The Project Gutenberg eBook ofKotikaihoThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: KotikaihoAvioliittoromaaniAuthor: Grazia DeleddaTranslator: Jalmari HahlRelease date: January 20, 2025 [eBook #75162]Language: FinnishOriginal publication: Helsinki: Kust.Oy Kirja, 1929Credits: Anna Siren and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KOTIKAIHO ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: KotikaihoAvioliittoromaaniAuthor: Grazia DeleddaTranslator: Jalmari HahlRelease date: January 20, 2025 [eBook #75162]Language: FinnishOriginal publication: Helsinki: Kust.Oy Kirja, 1929Credits: Anna Siren and Tapio Riikonen
Title: Kotikaiho
Avioliittoromaani
Author: Grazia DeleddaTranslator: Jalmari Hahl
Author: Grazia Deledda
Translator: Jalmari Hahl
Release date: January 20, 2025 [eBook #75162]
Language: Finnish
Original publication: Helsinki: Kust.Oy Kirja, 1929
Credits: Anna Siren and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KOTIKAIHO ***
language: Finnish
Avioliittoromaani
Kirj.
Tekijän luvalla suomentanut
Jalmari Hahl
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1929.
Rooma lähestyi. Myöhäissyksyn kuu, iso, helmiäiskiiltoinen, kirkas ja surumielinen, valaisi Campagnaa. Raju tuuli rynnisti hurjasti vinhaa vauhtia kiitävää pikajunaa vasten.
Regina torkkui ja kuvitteli yhä vielä olevansa synnyinkodissaan. Junan ryskinä kuulosti myllyn jyskeeltä siellä Po-joen varrella. Mutta äkkiä hän tunsi Antonion käden puristavan hänen omaansa ja kavahti hereille.
— Tuossa tuokiossa olemme perillä, nuori aviomies virkkoi.
Regina nousi, nojautui suljetun vaununikkunan pieleen ja katsoi ulos.
Lasi heijasti vaunun sisustaa, valoa, hänen vartaloaan, jota verhosi pitkä, vaalea vaippa, hänen rasittuneita kasvojaan, jotka olivat ikäänkuin kutistuneet kokoon väsyttävästä matkasta.
Reginan isot likinäköiset silmät olivat puoliavoimia, ja kuun hohteessa hän luuli ikkunanlasiin heijastuvan harmaan vaippansa pohjalta erottavansa ohi kiitävän maiseman aallehtivat, sinervät ääriviivat: yksinäisen kuutamopolun, tuulen tuivertaman hopealehtisen puun ja kauempana vesijohdon, jonka holvikaaret häipyivät hohteleviin usviin kuin äärettömän suuret siniset ovet. Ehkä nuo vesijohtokaaret oikeastaan olivat harhanäkyjä. Vaikka Regina oli likinäköinen, hän itsepäisesti kieltäytyi käyttämästä silmälaseja joutuen silti haltioihinsa niistä suurenmoisista näyistä, joita hän luuli erottavansa tuulen ryskyttämän ikkunaruudun välkkeestä.
Rooma! Lapsellinen riemu valtasi hänet hänen ajatellessaan, että Rooma oli lähellä, että Rooma, tuo ihmeellinen kaupunki, kauan unelmissa päilynyt maailman pääkaupunki, kaiken tenhon ja loiston pesäpaikka, tulisi hänen asuinpaikakseen.
Matkan aiheuttama väsymys, entisyydestä suuresti eroavan tulevaisuuden pelko, viihtyisien kotiolojen menettäminen, uusien, outojen ihmisten odottaminen, avioliiton ensi aikojen yllätykset, levottomuus, kaikki epäilykset haihtuivat tämän hänen kauan ja palavasti hellimänsä unelman ollessa toteutumassa.
Antonio nousi ja tuli ikkunaan, jonka ruutu heijasti hänen kaunista, vaaleaa, kookasta, solakkaa, hallitsevaa hahmoaan. Regina näki tuossa kuvastimessa hänen soikeat, harmaat silmänsä, jotka loivat häneen hyväileviä katseita. Hän näki uljaiden viiksien alla hehkuvan ja niin punaisen suun hymyillen lähettävän hänelle lentosuukon ja tunsi itsensä ylen onnelliseksi.
— Ajattelehan, Antonio sanoi kumartuen hänen puoleensa kuin uskoakseen hänelle salaisuuden, ajattelehan, Regina! Olemme Roomassa!
Regina ei vastannut.
— Ajattelethan sitä? hän tiukkasi.
— Kyllä! totta kai.
— Sykkiikö sydämesi rajusti?
Regina hymyili hiukan ivallisesti. Hän ei tahtonut paljastaa koko iloaan ja levottomuuttaan.
Antonio katsoi kelloa.
— Vielä viisitoista minuuttia. Jollei tuulisi niin hurjasti, antaisin sinun katsoa ulos ikkunasta.
— Tahdon kuitenkin katsoa ulos. Laske ikkuna alas.
— Tuulee liian rajusti, kuulothan itsekin.
— Tahdon kuitenkin katsoa? Regina toisteli kuin hemmoiteltu lapsi.
Antonio yrittikin laskea alas ikkunaa. Mutta tuulenpuuska oli niin ankara, ettei Reginaa haluttanutkaan pistää päätään ulos.
— Pane kiinni, pane kiinni!
Antonio pani ikkunan kiinni.
— Ajattelehan, että todella olet Roomassa! Näin hän yllä toisteli.
Sitten hän kehoitti Reginaa ottamaan hatun päähänsä ja panemaan pukunsa kuntoon.
— Nyt sieltä kotoa lähtevät asemalle, hän virkkoi miettien. Järjestä tukkasi. Missä ihojauheesi on?
— Olenko sitten niin ruma? Regina kysyi sivellen sillä kasvojaan. Hän istuutui, avasi laukun, järjesti hiuksensa ja sirotteli ihojauhetta kasvoilleen. Sitten hän pani päähänsä harmaan merimieslakin, jonka Antonio ojensi hänelle, ja napitti vaipan, jonka näädännahkaisesta kauluksesta hänen pienet kasvonsa pistivät esiin kuin kukan terälehdet kalpeina ja väsyneinä, näkyvissä melkein vain silmät ja suu, ja muistuttaen sievää kissanpäätä.
— Noin olet soma, Antonio virkkoi katsellen häntä ihaillen.
Regina nousi jälleen ja nojasi vaununikkunaan. Pitkä muuri vilahti ohi. Näkyi taloja, pensasaitoja, puutarhoja, tuulen heiluttamia ruokoja, yksinäinen lyhty, joka hohti keltaisena syksyn häikäisevän valkoisessa kuutamossa.
San Paolo! Tiber! Regina oli tuskin ehtinyt nähdä joen vihreän väikkeen, kun hänen sydämensä jo sykki rajusti, vaikka hän ensimmäisen voimakkaan ilonpuuskauksen jälkeen oli tuntenut, että epäilyksen varjo laskeutui hänen sieluunsa.
— Niin, hän ajatteli itsekseen, Rooma, pääkaupunki, ihmeellinen kaupunki, usvista vapaa, täynnä aurinkoa ja kukkia. Mutta mikä minua siellä odottaa? Nuorena, onnellisena ja ihailtuna heittäydyn Rooman helmaan samoin kuin olen heittäytynyt Antonion syliin. Mutta mitä Rooma voi minulle antaa? Me emme ole rikkaita, ja suurkaupunki on samanlainen kuin… ihmiset: se on sydämetön ja antaa varsin vähän niille, jotka eivät ole rikkaita… Mutta emme me ole köyhiäkään, — hän lopuksi ajatteli lohduttaen itseään.
Juna vihelsi. Regina säpsähti. Kuun ja yhä tiheämmin näkyviin ilmestyvien lyhtyjen valossa oli tuulen pieksämän pensasaidan takaa vilahtanut esiin pieni huvila kadoten taas äkkiä kuin taikaiskusta.
— Se näytti meidän huvilaltamme, hän ajatteli surumielisesti muistellessaan Po-joen korkealla rantaäyräällä olevaa synnyinkotiaan.
Juna vihelsi taas hiljentäen samalla huimaa vauhtiaan.
— Nyt olemme perillä, Antonio virkkoi, ja Regina tunsi muistokuvan haihtuvan samoin kuin äskeisen näyn. Vaikka hän oli päättänyt harkita vaikutelmiaan hämmästymättä ja tyynesti, hän siitä hetkestä alkaen näki kaiken sekavasti, kuin harson läpi.
Antonio otti hyllyltä matkalaukut ja hatturasiat. Regina hermostui, kun rasia, jossa oli hänen kaunis valkoinen morsiushattunsa, meni ylösalaisin. Hän kumartui kääntämään sitä oikein päin punastuen harmista, palasi ikkunan ääreen ja kohenteli merimieslakkiaan ja vaippaansa.
Suunnattoman suurten kellervien talojen ääriviivat liitivät nopeasti ohi taivaan sinisellä sametilla. Tuuli taukosi tuntumasta. Lyhtyjä näkyi nyt tiheämmässä välkkyen keltaisina, valkeina ja punasinervinä, ja niiden räikeä valo himmensi kuun surumielisen hohteen; valo kasvoi, kävi häikäiseväksi ja säteili lopulta avarassa katoksessa, johon juna korvia tärisyttävästi jymisten syöksyi.
Rooma.
Sähkölamppujen punasinervän väikkeen valaisemat monet sadat kasvot vilahtivat tuijottavina, tutkivina, itsekkäinä Reginan hämmentyneiden kasvojen ohi. Hänet valtasi epämääräinen, sekava tunne. Hän erotti väkijoukosta punatukkaisen naisen, miehen ruudullinen puku yllä, kalpean tytön iso hattu päässä, kaljupään herrasmiehen, pystyssä olevan sauvan, liehuvan valkoisen nenäliinan, ja hänestä tuntui kuin tuo suuri kaupunki, jonka valtoihin hän antautui, olisi lähettänyt edustajinaan ottamaan häntä vastaan kaikki nuo tuntemattomat ja vastenmieliset ihmiset. Vaununovet ja -ikkunat tempaistiin rajusti auki. Edestakaisin porhaltavien veturien viheltäessä ja puhkuessa kaikui ihmisäänten humu ja sorina. Mustilla silloilla tunkeilivat matkustajat tuuppien toisiaan.
— Ro—oo—ma!
— Ka-anta-ja! Kaa-nta-jaaa!
Antonion tarkastaessa, oliko hyllyille unohtunut tavaroita, Regina kumartui katselemaan ulos ikkunasta. Pitkän junan vaununovien edessä oli vielä ryhminä paljon ihmisiä, jotka näyttivät levottomilta, uteliailta ja iloisilta; mutta suuri osa väkijoukosta virtasi jo pois häviten aseman ulko-ovista.
— Ei ole ketään meitä vastassa, Regina sanoi hiukan pettyneenä. Mutta äkkiä hän näki viiden henkilön lähestyvän junasillalla ja tajusi, että he olivatniitä.
Hän hypähti junasta maahan ja katseli. Varmaankin nuo olivat hänen miehensä omaisia; siinä oli kolme miestä, joista yhdellä oli vaalea päällystakki, ja kaksi naista, toinen lyhyt ja lihava, toinen hyvin pitkä ja laiha, kasvot ison mustan hatun varjossa. Viimemainitulla oli kädessään kukkavihko, ja hänen omituinen vartalonsa, verhottuna viittaan, jonka helmiäisnapit kiilsivät kaukaa, tuntui Reginasta tutulta. Varmaankin tämä oli hänen kälynsä Arduina, naisasiaa ajavan lehden päätoimittaja, joka oli lähettänyt Reginalle pari kolme eriskummallista kirjettä.
— Äiti! Antonio huusi työntyessään ulos vaunusta. Regina oli jo joutunut lihavan rouvan hyllyvään syleilyyn; sitten hän tunsi painautuvansa vasten nappeja, joiden oli nähnyt kiiltävän kaukaa, ja lopuksi hän huomasi toisessa kädessään kukkavihon ja toisen kätensä olevan pehmeän ja lihavan, miehisen käden puristuksissa.
Antonio esitti hiukan leikillisesti:
— Veljeni Mario, kamarioikeuden sihteeri.
— Veljeni Gaspare, sotaministeriön sihteeri.
— Veljeni Massimo, sotaministeriön alisihteeri.
— Jo pitäisi riittää, luullakseni, viimeksi mainittu virkkoi sirosti kumartaen.
Kaikki hymyilivät, mutta Antonio jatkoi:
— Ja tässä on tuo hupakko Arduina.
— Senkin koiranhammas! Arduina räsähti kimakasti.
— Ja tässä on vaimoni Regina, tässä hänet nyt näette. Kuinkas muutoin hurisee, Gaspare?
— Mainiosti. Entä itse, miten voit? Onko sinun nälkä?
— Oletko väsynyt, rakkaani? vanha rouva kysyi ääni väristen ja tuoden kasvojaan lähemmäksi Reginan kasvoja.
Huolimatta kukkien tuoksusta Regina toistamiseen tunsi, että anopin hengitys löyhkäsi, mikä hänessä herätti inhoa. Nämä ihmiset, jotka tunkeillen häärivät hänen ympärillään tarkastellen häntä huonosti salaten uteliaisuutensa tuossa oudossa paikassa myöhäisenä hetkenä, räikeässä, häikäisevässä valossa, kaikki nuo ihmiset, joiden äänensävy oli hänelle vieras, tuntuivat hänestä vastenmielisiltä.
Antoniokin, joka sinä hetkenä unohti hänet, yhtyen tuohon outoon joukkoon, tuntui mieheltä, joka oli eri rotua kuin hän.
Regina tunsi olevansa yksin, hylättynä ja hänen ajatuksensa hämmentyivät. Hän kuvitteli olevansa ihmisvirran viemä.
Hän näki ajoneuvojen rykelmän kiiltävällä kadulla, joka näytti olevan laskettu sinisillä tiilillä, ja kostea ilma tuoksahti metsältä.
Etempänä hän todella oli näkevinään metsän ääriviivan, puurivin, joka mustana erottautui lasinhohtoisesta taivaasta. Ja noiden mustien puiden väliin ripustetut pallonmuotoiset, punasinervät sähkölamput näyttivät ihmeellisiltä loistavilta hedelmiltä. Salaperäinen taikatuntu väreili tänä yönhetkenä avaralla torilla, jossa väki hajaantui ja hälveni äänettömästi kuin kosteaan, valoisaan erämaahan.
— Menemme jalan, koti on aivan lähellä, Antonio sanoi tarttuen Reginan käsivarteen. Näetkö, kuinka avara tämä tori on?
— Niin, todellakin, hyvin avara! Regina huudahti äänessä todellisen ihmettelyn sävyä. Täällä näyttää sataneen, kaikki on niin kiiltävää ja kaunista!
Ollessaan lähellä Antoniota, jota vasten anopin lihava, huohottava ruumis työnsi häntä, hän jälleen tunsi itsensä onnelliseksi. Niin todella, Rooma oli unelmien kaupunki, täynnä puutarhoja, suihkulähteitä, suunnattoman suuria taloja, se oli loistava, suurenmoinen yöllä ja päivällä.
Regina tunsi itsensä iloiseksi kuin olisi juonut likööriä. Hän alkoi jutella kuumeisen vilkkaasti. Mutta jäljestäpäin hän ei muistanut, mitä oli sanonut saapumisensa hetkenä. Hän muisti vain, että kesken hänen iloaan hänestä oli tuntunut vastenmieliseltä anopin läähättäminen ja huokailu, Arduinan hupsumainen nauru ja lankojen lörpöttely, jotka tulivat hitaasti jäljestä ja puhuivat pelkkää pötyä.
Antonio oli pyytänyt, etteivät hänen omaisensa mainitsisi tuttaville heidän tulostaan. Hän tahtoi päästä ikävystyttävistä onnentoivotuksista. Mutta kun he olivat poikenneet Torinon-kadulle ja saapuneet sen talon edustalle, jossa Reginan miehen, Antonion omaiset, Venutellit asuivat kahdessa huoneistossa, joista toinen oli neljännessä, toinen viidennessä kerroksessa, vanha rouva virkkoi yhä huohottaen ja huoaten.
— Siellä ovat Clara ja hänen tyttärensä. He tulivat meille tänä iltana; emme voineet ajaa heitä pois, varmaankin he aavistivat…
— Voi kuinka ikävää! Antonio virkahti. Mutta minä kyllä lähetän heidät matkoihinsa!
Kaasu paloi vielä sisällä. Muhkea eteinen ja leveät marmoriportaat vahvistivat Reginassa sitä suuruuden ja kauneuden vaikutusta, jonka jo asematori ja kadut olivat hänessä herättäneet.
— Rohkeutta! Antonio kehoitteli. Nämä ovat Jaakopin tikapuut. Kiivetkää te pojat edellä.
Kolme miestä ja Arduina nousivat ravakasti portaita edellä. Reginakin tahtoi jouduttaa askeliaan, mutta väsyi ja hengästyi.
— Nämä portaat ovat minun surmani! anoppi valitti. Voi, tyttäreni, en minä aina ole asunut neljännessä kerroksessa!
Regina ei enää kuunnellut. Huudahduksia ja naurua kaikui ylempää portaista. Sitten syöksyi heitä vastaan pyörteenä ja kahinana hyvä hajupilvi, liehureunuksia, pitsejä, kaulahelyjä ja vaaleita kiharoita, ja tämä vyöry oli vähällä kaataa kumoon vastanaineet ja anopin.
— Claretta hyvä, varo, ettet taita niskaasi! Antonio huusi.
Tuo kaunis naisolento kietoi Reginan syleilyynsä ja suuteli häntä kiihkeästi moneen kertaan:
— Rakas, rakas, terve tuloa, terve tuloa, ja tuhannesti: onneksi olkoon! Äiti on ylhäällä.
— Hyvä, hyvä, Antonio virkkoi. Etkö anna suukkoa minullekin?
Claretta suuteli häntä muitta mutkitta poskelle. Sitten hän tarttui Reginaa kädestä ja veti hänet mukaansa ylös portaita puhuen ja nauraen äänekkäästi, tuo solakkavartaloinen nainen, hameet kahisten ja levittäen hajuvesien tuoksua. Regina seurasi häntä katsellen hiukan kateellisena ja mustasukkaisena tuota luonnollista teeskentelemättömyyttä ja kauneutta. Claretta melkein kantoi hänet ylös käsivarsillaan täyttäen porraskäytävän naurullaan ja kimeillä huudahduksillaan. Hän vei Reginan sisälle huoneistoon ja työnnettyään hänet lihavan Clara tädin pehmeään syleilyyn laahasi hänet läpi muiden huoneiden.
Huoneistossa oli kaasuvalaistus, huonekalut kiilsivät ja lemusivat paloöljylle. Kaikki huoneet olivat ahtaat ja kasatut täyteen huonekaluja, halpoja ovi- ja ikkunaverhoja ja juuttimattoja, isoja koruommeltuja pieluksia, paperiviuhkoja. Muutamissa huoneissa oli suorastaan mahdoton liikkua. Reginalla oli kurkussa sellainen tunne, kuin häntä olisi tukahduttanut. Hänet valtasi samalla hellyys ja ahdistus, kun hän muisteli kaunista synnyinkotiaan ja sen lämpimiä, yksinkertaisen aistikkaita huoneita. Ja lohduttaakseen mieltään hän tunsi tarvetta sanoa Clarettalle:
— Jäämme Antonion kanssa asumaan tänne, kunnes löydämme hyvän asunnon.Sellaisia kai on helposti saatavissa?
— Eipä niinkään helposti näinä aikoina.
Parastaikaa on Roomassa ulkomaalaisia, jotka peittävät sen tulvaansa kuin heinäsirkkaparvet, serkku vastasi pysähtyen joka kuvastimen eteen ihaillakseen itseään eri asennoissa ja puhuen äänekkäästi, jotta ruokailuhuoneeseen kokoontuneet mieshenkilöt kuulisivat.
— Tässä on teidän huoneenne; lemmenpesänne, muuttolinnut! Claretta virkkoi sitten mennen Reginan kanssa kulmahuoneeseen, jonne seuraavassa tuokiossa tulivat Antonio, äiti, Arduina ja matkalaukkuja kantava palvelijatar.
Huone oli sangen iso, mutta sitä painoi matala, harmaa katto, johon oli piirretty ristiin rastiin mauttomia siniviivaisia kuvioita. Raskaat verhot peittivät kolmea ikkunaa, joista yksi oli ison, jykevän, pieluksia ja peitteitä täyteen sullotun vuoteen jalkapäässä. Tuo harmaa katto, joka riippui tämän arkipäiväisen poroporvarillisen huoneen yllä, jonka matkalaukut ja hatturasiat tekivät niin ahtaaksi, että tuskin pääsi liikkumaan, lisäsi sitä tukahduttavaa tunnetta, joka oli vallannut Reginan. Hän katseli ympärilleen vaieten ja surumielisenä. Hän luuli näkevänsä pahaa unta, olevansa oudossa vankilantapaisessa, jossa jokin suloinen voima kahlehti ja painoi häntä kuin kuolettavan raskas taakka. Voi kaikkia noita ihmisiä, noita naisia, jotka piirittivät ja tukahduttivat häntä armottomalla uteliaisuudellaan. Tuona myöhäisenä hetkenä, pitkän matkan tärinän jälkeen, hänen mielensä melkein sairaalloisesti kammosi kosketusta noihin vieraisiin ihmisiin. Sinä hetkenä hän tunsi tarvetta levätä, järjestää tukkaansa, muuttaa pukua. Mutta häntä ei jätetty hetkeksikään rauhaan. Claretta ei näyttänyt aikovan luopua kuvastimesta. Arduina, joka oli kirjailijatar, tuntui tutkivan tulokkaan vaikutelmia. Anoppi ei herjennyt tähystelemästä häntä kyynelöivine silmineen.
Regina riisui vaippansa ja hattunsa. Hänen pienet kasvonsa paljastuivat säikähtyneinä ja kalpeina sekavina aaltoilevien tiheiden tummien hiuksien alla.
Antonio ei enää kiinnittänyt huomiota häneen touhutessaan matkalaukkujen järjestämisessä ja tiedustellessaan äidiltään tuttavien kuulumisia.
Vanha nainen huohotti ja huokaili ja vastasi poikansa kysymyksiin kääntämättä silmiään nuoresta miniästään.
Missä saan peseytyä? Regina kysyi. Hänen isot, ruskeat silmänsä, jotka tavallisesti olivat sametinpehmeät ja lempeät, olivat puoleksi ummessa väsymyksestä ja näyttivät melkein hurjilta.
— Tässä, Arduina vastasi syöksyen pesukaapin ääreen. Tässä, lemmikkini.Tässä on kaikki, mitä tarvitaan: saippuaa, ihojauhetta, kampa.Millaisesta saippuasta pidät?
Regina ei vastannut. Hän pesi kätensä ja kasvonsa, otti pyyheliinan, jonka käly ojensi hänelle ja kumartui sitten katsomaan pesukaapin matalaan kuvastimeen järjestääkseen tukkansa.
— Istuhan, Arduina sanoi ja lykkäsi hänen taakseen tuolin. Muuten et näe peilailla.
— Ei, jos istun, näen vielä huonommin, Regina vastasi yhä pahemmin hermostuen. Olen likinäköinen.
— Likinäköinen! Vaikka sinulla on niin kauniit silmät!
— Jo noin nuorena! vanha rouva huudahti.
— Mitä sillä on väliä? Regina virkkoi tuikeasti. Meidän perheessämme ovat kaikki likinäköisiä.
— Onko sinulla silmälasit? Claretta kysyi.
— On kyllä, mutta en käytä niitä, en pidä niistä.
— Se on päinvastoin hyvin »pikanttia», Arduina huomautti. Mutta kuulehan, kultaseni, levitä hiukan hiuksia ohimoilla, ne ovat liiaksi pingoitetut. Onpa sinulla ihana tukka! Huomenna minä kampaan sen. Saatpa nähdä…
Ja Arduina kohotti kätensä nuoren rouvan pientä päätä kohti, joka näytti niin lempeältä ja vaatimattomalta, mutta joka nyt pudistelihe suuttuneen ylenkatseellisesti.
— Antakaa sen olla. Näin on hyvä.
Äänenpaino katkaisi vastaväitteet, ja kirjailijatar varmaankin älysi, että Regina oli hallitsijaluonne, ylhäisempää rotua. Arduina loikin häneen surumielisen hellän ja myötätuntoisen ihailevan katseen. Nyt vasta Regina, johon tuo katse oli osunut, suvaitsi kääntää huomion kälyynsä, jota Antonio oli kuvannut höpelöksi. Ja nähdessään edessään tuon litteäpovisen pitkän olennon, jonka kasvot olivat kuin keltaista puuta ja maidonkarvaiset pienet silmät täynnä säikähdystä ja jonka pienen suun mustat hampaat ja kolme tuhanväristä kiharaa täydensivät ainutlaatuisen rumuuden leimaa — nähdessään kaiken tämän Regina vuorostaan aavisti, että tuo nainen oli säälittävä orjaolento. Tämä havainto tuotti hänelle ilkeää tyydytystä. Tässä vastenmielisessä piirissä, joka äkkiä oli auennut hänen eteensä, oli siis uhreja, sellaisia kuin Arduina, johon verrattuna hän oli hallitsijatar. Tämä ei herättänyt hänessä sääliä.
Nämä ajatukset pälkähtivät hänen päähänsä niinä lyhyinä hetkinä, jolloin hän järjesteli tukkaansa nuo kolme naista katselijoina.
Antonio, joka huomasi Reginan huonon tuulen, lähetti naiset pois tutunomaisesti työntäen ulos nuoren serkkunsa.
— Menkää nyt jo tiehenne, pyydän! Toivottavasti ette sentään aio katsella minun pukeutumistani. No, lähtekää jo liikkeelle, ja joutuin. Mekin tarvitsemme vähän lepoa.
— Huomenna saatte virua vuoteessa koko päivän, sillä tietystikin sataa, äiti huomautti.
— Toivottavasti ei sada.
— Toivottavasti sataa.
— Annan palttua noille säänennustajille, Regina ajatteli itsekseen.
Vihdoinkin häiritsevät naiset poistuivat huoneesta, ja yhdellä hyppäyksellä Antonio ponnahti Reginan luo, sulki hänet syliinsä, kumartui hänen alakuloisten kasvojensa puoleen ja sanoi hyväilevällä äänellä:
— Pois nyt happamet ilmeet! Pois suru ja murhe. Haukkaamme ensin muutaman suupalan, ja sitten suoraa päätä höyhensaareen. Huomenna lähdemme pakosalle. Tarkoitan, lähdemme kaupungille kahden, niin pääsemme häiritsevästä kotiväestä. Kas noin, reippaasti vain. Ollaan iloisia!
Hän tarttui nuorikkoaan vyötäisistä ja veti hänet mukaansa ruokasaliin rallatellen:
Hiiri hylkii juustopalaa:Prinsessan se naida halaa.Kuningas jos tekee tenää,Ei oo varma päästään enää.
Mutta Regina vain ei tullut iloiseksi. Heti istuttuaan epämukavalle wieniläistuolille, joita oli ympäri täyteen ahdetun ruokapöydän, hän tunsi matkaväsymyksen painavan selkää ja tekevän silmäluomet raskaiksi. Taas hänestä tuntui, kuin hän olisi nähnyt tuskallista unta; hän näki kuin harson läpi edessään maalauksen, jonka täyttivät arkipäiväiset henkilöhahmot. Anopin kasvot olivat karkeat, leveät, punakat, pulleat ja niitä kehystävä rasvainen tukka oli liian musta ollakseen luonnollinen. Arkipäiväiset olivat Mario langon kasvot, jotka muistuttivat äitiä, samanlaiset pienet siniset silmät ja suu puoliavoinna hengityksen käydessä vaivalloisesti. Gasparen naama oli parraton ja punakka kiiltävän kaljun otsan alla. Massimo, puoleksi rappiolla oleva keikari, oli hyvin Antonion näköinen, mutta kalpea; hänen pitkä punainen tukkansa oli vahvasti voideltu, ja harmaiden silmien ilme oli julkea. Arkipäiväiset olivat niinikään Clarettan keinotekoisesti kaunistetut kasvot. Vaistomaisesti muistuivat Reginan mieleen ihmiset, jotka olivat vilahtaneet hänen ohitseen asemilla matkan varrella ja pääteasemalla Roomassa. Nämä parastaikaa häntä ympäröivät kasvot tuntuivat sukeltavan esiin noiden vilahdukselta nähtyjen kasvojen sekasorrosta, mutta nekin olivat karkeat ja hienostumattomat. Kokonainen maailma erotti hänet niistä.
Huolimatta myöhäisestä hetkestä ja Antonion lupauksesta illallisateria venyi pitkäksi. Palvelijatar, joka tarjoili ruokia, vaaleatukkainen kookas punapuseroinen tyttö, ei voinut lakata luomasta ihmetteleviä katseita nuoreen rouvaan. Hän kompasteli alinomaa ja oli vähällä särkeä astioita.
Tämä hahmo, joka liikkui edestakaisin, tuntui olevan touhun keskeinen henkilö: kaikki kiinnittivät häneen huomiota, kaikki puhuivat hänelle. Vanha Anna rouva värähti joka kerran kun palvelijatar astui sisään.
Antoniokin puhutteli häntä.
— No, milläs kannalla sinun rakkausasiasi ovat, Marina? Miellyttääkö hän sinua? — hän sitten kysyi osoittaen Reginaa. Kumpi on kauniimpi, hän vai Arduina?
Marina punastui, nauraa kikatti; puikahti tiehensä eikä enää palannut. Silloin Gaspare nousi pöydästä vakavana, lautasliina olalla, ja meni noutamaan häntä keittiöstä. Sieltä kuului äkkiä kinastelua; Gaspare palasi sisälle punaisena ja silmät villaisina.
— Äiti, paisti palaa! hän ilmoitti järkkyneen näköisenä. Menkäähän katsomaan!
Vanha rouva huokaili, nousi, meni keittiöön, palasi eikä enää hetkeäkään malttanut pysyä asemillaan.
— Äiti, Antonio rukoili, istukaa rauhassa paikallanne.
— Äiti, Gaspare toisti yhä vielä vihaisena, menkää katsomaan.
— Rakas lapsi, anoppi virkkoi kääntyen Reginaan päin, nuo siunatut palvelustytöt…! Ei siitä kannata puhua, niin sanotaan, mutta mitä tehdä, kun he syöksevät koko perheen turmioon… Kerronpa sinulle…
— Se on aikamme vakavimpia yhteiskunnallisia ongelmia, Massimo huomautti ivallisesti kohdistamatta puhettaan kehenkään erityisesti.
— Ilman piikatyttöjä et vain tulisi toimeen! Gaspare huusi.
— Ja sinut ne ottavat hengiltä.
— Minäpä lyön ne kuoliaiksi, jolleivät korjaa luitaan.
Kaikki nauroivat. Huolimatta vanhan rouvan tiheistä käynneistä keittiössä, täytyi kauan odottaa uusia ruokalajeja. Keskustelu vilkastui. Massimo puheli serkkunsa kanssa, ja Anna rouva päivitteli Clara rouvalle palvelustytön mahdottomuutta.
— No, mitäs teidän virastopomolle kuuluu? Antonio kysyi Gasparelta.
Ja Gaspare alkoi panetella ministeriänsä, samoin kuin oli panetellut palvelijattaria.
— Saitko viime kirjeeni? Arduina kysyi Reginalta käyttäen hyväkseen yleistä hälinää.
— Minkä kirjeen?
— Sen, jossa pyysin — jossa rohkenin pyytää sinulta tietoja yksityisten, ja varsinkin naisten Mantovassa harjoittamasta hyväntekeväisyydestä…
— Jätä hänet rauhaan, ole hyvä! Antonio sanoi kälylleen.
Regina ajatteli synnyinkotiaan; hän näki mielikuvituksessaan ison ruokahuoneen ikkunan, josta kesällä avautui kaunis, värähtelevä metsäkuva; hän näki vihreän rantaäyrään, jonka takana joen pinta kimmelteli. Kaikki tuo oli nyt poissa! Sekä soma metsäkuva että Barattan maalaus, joka riippui kamiinan yläpuolella — kaikki poissa, poissa ikipäiviksi! Istuessaan siinä epämukavalla tuolilla, joka teki hänen jäsenensä helliksi, noiden ihmisten keskuudessa, jotka puhuivat jokapäiväisistä asioista, hän tunsi jälleen samantapaista kauhua kuin tuomittu ajatellessaan pakollista yhdessäoloa onnettomuustoveriensa kanssa.
Antoniokin tuntui taas hänestä vieraalta, kun tämä istui siinä tuskin kiinnittäen huomiota häneen kuunnellessaan veljiensä latelemia pikku-uutisia, joita sateli hänen niskaansa.
Joka kerran kun palvelustyttö tuli ruokailuhuoneeseen ja kiinnitti pienet siniset silmänsä nuoreen rouvaan, Antonio toisti:
— Kumpi on kauniimpi, tai rumempi? Nuori rouva vai Arduina rouva?
Tyttö katsoi vuoroin toiseen, vuoroin taas toiseen vertailukohteeseen ja nauroi:
— Sano pois! Onko se Arduina rouva?
— Ehei!
— Mitä? eikö hän ole rumempi?
Kaikki nauroivat. Miksi he nauroivat?
Onnellisuus teki Antonion häijyksi.
Antonio tiesi hyvin, että hänen veljensä Mario, jo keski-ikäinen mies, joka oli harvapuheinen ja punastui joka kerran, kun joku lausui ajatuksen, joka oli pälkähtänyt hänenkin päähänsä, kammoksui vaimonsa kynäilyintoa. Silti Antonio kysyi kälyltään, oliko hänen toimittamallaan naisasiaa ajavalla lehdellä, »Naisen Tulevaisuudella», hyvä vai huono menekki.
— Sanotaan, että se jo on jaksanut päästä kolmen numeron painokseen,Massimo huomautti ivallisesti.
— Kaiken kukkuraksi se näyttää saavan niskoilleen oikeudenkäynnin, se kun on luvatta painattanut kalabrialaisessa lehdessä olleen sonetin.
— Oletpa totisesti olevinasi sukkela! Arduina huusi virnistellen. Mutta samalla hänen kasvonsa kuvastivat epämääräistä säikähdystä.
Mario röhisi pää painuneena lautasen yli ja syödä lupsutti kuin ärtynyt sonni.
Silloin pääsi valloilleen lapsellisen julma kiusoittelu Arduinaa, olentoparkaa kohtaan, joka Reginastakin tuntui ihmisen irvikuvalta.
— Seikka, josta en koskaan ole päässyt selville, on se, missä tuon lehden toimitus piileskelee, Claretta virkkoi. Voisihan siellä käväistä, jollei muun vuoksi niin ainakin puhuttelemassa päätoimittajaa.
— Niitä on lukemattomia kaduilla! Arduina huomautti. Sellaiset kauniit tytöt kuin sinä löytävät »toimittajia» kaikkialta.
— On vaikea käsittää, mitä oikeastaan tarkoitat kaikella tuolla lorulla… Gaspare tiuskaisi.
— Ainakin sitä, ettet sinä yleensä käsitä mitään.
— Ja sinä itse muka käsität! Massimo huudahti juhlallisesti kohottaen haarukkaansa.
— Oletko sinä naisasian kannattaja, Regina?
— En, en ollenkaan, tämä vastasi ikäänkuin heräten unesta. Mutta äkkiä hänen teki mieli puolustaa Arduinaa, mikä ei johtunut säälistä kirjailijatarta kohtaan, vaan lankojen käyttäytymisen paheksumisesta. — Onhan mahdollista, että Arduina käännyttää minut.
— Antonio, ota esille keppisi! Gaspare huusi.
Kaikki purskahtivat nauruun.
Sitten keskustelu sai toisen suunnan: puhuttiin venäläisestä ruhtinattaresta, Makulinasta, joka jo useita vuosia oli asunut Roomassa. Antonio oli tutustunut häneen Arduinan kautta ja hoitanut eräitä hänen asioitaan.
— Hän aikoo antaa Reginalle lahjan, kirjailijatar sanoi Antoniolle.Huomisiltana hän tulee luokseni päivälliselle. Tulkaa tekin silloin.
Tämä tiedonanto hiukan kohotti Arduinan arvoa ja antoi Reginalle hengenvuoroa. Keskustelu kohdistui nyt kreivittäriin ja markiisittariin, ja Claretta huudahti kääntyen Massimoon päin:
— Nyt muistan! Sinut nähtiin tässä eräänä päivänä…
— Minut nähdään kyllä vielä tänäänkin!
— Sinut nähtiin juoksemassa donna Maria Del Carron vaunujen jäljessä.Silloin satoi, eikä sinulla ollut sateensuojaa.
— Senpä tähden minä juoksinkin! Massimo sanoi erittäin tyytyväisenä ja itsetietoisena.
— Ehei, poikaseni! sinä juoksit tavoittaaksesi vaunut.
— Minkä tähden? Regina kysyi viattomasti.
— Oletpa ihastuttavan yksinkertainen, Claretta vastasi. Tietysti hän juoksi kiinnittääkseen huomion itseensä. Sanotaan markiisitar Del Carron pitävän kauniista nuorista miehistä… tuntemattomistakin…
— Kiitän! Massimo sanoi kumarrellen. Kiitän nöyrimmästi kohteliaisuudesta!
Kaikki vilkastuivat nyt, ja sitten otettiin käsiteltäviksi lukemattomia perheen tuttavapiirin naisia ja kerrottiin merkillisiä asioita heidän elämästään. Clara rouva, joka ei tahtonut olla toisia huonompi, kuvasi pukua, joka eräällä hänen tuntemallaan kreivittärellä oli ollut äskeisissä iltakutsuissa.
Regina kuunteli. Vaikkei hän tahtonut tunnustaa sitä itselleen, hän iloitsi siitä, että hänen sukulaisillaan oli ylhäisötuttavia.
* * * * *
Vihdoinkin oli ateriassa päästy kahviin, ja rouva kääntyi Reginan puoleen tahtoen puhua hänen kanssaan äidillisen hellästi.
— Äitisi on kaiketi parastaikaa vaipuneena alakuloisiin mietteisiin.Varmaankaan hän ei vielä voi tottua ajatukseen, että toinen äiti…
— Äiti! Gaspare keskeytti palatessaan keittiöstä toiselta tarkastusretkeltään, tule katsomaan! Joudu! hän hoputti heiluttaen olkapäälleen heittämänsä lautasliinan nipukkaa. Keittiössä on iso vesilammikko. Palvelustyttö on unohtanut vesijohdon hanan auki.
Vanha rouva nousi ja seurasi huoaten ja ähkyen poikaansa keittiöön.Heti senjälkeen kuultiin Marinan itkeä nyyhkivän.
— Tuo mies on kerrassaan sietämätön! Arduina huudahti. Eihän tyttöparka ole orjatar! Kun ajattelee…
— Yhteiskunnalliselta näkökannalta… Massimo ehätti täydentämään.
— Anteeksi! Kuulittehan, että tyttö oli jättänyt vesihanan auki, Clara täti huomautti.
— Jos minä saan miehen, joka pistää nenänsä keittiöön, annan hänelle yhteiskunnalliselta näkökannalta sellaisen korvatillikan…! Claretta selitti puserrellessaan vyötäisiään kuvastimen edessä.
— Niin minäkin, kirjailijatar vakuutti.
Herra Mario kaiveli hurjasti tikulla hampaitaan ja mutisi jotakin itsekseen.
Anna rouva palasi ruokailuhuoneeseen, Marina vanavedessään. Tytön silmät punoittivat, ja hänen huulensa värähtelivät.
— Mene matkoihisi! Massimo sanoi. Varo itkemästä, kun tulet noin rumaksi. Jos konstaapelisi näkisi sinut tuollaisena…
— Mitä? Onko ihailijanasi tällä haavaa konstaapeli? Antonio kysyi leikillisesti.
— On kyllä, tyttö vastasi. Hänen nimensä on Stanislav.
— Mutta kun lähdin matkalle, sinä kuhertelit sanomalehtien myöjän kanssa.
— Hänet olen jättänyt. Jo yli kaksi viikkoa on kulunut siitä kun viimeksi välitin miehistä, Marina selitti jälleen hymyillen.
— Mainiota! Claretta huudahti. Tuohan on suurenmoista. Onko sinulla ollut useitakin ihailijoita?
— Neljä… ei kuin viisi, kun ensimmäinen otetaan mukaan. Hänen nimensä oli Peppino, ja hän oli virkamies.
— Kas vain! Ja missä hänellä oli virka?
— Missäkö? Veranon hautausmaalla…
— Oliko hän haudankaivaja?
— Oli, palvelustyttö vastasi avomielisesti.
Taas kaikki purskahtivat nauruun. Reginasta tuntui, kuin hän olisi tukehtunut. Olivatko tämän talon ihmiset aina näin typerän ikäviä? Antoniokin, hänen oma, aina iloinen Antonionsa, joka hänen seurassaan ei koskaan ollut paljastanut epähienoja piirteitä, näyttäytyi nyt eri valossa. Mutta äkkiä, Clara rouvan toistamiseen alkaessa kuvata kreivitärtuttavansa pukua, Regina pani merkille, että Antonio tähysteli häntä katsein, jotka olivat käyneet alakuloisiksi, ja tunsi huultensa puristuvan vavahdellen yhteen. Antonio nousi nopeasti, tuli vaimonsa luo ja hyväili hänen tukkaansa.
— Nyt menemme levolle. Onkin jo aika. Olethan väsynyt, eikö totta? hän sanoi hiljaa, ääni melkein rukoilevana.
Regina nousi. Arduina ja Claretta ryntäsivät hänen luokseen, syleilivät ja suutelivat häntä, saattoivat hänet huoneeseensa asti ja suutelivat häntä uudelleen.
Jäätyään vihdoin kahden Antonion kanssa Regina tunsi huojennusta; mutta ennen pitkää ovi aukeni, ja anoppi astui huoneeseen.
— Mitä haluatte? Regina kysyi kiusaantuneena. Ja hän ummisti silmänsä ja istuutui suunnattoman suureen nojatuoliin, joita oli kasattu huoneeseen.
Anna rouva meni vuoteen ääreen yhä ähkien ja huokaillen.
— Voi! voi! hän valitti surkeasti, tuo palvelusväki ei osaa tehdä mitään. Suo anteeksi, tyttäreni.
— Mitä sitten on tapahtunut? Antonio kysyi puoleksi riisuutuneena.
— Eihän vuode ole kunnossa! vanha rouva huudahti pudistellessaan pieluksia ja painellessaan niitä vasten lihavaa, läähättävää poveaan.
Hän hääri siinä, kohenteli peitteitä, tutki yöpöytiä, tarkasti vesikarahvin.
Regina odotti anopin poistumista päästäkseen riisuutumaan. Vaipuneena nojatuoliin, silmät ummessa, kädet rentoina polvilla hän kuuli vanhan naisen laahustelevat askelet ja huohottavan hengityksen ja ajatteli kammoten huomista.
— Huomenna jälleen, ylihuomenna taaskin, ja sitten yhä edelleen olen tekemisissä näiden ihmisten kanssa! Se on kauheata!
— Missä yöpaita on? Antonio kysyi, ja alushousut?
Regina avasi silmänsä, nousi ja alkoi hakea matkalaukusta. Äkkiä hän kuuli takanaan vanhan naisen raskaan ähkivän hengityksen.
— Kyllä minä haen ne, tyttäreni. Mene vain riisuutumaan. Haen sinunkin yöpukusi.
— Älkää vaivautuko, Regina pyyteli. Kyllä itse etsin.
— Ei! ei! Anna minun vain hakea, ja rupea sinä riisuutumaan.
— En rupea.
— Sillävälin minä esitän balettia! Antonio virkahti alkaen hypähdellä.Hänellä oli hyvin kehittynyt vartalo; hän oli notkea kuin klovni.
— Mitä ajatteletkaan, tyttäreni? Eiväthän nämä ole yöpaitoja, vaan yöhousuja. Kas tässä näyttää olevan Antonion yöpaita. Entä omasi? Kas, se on flanellia. Eikö se tunnu karkealta ihoa vasten? Sinun kotiseudullasi kai on hyvin kylmä? Täälläkin on kylmä, kun tuuli puhaltaa pohjoisesta. Kolme päivää se puhaltaa… Onpa siinä kaunis pitsi! Oletko itse tehnyt sen? Kuulehan…
Regina ei nähnyt eikä kuunnellut enää. Hänet valtasi raivo vanhan naisen kaivellessa matkalaukkuja ja tutkiessa uteliaasti jokaista vaatekappaletta. Äkkiä Antonio, joka hypähteli nojatuolien ympärillä, tarttui Reginaan ja tempasi hänet mukaansa.
— Voi, nuori vaimo huudahti pannen alakuloisen vastalauseensa, olisi vihdoinkin aika jättää minut rauhaan!
Vanha nainen ei ymmärtänyt yskää. Hän järjesti kaiken paikoilleen matkalaukuissa, sitten hän lähestyi Reginaa ja suuteli häntä. Ja viimeinkin hän poistui, ja lopultakin Regina oli kahden Antonion kanssa, mutta se ei enää tuottanut hänelle lohdutusta. Hän riisuutui ja laskeutui vuoteeseen; ja tuo iso, jykevä vuode oli kova, kylmä ja leveä kuin joen uoma! Hänestä tuntui, kuin hän olisi joutunut haaksirikkoon; avatut matkalaukut, hatturasiat, ikkunaverhot ja vastenmieliset huonekalut näyttivät kelluvan hänen ympärillään. Hänen yläpuolellaan riippui tukahduttava, harmaa katto, joka muistutti sadepilvien peittämää taivasta. Yön hiljaisuudessa kuului kaukaa, jostakin oudosta salaperäisestä paikasta, sekavia hälyääniä. Arduinan typerä nauru ja Clarettan hysteerinen ääni kaikuivat vielä viereisistä huoneista. Ja kaikkien noiden läheisten ja kaukaisten äänien ohella Regina erotti yöjunan valittavan vihellyksen, joka hänestä kajahti kuin ennen usein jossakin kaukana täältä kuultu huuto, joka kutsui, houkutteli ja rukoili… mitä? Sitä hän ei tiennyt, eikä muistanut, mutta tiesi varmasti kuulleensa tuon huudon, joka nyt korvia viiltäen kaikui yksistään häntä varten etsien häntä tuosta suuresta, vieraasta kaupungista, toistaen hänelle ihmeellisiä, viehkeitä ja samalla sydäntäsärkeviä asioita…
— Siis vihdoinkin! Missä oletkaan? Antonio kysyi. Olethan eksynyt loppumattomaan erämaahan. Kuinka kylmät sinun kätesi ovatkaan! Sinähän väriset, onko sinun vilu?
— Ei ole.
— Miksi siis väriset? mies kysyi ääni muuttuneena. Oletko tyytymätön,Regina?
Hän ei vastannut.
— Etkö ole tyytyväinen?
— Olen väsynyt, Regina vastasi silmät ummessa. Tunnen vielä junan tärinän ruumiissani. Kuuletko sinäkin vihellystä?… Ah, hän jatkoi kuin unessa, nyt tunnen sen. Se muistuttaa pienen Po-jokilaivan vihellystä. Voi jos saisi matkustaa pois täältä…
— Tuskin olet saapunut perille, kun jo tahdot matkustaa pois! Antonio huomautti. Hänen äänensä kuulosti leikilliseltä, mutta samalla hiukan katkeralta.
Regina ei vastannut. Antonio luuli hänen jo nukkuvan ja pysyi liikkumatta peläten herättävänsä hänet. Mutta äkkiä hän kuuli Reginan nauravan ja tuli siitä hyvin iloiseksi.
— Mille naurat? hän kysyi puristaen vaimonsa kättä, joka alkoi lämmetä.
— Tuo »virkamies!»… Haudankaivaja… Regina mutisi tuntuen vielä näkevän unta. Jos sisareni Toseana olisi kuullut sen, niin kyllä hän olisi nauranut!
— Niin, Antonio tuumi,siellähänen ajatuksensa aina ovat.
* * * * *
Paljoa myöhemmin Antonio uskoi Reginalle, ettei hän ollut voinut nukkua sinä yönä. Hän olisi tahtonut kysyä, mitä Regina piti hänen äidistään ja muista omaisistaan. Mutta hän ei rohjennut kysyä, sillä hän vaistosi epämääräisesti, ettei Reginan vastaus olisi ollut suora.
Nyt hänkin kuuli vihellyksen, joka saapui Reginan korviin hänen ollessaan vaipuneena horroksiin ja joka tuuditti häntä muistojen ja toiveiden unelmiin.
— Lähteä pois! Hän uneksii jo poislähtemisestä, Antonio ajatteli katkerasti.
Ja äkkiä hänessä heräsi kiihkeä tyytymättömyyden tunne, kun hän muisteli Reginan käyttäytymistä; se oli ollut kylmää, surumielistä, väliin ylenkatseellista ensi hetkinä seurusteltaessa uusien omaisten kanssa. Ja vaikka Antonio tajusi, että ylipääsemätön kuilu erotti heidät tuosta viisaasta, hienosta ja jalompirotuisesta olennosta, jonka hän oli rohjennut ottaa vaimokseen, hän ajatteli:
— Mutta hän tiesi sen hyvin! Kerroinhan hänelle kaikki, sanoin suoraan, että olemme virkailijaperhe, joka polveutuu virkailijoista. Äitini oli emännöitsijä, kälyni on hupsu, joka ei tee pahaa kenellekään. Ja Regina sanoi, että se kaikki oli yhdentekevää; hän rakasti minua, ja se riitti. Mitä hän siis tahtoo?
Antonio tunsi mieletöntä halua sysätä hänet luotaan, työntää hänet pois vierestään tässä isossa kylmässä vuoteessa, joka tuntui loppumattoman avaralta. Mutta nainen oli niin hento, niin heikko, niin kylmä levätessään hänen lämpöisellä, sykähtelevällä povellaan!
— Tein väärin, kun toin hänet tähän taloon! Minun olisi pitänyt laittaa oma pieni kotimme kuntoon ja viedä hänet sinne suoraa päätä. Nyt hän on kuin juurineen irti nyhdetty kukka, joka heti on istutettava suotuisaan maaperään.
Hän katseli vaimoaan syvän hellyyden valtaamana ja pysyi liikkumatta, jotta ei olisi häirinnyt unta, joka oli laskeutunut tämän väsymyksen ja kotikallion ylle.
Herätessään seuraavana aamuna Regina huomasi olevansa yksin isossa kovassa vuoteessa.
Satoi vettä. Harmaa ja kolkko hämärä lisäsi huoneen alakuloisuutta. Ulkona ajoneuvot rämisivät, raitiovaunut porhalsivat kirskuen ohi kuin pauhaava myrsky, mikä Reginassa herätti vastustamatonta synkkämielisyyttä. Hänestä tuntui kuin koko kaupunki, josta kuului tuhansia eri ääniä, olisi ollut rajuilman järkyttämä. Kaikki oli kuin työn rasittaman tukalan elämän jyskettä, joka kaikui kesken lakkaamatta pimeässä virtaavan sateen ropinan.
Hän katseli huoneessa ympärilleen tirkistellen erottaakseen esineet.
Niin, kaikki oli mauttoman yksinkertaista, sekin kangas, josta pielukset ja raidit oli tehty; ne oli koristettu karkeilla pitseillä. Ja tuo harmaa katto ja kolme pimeää ikkunaa, varsinkin vuoteen jalkapäässä oleva, näyttivät kaameilta.
Ja missä Antonio oli? Huonotuulisena Regina paheksui, että tämä oli noussut niin hiljaa, ettei hän herännyt, ja jättänyt hänet yksikseen tähän äärettömään, outoon vuoteeseen. Mutta seuraavassa tuokiossa ovea raoitettiin varovasti ja Antonia kurkisti sisään.
— Kas vain! hän sanoi veitikkamaisen hyväilevästi nähdessään Reginan jo olevan valveilla, johan silmäterät ovat näkyvissä.
Antonio tuli huoneeseen, harppasi notkeasti vuoteen ääreen ja painoi suoraa päätä suudelman Reginan huulille.
— Oletpa jo hereillä, linnunpoikaseni, oikein hereillä.
— Siltä tuntuu! Regina vastasi ääni hiukan käheänä, kietoen käsivartensa miehensä kaulaan. Sataako siellä?
— Sataa, ikävä kyllä! Antonio vastasi huoaten teeskennellyn syvään.Mutta pian se lakkaa.
— Toivottavasti! Avaa ikkunaluukut.
— Tänään on sunnuntai, Antonio virkkoi mennessään avaamaan ikkunaluukkuja. Roomassa näet sataa joka sunnuntai, se johtuu kirouksesta, jonka paavi on singahduttanut italialaiseen virkavaltaisuuteen. Mutta jo riittäisi täksi päiväksi; varmaankin sade pian lakkaa. Jäähän vuoteeseen vielä hetkeksi: lähden sanomaan, että tuovat sinulle kahvia.
— Älä toki! Regina huudahti säikähtäen ajatellessaan, että anoppi jälleen ilmestyisi heidän huoneeseensa. Nousen heti paikalla. Aion kirjoittaa kotiin.
— Lähdemme kävelylle, heti kun herkeää satamasta, Antonio ilmoitti. Jollei sinulla ole mitään sitä vastaan, Gaspare tulee mukaan. Hän on perehtynyt arkeologiaan: lähdemme Forumille.
— Forumille! Regina toisti vilkastuen ja kovin iloisena.
— Niin, rakkaani, Forumille! Ajattelehan: Forumille. Tiedäthän, missä nyt olemme.
Regina hymyili hänelle sanomatta mitään. Antoniolla oli yllään toinen puku, hän oli ottanut puhtaan, kiiltävän kauluksen ja sitonut kaulaansa hienon, vihertävän kravattinauhan. Hän oli kähertänyt viiksensä; hän oli nuorekkaan raikas, virkeä, kiehtovan kaunis.
Päivänvalo oli tullut hänen mukanaan, ja Regina katseli häntä rakkautta uhkuen, riemuiten. Hän veti Antonion povelleen ja suuteli hänen hiuksiaan, joista levisi omituinen tuoksu — poltettujen kukkien tuoksua — niin Reginan oli tapana sanoa. Sitten hän oli kuiskaavinaan jotakin hänen korvaansa, mutta päästikin sensijaan pienen iloisen lapsellisen huudahduksen. Ja Antonio oli säpsähtävinään, uhkasi ja pudisti häntä. Ja he nauroivat, laskivat leikkiä ja unohtivat kaiken paitsi onneansa.
— Missä oletkaan herännyt, pikku jänöseni? Antonio kysyi käyttäen hyväilynimeä, jonka oli kuullut Reginan kotiseudulla, jossa oli toiminut kolme kuukautta salaisena komissaarina. Sanopas missä? Eilen tähän aikaan olimme Parmassa, tänään olemme täällä. Ajattelehan, millainen matka! Ja kolme kuukautta sitten emme edes tunteneet toisiamme! Muistatko sen päivän, jona tutustuimme toisiimme joen rantaäyräällä? Aurinko oli veripunaisena metsän takana! Opettaja katseli meitä ja hymyili: luultavasti hän jo silloin aavisti, että meistä tulisi pari.
— Saanko luvan esittää: herra Antonio Venutelli, valtiovarain ministeriön alisihteeri; jalosukuinen neiti Regina Tagliamari, Antonio jatkoi matkien vanhan opettajan nenä-ääntä, joka oli järjestänyt hänen ensi kohtaamisensa Reginan kanssa. Hän on todellinen kuningatar — Regina — hyvyydessä ja älykkyydessä, kyllin arvokas hallitsemaan ikuisessa kaupungissa. Voi verraton Rooma! Sinne matkustetaan, sinne jäädään.
— Vanhus parka! Regina sanoi käyden jälleen vakavaksi. Varmaankin saamme kiittää häntä ensi kohtaamisestamme.
— Mitähän nyt sanovat sinun kotonasi? Luultavasti näin: 'Nyt Regina on Roomassa, mutta venyy vielä vuoteessa, laiskuri, joka ei edes ole käynyt aamumessussa. Olla Roomassa, ja jäädä pois messusta!'
— Niin, sanohan muuta! Regina virkahti läiskäyttäen yhteen kätensä ja matkien miehensä hiukan lystikästä äänenpainoa. Mutta hän ei enää ollut iloinen. Rakas näky raateli hänen sydäntään; hän näki äitinsä, hyvän ja hienon äitinsä, sievän pikkusisarensa ja pienen veljensä, lemmikkinsä, lähtemässä aamukirkkoon. Rantaäyräällä kohoava kotihuvila jäi tyhjäksi sumuun ja poppelien keskeen kuin satutalo näyttämön taustassa. Sisällä hehkui valkea isossa kamiinassa, pieni musta kissanpoikanen loikoi katsellen tuleen. Barattan taulussa väikkyi harmahtavia ja punahohteisia välkkeitä, jotka loivat siihen haaveellisen tunnelman.
Hopeanheleä kello kalkatti koleassa aamuilmassa, ja usvaisen taivaan alla levisi pohjoisseutujen maisema, jonka halki kiemurteli iso joki, sinervän jättiläissuonen tavoin keskellä talvisen tasangon valkeaa povea. Vallitsi hiljaisuus, ääretön salaperäisyys, unelmausva.
Tästä kotikaihon loihtimasta näystä, joka kuitenkin tuotti alakuloisuuden sekaista nautintoa sen miehen hyväilyjen lomassa, jonka tähden Regina oli luopunut kaikesta, hänet tempasi todellisuuteen Anna rouva, joka varovaisesti hiipi sisään. Vanha nainen lähestyi puuskuttaen ja huokaillen, hiukset tavallista mustempina ja öljystä kiiltävämpinä, pyöreänä ja pulleana punaisessa aamupuvussaan. Regina punastui, otti pois käsivartensa Antonion kaulasta ja tempasi nopeasti peitteen päälleen.
— Mitä sinä teet? nuori aviomies ihmetteli kohottaen peitettä. Näytä vain kauniita käsivarsiasi! Katsohan, äiti, kuinka valkoinen minun Reginani on!
— Ei! Ei! Anna minun olla rauhassa! Regina virkkoi piilottautuen peitteen alle.
Mutta vanha rouva tuli lähemmäksi, auttoi Antoniota avaamaan hänen yöpaitansa hihansuiden nappeja ja siveli sormellaan nuoren rouvan hentoja, valkoisia käsivarsia.
— Ohhoh, hän huokasi. Jumala siunatkoon sinua. Oletpa todella kaunis!
— Mutta Herran nimessä, jättäkää minut rauhaan! Regina huudahti silti mielissään.
— Eikö totta, hän on todella kaunis? Antonio toisteli suudellessaan hänen siroja käsivarsiaan.
— Kaunis ja siro! Suurenmoinen! anoppi vakuutti tyytyväisenä, ikäänkuin Regina olisi ollut hänen itsensä synnyttämä lapsi. Minäkin olin kerran valkoinen ja siromuotoinen! Nyt olen vanha, mutta nuorena minäkin olin siro.
— Kyllä kai! Regina ajatteli katsellessaan anopin isoja käsiä, jotka olivat ruskeat ja pykineet ja haisivat sipulille.
— Tahdotko kahvia? Vai ehkä maitoa? Lähden heti noutamaan kahvia, maitoa, leivoksen ja kermaa…
— Kiitos vain, en tahdo mitään.
— Nouse jo! Antonio sanoi. Sade alkaa hellittää. Lähdetään kaupungille.
— Aiotko viedä hänet ulos tällaisella ilmalla? anoppi vastusteli. Oletko hullu! Hänen täytyy jäädä vuoteeseen. Kun minä olin nuori — hän kääntyi Reginaan päin — minun oli tapana loikoa vuoteessa kaiket aamupäivät. Mutta ajat ovat nyt muuttuneet. Silloin piiat olivat luotettavia, työteliäitä ja järkeviä, ja perheenemäntä saattoi elää kuin hieno rouva ainakin, vaikkei ollutkaan sellainen. Minäkin saatoin, Jumalan kiitos, tehdä niin…
— Ja voitte kai edelleenkin! Eihän mikään estä, Regina sanoi ystävällisesti.
— Herranen aika! Vielä mitä, kun nämä nykyajan piiat ovat sellaisia! Näpisteleviä, kieroja ja kiittämättömiä! He ovat elämämme onnettomuus, myrkyttävät onnemme. Ennen olin heihin kiintynyt kuin perheen jäseniin. Nyt en enää, sillä he eivät ansaitse sitä. Tämäkin, joka minulla parastaikaa on, aiheuttaa minulle todellisia sydämenkouristuksia sillä mieliharmilla, jota hänen tähtensä saan kärsiä.
— Nouse jo! Antonio toisti.
Mutta Regina ei tahtonut nousta, ennenkuin he olivat jättäneet hänet yksikseen. Silloin hän hypähti vuoteesta ja jäi hetkiseksi seisomaan pitkässä yöpaidassaan harmahtavan päivän valuessa sisään kolmesta kammottavasta ikkunasta. Hän katseli epätoivoissaan huoneeseen sinne tänne koottujen esineiden sekasotkua, ja siinä värjötellessään hän teki ikävän havainnon: Roomassa oli kylmempi kuin hänen kotiseudullaan!
Hän pukeutui ja peseytyi kiireesti. Kaikki oli epämukavaa, pesupöydästä kaappia myöten, jonka ovikuvastin oli paksun verhon peitossa. Hän kohotti verhoa. Ja katsoessaan kuvastimeen hän huomasi kasvonsa kalpeiksi, muodottomiksi, rumiksi, ja hänen mielialansa sumeni entistään matalammaksi.
Antonio, joka oli huomannut Reginan viipymisen, tuli taas huoneeseen. Regina oli omavaltaisesti nostanut kaikki ikkunaverhot ja järjesteli matkalaukkujaan.
— Tule jo, mitä teetkään? Antonio kysyi vähän kärsimättömänä. Hän tarttui Reginan käteen ja veti hänet ruokasaliin, jossa Anna rouva odotti häntä pöydän ääressä; se oli katettu kahdelle, mutta siinä olisi ollut riittävästi ruokaa kymmenelle.
— Tahtoisin vain hiukan kahvia ilman kermaa, Regina huomautti.
— Vain mustaa kahvia? Oletko hupsu, rakkaani! Roomassa täytyy syödä.Tässä saat mustaa kahvia. Tahdotko siihen sekaan vähän konjakkia?
— En; en pidä siitä.
— Koeta kuitenkin. Saatpa nähdä, että se maistuu hyvältä.
— Kiitos, en huoli.
— No ota nyt kuitenkin, muuten olen pahoillani.
Reginan oli pakko juoda kahvia konjakin kera, senjälkeen kermansekaista kahvia, syödä leivos, voileipää, keksiä ja taas leipää. Lopuksi hän sai kyyneleet silmiinsä. Anopin tyrkyttely vaivasi häntä. Lohduttaakseen häntä Anna rouva kysyi, tahtoiko hän kupin lihalientä ja palasen kananpoikaa.
— Tahdotteko ottaa minut hengiltä? Regina huudahti hullunkurisen epätoivoisesti.
Antonio söi ja nauroi.
Onneksi keittiöstä kuului räminää, jolloin Anna rouva kiiruhti pois ruokailuhuoneesta hengästyen ja vaappuen avarassa punaisessa aamupuvussaan. Regina palasi silloin huoneeseensa, otti kauniin valkoisen kaulaliinan, pani päähänsä vaaleanpunaisella nauhalla koristetun pienen hatun, joka hänen mielestään oli hieno, ja sirotteli ihojauhetta kasvoihinsa. Hänestä tuntui, että kaikki varmaan katselisivat häntä, niinkuin siellä kotipuolessa.
— Katsokaahan, kuinka kaunis Reginani on! Antonio sanoi puoleksi vakavasti, puoleksi leikillisesti, kun Regina näyttäytyi ruokailuhuoneen ovessa. Ja katsokaa tuota somaa pientä hattua!
Gaspare odotti ovella, yllään uusi päällystakki, pyylevänä, punoittavana ja miettivänä. Hän vilkaisi Reginaan ja virkkoi vakavasti:
— Hattusi on kuin pääskysen pesä!
— Mitä sinä kykenet hattuja arvostelemaan, sinä, joka et koskaan katsele naisia!
— En mene koskaan naimisiin, Gaspare selitti, mutta jos sellainen onnettomuus minua koittaisi, en ikinä kärsisi naurettavaa esiintymistä.
— Onnettomuudenko esiintymistä naurettavana? Regina kysyi ivallisesti.
Gaspare ei alentunut vastaamaan.
He lähtivät kaupungille. Regina ei voinut koskaan antaa anteeksi Antoniolle, että hän salli Gasparen tulla mukaan heidän ensi kävelylleen Roomassa.
— Kuljemme Via Cavouria Forumille, ja palaamme Piazza Venezian ja Via Nazionalen kautta, Antonio ehdotti katsottuaan kelloaan; päivää on jo kulunut pitkältä.
Ilma selkeni. Via Torinon varrella olevien puutarhojen puista tippui isoja, kimmeltäviä vesipisaroita. Vielä kosteana, harmaana ja punahohteisena, portaat sateesta kiiltäen, Santa Maria Maggiore-kirkko erottui sinisestä taivaan taustasta kohoten etäällä kuin vuoren huipulla.
— Santa Maria Maggiore, Gaspare huomautti viitaten sateensuojallaan kirkkoon päin.
Regina katsahti siihen välinpitämättömästi. Hänen mielestään tuo iso kirkko oli ruma.
He kääntyivät Via Cavourille. Katukivitys kuivi kuivamistaan, ja Regina huomautti, etteivät kivet olleet kiiltäviä, jommoisilta ne olivat näyttäneet ensimmäisenä iltana.
— Se vielä puuttuisi! Gaspare virkkoi karahdutellen kurkkuaan ja kääntyen sylkemään. Naisväki näkee aina asiat nurinkurisina, aina toisenlaisina kuin ne ovat todellisuudessa.
— Usein miehetkin! Regina puolustautui.
— Useammin miehet kuin naiset! Antonio säesti miellyttääkseen Reginaa.
— Joskus kylläkin, kieltämättä! Gaspare virkkoi ilkeästi hymyillen.
Vaikka Antonio aikaisemmin oli kertonut, että Gaspare oli »erikoinen tyyppi», langon äreä puhetapa suututti Reginaa. Mutta ennenpitkää hän sai muuta ajattelemista syventyessään katselemaan kaikkea uutta ympärillään.
Päivä kirkastui kirkastumistaan. Muutamat hopeiset hattarat piirsivät vielä vakojaan taivaan kanteen. Ihmisiä kiiti ohi sateensuoja kainalossa. Paistettujen kastanjojen haju levisi kosteaan ilmaan. Niin, tuo leveä, valoisa katu oli todella suurenmoinen. Myymälän ikkunassa näkyi viisi naistenhattua, jotka kiinnittivät Reginan huomiota enemmän kuin Santa Maria Maggiore-kirkko. Mutta äkkiä veljekset poikkesivat Via Cavourilta toiselle kadulle. Tämä katu oli kolkko, sen varrella oli vanhoja taloja ja riippuvia puutarhoja, jotka oli istutettu raunioiksi sortuneiden muurien harjalle. Katu nousi ja laski, siinä ei ollut jalkakäytäviä eikä myymälöitä, ja sillä kuhisi repaleinen ja likainen joukko kaupustelijoita, vihannesten myyjiä ja katupoikia. Tätä kurjaa katua he kulkivat pitkän matkaa, eikä siitä näyttänyt ollenkaan loppua tulevankaan. Regina väsyi, nojasi Antonion käsivarteen ja alkoi tuntea itsensä synkän surumieliseksi. Oliko tämä Rooma?
Antonio ja Gaspare kuvittelivat, että Regina jaksoi kävellä yhteen menoon tämän pitkän matkan niinkuin he, ja laahasivat hänet Forumille asti, jossa hän silmät väsymyksestä himmeinä näki edessään vain kosteiden raunioiden täyttämän torin, synkän, hautausmaata muistuttavan paikan, jota pilvet katselivat sinitaivaalta luoden holvikaarille ja pylväille tummia varjoharsojaan. Gaspare selitteli, mutta Regina ei kuunnellut. Joukko lornjettien läpi tirkisteleviä englantilaisia naisia, joiden hameet oli nostettu korkeammalle hakaneuloilla, loi vähän eloisuutta äärettömän hautausmaan tapaisen järkyttävään autiuteen. Ja kunniakkaat muinaisjäännökset, jotka olivat vielä märkinä sateesta, näyttivät Reginasta jättiläisluilta, jotka oli kaivanut esille utelias, lapsellinen kansa, vain huvikseen häpäisten kuolleen kulttuurin jättiläishautaa.
Forumilta Venutellin veljekset palasivat Piazza Venezian tietä. Oli jo melkein keskipäivä. Väkijoukko ryntäsi raitiovaunuihin. Ihmisvirta, enimmäkseen hienoja herroja, solui Via Nazionalea alas, levisi aukiolle, piazzalle ja tulvi edelleen Corsolle. Raitiovaunujen, autojen, ajopelien ja äänten sekava humu täytti ilman, joka huolimatta kosteudesta säteili kirkasta valoa. Regina oli kuin huumautunut; hän ei nähnyt kauas, mutta nyt hän erotti epäselvästi lähimmätkin esineet, tyrmistyneenä taukoamattomasta, tuhansien äänien muodostamasta katumelusta, josta erottuvat autojen törähdykset kuulostivat hänestä pakenevien petojen kiljunnalta ja herättivät hänessä melkein kauhistusta.
Silmät laajentuneina hän tuijotti torille väkijoukon aallehtimisen hypnotisoimana. Sitten hän katsoi ilmaan, ja hänestä tuntui kuin puhelinlankaverkko olisi pimentänyt taivaan, jolla liiti hohtelevia pilviä. Mutta väsynyt ja alakuloinen kuin oli, hän kuvitteli, ettei tämä kaikki ihmetyttänyt häntä. Naisten hieno ulkoasu kiinnitti enimmin hänen oudoksuvaa huomiotaan; se herätti hänessä sekä kateutta että vastenmielisyyttä. Olihan vallan mahdotonta, että naiset olisivat syntymästä saakka olleet näin soreakasvuisia ja kauniita. Heidän puvuissaan oli varmaankin täytettä, ja heidän kasvoihinsa sivelty ihomaalia. Hän tiesi varsin hyvin, kuinka paljon turmeltuneisuutta, vilppiä ja salaista kurjuutta piili tuossa ihmisjoukossa, jonka ensi kosketus, tuona usvaisena syysaamuna, metallilankaverkon alla hänessä herätti salaperäistä inhoa ja sääliä.
— Ajetaan kotiin! Antonio ehdotti nähdessään vaimonsa kasvoissa kuvastuvan yhä suuremman väsymyksen.
— Miksi emme nouse raitiovaunuun? Gaspare ihmetteli.
Antonio vastasi, että ajurilla pääsi pikemmin perille, mutta tosiasiassa hän sanoi sen osoittaakseen ainakin tänä ensimmäisenä päivänä Reginalle ritarillista kohteliaisuutta. Gaspare pysyi sitkeästi mielipiteessään, että he lähtisivät raitiovaunussa.
— Mennään jalan, Regina sanoi.
— Et tiedä, mitä puhut. Etkö huomaa, että menehdyt väsymyksestä! lanko huudahti.
— Otetaan sitten ajuri, Regina virkkoi kiusoittaakseen häntä.
— Olettepa aika aristokraatteja! tuo kursailematon naisvihaaja ärähti.
He ottivat ajurin ja palasivat Via Nazionalen kautta, joka alkoi tyhjentyä väestä.
Hopeisena hohtavan taivaan vaaleassa valossa Piazza Ferminin autereisessa taustassa suihkulähteen pulppuileva vesi näytti suunnattoman suurelta kristallikukalta. Sinä hetkenä, alakuloisen taivaan alla, etäisyys suurenmoisena taustana, katu, joka vähitellen tyhjeni ihmisistä ja näytti uinailevan, oli harvinaisen kaunis näky. Antonio katsoi Reginaan, nähdäkseen vihdoinkin hänen silmissään ihailun välkkeen. Mutta nuo suuret silmät olivat täynnä väsymystä ja varjoa, tarkastivat vain ohikiitäviä myymälöiden nimikilpiä, eivätkä kiinnittäneet huomiota muuhun.
Kun he tulivat lähelle Via Napolia, Antonio sanoi:
— Saammepa nähdä, tunnetko, mikä näistä poikkikaduista on meidän, pikkuReginani.
— Tältä taholta en vielä ole nähnyt sitä, ja vaikka olisinkin nähnyt, en tuntisi sitä ennenkuin kolmen kuukauden kuluttua. Tiedäthän, kuinka likinäköinen olen.
— Etkä muutoin kiinnitä huomiota sellaisiin.
— Ehkä en. Mitäpä siitä muutoin olisi hyötyä.
— Mitä silmistä yleensä on hyötyä? Gaspare sanoi väliin.
— Niin saattaa todella kysyä. Kuinka suuresti ne pettävät! Regina huomautti. Mutta Gaspare ei näyttänyt oivaltavan hänen ajatustaan, vaan sylkäisi rattailta kadulle, ajatellen, että kaikki naiset ovat joko typeriä tai keimailevia.
Siitä päivästä alkaen hän harkitsi Reginan kuuluvan »naisidioottien sakkiin» — tämä oli hänen keksimänsä nimitys — Arduinan, piian ja muiden tuttavapiirinsä naisten joukkoon. Voimakas elinkautinen molemminpuolinen ylenkatse vallitsi siitä hetkestä alkaen langon ja kälyn välillä.
Aamiaisen aikana, jonka Anna rouva sanoi olevan valmiin »heti paikalla», vaikka sitä täytyi odottaa puoli tuntia, Reginan täytyi tarkoin kertoa anopilleen kaikki, mitä oli nähnyt. Sillävälin kaikki kolme veljestä pohtivat politiikkaa. Heidän vakaumuksensa erosivat suuresti toisistaan.
Gaspare oli piintynyt, tinkimätön, armoton, vanhoillinen, Massimo tolstoilainen sosialisti, joka vihasi sotalaitosta yhtä kiihkeästi kuin veljensä vapautta ja naisia, Antoni taas oli vapaamielinen, hieman opportunisti.
Anna rouva otti innokkaasti osaa kolmen poikansa keskusteluun. Jos he esimerkiksi mainitsivat jonkun puoluemiehen nimen, vanha rouva heti lateli kyseellisen henkilön avioliittotarinan tai kertoi, kuka hänen rakastajattarensa oli. Ja hänellä tuntui olevan kaikesta hyvin tarkat tiedot.