Hänen äänensä värisi, hänen kätensä vapisivat, hänen sieramensa laajenivat ja silmänsä säihkyivät, mutta uskalsin vieläkin vastustaa.
"Sir, teidän vaimonne elää vielä, sen myönsitte itse tänä aamuna. Jos eläisin teidän kanssanne niinkuin te tahtoisitte, olisin rakastajattarenne. Olisi viisastelua, olisi väärin sanoa toisin."
"Jane, minä en ole lempeäluontoinen mies, en ole kärsivällinen enkä kylmä ja levollinen. Älä unohda sitä! Sääli minua ja itseäsi, pane sormesi valtimolleni ja koeta, kuinka se lyö — ja varo!"
Hän paljasti ranteensa ja ojensi sen minulle. Veri oli paennut hänen kasvoiltaan ja huuliltaan, ne olivat melkein lyijynharmaat. Oli julmaa kiihdyttää häntä noin kovasti, mutta myöntymisestä ei saanut olla puhetta. Tein sen mitä ihmiset äärimmäisessä hädässä tavallisesti tekevät — etsin apua ylempää. "Hyvä Jumala, auta minua", puhkesi vaistomaisesti huuliltani.
"Minä olen hullu", huudahti Mr. Rochester äkkiä. "Sanon hänelle, etten ole naimisissa, enkä selitä asiaa sen tarkemmin. Unohdan, että hän ei tiedä mitään tuon naisen luonteesta eikä niistä olosuhteista, jotka liittyivät onnettomaan avioliittooni hänen kanssaan. Oh, minä olen varma, että Jane on yhtä mieltä kanssani tietäessään kaiken minkä minä tiedän. Anna vain kätesi minulle, Jane, että saan myös tuntea enkä vain nähdä, että olet vieressäni, ja sitten kerron sinulle muutamin sanoin, kuinka asian laita on. Voitko kuunnella minua?"
"Kyllä, sir, vaikka tuntikausia, jos niin tahdotte."
"Pyydän vain minuutteja, Jane. Oletko koskaan kuullut, että minä en ole ollut perheen vanhin poika, vaan että minulla kerran on ollut vanhempi veli?"
"Muistan Mrs. Fairfaxin kerran kertoneen siitä."
"Ja oletko koskaan kuullut, että isäni oli tarkka ja kitsas mies."
"Olen kuullut jotakin sentapaista."
"No niin, Jane, hän oli saita, ja hän oli päättänyt pysyttää omaisuutensa koossa, koska hän ei voinut sietää, että se tasattaisiin ja minä saisin osani siitä. Kaiken piti mennä veljelleni Rowlandille. Yhtä vähän hän voi sietää, että joku hänen pojistaan olisi köyhä mies. Hänen täytyi siis toimittaa minut rikkaisiin naimisiin, ja hän etsikin ajoissa minulle sopivan puolison. Mr. Mason, eräs länsi-intialainen tilanomistaja ja liikemies, oli hänen vanha tuttavansa. Isäni tiesi, että Masonin omaisuus oli suuri ja vankka, ja ryhtyi tiedusteluihin. Hän sai kuulla, että Mr. Masonilla oli poika ja tytär ja että tytär saa myötäjäisiksi kolmenkymmenen tuhannen punnan omaisuuden. Se riitti. Kun olin lopettanut yliopistolukuni, lähetettiin minut Jamaicaan, jotta siellä menisin naimisiin morsiamen kanssa, jota jo oli kosittu minun puolestani. Isäni ei maininnut mitään hänen rahoistaan, mutta sanoi sensijaan, että Miss Mason oli Spanish Townin ylpeys kauneutensa vuoksi, ja se ei ollut valetta. Hän oli kaunis nainen, samaa tyyliä kuin Blanche Ingram, pitkä, tumma, majesteetillinen. Hänen perheensä tahtoi saada minut hänen miehekseen, koska olin hyvää sukua, ja niin tahtoi hänkin. Hänet näytettiin minulle huviretkillä ja juhlissa, joissa hän aina esiintyi loistavasti puettuna. Näin hänet harvoin yksin, ja puhuin hänen kanssaan tuskin koskaan. Hän mielisteli minua eikä säästellyt minulta sulojansa ja taitojansa. Kaikki miehet hänen seurapiirissään näyttivät ihailevan häntä ja kadehtivan minua. Tämä kaikki häikäisi minua ja kiihoitti aistejani, olin nuori, tyhmä ja kokematon ja luulin rakastavani häntä. Ei ole sitä mielettömyyttä, johon ei seuraelämän typerä kilpailu ja nuoruuden sokeus, kiihko ja kuumaverisyys voi syöstä ihmistä. Tytön sukulaiset rohkaisivat minua, kilpakosijat yllyttivät intoani, hän itse sai minut ihastumaan, ja ennenkuin tiesinkään, oli naimiskauppa päätetty. Oi, kuinka halveksin itseäni kun ajattelen tuota tekoa! En rakastanut, en kunnioittanut, en edes tuntenut häntä. En ollut huomannut hänessä vaatimattomuutta, en hyvyyttä, en puhtautta enkä hienostusta tavoissa tai ajatuksissa, ja kuitenkin menin naimisiin hänen kanssaan — minä hullu, sokea pölkkypää! Olisin tehnyt vähemmän syntiä, jos — mutta minä en saa unohtaa, kenelle puhun."
"En ollut koskaan nähnyt morsiameni äitiä, ja ymmärsin, että hän oli kuollut. Kuherruskuukauden kuluttua sain kuulla erehtyneeni. Hän ei ollutkaan kuollut, vaan mielipuoli, ja häntä hoidettiin eräässä hulluinhuoneessa. Oli myös eräs nuorempi veli joka oli vallan tylsämielinen. Vanhempi veli, jonka sinäkin olet nähnyt (ja jota en voi vihata, vaikka inhoonkin koko sukua, koska hänen heikossa mielessään on joku hituinen inhimillistä tunnetta, mikä ilmenee hänen jatkuvassa myötätunnossaan kurjaa sisarta kohtaan ja siinä koirantapaisessa kiintymyksessä, jota hän kerran osoitti minulle), joutuu luultavasti jonakin kauniina päivänä saman kohtalon alaiseksi. Isäni ja veljeni Rowland tiesivät kaiken tämän, mutta he ajattelivat vain noita kolmeakymmentä tuhatta puntaa ja yhtyivät minua vastaan tehtyyn salaliittoon."
"Nämä olivat epämiellyttäviä keksintöjä, mutta en tahtonut kuitenkaan soimata vaimoani muusta kuin siitä, että totuutta oli minulta petollisesti salattu. En soimannut häntä silloinkaan, kun huomasin, että hänen luonteensa oli kokonaan vieras minun luonteelleni ja hänen taipumuksensa ja makunsa minulle vastenmieliset, että hänen mielensä oli matala ja ahdas ja että sitä ei voinut edes johtamalla johtaa mihinkään korkeampaan ja avarampaan, — kun huomasin, että en voinut viettää ainoatakaan miellyttävää iltaa, en edes tuntia hänen kanssaan, että hauska ja tuttavallinen keskustelu oli välillämme mahdoton, sillä kaikkiin aiheisiin, mitä keksin, vastasi hän täysin älyttömästi, ikävästi ja typerästi, — kun edelleen huomasin, etten koskaan saisi rauhallista ja järjestettyä kotia, koska ei kukaan palvelija viitsinyt kuunnella hänen kiivaita ja aiheettomia sisunpurkauksiaan ja totella hänen järjettömiä, ristiriitaisia määräyksiään. Hillitsin itseni vieläkin, vältin riitoja ja koetin niellä katkeran katumukseni ja syvän inhoni!"
"Jane, en tahdo kiduttaa sinua vastenmielisillä yksityiskohdilla, vaan tahdon muutamin voimakkain sanoin ilmaista sanottavani. Elin neljä vuotta yhdessä tuon naisen kanssa, ja sinä aikana hän totisesti koetteli minua. Hänen luonteensa kypsyi ja kehittyi peloittavan nopeasti, hänen paheensa versoivat voimakkaina — kauhean voimakkaina — vain julmuus olisi voinut tukahuttaa niitten kasvua, ja minä en tahtonut olla julma. Kuinka kääpiömäinen olikaan hänen älynsä ja kuinka jättiläismäiset hänen huonot taipumuksensa! Mitä kirousta nuo taipumukset tuottivatkaan minulle! Bertha Mason — kunniattoman äidin todellinen tytär — antoi minun tuntea kaikki ne kauhut, kaiken sen alennuksen ja häpeän, jotka odottavat siveettömään ja juomahimoiseen naiseen sidottua miestä."
"Veljeni oli tällä välin kuollut, ja noitten neljän vuoden kuluttua kuoli isänikin. Olin nyt enemmän kuin tarpeeksi rikas — kuitenkin peloittavan köyhä. Huonoin, turmeltunein ja alhaisin olento, mitä milloinkaan olen nähnyt, oli alituisena seuranani ja lain ja yhteiskunnan säädösten mukaan osa minusta. Enkä voinut edes päästä hänestä laillisesti eroon, sillä lääkärit olivat nyt huomanneet, ettäminun vaimonioli hullu — huono elämä oli ennen aikojaan herättänyt hänessä piilevät mielipuolisuuden idut. Jane, sinä et pidä kertomuksestani, sinä näytät melkein sairaalta — jätänkö loput toistaiseksi?"
"Ei, sir, kertokaa nyt loppuun asti. Säälin teitä — säälin teitä sydämeni pohjasta."
"Jane, muutamien ihmisten sääli on turmiollinen ja loukkaava almu, jonka vastaanottaja on oikeutettu sinkoamaan vasten antajan kasvoja, mutta tuollainen sääli kuuluu vain tunteettomille ja kylmille sydämille, se on viheliäistä, itsekästä tuskaa johon yhtyy vastenmielisyys ja halveksinta valittajaa kohtaan. Mutta sellaista ei ole sinun säälisi, Jane, sellaista ei ole se tunne, jota ilmeesi tällä hetkellä on tulvillaan, joka säteilee silmistäsi, paisuttaa sydäntäsi ja panee kätesi värisemään minun kädessäni. Sinun säälisi, lemmikkini, on rakkauden kärsivä äiti, jonka tuskista syntyy jumalainen intohimo. Minä otan vastaan säälisi, Jane, anna sinä sen tyttärelle vapaus — sylini odottaa sinua."
"Jatkakaa, sir, mitä teitte huomatessanne, että hän oli hullu."
"Jane, olin epätoivon partaalla, ja vain pieni jäännös itsekunnioitusta esti minua syöksymästä kuiluun. Maailman silmissä olin epäilemättä mustimman häpeän peittämä, mutta päätin olla puhdas omissa silmissäni, inhosin hänen paheitansa ja sielullisia puutteitansa ja tahdoin pysyä niistä kokonaan erilläni. Yhteiskunta yhdisti minut kuitenkin vielä häneen, minun täytyi nähdä ja kuulla häntä joka päivä, hänen hengityksensä myrkytti ilman, ja sitäpaitsi muistin kerran olleeni hänen miehensä — tuo ajatus on aina ollut minulle sanomattoman vastenmielinen — ja tiesin, että en saisi toista, parempaa naista vaimokseni niin kauan kuin hän eläisi — kaiken todennäköisyyden mukaan hän tulisi elämään yhtä kauan kuin minäkin, vaikka hän olikin viisi vuotta minua vanhempi (siinäkin asiassa oli hänen perheensä valehdellut minulle), sillä hänen ruumiinrakenteensa oli yhtä vankka kuin hänen mielensä heikko. Kaksikymmentäkuusivuotiaana olin siis toivoton."
"Eräänä yönä heräsin hänen ulvontaansa (hänet oli tietysti suljettu eri huoneeseen senjälkeen kuin lääkärit olivat julistaneet hänet mielipuoleksi) — oli polttavan kuuma länsi-Intian yö ja ilmassa tuntui painostusta kuin myrskyn edellä. En voinut nukkua, vaan nousin avaamaan ikkunan. Ilma oli kuin täynnä tulikivihöyryjä, eikä missään tuntunut virkistävää tuulenhenkäystä. Moskiittoja leijaili sisään, ne lentelivät suristen huoneessa; meri jonka kohinan kuulin ikkunaani, vyöryi raskaana kuin maanjäristys, ja mustia pilviä ajeli sen yllä. Kuu oli juuri laskeutumaisillaan aaltoihin täyteläisenä ja punaisena kuin hehkuva tulipallo, se heitti viimeisen kerran verisen katseensa maailmaan, jota nouseva myrsky värisytti. Ympäristö ja ilma tekivät minut sairaaksi, korvissani kaikuivat vieläkin mielipuolen huudot ja välistä erotin niistä oman nimeni — miten pirullisen vihan vallassa hän lausuikaan sen! — ja sanoja sellaisia, joitten keksimisessä ei alhaisinkaan portto olisi voittanut häntä. Vaikka välillämme oli kaksi huonetta, kuulin joka sanan, sillä länsi-intialaisen talon ohuet seinät eivät kyenneet vaimentamaan hänen petomaista ääntelyään."
"Tämä elämä", sanoin viimein, "on helvetti, tällaista on pohjattoman kuilun ilma, tuollaisia sen äänet. Minulla on oikeus vapautua siitä, jos osaan. Maallisen elämäni kärsimykset lakkaavat samassa hetkessä, kun sieluni vapautuu ruumiin painostuksesta. Uskovaisten ikuista tulta en pelkää — tuleva elämä ei voi olla pahempaa kuin tämä — tahdon siis jättää sen ja lähteä kotiin Jumalan luo."
"Tämän sanoessani kumarruin avaamaan laatikkoa, joka sisälsi parin ladatuita pistooleja. Aioin ampua itseni. Haudoin tätä aietta kuitenkin vain hetkisen, sillä olin sentään vielä järjilläni, ja tuo äärimmäinen epätoivo, joka oli herättänyt itsemurha-ajatukset mielessäni, oli seuraavassa hetkessä ohitse."
"Raitis tuulahdus Europasta puhalsi yli valtameren ja tunkeutui sisään avonaisesta ikkunastani, rajuilma puhkesi, ukkonen jylisi, sade valui virtanaan ja ilma puhdistui. Rajuilman aikana tein lujan ja varman päätöksen. Lähdin ulos märkään puutarhaani ja kävelin vettä valuvien appelsiini- ja renettiomenapuitten alla, ja siinä kävellessäni, tropiikin loistavan aamun syttyessä ympärilläni, kuuntelin todellisen viisauden ääntä, joka lohdutti minua ja osoitti tien, jota minun oli kuljettava. Kuule siis, Jane!"
"Raikas tuuli Europasta kuiski vieläkin virkistyneitten puitten lehvissä, ja valtameri kohisi riemuiten ja vapautuneena. Tuo ääni paisutti kuivunutta ja kutistunutta sydäntäni ja täytti sen uudella elinvoimalla. Koko olentoni ikävöi uudistusta, sieluni janosi puhtautta. Näin toivoni heräävän ja tunsin uuden elämän mahdolliseksi. Pysähdyin erääseen kukkaiseen kulmaukseen puutarhaani ja katselin merelle, joka oli sinisempi kuin taivas. Sen takana oli vanha maailma, jossa valoisammat näköalat avautuivat eteeni."
"Mene", sanoi toivo, "mene takaisin Europaan, siellä ei tiedetä, kuinka nimesi on tahrattu eikä tunneta sitä kauheata taakkaa, johon olet sidottu. Voit viedä mielipuolen mukanasi Englantiin ja sijoittaa hänet kaikella kunnialla Thornfieldiin, sitten voit itse matkustaa minne haluat ja sitoa uusia siteitä mielesi mukaan. Tuo nainen, joka on käyttänyt niin väärin kärsivällisyyttäsi, tahrinut nimesi, riistänyt kunniasi, turmellut nuoruutesi, ei ole vaimosi, etkä sinä ole hänen miehensä. Pidä huolta, että häntä hoidetaan niin hyvin kuin hänen tilansa vaatii, ja siten teet kaiken mitä Jumala ja inhimillisyyden vaatimukset odottavat sinulta. Anna hänen nimensä, hänen suhteensa itseesi vaipua unhoon, et ole velvollinen ilmaisemaan niitä kenellekään elävälle olennolle. Sijoita hänet mukavasti ja turvallisesti, peitä hänen häpeänsä ja jätä hänet sitten!"
"Noudatin tarkalleen tätä mielijohdetta. Isäni ja veljeni eivät olleet ilmoittaneet avioliitostani tuttavapiirillemme, koska jo ensimäisessä kirjeessä, jossa olin kertonut heille naimisestani, olin vaatimalla vaatinut heitä pitämään sen salassa, sillä jo silloin olin alkanut tuntea ääretöntä vastenmielisyyttä sen seurauksia kohtaan ja aavistaa, mikä kauhea tulevaisuus oli edessäni, ennen pitkää olikin sitten isäni minulle valitseman vaimon käytös ollut sellaista, että hänen täytyi punastua omaa miniäänsä. Silloin hän ei millään muotoa tahtonut tehdä asiaa tunnetuksi, vaan oli yhtä innokas kuin minä itse salaamaan sitä."
"Vein hänet siis Englantiin. Kauhea oli laivamatka sellaisen hirviön seurassa. Iloinen olin saadessani hänet vihdoin Thornfieldiin ja nähdessäni hänet onnellisesti sijoitettuna tuohon kolmannen kerroksen huoneeseen, josta hän nyt kymmenen vuoden aikana on tehnyt villipedon luolan, kummitushuoneen. Oli vaikeata löytää hänelle hoitajaa, ja oli välttämätöntä saada sellainen, jonka uskollisuuteen ja vaiteliaisuuteen voi ehdottomasti luottaa, koska mielipuolen raivoisat huudot epäilemättä paljastivat salaisuuteni. Sitäpaitsi hänellä oli selvempiä päiviä, jopa viikkoja, jotka hän käytti minun parjaamiseeni. Vihdoin pestasin Grace Poolen Grimsbyn hulluinhuoneesta. Hän ja haavuri Carter, (joka sitoi Masonin haavat tuona yönä) ovat ainoat, joille olen uskonut salaisuuteni. Mrs. Fairfax on kyllä voinut epäillä jotakin, mutta hän ei ole saanut mitään varmoja tietoja asiain todellisesta tilasta. Grace on itse asiassa ollut hyvä hoitaja, vaikkakin hänen valppautensa on monasti tullut petetyksi erään hänen oman vikansa vuoksi, jota ei mikään näytä voivan parantaa ja joka johtunee hänen vaikeasta ammatistaan. Mielipuoli on sekä viekas että ilkeä eikä koskaan jätä käyttämättä hyväkseen hoitajansa ajoittaista huolimattomuutta. Kerran hän sai käsiinsä veitsen, jolla hän iski veljeänsä, kaksi kertaa hän on vallannut koppinsa avaimen ja päässyt yön aikaan ulos. Ensimäisellä kerralla hän koetti polttaa minut vuoteeseeni, toisella hän ilmestyi kummituksen tavoin sinulle. Kiitän sallimusta, joka varjeli sinua, antaen mielipuolen raivon kohdistua hääpukuusi, joka kenties toi hänen mieleensä hämärän muiston hänen omista morsiuspäivistään. En kestä ajatusta, mitä olisi voinut tapahtua. Kun ajattelen, että tuo sama olento, joka tänä aamuna syöksyi kurkkuuni, on näyttänyt mustia, veristäviä kasvojaan kyyhkyseni pesän yläpuolella, hyytyy vereni —"
"Ja mitä teitte, sir", kysyin, hänen vaietessaan, "saatuanne hänet tänne? Minne lähditte?"
"Mitäkö tein, Jane? Muutuin vaeltavaksi juutalaiseksi. Minne lähdin? Kuljin ympäri maita hurjana ja rauhattomana kuin hänkin. Tulin mannermaalle ja harhailin läpi sen kaikkien maitten. Minulla oli luja aikomus etsiä ja löytää hyvä ja älykäs nainen, jota voisin rakastaa, vastakohta Thornfieldin raivottarelle —"
"Mutta te ette voinut mennä naimisiin hänen kanssaan, sir."
"Olin päättänyt mennä naimisiin hänen kanssaan ja olin vakuutettu, että sekä voisin että olisin velvollinen tekemään sen. Alkuperäinen aikeeni ei ollut pettää häntä, niinkuin petin sinua. Aioin suoraan kertoa hänelle tarinani ja tehdä tarjoukseni täysin rehellisesti, ja minusta tuntui niin ehdottomasti järjelliseltä, että minua pidettäisiin vapaana rakastamaan ja saamaan rakkautta, etten epäillytkään löytäväni naista, joka tahtoisi ja voisi ymmärtää asemani ja ottaa vastaan tarjoukseni, huolimatta kirouksesta, joka minua painoi."
"No niin, sir?"
"Kun olet utelias ja halukas kuulemaan lisää, Jane, saat minut aina hymyilemään. Sinä avaat silmäsi kuin kiihkeä linnunpoikanen ja liikahdat silloin tällöin levottomasti, kuin jos vastaukset eivät olisi kyllin nopeita, vaan tahtoisit lukea ne jo vastaajan sydämestä. Mutta sanohan, Jane, ennenkuin jatkan, mitä tarkoitat tuolla 'no niin, sir'? Käytät usein tuota pientä lausetta, joka usein on houkutellut minua puhumaan lakkaamatta ilman että tiedän, miksi."
"Tarkoitan — mitä sitten seuraa? Mitä sitten teitte? Kuinka kävi?"
"Aivan niin, ja mitä tahdot tietää nyt?"
"Löysittekö sellaisen, josta piditte ja pyysittekö häntä vaimoksenne?Mitä hän vastasi?"
"Voin sanoa sinulle, löysinkö hänet ja pyysinkö häntä vaimokseni, mutta hänen vastaustansa ei vielä ole merkitty kohtalon kirjaan. Kymmenen pitkää vuotta harhailin paikasta toiseen, asuen milloin yhdessä, milloin toisessa pääkaupungissa, väliin Pietarissa, useimmiten Pariisissa, väliin Roomassa, Napolissa tai Firenzessä. Koska minulla oli yllin kyllin rahaa ja vanhan nimeni suositus, voin itse valita seurapiiriin, eikä mikään piiri pysynyt minulle suljettuna. Etsin naisihannettani englantilaisten ladyjen, ranskalaisten comtesse'ien, italialaisten signorain ja saksalaisten grafin'ien joukosta. En löytänyt häntä. Väliin, kiitävänä hetkenä, luulin näkeväni katseen, kuulevani äänen, huomaavani muodon, joka ilmoitti uneni toteutuvan, mutta nyt ei minua enää petetty. Älä luulekaan, että etsin täydellisyyttä, niin mielenlaadussa kuin ulkomuodossa. Ikävöin vain sellaista, joka miellyttäisi minua — kreolittaren vastakohtaa, mutta ikävöin turhaan. Kaikkien niitten joukossa, joita näin, ei ollut ketään, jota täysin vapaanakaan ollen olisin pyytänyt vaimokseni — olinhan saanut varoituksen onnettoman liiton vaaroista ja kauhuista. Pettymys teki minut haluttomaksi ja välinpitämättömäksi. Etsin ajankulua muualta — en koskaan huonoista paikoista, sillä vihasin ja vihaan vieläkin paheellisuutta. Se oli ollut intialaisen Messalinani erikoisala, ja syvälle juurtunut vastenmielisyys sekä sitä että häntä kohtaan hillitsi minua nautinnoissani. Kaikki nautinnot, jotka vivahtavat paheellisille, näyttivät vievän minut lähemmäksi häntä ja hänen syntejään, ja siksi vältin niitä."
"En kuitenkaan voinut elää yksin, ja niin koetin rakastajattarien seuraa. Ensimäinen, jonka valitsin, oli Céline Varens — siinä taaskin yksi noita askelia, joita muistellessa on pakotettu halveksimaan itseään. Tiedät jo, mikä hän oli, ja kuinka suhteemme päättyi. Hänellä oli kaksi seuraajaa, italialainen Giacinta, ja saksalainen Clara, joita molempia pidettiin tavattoman kauniina. Mitä merkitsi heidän kauneutensa minulle muutamien viikkojen kuluttua? Giacinta oli kevytmielinen ja hillitön, ja väsyin häneen kolmessa kuukaudessa. Clara oli säädyllinen ja hiljainen, mutta hidas, älytön ja jokapäiväinen — ei tutuistakaan minun makuuni. Olin iloinen voidessani riittävällä rahasummalla auttaa hänet kunnialliseen toimeen ja siten sopivasti päästä irti hänestä. Mutta näen kasvoistasi, Jane, että et tällä hetkellä ajattele minusta mitään oikein edullista. Pidät minua tunteettomana, kevytmielisenä roistona, eikö niin?"
"En pidä teistä yhtä paljon kuin väliin olen pitänyt, se on totta, sir. Eikö teistä sitten ollenkaan tuntunut, että oli väärin elää tuolla tavalla, ensin toisen, sitten toisen rakastajattaren kanssa? Puhutte siitä yhtä kylmästi kuin jostakin liikeasiasta."
"En pitänytkään siitä. Se oli viheliäistä elämää, enkä mistään hinnasta tahtoisi palata siihen. Palkattu rakastajatar on lähinnä pahinta ostetun orjan jälkeen, molemmat ovat herraansa alempana aseman, usein luonteenkin suhteen, ja on alentavaa elää tuttavallisessa suhteessa alempansa kanssa. Vihaan sen ajan muistoa, jonka vietin Célinen, Giacintan ja Claran kanssa." Tunsin näitten sanojen totuuden ja vedin niistä sen varman johtopäätöksen, että jos joskus siinä määrin unohtaisin itseni ja ne opetukset, mitä minuun oli kylvetty, että jostain syystä, jollakin oikeutuksella, jonkun kiusauksen voittamana rupeisin noitten tyttöraukkojen seuraajaksi, tuntisi hän jonakin päivänä minua kohtaan samoja tunteita kuin heitäkin. En sanonut ääneen tätä vakaumusta; riitti, että tunsin sen. Kätkin sen sydämeeni, jotta se auttaisi minua koetuksen hetkellä.
"Jane, miksi et sano 'no niin, sir?' En ole vielä lopettanut. Sinä näytät vakavalta. Näen, ettet hyväksy minua vieläkään. Mutta annahan minun jatkaa. Viime tammikuussa palasin liikeasioitten vuoksi takaisin Englantiin. Olin nyt kyllästynyt kaikkiin rakastajattariin, mieleni oli kova ja katkera — luonnollinen seuraus hyödyttömästä, harhailevasta ja yksinäisestä elämästäni — palasin pettyneenä, vihamielisenä koko ihmiskuntaa, etenkin naisväkeä kohtaan, ja aloin uskoa, että henkevä, uskollinen ja rakastava nainen oli pelkkä unikuva."
"Eräänä härmäisenä talvi-iltapäivänä ratsastin Thornfield Hallin näkyviin. Vihattu paikka! En odottanut sieltä mitään lepoa, mitään iloa. Hayn tien varrella näin pienen, hiljaisen olennon, joka istui aidalla itsekseen, ratsastin yhtä välinpitämättömänä sen kuin vastapäätä olevan leikatun pajupensaan ohi enkä aavistanut, mitä tuo olento tulisi minulle olemaan. Ei mikään sisäinen ääni kuiskannut minulle, että kohtaloni ratkaisija — hyvä tai paha henkeni — odotti minua tuossa vaatimattomassa muodossa. En aavistanut sitä silloinkaan, kun Mesrour oli kompastunut ja tuo pieni olento tuli vakavana tarjoamaan minulle apuaan. Kuinka se oli hento ja lapsellinen! Oli melkein kuin olisi varpunen hypähtänyt jalalleni ja tarjoutunut kantamaan minua siivillään. Olin töykeä, mutta pienokainen ei lähtenyt pois, se pysyi omituisen itsepintaisena vieressäni ja kohteli minua kerrassaan päättäväisesti. Minun täytyi saada apua tuon käden kautta, ja apua sainkin."
"Kun vihdoin olin nojautunut tuohon hintelään olkapäähän, virtasi jotakin uutta ja raikasta läpi koko olemukseni. Oli hyvä tietää, että keijukainen palaisi luokseni, että se kuului omaan talooni, muuten olisin tuntenut outoa kaipausta huomatessani sen pujahtavan pois käsistäni ja katoavan hämärään pensaikkoon. Kuulin sinun tulevan kotiin sinä iltana, Jane, vaikka et arvatenkaan luullut minun ajattelevan sinua ja pitävän sinua silmällä. Seuraavana päivänä tarkastin sinua näkymättömänä puolen tunnin ajan, kun leikit Adèlen kanssa galleriassa. Muistaakseni oli pyryinen päivä, etkä voinut mennä ulos. Minä olin huoneessani, ovi oli raolla, ja voin sekä kuunnella että katsella. Adèle kiinnitti joksikin ajaksi ulkonaisen tarkkaavaisuutesi, mutta kuvittelin, että ajatuksesi olivat muualla. Olit kuitenkin hyvin kärsivällinen häntä kohtaan, pikku Janeni, puhelit hänelle ja huvitit häntä pitkän aikaa. Kun hän vihdoin jätti sinut, vaivuit heti syviin unelmiin ja aloit hitain askelin kävellä galleriassa. Silloin tällöin pysähdyit ikkunan luo katselemaan sakeaa lumipyryä ja kuuntelemaan tuulen valitusta, sitten jatkoit taas hiljaista, uneksivaa kulkuasi. Luulen, että nuo valveilla nähdyt unesi eivät olleet synkkiä, katseessasi välkähti aika ajoin iloinen, valoisa ilme, ja poskillesi levisi hieno puna, joka ei ilmaissut katkeria ja synkkiä mielikuvia, vaan pikemmin nuoruuden suloisia mietelmiä ja haaveita, kun ajatukset seuraavat halukkain siivin toiveitten lentoa ylös unelmain taivaalle. Mrs. Fairfaxin ääni, kun hän puhui eteisessä palvelijoitten kanssa, herätti sinut, ja kuinka ihmeellisesti hymyilitkään silloin itseksesi, Janet! Se oli paljon sanovaa hymyä, ovelaa ja veitikkamaista, ja näytti kohdistuvan omaan hajamielisyyteesi. Se näytti sanovan: 'Kauniit uneni ovat hyvin hauskoja, mutta en saa unohtaa, että ne ovat vain unia. Minulla on ruusuinen taivas ja kukkainen Eeden mielikuvituksessani, mutta tiedän varsin hyvin, että sen ulkopuolella on kivinen taival edessäni ja ankarat tuulet voitettavina.' Juoksit alas portaita ja pyysit jotakin työtä Mrs Fairfaxilta, arvatenkin viikon talouslaskujen tekemistä tai jotakin sellaista. Olin todellakin pahoillani kun katosit näkyvistäni."
"Odotin kärsimättömänä iltaa, jolloin voin kutsua sinut luokseni. Aavistin, että luonteesi oli minulle jotakin aivan uutta ja tavatonta. Tahdoin tutkia sitä syvemmältä ja oppia tuntemaan sitä lähemmin. Tulit huoneeseen sekä ujona että itsenäisenä, olit yksinkertaisesti ja sievästi puettu — melkein kuin nytkin. Panin sinut puhumaan ja huomasin ennen pitkää, että sinussa oli mitä omituisimpia vastakohtia. Koko ulkonainen esiintymisesi oli ankaran sovinnaista, katseesi oli usein epäluuloinen, mutta ilmaisi kuitenkin myötäsyntyistä hienoutta. Olit aivan tottumaton seuraelämään ja näytit koko lailla pelkäävän, että tekisit jonkun tyhmyyden. Kuitenkin, kun sinua puhuteltiin, nostit rohkeat, kirkkaat, säihkyvät silmäsi puhujaa kohti, jokainen katseesi oli läpitunkeva ja voimakas ja tehtyihin kysymyksiin annoit nopeita ja täsmällisiä vastauksia. Näytit hyvin pian tottuvan minuun, ja uskon, että tunsit sielujen myötätunnon vallitsevan itsesi ja tuiman isäntäsi välillä, sillä oli hämmästyttävää nähdä, kuinka pian kotiuduit seurassani. Jos olin töykeä, et osoittanut minkäänlaista kummastusta, pelkoa tai ikävystymistä — katselit minua vain ja hymyilit tuota vaatimatonta, mutta älykästä ja selittämättömän suloista hymyäsi. Olin tyytyväinen siihen, mitä olin nähnyt ja pidin siitä, mutta olin hyvin utelias näkemään lisää. Pysyttelin kuitenkin hyvän aikaa etäällä ja etsin seuraasi harvoin. Olin älyllinen nautiskelija ja halusin pitkittää tutustumisen viehätystä, sitäpaitsi ajoittain pelkäsin, että jos pitelisin kukkasta rohkeammin, kuihtuisi se ja menettäisi raikkaan tuoksunsa. En tietänyt silloin, että se ei ollutkaan kuihtuva kukkanen, vaan säteilevä, katoamaton jalokivi. Sitäpaitsi tahdoin nähdä, etsisitkö seuraani, jos vältin sinua, mutta sitä et tehnyt, pysyit kouluhuoneessa yhtä hiljaisena kuin pulpettisi ja pöytäsi, ja jos sattumalta kohtasin sinut, kuljit ohitseni nopeasti ja niin outona kuin vain voit rikkomatta kunnioitusta ja olematta epäkohtelias. Ilmeesi noihin aikoihin oli miettivä, Jane, ei alakuloinen, sillä et ollut sairaalloinen, mutta ei säteileväkään, sillä toiveesi olivat vähäiset ja varsinaisia iloja ei sinulla ollut. Olisin tahtonut tietää, mitä ajattelit minusta, ja ajattelitko yleensä minua, ja saadakseni tämän selville osoitin sinulle taas huomaavaisuutta. Katseessasi oli jotakin iloista, käytöksessäsi jotakin hilpeätä, kun puhelit kanssani. Näin, että itse asiassa olit vilkas ja seuraa rakastava — hiljainen kouluhuone, oman elämäsi ilottomuus vain olivat tehneet sinut totiseksi ja umpimieliseksi. Myönsin itselleni sen nautinnon, että olin ystävällinen sinulle, ja ystävällisyyteni sai pian vastakaikua, kasvojesi ilme pehmeni, äänesi sai herkän, kauniin soinnin. Minusta oli hauska kuulla sinun lausuvan nimeäni kiitollisena ja onnellisena. Siihen aikaan oli myös suurimpia huvejani kohdata sinut sattumalta, Jane; käytöksesi oli silloin omituisen epäröivää, vilkaisit minuun hieman levottomana ja epävarmana — ethän tietänyt, millä tuulella satuin olemaan, esiintyisinkö ankarana isäntänä vai hyvänä ystävänä. Olin nyt jo liiaksi mieltynyt sinuun näytelläkseni usein edellistä osaa, ja kun ojensin sinulle käteni ystävällisesti, syttyi niin valoisa ja onnellinen loiste nuorille, sielukkaille kasvoillesi, että minulla oli täysi työ pidättää itseäni silloin tällöin sulkemasta sinua syliini."
"Älkää enää puhuko noista ajoista, sir", keskeytin, salaa pyyhkien kyynelen silmästäni. Hänen sanansa kiduttivat minua, sillä tiesin, mitä minun piti tehdä — tehdä jo hyvin pian — ja kaikki vanhat muistot ja hänen rakkautensa näkeminen tekivät tehtäväni vain vaikeammaksi.
"Olet oikeassa, Jane", vastasi hän, "mitä hyödyttää viipyä entisyydessä, kun nykyisyys on sitä varmempi — tulevaisuus sitä kirkkaampi."
Tuo mieletön vakuutus sai minut värisemään.
"Näethän nyt, millä kannalla asiat ovat", jatkoi hän. "Vietettyäni nuoruuteni kuvaamattomassa kurjuudessa ja miehuuteni peloittavan yksin, olen vihdoinkin löytänyt sen olennon, jota voin todella rakastaa, — olen löytänytsinut. Sinä olet sydämeni valittu — parempi itseni — hyvä enkelini — ja lujat siteet kiinnittävät minut sinuun. Olet mielestäni hyvä, lahjakas ja suloinen, sydämessäni on syttynyt lämmin, väkevä intohimo, joka vetää sinua vastustamattomalla voimalla puoleeni ja yhdistää elämämme puhtaaksi, sammumattomaksi liekiksi."
"Koska tunsin ja tiesin tämän, päätin mennä naimisiin kanssasi. On tyhjää pilapuhetta sanoa, että minulla jo on vaimo — sinä tiedät nyt, että hän on inhoittava peikko. Oli väärin koettaa pettää sinua, mutta pelkäsin luontaista itsepintaisuuttasi. Pelkäsin varhain istutettuja ennakkoluuloja ja tahdoin saada sinut kokonaan omakseni ennenkuin uskaltaisin jättää salaisuuteni käsiisi. Se oli pelkurimaista: minun olisi ensin pitänyt vedota jalomielisyyteesi, kuten teen nyt, minun olisi pitänyt rehellisesti kertoa sinulle elämääni tuskat, osoittaa, kuinka isosin ja janosin korkeampaa ja parempaa elämää ja etten ainoastaan ollutpäättänyt— se sana on liian heikko — vaan että palavastihalusinrakastaa uskollisesti ja sydämeni pohjasta sitä, joka antaisi minulle vastarakkautta. Sitten minun olisi pitänyt pyytää sinua luottamaan minuun ja lupaamaan minulle uskollisuutta — lupaa nyt, Jane!" Hiljaisuus.
"Miksi vaikenet, Jane?"
Kävin kuin tulikokeen läpi ja tunsin ytimiini saakka hehkuvan raudan polton. Kauhistuttava hetki, epätoivoinen kamppailu! Tiesin, ettei inhimillinen olento koskaan voinut toivoa korkeampaa rakkautta kuin mikä minun osakseni oli tullut, ja hän, joka minua niin rakasti, oli epäjumalani — ja minun täytyi luopua sekä rakkaudesta että hänestä. Musertava velvollisuuteni sisältyi yhteen sanaan, jonka lakkaamatta kuulin sielussani: "Lähde!"
"Jane, sinä ymmärrät, mitä toivon sinulta. Vain tätä lupausta: 'Mr.Rochester, minä tahdon olla omanne.'"
"Mr. Rochester, minäentahdo olla omanne." Taaskin pitkä hiljaisuus.
"Jane", alkoi hän, ja hänen lempeä äänensä vihloi sydäntäni ja herätti minussa levottomia aavistuksia — tämä hiljainen ääni oli nousevan leijonan läähätystä — "Jane, tarkoitatko, että sinä kuljet omaa tietäsi maailmassa ja minä omaani?"
"Tarkoitan."
"Jane" — hän sulki minut syliinsä — "tarkoitatko sitä nytkin?"
"Tarkoitan."
"Ja nyt?" hän suuteli hellästi otsaani ja poskiani.
"Tarkoitan", sanoin ja riistäydyin nopeasti hänen syleilystään.
"Oh, Jane, tämä on katkeraa. Tämä — tämä on väärin. Ei olisi väärin rakastaa minua."
"Tekisin väärin, jos tottelisin teitä."
Hänen kulmakarvansa rypistyivät uhkaavasti ja raju ilme välähti hänen silmissään. Hän nousi, mutta hillitsi itsensä vieläkin. Laskin käteni tuolin selkänojalle etsien siitä tukea. Värisin koko ruumiiltani, mutta päätökseni oli järkähtämätön.
"Hetkinen vielä, Jane! Heitä silmäys onnettomaan elämääni, kun sinä olet poissa. Sinun mukanasi katoaa siitä kaikki onni. Mitä siihen jää? Vaimonani on mielipuoli yläkerrassa — yhtä hyvin voisit neuvoa minua ruumiin luo kirkkomaalle. Mitä minun pitää tehdä, Jane? Mistä on minun etsittävä ystävyyttä ja toivoa?"
"Tehkää niinkuin minäkin: luottakaa Jumalaan ja itseenne. Etsikää taivasta. Toivokaa, että siellä saamme kohdata toisemme."
"Sinä et siis taivu?"
"En."
"Sinä siis tuomitset minut elämään kurjaa elämää ja kuolemaan kirottuna?"
"Minä neuvon teitä elämään nuhteettomana ja toivon teille levollisen kuoleman."
"Ja kuitenkin riistät minulta rakkauden ja viattomuuden. Viskaat minut takaisin alhaisiin nautintoihin ja rikoksiin."
"Mr. Rochester, sellainen kohtalo ei ole teille sen välttämättömämpi kuin minullekaan. Me molemmat, niin te kuin minä, olemme syntyneet taistelemaan ja kestämään — taistelkaa siis ja kestäkää! Te unohdatte minut ennenkuin minä teidät."
"Tuollaisella puheella teet minut valehtelijaksi ja tahraat kunniaani. Olen sanonut sinulle, että en tule muuttumaan, ja sinä selität vasten kasvojani, että muutun. Ja kuinka vääriä ovat tuomiosi, kuinka nurinkurisia mielipiteesi! Onko parempi ajaa lähimäisensä epätoivoon kuin rikkoa ihmisten tekemää lakia — kun tuo rikkomus ei edes vahingoita ketään. Eihän sinulla ole sukulaisia eikä ystäviä, joita voisit loukata elämällä kanssani."
Tämä oli totta, ja hänen puhuessaan alkoi sekä järkeni että omatuntoni soimata minua ja sanoa, että tein huutavaa vääryyttä vastustaessani häntä. Niitten ääni oli melkein yhtä kuuluva kuin tunteen, joka rajusti vaati: "Oh, suostu! Ajattele hänen onnettomuuttaan — ajattele, mihin vaaraan syökset hänet, jos jätät hänet yksin, muista hänen rajua luonnettaan ja sitä välinpitämättömyyttä, mikä tavallisesti seuraa epätoivoa — tyynnytä hänet, pelasta hänet, rakasta häntä, sano, että rakastat häntä ja tahdot olla hänen omansa. Kuka maailmassa välittäisisinustaja kuka pahentuisi siitä, mitäsinäteet."
Vastaus oli vieläkin järkähtämätön. "Minävälitän itsestäni. Mitä yksinäisempi, ystävättömämpi ja turvattomampi olen, sitä enemmän tahdon kunnioittaa itseäni. Tahdon noudattaa Jumalan säätämää, ihmisten pyhittämää lakia. Tahdon seurata periaatteita, jotka omaksuin ollessani terve eikä sairas, kuten nyt. Lait ja periaatteet eivät merkitse mitään aikana, jolloin ei ole kiusauksia, ne ovat tällaisia hetkiä varten kuin tämä, hetkiä, jolloin sekä ruumis että sielu kapinoi niitä vastaan. Ne ovat sitovia ja niitten tulee pysyä loukkaamattomina. Jos loukkaan niitä omassa erikoistapauksessani, missä on silloin niiden arvo? Niillä on arvonsa — sen olen aina uskonut, ja jollen voi uskoa sitä nyt, johtuu se sairaudestani — mielettömyydestäni tällä hetkellä, jolloin suonissani virtaa tulta ja sydämeni sykkii niin kiihkeästi, etten voi laskea sen lyöntejä. Tällä hetkellä en voi nojautua muuhun kuin ennen omaksumiini mielipiteisiin ja määritelmiin, ja niistä löydän jalansijan."
Niin tein. Mr. Rochester luki ilmeestäni päätökseni. Hänen raivonsa oli nyt noussut ylimmilleen ja hänen täytyi hetkiseksi antautua sen valtaan, seurasi sitten mitä seurasi. Hän kulki kiivaasti huoneen poikki, tarttui käsivarteeni ja iski kätensä vyötäisilleni. Hän näytti tahtovan musertaa minut leimuavalla katseellaan — ruumiillisesti tunsin sinä hetkenä olevani heikko kuin ruoko, jonka tuuli minä hetkenä tahansa voi viskata hehkuvaan uuniin, mutta henkisesti olin voitolla ja tunsin olevani turvattu. Sielulla on onneksi tulkkinsa — usein itsetiedoton, mutta aina varma — silmissä. Katseeni kohtasi hänen katseensa, huokasin vaistomaisesti nähdessäni hänen hehkuvat kasvonsa, hänen otteensa oli tuskallinen ja ylenmäärin rasittuneet voimani melkein lopussa.
"En ole koskaan nähnyt", sanoi hän kiristäen hampaitaan, "mitään niin haurasta ja samalla niin taipumatonta. Hän on kuin ruoko käsissäni", — hän ravisti minua kiivaasti — "voisin lannistaa hänet kahden sormeni väliin, ja mitä hyötyä siitä olisi jos taivuttaisin ja murtaisin hänet? Hänen silmissään näen itsenäisen, kesyttömän, vapaan olennon, se katselee minua uhmaten, ylpeänä, voitonvarmana. Mitä ikinä teenkään häkille, en koskaan saavuta tuota kesytöntä, kaunista lintua ja jos murran hauraan vankilan, päästän vain vangin vapaaksi. Vankilan voisin vallata, mutta sen asukas liitäisi sinistä taivasta kohti ennenkuin voisin edes sanoa itseäni sen maallisen majan omistajaksi. Ja juuri sinua, sielu — sinä luja ja vapaa, puhdas ja kaunis — sinua minä ikävöin eikä vain hentoa asuntoasi. Sinä voisit lentää luokseni suloisena ja vapaana ja tehdä pesäsi sydämeeni, mutta jos väkivallalla yrittäisin saada sinut omakseni, haihtuisit käsistäni kuin tuoksu, jota en vielä ehtinyt tunteakaan. Oh, tule, Jane, tule!" Hän hellitti otteensa ja vain katsoi minuun. Tuota katsetta oli paljon vaikeampi vastustaa kuin hänen äskeistä raivoansa, mutta olisi ollut mieletöntä taipua nyt enää. Olin uhmannut hänen raivoansa ja masentanut sen, minun täytyi nyt välttää hänen suruansa. Vetäydyin ovelle.
"Sinä menet, Jane!"
"Minä menen, sir."
"Sinä jätät siis minut."
"Niin."
"Et siis tule? Et siis tahdo olla lohdutukseni, viihdyttäjäni? Syvä rakkauteni, raju tuskani, kiihkeät rukoukseni eivät siis merkitse mitään?"
Mikä sanomaton tuska värisikään hänen äänessään! Kuinka kovaa olikaan yhä vastata: "Minä menen."
"Jane!"
"Mitä, sir?"
"Mene sitten — minä suostun siihen — mutta muista, että jätät minut tuskaan. Mene omaan huoneeseesi, ajattele, mitä olen sanonut, muista kärsimyksiäni, Jane, ajattele minua."
Hän kääntyi pois ja heittäytyi suulleen sohvalle. "Oi, Jane, toivoni — rakkauteni — elämäni", tunkeutui hänen huuliltaan. Sitten kuului syvä nyyhkytys.
Olin jo tullut ovelle, mutta palasin takaisin — palasin takaisin yhtä varmana kuin olin mennytkin. Polvistuin hänen viereensä, käänsin hänen kasvonsa tyynyltä minua kohti, suutelin häntä poskelle ja hyväilin hänen tukkaansa.
"Jumala siunatkoon teitä, rakas herrani", sanoin, "Jumala varjelkoon teitä kaikesta pahasta — johtakoon teitä — virvoittakoon teitä — palkitkoon teitä hyvyydestänne minua kohtaan."
"Pikku Janen rakkaus olisi ollut paras palkkani", vastasi hän, "ilman sitä on sydämeni murtunut. Mutta Jane antaa minulle rakkautensa — vapaaehtoisesti, jalomielisesti."
Veri syöksähti hänen kasvoilleen, hänen silmänsä leimusivat, hän hypähti pystyyn ja avasi sylinsä, mutta minä pakenin hänen syleilyään ja riensin ulos.
"Hyvästi", kuului sydämeni ääni kun jätin hänet, ja epätoivo lisäsi:"Hyvästi iäksi!"
* * * * *
Sinä yönä en aikonut nukkua, mutta vaivuin kuitenkin horroksiin niin pian kuin olin päässyt vuoteeseen. Unessa jouduin takaisin lapsuuteni maailmaan. Olin makaavinani Gatesheadin punaisessa huoneessa, yö oli pimeä, ja outo pelko ahdisti minua. Valo, joka kauan aikaa sitten oli peloittanut minut tajuiltani, ilmaantui taaskin näkyviini, se liukui seinää ylöspäin ja pysähtyi väreillen keskelle pimeätä kattoa. Nostin pääni ja katsoin. Katto muuttui pilviksi, ne olivat tummia ja kaukaisia, ja valo niitten keskellä näytti kajastukselta, jonka kuu luo hajoamaisillaan oleviin sumuihin. Odotin sen ilmaantumista oudon levottomuuden vallassa, ikäänkuin olisi tuomioni ollut kirjoitettu sen loistavalle pinnalle. Se tulikin näkyviin toisella tavalla kuin kuu pilvien takaa, ensin työnsi ihmiskäsi pilviverhot syrjään, ja esiin ei tullut kuu, vaan hohtava ihmishaamu, joka kumartui siniseltä taivaaltaan alas maata kohti. Se katseli minua — vain minua. Se puhui sielulleni, ääni tuli mittaamattoman kaukaa, kuitenkin aivan läheltä ja kuiskasi selvästi:
"Tyttäreni, pakene kiusausta!"
"Äiti, minä pakenen."
Niin vastasin herätessäni ihmeellisestä unestani. Oli vielä yö, mutta heinäkuun yöt ovat lyhyitä ja päivä koittaa pian puoliyön jälkeen. "Ei voi olla liian aikaista aloittaa tehtävää, joka on edessäni", ajattelin. Nousin, olin puettu, sillä olin riisunut vain kenkäni. Otin laatikostani hiukan liinavaatteita, rannerenkaan ja sormuksen. Etsiessäni niitä sattui silmiini pieni, helminen kaulakoriste, jonka Mr. Rochester vasten tahtoani oli antanut minulle pari päivää sitten. Jätin sen — se ei ollut minun, vaan tuon kuvitellun morsiamen, joka oli häipynyt ilmaan kuin unikuva. Muut esineet panin pieneen myttyyn, ja kukkaroni, joka sisälsi 20 shillinkiä — koko omaisuuteni — panin taskuuni. Sidoin olkihattuni päähäni, heitin huivin hartioilleni, otin käteeni mytyn ja kengät, joita en vielä tahtonut panna jalkaani, ja pujahdin ulos huoneesta.
"Hyvästi, hyvä Mrs. Fairfax", kuiskasin, kun hiivin hänen ovensa ohitse. "Hyvästi, lemmikkini Adèle!" kuiskasin ja suuntasin katseeni lastenkamaria kohti. En voinut ajatellakaan mennä syleilemään häntä, sillä minun täytyi pettää hyvin tarkkaa korvaa, joka kenties juuri kuunteli. Olisin pysähtymättä kulkenut Mr. Rochesterin huoneen ohitse, mutta sydämeni lakkasi sykkimästä hänen ovensa luona, ja jalkojenikin täytyi seisahtua. Siinä huoneessa ei nukuttu, sen asukas kulki rauhattomana edestakaisin, ja yhä uudelleen kuulin hänen huokauksensa. Siinä huoneessa oli minulle taivas — maallinen taivas — minun ei olisi tarvinnut muuta kuin astua sisälle ja sanoa:
"Mr. Rochester, minä rakastan teitä ja tahdon elää kanssanne läpi elämäni, kuoleman hetkeen saakka", ja huulilleni olisi vuotanut virvoittavaa onnen juomaa tyhjentymättömästä lähteestä. Ajattelin sitä.
Tuo hyvä isäntäni, joka nyt ei voinut nukkua, odotti kärsimättömänä päivän koittoa. Hän lähettäisi hakemaan minua huomenaamulla, ja minä olisin poissa. Hän etsisi minua kaikkialta — turhaan. Hän tuntisi itsensä hyljätyksi, rakkautensa halveksituksi, hän kärsisi, kenties joutuisi epätoivon valtaan. Ajattelin tätäkin. Käteni teki vaistomaisen liikkeen ovea kohti, vedin sen takaisin ja hiivin edelleen.
Synkkänä ja pelokkaana tulin vihdoin alakertaan. Tiesin, mitä minun oli tehtävä ja tein sen koneellisesti. Keittiöstä löysin sivuoven avaimen. Etsin myös öljypullon ja höyhenen ja voitelin avaimen ja lukon. Join vähän vettä ja otin leipäpalan mukaani, sillä kenties saisin kulkea pitkälle, ja voimani, joita edellisenä päivänä oli niin kovasti koeteltu, eivät saaneet loppua. Kaiken tämän tein aivan äänettömästi. Avasin oven, hiivin ulos ja suljin sen hiljaa. Himmeä aamunkajastus valaisi pihamaata. Suuret portit olivat suljetut ja lukossa, mutta erään sivuportin edessä oli vain salpa. Siitä menin ulos, suljin senkin ja olin Thornfieldin ulkopuolella.
Peninkulman päässä, niittyjen takana, oli tie, joka kulki vastakkaiseen suuntaan kuin Millcoteen johtava. Sitä tietä en ollut koskaan kulkenut, mutta olin usein huomannut sen ja ihmetellyt, minne se vei. Sitä kohti lähdin nyt astelemaan. Mikään epäröiminen ei ollut luvallista tällä hetkellä, taakse ei saanut katsahtaa, ei edes eteenpäin. Ei saanut uhrata ajatustakaan menneisyydelle eikä tulevaisuudelle. Edellinen oli niin taivaallisen suloinen — niin kuoleman raskas — että jos olisin lukenut siitä vain yhdenkin rivin, olisi rohkeuteni ja tarmoni ollut mennyttä. Tulevaisuus oli tyhjä lehti, kammottavan valkea, se näytti maailmalta, jonka yli äsken oli käynyt vedenpaisumus.
Ennen auringonnousua olin kulkenut yli niittyjen, polkujen ja pensasaitojen. Aamu oli luullakseni kaunis ja kesäinen. Olin heti talosta lähdettyäni pannut kengät jalkaani ja tunsin, että ne olivat märät kasteesta, joka peitti kukkivat niityt. Mutta minä en nähnyt nousevaa aurinkoa, hymyilevää aamutaivasta ja heräävää luontoa. Se, joka kulkee kauniin maiseman läpi mestauslavaa kohti, ei ajattele kukkia, jotka hymyilevät hänen tiellään, hän näkee vain pölkyn ja kirveen ja ajattelee julmaa kuolemaa ja hautaa, joka odottaa häntä tien päässä. Minä ajattelin surullista pakoani ja koditonta vaellusta — ja voi, ajattelin myös, mitä olin jättänyt. En voinut sille mitään. Ajattelin häntä nyt — hän oli huoneessaan ja odotti auringonnousua ja toivoi minun pian tulevan sanomaan, että tahdon jäädä hänen luoksensa ja olla hänen omansa. Ikävöin olla hänen omansa, paloin halusta kääntyä takaisin. Vielä ei ollut liian myöhäistä, vielä voin säästää häneltä tämän katkeran pettymyksen.
Kukaan ei varmaankaan ollut vielä huomannut pakoani. Voin vielä palata takaisin ja olla hänen lohdutuksensa — hänen ylpeytensä — voin pelastaa hänet onnettomuudesta, kenties perikadosta. Oh, kuinka pelkäsinkään hänen epätoivoaan — paljon enemmän kuin omaani! Oli kuin olisi nuoli tunkeutunut rintaani, ja kun koetin vetää sitä irti, raateli sen väkäinen kärki minua. Kun taas muistoni pakostakin työnsivät sen syvemmälle, haavoitti se minua vielä enemmän. Linnut alkoivat visertää puissa ja pensaikoissa, linnut olivat uskollisia ystävilleen, ne olivat rakkauden vertauskuvia. Mitä olin minä? Suuressa tuskassani, kiihkeässä pyrkimyksessäni tehdä oikein vihasin ja kauhistuin itseäni. En saanut lohdutusta edes omantunnon tyydytyksestä, en edes itsekunnioituksesta. Olin tehnyt vääryyttä isännälleni, olin haavoittanut häntä, jättänyt hänet. Olin vihattava omissa silmissäni. Kuitenkaan en voinut kääntyä enkä astua askeltakaan takaisin. Jumala varmaan johdatti minua. Oman tahtoni oli raju tuska lannistanut ja lamauttanut omantuntoni. Kulkiessani eteenpäin yksinäistä tietäni itkin kiihkeästi, kuitenkin riensin, riensin kuin houreissa. Vihdoin ehti sisällinen heikkous jäseniini, pysähdytti minut, ja minä kaaduin. Makasin maassa hetkisen ja painoin kasvojani märkään sammaleen. Pelkäsin — tai toivoin — että kuolisin siihen paikkaan, mutta kohta nousin taas, ryömin eteenpäin polvillani ja vihdoin pääsin jaloilleni. Halusin yhtä kiihkeästi kuin ennenkin päästä maantielle.
Päästyäni sinne täytyi minun istua lepäämään pensasaidan suojaan, ja siinä istuessani kuulin pyörien ratinaa ja näin ajoneuvojen lähenevän. Nousin seisomaan ja pysäytin ne. Kysyin ajajalta, minne hän oli matkalla. Hän mainitsi erään etäisen paikan, jossa, kuten varmasti tiesin, Mr. Rochesterilla ei ollut tuttavia. Kysyin, paljollako hän veisi minut sinne. Hän vastasi tahtovansa kolmekymmentä shillinkiä. Sanoin, ettei minulla ollut kuin kaksikymmentä ja hän lupasi koettaa tyytyä siihen. Hän antoi minun mennä sisälle vaunuihin, jotka olivat tyhjät. Minä menin, ovi suljettiin ja vaunut vierivät eteenpäin.
Ystävällinen lukija, jospa et koskaan tuntisi sellaista tuskaa kuin minä silloin tunsin! Jospa et koskaan vuodattaisi niin kapinallisia, niin kipeitä kyyneliä kuin minä sinä aamuna! Jospa ei sinun koskaan tarvitsisi rukoilla niin kiihkeästi ja toivottomana taivaan apua ja jospa ei sinun koskaan, kuten minun, tarvitsisi pelätä tuottavasi turmiota sille, jota yli kaiken rakastat!
Kahdeskymmeneskahdeksas luku.
Kaksi päivää on kulunut. On kesäilta. Ajuri on laskenut minut maahan erääseen Whitcross nimiseen paikkaan. Hän ei voinut viedä minua pitemmälle siitä rahasta, jonka olin antanut hänelle, enkä omistanut enää shillinkiäkään. Vaunu on tällä hetkellä ehtinyt jo peninkulman päähän, ja minä olen yksin. Huomaan silloin, että olen unohtanut myttyni vaunulaatikkoon, jonne olin varmuuden vuoksi pannut sen. Sinne se jäi, siellä se pysyy, ja minä olen menettänyt viimeisen omaisuuteni.
Whitcross ei ole kaupunki, ei edes yksi ainoa rakennus, se on vain kivinen patsas, joka on pystytetty viitaksi neljän tien yhtymäkohtaan. Se on maalattu valkoiseksi, jotta se paremmin näkyisi pimeässäkin. Yläpäästä ulkonee neljä käsivartta, ja lähimpään kaupunkiin, johon ne osoittavat, on kirjoituksen mukaan kymmenen peninkulmaa, etäisimpään kaksikymmentä. Kaupunkien tutuista nimistä näen, mihin kreivikuntaan olen joutunut — se on yksinäinen, autioitten kangasmaitten ja vuorenharjanteitten peittämä seutu. Takanani ja molemmilla puolillani näen laajoja kankaita, edessäni on syvä laakso ja kaukana sen takana näkyy vuorten aaltoilevia ääriviivoja. Asutus on varmaan harvaa, teillä ei näy kulkijoita, ne aukeavat leveinä, valkoisina ja yksinäisinä pohjoiseen, etelään, itään ja länteen leikaten taajaa ja villiä kanervikkoa, joka ulottuu niitten reunaan saakka. Joku voisi kuitenkin sattumalta tulla, enkä tahdo, että ihmissilmä näkisi minut nyt. Tuntematon ohikulkija ihmettelisi nähdessään minut tienviitan luona ilman tavaroita, turvatonna ja päämäärää vailla. Hän saattaisi tehdä kysymyksiä, ja minä voisin antaa vain uskomattomilta kuuluvia, epäilyttäviä vastauksia. Tällä hetkellä ei mikään side kiinnitä minua ihmisten seuraan, ei mikään valoisa toive kutsu minua kanssaihmisteni luo, eikä kukaan niistä, joita täällä voin nähdä, ajattelisi minusta ystävällisesti ja toivoisi minulle hyvää. Minulla ei ole muuta ystävää kuin kaikkien yhteinen äiti, luonto, ja hänen helmassaan tahdon nyt etsiä lepoa.
Suuntaan kulkuni suoraan kanervikkoon ja tulen notkoon, joka syvältä uurtaa tummaa kangasta. Kahlaan polvia myöten kanervissa, seuraan notkon käänteitä, löydän vihdoin sammalpeitteisen kivilohkareen ja istahdan sen suojaan. Notkon korkeat, kanervapeitteiset rinteet suojelevat minua molemmin puolin, kivilohkare kätkee minut, ylläni aukeaa sininen taivas. Kului kuitenkin hetkinen ennenkuin täälläkään tunsin olevani turvassa. Pelkäsin, että lähitienoilla olisi villejä eläimiä tai että joku metsästäjä yllättäisi minut. Jos tuulenhenkäys kahisi kanervissa, katsoin säikähtyneenä ylös ja luulin vihaisen härän olevan lähellä, jos kuulin linnun viheltävän, luulin sitä ihmisääneksi. Huomasin kuitenkin pelkoni aiheettomiksi, ja erämaan syvä hiljaisuus rauhoitti minua. Ilta läheni. Tähän saakka en ollut vielä osannut ajatella, olin vain kuunnellut, katsellut ja pelännyt, mutta nyt sain takaisin ajatuskykyni.
Mitä minun oli tehtävä? Minne mennä? Sietämättömiä kysymyksiä — enhän voinut tehdä mitään enkä mennä minnekään. Väsyneitten, vapisevien jalkojeni täytyi kulkea vielä pitkä taival, ennenkuin pääsin ihmisasumuksille, minun täytyi turvautua kylmään armeliaisuuteen saadakseni katon pääni päälle ja vaivata ihmisiä suomaan minulle — varmaan monen turhan yrityksen jälkeen — vastahakoisen myötätuntonsa, ennenkuin tarinaani kuultaisiin ja saisin apua hädässäni.
Kosketin kanervikkoa, se oli kuivaa ja vielä lämmintä kesäisen päivän helteestä. Katselin taivasta, se oli kirkas, ja ystävällinen tähti vilkkui aivan notkon reunan yläpuolella. Kaste lankesi lempeänä ja suloisena eikä tuntunut pienintäkään tuulenhenkäystä. Luonto näytti olevan minua kohtaan ystävällinen ja hyvä, luulin, että se rakasti minua, hyljättyä, ja koska ihmisiltä odotin vain epäluuloja, töykeyttä ja herjauksia, painauduin lapsen hellyydellä sen helmaan. Ainakin tänä yönä tahdoin olla sen vieraana — äitini luonto antaisi minulle yösijan ilmaiseksi. Minulla oli vielä jäljellä leivänkappale; sen olin puolipäivän aikaan viimeisillä penneilläni ostanut eräästä kaupungista, jonka ohi ajoimme. Siellä täällä näin mustikoita, jotka himmeitten helmien tavoin erottautuivat kanervikosta. Poimin niitä kourallisen ja söin leipäni kanssa. Tämä erakko-ateria vaimensi, joskaan ei tyydyttänyt kovaa nälkääni. Sen päätyttyä luin iltarukoukseni ja etsin makuupaikkani.
Kivilohkareen vieressä oli kanervikko hyvin syvää, ja kun asetuin makaamaan siihen, peittyivät jalkani melkein kokonaan. Se suojasi minua myös molemmin puolin, niin että yö-ilma tunkeutui luokseni vain ahtaasta raosta. Taitoin huivini kaksinkerroin ja levitin sen ylleni peitoksi. Matala, sammaleinen mätäs oli tyynynäni. Näin varustettuna ei minun ainakaan alkuyöstä voisi tulla vilu.
Leponi olisi kylläkin ollut suloista, mutta surullinen sydämeni häiritsi sen. Sen haavat olivat vielä auki, ne vuosivat verta ja hienoimmat säikeet olivat katkaistut. Se värisi Mr. Rochesterin ja hänen kohtalonsa tähden, se tunsi vihlovaa sääliä häntä kohtaan ja ikävöi häntä kiihkeästi ja lakkaamatta, ja kuten voimaton, siipirikko lintu, teki se turhia, epätoivoisia ponnistuksia päästäkseen hänen luokseen.
Sieluntuskien uuvuttamana nousin polvilleni. Yö oli tullut ja kaikki tähdet olivat syttyneet, se oli lempeä, hiljainen yö, liian kirkas herättääkseen pelkoa. Me tiedämme, että Jumala on kaikkialla, mutta paremmin kuin koskaan tunnemme hänen läheisyytensä, kun näemme hänen tekonsa koko suuruudessaan edessämme. Pilvettömältä yötaivaalta, jossa hänen maailmansa kiertävät hiljaisia ratojaan, luemme selvimmin hänen äärettömyyttään, kaikkivaltaansa ja hyvyyttään. Olin noussut polvilleni rukoilemaan Mr. Rochesterin puolesta. Katsoin ylös taivaalle, ja kyynelten himmentämillä silmilläni näin valtavan Linnunradan. Kun muistin, mikä se oli, kun ajattelin, mitkä luvuttomat maailmat kätkeytyivät noihin hentoihin valojuoviin, tunsin Jumalan voiman ja väkevyyden. Olin varma, että hän kykeni suojelemaan sitä, jonka hän oli luonut, tunsin, että maa ei häviäisi, eikä ainoakaan ihmissielu joutuisi turmioon. Rukoukseni vaihtui kiitokseksi siitä, että kaiken elämän lähde on myöskin sielujen pelastaja. Mr. Rochester oli turvassa, Jumala varjeli häntä. Painauduin takaisin kanervavuoteelleni, ja ennen pitkää oli uni poistanut kaiken suruni.
Mutta seuraavana päivänä tuli kalpea, alaston puute eteeni. Linnut olivat jo aikaa sitten jättäneet pesänsä, mehiläiset koonneet hunajan kanervan kukilta aikaisimpana aamuhetkenä, ennen kasteen kuivumista, aamun pitkät varjot olivat jo aikoja sitten lyhentyneet, ja aurinko täytti maan ja ilman paisteellaan, kun nousin ja katsoin ympärilleni.
Mikä hiljainen, kuuma, ihana päivä! Kuinka kullanhohteisena levisikään kangas ympärilläni! Kaikkialla auringonpaistetta. Jospa olisin voinut elää siinä ja siitä! Sisilisko livahti kivilohkareen yli, mehiläinen surisi mustikkamättäässä. Sinä hetkenä olisin mielelläni ollut mehiläinen tai sisilisko, voidakseni saada pysyvän olinpaikan ja riittävän ravinnon kankaalta. Mutta minä olin ihminen, minulla oli ihmisen tarpeet, enkä voinut viipyä täällä, jossa en saanut tyydyttää niitä.
Nousin ja katselin vuodetta, jonka olin jättänyt. Koska en odottanut mitään tulevaisuudelta, toivoin vain yhtä, toivoin, että Luojani yön aikana, nukkuessani, olisi nähnyt hyväksi ottaa sieluni luoksensa, ja että tämä väsynyt ruumis, jonka kuolema oli vapauttanut kärsimyksistä, olisi saanut rauhassa muuttua maaksi ja yhtyä erämaan multaan. Kuitenkin olin vielä elossa, edessäni oli kaikki elämän vaatimukset, tuskat ja velvollisuudet. Minun täytyi kantaa taakkani, tyydyttää tarpeeni, kestää tuskat ja täyttää velvollisuudet. Lähdin matkaan. Tultuani takaisin Whitcrossiin valitsin sen tien, jossa paahtava aurinko olisi selkäni takana. Mikään muu seikka ei voinut vaikuttaa valintaani. Kävelin pitkän aikaa, ja kun voimani olivat kokonaan lopussa ja arvelin hyvällä omallatunnolla voivani keskeyttää raskaan matkani, istahtaa kivelle, jonka näin tien vieressä ja antautua väsymyksen ja välinpitämättömyyden valtaan, joka herpaisi niin mieltäni kuin jäseniäni — silloin kuulin kirkonkellon soittoa.
Käännyin siihen suuntaan, josta kuulin äänen tulevan, ja siellä, keskellä runollisia kukkuloita, joitten kauneutta en enää tuntiin ollut huomannut, näin kylän ja kirkontornin. Oikealla oleva laakso oli täynnä niittyjä, ruispeltoja ja metsää, ja kimmeltävä joki kiemurteli noitten vihreitten värivivahdusten — tuleentuvan viljan, tumman metsän ja päivänpaisteisten niittyjen läpi. Pyörien ratina sai minut taas katsomaan edessäni olevalle tielle. Raskaasti kuormitettu vaunu pyrki vaivoin mäkeä ylös, ja sen takana näin karjalauman paimenineen. Ihmiselämää ja ihmistyötä oli lähelläni. Minunkin täytyi pyrkiä eteenpäin ja koettaa päästä elämään ja tekemään työtä kuten muutkin.
Noin kahden aikana iltapäivällä tulin kylään. Sen ainoan kadun perällä oli myymälä, jonka ikkunassa oli muutamia leipiä. Kuinka himoitsinkaan leipää! Se antaisi minulle kenties osan tarmostani takaisin, mutta ilman sitä kävisi vaikeaksi päästä eteenpäin. Tunsin halua olla virkeä ja voimakas niin pian kuin taas olin kanssaihmisteni joukossa. Tunsin, että olisi häpeällistä kuolla nälkään keskelle kylätietä. Eikö minulla ollut mitään, jonka voisin vaihtaa yhteen noista leivistä? Mietin. Minulla oli pieni silkkinenäliina kaulassani ja hansikkaat kädessä. En oikein tietänyt, kuinka ihmiset minun asemassani menettelivät. En tietänyt, otettaisiinko kumpaakaan näistä kapineista vastaan — luultavasti ei, mutta minun täytyi koettaa.
Astuin myymälään, jossa eräs nainen oli myymässä. Nähdessään säädyllisesti puetun henkilön, hienon neidin, kuten hän kai arveli, tuli hän kohteliaana vastaan. Mitä saisi luvan olla? Minä häpesin, ja kieleni kieltäytyi lausumasta pyyntöä, jonka olin valmistanut. En uskaltanut tarjota hänelle kuluneita hansikkaitani ja rypistynyttä nenäliinaa, sitäpaitsi tunsin, että se olisi ollut mieletöntä. Pyysin vain saada istua hetkisen, koska olin väsynyt. Pettyneenä toivossaan saada minusta ostaja hän suostui pyyntööni kylmästi ja osotti minulle tuolin. Minä lyyhistyin sille. Tunsin kovaa halua itkeä, mutta hillitsin kuitenkin kyyneleeni, koska tiesin, kuinka sopimaton sellainen tunteenpurkaus olisi ollut. Hetken kuluttua kysyin, oliko kylässä ompelijaa.
"Kyllä, kaksi tai kolme. Juuri niin monta kuin tarvitaankin."
Mietin taas. Hätäni oli kohonnut huippuunsa. Katsoin kovaa välttämättömyyttä silmästä silmään. Siinä istuin ilman mitään mahdollisuuksia, ilman ainoatakaan ystävää, ainoatakaan penniä. Minun täytyi tehdä jotakin. Mutta mitä? Minun täytyi saada työtä — mistä? Kysyin, tiesikö hän, tarvittiinko missään lähiseudulla palvelijaa.
Ei, sitä hän ei tietänyt.
"Mikä on seudun pääelinkeino? Mitä suurin osa ihmisistä tekee?"
"Muutamat tekevät maatyötä, toiset ovat Mr. Oliverin neulatehtaassa ja valimossa."
"Käyttääkö Mr. Oliver naisia työssään?"
"Ei, se on miesten työtä."
"Mitä naiset sitten tekevät?"
"En tiedä", oli vastaus. "Yksi tekee sitä, toinen tätä. Köyhät koettavat tulla toimeen niin hyvin kuin voivat." Hän näytti väsyvän kysymyksiini, ja mitä oikeutta minulla itse asiassa olikaan vaivata häntä? Pari naapuria tuli sisään, ja tuoliani nähtävästi tarvittiin. Jätin hyvästi.
Kuljin katua eteenpäin ja katselin jokaista taloa sen molemmilla puolilla, mutta en voinut keksiä minkäänlaista tekosyytä, jonka nojalla olisin voinut astua johonkin niistä. Harhailin ympäri kylää, loittonin väliin kappaleen matkan päähän siitä ja palasin taas takaisin. Tätä kesti tunnin tai pari. Uupuneena ja nälän vaivaamana käännyin eräälle sivutielle ja istahdin pensasaidan suojaan. Ei kuitenkaan kulunut montakaan minuuttia kun taas olin jaloillani ja koetin taaskin etsiä jotakin apua tai edes neuvoa. Tien päässä oli sievä pieni talo, jonka edessä oli hyvin hoidettu puutarha, täynnä kukkivia kasveja. Pysähdyin sen eteen. Mitä asiaa minulla oli tuohon valkeaoviseen taloon, mitä syytä kosketella sen kellonnauhaa? Menin kuitenkin lähemmäksi ja vedin nauhasta. Ystävällisen näköinen, siististi puettu nuori nainen avasi oven. Matalalla, vapisevalla äänellä kysyin, tarvittiinko talossa palvelijatarta.
"Ei", sanoi hän, "meillä ei ole palvelijaa."
"Voitteko sanoa minulle, mistä voisin saada jonkinlaista työtä", jatkoin. "Olen vieras enkä tunne ketään tällä paikkakunnalla. Tarvitsisin työtä, yhdentekevää, minkälaista."
Mutta hänen asiansa ei ollut ajatella minua ja etsiä minulle työtä. Ja kuinka epäilyttävältä mahtoikaan hänestä tuntua asemani, puheeni ja luonteeni! Hän pudisti päätään, hän "ei ikävä kyllä voinut neuvoa minua", ja valkea ovi sulkeutui kauniisti ja säädyllisesti jättäen minut ulkopuolelle. Jos hän olisi pitänyt sitä auki vähän kauemmin, olisin luultavasti pyytänyt häneltä kappaleen leipää, sillä nyt olin todella masentunut.
En saattanut palata likaiseen kylään, josta kuitenkaan en saisi apua. Mieluimmin olisin poikennut läheiseen metsään, jonka tiheät siimekset näyttivät kutsuvan minua suojaansa, mutta olin niin sairas, heikko ja uupunut, että vaistomaisesti pysyttelin sellaisilla paikoilla, jossa minulla oli hiukankin mahdollisuutta saada ruokaa. Yksinäisyys ei olisi tuntunut yksinäisyydeltä, lepo levolta niin kauan kuin nälkä petolinnun tavoin raateli ruumistani.
Harhailin talojen ympärillä, jätin ne taaskin, tulin takaisin ja menin taas pois, koska tiesin, että minulla ei olisi mitään oikeutta vaatia tai odottaa osanottoa toisten ihmisten puolelta. Ilta lähestyi, ja yhä harhailin eksyneen, nälkäisen koiran tavoin. Mennessäni erään pellon poikki näin kirkontornin edessäni ja lähdin kulkemaan sitä kohti. Puutarhan keskellä, lähellä kirkkomaata oli hyvin rakennettu, joskin pieni talo, jonka heti arvasin pappilaksi. Muistin, että muukalaiset, jotka tulevat seudulle, missä heillä ei ole ystäviä, ja jotka haluavat tointa, väliin kääntyvät papin puoleen saadakseen neuvoja ja apua. Papin velvollisuus on auttaa — ainakin neuvoillaan — niitä, jotka haluavat auttaa itseänsä. Minulla oli mielestäni jonkinlainen oikeus etsiä täältä neuvoa. Kokosin kaiken rohkeuteni ja jäljellä-olevat voimani ja yritin eteenpäin. Vihdoin tulin talon luo ja koputin keittiön ovelle. Vanha nainen tuli avaamaan. Kysyin, oliko talo pappila.
"Kyllä."
"Onko pastori kotona?"
"Ei."
"Tuleeko hän pian?"
"Ei — hän on matkustanut pois."
"Kauaksiko?"
"Ei varsin kauas — kenties kolmen peninkulman päähän. Hänen isänsä on äkkiä kuollut. Hän on nyt Marsh End'issa ja tulee luultavasti viipymään vielä pari viikkoa."
"Onko talossa ketään naista?"
"Ei muita kuin minä, joka olen taloudenhoitaja."
En voinut pyytää häneltä apua, vaikka olinkin jo maahan vaipumaisillani. En osannut vielä kerjätä. Hoipertelin taaskin eteenpäin.
Vielä kerran otin nenäliinani — vielä kerran ajattelin leipiä pienen myymälän ikkunassa. Oh, jospa saisin edes hiukkasen — edes suupalan vaimentaakseni nälän tuskaa! Vaistomaisesti käännyin taaskin kylää kohti, löysin myymälän ja menin sisään, ja vaikka huoneessa oli muitakin kuin äsken näkemäni vaimo, uskalsin kysyä, antaisiko hän minulle leivän nenäliinastani.
Hän katseli minua silminnähtävästi epäillen. "Ei, en koskaan myy tavaraani sillä tavalla."
Melkein epätoivoisena pyysin leivänpuolikasta, mutta hän kielsi taaskin. "Enhän voi tietää, mistä olette saanut nenäliinan."
"Ettekö sitten ottaisi hansikkaitani?"
"En, mitä niillä tekisin?"
Lukija, ei ole hauskaa viipyä yksityiskohdissa. Muutamain ihmisten mielestä on voitettujen tuskien muisteleminen nautinto, mutta minun on vielä tänä päivänä vaikea palauttaa noita aikoja mieleeni. On tuskallista ajatellakin niin suurta nöyryytystä ja niin kovaa ruumiillista kipua. En soimannut niitä, jotka työnsivät minut takaisin. Tiesin, että muuta ei ollut odotettavissa ja että sitä ei voinut auttaa. Tavallinen kerjäläinen herättää usein epäluuloja, hyvin puettu ehdottomasti. Tosin en kerjännyt muuta kuin työtä, mutta eihän kenenkään velvollisuus ollut antaa sitä minulle. Ei ainakaan sellaisten, jotka näkivät minut nyt ensi kerran eivätkä tietäneet minusta mitään. Oikeassa oli sekin nainen, joka ei tahtonut ottaa nenäliinaani leivän hinnaksi, jos kerran tarjoukseni tuntui oudolta tai epäedulliselta. Mutta tahdon kertoa lyhyesti. Aihe tekee minut sairaaksi.
Hämärässä menin erään maatalon ohi, jonka avonaisen oven edessä isäntä söi illallistaan, leipää ja juustoa. Pysähdyin ja kysyin, eikö hän tahtoisi antaa minulle vähän leipää, koska olin hyvin nälkäinen. Hän katsahti minuun kummastuneena, mutta leikkasi sanaakaan sanomatta paksun viipaleen leivästään ja ojensi sen minulle. Arvatenkaan hän ei luullut minua kerjäläiseksi, vaan piti minua oikullisena herrasneitinä, joka oli saanut päähänsä mieltyä hänen ruskeaan leipäänsä. Niin pian kuin olin poissa talon näkyvistä, istuuduin syömään.
En voinut toivoa kattoa pääni päälle, vaan etsin yösijaa äsken mainitsemastani metsästä. Yöni oli kurja ja leponi katkonainen. Maa oli kostea, ilma kylmä, ja ohikulkijat häiritsivät minua useita kertoja, niin että minun yhä uudelleen täytyi muuttaa makuupaikkaa enkä ollenkaan saanut tuntea olevani turvassa. Aamupuoleen yötä alkoi sataa ja koko seuraava päivä oli sateinen. Älä pyydä minulta, lukija, tarkempaa kuvausta tuosta päivästä. Kuten edellisenäkin, etsin työtä, sain kieltoja ja näin nälkää. Vain kerran sain maistaa ruokaa. Erään mökin ovella näin pienen tytön, joka oli kaatamaisillaan lautasellisen kylmää puuroa porsaan kaukaloon.
"Etkö tahtoisi antaa minulle sitä", kysyin.
Hän katsoi minuun silmät selällään. "Äiti", huusi hän, "täällä on eräs nainen, joka pyytää minulta puuroa."
"Hyvä on", kuului ääni sisältä, "anna se hänelle, jos hän on kerjäläinen. Ei porsas sitä tarvitse."
Tyttö tyhjensi puuron käsiini, ja minä ahmin sen.
Kun hämärä taajeni, pysähdyin yksinäiselle polulle, jota olin seurannut parin tunnin ajan.
"Voimani ovat nyt kokonaan lopussa", sanoin itsekseni. "Tunnen, etten enää voi mennä pitkälle. Pitääkö minun viettää tämäkin yö ulkona? Pitääkö minun tällaisella sateella painaa pääni kylmää, märkää maata vasten? Pelkään, että toisin ei voi käydä, sillä kukapa ottaisi minut taloonsa? Mutta se tulee olemaan kauheata, kun olen näin nälkäinen, heikko ja viluinen, näin onneton ja epätoivoinen. Kaiken todennäköisyyden mukaan kuolen ennen aamua. Ja miksi en voi suostua kuolemanajatukseen. Minkätähden taistelen arvottoman elämän puolesta. Sentähden, että tiedän tai uskon Mr. Rochesterin vielä elävän, ja siinä tapauksessa luontoni ei voi välinpitämättömänä alistua sellaiseen kohtaloon kuin nälkäkuolema. Oi hyvä Jumala, anna minun kestää vielä vähän aikaa! Auta minua — johda minua!"
Väsynyt katseeni harhaili yli sumuisen ja hämärän maiseman. Huomasin joutuneeni kauas kylästä, joka oli kokonaan poissa näkyvistäni. Sitä ympäröivät viljelysmaatkin olivat loppuneet. Olin kulkenut mutkikkaita syrjäpolkuja ja taas joutunut kangasmaitten läheisyyteen. Vain pari peltoa, jotka olivat melkein yhtä hedelmättömiä ja villejä kuin kanervikko niiden ympärillä, erotti minut hämäristä harjanteista.
"Tahdon mieluummin kuolla täällä kuin tiellä, jolla ihmiset kulkevat", ajattelin. "Ja on paljon parempi, että varikset ja korpit, jos sellaisia täällä on, raatelevat ruumistani, kuin että se suljettaisiin vaivastalon arkkuun ja maatuisi köyhäin haudassa."
Niin käännyin harjanteita kohti ja nousin ylös. Minun oli vain löydettävä syvennys, johon voisin laskeutua lepäämään ja jossa saisin olla edes piilossa, joskaan ei turvassa, mutta sellaista en nähnyt, ja koko nummi näytti tasaiselta. Ainoa, mikä siinä vaihteli, oli väri, joka sammalpeitteisillä suomailla oli vihreätä ja kuivalla kanervakankaalla mustaa. Vaikka olikin jo melkein pimeä, saatoin vielä erottaa nämä vivahdukset, joskin vain valojen ja varjojen vaihteluna, sillä kaikki värit olivat kadonneet päivänvalon mukana.
Katseeni harhaili vieläkin yli jylhän nummen ja alakuloisten hetteitten, kun kaukana, keskellä harjanteita ja soita välähti äkillinen valo. Ensi ajatukseni oli, että se oli vain virvatuli, ja odotin, että se kohta katoaisi. Se loisti kuitenkin yhä edelleen pysyen kohdallaan liikkumatta. "Voisiko se olla nuotiotuli", arvelin ja odotin, että se leviäisi, mutta sitä se ei tehnyt, vaan pysyi samankokoisena kuin alussakin. "Se näkyy varmaan jostakin ihmisasunnosta", päätin vihdoin, "mutta jos niin on, en voi päästä sinne. Se on liian kaukana, ja mitäpä minua hyödyttäisi, vaikka se olisikin kyynärän päässä minusta? Jos koputtaisin ovelle, suljettaisiin se edestäni viipymättä."
Ja minä vaivuin maahan siihen paikkaan missä seisoin ja kätkin kasvoni sammaleen. Makasin hiljaa hetkisen. Yötuuli kulki suhisten yli harjanteen ja häipyi etäisyyteen, sade lankesi taajana ja kasteli minut läpimäräksi. Jos kuoleman ystävällinen kylmyys jo olisi jäykistänyt minua, olisi sade mielin määrin saanut piestä minua, mutta ruumiini oli vielä lämmin ja värisi kylmien pisarain kosketuksesta. Ennen pitkää nousin.
Valo loisti vieläkin selvänä, vaikka sade himmensikin sitä. Koetin taaskin kävellä ja laahata väsyneitä jäseniäni sitä kohti. Se johti minut vinosti kukkulan poikki ja ison suon yli, josta olisi ollut mahdoton kulkea talvella ja joka nytkin, keskellä kesää, oli hyllyvä ja vetinen. Kaksi kertaa kaaduin, mutta kaksi kertaa nousin taas jaloilleni ja kokosin voimani. Tuo valo oli kuin häviävä toivoni, ja minun täytyi saavuttaa se.
Päästyäni suon yli erotin valkean juovan nummella. Menin lähemmäksi. Se oli tie, joka vei suoraan valoa kohti, joka nyt näkyi eräältä kukkulalta keskeltä puuryhmää — mikäli pimeässä voin päättää, olivat ne mäntyjä. Tähteni katosi tullessani lähemmäksi. Joku esine oli tullut sen ja minun väliin. Hapuilin kädelläni ja tunnustelin edessäni olevaa tummaa möhkälettä. Erotin matalan aidan karkeat kivet, sen yläpuolella oli säleaita ja tämän sisäpuolella korkeita, piikikkäitä pensaita. Haparoin eteenpäin aitaa myöten. Edessäni häämöitti taaskin jotakin vaaleata — se oli veräjä, joka liikahti saranoillaan kun kosketin sitä. Sen molemmilla puolilla oli tumma pensas — puksipuu tai orapihlaja.
Kun olin mennyt veräjästä ja sivuuttanut pensaat, kohosi eteeni talon ääriviivat. Talo oli tumma, matala ja pitkä, mutta valoa, joka oli johtanut minua, ei näkynyt missään. Kaikkialla oli pimeä. Olivatko asukkaat jo menneet levolle? Pelkäsin, että oli niin. Etsiessäni ovea kuljin erään nurkkauksen ohi, ja sieltä tuikki tuo ystävällinen valo taaskin vastaani. Se tuli hyvin pienestä ristikkoikkunasta, joka oli vain yhden jalan korkeudella maasta ja jonka teki vielä matalammaksi seinällä kiemurteleva, tiheälehväinen muurivihreä tai joku muu köynnöskasvi. Aukko oli niin kätkössä ja ahdas, että verhoa tai luukkua oli nähtävästi pidetty tarpeettomana, ja kun kumarruin alas ja nostin köynnöskasvia, joka peitti sitä, saatoin selvästi nähdä sisälle huoneeseen. Puhtaalle lattialle oli ripoiteltu hienoa, valkoista hiekkaa. Seinällä oli pähkinäpuinen hylly tinalautasriveineen, joihin kuvastui kodikas, punainen turvevalkea. Näin myös seinäkellon, valkean tammipöydän ja muutamia tuoleja. Kynttilä, jonka valo oli johdattanut minua, paloi pöydällä, ja sen ääressä istui vanhanpuolinen, hiukan tylyltä näyttävä nainen kutimineen. Kuten koko ympäristö, näytti hänkin mallikelpoisen siistiltä.