Murzoll'in lapsi.
Viiden tunnin kuluessa oli Wappu astunut ylöspäin milloin kenttien yli, joilta alppi-kasvit tuoksuivat, milloin pitkiä matkoja jalan-syvyisessä lumessa ja avaroissa rämeissä. Valvottu yö oli tehnyt hänen jäsenensä niin hermottomiksi, että hän alkoi epäillä perille pääsemistä. Hänen kätensä ja jalkansa vapisivat, sillä viiden tunnin taistelu elämän edestä tuommoisen pahan-ilkisen vuoren kanssa — on kova työ. Wapulla oli jo suuret hiki-helmet otsassa kun hän, ikäänkuin noitumisen kautta, seisoi pilvi-seinän edessä. Hän oli kiertänyt kalliokolkan, joka peitti auringon, ja nyt paksu sumu ympäröi häntä ja jäähdyttävä tuuli kuivasi hi'en hänen otsaltansa. Hänen jalkansa luistivat joka askeleelta, niin liukas oli maa. Hän seisoi jäällä. Hän oli astunut Murzoll'in jäätiöille, Hochjoch'in harjan ylimmäisille huipuille. Täällä kasvoi hyvin niukasti vuori-ruohoa lumisessa kivistössä, ylt'ympärillä oli kimelteleviä jääloukkoja, puhtaita lumikenttiä, joissa vuoden kuluessa ei vielä oltu nähty ihmisen eikä eläimen jälkiä, täällä oli syvä talvi. Wappu värisi vilusta. Tämä oli Murzoll'in jää-linnan esikartano, josta niin monta tarua kerrottiin alhaalla laaksossa ja jossa vuoren "onnelliset neidot" asuvat; niistä Luckard oli kertonut pikku Wapulle, lumituiskun ulkona raivotessa. Tuuli puhalsi niin aaveentapaisesti häntä vastaan noista kolkoista rotkoista ja loukoista, hän tunsi vielä saman väristyksen ruumiissansa, jota hän muisti lapsuuden aikana tunteneensa, niinkuin siellä todellakin olisi asunut tuo tuima vuorenhaltija, millä Luckard, kun Wappu oli pahankurinen, oli peloittanut häntä vuoteelle.
Äänetönnä kulki hän eteenpäin. Viimein kuuro saattaja seisahtui matalan kivimajan edustalle, jossa oli pitkä ulospistävä katto, ovi vahvoista puista, ja pieniä luukkuja ikkunain sijassa. Sisällä näkyi takkana pari mustunutta kiveä ja vuoteena vähän mädänneitä olkia. Se oli Schnalzerilaisten maja, jossa Wapun oli asuminen. Ei mitään mielenmuutosta huomattu Wapun kasvoissa, nähdessänsä tätä kurjaa asuntoa, se oli ainoastaan huono alppi-maja, yhtäläinen kuin moni muukin, ja hän oli kestävä tyttö eikä arka. Tämä tällainen asia ei voinut masentaa hänen mieltänsä. Mutta hän oli väsynyt uupumukseen asti; eilisestä päivästä alkaen oli hän läpikäynyt enemmän kuin hänenkään tavattomat voimansa kestivät. Koneentapaisesti auttoi Wappu kuuroa, jolle Luckard oli antanut kannettavaksi joukon hyviä ja tarpeellisia tavaroita, laittamaan hänelle paremman vuoteen ja tekemään aution töllin vähän hauskemmaksi. Koneentapaisesti hän söi mitä Luckard oli lähettänyt mukaan. Mies näki että Wappu oli kalpea ja sanoi sääliväisesti: — Kas niin, kun nyt olet syönyt, on parasta että panet maata vähäksi aikaa, sen sinä tarvitset. Sill'aikaa minä kannan ylös sinulle vähän polttopuita ensi aluksi ja sitten minun täytyy mennä kohta, muuten en ehdi kotia päivän kestäessä, ja isäsi on ankarasti käskenyt minun olla kotona vielä tänä päivänä. — Hän levitti hyvän olkisäkin, jonka oli tuonut mukanaan, ja Wappu vaipui alas sen päälle, kiitollisesti ojentaen kättänsä vanhalle miehelle.
Tämä lausui: — en tahdo sinua herättää, jos nukut kun minä menen, vaan sanon sinulle nyt kohta jäähyväiset. Ole terve ja reipas äläkä pelkää. — Minun on sääli sinua — yksinään kun olet täällä ylhäällä — vaan — miksi et totellut isääsi?
Wappu kuuli viimeiset sanat niinkuin unessa. Kuuro jätti majan, sääliväisesti päätänsä pudistaen; tyttö nukkui jo syvintä unta. Levottomasti ja raskaasti Wappu hengitti, sillä kova kärsimys, jonka olemme läpikäyneet, voipi unessakin meitä vaivata. Hän näki unta isästänsä, että hän hiuksista veti häntä kirkkoon. Wappu aatteli että jos hänellä vaan olisi veitsi, niin hän leikkaisi hiuksensa poikki ja olisi vapaa. Silloin Jooseppi äkkiä seisoi hänen vieressänsä ja katkaisi hiukset yhdellä ainoalla leikkauksella, niin että ne jäivät isän käteen, ja Wappu juoksi pois; Joosepin taistellessa isän kanssa nousi Wappu Sonneplatten kallioille, juostaksensa sieltä Ache-virtaan. Vaan tuo kamala syvyys kauhistutti häntä kuitenkin ja hän mietti asiata. Silloin kuuli hän taas että isä oli hänen takanansa, epätoivo valloitti hänet ja hän syöksyi syvyyteen. Hän putosi putoamistaan, vaan ei tullut pohjalle; yht'äkkiä hänestä tuntui niinkuin ilmanpaino altapäin olisi estänyt häntä vaipumasta syvemmälle, vaan päinvastoin nostanut häntä ylöspäin, yhä ylemmäksi. Noin hän liitelihe ylös Murzoll'in huipulle asti. Mutta hän ei voinut saada jalanpidäkettä vuorella, vaan oli niinkuin laiva, joka ei voi lähestyä rantaa. Kauhistava tuulispää tempasi hänet pois ja hän turhaan koetti tarttua kiinni paljaasen kallioseinään. Mustat ukkosen pilvet kokoontuivat hänen ympärilleen ja niiden väliltä näkyi vuoren valkoinen pää niinkuin aaveen naama. Pimeässä avaruudessa kävivät salamat tuli-käärmeinä ristin rastin, ukkonen jyrisi niin että vuori kaikui, ja nämät riehuvat voimat heittivät Wappua sinne tänne välillänsä, ja aina hän pelkäsi että myrsky kääntäisi hänet pää alaspäin, sillä silloin, niin hänestä tuntui, hän vaipuisi syvyyteen. Ja hän kääntelihe vääntelihe niinkuin vene, ilman aaltojen harjalla, kaikin voimin koettaen pitää päätänsä pystyssä. Vaan nyt hän tunsi että pää ja ruumis painuivat alaspäin. Keskellä myrskyä, ukkosen jyrinää ja yön pimeyttä tahtoi hän huutaa apua, vaan hän ei saanut mitään ääntä suustansa, pelko ja kauhu sulkivat sen. Silloin hän äkkiä jäi kiinni, hän tunsi vahvaa maata jalkojensa alla, hän makasi, niinkuin luuli, vuoren-loukossa, vaan se ei ollutkaan vuoren-loukko, jättiläistapaiset kivi-käsivarret häntä syleilivät, ja katso, tuon suoltuvan sumun kautta kallistuivat mahtavat kivikasvot hänen puoleensa. Ne oli Murzoll'in vanhat kasvot. Hiuksina sillä oli lumisia kuusia, silminä jäätä, partana sammaletta ja kulmakarvoina Edelweiss [suomeksi jalo-valkoinen, alppikukkanen, joka kasvaa ikuisen lumen rajalla]. Otsa-ripana sillä oli puoli-kuu, joka lempeästi valaisi valkoisia kasvoja niin että suuret jääsilmät hengen-tapaisesti loistivat sinertävässä valossa. Hän katseli tyttöä noilla kylmillä, läpinähtävillä ja kuitenkin käsittämättömillä silmillä ja tämän katseen voimasta tuskan hiki jäätyi Murzoll'in otsalla, kyyneleet hänen poskillansa, ja ne putosivat hiljaa kilisten alas kristallihelminä. Hän painoi kivihuulensa Wapun huulta vastaan ja alppiruusut rupesivat kukoistamaan vanhuksen suun ympärillä, joka oli tullut lämpöseksi ja kasteiseksi suudelmasta, ja kun hän taas Wappua katseli, niin jääpurot juoksivat hänen silmistänsä sammal-parralle. Mustat pilvet olivat hajonneet ja keväinen tuuli kävi yössä. Murzoll liikutti huovettuneita huuliansa ja jyrinä kuului, niinkuin lumivyöryjen syöstessä alaa laaksohon:
— Isäsi on sinut hylännyt — vaan minä otan sinut lapsekseni, sillä kylmä kivi antaa paremmin liikuttaa itseänsä kuin paatunut ihmissydän. Sinä miellytät minua, sinä olet niin sanoakseni minun sukuani, sinussa on samaa ainetta kuin se, josta kalliot ovat tehdyt. Tahdotko tulla lapsekseni?
— Tahdon! — vastasi Wappu ja hiipi uuden isänsä kivisydämelle.
— Jää siis luokseni äläkä enää mene takaisin ihmisten luo, sillä heidän luonansa on alituinen taistelu — ainoastaan minun luonani on rauha.
— Mutta — sanoi Wappu, — enkö enää koskaan saisi nähdä Jooseppia sitten, jota niin hartaasti rakastan?
— Jätä se' — sanoi vuori, häntä et saa rakastaa, hän on vuorivuohen-ampuja, ja tyttäreni ovat vannoneet hänelle perikatoa. Tule, minä vien sinut heidän luo, että he kuolettavat sydämesi, muuten et voi elää meidän ijankaikkisessa rauhassa!
Ja Murzoll vei hänet suurien salien ja loppumattomien jääkäytäväin läpi. Viimein tulivat suureen saliin, joka oli kristallin tavalla läpinähtävä. Kun auringon-säteet siihen loistivat, niin muuttuivat ne tuhansiksi kirjaviksi säkeniksi ja seinien läpi katsottuna näytti taivas ja maa kummallisesti muuttuneelle ja oudolle. Siinä leikitsi valkoisia, lumesta kimeltäviä neito-haahmoja aaltoilevissa sumu-hunnuissa vuorivuohien seurassa, ja hauskaa oli nähdä kuinka laskivat leikkiä nopea-jalkaisten elävien kanssa, kuinka juoksivat ja ottivat niitä kiinni. Ne olivat Murzoll'in tyttäriä, Oetz-laakson "onnellisia neitoja". He kokoontuivat uteliaasti Wapun ympärille, kun Murzoll laski hänen alas kiiltävälle lattiapeilille. He olivat ihanat kuin enkelit, kasvonsa olivat kuin maidosta ja verestä; mutta kun Wappu liiemmin heitä tarkasteli, näki hän kauhistuen että heillä kalkilla oli jää-silmät, niinkuin heidän isällänsäkin, ja puna heidän poskillansa ei ollut verta, vaan alppi-ruusun mehua, ja he olivat kylmät kuin lumi.
— Mahdotteko pitää häntä luonanne? — kysyi Murzoll. — Minä rakastan häntä, hän on voimakas ja luja kuin kallio. Hän on tuleva sisareksenne.
— Hän on ihana — sanoivat neidot, — hänellä on vuorivuohen silmät. Vaan hänellä on lämmin veri ja hän lempii vuorivuohen-ampujaa — me tiedämme sen!
— Laskekaa siis kätenne hänen sydämellensä, että se jäätyy kaikkine lempineen ja hän tulee onnelliseksi kuin te — käski Murzoll.
Silloin riensivät hänen tyttärensä Wapun luo ja hänestä tuntui kuin lumituisku olisi tullut häntä vaataan. He ojensivat kylmiä käsiään vasten hänen sydäntänsä; hän tunsi jo kuinka se oli jäätymäisillään ja tykytti heikosti. Silloin hän torjui heitä molemmin käsin, huutaen:
— Ei, poistukaa — minä en tahdo tulla onnelliseksi kuin te, minä tahdon Jooseppia!
— Jos sinä palaat ihmisten luo, niin me muserramme Joosepin ja syöksähytämme sinut hänen kanssansa alas syvyyteen — he uhkasivat, — sillä ei kenkään, joka meitä on nähnyt, enää saa elää ihmisten parissa.
— Syöksähyttäkää minut sitten syvyyteen, mutta jättäkää minulle rakkauteni — tahdon kärsiä kaikki, kaikki, mutta rakkauttani en heitä!
Ja epätoivon voimalla Wappu pani käsivartensa yhden neidon vartalon ympäri ja löi painia hänen kanssansa, ja katso, silloin tuo hoikka vartalo taittui Wapun käsissä ja hänellä oli siinä vaan sulavaa lunta. Päivän valo sammui, yht'äkkiä oli kaikki peittynyt harmaasen hämärään, hän seisoi paljaalla kalliolla, lumi tuiskutti vasten hänen kasvojansa ja vuorihaltijain sijassa valkoset sumut pyörivät hurjassa tanssissa hänen ympärillänsä. Korkealta hänen ylitsensä katseli Murzoll vaaleana ja synkkänä pilvien läpi jyristen:
— Sinä vastustat ihmisiä ja jumalia — taivas ja maa tulevat sinun vihollisiksi! — Voi sinua!
Kaikki oli hävinnyt — Wappu heräsi. Kylmältä tuntui ilta-tuuli, joka puhalsi luukusta sisään Wapun ylitse. Hän hieroi silmiänsä, kamalasta unesta sydän vielä rinnassa vapisi, kesti kauan aikaa ennenkuin tiesi missä olikaan, ennenkuin taisi eroittaa unen todellisuudesta. Hän nousi vuoteeltansa ja huusi renkiä. Hän astui ulos majasta häntä etsimään. Ilta oli muuttunut kauniiksi ja kirkkaaksi, sumu oli hajonnut, vaan aurinko oli laskemaisillaan ja tuuli oli ankara täällä ylhäällä. Wappu juoksi sinne tänne kuuroa etsien — hän ei löytänyt muuta kuin puupinon, jonka tuo oli hänelle koonnut. Silloin muistui mieleensä että ukko oli sanonut lähtevänsä jos Wappu nukkuisi hänen palatessaan. Niin oli tapahtunut, hän ei ollut odottanut Wapun heräämistä. Ei ollut oikein tehty jättää häntä noin nukkuvana! Näin herätä eikä löytää ketään ihmistä — se oli kuitenkin kovaa!
Hänen ympärillään oli niin hiljaa, niin autiota ja tyhjää! Kello oli arvattavasti kuuden paikoilla ja lypsämisen aika oli käsissä. Nyt nuo rakkaat elukat kotona luultavasti katselivat läävän ovea kohden, odottaen emäntää, joka niille aina oli tuonut leipää ja suolaa — vaan hän istui täällä ylhäällä, kädet ristissä, ja hänen ympärillään ei liikkunut mitään, jolla henkeä oli. Oi tämä kuolon hiljaisuus ja tämä työttömyys! Hän ei tietänyt kuinka hänen oli laita — niin yksinään hän oli, niin kamalan yksinään! Hän nousi vielä ylemmäksi eräälle kalliokielelle, nähdäksensä maailmaa sieltä. Kuva, jommoista hän ei koskaan ennen ollut nähnyt, levisi siellä hänen edessänsä, laskevan auringon purppura-hohteessa. Tuolla olivat Tyrolin vuoret ihan ilman rannalla asti; etäällä näyttivät ne jotenkin pienille, vaikka läheisyydessä olivat ahdistuttavan korkeat mahtavassa hiljaisessa ylevyydessään ja suuruudessaan. Ja niiden välillä, ikäänkuin lapset, jotka makaavat isänsä sylissä, oli kukoistavat vuorilaaksot. Ja sanomattomasti hän ikävöi armaita kotipaikkojansa, jotka juuri nyt hänen silmiensä edessä peittyivät illan hämärään. Aurinko oli mennyt maille, jätettyään kultareunoja sinertäville pilville taivaan rannalla. Vaaleaposkinen kuu alkoi kumottaa ja taistella vallasta päivän sammuvan valon kanssa. Laaksoissa oli yö. Siellä täällä näkyi pieni valkea, jota oli melkein mahdotoin nähdä paljaalla silmällä. Nyt ahkerat ihmiset tuolla alhaalla menivät levolle. Noiden oli hyvä, ne asuivat kaikki ystävällisen katon alla, rauhallisen kodin helmassa — kentiesi neitoset kuuutelivat puoli-unessa kirjavan ikkuna-peitteen takana sulhojensa laulua — ainoastaanhänoli yksinään ja hylätty täällä ylhäällä, kaikkien kauhujen alaisena, ja hänen kotonansa oli tuo kolkko maja, jonka ikkuna-luukuissa tuuli vinkui.
— Oi isä, isä, kuinka voit tämän tehdä? huusi hän ääneen; mutta ei läheltä eikä kaukaa kuulunut muuta kuin yö-tuulen suhina. Kuu nousi yhä korkeammalle; kultareunukset lännessä kadottivat loistonsa ja tulivat vasken värisiksi tummalla iltataivaalla. Vuorien muodot muuttuivat ja kasvoivat hämärässä. Mahtavana ja uhkaavana katseli häntä naapurinsa, tuo ylevä Similaun. Kaikki jättiläis-päät ylt'ympäri tuijottivat vihoissansa häneen, joka rohkeasti uskalsi tarkastella heidän yöllistä elämäänsä. Tuntui siltä kuin he vasta Wapun tultua olisivat muuttuneet noin tyyniksi ja äänettömiksi — niinkuin seura, joka salaisia asioita keskustelee, vieraan tullessa yht'äkkiä vaikenee. Siinä hän seisoi, tuo hylätty ihmis-lapsi, niin yksinään tässä hiljaisessa, jäätyneessä maailmassa, niin äärettömän korkealla yli kaiken, jolla eloa oli — niin vieraana tässä kamalassa jää- ja pilvi-seurassa, kauheassa, sala-kähmäisessä hiljaisuudessa!
— Nyt olet aivan yksinäsi maailmassa! — sanoi hänelle sisällinen ääni. Sanomatoin tuska, tunne hyljätystä tilastansa valloitti hänet. Hänestä tuntui niinkuin hänen täytyisi hukkua tuohon rajattomaan avaruuteen, ja ikäänkuin etsien apua hiipi hän kallioseinän luo ja painoi tuskautuneen sydämensä kylmää kiveä vasten.
Mitä hänessä tapahtui tällä hetkellä ei hän itse tietänyt — mutta näytti siltä kuin se kivi, jota vasten hän painoi nuorta, palavaa, sykkivää rintaansa, olisi salaisella voimalla hänen muuttanut, sillä tämä hetki oli tehnyt häntä niin kovaksi ja ankaraksi kuin hän todellakin olisi ollut Murzoll'in lapsi.
Kun paimen-poika kahdeksan päivän kuluttua tuli sinne karjan kanssa, hän melkein pelästyi Wapusta, niin kamalalle tämä näytti, mutta kun hän sanoi Wapulle: isäsi käski sinulta kysyä josko olet saanut tarpeeksi olostasi täällä ja josko nyt tahdot täyttää velvollisuutesi? — silloin puri hän hampaansa yhteen ja vastasi: sano isälle että minä ennemmin annan kotkan syödä itseäni palanen palaselta, ennenkuin teen jotakin rakkaudesta häntä kohtaan, joka on minua ajanut tänne! Tämä sanoma oli ainoa, joka toimitettiin hänen ja isän välillä.
Kun Wapulla oli pieni karja ympärillänsä, lampaita ja vuohia, sillä isommille elukoille täällä ei ollut tarpeeksi ruokaa, niin entinen rohkeutensa palasi ja erämaan vaarallisuus hänen mielestänsä katosi. Elukoitten keskellä hän ei enää ollut aivan yksinänsä, hänellä oli jotakin, joka vaati hänen työnsä, hänen huolenpitonsa. Sillä jos kohta kotka oli ollut hänelle uskollinen toveri, ei se kuitenkaan voinut poistaa työttömyyden, joka melkein saattoi hänet epätoivoon ja jätti hänet kaikkein pahojen ajatusten valtaan.
Niin hän vähitellen tottui yksinäisyyteen, se tuli hänelle rakkaaksi ja tutuksi. Elämän pienet vaatimukset ahdistavat ja rajoittavat jokaista suurta luonnetta; täällä ylhäällä Wapun valloittamatoin luonto sai ehdottomasti kehetä, täällä ylhäällä hänellä oli täydellinen vapaus, täällä ei ollut mitään ihmistä, ei mitään vierasta tahtoa hänen tahtoansa vastustamassa, ja ainoana ajattelevana olentona likellä ja kaukaa, hänestä pian tuntui niinkuin hän olisi kuningatar tällä yksinäisellä, korkealla istuimella, vallitsijatar tässä äärettömässä hiljaisessa valtakunnassa, jota silmänsä näki. Viimein katseli hän korkealta asemaltansa surkuttelevalla ylönkatseella sitä kurjaa sukua, joka orjaeli ja mateli, tinki ja luki tuolla alhaalla ja salainen iletys astui entisen koti-ikävän sijaan. Siellä alhaalla oli taistelua, tuskaa ja pahuutta. Murzoll oli puhunut totta unessa, — täällä ylhäällä, puhtaassa jää- ja lumi-piirissä, tässä puhtaassa ilmassa, jota ei mikään savu eikä mikään rutto-tauti turmeltuneesta elämästä saastuttanut, täällä asui rauha ja viattomuus; mahtavien, tyynien vuorien välistä, jotka aluksi olivat häntä peloittaneet, oli hänelle koittanut aavistus ylevyydestä, ja hänen sielunsa oli sen kautta kasvanut paljon yli tavallisen määrän. Ainoastaan yksi noista halvoista maan-asukkaista jäi hänelle rakkaaksi, ihanaksi, jaloksi niinkuin ennen. Se oli Jooseppi, karhunkaataja, hänen unelmiensa pyhä Yrjänä. Hänkin eli enemmän kukkuloilla kuin laaksossa, olihan hän noussut kaikille noille taivasta tavoittaville huipuille, sillä hän ampui vuori-vuohia jyrkimmiltä kallioilta eikä hänelle löytynyt mitään vaaraa korkeudessa eikä syvyydessä. Hän oli väkevin, uljain mies, niinkuin Wappu itse oli väkevin, uljain tyttö. Koko Tyrolissa ei ollut hänen vertaista tyttöä — eikä miestä Joosepin vertaista. He kuuluivat toinen toiseensa, he olivat kaksi vuorijättiläistä — heillä ei ollut mitään yhteistä tuon matelevan sukukunnan kanssa tuolla alhaalla.
Näin hän eli yksinäisyydessään ainoastaan Joosepille ja odotti sitä päivää, jolloin toivonsa toteutuisi. Tämä päivä täytyi tulla — ja varma kun oli siitä, ei hän kärsivällisyyttänsä kadottanut.
Niin kesä kului ja talvi astui alas laaksoon; Wapun tuli pian talven hurjain sanansaattajain, myrskyn ja lumen kanssa mennä alas hänelle vieraantuneesen kotihin. Tätä aatellessaan hän vapisi. Hän olisi mieluummin hakenut turvaa täällä ylhäällä syvimmässä jääloukossa sekä elättänyt itseänsä niinkuin emä-karhu, kuin hän olisi tahtonut palata umpinaiseen kehräys-tupaan, elääksensä sisäänsuljettuna ahtaissa huoneissa kiukkuisen isän, inhotun kosijan ja ilkkuvan palvelusväen kanssa, vangittuna viikkokausia sylenkorkuisten lumikinosten takana, joidenka ulkopuolelle oli mahdotoin päästä.
Mitä enemmän se aika lähestyi, sitä raskaammaksi kävi hänen mielensä, sitä hurjemmin hän sydämessään vastusti vankeuden ajatustakin; vaan aika kului eikä kuulunut ketään häntä kotia noutamaan. Näytti siltä kuin olisivat unohtaneet hänen siellä kotona. Ilma muuttui yhä kylmemmäksi, päivät lyhenivät, yöt pitenivät, kaksi lammasta hukkui jo lumipyryyn, eläin-raukat eivät enää löytäneet mitään syötävää ja tavallinen kotiinlähtö-aika elukoille olikin jo ohitse. — Aikovat antaa meidän nälkään nääntyä täällä ylhäällä, — sanoi Wappu kotkalle, kun jakoi viimeistä juustopalaista hänen kanssansa, ja hän värisi salaa sitä aatellessaan; nuori raitis elämän-voima hänessä vastusti tätä kauheaa ajatusta. Mitä oli äänen tekeminen? Jättää karja oman onnensa nojalle, yksinään etsiä tietä kotia ja antaa eläin-raukkain surkeasti hukkua? Ei, semmoista ei meidän Wappumme tehnyt, hän seisoi ja kaatui niinkuin hyvä sotapäällikkö joukkonsa kanssa! Tai oliko hänen lähteminen matkalle karjoineen päivineen ja, tietämätöin kun oli tiestä, kuljeskella lumi-kentillä, viimein nähdäksensä eläimen toisensa perästä hukkuvan lumeen ja jäähän tai syöksyvän alas vuori-loukkoihin? Sekin oli mahdotointa. Hän ei voinut muuta kuin odottaa!
Silloin vihdoin viimeinkin eräänä kolkkona syys-aamuna, kun tuskin näki kättäkään silmänsä edessä paksussa sumussa, pieni karja oli ahdattu läävään ja Wappu istui takan ääressä jäykkänä vilusta, — silloin ilmautui se juoksupoika, jonka tuli viedä Wappua kotiin. Vaikka hän oli kauhistuksella ajatellut että hänen oli täällä nääntyminen karjansa kanssa, joutui hän nyt hillitsemättömän tuskan alaiseksi, kun hänen tuli palata kotia jälleen — eikä hän tietänyt mikä onnettomuus suurempi oli, sekö että menehtyisi kovan Murzoll isän luona, vai sekö että palajaisi todellisen isänsä luo.
Nyt poika katkaisi äänettömyyden.
— Isäsi käski sinulle sanoa että ainoastaan siinä tapauksessa saat astua hänen eteensä että olet järjelliseksi rupeeva, muuten saat jäädä läävään karja-piikojen kanssa — huoneesen et saa tulla, jos et tee mitä hän vaatii, sen hän on vannonut!
— Sitä parempi! — sanoi Wappu, joka hengitti vapaammin, ja poika katseli häntä kummastellen.
Nyt meni hän huokealla mielellä alas, hän oli vapautettu ihmisten inhotusta läsnä-olosta ja sai elää itsekseen ladoissa ja liiterissä, — se, jota isä oli keksinyt hänelle rangaistukseksi, oli hyvä työ hänen mielestänsä. Hän saisi olla rauhassa ajatustensa kanssa ja kun hänen teki mieli puhua jonkun kanssa, olihan hänellä silloin Luckard, joka oli niin hyväntahtoinen. Niin, vasta yksinäisyydessä täällä ylhäällä oli hän oikein oppinut tuntemaan kuinka kallis-arvoinen tuommoinen uskollinen sydän oli, ja sitä hänen isänsä ei voinut häneltä riistää.
Melkein iloisesti rupesi Wappu valmistaumaan kotimatkalle. Vapautettuna pelosta että hänen tarvitsisi elää isänsä kanssa yhdessä, ajatteli hän hiljaisella ilolla vanhan Luckardin riemua, kun kasvattinsa palajaisi. Olihan siellä alhaalla kuitenkin joku, joka hänestä iloitsi, ja se teki hänelle hyvää.
— Tule Hans, — sanoi hän, kun kaikki oli valmiina, kotkalle, joka pörrösenä oli istunut takan edessä — nyt lähdetään Luckard'in luo!
— Luckard ei ole enää kotona, — sanoi poika.
— Mitä? Missä hän on? — kysy! Wappu melkein pelästyneenä.
— Ylimystalollinen on ajanut hänet pois.
— Ajanut pois Luckard'in! — kiljaisi Wappu: — mitä on sitten tapahtunut?
— Hän ei sopinut Gellner-Vincentz'in kanssa, joka on nyt kaikki kaikissa ylimystalollisen luona, — kertoi poika huoletonna, sill'aikaa kun hän viheltäen nosti Wapun tavarat selkäänsä.
Wappu oli käynyt kalpeaksi.
— Ja missä hän nyt on?
— Vanhan Annemiedel'in luona Winterstall'issa.
— Koska se tapahtui?
— Oh, monta viikkoa sitten, — ja kuinka hän huusi! Klettermaier'in ja Rozzi'n täytyi häntä tukea ett'ei hän lankeisi. Koko kylä seisoi ympärillä ja katseli kuinka hän ajettiin pois.
Wappu oli liikahtamatta kuunnellut tätä, hänen ruskeat kasvonsa olivat kalman kalpeat ja rintansa aaltoeli raivokkaasti. Kun poika oli kertomuksensa lopettanut sieppasi Wappu paimen-sauvan seinältä, heitti kotkan olkapäällensä ja astui ulos.
— Mene! — käski hän poikaa ankaralla äänellä, ja kohta oli pieni karja koossa, maito-astiat sisäänpakatut ja matkue liikkeellä. Wappu ei puhunut sanaakaan. Kauhea mielenjännitys näyttihe hänen kasvoissaan: huulet olivat puserretut yhteen, uhkaava viiru, joka muistutti isää, näkyi mustien kulmakarvojen välillä. Näin astui hän karjansa etupäässä pitkillä askeleilla ja väkevä jalkansa jätti syviä jälkiä lumehen. Hän kävi yhä nopeammin mitä alemmaksi tultiin, niin että poika ja karja tuskin taisivat seurata; missä tie oli liian jyrkkä, löi hän paimen-sauvansa rautapiikin kivistöihin ja heitti itsensä suurella hyppäyksellä alaspäin, niin että ainoastaan kotka ilmassa taisi häntä seurata vuoriloukkojen ja halkeamien yli. Paimen ja karja hävisi usein sumuun hänen takanansa. Hän seisahtui ja odotti taas hetken aikaa kunnes ilmautuivat, poika osoitti hänelle tietä ja sitten lähti hän taas pysähtymättä eteenpäin, niinkuin ihmishenki olisi ollut kysymyksessä.
Viimein oli lumi-piiri heidän takanansa ja Vent'in kylä Wapun jalkojen juurella, niinkuin kuusi kuukautta sitten, kun hän astui ylöspäin, mutta nyt se ei ilmautunut kevät-auringon loistossa, vaan kylmässä ja kolkossa syys-ilmassa. Poika vakuutti että Vent'issä oli pysähtyminen. Wappu ei myöntynyt siihen, mutta saattaja sanoi että sekä ihmiset että karja olisi hukassa jos eivät puolen tunnin aikaa saisi levätä.
— Kernaasti minun puolestani — sanoi Wappu, — mutta minä menen edeltäpäin. Nyt en voi enää eksyä tieltä. Jos kysyvät minua kotona, niin sano vaan että minä menen Luckard'in luo.
Ja eteenpäin hän meni, ja uskollinen Hans, joka nyt taisi lentää mihin hyvänänsä, sillä Wappu ei enää hänen siipiänsä leikannut, lensi nytkin hänen kanssansa. Hän saapui juuri sille paikalle, jossa Luckard oli jättänyt hyvästi hänelle.
— Vanha Luckard! —- Wappu oli vieläkin näkevinänsä kuinka hän astui siinä ja itki esiliinaansa, näki kuinka hänen luiset ruskeat käsivartensa vielä kerran viittasivat Wapulle viimeiset jäähyväiset, näki hänen hopea-kiehkuransa, jotka aina pistivät esiin huivin alta, tuulessa liehuvan. Kunniassa ja uskollisuudessa oli hän tullut harmaaksi Stromminger'in palveluksessa ja nyt oli koottu häpeää ja ylönkatsetta hänen harmaille hapsilleen. Ja Wappu oli niin kevytmielisesti eronnut hänestä, kieltänyt häntä itkemästä ja kärsimättömästi irtautunut hänen syleilyksestään, kun vanhus ei tahtonut päästää häntä luotaan, eikä mikään aavistus hänelle kuiskannut mitä kohtaloa hän, tällä tylyllä jäähyväis-suudelmalla, lähetti tämän turvattoman palvelijan vastaanottamaan, sekä että Luckard hänen tähtensä joutuisi häpeän ja pilkan alaiseksi! Wappu juoksi yhä eteenpäin, niinkuin hän olisi tahtonut Luckard'ia saavuttaa tiellä, jota tämä astui kuusi kuukautta sitten, ja huolimatta kylmästä syys-ilmasta nousivat suuret vesi-helmet Wapun otsalle, hiki, jonka oli pusertanut esiin se tuskallinen kiire, millä hän riensi maksamaan pitkällistä, suurta kiitollisuuden velkaa. — Ja kuumat kyynelet nousivat hänen silmiinsä, kun yhä näki vanhuksen edessänsä hiljaa itkevän. Hän astui niin hitaasti, Luckard parka, ja Wappu niin nopeasti, ja yhtä kaukana he olivat toisistansa, eikä Wappu voinut häntä saavuttaa.
Hetkeksi Wapun täytyi hengähtää ja levätä. Hän pyyhkäsi hien otsaltansa ja kyyneleet silmistä; sitten hän taas riensi eteenpäin. — Odota vaan, Luckard — odota, minä tulen! — puhui hän itsekseen hengistyneenä, niinkuin rauhoittaaksensa itseään.
Viimeinkin ilmautui Heiligkreuz'in kirkontorni hänen edessään ja sieltä meni pyörryttävän korkealla Achen yli kapea porras yksinäiselle kylälle syvyyden toisella puolella. Se oli pieni kylä Winterstall, josta Luckard oli kotosin. Käyden Heiligkreuz'in talojen ohitse poikkesi Wappu ja meni tuon keveän sillan yli, jonka alla Ache kuohui ikäänkuin se olisi tahtonut heittää viha-hyrskynsä ylös rohkean tytön päälle, joka pelkäämättä katseli alas sen kauhistavaan syvyyteen, niinkuin ei pyörtymistä eikä vaaraa olisi maailmassa ollut. Nyt oli silta hänen takanansa, vielä kappaleen matkaa mäkeä ylös ja sitten — oli hän vihdoinkin perillä, jota sykkivällä sydämellä oli tavoittanut, hän oli Winterstall'issa — ja tuolla vasemmalla puolella tietä oli vanhan Annemiedel'in, Luckard'in serkun mökki pienine ikkunoineen kauas esiinpistävän olkikaton alla. Niiden takana vanhus varmaankin nyt istui kehräämässä, niinkuin hänen tapansa oli talvella, ja Wappu hengitti syvästi, hänestä tuntui oikein huokealta. Hän oli nyt saapunut mökille ja katseli hymyillen sisään matalasta ikkunasta, Luckard'ia etsien. Vaan ei kukaan näkynyt tuvassa, se näytti kolkolle ja tyhjälle, käytetty sänky siinä seisoi, huonosti järjestettynä. Savusta mustunut Kristuksen kuva levitti rististä käsiänsä sen yli, ja kappale suru-harsoa ynnä kuihtunut kukkas-seppel riippui sen päällä. Se oli synkkä taulu ja Wapun ilo lensi kohta pakoon. Hän pani kotkan aidalle, avasi oven ja astui sisään ahtaasen porstupaan. Pienen kyökin ovi oli auki, takassa paloi valkea. Joku työskenteli siellä sisällä. Se oli varmaankin Luckard, ja sykkivällä sydämellä Wappu astui sisään.
Serkku seisoi takan ääressä ja leikkasi leipää lihaliemeen. Ei näkynyt ketään toista.
— Oi Jumalani, Stromminger'in Wappu! — huudahti hän ja pudotti hämmästyksissään puukon vatiin. — Oi, Jumalani, mikä vahinko!
— Missä on Luckard? — kysyi Wappu.
— Kuollut on hän! Oi Jumalani ja isäni, jos olisit vaan tullut kolme päivää ennen — eilen me hautasimme hänet!
Wappu ummisti silmänsä ja nojausi ovenpieltä vasten, ei mikään ilmoittanut mitä hän tunsi.
— Oi mikä vahinko, — arveli serkku puheliaasti, — Luckard arveli että ei hän voisi kuolla ennenkun oli nähnyt sinua — ja kortissa hän myöskin näki sinua ja hän kuunteli päivällä ja yöllä etkö tulisi. Ja kun tunsi kuoleman lähestyvän, hän sanoi: — Nyt täytyy minun kuitenkin kuolla näkemättä lastani! — Ja vielä kerran täytyi minun antaa hänelle kortit, vielä kuollessansa tahtoi hän nähdä sinun onneasi, mutta se ei onnistunut, sillä hänen kätensä vapisivat niin peitteen päällä; silloin hän sanoi: — en näe enää — ojensi itsensä ja kuoli.
Wappu kätki kasvonsa käsihin — vaan vielä ei sanaakaan tullut hänen huuliensa yli.
— Tule tupaan, sanoi serkku hyväntahtoisesti. — Minä en ole voinut mennä sinne sitten kun hän kannettiin pois. Minä olin aina niin yksinäni, senpä tähden tulinkin niin iloiseksi kun serkkuni tuli ja sanoi että hän nyt jäisi luokseni. Vaan pian kyllä huomasin ett'ei hän tulisi paljo vanhemmaksi häpeätään. Se rasitti häntä niin koko ajan että hän ei voinut syödä juuri mitään ja yökaudet kuulin hänen itkevän, — sitten tuli hän yhä heikommaksi — kunnes kuoli.
Vanha vaimo avasi nyt oven huoneesen, johonka Wappu tullessansa oli tirkistänyt sisään. Koko joukko puoleksi uupuneita kärpäsiä lensi suhisten ylös. Nurkassa seisoi äänetönnä Luckard'in vanha rukki, ja tyhjä, kokoonpantu vuode vaikutti Wappuun niin surullisesti.
Pienestä seinä-kaapista, johon musta pyhä-äidin kuva Altenotting'ilta oli maalattu, otti serkku esiin vanhan saksalaisen korttipakan.
— Kas siinä, näitä korttia olen minä sinulle säästänyt, koska tiesin sinun tulevan, sillä sen kortit aina ilmoittivat. Ne ovat oikeita noita-korttia ja korttipakka, jota kuolonhiki on kostuttanut, on kallis-arvoinen. En tiedä mikä onnettomuus sinua uhkasi; mutta Luckard aina pudisti päätänsä ja näytti hämmästyneelle. Mitä hän näki, ei hän sanonut, vaan hyvää se ei suinkaan ollut.
Hän antoi kortit Wapulle, joka äänetönnä otti ne vaataan ja pisti taskuunsa. Serkku kummasteli että Luckard'in kuolema koski häneen niin vähän että hän oli aivan tyyni eikä ainoatakaan kyyneltä vuodattanut.
— Minun täytyy mennä ulos. Liemeni on kiehumassa, — sanoi hän, — kyllä kai jäät tänne päivälliselle?
— Kyllä, — vastasi Wappu kolkosti, — mene vaan ja anna minun levätä hetken aikaa.
Vanha serkku meni, pudistaen päätänsä. — Jos Luckard olisi tietänyt mikä kova-luontoinen kappale tuo on!
Tuskin Wappu oli yksinänsä ennenkun hän salpasi oven ja laskeusi polvilleen tyhjän vuoteen eteen. Hän otti kortit taskustaan ja pani kädet ristiin niiden päälle, niinkuin pyhälle jäännökselle ainakin.
Nyt tulivat surunsa ja tuskansa näkyviin ja hän lausui äkkiä: — Oi, sinun täytyi kuolla ja minä en ollut luonasi! Koko elin-aikanani et ole tehnyt minulle muuta kuin hyvää — ja minä — minä en ole koskaan sinua tästä palkinnut. Luckard, rakas vanha Luckard — etkö kuule minua? Nyt minä olen täällä — ja nyt se on myöhäistä! Mutta he minut jättivätkin vuorille kauemmaksi kuin koskaan paimenta on jätetty — ilkeydestä, että oikein kärsisin vilua ja masentuisin. Ja kaksi lammasta on se minulle maksanut ja vielä sinutkin, armas uskollinen sielu!
Hän hypähti pystyyn ja punaset itkeentyneet silmänsä hohtivat kuumeentapaisesti; hän nyrkitti ruskeat kätensä: — Vaan odottakaa vaan, te — te pyövelit kunnes tulen! Minä opetan teitä ajamaan viattomia, turvattomia ihmisiä talosta ja kodista. Niin totta kuin Jumala elää, Luckard, haudassasi saat kuulla kuinka sinun kostan, Luckard!
Hänen silmänsä kohtasivat Kristuksen kuvaa huoneen sängyn yllä. — Ja sinä, sinä sallit myös kaiken käydä kuinka tahtoo — etkä ketäkään auta, jollei itseänsä auta — nurisi hän surunsa raivoisuudessa tyynelle kärsivälliselle Jumalalle, jota hän ei koskaan voinut ymmärtää. Hän oli kauhea oikeutetussa ankaruudessaan. Kaikki, mitä hänessä oli isänsä taipumatonta luontoa, oli rajattomasti erämaassa saanut kehetä, ja suuri jalo sydän, jolla ainoastaan oli puhtaita aikeita, ajeli tietämättänsä vaarallisesti kuohuvaa verta hänen suonissansa.
Hän kokoeli kalleutensa, ne kortit, joihin vainajan kuolonhikiset sormet olivat piirtäneet viimeisen rakkauden tervehdyksen, sitten astui hän ulos ja meni Annemiedel'in luo kyökkiin.
— Minä jatkan nyt matkaani — sanoi hän vähän rauhoittuneena. — Minä pyydän ainoastaan että kerrotte minulle mitä kaikkea tapahtui Luckard'in ja ylimys-talollisen välillä, — hän ei enää nimittänyt häntä isäksi.
Annemiedel oli juuri kaatanut liemen puu-vatiin ja pakoitti Wappua syömään siitä.
— No niin, — sanoi hän sill'aikaa kun Wappu söi, — Bincentz on oikein ymmärtänyt mielyttää isääsi ja nyt hän tuntee vanhusta perinpohjin. Kesästä alkaen on Stromminger'in jalka kipeä, eikä hän enää voi kulkea ympäri niin, kuin ennen. Sentähden Bincentz aina illoin käy hänen luonansa ja kuluttaa aikaa hänen kanssansa kortinpelillä ja antaa ukon aina voittaa — hän aattelee kaiketi että saa voitot takaisin kun saa sinut! Vanhus tuskin voi elää enää ilman Bincentz'ia ja on vähitellen jättänyt kaikki hänen haltuunsa, kun hän ei itse kipeällä jalallansa enää pääse kulkemaan. Nyt on Bincentz'in mielestä talo kuin hänen omansa ja hän menettelee sillä mielensä mukaan. Silloin rupesi hän myöskin Luckard'ia vastustamaan, joka tahtoi että kaikki kävisi niinkuin ennen, mutta Bincentz otti kaiken vallan pois häneltä, että hänellä ei ollut mitään sanomista. Vaan kun näki kuinka kipeästi tämä Luckard'iin koski, sanoi hän kerran Luckard'ille että antaisi hänen emäntänä askarrella sekä vieläpä ummistaisi silmänsä, jos Luckard tahtoisikin koota itsellensä, kun Luckard vaan auttaisi häntä saamaan sinut, sillä hän tiesi kyllä että Luckard saisi kaikki toimeen sinun kanssasi. Mutta silloin Luckard suuttui: — Hän ei koko elämässään ollut varastanut, sanoi hän, eikä aikonut siihen ruveta vanhoilla päivillään — hän ei muuta tahtonut kuin mitä rehellisesti oli ansainnut, ja sitä miestä, joka semmoista esitteli, hän ei suinkaan voinut Wapulle tarjota, sanoi hän. Mitä se konna silloin tekee? Hän menee Stromminger'in luo ja kantaa Luckard'in päälle. Hän oli nyt vakuutettu siitä, — sanoi hän, — että ainoastaan Luckard oli syypää sinun uppiniskaisuuteesi häntä ja isää vastaan. Hän oli syypää tottelemattomuuteesi — sanoi hän — sillä Luckard tahtoi muka sinun kauttasi pitää vallan käsissään. Sillä lailla se tapahtui. Ja että hänestä voitiin sellaista uskoa, se musersi hänen sydämensä, sillä siitä ei ainoatakaan sanaa ollut totta. Koskee ihmiseen kun semmoinen vääryys tapahtuu. Kuuleppas: ei suinkaan hän koskaan sinulle sanonut ettet tottelisi isääsi?
— Ei koskaan, ei koskaan — päinvastoin hän oli nöyrä, uskollinen palvelija eikä sekaantunut asioihin, jotka eivät häntä koskeneet, — sanoi Wappu ja kyyneleet nousivat taas hänen kuumiin silmiinsä. Hän käänsi pois kasvonsa ja nousi.
— Jumala suojelkoon teitä, Annemiedel, kyllä minä kerran vielä tänne palaan! — Hän otti sauvansa ja hattunsa, kutsui kotkansa ja astui kiireesti kotia.
Yksi päivä kotona.
Kun Wappu palasi portaan yli, niin häntä pyörrytti. Nyt vasta hän tunsi kuinka veri oli noussut hänen päähänsä. Lauhkea ilma täällä alhaalla tuntui hänestä raskaalle ja ahdistavalle verrattuna keveään jää-ilmaan tuolla ylhäällä; niin se varmaan tuntui linnullekin, joka kulkiessa iski Wapun olkapäähän kiinni, — kaikki oli hänelle tuskallista, kärsimätöintä. Näin saapui hän viimeinkin syntymäsijoilleen. Hänen täytyi käydä kylän läpi, tullaksensa sen viimeiseen taloon, ylimystalollisen. Kaikki kyläläiset, jotka juuri olivat lopettaneet päivällisensä, pistivät päänsä ulos ikkunoista ja osoittivat sormillaan tyttöä.
— Kas tuolla käy Kotka-Wappu! Oletko vihdoinkin saanut tulla alas? Ja kotka on sinulla mukana, ettekö ole paleltuneet yhdessä? Isälläsi ei ole ollut kiirettä käskeä sinua alas! — Näytäppäs minkä näköinen olet? No ruskeaksi ja mustaksi olet tullut kuin schnalzer-paimen! — Eh, eh! Oletko nyt käynyt hyvän-sävyiseksi — niin, niin, sillä lailla käy kun ei tottele isäänsä!
Näin sateli pilkka-sanoja hänen jälkeensä, niin että hän loi silmänsä maahan ja häpeän sekä vihan puna lensi hänen otsalleen. Häväistynä, pilkattuna — näin ylimys-talollisen ylpeä tytär palasi kotiinsa, ja miksi kaikki tämä? — Sammumaton viha leimusi hänestä yhä hurjemmin ja se oli pahempi kuin suuttumus, sillä suuttumusta voi hillitä, mutta viha, katkerasta, rääkätystä sydämestä kasvanut viha juurtuu ihmisen koko olentoon, se on voimattoman koston hiljainen pitkitetty työ.
Äänetönnä Wappu astui sitä mäkeä ylös, mistä ylpeä ylimys-talo näkyi.
Ei kukaan muu kuin kuuro Klettermaier, joka hakkasi puita vajassa, huomannut hänen tuloansa; kaikki muut olivat ulkotöissä.
— Jumala siunatkoon sinua: — lausui hän ja otti lakin päästään isäntänsä tyttärelle.
Wappu laski maahan taakkansa, tuon painavan Hans'in, ja antoi kättä vanhukselle.
— Oletko kuullut Luckard'ista? — kysyi tämä.
Wappu nyykähytti päätänsä.
— Niin, niin, — jatkoi ukko, keskeyttämättä työtään, — kuu Bincentz vihaa jotakuta, ei hän malta mieltänsä ennenkun on saanut sen pois tieltä! Minua hän myös mielellään tahtoisi pois täältä, sillä hän huomasi että minä pidin Luckard'in puolta, ja hän luulee ettet sinä voisi olla niin uppiniskainen jos ei sinulla talossa olisi apua. Kun hän ei muulla tavoin voi puuttua minuun, niin hän nyt antaa minulle raskaimman työn. Joka päivä pitää minun hakkaaman sylellinen puita. En kestä sitä kauemmin. Sinä tiedät että olen 68 vuotta vanha, ja tämä on jo kolmas päivä. Mutta sitä hän juuri tahtoo, voidaksensa sanoa Stromminger'ille, ett'en enää kelpaa mihinkään, tai pakoittaaksensa minua menemään itsestäni, kun en jaksa enää. Vaan mihinkä minä tällä i'ällä menen? Minun täytyy kestää!
Wappu oli synkän näköisenä kuunnellut vanhuksen puhetta. Nyt meni hän nopeasti talohon, tuodaksensa leipää ja viiniä vanhalle miehelle. Mutta varastohuone oli lukittu, kelleri samaten. Wappu meni kyökkiin. Hänen sydäntänsä kirveli — kyökki oli ollut Luckard'in oikea koto, tuon vanhuksentäytyitulla vastaan ja kysyä: — "kuinka sinun on? — mitä sinä tahdot — mitä minä voin tehdä puolestas?" — mutta se aika oli ollut se. Vieras roteva piika istui piisin vieressä kuorien perunoita.
— Missä ovat avaimet? — kysyi Wappu.
— Mitkä avaimet?
— Varasto-huoneesen ja kelleriin!
Se, jolle hän puhui, katseli häntä hävyttömästi.
— Ho, ho! siivosti, siivosti — kuka sinä olet?
— Sitä sinun sopisi arvata, — sanoi Wappu ylpeästi, — minä olen talon tytär!
— Hahaa! — nauroi piika — korjaa sitten nopeasti luusi kyökistä. Stromminger on kieltänyt sinua astumasta hänen huoneesensa. Sinä et kuulu tähän, paikkas' on tuolla ulkona, ymmärrätkös?
Wappu kävi kuolon kalpeaksi. Tälläkö tavalla häntä vastaan-otettiin isän talossa? Wallhurga Stromminger oli siis talon alhaisimman palveluspiian käskettävänä? Tarkoitus ei siis ollut ainoastaan karkoittaa häntä isän läheisyydestä, vaan myöskin kukistaa häntä tällä häpeällisellä tavalla? Ja tämä tapahtui Wapulle — Kotka-Wapulle, josta hänen isänsä kerran suurella ylpeydellä oli lausunut, että tyttö semmoinen kuin hän oli suuremmasta arvosta kuin kymmenen poikaa!
— Anna minulle avaimet! — käski hän ankaralla äänellä.
— Hahaa — tämä tulee yhä hauskemmaksi! Stromminger on sanonut että sinä olet pidettävä karjapiikana — avaimet eivät voi tulla kysymykseen, minä olen talon hoitaja enkä anna mitään ulos ilman isännän käskyä.
— Avaimet! — huusi Wappu yhä kiihtyvällä vihalla. Minäkäskensinua!
— Sinulla ei ole mitään käskemisen valtaa — tiedätkös sen? Minä olen Stromminger'in enkä sinun palveluksessa. Ja kyökissä minä olen käskijä, ymmärrätkös sen? Se on Stromminger'in tahto. Jos hän pitää lapsensa huonompana meitä palveluspiikoja — niin hän luultavasti tietää miksi!
Wappu astui aivan likelle piikaa, silmänsä leimusivat, huulensa vapisivat — palvelustyttö hämmästyi. Mutta ainoastaan hetken aikaa epäili Wappu, sitten hänen ylpeytensä otti voiton, — hänellä ei ollut mitään tekemistä tuon kurjan palveluspiian kanssa. — Hän meni ulos. Hänen suonensa tykyttivät, silmät säkenöivät, rintansa nousi ja laskeusi hengästyksestä — se oli liikaa, mitä hän tänä päivänä sai koettaa. Niinkuin unessa-kulkija hän kävi pihan yli, otti kirveen vanhuksen kädestä, joka väsymyksestä vapisi ja talutti häntä eräälle penkille lepäämään. Klettermaier vastusti rehellisesti tätä tuumaa, eihän hän saanut jättää työtänsä, mutta Wappu viittasi hänelle että hän tahtoi sitä tehdä hänen sijassansa.
— Jumala siunatkoon sinua, sinulla on hyvä sydän, sanoi vanha mies ja vaipui uupuneena penkille. Wappu astui vajaan ja hakkasi noita kovia puita reippaasti. Niin suuttuneena hän kirvestä heilutti että se joka lyönnillä tunki syvästi puuhun.
Klettermaier katseli häntä ihaellen; työ kävi häneltä paremmin kuin mieheltä! Hän iloitsi siitä, hän oli nähnyt Wappua pienestä asti ja rakasti häntä tavallansa. Silloin näki Wappu kaukana Bincentzin inhotun haamun ja pysähtyi äkkiä työssänsä. Bincentz ei häntä huomannut. Hän astui Klettermaier'in takaa tämän säikähtyneen miehen etehen. Wappu katseli häntä vajasta, jossa hän seisoi. Hän tarttui miehen kaulukseen, veti hänen pystyyn ja huusi hänen korvaansa:
— Hoi mies! — tämäkö on työn tekoa? Laiskuri — koska hyvänänsä minä tulen, istut sinä aina kädet ristissä — nyt olen saanut tarpeeksi! Kyllä minä autan sinua jaloille, minä! — Ja polvellansa antoi hän vanhalle vapisevalle miehelle semmoisen kolauksen, että hän kaatui kiviselle pihalle.
— Oi, isäntä, auttakaa minua ylös, — rukoili renki; mutta Bincentz oli tarttunut keppiin ja löi häntä:
— Odotappas vaan — kohta saat nähdä kuinka laiskoja renkiä autetaan ylös. Samassa tunsi Bincentz lyönnin päässänsä, niin että hän kiljahti kovasti ja kaatui taaksepäin.
— Jesus, mitä se oli, änkkäsi hän ja vaipui alas penkille.
Se oli Kotka-Wappu! — vastasi hänelle vihasta vapiseva ääni, ja Wappu seisoi hänen edessänsä kirves kädessä kalpeilla huulilla, tuijoittavilla silmillä, hengästyneenä, niinkuin hurjasti sykkivä sydämmensä olisi tahtonut halaista hänen rintaansa. — Oletko sitä tuntenut? — sai hän viimein vaivalla sanotuksi pitkällä välillä — oletko tuntenut miltä lyönti tuntuu? Rääkkääppäs nyt vanhaa otollista palvelijaani! Luckard'in olet saanut maan mustaan multaan ja tahtoisit lähettää Klettermaier raukkaa samaa tietä? Vaan ei, ennenkuin semmoista kärsin, sytytän kotitaloni tuleen ja savutan sinut ulos, niinkuin kettujen kanssa tehdään! — Puhuessaan oli hän auttanut Klettermaier'in ylös ja taluttanut häntä vajaan: — Mene sisään Klettermaier ja levähdä — käski hän. — Minä tahdon sen!
Klettermaier totteli, hän tunsi että Wappu tällä hetkellä oli hallitsija. Vaan ovessa irroitti hän itsensä hänestä ja sanoi, pudistaen päätään:
— Mene, Wappu — sinun ei olisi pitänyt tehdä tuota — mene katsomaan kuinka Bincentz'in on laita — minä luulen että satutit häntä pahasti.
Wappu jätti vanhuksen ja meni taas ulos. Bincentz oli liikkumatoin.Wappu loi häneen aran silmäyksen. Hän makasi tainnuksissa penkillä.Verta tippui hiekalle hänen päästänsä. Tehden nopean päätöksen, meniWappu kyökkiin ja huusi: — Tule ulos, ota käsiliina sekä ätikkää jaauta minua.
— Joko sinulla taas on jotakin käskettävää — nauraa hohotti piika paikasta liikkumatta.
— Se ei ole minua varten, — sanoi Wappu synkällä katsannolla ja otti itse ätikkä-pullon hyllyltä — Bincentz makaa tuolla ulkona — minä olen lyönyt häntä.
— Jesus Maria! — huusi piika — ja sen sijaan että olisi ruvennut auttamaan Wappua, syöksi hän talon läpi ja yli pihan, huutaen: apua apua! Wappu on tappanut Bincentz'in!
Pian alkoi tämä huuto kaikilta haaroilta aina kylästä asti ja ihmisiä riensi paikalle.
Wappu oli sill'aikaa saanut Klettermaier'in avukseen ja hautoi nyt pyörtynyttä ätikällä ja vedellä. Hän ei ymmärtänyt miksi haava oli niin pahan-laatuinen. Hän ei ollut lyönyt kirveen terällä, vaan vasaralla, mutta hän oli tehnyt sen voimalla semmoisella ett'ei hän itse sitä aavistanutkaan. Kauan pidätetty viha oli tässä lyönnissä ilmautunut, samaten kuin silloin kun hän puita halkaisi.
— Mitä on tapahtunut? — ärjäisi Wapun korvaan ääni, joka saattoi hänen verensä hyytymään.
Hänen isänsä oli vetänyt itsensä ulos kainalo-sauvansa avulla.
— Mitä on tapahtunut? — kuului kymmenkunnista kurkuista yht'aikaa huudettavan ja piha oli pian väkeä täynnä.
Wappu oli äänetön.
Kumiseva kohina syntyi hänen ympärillään, kaikki pyrkivät esiin koettamaan ja katsomaan pyörtynyttä.
— Onko hän kuollut? — pitääkö hänen kuolla?
— Kuinka se on tapahtunut? — kuului toiselta tai toiselta puolelta.
Wappu seisoi siinä niinkuin hän ei olisi kuullut eikä nähnyt ja hoiti sairasta.
— Etkö enää osaa puhua? — ärjäisi isä taas hänelle. — Wappu mitä olet tehnyt?
— Näettehän sen! — oli hänen lyhyt vastauksensa.
— Hän tunnustaa sitä! huusivat kaikki hurjasti: Jesus Maria, mikä hävyttömyys!
— Sinä hirtehinen! — huusi Stromminger. — Tuommoisenako sinä palaat sieltä ylhäältä isäsi taloon?
Kuullessansa sanat "isäsi taloon" nauroi Wappu katkerasti ja loi terävän silmäyksen häneen.
— Ja sinä naurat vielä kaupan päälliseksi! — huusi Stromminger. Minä luulin että sinä tekisit parannusta tuolla ylhäällä, vaan tuskin olet ehtinyt olla neljänneksen tuntia kotona, niin olet jo saanut tämän onnettomuuden aikaan.
— Nyt hän liikkuu, — huusi yksi vaimoista — hän elää vielä!
— Kantakaa hänet sisään ja pankaa hänet minun vuoteelleni! — käski Stromminger, jättäen sijaa kyökin ovessa, jonka pieleen hän nojautui, kaksi miestä nosti Bincentz'in ja kantoi hänet sisään.
— Jos täällä vaan olisi lääkäri? parkuivat naiset, seuraten sairasta tupaan.
— Jos meillä ainoastaan olisi Luckard täällä, niin ei olisi hätää lääkäristä — arvelivat muutamat miehet — hän tiesi aina neuvoa.
— Hän on siis tuotava tänne — käski Stromminger — hänen pitää tulla heti paikalla!
Wappu nauroi taas:
— Nyt hän olisi hyvä olemassa, vai kuinka Stromminger? Mene nyt ja ha'e häntä hautausmaalta!
Ihmiset katselivat häntä hämmästyneinä.
— Onko hän kuollut? — kysyi Stromminger.
— Niin on, kolme päivää sitten. Hän kuoli siihen suruun, johonka te olette syypää. Se on sinulle oikein Stromminger — ja jos hän tuolla sisällä kuolee lääkärin puutteesen, niin se on hänellekin oikein — sen hänen hyvät työnsä Luckardia kohtaan ansaitsevat!
Nurisemista kuului ympärillä seisovilta — tämä oli liikaa.
— Semmoisen ilki-työn jälkeen vielä puhua tuolla lailla katumuksen sijassa! Sillä lailla ei kukaan ihminen ollut varma hengestään! Ja Stromminger seisoo vieressä sanaakaan sanomatta? Sepä kaunis isä!
Näin kuului sieltä täältä puhuttavan. Sill'aikaa seisoi Wappu kyökin ovessa uhkaavaisesti Stromminger'ia katsellen, johonka Wapun nuhde oli koskenut vasten hänen tahtoansa. Vaan sitten hän hurjistui ja ojentaen itseänsä kainalosauvan avulla huusi hän ihmis-joukolle:
— Tahdon näyttää teille minkälainen isä minä olen. Vangitkaa ja sitokaa häntä!
Niin oikein — huusivat ihmiset toinen toisensa jälkeen — sitokaa häntä, semmoinen kuin hän on pidettävä lukon takana — oikeuden eteen pitää hänen mennä — se murhaaja!
Wappu päästi kamalan huudon kun kuuli sanan "murhaaja" ja meni kyökkiin.
— Seisokaa! — huusi Stromminger — oikeuteen en salli että tytärtäni viedään — luuletteko että sallisin semmoista häpeätä itselleni tapahtuvan että sanottaisiin ylimystalollisen lapsen olevan vankihuoneessa? Ettekö paremmin tunne Stromminger'ia? Tarvitseeko minun kutsua oikeutta avukseni, kurittaakseni pahaa lasta? Stromminger on mies ja omalla alallansa on hän oma "oikeutensa"! Minä tahdon näyttää teille mitä Stromminger on, vaikka olen halvautunut. Kelleriin minä suljen hänet enkä päästä häntä ulos ennenkuin ylpeytensä on masennettu ja hän, teidän kaiken nähden, on ollut polvillansa minun edessäni! Te olette kaikki sen kuulleet ja jos minä syön sanani, saatte sanoa minua raukaksi!
— Pyhä Jumala, etkö siis enää pidä väliä mistään? — huudahti Wappu. — Ei, ei isä, ei mitään sisäänsulkemista! Jumalan tähden ei mitään sisäänsulkemista! — Lähetä minut pois — — lähetä minut ylös Murzoll'ille ja anna minun jäätyä siellä! — Minä tahdon kärsiä nälkää — vilua — vaan Jumalan avaran taivaan alla; — jos suljette minut sisään, niin tapahtuu joku onnettomuus!
— Ahaa, sinä tahtoisit taas ulos maan-kulkijana elämään, se mielytti siis sinua enemmän. Eipä niinkään. Tähän asti olen ollut liian hyvä sinua kohtaan. Nyt jäät lukon taakse kunnes olet kerjännyt armoa minulta ja Bincentz'ilta.
— Isä, se ei sovellu minulle — ennenkuin sen teen, mätänen minä kellerissa, se sinun pitäisi tietää. Päästä minut ulos, isä, taikka — minä sanon sen vielä kerran — tästä syntyy onnettomuus.
— Nyt olen saanut lörpötyksistä tarpeeksi — mitä te seisotte siinä? Mitä te odotatte? Pitääkö minun itse juosta hänen perässään halvautuneella jalallani? — Ottakaa hänet kiinni — mutta varovasti — sillä se, joka on Stromminger'in sukua, voittaa kymmenen teistä. Muistakaa se!
Nuoret miehet, joita tämä pilkka oli loukannut, pyrkivät kyökkiin; — kyllä me autamme häntä — sanoivat he.
Mutta Wappu seisoi yhdellä hyppäyksellä piisin vieressä ja tempasi siitä palavia kekäleitä:
— Joka uskaltaa koskea minuun, sen poltan minä suolineen sorkkineen! huusi hän ja seisoi siinä, niinkuin yli-enkeli leimuvalla miekallaan.
Kaikki vetäytyivät taaksepäin. — Hävetkää! — huusi Stromminger — teidän kaiken pitäisi toki voittaman yhtä tyttöä. Lyökää kekäleet seipäillä hänen kädestänsä, — käski hän, vihasta hehkuen, sillä nyt oli tullut hänelle kunnian asiaksi kurittaa tytärtänsä koko kylän nähden. Muutamat juoksivat seipäitä hakemaan — oli kuin peto-eläin olisi ollut kaadettava, ja Wappu olikin nyt muuttunut hurjistuneeksi eläimeksi. Verehtynein silmin, tuskan hiki otsalla, valkoiset hampaat yhteen purtuna taisteli hän päällekarkaavaa joukkoa vastaan miettimättä, ajattelematta, niinkuin erämaan peto, sillä hän taisteli vapautensa eli elämänsä edestä. Nyt he löivät seipäillä kekäleet hänen käsistään — hänen ainoat aseensa — silloin heitti hän ne joukkoon, jotta tämä huutaen hajosi, ja yhä ottaen uusia kekäleitä piisistä heitti Wappu tuliset aseensa päälle-karkaajia vastaan. Meteli kiihtyi.
— Tänne vettä! — huusi Stromminger, — tuokaa tänne vettä, sammuttakaa valkea häneltä!
Jos tämä viimeinen keino tapahtui, olisi Wappu hukassa. Hetki vielä, ja vesi olisi siellä — hän joutui epätoivon alaiseksi. Silloin pisti hänen päähänsä aatos — kauhea epätoivon synnyttämä aatos — eikä ollut miettimisen aikaa, aatos oli todellisuus ennenkuin se oli lopuksikaan ajateltu — ja heiluttaen palavaa kekälettä kädessään syöksi hän nuolen nopeudella joukon läpi ulos pihalle ja heitti voimakkaalla kädellä kekäleen heinälatoon heinien ja olkien keskelle!
Kauhistuksen huuto.
— Sammuttakaa nyt, huusi Wappu ja lensi pihan yli portista ulos yhä kauemmaksi pois, sill'aikaa kun kaikki kiljuen ja huutaen riensivät sammuttamaan, sillä liekit nousivat jo katosta ylös.
Nousevasta savu-pylväästä lensi rääkyen outo esine ylös katolta, niinkuin liekistä syntynyt, pari kertaa lensi se korkealla ilmassa paikan ympäri, vaan sitten samaan suuntaan, johon Wappu oli lähtenyt.
Wappu, joka kuuli suhisevan äänen jälestänsä — luuli että ajettiin takaa ja riensi umpimähkään eteenpäin. Yö oli käsissä, vaan pimeys ei tahtonut tulla — mielestään oli semmoinen valo hänen ympärillään että häntä välttämättömästi täytyi nähdä jo kaukaa. Hän nousi korkealle kalliolle, nähdäksensä tietä myöten — ja näki sieltä että hänen takaa-ajajansa tuli ilmassa. — Wappu oli saavuttanut tarkoituksensa, ei kukaan enää ajatellut häntä: talon pelastaminen oli vaikea työ ja kaikki kädet olivat siinä työssä. Nyt kotka oli häntä saavuttanut ja lensi niin jyrkästi alas hänen päällensä että se melkein oli syöstä Wappua katolta alas. Wappu painoi uskollisen eläimen rintaansa vasten ja vaipui uupuneena maahan. Sammuvan silmäyksen loi hän vielä tuleen, joka etäältä loisti ja lainasi hohteensa vuorien huipuille. Ankarasti, polttavasti katseli häntä hänen oma tekonsa uhkaavana mahtavana. Kaikkialta soivat kirkon-kellot ja niiden kolkko ääni lausui aivan selvästi: Murhapolttaja, murhapolttaja! Vaan tuo kauhea laulu tuuti hänen tuntonsa uneen — hänen kiihtynyt sielunsa vaipui lauhkeaan rauhaan — hän meni tainnoksiin.
Kovaa ainetta.
Oli pimeä yö, kun Wappu avasi silmänsä jälleen; valkea oli sammunut, kellon-soitto vaiennut, alhaalta syvyydestä kuului Achen yksitoikkoinen kohina ja korkealla taivahalla loisti yksinäinen tähti. Kauan makasi hän liikkumatonna katsellen tähteä, sen ystävällinen valo puhui hänelle anteeksi saamisesta. Oudon lohdutuksen toi hänelle lauhkea yö-tuuli. Se jäähdytti hänen kuumaa otsaansa, hän nousi istumaan ja ajatuksiansa kokoelemaan. Aivan myöhää ei voinut olla, sillä kuu ei vielä ollut nousnut. Siis oli valkea nopeasti sammutettu. Luonnollistahan se olikin kun kaikki olivat läsnä ja kohta valmiit sammuttamaan; kuinka se olisikaan voinut päästä valloilleen! Hän ei tietänyt mitenkä asian laita oli — hän tutkisteli itseänsä sisimmässä sielussaan, vaan ei voinut tuomita itseänsä syylliseksi. Olihan hän sitä tehnyt ainoastaan pakosta suojellaksensa itseään siten että hankki vihollisilleen muuta tekemistä! Hän tiesi kyllä että hän tästälähin saisi pitää "murha-polttajan" nimen — vaan ansaitsiko hän sitä todellakin? Hän loi silmänsä tähteen tuolla ylhäällä. Oli kuin hän nyt vasta ensi kerran olisi puhunut hyvän Jumalan kanssa; mitä hänelle puhuttiin, se oli sovitusta. Rauhaa täynnä katseli kirkas ilta-taivas alas häneen, olihan hän tehnyt tekonsa rakkaudesta tähän taivaasen! Ainoastaan tämän korkean tähtitaivaan alla oli hänellä tarpeeksi ilmaa hengittääksensä; makaaminen vankina ahtaassa kellerissä ilmatta, valotta viikkokausia, kuukausia, kunnes lähtisi pakoon inhotun kosijansa taloon ja pilkan alaisena julkisesti matelisi isänsä edessä polvillaan, pyytäen anteeksi — se olisi ollut pahempi kuin kuolema, se oli mahdotointa!
Tämä tyttö, joka aivan yksinänsä oli ollut vieraana jäitten kovassa kodissa, joka myrskyn ja jääsateen kodissa oli valvonut yö-kausia kuunnellen niiden pauhinaa, jonka otsaa taivaan tuli oli suudellut ennen maahan iskettyänsä, tämä tyttö, joka päivä päivältä kuoleman uhalla oli hypännyt pohjattomien syvyyksien yli, pelastaaksensa eksynyttä lammasta — tämä tyttö ei kauemmin voinut olla ahdasmielisyyden orjana, ei voinut antaa sitoa itseänsä, niinkuin eläin, hänen täytyi elämän ja kuoleman vaiheella itseänsä varjella. Ihmisillä ei enää ollut mitään oikeutta häneen — he olivat hylänneet hänet ja tehneet hänet luonnonvoimain toveriksi, ihmekö sitten että hän kutsui avuksensa yhden noista tovereista — tulen — taisteluhun ihmisiä vastaan?
Wappu ei voinut selvittää tätä kaikkea itselleen, hän ei ollut oppinut ajattelemaan itseänsä, hän ei tietänytmiksi? Vaan hän tunsi ett'ei Jumala häntä tuominnut, että Hän korkeudessansa mittasi toisellaisella mitalla kuin ihmiset. Kun Wappu oli vuoriloilla, näyttihän silloin kaikki täällä alhaalla niin pienelle ja mitättömälle, jota hän ennen oli suureksi arvellut — näyttäisikö se toisinHänelletaivaan korkeudessa! Jumala yksin häntä ymmärsi — vähän siitä jos täällä maan päällä arvelivat häntä murha-polttajaksi — Jumala häntä vapautti!
Silloin nousi hän ja heitti pois sen painon, joka hänen mieltänsä oli ahdistanut, ja oli taas tuo entinen rohkea toivova Wappu, väkevä ja vakaa.
— No Hansel, — mitä nyt teemme? — kysyi hän kotkalta, jolle oli tottunut puhumaan ääneen paremman seuran puutteessa. Hansel ajeli par'aikaa jotakin itikkaa, jonka sai suuhunsa. — Aivan oikein. Hansel, meidän täytyy etsiä leipäämme. Sinä miekkoinen löydät sitä kaikkialla, mutta minä.
Äkkiä Hansel tuli levottomaksi ja lensi ylös ikäänkuin tiedustelemaan.
Nyt juohtui Wapun mieleen että, kun valkea oli sammutettu, häntä kentiesi etsittäisiin ja että hänen täytyi paeta. Mutta mihin? Sölden oli hänen ensimäinen ajatuksensa! Vaan samassa puna lensi hänen poskilleen — Jooseppi voisi kentiesi luulla että hän juoksi hänen jälkeensä? Ja pitäisikö Joosepin nähdä häntä tässä häpeässä ja alennuksessa, köyhänä, kodista karannunna, kammottuna ja "murha-polttajaksi" julistettuna?
Ei, tämmöisenä Jooseppi ei saisi häntä nähdä, kaikista ihmisistä hän viimeiseksi! Ennemmin kulkea niin kauas kuin taivas sinertää!
Kauemmin miettimättä otti hän kotkan olkapäälleen — hänen ainoa tavaransa — ja meni samaan suuntaan, mistä hän aamulla oli tullut — Heiligkreuz'iin päin.
Kaksi tuntia oli hän kulkenut, hänen jalkansa olivat revityt, hän oli uupumaisillaan, kun Heiligkreuz'in kirkontorni pimeästä ilmestyi hänen eteensä: niinkuin valo tulitornista loisti nouseva kuu sen aukkojen läpi, osoittaen äänettömälle vaeltajalle tietä.
Menehtyen väsymyksestä veti hän itsensä kirkolle nukkuvan kylän kautta. Siellä täällä rupesi koira haukkumaan, kun hän hiljaa kulki ohitse. Se, joka nyt sattuisi näkemään häntä, pitäisi häntä tietysti varkaana. Hän vapisi niinkuin hän todellakin olisi ollut varas. Mitä oli tullutkaan tuosta ylpeästä Strommingerin Wapusta!
Kirkon takana oli pappila. Oven vieressä oli puupenkki ja pienien ikkunoiden ulkopuolella riippuivat kuihtuneet kukkasvarret alas puulaatikoistaan. Täällä tahtoi Wappu odottaa päivän nousua, pappi suojelisi häntä ainakin rääkkäyksistä. Hän pani maata penkille, Hansel istui puitteilla jalkapuolella, muutamain minuuttien kuluttua täytti luonto vaatimuksensa ja Wappu nukkui.
— Herra Jumalani, mikä löytö-lapsi täällä on! — kuuli Wappu lausuttavan, ja kun hän avasi silmänsä, oli jo kirkas päivä eikä kukaan muu kuin kirkkoherra itse seisonut hänen edessään.
— Kiitetty olkoon Jesus Kristus, — sanoi Wappu ujosti ja laski jalkansa alas penkiltä.
— Ijankaikkisesti amen! Lapseni, kuinka sinä tulet tänne, kuka sinä olet — ja mikä kummallinen toveri sinulla on? — Voisi melkein pelästyä — sanoi pappi ystävällisesti hymyillen.
— Teidän korkea-arvoisuutenne, — sanoi Wappu yksinkertaisesti, — omatuntoni on raskautettu ja minä tahtoisin mielelläni tehdä tunnustuksen teille! Nimeni on Wallburga ja minä olen ylimys-talollisen Stromminger'in tytär Sonnenplattesta. Minä olen karannut kotoa. Tietäkää: minä jouduin riitaan Gellner Bincentz'in kanssa ja löin haavan hänen päähänsä, ja sitten olen minä sytyttänyt tuleen ladon isäni talossa! —
Kirkkoherra löi kätensä kokoon: — Jumala auttakoon meitä — minkälaisia juttuja! Niin nuori ja niin paha!
— Teidän korkea-arvoisuutenne — en minä muuten ole paha, en suinkaan — en tahtoisi kärpästäkään vahingoittaa — mutta he ovat tehneet minut tämmöiseksi! — sanoi Wappu ja katseli kirkkoherraa suurilla rehellisillä silmillään, jotta hänen täytyi uskoa häntä, vaikk'ei olisi tahtonutkaan.
— Astu sisään, — sanoi hän, — ja kerro minulle kaikki, mutta jätä tuo otus tänne, hän tarkoitti, kotkaa. Wappu heitti kotkan ylös ilmaan, niin että se lensi katolle, ja seurasi sitten pappia pieneen taloon.
Pappi antoi hänen astua sisään kamariinsa.
Siinä oli niin hiljaista ja rauhallista. Uudukossa seisoi karhea sänky, johon kaksi palavaa sydäntä oli maalattu; kirkkoherralle ne merkitsivät Vapahtajan ja neitsyt Maarian sydämet. Sängyn ylipuolella oli vihki-vesiastia porslinistä ynnä pieni hylly, jolla oli hengellisiä kirjoja. Huoneessa oli vielä useita hyllyjä toisia kirjoja varten, ja vanha kirjoituspöytä, ruskea penkki suuren raskaan pöydän takana, muutamia puutuolia, rukous-palli suuren Kristus-ristin alla, jonka päältä riippui Edelweiss-seppele, sekä seinällä siellä täällä kirjavia kuvia paavista ja pyhimyksistä. Katossa riippui linnunhäkki, jossa asui kiero-nokka. Muinais-aikuinen piironki, varustettu messinkisillä jalopeuran päillä renkaat suussa, joidenka avulla noita raskaita laatikkoja avattiin, oli ainoa korukapine. Tällä piirongilla seisoi kaikenlaista kaunista. Pyhänjäännös-arkkunen veistetyllä pyhimyksen kuvalla, lasi-laatikko, jossa seisoi punanen silkki-kehto, missä vahasta tehty Kristus-lapsi makasi, pieni lasinen rukki, ja keltaisessa maljakossa kellastunut kukkasvihko, jommoisia luostarissa tehdään, myös lasi-kupukan alla. Pieni rasia kirjavia näkinkenkiä. Pienistä pienin vuori-kaivos, jonka keski-paikka oli sommiteltu seimeksi sammaleista ja kimeltävistä kiilukoista, ja sen ympärillä näkyi vielä hienosti veistetyitä ihmisten ja eläinten kuvia. Kauniita vaskikannuja ei puuttunut, ja molemmin puolin Kristuksen seimeä oli kaksi kristallista suolakkoa. Ja tämä kaikki oli niin puhdasta ja somaa kuin ei maailmassa tomua löytyisikään, tämä piironki kaluineen oli se lapsellinen alttari, jonka tämä yksinäinen pappi oli pystyttänyt kauneuden jumalattarelle kuusituhatta jalkaa yli meren pinnan ja kaukana uuden-aikuisesta sivistyksestä. Täällä seisoi hän usein, kun lumi-tuisku kävi tuolla ulkona ja myrsky tärisytti hänen pientä puurakennustansa, katsellen pientä taide-maailmaansa sisäpuolella, ja sanoi hymyten ja päätänsä pudistaen — mitä kaikkia ihmiset osaavat tehdä!
Juuri samaa Wappukin aatteli kun hän ohitsemennen ujosti silmäili kauniita kaluja. Vaikka hänen isänsä oli rikas, eivät semmoiset kalleudet koskaan olleet eksyneet hänen taloonsa, ja mitä raa'at talonpojat sitten niillä tekisivätkään. Koko elin-aikanansa hän ei ollut semmoista nähnyt, mielestänsä rukki jo oli ollut hyvinkin hienonlainen kapine hänen viikatteittensa ja haravainsa rinnalla. Oli hänestä kuin ei hän uskaltaisi liikkua tässä pienessä huoneessa jotakin musertamatta, ja että hänen siis täytyi olla kauhean siivo. Hän tahtoi välttämättömästi ovella ottaa pois raskaat raudoitetut ett'ei valkoiseksi pesty lattia likaantuisi, vaan pappi ei sitä sallinut, ja hän astui siis niin hiljaa kuin mahdollista ja istui sen penkin viimeiseen päähän, jota pappi hänelle osoitti. Pappi tarkasteli häntä ystävällisellä silmäyksellä ja näki ett'ei hän voinut la'ata ihailemasta piirongin kalleuksia. Vanha herra oli ihmistuntija.
— Sinä tahdot ehkä ensin katsella minun kauniita kapineitani? Tee niin lapseni — muuten ei sinun ajatuksesi pysy niissä tärkeissä asioissa, joita meidän tulee keskustella.
Ja hän vei Wapun tuon salakähmäisen piirongin luo ja selitti hänelle mitä siellä oli ja mistä hän oli ne saanut.
Wappu ei uskaltanut puhua, katseli ja kuunteli vaan kunnioitusta täynnä. Kun viimein kysymys oli seimestä, niinkuin parhaimmasta, sanoi kirkkoherra:
— Näetkös, tuolla on Jerusalemi ja kolme kuningasta, jotka vaeltavat Kristus-lapsen luo — katso tuossa on tähti, joka heitä johtaa ja tuolla — tuolla lapsi makaa seimessä eikä tiedä että on maailmaan syntynyt maailman syntien edestä kärsimään, sillä se ei osaa vielä ajatella eikä ole muistoja tuonut mukanansa taivaallisesta kodistaan, sillä Jumalan pojan täytyi tulla juuri semmoiseksi ihmis-lapseksi, kuin muutkin, — olisivathan ihmiset muuten voineet sanoa ett'ei ollut vaikea olla hyvä ja kärsivällinen kun jumalallista voimaa omisti, sekä sekä ett'ei tavallinen kuolevainen ihminen voinut ottaa seurataksensa semmoista esikuvaa. Niin väitetään usein vielä, Jumala paratkoon, ja syntiä tehdään sen johdosta!
Wappu katseli kaunista pientä paljasta lasta, jolla oli säteikkö kultapaperista päässä, joka niin kärsivällisesti makasi siinä ja kuunteli kirkkoherran sanoja, ja aatellessansa ankaraa, synkkää Herraa Kristusta ristillä tuommoisena köyhänä turvattomana ihmis-lapsena. — tunsi hän sääliä, ja hänen oli paha mieli siitä että eilen Luckard'in kuolinvuoteella oli ollut niin "paha", tuolle ristillä kärsivälle.
— Mutta miksi hän myöskin kärsi kaikkea semmoista? — lausui hän vasten tahtoansa enemmän itsekseen kuin kunnian-arvoiselle papille.
— Sillä hän tahtoi opettaa ihmisiä olemaan palkitsematta pahaa pahalla, olemaan kostamatta, sillä Jumala on sanonut "kosto on minun!"
Wappu punastui ja loi silmänsä alas.
— Ja tule nyt tekemään tunnustuksesi, lapseni — sanoi viisas mies.
— Se on pian tehty, teidän korkea-arvoisuutenne, — sanoi Wappu. Rehellinen kun oli, kertoi hän kaikki kaunistelematta, vaikkapa ujosti ja matalalla äänellä, ja kirkkoherra käsitti pian selvästi asian laitaa. Suurenmoinen elämän kuva oli näin, rohkeilla viivauksilla hänelle kuvattu, ja hän sääli sydämen pohjasta jaloa nuorta tyttöä, joka oli villistynyt karheain vuorihuippujen ja raakain ihmisten keskellä.
Kauan istui hän syvästi miettien, kun Wappu oli lopettanut. Silmäyksensä kiintyi vanhaan kuluneesen kirjaan eräällä hyllyllä; eräs vieras, jolle hän oli osoittanut hyväntahtoisuutta, oli sen hänelle lahjoittanut. Kansilla seisoi kultakirjaimilla: "das Nibelungen Lied".
— Herra kirkkoherra — sanoi Wappu, joka tuon miettiväisen katsannon luuli moittivaiseksi, — sinä päivänä olikin kaikki satanut minun päälleni, suuttumus vielä kiehui minussa Luckard'in tähden ja silloin hän päälliseksi tuli lyömään Klettermaier'ia! Katso, minä en voinut nähdä kuinka hän löi tuota vanhaa miestä, ei kaiken maailman edestä, ja jos se vielä kerran tapahtuisi, niin tekisin juuri samalla tavalla! Ja murhapolttaja en ole, vaikkapa sanovatkin minua siksi. Eikö niin? Jos kirkkaalla päivällä, kun koko maailma on läsnä, pistää jotakin tuleen, ei paljon voi palaa. En tietänyt mitään neuvoa ja aattelin: jos heidän täytyy ruveta sammuttamaan, niin eivät ehdi juosta minun jälkeeni! Jajosse on synti, niin en todellakaan tiedä kuinka tässä maailmassa toimeen tullaan, kun ihmiset ovat niin pahat, että tekevät toisilleen kaikenlaista kiusaa.
— Meidän tulee tehdä niinkuin Jesus Kristus: kärsiä! — vastasi pappi.
— Kuulkaa, teidän korkea-arvoisuutenne, — sanoi Wappu, — jos Herra Jesus Kristus salli kaiken tuon tapahtua itselleen, niin hän tiesi, miksi — hän tahtoi opettaa ihmisille jotakin! Mutta miksi minä kärsisin, en totta tosiaan ymmärrä, sillä ei kukaan ihminen koko Oetz-laaksossa tahtoisi minulta mitään oppia! Ja vaikka minä kuinka kärsivällisesti olisin antanut pistää itseni kelleriin, niin se ei olisi ketäkään hyödyttänyt, sillä ei kukaan minun esimerkkiäni seuraisi, mutta minä kenties olisin sen saanut hengelläni maksaa!