Vaan Karhu-Jooseppi ei juossut pakoon.
— Niin totta kuin Jumala elää, en liikahda paikasta — ähkäsi hän. Vielä hetken aikaa voitto oli epätietoinen. Silloin Joosepin onnistui, kasvot muuria vasten painettuina, tarttua kotkan kynsiin rautakourillaan ja pakoittaa vastustavaa eläintä jättiläisvoimalla loukkuun, sill'aikaa kun tämä nokallaan hakkasi hänen käsiänsä ja käsivarsiaan.
— Veitseni, vedä ulos veitseni — minulla ei ole yhtään kättä vapaana, — huusi hän Wapulle.
Mutta Wappu käytti tätä hetkeä toisella lailla, hän juoksi sinne ja heitti liinan yli kotkan pään. Nyt oli Joosepin helppo sitoa kotkan jalat nuoralla yhteen ja näin se ei ollut enää vahingollinen. Jooseppi heitti sen maahan. Voitettuna koetti jalo eläin vapauttaa itseänsä. Jooseppi nousi ja latasi pyssynsä.
— Mitä teet? — kysyi Wappu hämmästyneenä.
— Minä lataan pyssyni, — vastasi hän ja puri hampaansa yhteen, haavoitettuin käsien kirvellessä. Kun oli ladannut, otti hän vangitun linnun, heitti sen ovesta ulos, kävi seisomaan kappaleen matkaa siitä, ojensi pyssynsä ja sanoi hiljaa käskien Wapulle: — laske se nyt irti!
— Mitä pitää minun tekemän? — kysyi Wappu, joka ei tahtonut korviansa uskoa.
— Sinun pitää laskea se lentämään!
— Miksi?
— Että voin sitä ampua — etkö tiedä ett'ei kunnollinen metsästäjä koskaan ammu otusta muutoin kuin lennossa tai juoksussa?
— Vaan ethän Jumalan tähden ai'o ampua Hanseliani?
Jooseppi katseli häntä vuorostaan ihmetellen:
— Pitäisikö minun ehkä antaa tuon hurjan otuksen elää?
— Jooseppi — huusi Wappu ja astui vakaasti hänen etehensä: — jätä Hanselini rauhaan! Minä olen sen tuonut ylös pesästä eikä kukaan muu minusta huoli kuin tämä lintu — se on kaikki mitä minulla maailmassa on — sinä et saa mitään tehdä Hanselille!
— Vai niin, — sanoi Jooseppi äkäisesti ja katkerasti, — se riiviö on melkein hakannut silmät päästäni enkä minä saa mitään tehdä?
— Eihän se sinua tuntenut! Mitä lintu voi siihen ett'ei se viisaampi ole — ethän sinä tahdo kostaa järjettömälle eläimelle?
Jooseppi polki jalkaa.
— Laske se irti että osaa lentää, muuten ammun sen semmoisena kuin on.
Hän ojensi pyssyä.
Nyt tuo kuuma veri taas nousi Wapun päähän ja häneltä unohtui kaikki, paitsi eläin raukka.
— Saammepa nähdä, huusi hän kiihtyen — saatko menetellä omaisuuteni kanssa mielesi mukaan. Pane pois pyssy! Lintu on minun! Kuuletko? Se on minun! Minä en salli että sille vahinkoa tehdään, tapahtukoon mitä tahansa. Pyssy pois tai sinä saat oppia tuntemaan minua.
Ja voimakkaalla kädellä löi hän pyssyn Joosepin kädestä, niin että laukaus pamahtaen iski kiviseinään.
Wapun käytöksessä oli jotakin, joka voitti tuon väkevän miehen, uljaan karhun-tappajan, niin että hän teeskennellyllä huolimattomuudella otti pyssynsä, sanoen katkeralla pilkalla:
— No kernaasti minun puolestani! Saat rauhassa pitää koukkunokkasi. — Se on luultavasti ainoa, minkä eläissäsi saat! — Sillä sinä olet totta tosiaanKotka-Wappu!
Ja Wappua katsomatta repäisi Jooseppi nenäliinansa palasiksi ja koetti näillä kääriä haavoitettuja käsiänsä. Wappu juoksi Joosepin luo ja tahtoi häntä auttaa; nyt vasta huomasi hän kuinka pahat nuo haavat olivat, ja tuntui siltä kuin hänen oma sydämensä olisi verta vuodattanut sitä nähdessään.
— Oi Jesus, — minkänäköiset kätesi ovat! lausui hän — tule, anna minun pestä ja kääriä niitä!
Mutta Jooseppi sysäsi hänet pois tieltä.
— Älä koske! — Asra sen kyllä tekee!
Hän meni majaan. Kuolettava tuska ahdisti Wappua. Hän tunsi äkkiä että oli tehnyt Joosepin vihollisekseen, ehkä ainiaksi; tätä ajatellessa hänestä tuntui kuin hänen täytyisi kuolla. Masennettuna meni hän Joosepin jälkeen ja silmänsä seurasivat mustasukkaisuudella tuon vieraan tytön liikuntoja, kun tämä sitoi Joosepin haavoja.
— Jooseppi, sanoi Wappu tukehtuneella äänellä, — sinä et saa luulla ett'en huoli sinun haavoistasi siitä syystä, ett'en antanut sinun ampua Hanselia. Katso, jos ne siitä parantuisivat, saisit mielellään ampua sekä Hanselin että emäntänsäkin — vaan asian laita on nyt semmoinen, että kumpikin olisi sinulle yhtä hyödytön.
— Hyvä, hyvä! ei sinun tarvitse puolustaa itseäsi — sanoi Jooseppi kiertelemällä. — Asra, — kysyi hän, — voitko nyt käydä eteenpäin?
— Voin, — vastasi tämä.
— Laita itses' valmiiksi siis, niin menemme!
Wappu vaaleni.
— Jooseppi, etkö tahdo levätä hiukan — enhän ole vielä saanut tarjota sinulle mitään! Minä keitän kohta sinulle jotakin, vai tahdotko juoda vähän maitoa?
— En, kiitoksia vaan vierasvaraisuudesta — vaan minun täytyy pyrkiä kotiin ennen yötä. Ei enää sada ja Asra jaksaa jo käydä.
Hän auttoi tyttöä valmistuksissa, ripusti pyssyn olkapäälleen ja otti vuorisauvan käteensä.
Wappu otti sulan, jonka Hansel taistelussa oli pudottanut, ja pisti senJoosepin hattuun:
— Tätä sulkaa sinun pitää kantaa, Jooseppi, koska olet voittanut kotkan, olisihan se tullut sinun saaliiksi, jos et olisi sitä lahjoittanut minulle.
Mutta Jooseppi otti sulan hatustaan:
— Tarkoitukses voi olla hyvä, mutta tätä en kanna — minä en ole tottunut jakamaan saalistanityttöjenkanssa.
— Ota sitten koko kotka, vaan anna sen elää! sanoi Wappu tuskissansa.
Jooseppi katseli häntä kummastellen.
— Mitä sinä ajattelet! Enhän tahdo ryöstää sinulta eläintä, johon sydämesi on niin kiintynyt. Ehkä minun joskus onnistuu vangita karhun-pentua, ja sen tuon sinulle, jotta seura tulisi täydellisemmäksi! Vaan sitä ennen me emme tapaa toisiamme, sillä voisi tapahtua että minä ampuisin tuon linnun, jos se joutuisi minun tielleni — on siis parasta välttää tätä tienoota! Jumalan rauhaan ja kiitoksia kohteliaisuudestasi!
Näillä sanoilla astui hän ylpeästi ja tyynesti ulos tuvasta.
Asra kumartui ja otti maasta poisheitetyn sulan.
— Lahjoita se minulle — pyysi hän — minä panen sen rukouskirjaani, ja niin usein kuin sitä näen, tahdon rukoilla: "Isä meidän" sinun puolestasi!
— Kernaasti minun puolestani! — vastasi Wappu kolkosti, hän oli tuskin kuullut mitä Asra puhui. Hänen rinnassaan tikitti ja kolkutti, hänen korvissaan suhisi, niinkuin myrsky olisi käynyt hänen ympärillänsä. Hän astui ulos tuvasta pois lähtevien jälkeen. Rajuilma oli tauonnut, mustat pilvihunnut riippuivat repaleina vuorien piikistä alas, ja etäisyys pilkoitti hämärästi sumun läpi. Etenevän ukkosen tohina kuului vielä ja purot syöksivät pauhaten alas syvyyksiin; muuten oli kaikki hiljaista ja äänetöintä, ja valkoinen ruumiin-vaate lumesta ja rakeista oli peittänyt vuoren.
Wappu seisoi liikkumatonna, kädet rintaa vasten painettuina.
— Eihän hän voinut käsittää kuinka köyhäksi on käynyt ennenkuin sydän noin lintuun kiintyy! — sanoi hän itsekseen. Sitten laskeutui hän polvilleen ja irroitti puoleksi paleltunutta kotkaa, joka horjuen kiipesi ylös hänen käsivarrelleen ja niin viisaasti katsoi hänen silmiinsä kuin se olisi tahtonut anteeksi pyytää. — Niin katsele vaan minua, nyyhkytti Wappu — oi Hansel, Hansel — mitä olet minulle tehnyt!
Wappu istui majansa kynnykselle, laski Hanselin maahan ja itki oikein sydämen pohjasta, kunnes väsyi kuulemasta omaa itkuansa. Hän katsoi ylös; hänen takanansa nousi pystysuora lumiseinä, tuolla alhaalla edessänsä oli kuolema vuoriloukoissa kylmän vuoteensa valmistanut, harmaassa etäisyydessä riippuivat pitkät repaleet sadepilvistä taivaasta maahan asti, ja Wappu tunsi taas yht'äkkiä täydellisesti ja katkerasti kuin ensimäisenä olopäivänänsä täällä, että hän oli — ja jäi yksinänsä erämaahan!
Ylimystalon emäntä.
Taas oli kulunut vuosi, raskas vuosi Wapulle, sillä kun tuo hiljainen kesä erämaassa oli ohitse ja Stromminger tuotti karjan takaisin, astui Wappu vuoren toiselle puolelle Schnalferthal'iin, jossa oli tykkänään tuntematoin, ja etsi siellä palvelusta. Rosen'iin hän ei tahtonut mennä, sillä täytyihän hänen vastustaa veljesten kosimista. Vaan täällä oli hänen yhtä vaikea saada paikkaa kotkan kanssa, kuin Oetz-laaksossakin oli ollut, ja viimein hän heitti kaikki palkan-vaatimukset, jotta vaan saisi Hanselinkin vastaanotetuksi. Tietysti hänen kohtalonsa, tämän "hulluuden", tähden — joksi sitä sanottiin — tuli hyvin kurjaksi. Naiset nauroivat ja halveksivat häntä ja sill'aikaa sai hän kaikin voimin vastustaa miesten raakaa hävyttömyyttä, jotka täällä kuten muuallakin rakastuivat kauniisen tyttöön. Tätä kaikkea hän kärsi äänettömyydellä, sillä hän oli liian ylpeä valittaaksensa takan painoa, jonka vapaaehtoisesti oli ottanut kantaaksensa.
Vaan täll'aikaa tuli hän luonteeltaan yhä kovemmaksi, juuri semmoiseksi, joksi tuo hyvä kirkkoherra oli häntä varoittanut tulemasta. Kaikki murhatut nuoruuden ilot kulkivat aaveina hänen edessänsä ja vaativat kostoa. Elämän lyhyenä kevät-aikana on kolme kadotettua vuotta paljon. Valittivathan muut nuoret tytöt yhtäkin tanssia, joka oli mennyt heiltä hukkaan! Wappu ei surrut kaikkia niitä tuhansia ja tuhansia riemuja, jotka olivat hänen ikänsä mukaiset ja joita hän oli kadottanut, hän suri kadotettua rakkauttansa ja hänen mielensä, jota ei mikään onnen säde kohdannut, kävi katkeraksi ja kovaksi kuin varjossa kypsynyt hedelmä.
Kevään tullessa meni hän taas ylös vuorille. Kevät oli kylmä ja kesä myrskyinen, satoi vettä, lunta ja rakeita ehtimiseen, jotta Wapun vaatteet vuorokausien kuluessa usein olivat kuivamatta, ja hän sai elää viikkokausia keskellä pilviä ja pimeyttä samanlaisessa mullistuksessa kuin ensimäisenä luomisen päivänä, jolloin ei päiviä ottanut koittaakseen.
Tämä mullistus kuvautui Wapun sydämessä — harmaata harmaassa. Maailma oli hänestä synkkä, kolkko uni, kylmä kuin sumut hänen ympärillänsä — eikä näkynyt se Jumala, joka olisi lausunut: "Olkoon päivä!"
Vaan eräänä päivänä, pitkien viikkojen päästä lausui Hän kuitenkin tämän mahtavan luomis-sanan, ja ensimäinen auringonsäde tunki pilvien läpi, ja vähitellen ilmestyi tästä mullistuksesta ihana järjestetty maailma vuorineen laaksoineen, peltoineen, järvineen ja metsineen. Kaikki tämä ilmauntui niin äkkiä Wapulle, jotta hänkin virkistyi uuteen elämään, kuin kerran ihmissuvun isä, ja iloitsi tästä maailmasta, jonka Jumala oli niin ihanaksi luonut, ett'ei Hän tahtonut yksistään siitä iloita, vaan loi muita olentoja, jotka myöskin saivat siitä iloita.
Eikö todellakaan löytyisi mitään onnea tässä ihanassa maailmassa? Ja miksi oli Jumala pannut tämän Eva paran tänne erämaahan, jossa se, jota varten hän oli luotu, ei voinut häntä löytää?
— Oi, sinne, sinne, minä olen saanut tarpeeksi olostani täällä ylhäällä! — sanoi hänessä sisällinen ääni, ja rajusti halusi hän nyt saada elää, rakastaa, nauttia, ja kaipauksella ojensi hän kätensä valoisalle hymyilevälle maailmalle tuolla alhaalla!
— Wappu, sinun täytyy paikalla tulla pois — isäsi on kuollut.
Paimenpoika seisoi hänen edessänsä.
Wappu tuijotti poikaan kuin unessa kävijä.
Oliko tuo vale, jonka oli luonut hänen oma sydämensä, mikä niin hartaasti vaati onnea? Hän tarttui pojan olkapäihin, tullaksensa vakuutetuksi siitä, että se oli todellisuutta eikä valekuva!
Poika kertoi asiansa:
— Isäsi jalka tuli yhä pahemmaksi. Viimein siihen tuli kylmän vihat, ja tänä aamuna hän kuoli. Nyt sinä olet ylimystalon emäntä ja Klettermaier lähettää sulle terveisiä.
Se oli siis totta! Rauhan, vapauden sanansaattaja seisoi ihka elävänä hänen edessänsä. Sentähden oli Jumala näyttänyt hänelle maailman ihanuutta ikäänkuin olisi Hän tahtonut hälle sanoa: — kas, nyt se on sun! Tule alas ja ota lahjani vastaan!
Hän meni äänetönnä majaansa ja sulki oven. — Hän laskeutui polvilleen, kiitti ja rukoili — rukoili pitkän ajan perästä taas sydämen pohjasta, vuodattaen kuumia kyyneleitä isänsä tähden, joka oli mennyt pois eikä koskaan uskaltanut tai voinut häntä rakastaa; vaan nyt kyyneleet tulivat Wapun vapautetusta, hellästä sydämestä!
Sitten astui hän ales kotia kohden, joka taas oli koto hänelle ja jossa hänen jalkansa astui omalla pohjalla ja maalla. Klettermaier seisoi oven ulkopuolella ja heilutti riemuten lakkiansa Wapun lähestyessä. Se piika, joka kaksi vuotta sitten oli ollut niin hävytön Wappua kohtaan, toi nyt itkien ja nöyrästi avaimet hänelle, ja ovella vastaan-otti Bincenz häntä.
— Wappu, — aloitti hän, — sinä olet menetellyt hyvin pahasti minua kohtaan, mutta — —
Wappu katkaisi tyynesti, mutta vakaasti hänen puheensa:
— Bincenz, jos olen tehnyt sinulle vääryyttä, niin Jumala minua rangaiskoon niinkuin hän parhaaksi näkee. Minä en voi sitä katua enkä parantaa, en myöskään pyydä että antaisit minulle anteeksi! Nyt tunnet minun ajatukseni ja nyt pyydän sinua jättämään minut yksikseni!
Ja katsomatta Bincenz'iin sen enemmän meni Wappu huoneesen isänsä ruumiin luo ja sulki oven. Ilman kyyneleitä seisoi hän siinä. Hän oli itkenyt ajatellessansa kirkastettua isäänsä, joka oli vapautettu tästä maallisesta kuoresta; vaan tuon saman ruumiin vieressä, joka raskaalla kädellään oli hänen elämänsä autioksi tehnyt, joka oli häntä lyönyt ja jalkojensa alla polkenut, tämän ruumiin vieressä hän ei voinut itkeä, hän oli kuin kivettynyt!
Hän rukoili tyynesti "isämeidän", vaan hän ei polvilleen laskeunut. Samanlaisna kuin oli seisonut elävän isänsä edessä, jäykkänä ja tyynenä, samanlaisna seisoi hän kuolleenkin edessä, vaan nyt ilman vihatta, kuoleman sovittamana.
Sitten meni hän kyökkiin valmistuksia tekemään siksi kun naapurit tulisivat, tavan mukaan, rukoilemaan ja valvomaan kuolleen luo. Siellä oli hänellä työtä yltä kyllin ja keski-yön paikoilla oli tupa niin täynnä rukoilevaisia että Wappu tuskin sai niille kaikille ruokaa ja juomaa; sillä mitä rikkaampi talollis-vainaja on ollut, sitä enemmän naapuria saapuu paikalle valvomaan ja rukoelemaan.
Wappu katseli tätä sisällisellä iletyksellä. Siinä kuollut mies — ja täällä joivat ja söivät vieressä kuin kärpäset. Tämä surina ja melu oli hänelle niin outoa, tottunut kun oli vuoriinsa ja niiden juhlalliseen äänettömyyteen; kaikki näytti hänestä niin joutavalle ja pienemmoiselle että hän olisi suonut olevansa siellä jälleen.
Mykkänä ja kylmänä kulki hän ihmisten välillä, jotka itkivät, söivät ja joivat, ja hänestä arveltiin että hän oli hyvin isävainajansa näköinen. Kolmantena päivänä olivat hautajaiset. Kaikkialta, likeltä ja kaukaa riensi ihmisiä paikalle osoittamaan peloittavalle ja arvoisalle ylimystalolliselle viimeistä kunniaa taikka imartelemaan tuota pahaa Kotka-Wappua, joka nyt kaikissa tapauksissa oli Strommingerin avarain tilusten haltija. Vaikka hän aina tähän asti oli ollut "murhapolttaja" ja "kelvotoin", — oli hän nyt kuitenkin rikkahin perillinen vuori-piirissä ja se oli toista!
Wappu tunsi aivan hyvin tämän muutoksen ja tiesi hyvin mikä siihen oli syynä. Kun samat ihmiset, jotka vuosi sitten olivat ajaneet hänet ulos häpeällä ja pilkalla, kun hän palvelusta haki, nyt kumarruksella ja teeskennellyllä hymyllä seisoivat hänen edessänsä — niin hän kääntyi inhoten pois — ja tästä hetkestä asti hän ylenkatsoi ihmisiä!
Kirkkoherra Heiligkreuz'istä ja veljekset Rosen'ista olivat myöskin tulleet. Nyt oli se hetki, jolloin hän ainakin ulkonaisesti voisi palkita heidän hyvyytensä häntä kohtaan kun hän oli ollut köyhä ja turvatoin, ja hän kunnioitti heitä ennen kaikkia muita ja oleskeli ainoastaan heidän seurassaan.
Kun peijaiset olivat ohitse ja vieraat olivat hävinneet, viipyi Heiligkreuz'in kirkkoherra vielä hetken aikaa Wapun luona ja puhui hänelle monta hyvää sanaa.
— Sinä olet nyt monen palvelijan käskijä, — sanoi hän, — vaan muista että se, joka ei voi itseänsä hallita, ei myöskään voi hallita muita! Vanha sananlasku sanoo: "joka ei voi totella, se ei myöskään voi käskeä". Opi tottelemaan, lapseni, että osaisit käskeä!
— Vaan, teidän korkea-arvoisuutenne, ketä minun pitää totella, eihän nyt kelläkään ole mitään käskemistä minun suhteeni?
— Jumalaa!
Wappu vaikeni.
— Tämän, — sanoi kirkkoherra ja otti jotakin kauhtanansa väljästä taskusta, — tämän olen jo aikoja sitten sinulle määrännyt, siitä asti kun kävit minun luonani, mutta matkoillasi et kuitenkaan olisi voinut viedä sitä mukaasi.
Ja eräästä laatikosta otti hän hienosti veistetyn pyhimys-kuvan puisella jalasteella.
— Kas, tämä on suojelijattaresi, pyhä Wallburga. Vieläkö muistat mitä sinulle sanoin kovasta ja pehmeästä aineesta ja hyvästä Jumalasta, joka oksa-sauvasta voi veistää pyhimys-kuvan?
— Muistan, — sanoi Wappu.
— No näetkös, ettet sitä unhoittaisi, olen Sölden'istä tuottanut sinulle tuommoisen kuvan. Ripusta se sänkysi yli ja rukoile sen edessä ahkerasti, se tulee tekemään sinulle hyvää.
— Suuri kiitos, teidän korkea-arvoisuutenne, sanoi Wappu nähtävästi iloisena ja otti varovasti tuon heikon kapineen koviin käsiinsä. — Sitä nähdessäni tulen aina ajattelemaan teidän oivaa selitystä! Tämän kaltaiselta pyhä Wallburga siis näytti! — Oi mikä hyvä ja suloinen ihminen hän lienee ollut! Se joka olisi hurskas ja hyvä kuin hän!
Ja kun Klettermaier tuli hänen luo, näytti hän kuvan hänelle ja huusi:
— Katso, Klettermaier, mitä minä olen saanut: pyhän Wallburgan, suojelus-pyhäni! Mutta siitäpä lähetämmekin kirkkoherralle ensimäisen kauniin lampaan, jonka saamme.
Tuo hyvä kirkkoherra vastusti hartaasti tätä vaihtokauppaa, mutta Wappu ei iloissaan ottanut sitä korviinsa.
Kun pappi oli lähtenyt, meni Wappu huoneesensa ja ripusti kuvan seinään vuoteensa yli, ja sen ympäri naulasi hän vanhan Luckard'in kortit seppeleeksi. — Sitten meni hän ulos katsomaan mitä olisi tehtävää kyökissä tai kartanossa.
— Hansel, — huusi hän ohitse mennessä kotkalle, joka istui puupinolla, — nyt me olemme herroina täällä! — Ja tuo herruuden tunto oli hänelle pitkän orjuuden jälkeen kuin janoovaiselle hurmaava viini, joka nääntyvän suonia virvoittaa!
Pihalla oli Bincenz'in pestaama palvelus-väki kokoontunut, ja Bincenz niiden parissa. Hän oli tullut laihaksi ja keltaiseksi iholtaan; keskellä mustia, paksuja hiuksiaan oli hänen päässänsä paljas paikka, ikäänkuin muukin ajeltu päälaki. Palavat silmät olivat vaipuneet syvälle päähän ja näyttivät suden silmille, jotka vuoriloukosta saalista katselevat.
— Mikä nyt on? — kysyi Wappu ja seisahtui.
Tuo muinoin niin ylpeä talonpoika lähestyi pelkääväisellä nöyryydellä.
— Me tahdomme ainoastaan kysyä sinulta josko nyt kohta aiot meitä pois käskeä — kun olimme niin pahoja sinua kohtaan Stromminger'in eläessä? Vaan sinä tiedät että meidän täytyi noudattaa hänen tahtoansa.
— Te teitte velvollisuutenne, —- sanoi Wappu tyynesti. En eroita ketään ennenkuin huomaan että hän on kunnotoin palvelluksessaan, ja jos ette niin pahasti matelisi edessäni, niin te mielyttäisitte minua enemmän! Menkää työhönne, että saan nähdä mitä te toimitatte — se on parempi kuin kaikki nämät temput!
Väki meni pois. Bincenz jäi jälelle ja hänen silmänsä olivat Wappuun kiinnitetyt. Tämä kääntyi ja ojensi kätensä hänelle.
— Ainoastaan yhden minä kiellän tulemasta kartanooni ja maalleni, sinun, Bincenz! — sanoi Wappu.
— Wappu! — huusi Bincenz, tämänkö — tämänkö kaikesta siitä, mitä olen isällesi tehnyt?
— Sinun pitää tulla palkituksi siitä, että isäni kivulloisuuden aikana tiluksien hoitajana olet häntä auttanut — minä lahjoitan sinulle ne niityt, jotka ovat talosi rajalla, ja arvelen että työsi ja vaivasi siten ovat palkitut — jos ei, niin ilmoita se vaan, minä en tahdo olla sinulle velkaa — pyydä mitä tahdot — vaan älä enää näytä itseäsi minulle.
— Minä en tahdo mitään muuta kuin sinua, Wappu — ilman sinua kaikki on minulle yhtä arvotointa. Sinä olet melkein tappanut minut, olet rääkännyt minua niin usein kuin olet minua nähnyt — ja — paholainen minut periköön — en sittenkään voi sinusta luopua! Katso sinun tähtesi olisin valmis mihin hyvänsä. Sinun tähtesi voisin tehdä vaikka murhaa — sinun tähtesi voisin myydä sieluni autuuden — ja sinä tahdot maksaa minua muutamilla niityillä? Luuletko noin pääseväsi minusta? Tarjoo minulle koko omaisuutesi ja koko Oetz-laakso lisäksi — minä syljen siihen jos et anna minulle omaa itseäsi — katsele minua: rakkauteni sinuun on minua kalvannut — en tiedä kuinka lienee, vaan yhdestä ainoasta suudelmasta sinulta minä lahjoittaisin minun kaikki tavarani ja kultani ja sitten itse vaikka nälkää kärsisin koko elinaikanani! Lähetä nyt luokseni luvun-laskija ja anna hänen vielä kerran tuumia kuinka monella ruohonkorrella ja pennillä sinä voit minua maksaa.
Ja hurjimmalla, katkerimmalla pilkan silmäyksellä jätti Bincenz hämmästyneen Wapun seisomaan ja lähti pois kartanosta.
Hän saattoi Wapun värisemään. Tuommoisena hän ei ennen ollut häntä nähnyt — hän oli luonut silmäyksen semmoiseen himojen syvyyteen, jonka vaikutukset olivat epätietoiset, ja tunsi sekä inhoa että sääliä.
— Mitähän minussa lieneekään, joka tekee kaikki miehet niin hulluiksi? — ajatteli Wappu. Oi, ainoastaan yksi ei tullut; se ainoa, jota hän piti hyvänä — se halveksi häntä. Ja mitä — hyvä Jumala, jos hän ajan kuluessa olisi mennyt naimiseen? Tätä ajatellessaan lakkasi Wapun sydän tykyttämästä. Hän ajatteli taas tuota vierasta tyttöä, jonka Jooseppi oli vienyt seurassaan Hochjoch'in yli. Vaan ei — olihan se palvelus-tyttö!
Mutta pian jotakin oli tapahtuva! Nyt hän oli rikas ja kunniassa pidetty, ja nyt hän voisi Jooseppia lähestyä yhtä askeletta! Hänen naisellinen ylpeytensä vastusti kuitenkin tätä ajatusta, ja odottaa — aina odottaa oli kaikki, mitä hän taisi tehdä.
Rauhatoinna kuljeskeli Wappu ympäri talossa ja ulkona. Viikko toisensa perästä kului, eikä hän voinut tottua tähän elämään. — Pian kyllä huomattiin ett'ei hän enää kelvannut tämmöiseen hiljaiseen elämään. Hän oli ja jäi Murzoll'in lapseksi, kesyttömäksi Wapuksi. Hän pilkkasi armottomasti sitä, joka hänestä oli turhaa ja naurettavaa. Hän ei järjestänyt päivätöitä, eikä huolinut maan tavoista. Hän ei ketäkään pelännyt. Mitä pelko oli, sen oli hän unohtanut ylhäällä vuoriloilla; samalla rohkeudella kuin hän siellä oli seisonut keskellä raivoovia luonnonvoimia, seisoi hän joka-päiväisessä elämässä täällä alhaalla. Voimakkaana niin sielun kuin ruumiinkin puolesta seisoi hän kylän asukkaitten parissa, ikäänkuin olento toisesta maailmasta. Kun ei hän kyläläisten toimia tuntenut, oli hän heidän epäluulonsa esineenä, vaikk'ei kenkään uskaltanut astua liian likelle tuota mahtavaa ylimystalon emäntää. Mutta Wappu tiesi varsin hyvin tämän vihollisuuden ja myöskin sen pelkurimaisuuden, joka selän takana häntä vainosi ja kantoi ystävällisyyden naamaa hänen edessänsä. "En tarvitse huolia kestään", oli hänen ylpeä sananpartensa, ja sentähden teki hän sitä, mihin hurja mielensä häntä johdatti. Jos se pisti hänen päähänsä, työskenteli hän päiväkaudet kuin orja, kiihoittaaksensa laiskoja palvelijoita ahkeruuteen; jos joku heistä ei osannut työtänsä tehdä, tempasi hän sen kärsimättömästi palvelijan käsistä ja teki sen itse. — Toisinaan hän taas surumielisyydessä uneksi päiväkaudet tai kuljeskeli vuoriloilla, jotta ihmiset arvelivat ett'ei hänen laitansa ollut oikea. Täll'aikaa rengit ja piiat tekivät mitä tahtoivat ja talonpojat kuiskasivat ilkkuen keskenänsä että Wappu sillä lailla pian menettäisi sekä talon että maan.
Ja vaikka hän näin loukkasi maan tapoja, oli hän toisissa asioissa, joista talonpojat eivät niin paljon väliä pitäneet, kovin ankara. Jos hän havaitsi epärehellisyyttä tai väärää peliä jossakin rengissä, haastatti hän sen maan-oikeuteen. Jos joku eläintä rääkkäsi, tarttui Wappu hänen kaulukseensa ja pudisti häntä aika lailla vihansa vimmassa. Jos joku tuli illalla juopuneena kotiin, antoi hän sen häpeäksi ja häväistykseksi sulkea siltä oven, satoipa sitten vettä taikka lunta. Jos sai piikojansa kiinni irstaisuudesta, ajoi hän paikalla ne pois talosta. Sillä hänen sielunsa oli säilynyt puhtaana, saastuttamattomana kuin ne jäätiöt, joilla hän niin kauan oli elänyt yksinäisyydessä. Kuiskutteleminen ja muiskutteleminen ovissa ja ikkunoissa ja juokseminen iletti häntä aina.
Tämä kaikki pani kuitenkin sen huhun liikkeelle, että hän oli kova ja armoton ja saattoi hänen yhtä kammotuksi, kuin isänsä oli ollut.
Kaiken tämän ohessa näytti kuin hän olisi lumonut miespuolista nuorisoa. He eivät halunneet hänen rikkauttansa, vaan häntä itseänsä, kaikessa hänen omituisuudessaan. Kun hän seisoi heidän edessänsä niin korkeana, niin hoikka-vartaloisna ja kuitenkin niin voimakkaana ja pulskana, että korkea rinta melkein uhkasi halaista ahtaita liiviä, kun hän uhaten nosti jäntevää käsivarttansa, jäntevää kuin nuorukaisen, heitä vastaan ja pilkallinen leimaus salamoi hänen mustista silmistänsä, silloin nuoret miehet joutuivat rakkaudesta ja taistelunhalusta raivoon, he taistelivat elämän ja kuoleman uhalla hänen kanssansa, saadaksensa häneltä yhden ainoan suudelman. Mutta voi heitä! He eivät olleet tarpeeksi väkeviä voittamaan tätä naista; häpeällä täytyi niiden vetäytyä takaisin eikä hänen vertaisensa vielä ollut tullut — tulisiko hän koskaan? Yhtä kaikki, Wappu häntä odotti!
— Se, joka voi sanoa että olen antanut hänelle suudelman, sen kanssa minä menen naimiseen — vaan siitä ei ole mieheksi ylimystalon emännälle, joka ei voi ottaa minulta suudelmaa! — sanoi hän eräänä päivänä ylpeydessään. Pian tämä sana oli koko seudussa tunnettu ja nuorukaisia tuli läheltä ja kaukaa onneansa koettamaan ja hänen sanoistansa kiinni pitämään. Viimein tuli oikein kunnian asiaksi kosia Wappua, niinkuin rohkea teko ainakin uljaalle miehelle.
Pian ei löytynyt koko Oetz-, Gurgler- ja Schnalferthal'issa ainoatakaan naimaijässä olevaa talonpoikaa, joka ei ollut koettanut valloittaa Wappua ja pakoittaa häntä antamaan suudelmaa, jota ei kukaan saanut. Ja hän iloitsi tästä hurjasta leikistä ja voimastansa; hän tiesi että hänestä tällä tavoin puhuttaisiin; että Jooseppi välttämättömästi saisi kuulla hänestä, ja arveli että hänen pitäisi katsoa vaivan maksavaksi tulla voittamaan, jos kohta vaan voimansa näyttämään, samaten kuin karhua kaataessa. Ja jos hän kerran tulisi, aatteli Wappu — miksi hän ei samaten kuin muutkin rupeisi häntä rakastamaan, jos Wappu vaan olisi oikein "siivo" häntä kohtaan? Vaan hän ei tullut. Hänen asemesta tuli kerran eräs matkustaja Vent'istä ja kävi istumaan "Hirven" edustalle, joka oli Stromminger'in kyökki-tarhan rajalla. Wappu, joka juuri istui siinä kitkemässä ja kuuli Joosepin nimeä mainittavan, kuunteli pensas-aidan takana sanansaattajan kertomusta.
Äitin kuoleman jälkeen poikkesi Jooseppi Hagenbacher usein "Lammas" nimiseen ravintolaan Zwiefelstein'issa, kertoi matkustaja, ja huhu tiesi kertoa jostakin rakkauden kaupasta Joosepin ja kauniin Asran välillä, joka oli ravintola-neitsyenä "Lampaassa". Eilen oli hän tapansa mukaan taas ollut siellä ja oli istunut yksinään Asran kanssa pöydän ääressä sill'aikaa kuin emäntä kävi kyökissä. Silloin oli sonni äkkiä päässyt irti ja tuulen nopeudella juossut kylän läpi. Ampiainen oli nimittäin mennyt sen korvaan. Kaikki pakenivat huoneisinsa ja "Lampaan" isäntä aikoi tehdä samaten, kun hän äkkiä huomasi nuorimman lapsensa, viidenvuotiaan tytön makaavan kadulla. Hän ei päässyt pakoon, sillä lapset olivat juuri leikkineet postikuletusta ja pienokainen oli valjastettu raskaitten työntö-kärryjen eteen, kun kauhistava huuto kuului että sonni tulee. Toiset lapset juoksivat pois, vaan Liisan ei ollut niin helppo päästä raskaitten kärryjensä kanssa; hän kaatui ja takeltui nuoriin kiinni — näin hän makasi, kun sonni, sarvet alaspäin kuorsaten syöksi eteenpäin. Ei ollut enää aikaa irroittaa lasta taikka vetää sitä pois kärryineen päivineen, sillä sonni oli siinä, — "Lampaan" isäntä ja Asra huusivat niin että kuului läpi koko kylän — vaan silloin — silloin oli Jooseppikin siinä ja pisti heinä-hangon hirviön kylkeen — nyt kaikki ihmiset ikkunoissa huusivat apua, vaan ei kukaan häntä auttanut. Jooseppi tarttui sonnin sarviin ja sysäsi sen jättiläis-voimalla pari kolme askelta taaksepäin. Täll'aikaa oli "Lampaan" isäntä ehtinyt saada pois pienokaisen, vaan nyt kysymys oli Joosepista, jonka kaikki jättivät oman onnensa nojaan. Asra väänteli käsiänsä ja huusi apua, sonni heitti Joosepin maahan ja tahtoi häntä musertaa, vaan Jooseppi pisti altapäin veitsen sen kurkkuun, niin että veri vuosi hänen ylitsensä. Nyt nousi eläin pystyyn ja nosti Joosepinkin mukanansa, sillä Jooseppi piti sarvista kiinni; sonni syöksi taas eteenpäin kappaleen matkaa hänen kanssansa, milloin nostaen häntä ilmaan, milloin laahaten häntä maata myöten. Jooseppi ei päästänyt sitä irti; hän tahtoi pakoittaa sitä seisahtumaan. Sonni vuodatti verta viidestä haavasta; se heikontui vähitellen. Pari kertaa Jooseppi asettui jaloilleen, vaan sitten sonni taas sai voiton ja veti häntä mukanansa tuskissaan sinne tänne.
Nyt talonpojat vihdoin olivat saaneet niin paljon rohkeutta että tulivat Joosepin avuksi ja riensivät esille heinä-hangoilla ja veitsillä. Mutta kuullessansa melua takanansa, ojensi sonni taas sarvensa puskeakseen ja heittäytyi Joosepin kanssa erään liiterin ovea vasten, jotta näytti kuin Joosepin pitäisi musertua; ovi heltyi ja avautui tuosta kauheasta puuskasta, sonni syöksi liiteriin ja viertelihe kiertelihe siinä tikapuiden, vaunujen ja aurojen välissä, niin että kaikki meni mullin mallin. Vaan Jooseppi oli noussut ylös orsille ja heitti oven kiinni, ett'ei tuo raivoisa eläin vielä kerran pääsisi ulos. Kuultiin hänen salpaavan oven sisäpuolelta. Hän oli suljettu raivoovan eläimen kanssa tuohon ahtaasen huoneesen, ja ulkopuolella olevat eivät voineet mitään tehdä. Sieltä kuului semmoinen jyske ja jyrinä ja mylvinä, että ihmiset kauhistuivat sitä kuullessansakin. Viimein oli kaikki hiljaa. Hetken levottoman odottamisen jälkeen avattiin ovi ja Jooseppi astui ulos hoiperrellen märkänä verestä ja hi'estä. Luultiin että sonni oli kuollut, mutta Jooseppi arveli, että olisi ollut sääli kaunista eläintä; haavoja voisi vielä parantaa, ne eivät olleet kuolettavia. Liiterissä näytti oudolle, kaikki ylösalasin, muserrettuna ja pirstaleina, vaan sonni makasi sidottuna lattialla. Se makasi liikkumattomana ja puhkaili kuin vasikka teurastus-penkillä. Jooseppi oli voittanut sen elävänä ja ihan yksinään! Semmoista ei kukaan mene tekemään paitsi hän!
Näin kertoi sanansaattaja Ventistä, ja sitten taas juteltiin ja kummasteltiin ja ihailtiin Jooseppi Hagenbacher'ia ja ihmeteltiin miks'ei hän koskaan tullut tänne. Ylimystalon emännällä oli niin monta kosijaa, ainoastaan Jooseppi ei näyttänyt hänestä huolivan.
Wappu meni pois pensas-aidalta. Nuo sanat saattoivat hänen punastumaan: siis ihmisetkin jo puhuivat siitä, että Jooseppi häntä halveksi?! Ja Asran jälkeen hän juoksi? Se oli sama tyttö, jonka hän vuosi sitten oli vienyt seurassaan Hochjoch'in yli ja jonka tähden hän oli ollut niin huolissaan.
Wappu istui eräälle kivelle ja kätki kasvot käsiinsä. Hänen sydämessään myrsky raivosi. Rakkautta, ihailusta, mustasukkaisuutta! Hänen sydämensä oli kuin repaleiksi revitty. Wappu rakasti Jooseppia — rakasti häntä enemmän kuin koskaan ennen; näytti siltä kuin se äkkinäinen hengähtäminen, millä hän oli kertomusta kuunnellut, olisi puhaltanut lemmen hehkua ilmi-tuleen. Tuon oli Jooseppi taas toimittanut — vaanhänelläei ollut mitään osaa siinä. — Asran isännälle oli hän sen tehnyt — rakkaudesta Asraan! — Oliko se mahdollista? Täytyikö Wapun väistyä palvelus-tytön tieltä, Wapun, ylimystalon emännän? Eikö hän ollut rikkahin ja niinkuin kaikki miehet vakuuttivat, kaunihin tyttö koko maassa? Oliko ketään näillä seuduin, joka voimassa ja kelvollisuudessa olisi häneen verrattava, eikö hän lajiansa ollut ainoa — ja heistä ei tulisi pariskuntaa? Maailmassa oli ainoastaan yksi Jooseppi ja tämä ei tulisi hänen omakseen. Hänkö heittäisi itsensä pois Asralle, karanneelle piikaraukalle? Ei, niin ei voinut tapahtua, se oli mahdotointa! Miksi ei Jooseppi välistä voisi poiketa "Lampaan" ravintolaan ilman että hän juuri sinne menisi Asran tähden? Hän kävi sielläpäin metsästysretkillä ja "Lammas" on Zwiefelstein'issa, jossa kaikki tie-haarat yhtyvät! — "Oi Jooseppi, Jooseppi — tule!" huokasi hän ääneensä ja heittäysi maahan, kasvot maata vasten, niinkuin hän olisi tahtonut sammuttaa lempensä liekkiä yön kasteessa. Sitten muistui taas mieleensä että sanansaattaja oli sanonut että Asra oli langennut Joosepin kaulaan hänen palatessaan. Tämä ajatus häntä vavistutti. Ja äkkiä hänen mieleensä juolahti kuinka olisi joshänitse olisi Joosepin vaimo ja saisi häntä syliinsä vastaan-ottaa, kun hän moisen teon jälkeen palaisi kotia, väsyneenä, haavoitettuna, ja hän silloin saisi häntä hoitaa ja virvoittaa. Oi kuinka hän kylmällä vedellä hautoisi hänen tulista otsaansa, ja lemmittynsä saisi levätä hänen sydämellään, nukkua hänen hyväillyksistään! Tällaista hän ei ollut koskaan ennen ajatellut, mutta kun tämä kaikki nyt tuli hänen mieleensä, vapisi hän ennen tuntemattomasta tunteesta, ikäänkuin kukkanen vavahtaa kun sen kotero halaistaan.
Tässä hetkessä oli hän kypsynyt vaimoksi, vaan raju-luontoinen kun oli niin se, joka teki hänet vaimoksi, samalla herätti hänessä nukkuvat pahat voimat taisteluun häntä itseä vastaan, ja kauhea mullistus tapahtui hänessä.
Iltatuuli puhalsi hänen ylitsensä, hän ei sitä tuntenut, yö tuli ja ijäti tyynet tähdet katselivat kummastunein silmin vapisevaa olentoa tuolla alhaalla, joka makasi yön kasteessa ja repi tukkaansa.
— Emäntä ei ole tänäkään yönä ollut kotona — kuiskasi emäntä-piika aamulla toisille palvelijoille. — Mitähän se toimittanee? Ja he painoivat päänsä yhteen ja kuiskasivat keskenänsä.
Vaan he hajosivat kuin ruumenet tuulessa joka haaralle, kun Wappu tuli kyökkitarhasta pihan yli. Hän oli kalpea ja näytti ylpeämmälle ja ankarammalle kuin koskaan ennen. Ja tämmöiseksi hän jäikin. Tästä päivästä alkaen oli hän ikäänkuin muuttunut, ei noudattanut oikeutta, oli kärsimätön, oikullinen, äreä, niin ett'ei kukaan muu kuin Klettermaier uskaltanut häntä puhutella, sillä häntä Wappu vieläkin piti muita parempana. Hänen ylpeytensä paisui täll'aikaa mahdottomasti, joka kolmas hänen sanoistansa oli "ylimystalon-emäntä!" — Ei mitään ollut "ylimystalon emännälle" liian hyvää — "ylimystalon emännälle" ei kelvannut tämä tai tuo, "ylimystalon emäntä" sai tehdä mitä ei kukaan muu uskaltanut — y.m., y.m.
Joka päivä puki hän päällensä niinkuin olisi ollut sunnuntai, antoi teettää uusia vaatteita itselleen, antoi tuottaa Imsistä täydellisen hopea-koristuksen n.s. filigrammityötä, niin raskaan ja kalliin ettei semmoista vielä ollut nähty Oetz-laaksossa. Hän heitti päältänsä surupuvun juhlakulkua varten Kristuksen ruumiin juhlana ja oli niin puettu silkkiin, samettiin ja hopeaan että ihmiset tykkänään unhottivat rukoilemisen ja alinomaa katselivat häntä. Se oli ensimäinen kerta kun hän oli osallisna juhlakulussa. Minkälainen kristitty hän oikeastaan oli, ei kukaan tietänyt; selvää oli että hän nyt seurasi ainoastaan näyttääksensä koreita vaatteitansa ja hopeakoruansa, kun kaikki kyläläiset Vent'istä Zwiefelsteiniin asti kokoontuivat. Kahisi ja kilisi raskaissa poimeissa ja hopeakoruissa, kun hän laskeusi polvilleen: sen kaltaisia ainoastaan ylimystalon emäntä taisi itselleen hankkia!
Kun viimeinen evankeliumi luettiin, joutui juhlakulku vähän epäjärjestykseen, jotta niitä ihmisiä, jotka olivat olleet Wapun takana, joutui hänen edellensä. Niiden joukossa oli "Lampaan" emäntä ja hänen vieressänsä kaunis, hoikkavartaloinen Asra.
Tämä kääntyi Wappuun päin ja nyykkäsi hänelle. Sitten katsahti hän Jooseppiin, joka oli taempana miesten parissa. Sinä hetkenä Asra näytti niin suloiselle, että Wappu mustasukkaisuudessaan unhoitti vastata hänen tervehdykseensä. Silloin kuuli hän Asran lausuvan naapurilleen:
— Kuulkaa emäntä, tuolla meidän takanamme käy Kotka-Wappu, joka antoi lintunsa niin pahasti rääkätä Jooseppia. Nyt hän ei edes tervehdi minua enää — ja minä olen kuitenkin rukoillut niin monta kertaa "isä-meidän" hänen edestänsä!
— Olisit voinut olla vaivaamatta itseäsi, — katkaisi Wappu hänen puheensa, — minun puolestani ei kenenkään tarvitse rukoilla; minä pidän siitä kyllä itse huolen.
— Vaan näyttää kuin — et sitä tekisi! sanoi Asra.
— Ei se mulle olekaan niin tarpeen kuin monelle muulle! Minulla on yltä kyllin mitä tarvitsen eikä minun tarvitse rukoilla hyvältä Jumalalta niin paljon kuin esim. poloinen palvelus-piika, joka saa rukoilla "isä-meidän" jokaisesta kenkä-nauhasta, jota tarvitsee.
Nyt Asrakin punastui suuttumuksesta.
— Oi, kenkä-nauha, josta on rukoillut Jumalaa, voipi tuottaa ihmiselle suurempaa onnea kuin — hopeakorut, joita ilman Jumalaa kantaa.
— Niin, niin sekauntui "Lampaan" emäntä puheesen — siinä Asra on ihan oikeassa!
— Jos hopeakoruni pistävät silmiinne, voitte käydä takanani, jotta pääsette näkemästä niitä — eikä ylimystalon emännän juuri sovellukaan käydä piian takana.
— Tahdon vaan antaa sulle tiedoksi ett'ei ensinkään olisi sinulle haitaksi käydä Asran jäljissä! — jatkoi ravintolan emäntä.
— Hävetkää toki "Lampaan" emäntä, älkääkä ruvetko piikanne toveriksi! — huudahti Wappu säkenöitsevin silmin. Joka ei pidä itseänsä arvossa, häntä ei muutkaan arvossa pidä!
— Oi, oi — onhan palvelus-piikakin ihminen! — sanoi Asra, vavisten koko ruumiissaan. — Hyvän Jumalan edessä ei silkkihame paljoa merkitse. Hän taitaa katsoa siihen, mitä sen sisäpuolella on — hyvään tai pahaan sydämmeen!
— Epäilemättä, — lausui Wappu kiihtyvällä vihalla; — niin hyvä sydän kuin sinulla on, valitettavasti ei jokaisella ole — ei ainakaan miehiä kohtaan. Hyi häpeä!
— Wappu! — huudahti Asra ja kyyneleet syöksivät hänen silmistänsä. Vaan hänen täytyi vai'eta, sillä nyt oltiin kirkolla, siunaus jaettiin ja juhla-kulku lakkasi. Nyt Wappu astui Asran sivutse kuin kuningatar, jotta tämän täytyi pitää "Lampaan" emännästä kiinni, ett'ei kaatuisi, ja kaikkien silmät seurasivat Wappua. Miehet arvelivat ett'ei kauniimpaa naista löytynyt koko Tirolissa, ja naiset olivat menehtyä kateudesta.
— Nyt hän näyttää vähän toisenlaiselle kuin ylhäällä Hochjoch'illa, kun asui koiran tallissa kampaamattomilla hiuksilla ja oli villin näköinen! — sanoi Jooseppi, joka ei ollut kaukana ja katseli suurilla silmillään Wapun jälkeen. Sitten astui hän pois juhlakulusta; hän tahtoi olla kotona ennen päivällistä.
Mutta Asra riensi Wapun jälkeen. Hänen kauniit siniset silmänsä hohtivat kyyneleistä, niinkuin olisi vettä hiilille kaadettu; hän oli vimmastunut ja "Lampaan" emäntä samoin. He saavuttivat Wapun ravintolan luona. Hänkin oli kauheasti liikutettu. Hän oli nähnyt Joosepin lempeän, tuttavan tervehdyksen Asralle, ja Wappua hän ei ollut katsellut ainoallakaan silmäilyksellä, miten luuli — ja nyt hän oli poissa, ja kaikki, mitä Wappu oli odottanut tästä päivästä, oli turhaa. Tämä Asra! — Koko hänen vihansa kääntyi Asraan; hän olisi tahtonut musertaa Asraa! Ja nyt seisoi Asra hänen edessänsä, pidätti häntä ja puhui hänelle uhaten ja suuttuneena — hän — tuo kurja palvelus-piika!
— Ylimystalon emäntä, — sanoi Asra hengästyneenä, — — sinä sanoit jotakin, mitä en ai'o pitää hyvänäni, sillä se koskee kunniaani — mitä sinä tarkoitit tuolla "hyvällä sydämellä miehiä kohtaan?" Minä tahdon tietää mitä sillä tarkoitat!
— Tahdotko rakentaa riitaa ylimystalon emännän kanssa? huusi Wappu ääneen ja hänen säkenöitsevät silmänsä mittasivat tyttöä kiireestä kantapäähän. — Luuletko että minä rupeisin riitaan sinun kaltaisesi kanssa?
— Minun kaltaiseni kanssa? — huusi tyttö, — mikä minä sitten olen? Minä olen köyhä tyttö, jolla ei ole ollut ketään, joka olisi pitänyt huolta minusta — vaan en ole kellekään vahinkoa tehnyt enkä polttanut kenenkään taloa — minun ei tarvitse kärsiä semmoista sinulta, tiedä se!
Wappu säpsähti, niinkuin käärme olisi häntä pistänyt.
— Sinä olet hepakko — hävytön hepakko, joka kaikkein ihmisten nähden heittäyt miesten kaulaan! — huusi hän, unohtaen itsensä ja kaikki ympärillänsä, jotta ihmisiä kokoontui paikalle.
— Mitä — minkä — kenenkä kaulaan minä olisin heittäynyt? — änkytti nuori tyttö ja vaaleni.
— Pitääkö minun sanoa se sinulle? Pitääkö minun?
— Sano vaan, minulla on puhdas omatunto ja "Lampaan" emäntä voi todistaa sen valheeksi.
— Vai niin! Eikö siis ole totta että sinä viisi vuotta sitten, jolloin tuskin tunsit Jooseppia, lankesit hänen kaulaansa, niin että hänen täytyi viedä sinut mukanansa Hochjoch'in yli ja kantaa sinua kun muka et jaksanut käydä? Eikö ole totta että sinä pidät häntä verkoissasi aina siitä asti, jotta teitä ihmisten kesken aina mainitaan yhdessä? Eikö ole totta että sinä tahdot ryöstää Joosepin kaikilta muilta tytöiltä, joilla olisi häneen enemmän oikeutta ja jotka olisivat hänelle sopivammat kuin sinun kaltaisesi? Eikö ole totta että hiljakkoin, tuon tapauksen jälkeen sonnin kanssa, koko kylän nähdessä lankesit hänen kaulaansa niinkuin hänen kihlattu morsiamensa? Eikö se ole totta? Vai kuinka?
Asra kätki kasvot käsihinsä ja itki ääneen:
— Oi Jooseppi, Jooseppi, että minun pitää kärsimän tätä!
— Ole huoleti, Asra, — lohdutti häntä hyväntahtoinen "Lampaan" emäntä. — Hän on paljastanut itsensä, se on ainoastaan kiukkua siitä, ett'ei Jooseppi juokse hänen jälkeensä eikä tahdo polttaa sormiansa hänessä niinkuin kaikki muut. Oi, jos Jooseppi vaan olisi täällä, hän kyllä opettaisi hälle toista!
— Niin, epäilemättä hän ei heittäisi kultaansa oman onnensa nojaan — ja Wappu nauroi niin kimakasti ja kamalasti, että kaiku vuoriloilta kuului valitushuudolle.
— Semmoinen kulta, joka kohta heittäytyy kaulaan, on tietysti paljoa mukavampi kuin se, josta ensin saapi taistella ja kentiesi häpeällä palata takaisin! Semmoinen kulta on itse ylpeälle Karhu-Joosepillekin mukavampi kuin Kotka-Wappu!
Nyt "Lampaan" isäntä astui esille.
— Kuuleppas! — sanoi hän; nyt olen saanut tarpeeksi! Tyttö tuossa on kelpo tyttö — vaimoni ja minä takaamme molemmat hänestä — ja me emme salli että häntä solvaistaan. Sinä otat sanasi takaisin, minä käsken sinua, ymmärrätkös?
Wappu nauroi taas.
— "Lampaan" isäntä, oletko ikinä kuullut että kotka antaa lampaan käskeä itseänsä?
Kaikki nauroivat tälle sanasolmulle, sillä "Lampaan" isäntä oli yleensä tunnettu vähän lampaanmaiseksi, koska hän oli heikko, hyväntahtoinen mies, joka piti kaikki hyvänänsä.
— Niin sinä ansaitset nimeäsi, sinä, Kotka-Wappu!
— Laskekaa minut sisään, — huusi Wappu — minä olen saanut tarpeeksi tästä lörpöttelemisestä. Pois tieltä! — Ja hän tahtoi sysätä Asran sivulle.
Mutta "Lampaan" emäntä piti Asraa käsivarresta kiinni.
— Oi, sinun ei tarvitse mennä pois hänen tieltänsä, sinä et ole huonompi häntä! — Ja hän tahtoi tunkeutua Asran kanssa ovesta sisään Wapun edelle.
Silloin Wappu tarttui tytön vyöhön ja heitti hänet ulkona seisovien syliin:
— Ensin emännät — sitten piiat!
Sen jälkeen kävi hän kaikkein edellä istumaan pöydän päähän.
Kaikki nauroivat ja taputtivat käsiään tälle oivalliselle leikille. Asra itki ja häpesi niin ett'ei hän enää tahtonut mennä sisään, ja isäntäväki palasi hänen kanssansa kotia.
— Odota vaan, Asra — minä lähetän Joosepin hänen kimppuunsa, kylläpä hän tuota opettaa! — lohdutti Asraa "Lampaan" emäntä kotimatkalla. Mutta Asra pudisti päätänsä ja arveli ett'ei Jooseppi voinut asiaa parantaa, hän muka oli häväisty ja jäi siksi.
— Niin miksi sinä puutuit ollenkaan tuohon pahaan Stromminger'inWappuun, jokainen, ken suinkin voi, astuu pois hänen tieltänsä — torui"Lampaan" emäntä hyväntahtoisesti.
Tällä aikaa istui Wappu ikkunan sisäpuolella ja näki kuinka Lammas-ravintolan väki meni Asran kanssa pois. Hänen sydämensä tykytti niin että hopeakorut hänen rinnassansa hiljaa helisivät.
Wappua kehoitettiin syömään ett'ei ryynisoppa jähtyisi: vaan hänestä soppa oli huono ja lampaanliha sitkeää kuin nahka, hän heitti yhden gulden'in pöydälle, eikä tahtonut siitä mitään takaisin ja astua suhisi hämmästyneitten talonpoikien ohitse ulos ovesta.
Niinkuin viisi vuotta takaperin ripille pääsemisen jälkeen, repäisi Wappu, tultuaan huoneesensa, kauniit vaatteet päältänsä ja lukitsi ne kirstuun. Hopeakoristukset polki hän murskaksi. Mitä nuo kalleudet olivat häntä auttaneet? Sitä, jota oli tahtonut mielyttää, ei hän ollut mielyttänyt! Hän heittäysi sitten vuoteelleen ja soimasi niinkuin silloinkin kaikkia pyhiä. Tuskassa sydämensä kirveli. Nyt loi hän silmänsä pyhään Walburgaan ja ajatteli että tämä tuska kentiesi tuli Jumalan veitsestä, joka veisteli kovaa ainetta, tehdäksensä siitä pyhimyksen, josta kirkkoherra oli puhunut. Vaan miksi hänestä juuri pitäisi pyhimys tulla? Hän olisi ennemmin tahtonut tulla onnelliseksi vaimoksi! Ja se olisi ollut niin helppoa, eikä hyvän Jumalan ensinkään olisi tarvinnut veistää häntä — vaimoksi hän kyllä olisi kelvannut semmoisena kuin olikin!
Hän nurisi ja väänteli itseään tuon veitsen leikkauksista.
Viimeinkin.
Tästä päivästä oli vaikea tulla toimeen Wapun kanssa. Yöt kuljeskeli hän ympäri ulkona, päivällä taas hänen äkkinäisyytensä oli rajaton, hän työskenteli lakkaamatta aamusta iltaan ja vaati että kaikki muutkin tekisivät samoin, eivätkä siihen kaikki pystyneet. Gellner-Bincenz sai nyt välistä tulla häntä tervehtimään, hän aina tiesi mitä likiseuduilla tapahtui — ja Wappu oli yht'äkkiä tullut hyvin uuteliaaksi. Niin pian kuin Bincenz tämän huomasi, otti hän varsinaiseksi toimeksensa aina hankkia Wapulle uutisia. Niin Wappu vähitellen tottui taas näkemään häntä joka päivä. Ja Bincenz huomasi pian että Wappu halukkaammin kuuli uutisia Sölden'istä ja Zwiefelstein'istä kuin muualta, ja viekas kun oli arvasi hän pian mikä syynä siihen. Hän toi kaikenlaisia uutisia Joosepin ja Asran kanssakäymisestä, joka saattoi Wappua sisälliseen raivoon. Mutta Bincenz ei ollut mitään huomaavinansa ja oli viisas kyllä olla puhumatta rakkaudestansa — jotta Wappu tuli siitä asiasta levolliseksi. Vaan Jooseppi oli Bincenz'in mustasukkaisuuden esineenä. Tämä Hagenbach oli hänen elämänsä kirous. Ei ollut mitään kunniaa, jot'ei hän edeltäpäin ollut anastanut, ei mitään urhotyötä, jota hän ei olisi ehtinyt toimittaa ennen Bincenz'ia, ei mitään kilpailua ampumisessa tai keilien heittämisessä, jossa hän ei olisi voittanut — ja nyt ryösti hän päälliseksi häneltä Wapun sydämen, joka ehkä olisi viimein taipunut hänen alituiseen kosimiseensa, jos ei Jooseppia olisi ollut! Miksi Herra Jumala toisia niin rikastuttaa ja jättää toiset niin köyhiksi? nurrisi Bincenz ja riutui sisällisesti samoin kuin Wappukin. Jos molemmat olisivat yhdistäneet huolensa ja tuskansa, niin sillä olisi voitu Oetz-laakson hävittää.
Eräänä iltana, heinänteon aikana, oli Wappu auttamassa suurten vaunujen täyttämisessä. Kuorma oli valmis ja nyt oli vaan laskettava sen päälle tuo suuri poikkipuu, mutta heiniä oli niin korkealle, ett'eivät rengit saaneet sitä sinne. Kun se oli puoleksi nostettu, antoivat sen pudota jälleen ja nauroivat ja tekivät kuria, silloin Wapun kärsivällisyys loppui. — Pois te kelvottomat! — käski hän, nousi vaunuille ja sysäsi rengit toisen sinne, toisen tänne. Sitten kiinnitti hän nuoran ja nosti puun ylös, tarttui siihen molemmilla Ympyriäisillä käsivarsillaan ja asetti sen paikoilleen.
Kummastuksen huuto pääsi jokaisen huulilta. Tytöt nauroivat miehille, jotka eivät saaneet aikaan yhtä paljon kuin tyttö, ja miehet raapivat korvantaustaa, arvellen ett'ei ylimystalon emännän laita ollut oikea, vaan että piru itse oli pelissä.
Wappu seisoi vaunuilla ja katseli laskevaa aurinkoa punaisessa iltaruskossa. Hänen katsantonsa oli ylpeä. Tässä silmänräpäyksessä oli hänestä taas selvää ett'ei ollut hänellä vertaistansa, ja voimansa tunteessa olisi hän tahtonut taistella koko maailman kanssa.
Silloin tuli Bincenz ja huusi hänelle:
— Wappu, sinä näytät Potiphar'in ruhtinattarelle elefantin selässä. Jos Jooseppi olisi sinua semmoisena nähnyt, ei hän varmaankaan olisi voinut olla niin kylmäkiskoinen!
Wappu kävi tuli-punaiseksi tästä pistossanasta ja hyppäsi alas vaunuilta.
— Pyydän sua säästämään tuommoisia leikkilauseita, sanoi hän tultuansa alas.
— Ei, ei, sanoi Bincenz: en tarkoittanut pahaa — vaan sinä olit niin ihana kun siinä seisoit — ja nuo sanat lensivät suustani, vaan ei se enää tapahdu.
He astuivat äänettöminä toinen toisensa rinnalla.
— Mitä maailmasta kuuluu, kysyi Wappu viimein tapansa mukaan.
— Ei paljoa! — sanoi Bincenz, — kerrotaanpa vaan että HagenbacherPietarin ja Paavalin päivänä Sölden'issä menee tanssiin palvelus-piianAsran kanssa. Minä olen kuullut sen siltä, joka Imst'istä oli tuonutAsralle Joosepin maksamat kengät ja silkkiliinan!
Wappu puri hampaansa yhteen eikä sanaakaan sanonut, mutta Bincenz kyllä huomasi mitä hän tunsi.
— Tiedätkö mitä? — sanoi Bincenz — meilläkin on huvit Pietarin-Paavalin päivänä, ja jos ylimystalon emäntä tahtoisi olla muassa, tulisi siitä juhla, josta likellä ja kaukana puhuttaisiin — tule kerran minun kanssani tanssiin!
Wappu heitti päätänsä taaksepäin ja sanoi katkerasti:
— Niin, minulla onkin vasta halu tanssimaan, minulla!
— Tule! — sanoi Bincenz, — tee se kuitenkin, vaikkapa ainoastaan ihmisten tähden!
— Niistä minä en paljon huoli — nauroi Wappu ylenkatseella.
— Mutta malta, ihmiset puhuvat — hän vaikeni.
Wappu seisahtui ja katseli terävästi Bincenz'iin.
—Mitähe puhuvat?
Bincenz pelästyi Wapun katseesta.
— Minä tarkoitin vaan että he sanovat sinulla olevan salaisen surun. Emäntäpiika kertoo että sinä olet ulkona öisin ja kuljeskelet sinne tänne kuin rauhatoin henki. Ja sitten ihmiset arvelevat että sinä, jolla on kaikki, mitä sydän haluttaa ja kosijoita niin monta kuin santaa meressä — kun sinä et kuitenkaan ole tyytyväinen, niin syy siihen on joku sydämen-suru — jonka lisäksi tulee tuo juttu Kristuksen-ruumiin juhlasta.
— No hyvä! Jatka! sanoi Wappu kolkosti.
— Sen jutun johdosta ihmiset ovat keksineet että Jooseppi on ainoa nuorukainen koko Oetz-laaksossa, jota sinä tahtoisit — vaan ett'ei hän tahdo tarttua koukkuun!
Salamantapaisesti iski hän silmäyksen Wappuun näitä sanoja lausuessa. Ne olivatkin sattuneet. Hänen täytyi seisahtua kallistamaan päätänsä puuta vasten, niin hirveästi hänen ohimoissaan kolkutti.
— Jos se on totta, — jossitäsanotaan minusta, — änkytti hän, vaan hän ei lopettanut lausettansa, hänen ajatuksensa kävivät epäselviksi.
Vincenz antoi hänelle hengittämisen aikaa; hän tiesi kyllä miltä se tuntui, sillä hän tunsi hänen ylpeytensä. Hetken perästä sanoi hän:
— Näetkös, sentähden arvelen että tekisit hyvin jos tulisit tanssiin minun kanssani. Se olisi parhain keino sulkea ihmisten suut.
Wappu ojensi itseänsä.
— Minä en mene tanssiin kenenkään kanssa, jolle en tahtoisi mennä vaimoksi — tiedä se!
— Minä tiedän vaan että sinun sijassasi minä ennemmin menisin Gellner-Vincenz'ille kuin tulisin vanhaksi piiaksi Hagenbacher'in tähden — ärsytti Bincenz vielä.
Wappu katseli häntä taas inhoituksella.
— Ett'et väsy, vaikka tiedät tuon kaiken hyödyttömäksi!
— Wappu, minä kysyn sinulta viimeisen kerran etkö voisi tottua siihen ajatukseen, että ottaisit minut mieheksesi?
— En koskaan — en koskaan — ennemmin kuolema — sanoi Wappu.
Bincenz'in keltaisiin kasvoihin ilmautui valkoisia pilkkuja, hän oli melkein kotkan näköinen, kun hän sivultapäin Wappua katseli kuin turvatointa saalista:
— Se on ikävää, Wappu, vaan minun täytyy siis sanoa sulle jotakin, jonka mieluummin olisin jättänyt sanomatta. Nyt sinä pakoitat minua siihen! Minä olen antanut sinulle yhden vuoden aikaa, nyt se pitää tapahtuman!
Hän otti esille kirjoituksen taskustansa. — On pian vuosi siitä kun isäsi kuoli, ja jos et vuoden kuluessa ota minua, niin olet menettänyt ylimystalon.
Wappu katseli häntä suurin silmin.
Hän näytti paperin. — Se on isäsi testamentti, jossa hän määrää että jos et sinä vuoden kuluessa hänen kuolemansa jälkeen ota minua mieheksesi, niin ylimystalo, maat ja kaikki on minun, ja sinä saat ainoastaan laillisen perintösi. Silloin on loppu ylpeän ylimystalon emännän käsissä! Vielä ei kukaan tiedä tästä. Sinä voit vielä miettiä asiaa — ja minä arvelen että sinä kuitenkin mieluummin suostut siihen, kuin että minä menen oikeuden edessä testamenttia vahvistamaan!
Wappu mittasi Bincenz'iä ainoalla kylmällä katseella kiireestä kantapäähän ja sanoi sitten aivan tyynesti:
— Oi sinä kurja raukka — siis luulit Kotka-Wapun menevän tuohon verkkoon? Se on juuri teidän tapaan, isäni ja sun, vaan ei kumpikaan minua tuntenut. Mitä minä huolin omaisuudesta ja rahoista — mitä minä tahdon, sitä en voi niillä ostaa ja sentähden en myös niistä huoli. Maanantaina panen kapineeni kokoon ja lähden taas täältä, sillä sinun vieraasi minä en tahdo olla — ei tuntiakaan. — Vaikka minun on ylimystaloa sääli, jossa olen maailmaan tullut — niin en kuitenkaan ole ollut onnellisempi ylimystalon emäntänä, kuin milloin paimensin karjaa, ja vieraaksi tunsin itseni täällä, niinkuin sielläkin. Sentähden on parasta että lähden matkalle niin pian kuin mahdollista.
Hän kääntyi tyynesti kartanoon päin. Silloin joutui Bincenz äärettömään tuskaan. Hän lankesi polvillensa Wapun etehen ja syleili hänen jalkojansa.
— Tätä minä en tahtonut — sinä et saa lähteä pois, älä tee sitä Jumalan tähden, mitä minä ylimystalosta huolin — minä tarkoitin vaan — oi Jumalani — tahtoohan kaikkia koettaa! — Hän piti toisella kädellään Wapusta kiinni ja toisella vei hän paperin hampaittensa väliin ja repi sen rikki: — Kas siinä, siinä; sinulla on se paperipala — minä en huoli ylimystalosta jos sinä et ole siellä — tuolla — tuolla — ja tuuli vei paperipalaset ympäri. — Minä en tahdo mitään, en niin mitään — vaan älä lähde pois täältä!
Wappu katseli häntä hämmästyneenä. — Se on ikävä, Bincenz — vaan minä en kuitenkaan voi sinua auttaa, yhtä vähän kuin kukaan voi auttaa minua! Ota sinä ylimystalo, isäni on määrännyt sen sinulle, ja sen pituinen se, vaikka olet hävittänyt paperin — minä en tahdo lahjoja sinulta! — Tämä ilettääkin jo minua — mitä minä odottaisin? Ihmiset eivät kelpaa minulle enkä minä ihmisille. Minä otan Hanselini ja lähden taas vuorille — siellä olen kotona. Vaan jos saan pyytää jotakin sinulta, niin se on se, että siksi kun minä olen poissa olet kertomatta, ett'ei ylimystalo enää ole minun — sillä tiedä — minä en kärsi tulla naurun alaiseksi! Se — se saattaa minut raivoon! Ajattele heidän ilkkumistaan ja pilkkaansa jos saisivat kuulla että ylpeän Strommingerin Wapun täytyy lähteä talostaan ja tiluksiltaan kuin köyhä palkkapiika — sitä minä en voisi kärsiä ja elää. Anna minun lähteä täältä ylimystalon emäntänä!
— Wappu! — huusi Bincenz, — jos sen todellakin teet, niin minä lähden kanssasi! Sinä et voi estää minua saattamasta sinua minne menet — maantiet ovat vapaat — kuka hyvänsä saa käydä niillä!
Wappu katseli häntä kauhistuneena, seisoen vavisten hänen edessänsä, ja hänestä tuntui, kuin paha henki olisi tarttunut hänen kantapäihinsä:
— Mitä tästä tulee, sanoi hän neuvotonna itsekseen.
Samassa tuli sanansaattaja Sölden'istä suoraan Wapun luo ravintolasta, suuri kukkasvihko hatussa ja juhlapuvussa, kuin hää-kutsuja.
— Hän tulee kutsumaan sinua Joosepin ja Asran häihin — nauroi Bincenz kamalasti.
Wappu kompastui johonkin, hän haparoi Bincenzia, ja tämä tarttui nopeasti Wappuun ja kannatti häntä.
Vaan sanansaattaja tuli heiluttaen hattuansa Wapun luo:
— Jumalan rauhaa, ylimystalon emäntä! Jooseppi Hagenbacher lähettää ystävällisesti kutsumaan sinua tanssiin Pietarin ja Paavalin päivänä. Jos sinulla ei ole mitään sitä vastaan, niin hän päivällis-aikana tulee noutamaan sinua "Hirvelle"! Minun pitäisi saada vastaus!
Jos taivas olisi auennut Wapulle — ja helvetti Bincenz'ille — niin olisi tuntunut juuri kuin nyt!
Siis koko juttu Asrasta ei ollut totta, Jooseppi tuli Wapun luo — hän tuli viiden vuoden tuskan ja surun jälkeen — viimeinkin, viimeinkin! Sana oli sanottu — tuuli vei sen riemulla eteenpäin, kaiku kertoi sen, valkoiset jäätiöt hymyilivät sille ilta-auringon hohteessa: — Karhu-Jooseppi ja Kotka-Wappu tanssiin! — Ihmiset niitulla näyttivät riemuitsevan, heinävaunut tanssivan eteenpäin, kotka katolla heilutti ilosta siipiänsä — että vihdoinkin ne, jotka kuuluivat yhteen, joutuivat yhteen!
Iloa kaikille: jättiläisten suku herätetään taas eloon tässä pariskunnassa.
Jalosti hymyten kuin ruhtinatar myrttikruunu päässä kumarsi Wappu ja sanoi melkein ujosti sanansaattajalle, että hän odotti Jooseppia.
Ja Bincenz kallisti päätänsä puuta vasten siinä vieressä, vaaleana, mykkänä entisyyden haamuna.
Wappu katsahti säälien häneen; nyt hän ei enää ollut peloittava —Wappu oli haavoittamatoin, ei kukaan voinut hänelle enää tehdä mitään!Hän riensi kotia ja ihmiset katselivat häntä kummastellen, niinautuaalle hän näytti.
Vaan hän ei kärsinyt olla huoneissa; hän otti rahoja mukaansa ja jakeli siitä, mitä tiesi olevan omansa, sillä ylimystalon oli hän päättänyt jättää Bincenz'ille, — hän oli kuitenkin niin rikas että voi hankkia Joosepille ja kaikille ympärillänsä hauskan elämän, sillä hänen laillinen osansa Stromminger'in perinnöstä oli suuri jo sekin. Nyt hänen täytyi tehdä kaikille hyvää — hän ei voinut yksinään kantaa tätä ennen tuntematonta, rajatonta onnea.
Nuo kaksi päivää ennen Pietarin-Paavalin juhlaa olivat ikäänkuin satu koko kylälle.
Kuka olisi tuntenut tuota synkkää, kovaa Kotka-Wappua tässä onnen kirkastamassa neidossa, joka kulki ympäri kuin näkymättömäin siipien kannattamana. Tämän ainoan auringonsäteen tämä kukkanen vaan oli tarvinnut tointuaksensa rakeista ja pakkasesta. Tässä poljetussa sydämessä asui ääretöin voima — voima rakastaa ja vihata, iloita ja vastustaa. Kaikki hänen ympärillänsä hengittivät vapaammin, oli niinkuin lumous olisi ollut poistettu, kuin synkkyyden henki olisi Wapusta luopunut, sillä se oli painanut kaikkia kuin ukkosen pilvi.
— Missä on niin onnellinen ihminen kuin minä, kaikkein täytyy iloita! — sanoi hän, ja kaikki tiesivät että Wappu oli noin muuttunut sentähden, että Jooseppi oli kutsunut häntä tanssiin — joka oli sama kuin kosiminen. Miksi hän kieltäisi sitä, jota kumminkin tiedettäisiin muutamain päiväin kuluttua! Miksi hän kieltäisi rakastavansa Jooseppia sydämellisesti, ansaitsihan hän sitä ylitse kaikkien, ja Jooseppi myös rakasti Wappua, muuten hän ei olisi tullut häntä pyytämään tanssiin. Wappu oli onnellinen kun sai näyttää millä mielellä oli. Kun kohtasi lapsen, otti hän sen käsivarrelleen ja kertoi, että Karhu-Jooseppi Pietarin-Paavalin päivänä tulisi tänne, hän, joka oli voittanut suuren karhun ja pelastanut "Lampaan" isännän pienen Liisan pahan sonnin vallasta; silloin heidän oikein piti avata silmänsä ja katsoa kuinka kaunis, kuinka suuri hän oli — semmoista ihmistä he eivät koskaan ennen olleet nähneet eikä semmoista maailmassa toista ollutkaan kuin Jooseppi!
Ja lapset kuuntelivat ällistyneinä ja leikkivät sitten päiväkausia karhua ja Karhu-Jooseppia. Wappu uhkasi leikillisesti Hanselia ja sanoi: — Muista että menettelet siivosti kun Jooseppi tulee, muuten paha perii! — Ja Klettermaier, ja etevämmät palvelijat saivat uusia juhlavaatteita, he tiesivät kyllä miksi, ja Wappu salli heidän antaa tietonsa ilmi eikä suuttunut siitä.
Sitten istui hän taas hiljaa huoneessansa ja ajatteli tuntikausia kuinka se oli tapahtunut, että Jooseppi näin äkkiä oli mieltänsä muuttanut; mutta kuinka hyvänsä hän aatteli, ei hän voinut käsittää tätä suurta, sanomatointa onnea, joka niin täydellisenä, rikastuttavana oli tullut hänen osaksensa, eikä hän enää katsellut vihalla, vaan kiitollisuudella pyhiänsä; hän kiitti heitä onnestansa. Kun hän katseli korttia, joita oli naulannut vuoteensa yli, nauroi hän ja sanoi: — No mitä nyt tiedätte? Eikö totta, ette mitään tietäneet!
Ja kuin sidotut henget, joita ei mikään lumoussana vapahda, katsoivat tulevaisuuden salaisuudet häneen noista mykistä merkistä. Jos Luckard olisi elänyt, hän kyllä olisi nähnyt mitä kortit vastasivat Wapulle — vaan nyt ne olivat mykät kuin merkki-kirjoitus, jonka selitys on hukkunut. Kuinka Luckard olisi iloinnut jos nyt olisi elänyt! Wappu olisi tahtonut nukkua Pietarin-Paavalin päivään saakka, ett'ei aika olisi niin pitkä. Vaan sitä ei ollut toivomistakaan, hän ei voinut päivällä eikä yöllä ummistaa silmiänsä levottomuudesta, hänen täytyi aina laskea: — Vielä niin ja niin monta tuntia — vielä niin ja niin monta!
Vihdoin oli päivä tullut. Syötyänsä meni Wappu ylös huoneesensa pukeumaan, pesi ja kampasi itseänsä loppumatta. Hän oli taas nainen — tyttö! Taas seisoi hän peilin edessä ja katsoi oliko hän kaunis, mielyttäisikö Jooseppia. Ja taas oli hän tuottanut itselleen entistä komeammat hopeakoristukset sekä hius-neuloja filigrammi-työtä [hienoa hopea-työtä]; rasiat seisoivat pöydällä ja niistä otti hän vyön, joka oli riippuvilla koristuksilla varustettu, ja tuo hieno hopea oli yhtä valkoinen, kuin hänen hohtavan valkoiset liinaiset paitahihansa, ja vyö helisi kuin hopeiset hää-kellot. Ruusunpunaisista ikkuna-kartineista oli valaistus huoneessa punertava, jotta tuon komean naisen kasvot ujosti, suloisesti rusoittuivat. Kun oli puettu, otti hän kirstusta raskaan hopeoitun merivaahto-piipun, jonka kaltaista ei mikään talonpoika täällä omistanut. Se oli oikein komea piippu, vaan hän punnitsi ja koetti sitä kauvan kädessään, olisiko tarpeeksi hyvä Joosepille. Ja vielä otti hän jotakin kirstusta, hitaasti, ujosti, ja katseli oveen päin oliko oikein lukittu: se oli pieni ympyriäinen rasia, jonka sisällä oli — sormus! Hän vavahti sitä ulosottaessaan, ja kyyneleitä kimalsi hänen silmissänsä äärettömästä ilosta ja kiitollisuudesta. Hän pani kädet ristiin ja kätki sormuksen niihin ja notkisti polvensa, pitkän ajan kuluttua rukoillen tämän sormuksen eteen, joka ijäksi häneen sitoisi rakastetun miehen. Eikä hän enää kuullut silkkihameen ylpeää kohisemista eikä hopeakorujen helisemistä; hän rukoili hartaasti, innollisesti — hän lähestyi Jumalan sydäntä kiitollisen lapsen hellyydellä, jonka hartahin toivo on täytetty.
— Emäntä ei tänä päivänä tulekaan puetuksi, sanoivat palvelijat siellä ulkona, kun ei Wappu koskaan tullut.
Talonpojat menivät jo "Hirvelle". Jokainen, jolla oli jalat ja sunnuntainuttu, lähti liikkeelle, sillä koko kylä odotti uuteliaisuudella tuota suurta tapausta, jolloin ylimystalon emäntä menisi tanssiin Hagenbacher'in kanssa. Tiellä vilisi ihmisiä, ja "Hirven" isäntä ei ollut säästänyt vaivaa eikä rahoja ja oli tuottanut Imst'istä soittajiakin.
Talouden-hoitaja seisoi ylisten ikkunassa, katsellen sitä tietä, jota myöten Jooseppi tulisi.
Wappu seisoi valmiiksi puettuna kamarissaan, hänen sydämensä tykytti kuin vasaralla olisi kolkuttanut, poskensa hohtivat ja kätensä olivat jääkylmät; hän painoi valkoista nenäliinaa, jonka kädessään piti, sydäntä vasten: se oli äitinsä morsiusliina.
Taskuun oli hän kätkenyt piipun ja Joosepin sormuksen. Näin odotti hän liikkumatoinna, ja tämä odottaminen oli varmaankin vaikein tehtävä, minkä eläissänsä oli saanut osakseen.
— He tulevat — he tulevat! — huusi talouden-hoitaja alas; — Jooseppi ja koko joukko muita poikia, Zwiefelstein'istä ja Sölden'istä — ja "Lampaan" isäntä Zwiefelstein'istä — siinä on koko pitkä rivi!
Kaikki talossa riensivät esille, Wapun huoneesen kuului jo tulevien askeleita. Silloin Wappu astui ulos ja häntä nähdessään kaikki huudahtivat ihastunein: ah!
Samassa tuli saattojoukko pihaan, Jooseppi ensimäiseksi.
Wappu meni hänelle vastaan ujosti ja kuitenkin morsiamen jaloudella, joka on ylpeä sulhasestaan — ylpeä olla semmoisen miehen valitsema.
— Jooseppi — oletko täällä?! — sanoi hän ja hänen äänensä kuului niin lempeälle ja suloiselle, kuin ei milloinkaan ennen.
Ja Jooseppi katseli häntä oudosti, melkein arasti ja loi silmänsä maahan. — Wappu säpsähti — oliko se tarkoituksella vai sattumaltako? Jooseppi oli pannut sulan hatussaan ylösalasin, niinkuin nuoret miehet tekevät kun etsivät riitaa, vaan tänä päivänä se varmaankin oli satunnaista!