Hetken aikaa kirkkoherra mietiskeli, siten katseli hän ystävällisestiWappuun viisailla silmillään.
— Sinä vallaton lapsi, tahdotko minunkin kanssani riidellä? He ovat varmaankin sinua pahasti ärsyttäneet ja rääkänneet, koska sinä joka paikassa olet näkevinäsi vihollisia ja vastustajia. Malta nyt mieltäsi ja huomaa missä olet — sinä olet Jumalan palvelijan luona ja Jumala sanoo: minä olen rakkaus, eikä tämä saa olla vaan tyhjä sana, minä tahdon näyttää sinulle että se on totuutta! Minä sanon sinulle että vaikka koko maailma sinua vainoisi ja tuomitsisi, niin armas Jumala sinua rakastaa ja antaa sinulle anteeksi! Semmoiseksi kuin olet, ovat sinun tehneet kovat ihmiset, jylhät vuoret ja myrskyiset ilmat, ja tämän hyvä Jumala varsin hyvin tietää. Hän katsoo sydämeen ja näkee että sinun sydämesi on hyvä ja rehellinen, vaikka oletkin rikkonut. Hän tietää myöskin ett'ei ryytimaan kasvit erämaassa kasva sekä ett'ei kirveettä hienoa veisto-työtä tehdä. Vaan huomaa! Jos Herramme ja mestarimme katsoo tuota karheasti tehtyä kapinetta niin hyväksi aineeksi että maksaa vaivaa tehdä siitä jotakin parempaa, niin tapahtuupa silloin että hän tarttuu veitseen ja rupee tuohon huonoon ihmistyöhön ja veistää sitä kauniiksi. Nyt minä neuvoisin sinua ottamaan tarkasti vaaria ett'et paaduta sydäntäsi, sillä jos Jumala rupee veistotyöhön ja huomaa aineen liian kovaksi, niin hän katuu vaivaansa ja heittää koko työn. Katso siis lapseni että sydämesi on hellä ja antaa Jumalan käden itseänsä muodostaa. Jos asia sinua niin rasittaa että se sinusta on kärsimätöintä, niin ole nöyrä ja ajattele että se kentiesi on Jumalan käsi, joka sydäntä veistää. Ja jos joku suru oikein sieluasi leikkaa, niin ajattele että se on Jumalan veitsi, joka leikkaa pois joitakuita epätasaisuuksia. Ymmärrätkö minua?
Wappu nyykäytti päätänsä vähän epäillen.
— No hyvä, — sanoi vanha herra — tahdon tehdä sen sinulle vielä selvemmäksi. Kumpaako mieluummin tahtoisit olla: karhea ryhmy-sauvako, jolla voi ihmisiä tappaa ja joka, kun se on lahonnut, taitetaan ja poltetaan, vaiko tuommoinen hieno pyhimyksen-kuva kuin tuo tuolla, joka pannaan komeroon ja jota hartaasti kunnioitetaan.
Nyt Wappu oli ymmärtänyt ja vastasi vilkkaasti:
— Niin, niin — ennemmin tuommoinen pyhimyksen kuva!
— No katso! Kovat kädet ovat hakanneet sinua ryhmy-sauvaksi, mutta Jumalan käsi voi sinusta tehdä pyhimyksen kuvan jos teet niin kuin olen sinulle neuvonut.
Wappu katseli pappia suurilla hämmästyneillä silmillä, hänestä tuntui niin oudolle — hän oli iloinen ja kuitenkin oli hän itkeä. Pitkän äänettömyyden jälkeen sanoi hän ujosti:
— En tiedä mitenkä lienee, mutta teidän luonanne, herra kirkkoherra, kaikki on toisenlaista kuin muualla. Näin ei kukaan ihminen vielä ole minulle puhunut! Kirkkoherra Sölden'issä torui minua aina, puhuen perkeleestä ja meidän synnistämme, enkä minä käsittänyt häntä ensinkään, kun en ollut silloin vielä mitään pahaa tehnyt. Mutta te puhutte niin että toinen voi ymmärtää; jos minä saisin jäädä teidän luoksenne, olisi se minulle parasta! Kyllä tekisin työtä yöt päivät ansaitakseni leipääni.
Kirkkoherra mietti kauan ja pudisti sitten päätänsä surumielisesti.
— Se ei sovi, lapseni. Vaikka kuinka ajattelisin, niin se ei käy laatuun. Jos kohtaJumalanpuolesta voinkin antaa sinulle anteeksi, niin en voi sitä tehdäihmistenpuolesta. Sillä Jumala katsootarkoitukseen, ihmiset vaantekoon. Pappi on ripitys-tuolissa toinen — seurakunnassa toinen. Ripitys-tuolissa edistää hänarmoa— seurakunnassalakia. Hänen täytyy sanoissa ja teoissa kehoittaa ihmisiä lakia kunnioittamaan ja pyhänä pitämään. Aatteleppas mitä ihmiset sanoisivat siitä, jos kirkkoherra pitäisi luonansa tunnetun valkeavaaran-tekijän? Luuletko että he ymmärtäisivät miksi sen tekisin? Ei suinkaan, siitä he vaan päättäisivät että minä suojelen murha-polttajaa, ja sen johdosta syntiä tekisivät. Ja kun me toinen kerta saisimme kuulla murha-poltosta, niin minä saisin katkerasti katua käytöstäni sinua kohtaan ja luulla että ihmiset sen kautta ehkä olivat tulleet rohkeiksi! Voitko ymmärtää tätä ja nurisematta ottaa sitä vastaan tekosi seurauksena?
— Kyllä! — vastasi Wappu kolkosti, ja silmät tulivat punaisiksi pidätetystä itkusta. Sitten hän nousi nopeasti ja sanoi kovasti:
— Suuri kiitos, herra kirkkoherra, ja hyvää huomenta!
— He he! — sanoi kirkkoherra — kohta tulessa ja liekissä? Eikö sinusta olisi suorempi tie seinän kuin oven kautta? Sinun sijassasi minä mieluummin menisin seinän kautta!
Wappu seisahtui ujosti ja katseli äänetönnä lattiaan. Vanha herra katseli häntä lystillisellä hymyllä.
Paljoko maksanee ennenkuin tuo kuohuva veri sinussa asettuu! Pötkitäänkö kohta tiehensä tuolla lailla? Sanoinko ett'en millään lailla sinua auttaisi sentähden ett'en voi sinua pitää kotonani? Ensiksikin pitää sinun syödä aamiaista luonani, sillä syödä täytyy ihmisen, ja Jumala tietää kuinka kauan on siitä kun sen teit. Jatketaan sitten puhettamme.
Hän astui erään luukun luo, joka vei kyökkiin ja huusi vanhalle palvelijalle että hänen piti kattaa pöytä kolmelle hengelle. Sen jälkeen istui hän yksinkertaisen kirjoituspöytänsä ääreen ja kirjoitti Wapulle muutamain talonpoikien nimet, joita tiesi hyviksi ihmisiksi.
— Katso tänne, tässä on sinulla koko luettelo rehellisistä ihmisistä Oetz- ja Gurglerlaaksoissa, — sanoi hän Wapulle; hae itsellesi paikka niiden luona. Täällä vuorien takana ei vielä tunneta sinun pahantekoasi, ja kun se tulee tunnetuksi, olet sinä myöskin tunnettu hyvänä palvelijana, niin että he kyllä ovat siitä huolimatta. Ei saa sekoittaa minua asiaan, mutta sinä olet iso ja väkevä kuin mies, niin että kyllä mielellään ottavat sinua palvelukseen. Jos tahdot, niin voit hyvästi työtä tehdä ja tulla hyödylliseksi. Mutta sinun täytyy oppia tottelemaan ja elää maassa maan tavalla, muuten ei käy! Minä en vaadi sinulta että palaat isäsi luo ja annat heittää itsesi kelleriin, sillä se olisi väärä rangaistus, joka tekisi sinua kovemmaksi eikä paremmaksi. En myöskään vaadi että tottelisit isääsi ja menisit Bincentz'ille, tullaksesi onnettomaksi koko elämäksi. Mutta minä vaadin sinulta, että hyvien ihmisten palveluksessa järjellisessä ja järjestetyssä työssä koetat hallita vallatonta luontoasi ja taas tulla hyödylliseksi jäseneksi ihmiskunnassa. Lupaatko minulle sen?
— Minä tahdon koettaa! — sanoi Wappu järkähtämättömässä rehellisyydessään.
— No, siinä kaikki, mitä aluksi pyydän sinulta, sillä tiedän ett'et hyvällä omallatunnolla voi enempää luvata. Mutta koeta rehellisesti parastas ja muista aina että Jumala heittää pois liian kovat puut! — Vielä tänä päivänä tahdon lähteä isäsi luo ja puhua hänen omalletunnollensa, jotta hän antaa sinulle anteeksi ja rakentaa sovintoa sinun kanssasi, tai että hän ainakin on sinua vainoamatta. Anna minun pian tietää missä olet, että voin sinulle kirjoittaa kuinka on asian laita.
Marianne toi aamiaisen sisään ja pappi luki aamurukouksen. Wappukin pani kätensä ristiin ja rukoili sydämen pohjasta hyvää Jumalaa että Hän auttaisi häntä tulemaan hyväksi; hartahin toivonsa oli tulla hyväksi, vaan hän ei tietänyt miten menetellä.
Rukouksen jälkeen kaikki kolme istuivat aamiaiselle, hän, kirkkoherra ja Marianne. Vaan tuskin olivat koskeneetkaan siihen ennenkuin melua kuului ulkopuolelta:
— Kotka! — katsokaa katolla on kotka! Ampukaa se, pyssyjä tänne!
— Jesus, mun Hansel'ini — huusi Wappu, hypähti seisomaan ja tahtoi lähteä ulos.
— Tahdotko suotta joutua vaaran alaiseksi, kun isäsi lähettiläät voivat olla täällä milloin hyvänsä sinua vangitsemassa?
— En jätä kotkaani, tapahtukoon mitä hyvänsä! huusi Wappu ja oli silmänräpäyksessä rientänyt ulos.
Kirkkoherra seurasi häntä, pudistaen päätänsä.
— Kotka on kesyt, — huusi hän vä'elle — se on minun omani, antakaa sen olla.
— Vaan tuommoisen eläimen ei niinkään anneta olla, — nurisi ihmisjoukko.
— Onko se ryöstänyt teiltä lampaan taikka lapsen? kysyi Wappu ylpeästi.
— Ei!
— No jättäkää minut sitten rauhaan lintuineni päivineni, — sanoi tyttö ja seisoi siinä niin ylpeänä ja uhkaavana että ihmiset hämmästyneinä tuijoittivat häneen.
— Wappu, Wappu, — varoitti pappi hiljaa — muista tuota kovaa ainetta!
— Minä ajattelin sitä juuri, kirkkoherra — ja hän viittasi kädellään kotkalle: Hansel tule: nyt mennään edemmäksi! Lintu lensi katolta alas, niin että ihmiset pelästyneinä poistuivat. — Jumala teitä suojelkoon kirkkoherra, — sanoi Wappu hiljaa, — minä kiitän teitä kaikesta!
— Etkö tahdo tulla sisään lopettamaan aamiaista? kysyi hän.
— En, en jätä koskaan tuota lintua yksinänsä — täytyyhän minun kuitenkin lähteä pois, mitä minä odottaisin?
— Olkoot sitten Jumala ja kaikki pyhät sinun kanssasi — sanoi kirkkoherra huolistuneena, sill'aikaa kuin vanha Marianne kaikessa hiljaisuudessa pisti joitakuita hyviä palasia Wapun taskuun.
Hetken aikaa viipyi Wapun jalka tuolla kynnyksellä, joka oli tullut hänelle rakkaaksi — sen jälkeen kävi hän hiljaa eteenpäin läpi ihmis-joukon, joka kummastellen katseli hänen jälkeensä.
— Kukahan tuo oli?
— Se oli noita! — kuuli hän kuiskuttavan takanansa.
— Se on vieras, — lausui kirkkoherra, — joka on tehnyt tunnustuksensa minulle!
Klotz'it Rosen'issa.
Monta päivää Wappu kulki ympäri etsien palvelusta, vaan ei kukaan tahtonut häntä ottaa kotkan kanssa, ja kotkaa hän ei jättänyt. Jos hän olisikin luopunut siitä, olisi se kuitenkin aina palannut hänen luo, ja että hän voisi tappaa tuota uskollista eläintä, se aatos ei hänen päähänsä pistänyt, tapahtui mitä tahansa. Nyt hän todellakin oli Kotka-Wappu, sillä hänen kohtalonsa oli nyt sidottu Kotkan kohtaloon. Luckard'in vanha serkku olisi mielellään pitänyt Wappua luonansa, kun Wappu hetkeksi poikkesi hänen asuntoonsa, mutta siellä eli hän liian likellä kotoansa — siellä hän tykkänään olisi ollut isänsä vallassa. Hänen täytyi mennä kauas, niin kauas kuin jalat kantoivat. Vuoden aika tuli yhä ankarammaksi, lunta rupesi satamaan ja yöt, joiden kuluessa Wappu tavallisesti oleskeli heinä-ladoissa, olivat kylmät. Hänen vaatteensa tulivat kuluneiksi ja hän rupesi näyttämään mieron-kulkijalle; yhä jyrkemmin kiellettiin sisäänpääsy häneltä, kun hän seuralaisensa kanssa kolkutti jotakin ovea. Hän näytti jo niin oudolle ett'ei mikään rehellinen talonpoikaisvaimo tahtonut antaa hänelle työtä muutamaksi tunniksikaan eikä ruokaa pöydältänsä. Armosta pistettiin hänelle leipäpala joskus ulos ovesta. Ja Wappu, tuo ylpeä Strommingerin Wappu istui kynnykselle sitä syömään! Sillä kuolla hän ei tahtonut. Elämä, tämä ahdistettu, vainottu, kurja, paljas elämä oli sentään ihana niinkauan kuin hän toivoi että Jooseppi kuitenkin joskus rupeisi häntä rakastamaan. Tämä toivo antoi hänelle voimaa kaikkia kärsimään, nälkää, vilua, pilkkaa. Mutta hänen muuten niin voimakas ruumiinsa rupesi horjumaan alituisesta kalvavasta surusta ja mielenjännityksestä, hänen silmänsä kävivät himmeiksi, jalat eivät tahtoneet häntä totella enään ja missä tahansa hän pani maata, hänen ajatuksensa kävivät sekaviksi ja hän makasi kuumeentapaisessa unenhorroksessa. Hän joutui tuskallisen ahdistuksen alaiseksi, ajatellessansa että hän kentiesi sairastuisi. Se vielä! Jos hän jäisi tainnoksissa makaamaan johonkin heinälatoon, niin hän kannettaisiin isänsä luo ja hän olisi taas hänen vallassansa. Hän oli kävellyt ympäri Gurgler-laaksossa ja, etsittyänsä turhaan palvelusta siellä, oli hän aloittanut vaivaloista matkaa Oetz-laaksoon. Vent oli houkuttelevainen hänelle, se oli, isä Murzoll'in rauhoitetulla alalla, se oli hänelle ikäänkuin kappale kotoa. Vaan mitä kovempi ilman-piiri oli, sitä kovemmat myös ihmisten sydämet — ja ennenkuin Wappu oli sinne ehtinyt oli huhu hänen te'ostansa ehtinyt sinne, ja kauhistus ja inhoitus häntä kohtasi kaikkialla. Hän ei vetonut Heiligkreuz'in kirkkoherraan, sillä olihan tämä kieltänyt sitä, ja hyvällä syyllä, sen Wappu ymmärsi. Sentähden hän ei mennytkään enää pappien luo; eihän kukaan saanut ottaa häntä suojelukseensa.
Vent'in kylän viimeinen talo oli juuri sulkenut ovensa Wapulta. Hänen eteensä nousivat nyt Platteykugel'in taivaankorkuiset seinät ynnä Wildspitze ja Hochvernagtferner, jotka sulkivat laakson ja joidenka yli ei ollut mitään tietä. Täällä maailma sulkeutui umpi-latuun ja hän seisoi sen lopussa. Hän seisoi ja katseli ylös vuorille, jotka jyrkkinä nousivat ylt'ympäri. Oli harmaa aamuhämärä; yöllä oli satanut lunta, jotta koko laakso näytti suurelle lumikinokselle. Jok'ainoa tien jälki oli hävinnyt. Wappu istui lumeen ja ajatteli: Jos minä nyt nukun ja palellun, niin se on helppo kuolema. — Mutta niin kylmä ei vielä ollut, lumi suli hänen altansa ja pian oli hän läpimärkä. Silloin hyppäsi hän ylös ja nousi sille kukkulalle, joka on Vent'in takana ja vie ylös Hochjoch'ille. Sieltä näki hän kauas ympärille. Huomasipa sieltä vanan, joka kävi kylän takana Thalleitspitz'in juurella ja ikäänkuin vuoren sydämen läpi. Se voisi olla polku, vaan mihinkä se vei? Hän astui vielä korkeemmalle, voidaksensa nähdä kauemmas, ja silloin putosi ikäänkuin side hänen silmiensä edestä, — olihan tämä se tie, joka Ventistä vei Rosen'in taloille. Rosen, korkein asuttu paikka koko Tyrolissa, viimeinen Oetz-laaksossa, missä ihmiset vielä asuivat kuin kotkat, vaan ainoastaan kaksi perhettä: Klotz'it ja Gestrein'it. Rosen, rauhallinen kätketty Rosen, kauhean Vernagt-jäätiön juurella, jääjärven reunalla, minne ei vuosien kuluessa ihmisjalka eksynyt ja joka, vanhana satuna, lepäsi salakähmäisen hunnun alla. Tämä oli sopiva paikka Wapulle, tämä oli hänen viimeinen turvansa, viimeinen paikka, josta hän toivoi apua tai ainakin kuolemaa, niinkuin erämaan pedot. Sinne hän tahtoi mennä Klotz'ien luo Rosen'iin! He olivat Tyrolin mainioimmat oppaat, he olivat niin tutustuneet vuorten kanssa kuin vuori-haltijat,hevoisivat ymmärtää että Wappu ennemmin sytytti ladon tuleen, ennemmin kuolisi kuin antoi itseltään ryöstää oikeuden vapaasti hengittää, ja he voisivat suojella Wappua koko maailmaa vastaan, sillä Rosen'in taloilla oli turvapaikan oikeus. Herttua Fredrik oli suonut heille sen, kiitollisuuden osoitteeksi siitä, että kerran Rosen'issa oli löytänyt turvapaikan vihollisiansa vastaan. Viime vuosisadalla oli Josef toinen ottanut pois heiltä mainitun oikeuden, vaan talonpoika riippuu kiinni tavoissansa ja Oetz-laakson asukkaat kunnioittivat vapaa-ehtoisesti tuota oikeutta vieläkin. Se, joka Rosenissa sai suojelusta, oli hyvässä turvassa, sillä Rosenilaiset eivät ottaneet vastaan ketäkään, joka ei sitä ansainnut, ja heitä pidettiin samassa arvossa kuin heidän esi-isänsäkin. Heidän talo-oikeutensa loukkaaminen olisi ollut yhtä kuin pyhyyden häväistys. Wappu nosti kätensä taivasta kohtaan sydämestänsä kiitollisna siitä että Jumala oli näyttänyt hänelle tämän tien, ja pyörryksissä, horjuen kävi hän tälle viimeiselle matkalleen, viimeisen voimansa avulla.
Tunnin aikaa, joka mielestänsä oli ijankaikkisuuden pituinen, oli hän kulkenut lumisella polulla. Siinä makasivat hänen edessänsä nuo hiljaiset kunnialliset Rosen'in talot ikäänkuin lumessa uneksien. Niitä oli hän usein Murzoll'ista nähnyt, niinkuin kotkan pesät kallioseinällä. Sydämensä tykytti niin että hän kuuli sen tykytystä, polvensa vapisivat. Jos häntä täältäkin pois näytettäisiin? Lumipyry alkoi taas, kiertäen kaikki valkoiseen huntuunsa. Wappua pyörrytti, kylmänä liehui valkoinen huntu hänen päänsä ympäri, vaan hänen kuumeenkuumalla otsalla se suli ja vuosi vetenä alas hiuksia ja kasvoja myöten ja hän värisi vilusta. Viimeinkin seisoi hän Nikodemus Klotz'in oven edessä ja haparoi oven-kolkutinta, vaan tätä tehdessä kävi kaikki niin oudon vaaleaksi hänen silmissään, hän kaatui ovea vasten ja vaipui sitten maahan.
Kauas, kauas lentelivät valkoiset lumihiuteet alas ahtaasen laaksoon ja muodostivat rauhallisen valkoisen kummun Nikodemus Klotz'in salvatun oven eteen tuon liikkumattoman olennon yli, joka siinä oli vaipunut maahan.
Nikodemus Klotz istui lämpösellä piisinpenkillä, poltti pientä piippuansa ja katsoi hyvillään ulos ikkunasta ulkona raivoavaa pyry-ilmaa. Niin kului neljännestunti toisen perästä; nuorin veli Leander, pulska metsästäjä, istui tutkistellen erästä viikkolehteä.
— Pyryttää taas kauniisti, — sanoi Nikodemus yhä polttaen.
— Niin, — sanoi Leander katsellen pyryä ja tuiskua pienen ikkunan toisella puolella. Silloin musta siipi yht'äkkiä löi ikkunaa vastaan valkoisessa pyörteessä, ja lentää liehutteli sitten ylös katolle.
— Oli jotakin! — sanoi Leander ja nousi.
— Mitä se olisi ollut, — mörisi vanhin veli, — eihän kukaan ihminen mene ulos tällaisella ilmalla.
— Oh, se oli lintu, kertoi Leander, ottaen pyssyn naulasta, sillä metsästäjänä hän pystytti kohta korvansa kun kuuli siiven suhinata. Hänen täytyi tarkastella mitä se oli. Hän meni ja avasi varovasti oven ett'ei peloittaisi lintua pois. Nyt tuli joukko lunta sisään ja hän havaitsi kinoksen rapulla. Hän ei päässyt ulos, vaan meni ensin hakemaan lapiota, jolla poistaisi lumen. Harmistuneena pani hän pyssyn pois ja rupesi luomaan lunta.
— Jesus, mitä tämä on? — huusi hän äkkiä. — Nikodemus, tule tänne, täällä makaa jotakin oven edessä lumessa, auta minua!
Veli joutui paikalle, yks kaks oli kinos kaivettu läpi, ja käsivarsi, kaunis ympyriäinen käsivarsi tuli ilmi. Pian vetivät he pehmosen lumen alta hengettömän olennon.
— Hyvä Jumala, tyttö — ja mikä kaunis tyttö! — kuiskasi Leander, kun tuo ihana pää ja muhkea rinta tulivat näkyviin.
— Kuinka hän lienee tänne eksynyt? — sanoi Nikodemus ja pudisti päätänsä sill'aikaa kun hän, ei ilman vaivaa, nosti raskaan ruumiin lumesta.
— Onko hän kuollut? — kysyi Leander ja koski häneen, katsellen kalpeita ruskeita kasvoja puoleksi hämmästyneenä ja puoleksi ihastuneena.
— Täällä kysytään hieromista — käski Nikodemus — vaan ensin sisään huoneesen hänen kanssansa.
Ja he kantoivat Wapun sisään ja laskivat hänet Nikodemus'en vuoteelle.
— Kyllä hän jo on maannut tuolla ulkona puolen tunnin aikaa, sillä niin kauan ainakin on siitä kun olin kuulevinani kolkutusta ovella, vaikka luulin että oli lumipallo, joka putosi katolta alas.
Leander toi vadillisen lunta sisään ja tahtoi hyväntahtoisesti olla avullisna nutun riisumisessa nuoren tytön päältä.
— Ei niin, — kielsi vanhempi ja viisaampi mies, — se ei sovi tuommoiselle nuorelle pojalle kuin sinä olet — jos tyttö saisi tietää siitä, niin saisi hän hävetä! Sinä menet ulos ja koetat saada tänne jonkun Gestrein'istä, — Katarinan tai Mariannan. Mene!
Leander ei voinut kääntää silmiänsä hengettömästä ruumiista.
— Mikä kaunis tyttö! — mutisi hän säälien mennessään.
Tyynellä toimeliaisuudella riisui nyt kokenut mies vaatteet tytön päältä ja hieroi ruumista niin kauan ja niin kovasti lumella, että iho taas rupesi näyttämään elävän ihmisen iholle ja veri vapaasti juoksemaan. Sen jälkeen pyyhki hän tyttöä hyvästi, peitti häntä lämpösesti ja antoi hänelle muutamia pisaroita jotakin väkevätä yrtti-juomaa.
Viimeinkin Wappu tointui, liikkui ja ojensi itseänsä sekä katseli kerran ympäri huonetta. Vaan silmänsä olivat lasintapaiset, hourailevaiset, ja sopertaen muutamia käsittämättömiä sanoja sulki hän silmänsä jälleen. Hän on kipeä, — sanoi Nikodemus Leander'ille, joka juuri astui sisään, sill'aikaa kuin roteva talonpoikaisnainen seisoi rapulla ja pudisti lumen päältänsä.
— Marianna, — sanoi Nikodemus — tämä oli hänen nainut sisarensa — nyt sinun täytyy auttaa meitä, sillä minä ja Leander, me molemmat miehet emme kuitenkaan voi tyttöä hoitaa, Leander silmäilee sitä jo vallan ihastuneena.
Hän katsahti moittivasti tuohon nuoreen mieheen, joka taas seisoi vuoteen pää-puolella ja ihastuksissaan katseli sairasta. Punastuen käänsi Leander pois kasvonsa.
Marianna astui nyt vuoteen viereen ja ensimäinen kysymyksensä oli tietysti:
— Kuka se lienee?
— Jumala tietää! Arvattavasti joku mieron kulkija, — arveliNikodemus.
— Niin miksi ei? — mörisi Leander — jokaisen pitäisi nähdä että hän ei ole mieron kulkija.
— Niin, niin, — sanoi Marianna, — sentähden että hän on kaunis ja mielyttää sinua! Vaan tiedä, että monella on kauniit kasvot ja ruma sielu, — siitä ei voi päättää. Siivo tyttö ei tähän vuoden aikaan yksinään kuljeskele ympäri maata siksi että hän uupuu. Siihen hänellä kyllä on omat syynsä ja Jumala tietäköön kuka tällä lailla on saatu taloon!
— No, se voi olla yhden tekevää — arveli hyväsydäminen Nikodemus, — emme kuitenkaan voi ajaa häntä ulos lumeen ja viluun, olkoon hän sitten kuka hyvänsä.
— Kernaasti minun puolestani — sanoi vaimo, — minä tulen tänne häntä hoitamaan, jos tahdotte, vaan talooni en ota häntä, sen vaan sanon teille!
— Ei ole tarpeellista — kyllä me häntä pidämme itsekin! — vastasi Leander suuttuneena, ja kun Wappu taas sopersi jotakin itseksensä, kallistui hän hellästi alas: — Mitä tahdot, mitä toivot?
Vanhemmat sisarukset katselivat toisiansa.
— Kuuleppas sinä, — sanoi Nikodemus, — minä sanon sinulle jotakin. Nyt sinä teet niin hyvin ja olet pistämättä nenääsi tähän huoneesen siksi kuin tiedetään kuka tämä ihminen on. —Tuohonon salvomies tehnyt aukon, mene sinä ulos sen kautta, äläkä enää tule sisään, jos et tahdo että minun pitää ajaa tyttö tiehensä, kipeä kun on! Ymmärrätkös?
— No kyllä kai saa katsella tyttöä? — mutisi Leander. — En totta tosiaan ymmärrä mitä hirvittävää se on sinun mielestäsi.
— Laita itses pois täältä; minä en ai'o kärsiä sitä niin kauan kun olen herra talossani ja sinun holhojasi. — Sen sanottuansa sysäsi hän veljensä ovesta ulos ja jäi sisaren kanssa yksinään sairaan luo.
Wappu ei selvinnyt, hän makasi kuumeen horroksissa. Kurkku oli paisunut, jäsenet kankeat ja kipeät. Sisarukset huomasivat pian että vieras oli pahasti vilustunut ja uupunut ja hoitivat sitä niin hyvin kuin voivat. Täll'aikaa Leander toimettomana ja levottomana kuljeskeli talossa. Niin pian kun joku tuli sairashuoneesta oli hän aina vastassa ja kysyi kuinka oli sairaan laita. Hän oli julmistunut myöskin siitä ett'ei saanut hoitaa tyttöä. Kun lumipyry illalla lakkasi, otti hän pyssynsä ja meni ulos.
Vaan oltuansa hetken aikaa ulkona tuli hän sisään jälleen ja kutsuiNikodemus'en ulos sairashuoneesta.
— Tuolla ulkona katolla istuu kotka, oiva kotka ja katselee ihmiseen niin tyynesti ja tuttavasti kuin jos olisi kotona täällä! — lausui hän innoissansa.
— Ah — sanoi Nikodemus, — sepä olisi kummallista!
— Tule itse katsomaan! huusi Leander ja veti veljen ulos mukaansa.
— Siellä — siellä se istuu eikä liikahda paikasta. Mikä komea lintu — ja sitä ei saa ampua — se voi tehdä ihmisen hulluksi!
— Miksi et voi sitä ampua? — sanoi Nikodemus.
— Ah enhän minä voi pamahuttaa, kun tyttö parka tuolla sisällä makaa! — sanoi Leander ja potki jalkaa.
— Aja se pois sitten, — neuvoi Nikodemus — ja laita niin että saat sitä ampua kaukana, josta se ei kuulu.
Leander rupesi heittämään lumipalloja ylös katolle peloittaaksensa lintua. Mutta kotka vaan pystytti höyheniänsä, tirskui ja lensi vihdoinkin ylös. Vaan pois ei se lentänyt, se kierteli ilmassa pari kertaa ja istui sitten katolle jälleen.
— Ah se on merkillistä! Se ei tahdo pois täältä. Se on juuri niin kuin se olisi kesyt!
Vielä pari kertaa yritti Leander peloittaa sitä — mutta turhaan.
— Se on kuin olisi lumottu! — arveli Leander tehden ristin-merkkiä lintua vastaan; tämä ei ollut siitä millänsäkään, luultavasti sillä ei ollut kuitenkaan mitään yhteyttä paholaisen kanssa.
— Minusta näyttää kuin sitä olisi ammuttu niin ett'ei se osaa lentää.Kaikissa tapauksissa ei se enää mitään vahinkoa tee! selitti Nikodemus.— Anna sen istua rauhassa siksi että putoo alas, jos et tahdo tyttöäpeloittaa ampumisella.
— Niin, se on jo puolikuollut. Luulen että voisi sitä kädelläkin vangita.
Hän otti tikapuut, asetti ne kattoa vasten ja nousi varovasti niitä myöten. Lintu antoi hänen lähestyä aivan likelle. Leander veti liinansa taskusta ja tahtoi heittää sen kotkan pään yli. Vaan silloin lintu hakkasi häntä niin että hänen nopeasti täytyi poistua.
Nikodemus nauroi.
— Se näytti sinulle tuo kuinka kotkia kädellä vangitaan. Minä olisin voinut sanoa sen sinulle kohta.
— En ymmärrä mikä lintu tuo lienee, — sanoi Leander, pudistaen päätänsä. — Odotappas vaan — jos minä tapaan sua muualla!
— Huomenna voit sitä ajella jos ei se yöllä kuole. Kun se taas jaksaa lentää, niin se kyllä lähtee kauemmas ja liian kauas ei se missään tapauksessa pääse.
Jo pimensi ja Marianna tuli ulos ilmoittamaan että hänen nyt täytyi mennä kotia laittamaan illallista miehelleen.
Veljekset astuivat sisään ja Nikodemus otti esiin leipää ja juustoa aamiaiseksi varastohuoneesta.
Sill'aikaa kun hän oli ulkona avasi Leander hiukan ovea, joka tuvasta vei Nikodemus'en makuuhuoneesen ja tirkisteli Wappua raon kautta. Hän makasi nyt hiljaa ja nukkui rauhallisesti Nikodemus'en lämpösellä vuoteella. Eihän hän pitkään aikaan ollut vuoteella maannut; taisi oikein nähdä että se teki hänelle hyvää unessa, niin pehmoista ja hyvää oli siinä maata.
— Jumala suojelkoon sinua, lapsi raukka, Jumala suojelkoon sinua! — kuiskasi hänelle Leander ja sulki nopeasti oven, kun kuuli Nikodemus'en lähestyvän. Kun tämä astui sisään ruoan kanssa, istui Leander viattomasti piisin penkillä.
— Tänään kyllä käy päinsä kun Benedikt on poissa, sillä nyt minä voin maata sinun kanssasi Benedikt'in vuoteella. Vaan kun hän huomenna palaa on meidän vaikea tulla toimeen kahdella vuoteella.
— Oh, minä en tarvitse mitään vuodetta, — huusi Leander innostuneena. — Hänen tähtensä tuolla sisällä minä kyllä makaan piisin penkillä taikka heinä-ladossa, se on minulle juuri yhdentekevä. Jos jonkun pitää kärsiä epämukavuutta hänen tähtensä, niin minä tahdon olla se.
— Saat varsin mielellään jos se sinua huvittaa; vaan ei heinäladossa eikä piisin penkillä, sillä se on liian likellä sairashuonetta, — ymmärrätkös?
— Niin, niin ymmärrän kyllä, — sanoi Leander ja puri juustoansa, niinkuin se olisi ollut hapan omena.
Nuorempien Klotz'ien makuuhuone oli vastapäätä Nikodemus'en, ja tämä pani nyt maata poissa olevan vuoteelle. Pari kertaa yöllä hän nousi ja meni Wapun ovelle kuuntelemaan kuinka hänen oli laita. Hän puhui ja houraili paljon, ja kerran Nikodemus selvästi kuuli hänen puhuvan kotkasta.
— Aha, — arveli hän, — varmaankin näki hän kotkan kun tuli tänne.Nyt hän vieläkin unessa sitä pelkää.
Varhain seuraavana aamuna ennen aamiaista levottomuus taas ajoiLeander'in ulos.
Vasta päivällis-aikana palasi hän kotia.
— No, kuinka jaksetaan siellä sisällä? — kysyi hän astuessansa sisään.
— Samalla lailla. Hän ei tahdo selvitä. Ja paitsi sitä on hänellä kauhea tuska ihmisistä, jotka tahtovat vangita häntä.
Leander raappasi korvan taustaa:
— Siis minä en voi vieläkään ampua! Aatteleppas vaan, kotka istuu yhä vielä katolla.
— Miks'ei!
— Niin, kun minä aamulla tulin ulos en ollenkaan sitä nähnyt. Luulin että se oli lentänyt matkoihinsa ja kuljeskelin kolmen tunnin aikaa sitä tapaamassa. Kun tulen kotia, istuu se taas ihan levollisna katolla.
— Jos ihminen olisi taika-uskoinen, niin voisi kyllä pelästyä tämmöisestä!
— No niin! voisi melkein uskoa että vuoren "onnelliset neidot" tekevät minulle koiran kuria.
— Jumalan rauhaa! — lausui samassa karhea syvä ääni, ja Benedikt, toinen veli, joka oli ollut matkoilla, astui sisään.
— Ah! Jumalan rauhaa, oletko jo kotona! huusivat veljekset hänelle vastaan. Mitä uutta, mitä olet toimeen saanut?
— Oh, ei paljo mitään, he ovat taas lähettäneet meitä Pontiuksen luota Pilatuksen luo ja syöttäneet minulle lupauksia. Minä sanon sentähden että kaikki Oetz-laakson asukkaat, niin ihmiset kuin elukat, ehtivät taittaa niskansa ennenkuin saamme ajotietä tänne. — Puhuja heitti suuttuneena laukun selästänsä ja istui piisin penkille. — Saammeko pian jotain syödäksemme?
— Kohta! — sanoi Nikodemus, joka itse oli kokkina ja toi sisään lihalientä.
Pienen maito-maljan toi hän myöskin ja vei sen sisään sairaalle.Leander'in silmäykset seurasivat häntä kateudella.
Benedikt oli nälkäinen ja rupesi heti liemeen käsiksi, huomaamatta mitä veli teki tai oli tekemättä. Nikodemus palasi pian, ja ääneti söivät kaikki kolme sitten talonpojan juhlallisella tavalla, jonka mukaan lusikat käyvät määrätyssä tahdissa, niin ett'ei kukaan saanut liian paljon eikä liian vähän.
Lopetettuansa syömisen, sytytti Benedikt piippuaan ja ojensi itseänsä mukavasti piisinpenkille.
— Mitä uutta muuten maailmasta kuuluu? Kerro nyt jotakin! pyysiLeander, joka tunsi veljen harva-puheisuutta.
Tämä pisti piipun toiseen suupieleensä ja haukotteli.
— Minä en tiedä mitään! Vaan hetken kuluttua sanoi hän kuitenkin:— Rikkaan Stromminger'in tytär, — tuon, joka asuu Sonneplatte'lla —Kotka-Wappu, te tiedätte — on sytyttänyt isänsä taloa tuleen jajuoksee nyt kerjäten ympäri maata.
— Ah, mikä juttu se on? — kysyivät veljekset kummastellen.
— Se taitaa olla kappale tytöksi! jatkoi Benedikt. — Isänsä täytyi lähettää hänet Hochjoch'ille, kun ei voinut häntä hallita — nyt hän palaa ja hänen ensimäinen tekonsa on että puoleksi tappaa Gellner-Vincentz'in ja sytyttää tuleen isän talon.
— Jesus Maria!
— Sen tehtyänsä pötki hän tietysti pakoon ja kuljeskelee nyt ympäri maata. Eilen oli hän Vent'issä ja kulki ovelta ovelle, etsien palveluspaikkaa — vaan kuka ottaisi semmoisen taloonsa? Vielä päälliseksi kulettaa hän mukanansa kotkaa, jonka hän kerran vangitsi, ja se pitäisi ihmisten myöskin ottaa hänen kanssansa. Luonnollista on että jokainen kiittää kunniasta!
Nikodemus katseli Leanderia, joka kävi tulipunaiseksi.
— Kaunis juttu! sanoi Nikodemus — nyt minä tiedän kuka tuolla sisällä makaa! — Kotka, joka ei tahdo katolta poistua — ja hän on koko yön kotkasta houraillut — ei hullumpaa! — Kotka-Wappu on meidän talossa!
Benedikt hypähti ylös.
— Mitä?
— No, älä toki huuda niin kauheasti, — sanoi Leander, — pitääkö tuon sairaan tyttöparan välttämättömästi kaikkea kuulla? Nikodemus kertoi nyt kuinka Leander oli löytänyt hänen puolikuolleena ulkona lumessa ja että oli mahdotoin tehdä muuta kuin pitää häntä talossa ainakin siksi kun jaksaisi käydä. Vaan Benedikt oli ankara mies ja arveli että koko sairaus ainoastaan oli vale sekä että veljet olivat olleet hupsuja ja antaneet vetää itseään nenästä. Kyllä hän pian pääsi irti tytöstä.
— Murha-polttajille ei meillä ole turvapaikkaa, — huusi hän ja terävät silmänsä iskivät tulta paksujen kulmakarvojen alta.
— Jos sinä olisit nähnyt tätä tyttöä, niin sinäkin olisit ottanut hänet taloon, se ei olisi ollut ihminen, joka olisi voinut ajaa häntä ulos lumeen ja myrskyyn!
— Vai niin? Ja sillä lailla me pian saisimme kaikki seudun roistot ja rosvot taloomme — jotta pian sanottaisiin että Rosen on roistokansan turva-paikka! Se olisi juuri makupala herroille tuolla maanoikeudessa! Jos te annatte ulos-ajetun mieronkulkijan houkutella itsiänne, niin minun täytyy ylläpitää järjestystä Rosen'issa.
Hän lähestyi ovea. Nikodemus asettihe seisomaan oven eteen ja sanoi tyynesti, mutta vakavasti:
— Benedikt, minä olen vanhin ja olen yhtä pallon kuin sinä herra Rosen'issa, tiedän myös yhtähyvin kuin sinä mitä me Rosenilaiset olemme velkaa itsellemme! Minä annan sinulle kunniasanani että tämä tyttö ei tule jäämään tuntiakaan kauemmin taloon kuin inhimillinen ja kristillinen oikeus vaatii, vaan nyt hän on kipeä, enkä minä salli että häntä rääkätään. Niin kauan kuin minä istun Rosen'issa, ei kellekään ihmiselle vääryyttä tehdä sen katon alla.
Silloin Leander katkaisi hänen puheensa:
— Nikodemus! sanoi hän luottavaisesti ja loistavin silmin, — anna hänen vaan mennä sisään, kun hän on tytön nähnyt, ei hän koskaan enää tahdo lähettää häntä pois!
— Sinä saatat olla oikeassa, keltanokka! — hymyili Nikodemus ja avasi hiljaa oven.
Benedikt astui suutuksissaan melulla sisään. Tällä kertaa Leanderkin sai luikahtaa mukaan eikä Nikodemus'ella ollut mitään sitä vastaan että hän piti Benedikt'iä silmällä ja esti häntä raivoomasta.
Marianna istui vuoteen vieressä ja neuloi uusia vaatteita sairaalle, sillä vanhat olivat niin ryysyiset ett'ei hänellä olisi ollut mitään panna päällensä, kun taas saisi nousta ylös. Marianna viittasi että heidän piti olla hiljaa, kun Benedikt astui melulla sisään. Vaan tämä oli tuskin sairasta nähnyt ennenkuin hän käveli hiljemmin ja hitaasti lähestyi vuodetta. Tyttö nukkui raskaasti. Hän makasi selällään ja oli pannut kauniin pyöreän käsivartensa pään yli. Tuuheat tummat hiukset valuivat alas valkoiselle rinnalle, joka ei ollut ruskeaksi tullut karhean talonpoikaisen nutun alla ja jota tuo väljä paita nyt osaksi paljasti. Nukkuva oli ikäänkuin hymyten puoleksi avannut huulensa ja kaksi riviä valkosia helmihampaita tuli näkyviin punaisten huulien väliltä — vaan nukkuvan otsa puhui kauniimmin kuin sanoilla voi lausua puhtaudesta ja jaloudesta. — Benedikt oli vaiennut — hän oli ihan ääneti. Hän katseli kauan niinkuin hämmästyneenä tuota ihastuttavaa ja kuitenkin puhdasta kuvaa. Hänen ruskeat kasvonsa rupesivat vähitellen hohtamaan niin kuin Leander'in. Sitten puri hän hampaansa yhteen ja kääntyi pois:
— Hän on todellakin kipeä, sanoi hän, kuin olisi ajatellut: — tähän ei voi mitään — ja meni sitten varpaisillaan ulos huoneesta.
Erämaassa.
Taas kevättuuli kävi yli maan. Kuohuvissa vuoripuroissa virtaili sulannut lumi alas; ujosti, melkein epäilevästi pistivät ensimäiset alppikasvit esiin ja kurkistivat aurinkoon päin, ikäänkuin kysyäksensä, loistiko se vaan leikillään vai oliko se todentekoa, jotta uskaltaisivat astua esiin lumesta. Siellä täällä oli vielä valkoisia kinoksia, ikäänkuin lakanoita, joita oli jälkeen unohdettu.
Iäti vihriöivissä hongistoissa ja kuusistoissa nostivat linnut siipiään, pitivät liverrellen keskusteluitaan ja virittivät pieniä kurkkujansa yhteiseen riemulauluun.
Vuori-huipuilta syöksivät lumivyörteet pauhulla alas laaksoihin, ja nuo kauheat liikkuvat lumijoukot mursivat muuria ja hirsiä, puita ja pensaita. Nyt oli taistelua ja elämää — pauhua ja kauhua, pelkoa ja toivoa vuorilla ja laaksoissa; ja tuo alituisesti ylpeä tyhmän-rohkea ihminen rupesi taas liikkeelle menemään pitkän talvisen torkkumisensa jälkeen, aloitti koetella vuoria alppi-sauvallansa, missä uskaltaisi jalkaansa asetella haterassa lumessa.
Ainoastaan Rosen makasi vielä taivaankorkuisten vuoriseinien varjossa ikäänkuin uneksien valkosen lumi-vaipan alla. Oven ulkopuolella seisoi Leander ja syötti Hanselille suurta hiirtä, jonka oli pyytänyt sille. Hansel oli tullut Leander'in lemmikiksi siitä asti kun hän sai tietää että se oli Wapun oma, ja uskollinen eläin ei kärsinyt mitään puutetta Rosen'issa.
Nyt Benedikt vuorisauva kädessä palasi eräältä matkalta. Hän oli tutkiskellut tietä Murzoll'ille ja useita kertoja ollut elämän ja kuoleman vaiheella. Hän katseli sinne tänne, koko hänen olentonsa oli synkkä ja liikutuksen alainen.
— No'o, — kysyi Leander jännitetyllä mielin — kuinka on laita?
— Tietä voi töin tuskin kulkea! Jos minä menen hänelle saattajaksi, niin hän ehkä uskaltaisi sitä käydä.
— Kuule Benedikt, älä mene, älä laske häntä sinne ylös — minä pyydän sinua.
— Mitä hän tahtoo — sen hän tahtoo! — sanoi Benedikt synkästi.
— Sano hänelle että vuorelle on mahdotoin päästä, niin hän kyllä jääpi tänne.
— Miksi valetta! Ei hän kuitenkaan mieltänsä muuta, vaikka hän jäisi tänne kuinka kauan, ja sinulla ei ole rahtuakaan toivoa, sen hän on sanonut monta kertaa. Semmoinen keltanokka kuin sinä et kelpaa Wapun tapaiselle tytölle. Pysy nyt alallasi!
Hän meni huoneesen. Suuttumuksen ja tuskan kyynelet nousivat Leander'in silmiin. Wappu tuli heinätanko kädessä tallista Benedikt'iä vastaan.
— Wappu, — sanoi tämä, — jos on välttämätöintä, niin tahdon sinua viedä tuonne ylös, minä olen saanut selkoa tiestä, mutta vaarallinen se vielä on.
— Sydämellinen kiitos, Benedikt — sanoi Wappu, menkäämme huomenna.
Hän ripusti heinätangon seinään ja meni kyökkiin. Benedikt löi lumen jaloistaan ja asetti vuorisauvan erääsen nurkkaan. Hän mietiskeli hetken aikaa, vaan sitten hän ei voinut enää itseänsä pidättää — hän seurasi tyttöä.
Wappu oli juuri sitonut helmat ylös, ruvetaksensa kuuraus-työhön.
— Wappu, jätä tuo, minä tahtoisin puhua kanssas.
— Minä en voi, Benedikt, minun täytyy siivota kyökkiä. Kun minä huomenna lähden, niin koko talo täytyy olla siisti. En tahdo jättää mitään epäjärjestystä jälkeeni.
— Olethan sinä meidän luona tehnyt työtä enemmän kuin olet syönyt ja juonut. Anna nyt olla, täällä on hyvä järjestys kyllä — ja kun sinä olet poissa, — on kaikki kuitenkin yhtäläistä. — Hän pureskeli puunkappaletta ja sylki pois tikut, jotka siitä lähtivät. Wappu näki kuinka kauheasti liikutettu Benedikt oli. Hän jätti työnsä kuunnellaksensa häntä.
— Wappu, sanoi Benedikt, mieti vielä kerran etkö tahdo kumpaakaan meistä. Katso, sinun ei pitäisi olla ylpeä, kun olet niin pahassa huudossa että todellakin täytyy suuresti rakastaa sua tahtoakseen sinua vaimoksi.
Wappu kallisti päätänsä myöntäen.
— No, näetkös, me täällä Rosen'issa olemme miehiä, jotka voivat kosia missä hyvänsä, ja mikä tyttö hyvänsä olisi iloinen meitä saadessaan. Sinä voit valita jommankumman meistä veljistä ja heität semmoisen onnen luotas. Katsos Wappu, sitä sinä ehkä kerran kadut!
— Benedikt, sinulla on hyviä tarkoituksia minua kohtaan ja minä pidän niin paljon sinusta ja Leanderista kuin suinkin voi pitää miehistä, joiden kanssa ei tahdo mennä naimisiin. Minä en totta tosiaan mene vaimoksi kellekään, jota en voisi miehenäni rakastaa, ja tahdon paitsi sitä sinulle ilmoittaa — että kerran olen nähnyt miehen, jota en voi unohtaa, ja ett'en ota toista niin kauan kuin hän on mielessäni.
Benedikt vaaleni.
— Näetkös, minä sanon sen sentähden sinulle, että tyyntyisit etkä mua enää ajattelisi. Usko minua, Benedikt, minä tiedän mitä olet minun hyväkseni tehnyt, sinä ja te kaikki. Te olette minut pelastaneet kuolemasta, te olette minua suojelleet, kun isäni tahtoi minua ottaa väkivallalla, ja sangen kaunista oli katsella kuinka sinä puolustit minua ja talosi oikeutta. Minä olisin onnellinen tyttö jos voisin rakastaa sinua ja unohtaa tuon toisen — minä olen sinulle sydämen pohjasta kiitollinen, ja jos se voisi sinua hyödyttää, niin mielelläni uhraisin elämäni puolestas, — vaan sano itse, mikä ilo sinulla olisi vaimosta, joka rakastaisi toista? Se olisi todellakin huono kiitos sinunkaltaiselle miehelle!
— Niin olisi! — sanoi Benedikt sortuneella äänellä ja pyyhki otsaansa.
— No hyvä, nyt sinä ymmärrät että minun täytyy täältä pois, ett'ei tätä tällaista voi jatkaa?
— Ymmärrän! — vastasi hän taas ja meni ulos kyökistä.
Wappu katsoi hänen jälkeensä kun hän astui ulos niin liikutettuna, tuo jalo ylpeä mies, joka oli hänelle tarjonnut kaikkea sitä, joka — hänen lapsellisen käsityksensä mukaan — olisi tehnyt mitä tyttöä hyvänsä onnelliseksi. Ei Wappu itsekään ymmärtänyt miksi hän ei voinut pitää enemmän tästä, joka oli tehnyt niin paljon hänen edestänsä, kuin tuosta vieraasta miehestä, joka ei edes ajatellut häntä. Vaan niin oli nyt kerran laita! Jooseppi oli kuitenkin hänen mielestänsä ihanin ja jaloin kaikista. Hän näki Jooseppia aina edessään semmoisena kuin hän oli heittäessään karhun nahan selästään ja kertoessaan taistelustansa pedon kanssa; hän muisteli kuinka kaikki ihmiset ympärillä ihaellen kuuntelivat, katselivat häntä, tuota ainoata, ihanata, mahtavaa. Ja hän oli voittanut hänen isänsä, tuon väkevän miehen, jota Wappu siihen asti oli pitänyt niin voittamattomana ja peloittavana. Sitten oli hän kuitenkin puhunut niin ystävällisesti Wapulle, huolimatta isän kiukusta. Ei, ei kukaan ollut Joosepin vertainen. Wappu rupesi taas työhön.
— Jos Jooseppi tietäisi, mitä kaikkea olen hyljännyt hänen tähtensä! — ajatteli hän havaitessaan että Benedikt hartaasti koetti selittää asiaa Leander'ille ja että tämä itki.
Vanha Stromminger oli alussa raivossaan kironnut tottelematonta lasta eikä tuo hyvä pappi Heiligkreuz'istäkään voinut häntä hillitä. Kun tuli tunnetuksi että Wappu oli Rosen'issa, lähetti hän väkeä hänet takaisin tuomaan. Vaan ei kukaan niin helposti tuupannut Klotzareja Rosenissa pois tieltä heidän omalla alallansa, he puolustivat ritarillisesti Rosen-kartanoiden vanhoja oikeuksia.
Vaan huomatessaan että veljekset olivat häneen rakastuneet, uskoutui Wappu tuolle tyynelle Nikodemus'elle ja tämä ymmärsi kohta tehtävänsä. Hän meni Stromminger'in luo, ja hänen puhelahjansa sai aikaan sen, että isä heitti vangitsemistuuman sikseen ja tyytyi siihen että hylkäsi tyttärensä. Kesällä hän saisi niinkuin ennenkin paimentaa karjaa Murzoll'illa — "sillä se oli kuitenkin ainoa työ, mihin hän kelpasi". — Talveksi hän saisi etsiä itselleen palvelus-paikkaa missä tahtoi, vaan kotia hän ei saisi tulla.
Kun Nikodemus palasi tällä sanomalla, pyysi Wappu kohta saada seurata käskyä ja lähteä Murzoll'ille odottaakseen siellä karjan tuloa, ja ainoastaan Nikodemus'en jyrkkä kielto sai hänen odottamaan siksi että Benedikt olisi tutkistellut josko oli mahdollista päästä vuorelle.
Se hetki oli tullut, jolloin Wapun taas tuli paeta laakson kevät-tuulia ja lähteä vuorille, erämaahan. Raskaalla mielellä jätti hän hyvästi veljille ja hyvälle Mariannalle. Kaikki he olivat oppineet häntä rakastamaan, nämät hyvät ihmiset, jotka olivat tehneet niin paljon hänen edestänsä.
Benedikt saattoi häntä; sitä oikeutta hän ei antanut riistää itseltänsä.
— Sinä olet ollut niin kauan uskottu meille — me tahdomme ainakin jättää sinua takaisin raittiina ja terveenä. Mitä sinulle sitten tapahtuu, sitä emme me voi estää, Jumala paratkoon!
Kamala oli se tie, jota heidän oli tällä kertaa kulkeminen, ja Benedikt, joka oli mainio ja rohkea opas, sanoi itse ett'ei hän koskaan ollut tehnyt vaikeampaa vuorimatkaa. He puhuivat vähän, sillä he taistelivat lakkaamatta elämästä eivätkä uskaltaneet katsoa oikealle eikä vasemmalle. Se oli raskas työ. Puolen päivän taisteltuansa lumen, jään ja vuoriloukkojen kanssa, olivat he vihdoinkin perillä.
Siinä se vielä seisoi tuo vanha maja, se oli vaan vähän huonompi kuin ennen, suuria lumikinoksia oli katolla ja ylt'ympärillä.
— Sinä tahdot siis mieluummin asua täällä kuin kotona meidän luonamme, emäntänä Rosen'issa, jossa voisit elää toimekasta ja kunnioitettua elämää?
— Minä en voi toisin tehdä, Benedikt! — sanoi Wappu hiljaa ja katseli surumielisesti lumista, kolkkoa majaa. — Minä luulen että vuoren haltijat ovat minua lumoneet, jotta minun täytyy palata heidän luo enkä voi perehtyä laaksoon.
— Sitä melkein voisi uskoa. Jotakin kummallista on sinun tilassasi. Sinä olet aivan toisellainen kuin muut tytöt, ja sinua täytyykin rakastaa aivan omituisella tavalla, paljon, paljon enemmän, ja kuitenkin tuntuu niinkuin sinä et kuuluisi meille, tuntuu ikäänkuin sinua hallitsisi paha henki!
Hän heitti maahan sen tavarajoukon, jonka oli tuonut mukanaan Wapulle, ja rupesi luomaan lunta oven edestä, että Wappu pääsisi sisään tupaan.
— Benedikt, — sanoi Wappu hiljaa, ikäänkuin he olisivat voineet sitä kuulla — uskotko sinä että "vuoren onnellisia neitoja" on olemassa?
Benedikt katsoi miettien maahan ja kohotti olkapäitään.
— Niin, mitä pitää minun sanoman! En minä ole nähnyt ketään heistä — vaan ihmisiä on, jotka voisivat panna elämänsä pantiksi siitä.
— En minäkään usko niitä olevan — vaan kun minä viime vuonna tulin tänne ylös, näin unta, joka oli niin todennäköinen että sitä tuskin olisi voinut uneksi uskoakaan — ja nyt minä aina muistan noita onnellisia neitoja kun jotain minulle tapahtuu.
— Mikä uni se oli?
— No niin, se jota lemmin, on myöskin vuorivuohen-ampuja ja juuri hänen tähtensä isä lähetti minut tänne, ja kohta kun tulin tänne, näin unta että Murzoll ja hänen onnelliset neitonsa uhkasivat että jos en heittäisi häntä mielestäni, niin he syöksähyttäisivät minut alas syvyyteen!
Ja hän kertoi Benedikt'ille koko unensa. Tämä pudisti päätänsä ja tuli varsin alakuloiseksi.
— Wappu, sinun sijassasi minua peloittaisi!
Wappu heitti päätään taaksepäin:
— Kaikkia vielä! sinäkin olet vuorivuohen-ampuja, ja pelkäät noita onnellisia neitoja. Ei saa pelästyä. Sen jälkeen olen minä juossut monen syvyyden yli ja vaikka kyllä olen huomannut että on jotakin, joka minua vetää alaspäin, niin olen kuitenkin pysynyt vakaana ja olen voittanut.
Hän nosti uhaten väkeviä ruskeita käsi varsiansa:
— Niin kauan kuin minulla on nämä molemmat käsivarret, niin minä en pelkää mitään.
Tämä ei mielyttänyt Benedikt'iä. Hän oli yksinäisillä poluillaan Similaun ja Wildspitz'in jäätiöin yli tullut umpimieliseksi ja ajatteli paljon enemmän kuin ihmiset ylimalkain ajattelevat:
— Ole varoillas Wappu; joka tahtoo liian korkealle nousta, satuttaa päätänsä, ja se ei ole heille mieleen tuolla ylhäällä, vaan he syöksähyttävät meitä alas!
Hän oli ääneti.
— On liian aikaista jäädä tänne, — aloitti hän taas — ei kukaan ihminen voi sitä kestää!
— Ah, kun minä viime syksynä olin täällä, oli se paljo pahempi, sanoiWappu.
He astuivat majaan.
— Sitä, joka ei tahdo neuvoja vastaan-ottaa, ei voi auttaa. Vaan jos se, jonka tähden tätä kaikkea kärsit, ei sinua kerran palkitse, niin hän ansaitsee tulla hirtetyksi!
— Jos hän vaan sitä tietäisi, niin hän kyllä sitä palkitsisi, sanoiWappu ja loi punastuen silmänsä alas.
— Eikö hän sitä tiedä? — kysyi Benedikt kummastuen.
— Ei, hän tuskin minua tuntee!
— No, Jumala antakoon sinulle anteeksi että noin kiinnität sydämesi vieraasen ja luovut niistä, jotka sinua rakastavat, jotka ovat sinua hoitaneet ja suojelleet! Tiedä, se ei voi olla rakkautta, vaan uppiniskaisuutta.
Wappu oli ääneti, Benedikt ei myöskään puhunut. Hän teki niinkuin Klettermaier edellisenä vuotena oli tehnyt. Järjesti majan Wapulle niin hyvin kuin mahdollista ja kantoi sisään hänelle polttopuita. Sitten antoi hän Wapulle kättä jäähyväiseksi:
— Jumala suojelkoon sinua täällä ylhäällä! Ja jos vielä saisin sinulle jotakin sanoa, niin se olisi: valvo ja rukoile ett'et joudu paholaisten valtaan!
Wapun sydäntä särki kun Benedikt'in silmä niin surullisesti häntä katseli. Oli kuin hän olisi jäämäisillään paholaisten valtaan, ja tietämättään piti hän yhä kiinni suojelijansa kädestä, hänen, joka niin uskollisesti oli pitänyt hänestä huolta. Wappu meni saattamaan Benediktiä kappaleen matkaa, niinkuin hän olisi pelännyt jäädä yksikseen.
— Käänny takaisin! Täällä tie tulee huonoksi; kiitoksia siitä että olet minua saattanut — sanoi Benedikt ja erkani Wapusta.
— Hyvästi ja onnea matkalle! — huusi Wappu hänen jälkeensä.
Benedikt ei enää katsonut taakseen. Wappu palasi tupaansa ja oli taas yksin kotkansa ja vuorihaltijainsa kanssa. — Vaan haltijat näyttivät leppyneelle. Murzoll hymyili ystävällisesti kevät-auringon loisteessa takaisin tullutta lastansa vastaan. Wappu ei enää tuntenut itseänsä niin yksinäiseksi tässä mahtavassa seurassa. Jokainen viiru Murzoll'in otsassa oli nyt tuttu hänelle. Hän tunsi hänen hymynsä ja hänen vihansa, se ei enää häntä peloittanut kun synkät pilvet ympäröivät Murzoll'in otsaa tai kun hän raivoissaan heitti lumi-vyörteet alas syvyyteen; hän tunsi olevansa niin rauhassa Murzoll'in kovalla povella ja hänen kylmä hengähdyksensä puhalsi pois sen painon Wapun mielestä, jonka hän oli tuonut mukanansa sieltä alhaalta. Sillä myrskyllä on parantava voima, se jäähdyttää verta, se kantaa sielun mahtavilla siivillään yli ohdakkeisen maan, jossa se tuskissansa liehahtelee. Kun lapsi on satuttanut itsensä ja itkee, puhallamme me tuota sairasta paikkaa ja lapsi hymyilee meille jälleen. Niin isä Murzoll puhalsi pois tuskan lapsensa sydämestä, ja se katseli loistavin silmin ja helpommalla mielellä ulos avaraan maailmaan ja — toivoi ja odotti.
Näin kului taas viikkoja ja kuukausia. Heinäkuun aurinko paahtoi taas niin että vuori oli aivan paljas; tuo keveämpi talvilumi oli nimittäin sulanut aina ikuisen lumen rajalle asti, missä Wappu asui. Silloin tällöin tuli joku veljeksistä Rosen'istä kysymään eikö hän vielä ollut muuttanut mieltänsä. Mutta tämä tapahtui ainoastaan harvoin ja häiritsi Wapun yksinäisyyttä ainoastaan noin neljännestunniksi.
Eräänä päivänä pistivät auringon säteet tavattoman terävästi. Kun aurinko "pistää", niin se neuloo pilviä yhteen ja jo päivällis-aikana oli se vetänyt paksun pilvi-hunnun ympärilleen; siihen se hävisi ja lyijyn-harmaa hämärä peitti raskaasti maan. Kummallinen levottomuus valloitti pienen karjan, silloin tällöin hohtava leimaus lensi pimeyden läpi, niin kuin nukkuva välistä silmiänsä aukaisee — ja jättiläis-tapainen suru-harso peitti Murzoll'in pään. Siellä täällä se repesi rikki, ja silloin sai katsahtaa etäälle, vaan uusia harsoja kutoutui ahkerasti, kunnes näytti kuin ei olisi mitään väliä taivaan ja maan välillä.
Wappu tiesi mitä tämä kaikki merkitsi; hän oli kestänyt monta myrskyä täällä ylhäällä. Hän ajoi pienen karjansa erään kalliokielen alle, jonka hän ajan kuluessa oli valmistanut hätä-tilaa varten. Vaan pikkunen kili oli eksynyt ja Wapun täytyi lähteä sitä hakemaan. Ei mikään raju-ilma vielä ollut noussut tällaisella ankaruudella. Vinkuen lensi tuuli eteenpäin, heittäen muutamia rakeita sinne tänne. Nyt hänellä oli vaan muutamia minuutia jälellä eikä kiliä näkynyt missään. Wappu sammutti tulen takassa ja astui ulos luonnonvoimain taistellessa, niinkuin uljas kuningatar kapinallisten alamaistensa keskelle. Katsantonsa oli todellakin ruhtinaallinen hänen tietämättään ja tahtomattaan. Hän oli pannut pienen vaski-kattilan kypäriksi päähänsä ja vaippana riippui paksu hevosenpeite olkapäistä alas. Raudoitettu paimensauva keihäänä kädessä riensi hän ulos myrskyä vastaan, ja noin taistellen saapui hän kallioseinälle, josta hän taisi katsella ympärilleen, etsien kadonneen eläimen jälkiä. Vaan tässä sumussa oli mahdotoin nähdä mitään.
Wappu nousi yhä korkeammalle, sille tielle asti, joka Hochjoch'in yli viepi Schnalzerthal'iin. Ja siellä, hyvin alhaalla riippui kili kalliokielellä syvyyden ääressä vavisten pelon ja kovien rakeitten vallassa. Hän sääli turvatointa eläintä — hänen täytyi sitä armahtaa. Yhä tiheämmin satoi rakeita ja myrsky vei sateen hänen kasvojansa vastaan, raju-ilma läheni lähenemistään vedenpaisumuksen pauhulla — vaan se ei häntä estänyt, säikähtyneen eläimen mykkä avunhuuto soi raju-ilman läpi häntä vastaan, ja tarkemmin miettimättä astui hän alas sumuiseen syvyyteen. Sanomattomalla vaivalla pääsi hän niin pitkälle tuolla liukkaalla tiellä että voi sauvallaan vetää eläimen luoksensa, sitten heitti hän sen olkapäälleen ja kiipesi taas ylös käsin jaloin. Oli nyt kuin tulivirta keskitaivaalta olisi syössyt alas syvyyteen, ryskeellä meni siellä mänty pirstaksi; ja, ikäänkuin taivas ja maa olisivat yhdessä kiljuneet, niin kuului jyske ylhäältä alas, syöksevistä virroista ja kivistä, jotta näytti yksinäiselle vaeltajalle tuolla kalliolla kuin taivas ja maa hurjassa raivossa olisivat pyörineet hänen ympärillänsä. Melkein tainnuksissaan nousi hän viimein varmalle tielle. Hänen täytyi vähän hengähtää ja pyyhkiä vettä kasvoiltaan, sillä hän tuskin mitään näki enää ja kili olkapäällä hypähti niin että Wapun oli pakko sitä sitoa, päästäksensä kulkemaan. Ylhäällä ja alhaalla jyrisi jyrisemistään; ikäänkuin taivas olisi ollut ravistunut astia täynnä tulta, niin vuosivat salamat virtoina alas. — Silloin — mikä se oli? — ihmis-ääni! avunhuuto kuului selvästi kautta jyrinän ja pauhun. Wappu, joka ei ollut vapissut raju-ilmasta eikä myrskystä — vapisi nyt. Ihmis-ääni — ja nyt! — täällä ylhäällä hänen luonansa luonnon kauheassa raivossa tässä sekasorrossa! Se säikähytti häntä enemmän kuin hurjistuneet luonnonvoimat. Henkeänsä vetämättä kuunteli hän: mistä huuto tuli, eikö hän ollut pettynyt. Silloin kuuli hän sitä taas ja tällä kertaa aivan takanansa:
— Hoi, sinä siellä — auta toki minua.
Ja sumusta ja sateesta ilmestyi ihmis-haamu, joka näytti kantavan toista.
Wappu seisoi kuin kivi-patsas: kenenkä kasvot nuo olivatkaan? Nuo tuliset silmät, tuo musta parta ja hienosti muodostunut nenä; hän katseli ja katseli eikä voinut paikasta liikahtaa autuaallisesta pelosta — olihan se hänen pyhä Yrjänänsä — Karhu-Jooseppi!
Jooseppikin säikähtyi nähdessänsä Wappua, kun tämä kääntyi, vaan toisesta syystä.
— Jesus Maria — onhan se tyttö! — sanoi hän melkein arasti — ja katseli Wappua kummastellen. Nähdessään hänen selkäpuoltansa oli Jooseppi, Wapun ko'osta päättäen, luullut häntä paimeneksi — ja nyt seisoi tyttö hänen edessänsä. Ja katsellessaan tyttöä edessänsä, joka oli tuohon pitkään vaippaan puettu, sotaisella päähineellä rakeita vastaan, tummat hiukset hajalla ja märkinä kasvojen ympäri, paimensauva kädessä, kili leveillä hartioillaan, suuret leimuavat silmät häneen luotuina, hämmästyi Jooseppi niinkuin hänellä olisi ollut jotakin yli-luonnollista edessänsä. Koko elin-aikanansa ei hän ollut nähnyt niin mahtavaa naisen hahmua ja hän tarvitsi hetken aikaa tointuaksensa.
— Ah, sanoi hän viimein mietittyänsä, sinä olet, kuin oikein ajattelen, Stromminger'in Wappu — Kotka-Wappu?
— Niin olen! — vastasi tyttö hengähtämättä.
— Oikeastaan ei minulla siis pitäisi olla mitään tekemistä sinun kanssasi!
— Miksi ei? — kysyi Wappu ja vaaleni. Samassa näkyi salama, jonka leimu kuvautui hänen vaski-kypärässään.
Joosepin täytyi pidättää vastauksensa, sillä salamaa seurasi kauhea jyrinä ja rae-sade. Jooseppi katseli arasti Wappua, joka seisoi liikkumatonna sill'aikaa kuin jää-kappaleet löivät suuria kuhloja vaski-kattilaan hänen päässänsä, Jooseppi kallistui tuon hengettömän olennon yli, jota hän kantoi.
— Tiedä siis että minun ja isäsi väli on sotainen siitä asti kun tuo juttu Sölden'issä tapahtui, ja ihmiset sanovat ett'ei ole juuri helpompi tulla toimeen sinun kanssasi. — Vaan tämä tyttö parka ei jaksa enää; salama iski maahan hänen viereensä, jotta hän kaatui ja meni tainnoksiin. Mene meidän edellämme majaasi, että tyttö saa levätä siksi kun myrsky on laannut raivoamasta — sitten me kohta menemme — emmekä enää sinua vaivaa!
Wappu katseli häntä niin oudosti, kun Jooseppi lausui nuo sanat — puoleksi uhalla ja puoleksi tuskissaan. Hänen huulensa vapisivat kuin hän olisi tahtonut sanoa jotakin, vaan hän pidätti itseänsä ja sanoi hetkisen sisällisen taistelun jälkeen ainoastaan: — Tule! — ja meni edellä. Vähän ajan perästä hän seisahtui ja kysyi: — Ken se on, joka on sinun kanssasi?
— Se on tyttö raukka Vintshgau'ista, joka on menossa palvelukseensa Zwiefelstein'iin. Äiti on kuollut ja sentähden täytyi minun lähteä perintö-asioita varten Vintschgau'iin, josta hän oli kotoisin, ja kun meillä oli sama matka edessämme — niin otin tytön seuraani — vastasi Jooseppi.
— Äitisi — on kuollut? — Oi Jooseppi parka — sanoi Wappu osanottavaisuudella.
— Niin — se oli kova onni! — sanoi Jooseppi syvällä murheella; minun hyvä äitini!
Wappu näki että hänen oli tuskallista puhua siitä, ja vaikeni. He eivät puhuneet sitten ennenkuin saapuivat majalle.
— Tämä on kurja pesä! — sanoi Jooseppi sisään astuessaan, kun satutti otsaansa, vaikka oli syvästi kumartunut: — Syitä tarvitaan ennenkuin lähettää lastansa tämmöiseen koira-talliin! No, vaan pakoitithan sinä isäsi siihen.
— Vai niin — sinä tiedät sen? — sanoi Wappu katkerasti, vapauttaen kilinsä ja laskien sn erääsen nurkkaan. Korjasi sitten vuoteensa ja auttoi Jooseppia laskemaan vieraan vuoteelle. Wapun kädet vapisivat sitä tehdessään.
— No niin — jatkoi Jooseppi huolimattomasti: — Tietäähän jokainen että sinä olet yhtä raju luonnoltasi kuin isäsi — että melkein olit tappaa Gellner-Vincentz'in ja kiukuissasi sytytit isäsi heinäladon tuleen. Minä tarkoitan vaan että kun näin aikaisin olet aloittanut, niin voi vielä pitkälle päästä!
— Tiedätkömiksiminä löin Bincentz'iä ja sytytin ladon tuleen? — kysyi Wappu vapisevalla äänellä: — Tiedätkömiksiminä olen tässä koiran-tallissa, kuin sinä sanoit?Tiedätkösitä? — Ja hän taittoi polveansa vasten paksun oksan niin että se ritkahti ja Joosepin täytyi kummastella hänen voimaansa.
— En, — sanoi hän, — kuinka minä voisin sitä tietää.
— No, koska et sitä tiedä, niin ei siitä ole puhumista! — torui hän hiljaa ja sytytti valkeaa, maitoa keittääksensä.
— Kerro minulle miksi, jos arvelet että teen sinulle väärin!
Silloin Wappu taas nauroi tuolla katkeralla kimakalla tavalla, niinkuin hänen oli tapa tehdä kun sydän verta vuosi.
— Sinulle, —sinulleminä sen sanoisin?! — lausui hän. — Niin, — sinä olisit todellakin oikea mies, jolle sitä sanoisin!
Hän pesi kuumeen kaltaisella innolla pientä pataa, kaasi maitoa siihen ja ripusti sen rätisevän tulen yli.
Jooseppi ei huomannut sitä tuskaa, joka tässä pilkassa kätkyi — hän huomasi vaan pilkkaa, ja kääntyi suuttuneena pois Wapun luota.
— Sinun kanssasi ei ole puhumista, siinä ihmiset ovat oikeassa! Ja tästä hetkestä oli hänen huomionsa vaan kääntynyt sairaan puoleen.
Wappu oli myös ääneti ja katseli ainoastaan silloin tällöin askarrellessaan Jooseppia, jota takan valkea valaisi. Hänen silmänsä hohtivat kuin tuliset hiilet valkean valossa, joka milloin leimusi kirkkaammin, milloin heikommin ja varsin oudosti kirkastutti metsämiehen kauniita ankaria kasvoja, jotta ne välistä näyttivät ystävällisille, välistä synkille.
Silloin Wappu muisti unen, jota oli nähnyt ensimäisenä yönä täällä ylhäällä. — Jos nuo onnelliset neidot nyt näkisivät Jooseppia, niin ne varmaankin sulaisivat kuin lumi tulen edessä! — jotakin tämänkaltaista hän ajatteli, ja tuntui hänestä kuin hän vaan verta vuotaen voisi irroittaa silmänsä Jooseppia katsomasta, ja pari kuumaa pisaraa putosi hänen silmistään, ei kuitenkaan veripisaroita, vaikk'eivät sentähden olleet vähemmän tuskalliset.
Vieras tyttö tointui nyt ja kysyi hämmästyneenä:
— Mitä tämä on?
— Ole huoleti Asra, — sanoi Jooseppi — tiedä että salama melkein oli iskeä sinuun, ja sitten otti Stromminger'in Wappu meidät majaansa.
— Jesus Maria! olemmeko Kotka-Wapun luona? — huudahti nuori tyttö säikähtyneenä.
— Ole huoleti, — sanoi Jooseppi — niinpian kuin sinä jaksat menemme edemmäksi!
— Sinä olet siis Vintschgau'issakin kuullut minusta, — juo nyt vähän pelästyksen päälle, — sanoi Wappu tyynesti hyväntahtoisella ivalla, antaessaan tytölle lämpöstä maitoa, johon oli sekoitettu muutamia viinipisaroita. Jooseppi oli noussut ylös että Wappu pääsisi sinne juoman kanssa. Asra koetti nousta istumaan, vaan se ei onnistunut, ja Wappu tarttui häneen, auttaen häntä; hän piti tyttöä kuin lasta sylissään ja antoi hänelle toisella kädellä juoda. Asra joi janossaan muutamia kertoja Wapun puumaljasta, vaan oli niin voimaton että hänen päänsä vaipui Wapun olkapäälle, kun oli juonut. Wappu viittasi Joosepille että hän ottaisi pois maljan ja jäi itse istumaan, ett'ei häiritsisi sairasta.
Jooseppi katseli häntä miettivästi hänen istuessaan vuoteen reunalla sairas tyttö sylissään.
— Sinä olet kaunis tyttö, sanoi hän rehellisesti, — vahinko vaan että olet niin rajuluontoinen!
Hieno puna lensi Wapun poskille, kun hän kuuli nämä sanat.
— Vaan onhan sinullakin sydän, — sanoi Asra, — minä tunnen kuinka se tykkii.
Virkistyneellä voimalla nosti Asra päänsä ja katseli Wapun kauniita päivettyneitä kasvoja ja hänen suuriin tummiin silmiinsä. Wappu katseli myöskin tarkemmin vierasta. Hän näki että sillä oli suloiset kasvot, tunnokkaat siniset silmät ja kultaiset silkin-hienoiset hiukset; häntä katsellessa valloitti Wappua outo tunne. Hän katsahti Joosepin puoleen ja rupesi taas askaroimaan tuvassa.
— Onko se todellakin Kotka-Wappu? — kysyi nyt Asra saattajaltaan, ikäänkuin hän ei olisi voinut käsittää että pahassa huudossa oleva Wappu voisi olla niin hyvä.
— Tuskin voisi sitä uskoa, mutta sanoohan hän itse että niin on.
— Ja minä voin kohta toteen näyttää että olen se sama — huudahtiWappu, avasi oven ja kutsui: — Hansel — Hansel, missä olet?
Kimakka huuto vastasi hänelle ja Hansel lensi alas katolta ja ovesta sisään.
— Jesus, mitä se on? Huusi Asra tehden ristin-merkkiä, ja Jooseppi kävi hänen eteensä seisomaan, häntä suojellakseen.
— Se on sama kotka, jonka lapsuudessani otin pesästään — tuoltaBurgstein'in kalliolta. Siitähän minulla on tuo nimi — Kotka-Wappu!
Ja hän katseli lintua yhtä ylpeästi kuin sotilas voitettua lippua: — Katso kuinka olen sitä kesyttänyt että se vapaasti saa lentää ympäri eikä kuitenkaan lennä pois luotani!
Hän asetti linnun olkapäällensä ja levitti sen siivet että Jooseppi näkisi ett'eivät olleet leikatut.
— Se on komea lintu — sanoi Jooseppi ja hänen metsästäjäsilmänsä katseli halullisesti kaunista saalista, jota ei kukaan metsästäjä olisi toiselle suonut, vielä vähemmin tytölle.
Hänen silmäyksensä nähtävästi ärsytti kotkaa, sillä se päästi kummallisen vinkuvan äänen, köyristi kaulaansa ja pystytti höyheniänsä Joosepille.
Wappu huomasi tämän oudon liikutuksen ja koetti rauhoittaa sitä hyväilemisellä.
— No Hansel — mitä sinun on, eihän ole tapasi olla tuommoinen!
— Aha, poikaseni — sinä tunnet metsästäjän — nauroi Jooseppi ylpeästi ja ojensi uhaten kättänsä ikäänkuin olisi tahtonut ottaa kotkaa Wapun olkapäältä.
Silloin ärsytetty lintu äkkiä vimmastui, levitti siipiänsä, lensi ylös katolle ja sitten alas vihamiehensä päälle. Kauhistuksen huuto pääsi Wapun huulilta. Asra pakeni nurkkaan ja lentelevä peto, jok'ei enää huolinut emäntänsä käskyistä, täytti melkein tuon ahtaan majan, koettaessansa peloittavalla nokallaan päästä likelle Jooseppia, iskeäkseen kynnet hänen kylkiinsä. Nyt oli vaan kamala sekasotku taistelevien nyrkistä ja siivistä, höyheniä lenteli ympäri ja seinät tulivat punaisiksi missä Joosepin veriset kädet niihin koskivat.
— Veitseni, jos vaan voisin saada veitseni esille, — huusi Jooseppi.
Wappu heitti oven auki:
— Tänne Jooseppi, ulos vapaasen ilmaan — tuossa ahtaassa pesässä et voi sille mitään.