"Psalmit eivät ole hauskoja", huomautin.
"Se osottaa, että sinulla on turmeltunut sydän, ja sinun täytyy rukoilla Jumalaa muuttamaan se ja antamaan sinulle uusi, puhdas. Hän voi ottaa pois kivisydämesi ja antaa sinulle lihasydämen."
Pyörittelin mielessäni kysymystä, joka kosketteli tapaa ja toimenpiteitä, joitten kautta tuo sydämeni vaihtaminen tapahtuisi, kun Mrs. Reed keskeytti käskien minun istuutua, sitten hän ryhtyi itse jatkamaan keskustelua.
"Mr. Brocklehurst, luullakseni kävi kolme viikkoa sitten kirjoittamastani kirjeestä selville, että tämän pienen tytön luonne ja tavat eivät kokonaan vastaa toiveitani. Jos hyväksytte hänet Lowoodin kouluun, olisin iloinen, jos johtajatarta ja opettajia pyydettäisiin pitämään häntä tarkan valvonnan alaisena, ja ennen kaikkea olemaan varuillaan hänen pahimman virheensä, hänen vilpillisyytensä, tähden. Sanon tämän sinun aikanasi, Jane, ettet koettaisi pettää Mr. Brocklehurstia."
Syystäpä minä pelkäsin, syystä vihasin Mrs. Reediä, sillä hänen toiseksi luonnokseen oli tullut haavoittaa minua säälimättömästi. En ollut koskaan hänen läheisyydessään onnellinen. Niin tarkoin kuin tottelinkin, niin rehellisesti kuin koetinkin olla hänelle mieliksi, olivat ponnistukseni aina turhat, ja palkaksi sain edellämainitun kaltaisia arvosteluita. Tämä syytös, joka lausuttiin vieraan kuullen, haavoitti sydänjuuriani. Aavistin hämärästi, että hän tahtoi jo nyt tehdä tyhjiksi kaikki toiveeni sen uuden elämän suhteen, johon hän oli minut määrännyt. Tunsin, vaikka en silloin osannutkaan pukea tunnettani sanoiksi, että hän jo edeltäpäin kylvi ennakkoluuloja ja epäystävällisyyttä tulevaisuuteni tielle. Nyt jo olin Mr. Brocklehurstin silmissä juonikas, pahantapainen lapsi, ja mitä voin tehdä puhdistuakseni syytöksestä?
"En mitään", ajattelin taistellessani nyyhkytyksiä vastaan ja pyyhin kiireesti pois pari kyyneltä, tuskani voimattomat ilmaukset.
"Vilpillisyys on todellakin ruma ominaisuus lapsella", sanoi Mr. Brocklehurst, "se on sukua petoksen kanssa, ja kaikki valehtelijat saavat osansa järvestä, jossa tulta ja tulikiveä palaa. Tyttö pidetään tarkan valvonnan alla, Mrs. Reed. Olen puhuva Miss Templen ja opettajien kanssa."
"Tahtoni olisi, että hänet kasvatettaisiin asemaansa sopivalla tavalla", jatkoi hyväntekijäni. "Hänen on opittava olemaan hyödyllinen ja nöyrä. Mitä tulee loma-aikoihin, viettää hän ne teidän luvallanne aina Lowoodissa."
"Mielipiteenne ovat erittäin viisaat, armollinen rouva", vastasi Mr. Brocklehurst. "Nöyryys on kristillinen hyve, ja eritoten sovelias Lowoodin oppilaille. Senvuoksi olenkin määrännyt, että tämän hyveen viljelemisestä heidän keskuudessaan on pidettävä erityistä huolta. Olen tutkinut, millä keinoin maallinen ylpeys parhaiten voitaisiin kukistaa heissä, ja vasta toissapäivänä sain ilahuttavan todistuksen menestyksestäni. Toinen tyttäreni, Augusta, oli äitinsä kanssa katsomassa koulua, ja palatessaan hän huudahti: 'Oi, rakas isä, kuinka tasaisilta ja yksinkertaisilta kaikki Lowoodin tytöt näyttävät! Sileäksi kammattuine tukkineen, pitkine esiliinoineen ja hollantilaisine ulkotaskuineen he ovat melkein kuin köyhän kansan lapsia, ja he katselivat minun pukuani, ja äidin, ikäänkuin eivät he koskaan ennen olisi nähneet silkkipukuja'."
"Tuo kaikki miellyttää minua suuresti", sanoi Mrs. Reed. "Jos olisin etsinyt läpi Englannin, olisin tuskin löytänyt kasvatusjärjestelmää, joka paremmin sopisi Jane Eyren kaltaiselle lapselle. Johdonmukaisuus, rakas Mr. Brocklehurst, johdonmukaisuus on asia, jota puollan kaikkialla."
"Johdonmukaisuus, armollinen rouva, on ensimäinen kristillinen hyve, ja sen vaatimukset on otettu huomioon kaikissa asioissa, jotka tulevat kysymykseen Lowoodin laitoksessa: yksinkertainen ruoka, yksinkertainen vaatteus, teeskentelemätön käytös, kovat ja työteliäät tavat, siinä talon ja sen asukkaitten päiväjärjestys."
"Aivan oikein, sir. Voin siis luottaa, että tämä lapsi otetaan oppilaaksi Lowoodin kouluun ja että hänelle siellä annetaan sekä nykyisen että tulevan asemansa mukainen kasvatus."
"Armollinen rouva, voitte luottaa siihen, hänet istutetaan valittujen taimien tarhaan, ja toivon, että on osoittautuva mahdolliseksi tuohon ansaitsemattomaan onneen."
"Lähetän hänet sinne mahdollisimman pian, Mr. Brocklehurst, sillä vakuutan teille, että kärsimättömästi odotan vapautusta vastuunalaisuudesta, joka jo alkoi käydä liian raskaaksi."
"Epäilemättä, hyvä rouva, epäilemättä. Ja nyt toivon teille hyvää huomenta. Palaan Brocklehurst Halliin viikon tai parin kuluttua, ennemmin ei hyvä ystäväni arkkidiakooni päästä minua menemään. Ilmoitan Miss Templelle että uusi tyttö on odotettavissa, joten hänet voidaan vaikeuksitta ottaa vastaan milloin tahansa. Hyvästi."
"Hyvästi, Mr. Brocklehurst, tervehtikää puolestani Mrs. ja MissBrocklehurstia, Augustaa ja Theodorea, ja Master BroughtonBrocklehurstia!"
"Kiitän teitä, armollinen rouva. Tyttöseni, tässä on kirja nimeltä'Lapsen opas'. Lue se rukouksella, etenkin se kohta, jossa kerrotaanMartha G:n, ilkeän ja vilpillisen lapsen äkillisestä ja kauheastakuolemasta."
Tämän sanoessaan Mr. Brocklehurst pisti käteeni ohuen nidotun kirjasen, antoi määräyksen vaunuistaan ja lähti.
Mrs. Reed ja minä jäimme kahden. Pari minuuttia kului hiljaisuudessa. Hän neuloi ja minä katselin häntä. Mrs. Reed oli siihen aikaan luullakseni kolmekymmentäkuusi tai seitsemän vuotta vanha. Hän oli kookas, harteva ja voimakas nainen, ei varsin pitkä eikä liian lihava. Hänellä oli suurehkot kasvot, varsinkin alaosa oli voimakkaasti kehittynyt, matala otsa, suuri ja ulkoneva leuka, nenä ja suu säännölliset. Silmät, jotka välähtivät vaaleitten ripsien alta, olivat kokonaan vailla myötätuntoa, kasvojen väri oli tumma ja hiukset kellertävät. Hänen ruumiinrakenteensa oli läpeensä terve, eikä pieninkään sairaus vaivannut häntä koskaan. Taloutensa hoidossa hän oli tarkka ja taitava, palveluskunta oli alituisesti hänen valvontansa alaisena, vain hänen omat lapsensa uskalsivat silloin tällöin uhmata hänen käskyjänsä ja nauraa niille. Hän pukeutui hyvin, ja koko hänen olemuksensa ja esiintymisensä sopi hyvin yhteen hänen kauniitten pukujensa kanssa.
Istuessani matalalla tuolillani parin metrin päässä hänen nojatuolistaan tarkastelin hänen kasvojaan, tutkin hänen koko olemustaan. Kädessäni oli kirjanen, joka sisälsi kertomuksen valehtelijan äkkinäisestä kuolemasta: kertomus, johon huomiotani tahdottiin kiinnittää, koska se muka oli erityisesti omiaan varoitukseksi minulle. Koko äskeinen tapahtuma, kaikki mitä Mrs. Reed oli sanonut minusta Mr. Brocklehurstille, heidän keskustelunsa koko sävy oli vielä mielessäni läheisenä, armottomana ja pistävänä, olin tuntenut joka sanan yhtä tuskallisesti kuin olin kuullut sen selvästi, ja loukattu oikeudentuntoni yllytti minua nyt kiihkeään kostonhimoon.
Mrs. Reed katsahti ylös työstään, hänen katseensa pysähtyi minuun ja samalla taukosi hänen sormiensa nopea liikunto.
"Mene pois, mene takaisin lastenkamariin!" kuului ankara käsky. Ilmeeni tai jokin muu seikka oli mahtanut loukata häntä, sillä hänen äänestään voi päättää, että hän oli hyvin suuttunut, vaikka hän hillitsikin itsensä. Nousin, menin ovelle, palasin takaisin, menin ikkunan luo, läpi koko huoneen, sitten suoraan hänen eteensä.
Puhuaminun täytyi, sillä minua oli poljettu, ja minuntäytyisaada hyvitystä, mutta kuinka? Olinko kyllin voimakas sinkoamaan koston nuolet vastustajaani kohti? Kokosin kaiken rohkeuteni ja sain suustani seuraavan odottamattoman lauseen:
"Minä en ole vilpillinen; jos olisin, sanoisin rakastavani sinua, mutta minä sanon että en rakasta sinua. Ei ole ketään koko maailmassa, josta pitäisin yhtä vähän kuin sinusta, paitsi John Reed, ja tämän kirjan valehtelijasta voit antaa tytöllesi Georgianalle, sillä hän valehtelee, enkä minä."
Mrs. Reedin kädet lepäsivät vieläkin toimettomina hänen työnsä päällä ja hänen jäiset silmänsä tarkastelivat minua kiinteästi.
"Mitä sinulla vielä on sanottavaa?" kysyi hän melkein kuin olisi hänen vastustajansa ollut aikuinen eikä minunlaiseni lapsi.
Tuo katse, tuo ääni saattoi vastenmielisyyteni huippuunsa. Vapisin kiireestä kantapäähän ja jatkoin hillittömän kiihkon vallassa:
"Hyvä on, että et ole sukulaiseni! Minä en koskaan enää, niin kauan kuin elän, sano sinua tädiksi. En koskaan tule katsomaan sinua kun olen kasvanut suureksi, ja jos joku kysyy, pidinkö sinusta ja kohtelitko minua hyvin, vastaan että tulen sairaaksi jos vain ajattelenkin sinua ja että sinä kohtelit minua halpamaisesti."
"Kuinka uskallat sanoa sellaista, Jane Eyre?"
"Kuinkako uskallan, Mrs. Reed? Uskallan? Koska se on totuus. Sinä luulet että minulla ei ole tunteita, ja että minä voin tulla toimeen ilman hituistakaan rakkautta tai hyvyyttä, mutta minä en voi elää niin. Sinä olet säälimätön. Minä muistan kuolinpäivääni saakka kuinka sinä viskasit minut — tylysti ja kiivaasti — takaisin punaiseen huoneeseen, vaikka minä tuskan ja kauhun vallassa huusin: 'Sääli minua! Sääli minua, täti Reed!' Ja sinä pakotit minun kärsimään tuon rangaistuksen siksi että ilkeä poikasi oli lyönyt minua — lyönyt minut maahan ilman syytä. Tämän kerron sanasta sanaan jokaiselle, joka kysyy sinusta. Ihmiset luulevat, että sinä olet hyvä nainen, mutta sinä olet paha ja kovasydäminen.Sinäolet vilpillinen."
Jo ennenkuin olin ehtinyt loppuun, oli outo vapautumisen ja voitonriemun tunne alkanut paisuttaa mieltäni. Oli kuin näkymätön kahle olisi katkennut, kuin olisin voittanut epätoivoiselta näyttäneen taistelun vapauteni puolesta. Tämä tunne ei ollut aiheeton. Mrs. Reed näytti pelästyneeltä, työ oli luiskahtanut hänen polveltaan, hän kohotti kätensä, huojutti ruumistaan edestakaisin, ja hänen kasvonsa vääntyivät kuin itkun edellä.
"Jane, sinä erehdyt. Mikä sinua vaivaa? Minkätähden vapiset noin kauheasti? Tahtoisitko juoda vettä?"
"En, Mrs. Reed."
"Haluatko jotakin muuta, Jane? Minä vakuutan, että tahdon olla ystäväsi."
"Etpäs tahdo. Sinä sanoit Mr. Brocklehurstille että minulla on huono ja vilpillinen luonne. Minä sanon jokaiselle Lowoodissa mikä sinä olet ja mitä olet tehnyt."
"Jane, sinä et ymmärrä noita asioita: täytyyhän lasten vikoja oikaista."
"Petollisuus ei ole minun vikani", huusin kovalla, hurjalla äänellä.
"Mutta sinä olet kiihkeä, Jane, se sinun täytyy myöntää, ja palaa nyt lastenkamariin, kultaseni, ja makaa hetkisen!"
"Minä en ole sinun kultasesi! Minä en voi maata. Lähetä minut pian kouluun, Mrs. Reed, sillä minä en siedä asua täällä."
"Totisesti minä lähetän sinut pian kouluun", muisti Mrs. Reed,sotto voce, kokoili työnsä ja jätti äkkiä huoneen.
Siinä seisoin yksin — voittajana sotatantereella. Se oli tuimin taistelu minkä koskaan olin taistellut, ja ensimäinen voittoni. Seisoin hetkisen matolla, jolla Mr. Brocklehurst oli seisonut, ja nautin voitollisesta yksinäisyydestäni. Hymyilin ensin itsekseni ja tunsin ylpeyttä, mutta kiihkeä riemuni lauhtui mikäli valtimoitteni nopea tykytys tasaantui. Lapsi ei voi riidellä vanhempien ihmisten kanssa, kuten minä olin tehnyt, ei voi, kuten minä, päästää rajuja tunteitansa valloilleen tuntematta jälestäpäin omantunnonvaivoja ja jäähdyttävää vastavaikutusta. Kun syytin ja uhkasin Mrs. Reediä, oli mieleni kuin tulinen ahjo, liekehtivä, loistava, tuhoisa, mutta sama ahjo mustuneena ja sammuneena olisi yhtä hyvä kuva lähinnä seuraavasta mielialastani, kun puolen tunnin hiljaisuus ja mietiskely olivat näyttäneet minulle käyttäytymiseni mielettömyyden ja vihatun ja vihattavan asemani koko surkeuden.
Olin ensikerran maistanut jotakin kostonriemun tapaista. Kuin jalo viini oli se lämmittänyt ja huumannut minua, mutta tuntiessani sen väkevän, metallisen jälkimaun tuntui minusta kuin olisin myrkytetty. Kernaasti olisin nyt mennyt pyytämään Mrs. Reediltä anteeksi, mutta tiesin, osaksi kokemuksesta, osaksi vaistomaisesti, että hän olisi työntänyt minut takaisin halveksien minua entistä enemmän, ja sitäpaitsi olisin sen kautta uudelleen kiihdyttänyt luontoni kaikkia kapinallisia vaistoja.
Halusin käyttää jotakin parempaa kykyäni kuin kiihkeitten syytösten lausumista, halusin löytää ravintoa valoisammille tunteille kuin synkälle kiukulleni. Otin kirjan — arabialaisia satuja — istuuduin ja koetin syventyä siihen. En vähääkään tietänyt, mistä siinä puhuttiin, sillä omat ajatukseni sukeltausivat aina esiin itseni ja sivujen välille, jotka ennen olivat viehättäneet minua. Avasin ruokasalin lasioven. Puisto oli aivan hiljainen, harmaa halla vallitsi yli maitten ja metsien, joita ei mikään päivänsäde lämmittänyt, ei mikään tuulenhenki elähyttänyt. Nostin hameeni pääni ja käsivarteni peitoksi ja lähdin kävelemään erääseen erillään olevaan osaan puutarhassa, mutta mitäpä iloa minulla olisi ollut hiljaisista puista, putoavista männynkävyistä ja keltaisista lehdistä, syksyn viime jätteistä, joita tuuli oli koonnut kasoihin ja jotka nyt olivat jäätyneet. Nojauduin porttia vastaan ja katselin autioita peltoja, joilla ei nyt mikään lammaslauma kulkenut ja joilla ruoho oli väritöntä ja näivettynyttä. Päivä oli hyvin harmaa, paksut, tummat lumipilvet peittivät taivaan, ja silloin tällöin putosi niistä lumihiutaleita, jotka jäivät sulamattomina kovalle tielle ja kelmeälle nurmikolle. Siinä seisoin, onneton, hyljätty lapsi, ja sopersin itsekseni kerta toisensa jälkeen: "Mitä minun on tehtävä — mitä minun on tehtävä?"
Äkkiä kuulin heleän äänen huutavan: "Miss Jane! Missä olette? Tulkaa aamiaiselle!"
Se oli Bessie, tiesin sen varsin hyvin, mutta en liikahtanutkaan.Kuulin hänen kevyet askeleensa jäätyneellä polulla.
"Te pieni ilkimys", sanoi hän, "miksi ette tule, kun teitä kutsutaan?"
Bessien läheisyys tuntui hauskalta kaikkien synkkien ajatusteni jälkeen, vaikka hän tapansa mukaan olikin pahalla tuulella. Mutta kun juuri olin uhmannut Mrs. Reediä ja voittanut hänet, en ollut taipuvainen välittämään lapsentytön ohimenevästä suuttumuksesta. Tahdoin vain osani hänen nuorekkaasta huolettomuudestaan. Nostin käteni hänen vyötäisilleen ja sanoin: "Kas niin Bessie, älä toru!"
Noin reipasta ja avomielistä käyttäytymistä ei minulle yleensä myönnetty. Se miellytti kuitenkin Bessie'ä.
"Te olette kummallinen lapsi, Miss Jane", sanoi hän ja katseli minua, "sellainen pieni, yksinäinen olento. Ja nytkö te sitten menette kouluun?" Nyökäytin päätäni.
"Ja eikö teidän tule ollenkaan ikävä Bessie parkaa?"
"Mitäpä Bessie minusta huolii. Bessie toruu minua aina."
"Kun te olette sellainen säikähtänyt pieni otus. Teidän pitäisi olla rohkeampi."
"Niinkö? Ettäkö minua kolhittaisiin vielä enemmän?"
"Loruja! Mutta en minä teitä kadehdi, se on varma se. Äiti sanoi, käydessään viime viikolla minua katsomassa, että hän ei tahtoisi ketään omista pienokaisistaan teidän sijalleen. Tulkaa sisään nyt, minulla on teille hyviä uutisia."
"Sitä en usko, Bessie."
"Lapsi! Mitä tarkoitatte? Kuinka surullisin silmin katselette minua! Kuulkaahan toki! Rouva ja nuoret neidit ja Master John menevät teekutsuille iltapäivällä, ja te tulette teelle minun luokseni. Pyydän keittäjätärtä leipomaan teille pienen kaakun, ja sitten tarkastamme yhdessä laatikkonne, sillä minun on pian laitettava matkatavaranne kuntoon. Rouva on määrännyt, että te jätätte Gatesheadin päivän tai parin kuluttua, ja sitten te valitsette itse ne lelut, jotka tahdotte ottaa mukaanne."
"Bessie, sinun täytyy luvata, ettet toru minua enää ennen lähtöäni."
"Hyvä on, minä lupaan, mutta muistakaa myös olla kiltti tyttö älkääkä pelätkö minua! Älkää säpsähtäkö jos satun puhumaan hiukan tuikeasti, se on niin ärsyttävää!"
"Minä en luule että pelkään sinua enää koskaan, Bessie, olen nyt tottunut sinuun, ja kohta saan aivan uusia ihmisiä pelättävikseni."
"Jos pelkäätte heitä, niin he eivät pidä teistä."
"Niinkuin sinäkin, Bessie."
"Ei ollenkaan, Miss, minä luulen pitäväni teistä enemmän kuin kaikista muista yhteensä."
"Sitäpä et näytä."
"Te pieni tarkkanäköinen olento! Te puhutte aivan uudella tavalla. Mikä tekee teidät niin rohkeaksi tänään?"
"Minähän lähden heti pois luotanne, ja sitäpaitsi —". Aioin juuri viitata siihen mitä oli tapahtunut Mrs. Reedin ja minun välillä, mutta tarkemmin ajateltuani pidin parhaana vaieta.
"Ja te olette iloinen saadessanne jättää minut."
"En suinkaan, Bessie, tällä hetkellä olen tosiaankin melkein suruissani."
"Tällä hetkellä, jamelkein!Kuinka kylmästi pieni neitiseni sanoo sen! Luulenpa, että jos nyt pyytäisin teiltä suukkoa, niin ette antaisi sitä vaan sanoisitte ettätällä hetkelläette viitsi."
"Minä annan sinulle suukon mielihyvällä, kunhan vain taivutat päätäsi."
Bessie kumartui, me suutelimme toisiamme ja minä seurasin häntä sisään täysin rauhoittuneena. Iltapäivä kului rauhassa ja sovussa, ja illalla Bessie kertoi minulle ihastuttavimmat tarinansa ja lauloi kauneimmat laulunsa.
Minunkin elämälläni oli auringonpilkahduksensa.
Viides luku.
Kello oli tuskin lyönyt viittä tammikuun yhdeksännentoista päivän aamuna, kun Bessie toi kynttilän huoneeseeni ja tapasi minut jo melkein valmiiksi puettuna. Olin noussut jo puolen tuntia ennen hänen tuloansa, pessyt kasvoni ja pukeutunut laskevan puolikuun valossa, joka tunkeutui sisään komeroni kapeasta ikkunasta. Olin sinä aamuna lähtevä Gatesheadista vaunulla, joka sivuuttaisi linnan portin kello kuusi aamulla. Bessie vain oli ylhäällä, hän oli sytyttänyt tulen lastenkamarin takkaan ja valmisti siinä aamiaistani. Harvat lapset voivat syödä, kun edessä olevan matkan ajatus heitä kiihoittaa, enkä minäkään voinut. Koetettuaan turhaan saada minua ottamaan pari lusikallista minulle valmistamaansa leipä- ja maitokeittoa Bessie kääri pari leivosta paperiin ja pisti ne taskuuni, sitten hän auttoi päällystakin ylleni ja lakin päähäni, heitti saalin selkäänsä, ja niin jätimme lastenkamarin. Kulkiessamme Mrs. Reedin makuuhuoneen ohi hän sanoi: "Tahdotteko mennä sanomaan rouvalle hyvästi?"
"En, Bessie. Hän tuli huoneeseeni eilen illalla, kun sinä olit illallisella, ja sanoi, että minun ei tarvitse häiritä häntä tänä aamuna, ei myöskään serkkujani. Sitten hän käski minua muistamaan, että hän oli aina ollut paras ystäväni, ja ajattelemaan häntä ja puhumaan hänestä kiitollisin mielin."
"Mitä te sanoitte siihen, Miss?"
"En mitään. Piiloitin kasvoni tyynyyn ja käännyin seinään päin."
"Se oli väärin tehty, Miss Jane."
"Se oli aivan oikein tehty, Bessie, sinun rouvasi ei ole koskaan ollut ystäväni, hän on ollut vihamieheni."
"Oi, Miss Jane, älkää sanoko niin."
"Hyvästi Gateshead!" huusin, kun olimme kulkeneet käytävän läpi ja astuimme ulos päätyovesta.
Kuu oli laskenut, ja oli hyvin pimeä. Bessie kantoi lyhtyä, jonka valo lankesi märille jalanjälille tiellä, jonka äskeinen suojailma oli pehmittänyt. Talviaamu oli kostea ja kylmä, ja hampaani kalisivat kun kiiruhdin käytävää alas. Portinvartijan asunnossa oli valoa, ja kun pääsimme sinne, teki portinvartijan vaimo paraillaan tulta takkaan. Matka-arkkuni, joka oli kannettu sinne edellisenä iltana, seisoi valmiina oven vieressä. Kello oli vain muutamia minuutteja vailla kuusi, ja pian sen lyötyä alkoi kuulua etäistä pyörien ratinaa, joka ilmoitti vaunun olevan tulossa. Menin ovelle ja näin vaunulyhtyjen lähenevän nopeasti.
"Yksinkö hän lähtee?" kysyi portinvartijan vaimo.
"Niin."
"Ja kuinka pitkä on matka?"
"Viisikymmentä peninkulmaa."
"Voi, kuinka pitkä! Kumma kun Mrs. Reed uskaltaa lähettää hänet niin kauas yksin."
Vaunu oli pysähtynyt portin eteen ja näin sen nyt selvästi. Neljä hevosta oli valjastettu sen eteen, katto oli täynnä matkustajia, ja ajaja käski äänekkäästi pitämään kiirettä. Matka-arkkuni hinattiin ylös ja minut irroitettiin Bessien kaulasta, johon olin takertunut.
"Pitäkää hyvää huolta hänestä!" huusi Bessie ajajalle nostettuaan minut vaunujen sisäpuolelle.
"Kyllä, kyllä", kuului vastaus, ovi lyötiin kiinni, kuului huuto:"Valmis", ja vaunut vierivät eteenpäin. Näin minut eroitettiinBessiestä ja Gatesheadista, näin etenin kohti tuntemattomia ja, kutensilloin arvelin, kaukaisia ja salaperäisiä maailmoita.
Matkasta muistan hyvin vähän. Tiedän vain, että päivä tuntui minusta yliluonnollisen pitkältä ja että näytimme matkustavan satoja peninkulmia. Sivuutimme useita kaupunkeja, ja eräässä hyvin suuressa ajaja pysäytti vaunun ja matkustajat nousivat alas syödäkseen päivällistä. Minut vietiin ravintolaan, jossa ajaja kehoitti minua syömään jotakin, mutta koska minulla ei ollut ruokahalua, hän jätti minut suunnattoman suureen huoneeseen, jossa oli tulisija kummassakin päässä, kynttiläkruunu katossa ja pieni punainen koroke soittokoneineen seinän vieressä. Täällä kävelin hyvän aikaa edestakaisin hyvin omituisessa mielialassa ja pelkäsin kauheasti, että joku tulisi ja ryöstäisi minut, sillä uskoin vahvasti lapsenryöstäjiin, joitten ilkitöillä oli usein ollut suuri osa Bessien iltatarinoissa. Vihdoin vahti palasi, vielä kerran minut pistettiin vaunuun, suojelijani nousi omalle istuimelleen ja puhalsi onttoon torveensa, ja niin ajaa kolistimme pois pitkin L:n kivisiä katuja.
Iltapäivä oli sumuinen ja sateinen. Hämärän tullessa alkoi minusta tuntua, että olimme jo hyvin kaukana Gatesheadista. Olimme lakanneet sivuuttamasta kaupunkeja, maisema oli muuttunut ja nyt reunustivat korkeat, harmaat kukkulat taivaanrantaa. Kun ilta pimeni, laskeuduimme laaksoon, jota metsät tummensivat, ja kun pimeä oli jo kauan peittänyt näköalat, aloin kuulla vinhan tuulen huminaa puissa.
Tämän laulun tuudittamana nukahdin vihdoin, mutta en ollut vielä kauaa nukkunut kun heräsin siihen että vaunut äkkiä pysähtyivät. Vaunujen ovi oli auki, ja muuan palvelustytöltä näyttävä olento seisoi sen edessä. Näin hänen kasvonsa ja pukunsa lyhtyjen valossa.
"Onko täällä pieni tyttö, jonka nimi on Jane Eyre?" hän kysyi. Vastasin: "Kyllä", ja minut nostettiin pois vaunuista, matka-arkkuni laskettiin alas, ja vaunu vieri viipymättä edelleen.
Olin jäykistynyt pitkällisestä istumisesta ja hämmentynyt vaunun tärinästä. Katselin ympärilleni. Sade, tuuli ja pimeys täytti ilman. Voin kuitenkin hämärästi eroittaa suoraan edessäni seinän ja siinä avonaisen oven, tämän oven läpi kuljin nyt uuden oppaani kanssa, joka sulki ja lukitsi sen jälkeemme. Nyt voi jo nähdä koko talon tai taloryhmän — rakennus oli laaja — lukuisine ikkunoineen, joista muutamissa oli valoa. Kävimme pitkin leveätä, kivistä polkua, joka oli märkä ja rapainen, meidät päästettiin sisään eräästä ovesta, sitten palvelustyttö saattoi minut käytävän läpi huoneeseen, jossa oli tulta takassa, ja jätti minut yksin.
Seisoin ensin tulen ääressä lämmitellen jäykistyneitä käsiäni, sitten katselin ympärilleni. Huoneessa ei ollut kynttilää, mutta takkatulen häälyvässä loimussa voin aika ajoin eroittaa paperoidut seinät, mattoja, uutimia ja kiiltävän mahonkikaluston. Se oli vierashuone, ei niin suuri ja loistava kuin seurusteluhuone Gatesheadissa, mutta mukava kylläkin. Vaivasin päätäni keksiäkseni seinällä olevan maalauksen aiheen, kun ovi aukeni ja sisään astui kynttilää kantava henkilö. Toinen seurasi heti hänen takanaan.
Ensimäinen oli pitkä, hieno nainen, jolla oli tumma tukka, tummat silmät ja korkea, valkoinen otsa. Hänen olkapäitään ja vartaloaan peitti huivi, hän kulki hyvin suorana ja hänen ilmeensä oli vakava, miltei juhlallinen.
"Lapsi on hyvin nuori yksin lähetettäväksi", sanoi hän ja laski kynttilänsä pöydälle. Hän katseli minua tarkkaavaisena parisen minuuttia ja lisäsi sitten:
"Parasta että hänet pannaan pian vuoteeseen, hän näyttää väsyneeltä.Oletko väsynyt?" kysyi hän laskien kätensä olalleni.
"Kyllä vähän, Miss."
"Ja nälkäinen myöskin, epäilemättä. Antakaa hänelle illallista, Miss Miller, ennenkuin hän menee nukkumaan. Oletko ensi kerran jättänyt vanhempasi tullaksesi kouluun, pikku tyttöseni?"
Selitin hänelle että minulla ei ole vanhempia. Hän kysyi, kuinka kauan he olivat olleet kuolleina, sitten, kuinka vanha olin, mikä oli nimeni, osasinko lukea, kirjoittaa ja ommella. Sitten hän kosketti poskeani kauniisti sormenpäillään, sanoi toivovansa, että olin hyvä lapsi, ja lähetti minut pois Miss Millerin kanssa. Nainen, jonka olin jättänyt, oli kenties kaksikymmentäyhdeksänvuotias. Toinen, joka tuli kanssani, näytti muutamia vuosia nuoremmalta. Edellisen ääni, ulkonäkö ja ilme oli vaikuttanut minuun syvästi, Miss Miller sitävastoin oli tavallisempi ihminen, hänellä oli punakat kasvot, joihin huolet jo olivat painaneet jälkensä, hän oli kiireissään, kuten henkilö, jolla on paljon ja monenlaisia töitä suoritettavana, ja näytti aliopettajalta, mikä hän olikin, kuten myöhemmin sain tietää. Hänen taluttamanaan kuljin pitkiä matkoja läpi tuon suuren, epäsäännöllisen rakennuksen huoneitten ja käytävien, joissa kaikissa vallitsi täydellinen, melkein kaamea hiljaisuus, kunnes vihdoin alkoi kuulua ihmisäänten hyminää, ja me saavuimme pitkään, tilavaan huoneeseen. Sen molemmissa päissä oli kaksi suurta honkaista pöytää, joka pöydällä paloi kaksi kynttilää, ja pitkin salia oli penkkejä, joilla istui kaikenikäisiä tyttöjä, yhdeksän- ja kymmenvuotiaista kaksikymmenvuotiaisiin saakka. Talikynttiläin himmeässä valossa he näyttivät minusta luvuttomilta, vaikkei heitä itse asiassa ollut yli kahdeksankymmenen. He olivat kaikki puetut samalla lailla, heillä oli oudonmalliset ruskeat puvut ja pitkät hollantilaiset esiliinat. Oli parhaillaan lukutunti, jolloin kaikkien tyttöjen täytyi lukea seuraavan päivän läksyjä, ja hyminä, jota olin kuullut tullessani, johtui heidän hiljaisesta luvustaan.
Miss Miller käski minun istua penkille lähellä ovea, sitten hän kulki pitkän huoneen päähän ja huusi: "Järjestäjät, kootkaa kirjat ja pankaa ne pois!" Neljä suurta tyttöä nousi eri pöytien äärestä, kulki ympäri, kokoili kirjat ja vei ne pois. Miss Miller antoi uuden määräyksen.
"Järjestäjät, tuokaa illallistarjottimet!" Suuret tytöt menivät ulos ja palasivat heti kantaen kukin tarjotinta, jolle oli pantu annoksia jotakin ruokaa, en tiedä mitä, sekä vesikannu ja kuppi. Annokset jaettiin, ja ne, joita halutti, joivat vettä kaikille yhteisestä kupista. Kun tarjotin tuli minun luokseni, join, sillä minun oli jano, mutta en koskenut ruokaan, sillä jännitys ja uupumus olivat kokonaan vieneet ruokahaluni. Nyt näin kuitenkin, että illallisena oli ohut viipale kauraleipää.
Aterian jälkeen piti Miss Miller rukoukset, ja tytöt menivät riveissä, parittain, yläkertaan. Olin silloin ylenmäärin väsynyt ja voin tuskin huomata, minkälainen huone makuuhuone oli. Näin vain, että se oli hyvin pitkä, kuten koulusalikin. Tänä yönä piti minun olla Miss Millerin sänkytoverina, ja hän auttoi minua riisuutumaan. Kun minut oli pantu sänkyyn, katselin tuota pitkää vuoderiviä, joista jokaiseen pian pujahti kaksi olentoa, ainoa kynttilä sammutettiin kymmenen minuutin kuluttua, ja kesken hiljaisuutta ja täydellistä pimeyttä nukahdin.
Yö kului nopeasti. Olin liian väsynyt nähdäkseni uniakaan. Heräsin vain kerran ja kuulin tuulen vinkuvan raivoisasti ja sateen valuvan virtanaan, sekä huomasin Miss Millerin asettuneen viereeni. Kun taas avasin silmäni, kuulin kovaäänistä kellonsoittoa. Tytöt olivat jo pystyssä ja pukeutuivat. Päivä ei vielä koittanutkaan, mutta pari pientä kynttilää tuikutti huoneessa. Nousin vastenmielisesti, sillä oli purevan kylmä, pukeuduin niin hyvin kuin hytisemiseltäni taisin ja peseydyin niin pian kuin joku pesuvati oli vapaana, mikä ei tapahtunut pian, koska huoneessa oli vain yksi vati kuutta tyttöä kohti. Kello soi uudelleen, tytöt kävivät riviin kaksittain, ja tässä järjestyksessä laskeuduttiin portaita ja tultiin kylmään, himmeästi valaistuun koulusaliin, missä Miss Miller piti rukoukset. Tämän jälkeen hän määräsi: "Käykää luokkiinne!"
Seurasi suuri meteli, jota kesti muutamia minuutteja ja jonka aikana Miss Miller huusi kerta toisensa jälkeen: "Hiljaa!" ja: "Järjestyksessä!" Kun melu oli lakannut, näin, että tytöt olivat jakautuneet neljään puoliympyrään neljän pöydän ympärille. Jokaisella oli pieni kirja kädessään ja joka pöydällä, tyhjän istuimen edessä, oli suuri, raamatuntapainen kirja. Seurasi muutamia sekunteja kestävä hiljaisuus, jonka täytti tyttöjoukoista kuuluva matala, epämääräinen supina. Miss Miller kulki luokasta luokkaan vaientaen tätä epäselvää ääntä.
Kuului etäinen kellonsoitto ja heti sen jälkeen astui huoneeseen kolme neitiä, jotka menivät kolmen pöydän luo ja istuutuivat. Miss Miller asettui neljännen pöydän ääreen, joka oli lähinnä ovea ja jonka ympärille pienimmät lapset olivat kokoontuneet. Tähän alimpaan luokkaan minutkin kutsuttiin ja asetettiin istumaan sen alimmalle istuimelle.
Nyt alkoi työ. Päivän muistivärssy toistettiin, sitten kerrottiin eräitä raamatunkohtia ja senjälkeen luettiin pitkiä lukuja raamatusta. Tätä kesti tunnin, jonka aikana oli tullut täysi päivä. Väsymätön kello kilisi nyt neljännen kerran, luokat asettuivat riveihin ja marssivat toiseen huoneeseen aamiaiselle. Kuinka nautinkaan ajatuksesta, että saisin syödä jotakin! Edellisenä päivänä olin syönyt tuskin ollenkaan ja nyt olin melkein sairas paastoamisesta.
Ruokasali oli suuri, matala, pimeä huone. Kahdella pitkällä pöydällä oli höyryäviä maljakoita, joissa oli jotakin kuumaa, mutta suureksi pettymyksekseni tunsin, että niistä tuleva tuoksu oli kaikkea muuta kuin houkutteleva. Näin yleisen tyytymättömyyden ilmeen leviävän kaikkien kasvoille, kun keiton tuoksu tunkeutui aterioivien sieraimiin, ja kulkueen etupäästä, suurten tyttöjen joukosta, kuului kuiskauksia: "Inhoittavaa! Velli on taaskin palanut pohjaan!" "Hiljaa!" kuului käskevä ääni, joka ei ollut Miss Millerin, vaan erään ylemmän opettajan. Tämä oli pieni, tumma, siististi puettu, mutta jonkun verran tylyn näköinen neiti, joka asettui toisen pöydän yläpäähän, kun taas toinen, hauskemman näköinen, oli toisen pöydän päässä. Etsin turhaan häntä, jonka ensiksi olin nähnyt edellisenä iltana, mutta häntä ei näkynyt. Miss Miller istuutui minun pöytäni alapäähän, ja eräs vanhanpuoleinen, muukalaiselta näyttävä nainen, jonka myöhemmin sain tietää olevan ranskan opettajan, asettui vastaavalle paikalle toisessa pöydässä. Ensin luettiin pitkä pöytärukous ja veisattiin virsi, sitten toi palvelustyttö opettajille teetä ja ateria alkoi. Nälissäni ja uupunut kun olin, ahmin ensimäiset lusikalliset annoksestani ajattelematta sen makua, mutta kun kiihkein nälkä oli ohi, huomasin, että edessäni oleva ruoka oli kerrassaan ilettävää. Palanut velli on melkein yhtä pahaa kuin mädänneet perunat, eikä tuiminkaan nälkä voi sitä höystää. Lusikat liikkuivat hitaasti, näin kuinka tytöt maistelivat ruokaansa ja koettivat niellä sitä, mutta useimmissa tapauksissa oli tämä turha yritys jo heitetty sikseen. Aamiainen oli ohi eikä kukaan ollut syönyt. Kun oli lausuttu kiitokset siitä mitä emme olleet saaneet, laulettiin taaskin virsi ja palattiin koulusaliin. Minä olin viimeisten joukossa, ja kulkiessani pöytien ohi näin erään opettajista maistavan velliä, hän katsoi toisiin, kaikkien kasvot ilmaisivat suuttumusta, ja eräs heistä, suurin, kuiskasi: "Ilettävää moskaa! Kuinka hävytöntä!" Kului vielä neljännestunti ennen oppituntien alkamista, ja sen aikana vallitsi kouluhuoneessa hirveä meteli. Nähtävästi oli tänä aikana lupa puhua ääneen ja vapaammin, ja tytöt käyttivät tilaisuutta hyväkseen. Joka taholla koski keskustelu aamiaista, jota kaikki yhteen ääneen moittivat. Poloiset! se oli heidän ainoa lohdutuksensa. Huoneessa ei nyt ollut muuta opettajaa kuin Miss Miller, ja hänen ympärillään seisoi ryhmä isoja tyttöjä, jotka puhuivat keskenään totisina ja tyytymättömin elein. Kuulin joskus Mr. Brocklehurstin nimen mainittavan, ja silloin Miss Miller pudisti moittivasti päätään, mutta muuten hän ei näyttänyt koettavan hillitä yleistä kiukkua, johon hänkin varmaan hiljaisuudessa yhtyi.
Kouluhuoneen kello löi yhdeksän, Miss Miller jätti ryhmänsä, meni keskelle huonetta ja huusi:
"Hiljaa! Paikoillenne!"
Järjestys palasi, viidessä minuutissa tuo hajallaan oleva lauma oli löytänyt paikkansa, ja verrattain hyvä hiljaisuus seurasi tuota Baabelin sekoitusta. Yliopettajat palasivat täsmällisinä paikoilleen, mutta kaikki näyttivät vielä odottavan jotakin. Nuo kahdeksankymmentä tyttöä istuivat suorina ja liikkumattomina pitkillä penkeillään. Se oli omituinen näky. Ei ainoatakaan kiharaa, vaan kaikkien hiukset oli kammattu sileästi korvien taakse, kaikilla oli samanlainen ruskea puku korkeine, ahtaine kauluksineen, samanlainen hollantilainen ulkotasku, joka muodoltaan muistutti ylämaalaisten kukkaroa ja joka oli tarkoitettu jonkinlaiseksi työlaukuksi, oli sidottu jokaisen hameen etupuolelle, ja kaikilla oli paksut villasukat ja kotitekoiset, messinkisoljilla kiinnitetyt kengät. Noin kaksikymmentä tästä joukosta oli jo täysikasvuisia tyttöjä, melkein nuoria naisia, näille sopi puku huonosti ja teki sievimmänkin kummallisen näköiseksi.
Katselin heitä vielä ja tarkastelin myös aika ajoin opettajia, joista kukaan ei minua erityisesti miellyttänyt, sillä lihava neiti näytti kömpelöltä ja sivistymättömältä, tumma sangen tuittupäiseltä, muukalainen töykeältä ja kummalliselta ja Miss Miller, ihmisparka, oli punainen, työn ja huolten rasittama, — kun, katseeni vielä siirtyessä kasvoista toisiin, koko koulu nousi äkkiä seisomaan kuin yhteisen jänteen ponnahuttamana. Mitä oli tekeillä? En ollut kuullut mitään käskyä ja olin hyvin kummastunut. Ennenkuin olin selviytynyt istuivat kaikki taas, mutta koska kaikkien silmät nyt olivat kääntyneet samaan suuntaan, katselin minäkin sinne ja huomasin silloin henkilön, joka oli ottanut minut vastaan edellisenä iltana. Hän seisoi huoneen perällä tulisijan luona — huoneen kummassakin päässä oli tulta takassa — ja tarkasti tyttörivejä hiljaisena ja vakavana. Miss Miller lähestyi häntä ja näytti kysyvän jotakin, ja saatuaan hänen vastauksensa, palasi paikalleen ja sanoi ääneen: "Ensi luokan järjestäjä, hae karttapallot!" Sillä aikaa kuin käsky pantiin täytäntöön kulki äsken tullut henkilö hitaasti yli huoneen. Luulen omaavani erityiset taipumukset kunnioittamiseen, sillä muistan vieläkin, millä pelonsekaisella ihailulla silmäni seurasivat hänen jälkiään. Nyt päivänvalossa näin, että hän oli pitkä, kaunis ja hyvin muodostunut nainen. Hänen ruskeissa silmissään oli ystävällinen tuike, pitkät ripset ja hienosti kaartuvat kulmakarvat kohottivat hänen korkean otsansa valkeutta ja tummanruskea tukka oli molemmilla ohimoilla taivutettu pitkämäisiksi, pyöreiksi kiharoiksi ajan tavan mukaan. Puku, joka myös seurasi senaikuista muotia, oli purppuranpunaista verkaa ja siinä oli eräänlainen espanjalainen reunakoriste mustasta sametista. Kultaiset kellonvitjat — silloin eivät kellot olleet vielä yhtä yleisiä kuin nyt — loistivat hänen vyöllään. Täydennykseksi kuvaan lisätköön lukija vielä hienostuneet piirteet, kalpean, mutta kirkkaan hipiän, hienon ja miellyttävän käytöksen, ja hän on saava täysin oikean kuvan Miss Templen ulkomuodosta — Maria Templen, kuten myöhemmin luin hänen nimensä rukouskirjasta, joka oli uskottu minulle kirkkoon vietäväksi.
Kun Lowoodin johtajatar (sillä hän se oli) oli asettunut erään pöydän ääreen, jolle oli tuotu kaksi karttapalloa, kokosi hän ylimmän luokan ympärilleen ja aloitti maantiedetuntinsa. Alempien luokkien opettajat kutsuivat oppilaitaan, ja tunnin ajan opetettiin nyt historiaa, kielioppia y.m. Sitten seurasi kirjoitusta ja laskentoa, ja Miss Temple antoi soittotunteja muutamille vanhimmista tytöistä. Jokaisen oppitunnin pituuden määräsi kello, joka vihdoin löi kaksitoista. Johtajatar nousi.
"Minulla on vähän puhumista oppilaille."
Melu tunnin jälkeen oli jo alkanut, mutta hänen äänensä vaimensi sen.Hän jatkoi:
"Te saitte tänään aamiaista, jota ette voineet syödä, ja nyt olette varmaan nälissänne. Olen määrännyt, että kaikille tarjotaan leipää ja juustoa välipalaksi."
Opettajat katsoivat häneen hämmästyneinä.
"Se tehdään minun vastuullani", lisäsi hän kääntyen heihin ja jätti huoneen.
Juusto ja leipä tuotiin nyt sisään ja jaettiin koko koulun suureksi iloksi ja virkistykseksi. Sitten annettiin käsky: "Puutarhaan." Kukin tyttö pani nyt päähänsä karkean olkihatun, jota koristi värillinen pumpulinauha, ja harmaan päällystakin ylleen. Minut varustettiin samalla tavalla, seurasin virran mukana ja pääsin vihdoin ulkoilmaan.
Puutarha oli laaja aitaus, jota ympäröivä korkea muuri esti pienimmänkin mahdollisen näköalan. Toisella reunalla oli katettu parveke, ja leveät käytävät ympäröivät keskustassa olevaa maa-aluetta, joka oli jaettu pieniin penkkeihin. Nämä penkit oli aiottu oppilaitten viljeltäviksi, ja jokaisella oli omistajansa. Kesällä, kukkien aikana ne varmaan näyttivät sieviltä, mutta nyt, tammikuun lopulla, oli kaikki paljasta, ruskeata ja alakuloista. Hytisin kylmästä seisoessani siinä ja katsellessani ympärilleni. Päivä ei ollut suotuisa ulkonaolemiselle — ei tosin sateinen, mutta kostean, kellertävän sumun synkistämä, ja maa oli vielä kauttaaltaan märkä ja rapainen edellisen päivän rankkasateen jälkeen. Reippaimmat tytöt juoksivat ja aloittivat leikkejä, mutta pienet, laihat ja kalpeat kasautuivat parvekkeelle lämmittäen ja suojaten toisiaan, ja kun tiheä sumu tunkeutui heidän värisevien ruumiittensa ympärille, kuulin heidän joukostaan usein lyhyitä, onttoja yskähdyksiä.
Koska en ollut vielä puhutellut ketään eikä kukaan näyttänyt huomaavan minua, seisoin siinä hyvin yksin, mutta tottunut kun olin eristäytymisen tunteeseen, ei se minua suuresti painostanut. Nojauduin parvekkeen pylvääseen, käärin harmaan takkini tiukemmin ympärilleni, koetin unhottaa kylmän, joka nipisteli minua ulkoapäin, ja tyydyttämättömän nälän, joka kaiveli minua sisältäpäin, ja antauduin kokonaan katselemiseen ja ajattelemiseen. Ajatukseni olivat liian epäselvät ja katkonaiset ansaitakseen muistelemista. Tuskin vielä tiesin missä olin. Gateshead ja entinen elämäni näyttivät siirtyneen mittaamattoman etäisyyden taakse. Nykyisyys oli epämääräinen ja outo, ja tulevaisuudesta en voinut arvata mitään. Katselin luostarimaista puutarhaa, sitten taloa. Se oli suuri rakennus, jonka toinen puoli näytti vanhalta ja harmaalta, toinen aivan äskettäin rakennetulta. Uudessa osassa, johon koulusali ja makuuhuone kuuluivat, oli suuret ristikkoikkunat, jotka antoivat sille kirkkomaisen leiman. Oven päällä oli kivinen taulu, jossa oli seuraava kirjoitus:
"Lowoodin laitos. — Tämän osan rakennutti armon vuonna —- Naomi Brocklehurst, Brocklehurst Hallista, tätä kreivikuntaa. Näin valistakoon teidän valkeutenne ihmisten edessä, että he näkisivät teidän hyvät työnne ja kunnioittaisivat teidän Isäänne, joka on taivaissa. Matt. 5: 16."
Luin nämä sanat yhä uudelleen. Tunsin, että ne vaativat selitystä, ja olin kykenemätön tajuamaan niitten koko merkitystä. Mietin vielä "laitos"-sanaa ja koetin keksiä jotakin yhteyttä ensimäisten sanojen ja raamatunlauseen välillä, kun aivan takanani kuuluva yskäys sai minut kääntämään pääni. Näin erään tytön, joka istui kivipenkillä aivan lähelläni. Hän oli kumartunut erään kirjan yli, jonka lukemiseen hän näytti kokonaan syventyneen. Paikaltani, jossa seisoin, voin nähdä kirjan nimen — se oliRasselas— mikä nimi tuntui minusta hyvin kummalliselta ja niin ollen houkuttelevalta. Lehteä kääntäessään tyttö sattui katsahtamaan ylös, ja minä kysyin häneltä suoraan:
"Onko kirjasi hauska?" Minulla oli jo valmiina ajatus pyytää sitä joskus luettavakseni.
"Minä pidän siitä", vastasi hän pari sekuntia kestäneen hiljaisuuden jälkeen, joitten aikana hän tarkasteli minua.
"Mistä siinä puhutaan?" jatkoin. En käsitä, mistä sain rohkeutta noin vain ryhtyä puheisiin vieraan kanssa. Askel oli kokonaan vasten luontoani ja tapojani, mutta luulen, että hänen askartelunsa kosketti jotakin myötätuntoista kieltä minussa, sillä minäkin pidin lukemisesta, vaikkakin vain lapsen tavoin. En voinut vielä sulattaa enkä ymmärtää vakavampia, täyspainoisia kirjoja. "Voit katsella sitä", vastasi tyttö ojentaen minulle kirjansa.
Minä tein sen. Lyhyt katsaus riitti vakuuttamaan minulle, että sisällys oli vähemmän houkutteleva kuin nimi. Minun vähäpätöisen makuni mukaan näyttiRasselasikävältä. En nähnyt mitään keijukaisista tai hengettäristä, eivätkä mitkään loistavat seikkailut näyttäneet värittävän sen taajaan painetuita sivuja. Annoin sen hänelle takaisin. Hän otti sen ääneti ja näytti tahtovan uudelleen syventyä lukuunsa. Uskalsin taaskin häiritä häntä.
"Voitko sanoa minulle, mitä merkitsee kirjoitus oven päällä? Mikä onLowoodin laitos?"
"Se on talo, jossa tulet asumaan."
"Ja minkätähden sitä sanotaan laitokseksi? Eroaako se jollakin tavalla muista kouluista?"
"Se on osittain hyväntekeväisyyslaitos. Sinä ja minä ja kaikki muut, me olemme vapaaoppilaita. Minä otaksun, että olet orpo. Eikö isäsi tai äitisi ole kuollut?"
"Molemmat ovat olleet kuolleina niinkauan kuin muistan."
"No niin, kaikki tytöt täällä ovat kadottaneet joko toisen tai molemmat vanhempansa, ja tämä koulu on orpolasten kasvatuslaitos."
"Emmekö maksa mitään puolestamme? Pitävätkö he meitä ilmaiseksi?"
"Me maksamme jokainen, tai ystävämme maksavat, viisitoista puntaa vuodessa."
"Minkätähden meitä sitten sanotaan vapaaoppilaiksi?"
"Koska viisitoista puntaa ei riitä ravintoon ja opetukseen, ja loput kerätään listoilla."
"Kuka niihin kirjoittaa?"
"Eräät hyväätekevät rouvat ja herrat näillä tienoilla ja Lontoossa."
"Kuka on Naomi Brocklehurst?"
"Rouva, joka rakennutti tämän talon uuden osan, kuten taulussa sanotaan, ja jonka poika määrää ja johtaa kaikkea täällä."
"Minkätähden?"
"Koska hän on laitoksen rahaston- ja taloudenhoitaja."
"Siis ei talo kuulukaan pitkälle neidille, jolla on kello, ja joka sanoi, että saisimme leipää ja juustoa."
"Miss Templelle? Ei toki! Jospa kuuluisikin! Hänen täytyy vastata Mr. Brocklehurstille kaikesta, mitä hän tekee. Mr. Brocklehurst ostaa ruokamme ja vaatteemme."
"Asuuko hän täällä?"
"Ei — kahden penikulman päässä suuressa linnassa."
"Onko hän hyvä mies?"
"Hän on pappi, ja hänen sanotaan harjoittavan paljon hyväntekeväisyyttä."
"Sanoitko että neidin nimi on Miss Temple?"
"Sanoin."
"Ja minkä nimisiä ovat muut opettajat?"
"Punaposkinen on Miss Smith, hän opettaa käsitöitä ja leikkaa vaatteet — me teemme itse kaikki vaatteemme, hameet, päällystakit, kaikki; pieni mustatukkainen on Miss Scatcherd, hän opettaa historiaa ja kielioppia ja kuulustelee toisen luokan läksyt; se, jolla on huivi hartioilla ja nenäliina sidottuna hameeseen keltaisella nauhalla, on Madame Pierrot, hän on kotoisin Lisle'sta, Ranskassa, ja opettaa ranskaa."
"Pidätkö opettajista?"
"Koko lailla."
"Pidätkö tuosta pienestä mustasta ja Madame — en osaa sanoa hänen nimeään niinkuin sinä?
"Miss Scatcherd on kiivas — pidä varasi, ettet suututa häntä! MadamePierrot ei ole häijy ihminen."
"Mutta Miss Temple on paras, eikö totta?"
"Miss Temple on hyvin hyvä ja hyvin viisas. Hän on yläpuolella muita, sillä hän tietää paljon enemmän kuin he."
"Oletko kauan ollut täällä?"
"Kaksi vuotta."
"Oletko orpo?"
"Äitini on kuollut."
"Onko sinun hyvä olla täällä."
"Sinä kysyt melkein liikoja. Olen vastannut tarpeeksi tällä kerralla.Nyt minun täytyy lukea."
Mutta silloin päivälliskello soi. Kaikki palasivat sisään. Tuoksu, joka nyt täytti ruokasalin, ei ollut paljoa houkuttelevampi kuin se joka oli ilahuttanut sieraimiamme aamiaisella. Päivällinen tarjottiin kahdessa suuressa tinavadissa, joista höyrysi voimakas pilaantuneen rasvan tuoksu. Huomasin, että ruokana oli jonkinlaista liha- ja perunakeittoa, huonoa ja sotkuista, ja tätä valmistetta jaettiin niukanpuoleinen annos joka oppilaalle. Söin mikäli mahdollista ja aprikoin mielessäni, tulisiko ruoka joka päivä olemaan samanlaista. Päivällisen jälkeen menimme viipymättä koulusaliin. Tunnit alkoivat taas ja jatkuivat kello viiteen asti.
Iltapäivän ainoa merkittävä tapaus oli se, että näin Miss Scatcherdin osoittavan epäsuosiotaan tytölle, jonka kanssa olin puhellut parvekkeella, ja lähettävän hänet historialuokasta seisomaan keskelle suurta koulusalia. Rangaistus tuntui minusta mitä suurimmassa määrin häpeälliseltä, varsinkin niin suurelle tytölle — hän näytti ainakin kolmetoistavuotiaalta. Odotinkin suuren surun ja häpeän ilmauksia hänen puoleltaan, mutta ihmeekseni näin, että hän ei itkenyt, ei edes punastunut. Tyvenenä, joskin totisena seisoi hän siinä kaikkien silmien maalitauluna. "Kuinka hän voi kestää sen niin rauhallisesti, niin lujana?" ajattelin. "Jos minä olisin hänen sijassaan, toivoisin luullakseni maan aukeavan ja nielaisevan minut. Näyttää siltä kuin jos hän ajattelisi jotakin muuta kuin rangaistustansa ja asemaansa, jotakin, joka ei ole hänen edessään eikä ympärillään. Olen kuullut puhuttavan ihmisistä, jotka näkevät unia valveillaan — eikö hän näe unta nyt? Hän katsoo alas lattiaan, mutta olen varma että hän ei näe sitä. Hänen katseensa on kääntynyt sisäänpäin, hänen omaan sydämeensä, ja luulisin, että hän näkee jotakin muististaan, eikä nykyisestä ympäristöstään. Tahtoisin tietää, minkälainen tyttö hän on, hyvä vai paha."
Pian kello viiden jälkeen saimme taaskin aterian, tällä kertaa pienen kupillisen kahvia ja pienen viipaleen ruskeata leipää. Ahmin leipäni ja join kahvini hyvällä halulla, mutta olisin tahtonut vielä paljon enemmän, sillä olin yhä nälkäinen. Seurasi puolen tunnin väliaika, sitten läksyjenluku, sitten lasillinen vettä ja kauraleipää, rukoukset ja levollemeno. Sellainen oli ensimäinen päiväni Lowoodissa.
Kuudes luku.
Seuraava päivä alkoi kuten ensimäinenkin, nousimme ja pukeuduimme talikynttilän valossa, mutta sinä aamuna vapauduimme peseymisen vaivasta, koska vesi kannuissa oli jäätynyt. Edellisenä iltana oli ilma muuttunut, ja pureva koillistuuli, joka koko yön oli läpi ikkunanrakojen puhaltanut makuuhuoneeseemme, oli saanut meidät värisemään kylmästä vuoteissamme ja jäädyttänyt veden kannuissa.
Ennenkuin tuo pitkä, rukouksille ja raamatunlukemiselle omistettu puolitoistatuntinen oli ohi, luulin menehtyväni kylmästä. Vihdoin päästiin aamiaiseen saakka, ja tänä aamuna ei velli ollut palanut pohjaan, laadultaan se oli syötävää, mutta valitettavasti sitä oli kovin vähän. Kuinka pieneltä annokseni näyttikään! Olisin suonut sen olevan kaksi kertaa suuremman.
Päivän kuluessa minut kirjoitettiin neljännen luokan oppilaaksi ja minulle annettiin määrätyt työt ja tehtävät. Tähän saakka olin ollut vain katselija Lowoodissa, nyt tuli minustakin toimiva jäsen. Läksyt tuntuivat minusta ensin sekä pitkiltä että vaikeilta, sillä en ollut tottunut oppimaan ulkoa. Eri aineitten nopea vaihtelu hämmensi minua myös ja olin iloinen kun vihdoin, kolmen tienoissa iltapäivällä, Miss Smith pisti käteeni kaksi kyynärää pitkän palttinakaistaleen, neulan ja sormustimen ja lähetti minut istumaan erääseen rauhalliseen nurkkaan koulusalissa käskien minua ompelemaan saumaa. Tällä tunnilla ompelivat melkein kaikki muutkin, vain yksi luokka luki vielä Miss Scatcherdin pöydän ympärillä. Koska kaikki oli muuten hiljaista, voi helposti kuulla, mistä heidän läksyssään oli kysymys, kuinka kukin tyttö suoriutui ja kuinka Miss Scatcherd moitti tai kiitti heitä. Luettavana oli Englannin historiaa. Lukijain joukossa huomasin tuttavani parvekkeelta. Tunnin alussa hänen paikkansa oli ollut ylinnä luokassa, mutta jonkun ääntämis- tai välimerkkivirheen tähden hänet lähetettiin äkkiä aina viimeiselle sijalle saakka. Tässäkin vaatimattomassa paikassa hän yhä edelleen oli Miss Scatcherdin alituisen huomion esineenä. Tämä ahdisti häntä jatkuvasti seuraavaan tapaan:
"Burns" (se kuului olevan hänen nimensä — täällä kutsuttiin tyttöjä sukunimeltä, kuten poikia muissa kouluissa) — "Burns, sinä seisot jalat sisäänpäin, käännä heti varpaasi ulospäin!" "Burns, sinä työnnät leukasi ulos niin epämiellyttävästi, vedä se heti sisään!" "Burns, minä vaadin että sinä pidät pääsi pystyssä, minä en tahdo nähdä sinua tuossa asennossa!" j.n.e., j.n.e.
Kun luku oli luettu kahteen kertaan, suljettiin kirjat ja tytöiltä kyseltiin sen sisältöä. Luettavana oli ollut kohtia Kaarle I:n hallituksesta, ja nyt tehtiin kysymyksiä laivojen lastiluvuista, veroista ja lisämaksuista, joista useimmat tytöt eivät osanneet sanoa mitään. Burns sitävastoin, kun hänen vuoronsa tuli, ratkaisi kaikki vaikeudet helposti. Hän näytti säilyttäneen muistissaan läksyn ydinkohdat, ja joka kysymykseen oli hänellä vastaus valmiina. Odotin, että Miss Scatcherd kiittäisi hänen tarkkaavaisuuttaan, mutta sensijaan hän huudahtikin äkisti:
"Sinä likainen, epäsiisti tyttö, sinä et ole tänä aamuna puhdistanut kynsiäsi"
Burns ei vastannut. Ihmettelin hänen hiljaisuuttaan.
"Miksi", ajattelin, "ei hän selitä, että hän tänä aamuna ei voinut puhdistaa kynsiänsä eikä pestä kasvojansa, kun vesi oli jäätynyt."
Huomioni kiinnitti nyt Miss Smith, jolle minun piti pitää lankavyyhtiä. Keriessään hän puhutteli minua aika ajoin kysyen, olinko ennen ollut koulussa, osasinko merkata, kutoa ja virkata pitsiä, ja tällä välin en voinut seurata Miss Smithin liikkeitä. Kun palasin paikalleni, antoi mainittu neiti juuri jonkun määräyksen, jonka merkitystä en tajunnut. Burns nousi viipymättä, meni vieressä olevaan pienempään huoneeseen, jossa kirjoja säilytettiin, ja palasi puolen minuutin kuluttua kädessään kimppu vitsoja, jotka oli sidottu yhteen toisesta päästä. Tämän pahaa ennustavan aseen hän ojensi kohteliaasti niijaten Miss Scatcherdille, irroitti sitten hiljaa, käskyä odottamatta, esiliinansa, jonka jälkeen opettaja antoi vitsakimpullaan tusinan kiivaita iskuja hänen niskaansa. Ei ainoakaan kyynel kohonnut Burnsin silmiin, ei ainoakaan väre muuttanut hänen ajattelevien kasvojensa ilmettä, kun taas minä katselin tätä näytelmää voimattoman raivon vallassa, ja vapisevat sormeni eivät pystyneet työhön.
"Itsepintainen tyttö!" huudahti Miss Scatcherd. "Ei mikään voi parantaa sinua hutiloimisestasi. Vie pois vitsat!"
Burns totteli. Katselin häntä tarkasti kun hän palasi kirjahuoneesta. Hän pani juuri nenäliinan taskuunsa, ja kyynelen jälki kimmelsi hänen kasvoillaan.
Leikkitunti illalla oli mielestäni hauskin osa päivästä Lowoodissa. Leipäpalanen ja kahvipisara, jotka saatiin kello viideltä, olivat virkistäneet, joskaan ne eivät poistaneet nälkää, kiellot, säännöt ja määräykset olivat nyt vähemmän ankarat, koulusali tuntui lämpimämmältä kuin aamulla ja takkavalkeat loistivat kirkkaampina korvaten jossain määrin kynttilöitä, joita ei vielä ollut tuotu. Valkean punertava loimu, valloille päässyt meteli ja monien äänien hälinä antoivat kaikille mieluisen vapaudentunteen.
Tuon päivän iltana, jolloin olin nähnyt Miss Scatcherdin pieksevän oppilastaan, kuljin tapani mukaan yksinäisenä penkkien, pöytien ja nauravien tyttöryhmien keskellä tuntematta kuitenkaan itseäni yksinäiseksi. Ikkunain ohi kulkiessani raotin silloin tällöin luukkuja ja kurkistin ulos. Siellä oli sakea lumipyry, ja alempia ruutuja vastaan oli jo muodostumassa kinos. Painoin korvani ikkunaa vasten ja saatoin iloisesta hälinästä sisällä huoneessa eroittaa tuulen toivottaman vinkumisen ulkona.
Jos olisin tullut hyvästä kodista ja kilttien vanhempien luota, olisin arvatenkin juuri sillä hetkellä kipeimmin kaivannut heitä. Tuuli olisi tehnyt sydämeni surulliseksi, hämärässä huoneessa vallitseva sekasorto olisi häirinnyt mieleni rauhaa. Nyt sitävastoin sain molemmista omituista nautintoa, ja olisin antanut tuulen ulvoa vieläkin hurjemmin, hämärän tummentua pimeydeksi ja hälinän nousta meteliksi.
Hyppäsin yli penkkien, ryömin pöytien alitse ja pääsin vihdoin toisen tulisijan luo. Täältä löysin Burnsin, joka oli polvillaan korkean tulensuojustimen ääressä. Hän näytti olevan kokonaan erillään muusta maailmasta ja syventyneenä kirjaansa, jota hän koetti lukea tulen himmeässä valossa.
"Onko se vielä Rasselas?" kysyin hänen takaansa.
"On", vastasi hän, "pääsen kohta loppuun."
Viiden minuutin kuluttua hän sulki sen. Olin siitä mielissäni.
"Nyt ehkä saan hänet puhumaan", ajattelin. Istuin lattialle hänen viereensä.
"Mikä sinun nimesi on paitsi Burns?"
"Helena."
"Oletko tullut kaukaa?"
"Olen tullut kaukaa pohjoisesta, aivan Skotlannin rajalta."
"Menetkö koskaan takaisin?"
"Toivon kylläkin meneväni, mutta kukaan ei voi olla varma tulevaisuudesta."
"Sinä varmaan mielelläsi jättäisit Lowoodin."
"En suinkaan, miksi niin? Minut lähetettiin Lowoodiin saamaan kasvatusta ja mitä hyödyttäisi lähteä pois ennenaikoja?"
"Mutta tuo opettaja, Miss Scatcherd, on julma sinua kohtaan."
"Julma? Ei ollenkaan! Hän on ankara, hän ei pidä virheistäni."
"Ja jos minä olisin sinun sijassasi, en pitäisi hänestä. Minä vastustaisin häntä, ja jos hän löisi minua tuolla vitsalla, repisin sen hänen kädestään ja katkaisisin sen hänen nenänsä edessä."
"Luultavasti et tekisi mitään sellaista, mutta jos tekisit, ajaisi Mr. Brocklehurst sinut pois koulusta, ja se olisi suuri suru omaisillesi. On paljon parempi kärsiä kipu, jota ei tunne kukaan muu kuin itse, kuin tehdä joku kiivas, ajattelematon teko, jonka pahat seuraukset ulottuisivat kaikkiin omaisiin. Sitäpaitsi raamattu käskee meitä kostamaan pahan hyvällä."
"Mutta on häpeällistä saada vitsaa ja seisoa keskellä huonetta, joka on täynnä ihmisiä, ja sinä olet jo niin suuri tyttö. Minä olen paljon nuorempi kuin sinä, ja minä en voisi kestää sitä."
"Mutta sinun velvollisuutesi olisi kestää se, jollet voisi välttää sitä. On heikkoa ja raukkamaista sanoa ettei voi kestää sitä, mitä kohtalo vaatii kestämään."
Kuuntelin häntä ihmetellen. En voinut ymmärtää tätä kestäväisyyden oppia, ja vielä vähemmän ymmärsin sitä suvaitsevaisuutta, jolla hän puhui kiusanhengestään. Tunsin kuitenkin, että Helena Burns näki asiat valossa, joka oli näkymätön minun silmilleni. Aavistin että hän oli oikeassa ja minä väärässä, mutta en tahtonut miettiä asiaa syvemmin, vaan, kuten Felix, lykkäsin sen sopivampaan aikaan.
"Sinä sanot että sinulla on vikoja, Helena. Mitkä ne ovat? Minusta näytät hyvin hyvältä."
"Opi siis minun esimerkistäni olemaan uskomatta näennäisyyksiin. Minä olen, kuten Miss Scatcherd sanoo, epäsiisti, sillä vain harvoin panen tavarani järjestykseen enkä koskaan pidä niitä kunnossa, olen huolimaton, unhoitan koulun säännöt, luen muuta kun minun pitäisi lukea läksyjä, minulla ei ole mitään järjestystä töissäni, ja väliin sanon, kuten sinäkin, ettenvoialistua sääntöihin ja järjestelmiin. Tämä kaikki on hyvin ärsyttävää Miss Scatcherdin mielestä, joka luonnostaan on tarkka, siisti ja täsmällinen."
"Ja tyly ja julma", lisäsin, mutta Helena Burns ei myöntynyt siihen, vaan vaikeni.
"Onko Miss Temple yhtä ankara sinulle, kuin Miss Scatcherd?"
Kun mainitsin Miss Templen nimen, levisi pehmeä hymyily hänen totisille kasvoilleen.
"Miss Temple on hyvin hyvä, hänelle on vastenmielistä olla ankara kenellekään, yksinpä koulun häijyimmälle tytölle. Hänkin näkee vikani ja muistuttaa minua niistä ystävällisesti, ja jos teen jotakin kiitosta ansaitsevaa, palkitsee hän sen runsaasti. Siinäpä juuri on hyvä todistus luonteeni monista puutteista, että ei edes hänen moitteensa, jotka ovat niin lempeitä ja niin oikeutettuja, voi parantaa minua, eikä hänen kiitoksensa, jota pidän niin suuressa arvossa, voi kannustaa minua pyrkimään huolelliseksi ja varovaiseksi."
"Se on omituista", sanoin. "Ei ole ollenkaan vaikeata olla huolellinen."
"Sinullese epäilemättä ei ole vaikeata. Katselin sinua tänä aamuna luokassa ja näin, että olit hyvin tarkkaavainen. Ajatuksesi eivät näyttäneet lentävän muualle, kun Miss Miller selitti läksyä ja kuulusteli sinua. Minun ajatukseni ovat aina poissa, ja kun minun pitäisi kuunnella Miss Scatcherdia ja pitää tarkoin muistissani hänen sanansa, en välistä enää kuule hänen ääntänsäkään, vaan vaivun jonkinlaiseen uneen. Väliin ajattelen olevani Northumberlannissa ja kuvittelen, että hälinä ympärilläni johtuu pienestä purosta, joka virtaa läpi Deepdenin aivan kotini ohitse. Kun sitten tulee minun vuoroni vastata, täytyy minun herätä, ja koska koko ajan olen kuunnellut vain tuon kuvitellun puron solinaa enkä Miss Scatcherdia, ei minulla ole vastausta valmiina."
"Tänään kuitenkin vastasit niin hyvin."
"Se oli vain sattuma. Aihe, josta luimme, kiinnitti mieltäni. Tänään en nähnyt unta Deepdenistä, vaan ajattelin, kuinka hyvää tarkoittava mies voi menetellä niin väärin ja epäviisaasti kuin Kaarle I väliin teki, ja kuinka suuri vahinko oli, että niin rehellinen ja tunnollinen mies ei voinut nähdä kruunun etuja kauemmaksi. Jospa hän vain olisi katsonut etäämmälle ja nähnyt mitä se, jota sanotaan ajan hengeksi, vaati! Pidän kuitenkin Kaarlesta — kunnioitan häntä — säälin häntä — murhattu kuningas parka! Hänen vihollisensa olivat sittenkin pahimmat: he vuodattivat verta, jota he eivät olisi saaneet vuodattaa. Kuinka he uskalsivat tappaa hänet!"
Helena puhui nyt itsekseen. Hän oli unohtanut, että minä en voinut oikein hyvin ymmärtää häntä, että tästä asiasta en tietänyt mitään, tai tuskin mitään. Kutsuin hänet takaisin omalle tasolleni.
"Ja kun Miss Temple opettaa sinua, lentävätkö ajatuksesi silloin?"
"Hyvin harvoin, sillä Miss Templellä on aina sellaista sanottavaa, joka on mieltäkiinnittävämpää kuin omat mietteeni, pidän erityisesti hänen puhetavastaan, ja hänen antamansa opetus on usein juuri sitä mitä haluankin."
"No niin, Miss Templelle sinä siis olet hyvä."
"Niin kyllä, tavallaan, mutta se ei tuota minulle mitään ponnistusta, ja seuraan vain taipumusta, joka johtaa minua. Sellainen hyvyys ei ole ansioksi."
"Onpa kylläkin. Sinä olet hyvä niille, jotka ovat hyviä sinulle. Siinä on kaikki mitä minä koskaan toivon olevani. Jos ihmiset olisivat aina kilttejä ja tottelevaisia julmille ja vääryyttä tekeville, saisivat ilkeät ihmiset aina tahtonsa täytetyksi, he eivät koskaan olisi peloissaan, eivätkä koskaan muuttuisi paremmiksi, vaan yhä vain ilkeämmiksi. Kun meitä lyödään ilman syytä, pitäisi meidän lyödä takaisin kaikin voimin — siitä olen varma — ja niin kovasti, että se joka löi meitä ei toiste tee sitä."
"Sinä muutat toivottavasti mielesi, kun tulet suuremmaksi. Nyt olet vain pieni, oppimaton tyttö."
"Mutta minä tunnen, Helena, että minun täytyy olla pitämättä niistä, jotka eivät pidä minusta, vaikka kuinka koettaisin olla heille mieliksi, minun täytyy vastustaa niitä, jotka rankaisevat minua ilman syytä. Se on yhtä luonnollista kuin että minun täytyy rakastaa niitä, jotka osottavat minulle hellyyttä, ja alistua rangaistukseen, kun tiedän ansainneeni sen."
"Tuo oppi kuuluu pakanoille ja villiheimoille, mutta kristityt ja sivistyneet kansat eivät hyväksy sitä."
"Miksi niin? Minä en ymmärrä sitä."
"Ei kiivastuminen tee vihaa tyhjäksi, eikä kosto korvaa vääryyttä."
"Mikä sitten?"
"Lue uutta testamenttia ja muista mitä Kristus sanoo ja kuinka hän tekee! Anna hänen sanojensa olla lakinasi ja hänen käytöksensä esimerkkinäsi!"
"Mitä hän sanoo?"
"Rakastakaa vihollisianne, siunatkaa niitä, jotka teitä sadattelevat, tehkää hyvää niille, jotka vihaavat ja vainoavat teitä!"
"Siis minun pitäisi rakastaa Mrs. Reediä, mitä minä en voi tehdä, minun pitäisi siunata hänen poikaansa Johnia, mikä on mahdotonta."
Nyt Helena vuorostaan pyysi minulta selitystä, ja minä kerroin hänelle heti omalla tavallani kärsimyksieni ja tuskieni historian. Kiihdyin, olin katkera ja hurjistunut, ja puhuin aivan kuten tunsinkin, lieventämättä ja kaunistelematta mitään.
Helena kuunteli kärsivällisenä loppuun saakka. Odotin, että hän huomauttaisi jotakin, mutta hän ei sanonut mitään.
"No", kysyin kärsimättömästi, "eikö Mrs. Reed ole kovasydäminen, paha nainen?"
"Hän on nähtävästi ollut epäystävällinen sinulle, koska hän ei pidä luonteestasi, kuten Miss Scatcherd ei pidä minun luonteestani. Mutta miten tarkasti muistatkaan kaiken, mitä hän on sanonut ja tehnyt sinulle! Kuinka ihmeellisen syvän vaikutuksen hänen vääryytensä näyttää tehneen mieleesi! Minun mieleeni ei mikään kohtelu paina niin polttavia jälkiä. Etkö olisi onnellisempi, jos koettaisit unohtaa hänen ankaruutensa ja samalla ne kiihkeät tunteet, joita se sinussa herätti? Elämä on mielestäni liian lyhyt vietettäväksi vihamielisten tunteitten hautomisessa ja vääryyksien muistelemisessa. Me olemme kaikki, ja meidän täytyy olla, heikkoja ja puutteellisia tässä maailmassa, mutta minä uskon, että pian tulee aika, jolloin saamme riisua pois puutteellisuutemme kuten riisumme pois heikot ruumiimme, ja silloin synti ja alennus putoaa pois näkyvän olentomme mukana, ja jäljelle jää vain hengen kipinä, kaiken elämän ja ajatuksen näkymätön alkuaine, puhdas kuin Jumalan henki, joka puhalsi luomakuntaan elämän. Se palaa sinne, mistä se on lähtenyt, kenties se vielä yhdistyy olentoon, joka on korkeampi kuin ihminen, kenties se kulkee eri kehitys- ja kunnia-asteitten läpi ja muuttuu vihdoin kalpeasta ihmissielusta loistavaksi enkeliksi. Sitävastoin se varmaankaan ei koskaan voi alentua ihmisestä kadotetuksi olennoksi. Ei, sitä en voi uskoa, minulla on toinen usko, jota ei kukaan ole opettanut minulle ja josta harvoin puhun, mutta siinä on iloni, siinä on turvani, sillä siitä riittää toivoa kaikkialle, se tekee iankaikkisuudesta levon ja rauhan asunnon, mahtavan kodin, eikä kauhujen ja kadotuksen kuilua. Sitäpaitsi tämä usko auttaa minua niin selvästi eroittamaan rikollisen rikoksesta, ja vaikka vihaankin jälkimäistä, voin sydämestäni antaa anteeksi edelliselle, kostonhalu ei koskaan paina mieltäni, alennus ei koskaan inhoita minua, vääryys ei masenna minua liiaksi. Minä elän levossa, kun katselen elämän loppua."
Helenan pää, joka aina oli kumarruksissa, oli painunut hiukan alemmaksi. Hänen katseestaan näin, että hän ei enää halunnut puhella kanssani, vaan mieluummin seurustella omien ajatustensa kanssa. Hänelle ei myönnetty pitkää aikaa mietiskelyyn. Eräs järjestäjistä, suuri, karkeatekoinen tyttö, kiiruhti luoksemme ja huusi paksulla Cumberlannin murteella:
"Helena Burns, jollet heti paikalla tule järjestämään laatikkoasi ja käärimään kokoon työtäsi, käsken Miss Scatcherdin katsomaan sitä?"
Helena huokasi, kun hänen unelmansa tuli keskeytetyksi, nousi viipymättä ja totteli äänetönnä järjestäjää.
Seitsemäs luku.
Ensimäiset kolme kuukautta Lowoodissa tuntuivat ajanjaksolta, eikä se mikään kulta-aika ollut. Paljon vaikeuksia oli voitettava ennenkuin totuin uusiin sääntöihin ja outoihin tehtäviin, ja epäonnistumisen pelko uuvutti minua enemmän kuin kaikki ruumiilliset vaivat, vaikka nekään eivät olleet pikkuseikkoja.
Tammikuun, helmikuun ja osaksi maaliskuun aikana estivät syvät lumikinokset, ja niitten sulamisen jälkeen kelvottomat tiet kaiken liikkumisen puutarhamuurin ulkopuolella, paitsi kirkkomatkoja, mutta tällä rajoitetulla alueella meidän täytyi joka päivä viettää kokonainen tunti ulkoilmassa. Vaatetuksemme oli riittämätön suojaamaan purevalta pakkaselta. Meillä ei ollut päällyskenkiä, lumi pääsi kenkiemme sisään ja suli siellä. Meillä ei ollut käsineitä, ja kädet samoinkuin jalatkin tulivat täyteen pakkasenpuremia. Muistan varsin hyvin kuinka ilkeästi kylmettyneet, turvonneet varpaani polttivat joka ilta ja kuinka vaikea niitä oli aamulla saada kenkiin. Ruoan niukkuus oli myös omiaan masentamaan mieltä. Meillä oli kasvavien lasten hyvä ruokahalu, ja ravinto, jonka saimme, olisi hädintuskin pitänyt hengissä heikkoa sairasta. Ravinnon riittämättömyydestä johtui vielä eräs epäkohta, joka suuresti rasitti nuorempia oppilaita. Sopivan tilaisuuden sattuessa koettivat nimittäin nälkiintyneet isot tytöt houkutella tai riistää pienemmiltä osan heidän annoksistaan. Monta kertaa sain jakaa kahden halullisen kesken tuon kallisarvoisen kappaleen ruskeata leipää, joka annettiin teen aikana, ja kun vielä olin luovuttanut kolmannelle puolet kahvikuppini sisällyksestä, nielaisin itse toisen puolen salaisten, nälän houkuttelemien kyynelten suolaamana.
Sunnuntait olivat ikäviä päiviä talvisaikaan. Meidän täytyi kävellä kaksi peninkulmaa Brocklebridgen kirkkoon, jossa suojelijamme saarnasi. Lähdimme matkaan viluisina, tulimme perille vielä viluisempina ja aamujumalanpalveluksen aikana melkein jäykistyimme kylmästä. Oli liian pitkä matka kotiin päivälliselle, ja jumalanpalvelusten välillä meille tarjottiin leipää ja kylmää paistia, luonnollisesti yhtä niukasti kuin tavallisilla aterioillamme.
Iltajumalanpalveluksen jälkeen palasimme heti kotiin mäkistä ja suojatonta tietä pitkin, ja pureva talvinen tuuli, joka puhalsi lumisilta kukkuloilta pohjoisessa, melkein irroitti nahan kasvoistamme.
Muistan vielä hyvin, kuinka Miss Temple keveästi ja nopein askelin, tiukasti kääriytyneenä mantteliinsa, asteli surullisen kulkueemme etupäässä rohkaisten meitä sekä sanoillaan että esimerkillään ja kehoittaen meitä kulkemaan reippaasti eteenpäin "kuin sotamiehet". Toiset opettajat, poloiset olennot, olivat yleensä liian masentuneita itse yrittääkseen rohkaista toisia.
Kuinka ikävöimmekään loimuavan takkavalkean valoa ja lämpöä, kun vihdoin pääsimme kotiin! Mutta ainakin pienimmiltä oli tämä ilo kielletty: koulusalin molempien tulisijojen ympärille muodostui heti kaksinkertainen rivi isoja tyttöjä, ja heidän takanaan värjöttivät pikku tytöt ryhmissä kietoen kohmettuneet käsivartensa esiliinoihinsa.