kadun hiljaisuuden koskenkaltaisella jyminällään, sitten kaikki taas vaipui hiljaisuuteen. Kaukaa vain kumisi kaupungin häly kuin jättiläisnäkinkenkään kajahtava meren kohina.
Kello kahden aikaan pikku Caterina heräsi ja alkoi itkeä. Regina kuuli tämän kyynelettömän ja aiheettoman itkun ja meni lapsen huoneeseen. Siinä oli valkoiset seinäpaperit, ja tämä vaalea tausta, imettäjän hahmo, valtava pronssinvärinen möhkäle ja alaston, ruusuinen pienokainen hänen sylissään herätti Reginassa eloon aivan uuden tunteen. Hänestä tuntui, kuin hän olisi nähnyt edessään maalauksen, jolla oli aivan erikoinen merkitys. Kaikessa näytti nyt hänen mielestään piilevän jokin salainen soimaus. Tuon maalaisäidin tumma, jykeväjäseninen ja lempeä hahmo oli kuin vanhanaikainen madonnankuva, se muistutti hänelle, mitä kaikkia ominaisuuksia hänellä olisi pitänyt olla. Hän ei ollut osannut täyttää äidinvelvollisuuksiaan edes yksinkertaisen maalaisnaisen tavoin. Hän ei ollut kyennyt mihinkään. Loisolio hän oli, pelkkä loisolio.
Imettäjä puki pienokaista ja puhui sille omaa erikoista kieltään:
— No, joko se taas itkeä tillittää? Uui, ui, kuinka rumaa itkua! No, mikä kullanmurua vaivaa? Onko pikkupääskynenkylmä! Kas noin, nyt puikahdetaan pieneen nättiin paitaan, sitten vedetään jalkaan pikkuruikkuset sukat ja sitten pikkuruikkuset kengät. Katselepas vain noita herttaisia kullannuppukenkiä. No, käpälä sisään nyt vain! Mitä? eikö veitikka tahdo?… Hei, herra käpälä, joudu, joudu, joudu jo!
Palleroisena ja punaisena, pikku paita yllä, hiukset pörrössä, Caterina yhä vain itki, mutta katseli kuitenkin uteliaana pieniä valkoisia kenkiään ja potki jalallaan.
— Nyt on toinen valmis. Sitten on toisen vuoro. Onkohan se yhtä tyhmä? ei… Kas… se olikin kiltti ja saa pusun. Kas noin!
Nyt Caterina nauroi. Hänen pienet kasvonsa, hänen pienet silmänsä sinertävine valkuaisineen, koko tuo pieni olento näytti säteilevän.
Regina otti lapsen syliinsä, nosti hänet korkealle ilmaan, painoi häntä jälleen povelleen, antoi hänen taas lentää, juoksenteli, pitäen häntä käsivarsillaan ja nauroi hänen kanssaan kilvan.
— Äidin, pikku, pikku… kullannupukka, pikku… höyhenetön linnunpoikanen!
— Hyi! imettäjä torui paheksuen, miksi rouva sättii lasta tuolla tavalla! Antakaa se tänne. Eikö rouva näe, että lapsen on vilu?
— Menkää Pinciolle, Regina sanoi aikoen laskea lapsen imettäjän syliin. Mutta Caterina oli kietonut pienet käsivartensa hänen kaulaansa eikä tahtonut mennä takaisin imettäjälle.
— Pinciolla aina tuulee, tämä sanoi pahoilla mielin. No, sydänkäpyseni, etkö enää välitä minusta?
Regina ei kiinnittänyt huomiota imettäjän nyreään mieleen. Olihan nainen aina ollut Reginalle mustasukkainen.
* * * * *
Imettäjän lähdettyä lapsi sylissä ulkoisalle Regina harhaili hetken ajan hiljaisessa huoneistossa. Mitä hänen oli tehtävä? Sitä hän ei tiennyt. Hän muisti, että hänen olisi pitänyt käydä katsomassa erästä naishenkilöä, johon hän oli tutustunut ruhtinatar Makulinan luona. Mutta sitten hän ajatteli, että olisi ollut vaihdettava pukua ja mentävä saliin, jossa rouvat istuivat piirissä pitkään ja vakavasti pohtien uusimpien muotilehden huolestuttavia hihakuoseja. Ja pelkkä tämä ajatus sai hänet alakuloiseksi.
Mitä siis tehdä? Hän alkoi ikävystyä kaikkeen tai ainakin kuvitella, että niin oli laita. Hän tuumi, mitä hän oli siihen päivään asti tehnyt välttääkseen ikävää ja muisti, että hänen aikaisemmin, avioliittonsa ensimmäisenä vuotena, oli samoin ollut ikävä.
Miten hänen aikansa senjälkeen oli kulunut? Mitkä miellyttävät askareet olivat saaneet ajan kulumaan huomaamatta? Eivät mitkään erityiset. Hän oli vain ollut onnellinen.
— Olenko siis nyt onneton? Mokomankin naurettavan kuvittelun vuoksi? hän ajatteli, istuutui huoneensa ikkunan ääreen ja alkoi ommella pukua pienokaiselleen.
— Muttasilloinkinolin onneton mitättömien pikkuseikkojen vuoksi.
Hän ompeli viisi, kuusi minuuttia. Hiljaisuus huoneessa, keskipäivän rauhallinen, alakuloiseksi tekevä valaistus, viileä ilma ja kaukana pauhaava kaupungin humu vaivutti hänet unelmoivaan horrokseen. Hänen surunsa tuntui tauonneen. Kului muutamia hetkiä.
Äkkiä ovikello soi, ja hän kavahti pystyyn, ikäänkuin äänen sähköaallot olisivat siirtyneet hänen hermoihinsa.
— En ole kotona! hän ehätti sanomaan palvelijattarelle, joka oli menossa avaamaan.
Regina palasi huoneeseensa ja sulki oven jälkeensä. Hän ei edes tahtonut tietää kuka oli tullut tervehtimään. Sinä hetkenä, sinä päivänä hän vihasi ja halveksi koko ihmiskuntaa.
Mutta kun palvelijatar palasi kertomaan, että vieras oli neiti Gabrie, Regina juoksi ikkunan ääreen ja huusi hänet takaisin, juuri kun hän astui ulos porttikäytävästä.
Gabrie palasi. Regina katui heti, että oli kutsunut hänet takaisin huomattuaan, että tämä johtui hänen epätoivoisesta uteliaisuudestaan.
Ehkä Gabrie oli huomannut, että joku oli liikutellut hänen vihkojaan, ja epäillyt Reginan selailleen niitä ja tuli nyt säikähdyksissään pyytämään anteeksi. Eihän Reginan tarvinnut muuta kuin kysyä saadakseen tietää.
Mutta Regina sai heti jälleen ylpeän arvokkuutensa takaisin.